Opéra comique
4.1.2007 (Päivitetty 23.1.2025) / Murtomäki, Veijo

Puhuttu dialogi tunnusmerkkinä

Koominen ooppera eroaa suuresta oopperasta puhuttujen dialogien puolesta sekä aiheenvalinnaltaan: traagisten ja ylevien aiheiden sijaan siinä suosittiin kevyitä tai puolivakavia, semiserisiä aiheita. Lisäksi eri lajeihin liittyivät omat esityspaikkansa. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei tullut suuria muutoksia Pariisin teatterihallintoon, joka jakautui yhä kolmeen lohkoon:

1. Opéra esitti vakavaa oopperaa, joitain koomisia oopperoita resitatiivien kera sekä balettia
2. Théâtre-Italien esitti italiankielistä oopperaa
3. Opéra-Comique (perustettu 1801) piti esillä monenlaisia oopperoita, joissa oli puhuttu dialogi

Koominen ooppera kehittyi poliittisesta ajankohtaisoopperasta ajoiltaan vakaan restauraatioajan (1815-), kun Bourbonit tulivat takaisin valtaan, harmittomaksi oopperamuodoksi: se oli sekoitus toimintaensemblejä, laulumuotoja (romansseja, balladeja, kupletteja, jotka ovat säkeistölauluja refrainin kera), värikkäitä kuoroja (talonpoikia, metsästäjiä, sotilaita, merimiehiä jne.), kuvailevaa orkesterinkäyttöä sekä populaaritansseja (poloneesi, valssi, polkka, barkarola jne.). Koomisen oopperan viehätys perustuu melodian ja rytmin spontaanisuuteen, tekstuurien ja harmonian yksinkertaisuuteen sekä perinteisiin muotoihin.

Luigi Cherubinin, Étienne Méhulin, Henri-Montan Bertonin ja Jean-François Le Sueurin jälkeen Opéra-Comiquen pelastukseksi koitui Isouardin sekä ennen muuta Boieldieun ja Auberin keveiden oopperoiden nauttima suosio. Boieldieun Valkoinen nainen sai tuhannennen esityskertansa jo 1862, ja 1874 mennessä sitä oli esitetty 1 500 kertaa. Auberin Veli paholainen ja Musta domino olivat suurmenestyksiä ja hänen Pronssihevosensa toi teatterille kultaa.

Gaspare Spontini

Gaspare Spontinia (1774–1851) on pidetty lähinnä vakavan oopperan (opéra, tragédie lyrique, Oper, grosse Oper) säveltäjänä, mitä hän olikin pääosin La Vestalen (1807) tuoman suosion jälkeen Pariisissa (8 oopperaa) ja Berliinissä (3 oopperaa). Sitä ennen syntyperäisenä italialaisena ja Italiassa oleskelleena (1802 asti) hän oli kuitenkin laatinut kuta kuinkin yhtä monta eli 11 kevyttä oopperaa (farsa, farsetta, farsa giocos, commedia per musica, melodramma buffo, dramma giocoso). Yhteensä Spontini sävelsi siten 20 oopperaa.

La fuga in maschera

Eräs Spontinin koomisista oopperoista on kaksinäytöksinen La fuga in maschera (”Pako naamiossa”, Napoli, 1800), commedia per musica, Giuseppe Palomban librettoon, ja sitä pidettiin yli 200 vuotta kadonneena teoksena. Pitkään tunnettiin vain libretto ja Corallinan aaria La mia lanterna (Lyhtyni). Se kuuluu nyt kolmen muun teoksen kanssa säveltäjän Italian-kauden  keskeisiin teoksiin: L’eroismo ridicolo (Naurettava sankarillisuus, 1798), Teseo riconosciuto (Uudelleen löytynyt Theseus, 1798) ja La finta filosofa (Valefilosofi, 1799), joissa Cimarosan ja Paisiellon läheisyys on ilmeistä, samoin Rossinin ennakointi. Naamiopaon sisällön muodostaa italialaisen elämänmenon huumorilla sävytetyt lemmenseikkailujen ja -lupausten sekä naamiaisten tarkkailu.

Oopperassa maalari Marzucco haluaa naittaa rastettavan höpsön tyttärensä Elenan. Hän lupaa Elenan käden valetohtori ja huiputtaja Doralbolle, vaikka Elena kuitenkin rakastaa köyhää ja oppimatonta talonpoika Nardulloa, joka puhuu oopperassa napolin murretta erotuksena muista henkilöistä. Isä ei tietenkään suostu avioliittoon alhaissäätyisen miehen kanssa. Elenan serkku Olimpia on rakastunut Doralboon, joten serkukset yrittävät saada nämä yhteen. Maankiertäjä Corallina yhtyy juoneen, sillä hän haluaa auttaa veljeään Nardulloa sekä kostaa Doralbolle aiemman petkutuksen. Corallina aikoo vaikuttaa Marzuccoon flirtin ja taikalyhtynsä avulla. Monien erehdysten ja sekaannusten sekä neuvonpitojen jälkeen Marzuccon talossa vietetään naamiaistansseja, joissa kolme paria saa toisensa: Corallina nai Marzuccon, Elena Nardullon ja Olimpia Doralbon, joskin Doralbo luulee naamion takana olleen Elenan, joka siis paljastuu Olimpiaksi – minkä jälkeen miehen pitää hyväksyä tapahtunut tosiasia. Hahmot ovat paljossa velkaa commedia dell’arte -esikuvilleen.

Seuraavassa oopperan keskeisaaria, joka selventää sen sisältöä ytimekkäästi:

La mia Lanterna magica,/Minun Taikalyhtyni
signor, farà portenti./herra, tekee ihmeitä.
E gli uomini a momenti/Ja ihmiset hetkessä
fa subito cambiar./se saa yhtäkkiä muuttumaan.
Vedrete un sior dottore/Näette herra tohtorin,
che medico si spaccia./joka teeskentelee olevansa lääkäri.
Ch’è un furbo,/Hän on ovela,
un impostore lo fa qui diventar./mutta saan hänet  paljastumaan huijariksi.

Già suona l’organetto,/Jo soi posetiivi,
principia il gioco già./nyt alkaa leikki.
Su, su al veder signori/ Tulkaa herrasväki katsomaan,
che il bello or si vedrà./niin saatte nähdä hauskaa.

Vedrete un bel signore,/Näette soman herramiehen,
che ha di villan faccia./jolla on maalaisen kasvot.
Or come in zappatore/Nyt moukaksi
lo fa qui transformar./saan hänet muuttumaan.
Vedrete una ragazza/Näette tytön
da due assassinata,/jota kaksi miestä on petkuttanut,
or come si sollazza/ja joka nyt nauttii
entrambi a schiaffeggiar/jakelemalla heille korvapuusteja.

Già suona l’organetto,/Jo soi posetiivi,
principia il gioco già./nyt alkaa leikki.
La mia Lanterna magica,/Minun Taikalyhtyni
signor, farà portenti./herra, tekee ihmeitä.
Su, su al veder signori/Tulkaa herrasväki katsomaan,
che il bello or si vedrà./niin saatte nähdä hauskaa.

Nicolas Isouard

Nicolas Isouard alias Nicolo (1775–1818) oli maltalaissyntyinen säveltäjä, jonka uran alkupuoli kului Etelä-Italiassa ja loppuosa (1801–) Pariisissa. Hänen oopperoidensa iloinen ja eksoottinen tyyli sopi hyvin Napoleonin ajan populaariin makuun. Isouard tuotti 30 ranskalaista koomista oopperaa, pari vuodessa, ja oli lajin kuningas (1803–1) sillä aikaa, kun Boieldieu viihtyi Pietarissa.

Isouardin oopperoista Cendrillon (Tuhkimo, 1810) pysyi kaikkialla Euroopassa näyttämöillä, kunnes Rossini peittosi sen omalla La cenerentolallaan. Joconde (1814) on sekoitus pastoraalia ja sosiaalista komediaa Mozartin Così fan tutten tyyliin; ooppera tapahtuu Provencessa ja tarjoaa sikäläistä paikallisväritystä.

François-Adrien Boieldieu

 

Ura ja tyyli

François-Adrien Boieldieu (1775–1834) oli koomisen oopperan johtava säveltäjä 1800-luvun alussa noin 40 teoksellaan; hän jatkoi Grétryn ja Dalayracin linjoilla. Boieldieu toimi ensin säveltäjänä Pariisissa, jolloin syntyivät mm. Bagdadin kalifi (1800) sekä englantilaisen goottilaisromaanin parodia Ma tante Aurora (Aurora-tätini, 1803). Seuraavaksi hän teki yhdeksän oopperaa Pietarissa (1803–10) tsaarin hovisäveltäjänä, kunnes hänestä tuli palattuaan Pariisiin ensin Isouardin paha kilpailija (1812–) ja myöhemmin konservatorion sävellyksen professori (1817–).

Boieldieun oopperoiden musiikki ei ole syvällistä, mutta se on sitäkin viehättävämpää ja mukaansatempaavampaa. Boieldieun suosio selittyi osaltaan sillä, että hänet koettiin Rossinin vastapainoksi ja jopa korvaajaksi. Keskeisenä apurinaan hänellä oli libretistinä kuudessa varhaisoopperassaan runoilija Claude de Saint-Just (1770–1826), myöhemmin kahdessa viimeisessä Eugène Scribe.

Bagdadin kalifi

Le Calife de Bagdad (1800) oli menestysteos, jossa parodioidaan aariassa “De tous les pays” (Kaikista maista) eri kansallisuuksien, ranskalaisen, italialaisen, espanjalaisen, skottilaisen, saksalaisen ja englantilaisen tyylin kustannuksella: italialaisessa numerossa pilan kohteena ovat vokaaliset äärimmäisyydet, espanjalaisessa numerossa matkitaan kitaraa soittamalla viulua jousen puupuolella. Suosikkiooppera oli ohjelmistossa peräti 75 vuotta. Aikalaisarvioitsijan mukaa ”Hurmaava Bagdadin kalifi tulee pysymään mallina lajissa, jossa, vastatusten erinäisten intressiryhmien ajatusta, ranskalaisyleisö tulee aina vaatimaan kiintoisia tai koomisia tilanteita, vitsikkäitä ja hupaisia dialogin käänteitä sekä laulettuja säkeitä, jotka ovat ainakin italialaisten librettojen rytmisoitua proosaa ylempänä.”

Kyse on Grétryn Kairon karavaanin ja Mozartin oopperan Ryöstö seraljista inspiroimasta teoksesta. Boieldieulla ei ole kuitenkaan teoksessaan moraalista sanomaa, vaan hänen oopperansa merkitsee pakoa Pariisista Tuhannen ja yhden yön maailmaan – jollei sitten pidä paikkaansa arvio, että libretto satirisoi sisäministeri Joseph Fouchén (1799–) toimia kaiken valvomiseksi. Oopperassa on kuuluisa alkusoitto, jossa Boieldieu käyttää lautasten ja isorummun lisäksi kolmea eri kokoista triangelia.

Muita varhaisia menestysteoksia

Kilpaillessaan Isouardin kanssa Boieldieu muokkasi pietarilaisoopperoitaan uuteen uskoon, mm. Les voitures versées (Kaatuneet vaunut, 1808; Pariisi 1820). Siinä parodioidaan oopperamaista rakkauskohtausta käyttämällä sopraanon laajaa rekisteriä aariassa “Essayons s’il se peut” (Yritetään jos onnistuu), tehdään vaativat vokaalivariaatiot laulusta Au clair de la lune (Kuutamon loisteessa) sekä järjestetään hupaisa musiikin oppitunti. Ooppera käynnistyy alkusoiton jälkeen sekstetolla ja avausnäytös päättyy näyttävään finaaliin. Anjoulaisessa linnassa ikävystyvä ja Pariisin iloja kaipaava Dormeuil pitää ohi kulkevaa tietä huonossa kunnossa saadakseen luokseen viihdyttävää seuraa sillä aikaa, kun tien kaatamia vaunuja korjataan. Ooppera keskittyy naittamis- ja avioliittoaikeisiin, joiden tuloksena nolataan pariisilaisviettelijä Florville.

Boieldieu sävelsi muitakin mukavia kaksinäytöksisiä koomisia oopperoita, kuten Jean de Paris (1812). Weber ylisti Jean de Parisia ja järjesti sen esityksen (1817), Schumann piti sitä “mestariteoksena Figaron häiden ja Sevillan parturin ohella”, ja Wagner löysi Boieuldieusta “ranskalaisen hengen eloisuutta ja luontaista siroutta”. Ooppera tapahtuu navarralaisessa majatalossa, jossa salapukuinen Jean de Paris (tenori), oikeasti Ranskan kruununperillinen, odottaa ohi kulkevaa ja majataloon pysähtyvää Navarran prinsessaa (sopraano). Prinsessan käskynhaltijan, Senešalkin (basso), hämmästykseksi nuoripari päivällisen lopuksi syleilee toisiaan, kun he ovat tunnistaneet toisensa ja vannoneet rakkauttaan. Lisäksi Jeanin ystävä Olivier (tenori) ja majatalon isännän tytär, Lorezza (sopraano), keskustelevat maaseudun ja Pariisin eroista tanssin ja laulun kannalta, ja Jean sekä Olivier laulavat trubaduurilaulun. Musiikki on kuplivaa ja eteneminen vitsikästä: kyse on todellakin ranskalaisesta Rossinista, joka ennakoi Offenbachia; ranskalaiset ovat pitäneet Boieldieuta jopa “ranskalaisena Mozartina”.

Boieldieun keskeisiin teoksiin kuuluu myös Le nouveau seigneur de village (Kylän uusi valtias, 1813), La fête au village voisin (Juhlat naapurikylässä, 1816) sekä La petit chaperon rouge (Pikku punahilkka, 1818), joka Isouardin Tuhkimon (1810) tavoin kääntyi satumaailmaan.

Valkoinen nainen

La dame blanche (Valkoinen nainen; 1825) on sävelletty Scriben librettoon, joka on Walter Scottin kahden romaanin, Guy Mannering (1815) ja The Monastery (1820), mukaan vapaasti laadittu sukutarina Skotlannista. Oopperan juonessa kartanossa kummittelee valkoisen naisen patsas, minkä lisäksi mukana ovat myös tietymättömiin joutunut sankari ja kadonnut aarre.

Kartanon hoitaja Gaveston (basso) yrittää saada linnan itselleen, mutta hänen holhokkinsa Anna (sopraano) esiintyy viisaita määräyksiä jakelevana valkoisena aaveena, joka neuvoo vuokraaja Dicksonilla (tenori) vierailevaa englantilaisupseeri Georges Brownia (tenori), oikeasti linnan laillista perijää, kreivi Julien Avenelia, huutamaan huutokaupassa linnan itselleen, minkä tämä tekeekin Annan löytämän aarteen keinoin. Lievässä kauhutarinassa on romanttisia piirteitä, joiden ansiosta ooppera ei ole vieläkään lakastunut.

Rossinin vaikutus on teoksessa ilmeinen, ja hän myös itse kehui suuresti kollegansa oopperan toisen näytöksen lopun huutokauppakohtausta. Boieldieu saattoi hyödyntää oopperassaan myös vastavuoroisesti Weberin keksintöjä, jotka olivat puolestaan perustuneet ranskalaisen koomisen oopperan esikuviin. Boieldieu käyttää oopperassa myös aitoa skottilaulua: kolmannen näytöksen kuoro “Chantez, chantez, joyeux ménestrel” (Laulakaa, laulakaa, iloinen minstreli) perustuu Skotlannin kansallishymniin, joka on oopperassa Avenelin klaanin tunnussävelmä.

Georgesin cavatina “Viens, gentille dame” (Saavu, lempeä nainen) toisessa näytöksessä hänen odotellessaan valkoista naista on suosittu, rossinimaista virtuositeettia edellyttävä tenorinumero. Annan aaria “Enfin, je vous revois” (Vihdoinkin nään teidät) kolmannen näytöksen alussa on toinen liikkuva taituriaaria, joka sopi hyvin oopperan nimiroolin kuuluisalle saksalaisesittäjälle, Henriette Sonntagelle (1805-64) – Valkoinen nainen oli suosittu Saksassa nimellä Die weiße Dame.

Oopperan kuuluisin numero on ajalle tyypillisesti balladi, Jennyn (sopraano), Dicksonin vaimon balladi, jossa Jenny laulaa salaperäisestä, linnaa valvovasta valkoisesta naisesta. Balladin yhteydessä ja muuallakin valkoisesta naisesta puhuttaessa kuullaan harpun soittoa, mikä liittyy tietenkin oopperan paikallisväriin. Balladin marssirytmi puolestaan on vallankumouksen jälkeisen ajan musiikille tyypillinen intonaatio tai topos. Seuraavassa kolmisäkeistöisen balladin suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

François Auber (1782–1871) oli yhdestä merkittävästä suuresta oopperastaan huolimatta varsinaisesti koomisen oopperan mestari, jonka 51 oopperasta (1805–69) lähes kaikki muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta edustavat tätä lajia. Libreton laadintaan osallistui peräti 39 tapauksessa jälleen Scribe. Auberista on usein kirjoitettu, että ”Auber teki sen ensin”. Manon Lescaut’n (1856) hän sävelsi lähes 40 vuotta ennen Puccinia (1893) ja ja 28 vuotta ennen Massenet’n Manonia (1884). Auber sävelsi oopperan  Le philtre (Lemmenjuoma) vuotta ennen Donizettin Lemmenjuomaa (1832), vieläpä molemmat samaan librettoon (Scriben libretto ranskaksi, johon Felice Romanin italialainen libretto pohjautuu). Verdin Un ballo in maschera (1859) perustuu Auberin kanssa saamaan aiheeseen oopperassa Gustav III (1833). Auber oli ranskalaisen suuren oopperan keskeinen luoja teoksessaan La muette de Portici (Porticin mykkä, 1830), jota seurasivat Halévy (La juive, 1835) ja Meyerbeer (Hugenotit, 1836) sekä vielä Berlioz oopperassaan Troijalaiset (1858) ja Verdi Aidassa (1871). Mustan dominon Angèlen Ronde aragonaise on saattanut inspiroida Verdiä  Sisilialaisessa vesperissä ja Don Carloksessa sekä Bizet’tä Carmenin tanssikohtauksissa.

Auber osallistui koomisella oopperallaan Leicester, ou Le château de Kenilworth (Leicester eli Kenilworthin linna, 1823) Scottin romaanin mukaan ajalle muodikkaan skottilaisaiheiston käsittelyyn.

Le maçon

Le Maçon (Muurari, 1825), kolminäytöksinen koominen ooppera E. Scriben ja Germain Delavignen ibrettoon, joka tapahtuu Pariisin Faubourg Saint-Antoinessa n. 1820 paikkeilla. Ooppera on sekoitus Mozartia, Grétryä, Rossinia ja Weberiä. Se on myöhäinen pelastusooppera, joka oli samalla Auberin ensimmäinen kestävä menestysteos: sitä esitettiinkin 525 kertaa vuoteen 1896 mennessä.

Rogerin melodia, ronde, esiintyy läpi oopperan muistumamotiivina. I näytös tapahtuu majatalon edustalla, II näytös turkkilaisten vuokraamassa linnassa ja III näytös Rogerin kotona. Avausnäytöksessä Roger laulaa työn iloista ”iskurityöläisen” tapaan.

ACTE I SCENE I

RONDE Bon ouvrier, voici l’aurore/Hyvä työmies, tässäpä aamunkoitto
Qui te rappelle à tes travaux ;/sinut kutsuu työsi ääreen:
Ce matin travaillons encore/Tänä aamuna tehdään taas työtä
Le soir sera pour le repos./Ilta on lepoa varten.
Tout seul on s’ennuie à l ouvrage/Aivan yksin on ikävä työskennellä
Pour l’abréger on le partage./Lyhentääksemme sitä jaamme työn.
A ton aide chacun viendra;/Avuksesi jokainen tulee
Du courage, Du courage,/rohkeutta, rohkeutta,
Les amis sont toujours là !/Ystävät ovat aina paikalla.

Muurari Roger on valmistautunut viettämään hääpäivänäänsä morsiamensa Henrietten kanssa, kun muuan upseeri Léon de Mérinville, jonka hengen Roger on aiemmin pelastanut, saapuu paikalle ja selittää, että  kreikkalaistyttö Irma, jota hän rakastaa, on joutunut turkkilaisten vangiksi lähistöllä sijaitsevaan linnaan.

Kreikkalaistyttö Irma rooliasussa (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8425304v.r=auber%20le%20maçon?rk=21459;2#)

Roger pyytää Henrietteltä suukkoa, mutta morsian lupaa sen vasta hääyönä. Seuraavaksi epäämisen tiimoilta käydään seuraava duetto-keskustelu (tässä alku):

DUO

HENRIETTE
Je m’en vas !/Minä lähden,
On nous attend là bas./meitä odotetaan tuolla.

ROGER
Tu t’en vas,/Sinä lähdet,
Tu ne m’écoutes pas ?/etkö kuuntele minua?

HENRIETTE
Que vouliez-vous me dire ?/Mitä tahdotte minulle sanoa?

ROGER
Que pour toi je soupire !/Että vuoksesi huokaan!
Et que ce nom d’époux/Että tämä sana puoliso
A mon cœur est bien doux !/miellyttää minua kovin!
Oui, pour toujours, je t’aime;/Kyllä, ikuisesti rakastan sinua;
Mais dis-le-moi de même !/Mutta sano minulle sama!

HENRIETTE
Laissez-moi ! je m’en vas !/Päästäkää minut! minä menen!
N’arrêtez pas mes pas./älkää pidättäkö askeleitani.

ROGER
Mais songe que peut-être/Mutta mieti, että ehkä
J’aurais le droit … ici/minulla olisi oikeus … täällä
De te parler en maître;/puhua sinulle mestarinan´
Car je suis ton mari !/koska olen miehesi!

HENRIETTE
Aussi, je vous honore !/Siispä aion teitä kunnioittaa!

ROGER
Si de me fuir encore,/Jos pakenet minua taas,
Tu m’oses menacer,/jos uskallat minua uhmata,
Je m’en vais t’embrasser …/minä aion suudella sinua …

I näytöksen päätteeksi kaksi outoa hahmoa ilmaantuu, ja he puolestaan ryöstävät salaa hääpaikalta Rogerin ja hänen ystävänsä Baptisten, joka on Henrietten veli ja lukkoseppä.

II näytöksessä turkkilaiset ovat siepanneet myös Léonin. Turkin suurlähettilään orjat, Usbeck ja Rica, tuovat linnaan miehet silmistään sidottuina. Haaremin orjat laulavat vapauden kaipuusta.

Un instant, mes soeurs,/Hetkeksi, sisaret,
oublions nos peines;/unohtakamme piinammem;
pour cacher nos chaînes,/piilottaaksemme kahleemme
couvrons-les de fleurs./peittäkäämme ne kukilla.

Roger ja Baptiste pakotetaan rakentamaan vankikoppi kellariin lujin salvoin. Léonille. Kun katuva Rica yrittää pelastaa Irman ja Léon, yritys epäonnistuu, ja Roger ja Baptiste saavat tehtäväksi muurata elävältä tyrmään Irman, Léon ja Rican.

III näytöksen alussa Henriette on täynnä epätoivoa, ja hän laulaa samalla siteeraten Rogerin muistuma-aihetta eli rondea:

Ah ! ah ! sur notre hymen/Oi voi, häidemme puolesta
Moi, je tremble d’avance !/minä värisen etukäteen
Hélas ! qui me dira/voi, kuka minulle kertoisi
Comment ça finira !/miten ne tulevat päättymään.

Baptiste ja Roger viedään silmät sidottuina takaisin kotiin, mutta hirvittävän epätietoisuuden yön viettänyt Henriette on epäilyksien ja moitteiden vallassa. Naapurissa asuva Mme Bertrand on nähnyt, että miehet on viety Turkin suurlähettilään linnaan. Roger ja Baptiste ryntäävät linnaan poliisivahvistuksen kera huutaen ”teidät on pelastettu” havaitakseen, että turkkilaiset ovat livistäneet, joten vangit voidaan vapauttaa ja hääjuhlintaa voidaan jatkaa.o00+

Fra Diavolo

Fra Diavolo (Veli paholainen; 1830) Scriben librettoon on ranskalaisen koomisen oopperan merkkiteos, jossa Auber on parhaimmillaan ja sukkelimmillaan: teoksessa on puolet Rossinia ja puolet Boieldieuta, ja sitä esitettiin vuoteen 1906 mennessä 909 kertaa. Ooppera perustuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin ja se tapahtuu vuoden 1810 paikkeilla italialaisessa pikkukylässä, Terracinassa.

Juoni kertoo Italian maaseutua terrorisoivasta hurmaavasta rosvopäälliköstä, markiisi San Marcosta (tenori), joka on herrasmiesvaras Arsène Lupinin tyyliin, tätä jahtaavasta Lorenzo-poliisista (basso) sekä hänen mielitietystään, majatalon isännän Zerline-tyttärestä (sopraano). Mukana on myös englantilainen pariskunta, Lordi Cockburn (basso / tenori) ja Pamela-rouva (mezzosopraano), joiden rikkaudesta ja sivistymättömyydestä (vrt. nykyiset jenkkituristit) tehdään armotonta pilaa. Lopussa Lorenzo saa Fra Diavolon apureineen nalkkiin sekä palkkiorahat ja pystyy niiden turvin naimaan Zerlinen.

Cockbourn ja hänen Pamela-vaimonsa laulavat oopperan alussa mainion couplet-dueton ”Je voulais bien” (Minulle sopii kyllä) (suom. Veijo Murtomäki):

Näytöksen keskivaiheen täyttävät tanssit ja marssit:

1re Air de danse, Allemande;
2de Air de danse, Pas des Folies;
3e Air de danse, Menuet
1re Marche
2de Marche
4me Air de danse, Galop

Ankastrom saapuu murhaamaan Kustaan:

GUSTAVE
C’est mon dernier presént./Tämä on viimeinen hetkeni.

ANKASTROM
Et moi, voilà le mien !/Ja myös minun!

GUSTAVE
Ah ! je meurs !/Ah, minä kuolen.

Gustave (laulaa kuollessaan):

Oui, quand je vois vos pleurs,/niin, kun näen kyyneleenne,
je regrette la vie./ikävöin elämää.
Adieu, Suède ! adieu, gloire et patrie !/Hyvästi Ruotsi, hyvästi kunnia ja isänmaa!
J’esperais mieux mourir !/Toivoisin paremmin kuolevani!
Mes amis, mes soldats,/Ystäväni, sotilaani,
Entourez-moi !/Tulkaa ympärilleni!
qu’au moins j’expire dans vos bras !/jotta voin edes kuolla käsivarsillanne!

Myöhemmät merkkiteokset

Pronssihevonen

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8527438v/f1.item# Bibliothèque nationale de France, département Arts du spectacle; Jules-Joseph-Guillaume Bourdet, 1835)

Le cheval de bronze (Pronssihevonen, 1835) Eugène Scriben librettoon perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinaan Kalenteriprinssin seitsemän poikaa. Se on sadunomainen, kiinalaisaiheinen ooppera, opéra comique ja tarkemmin opéra-féerie en trois actes, Satuooppera kolmessa näytöksessä, joka vastasi hyvin aikalaisyleisön eksotiikannälkään. Ooppera kertoo hevosesta, joka vie aavistamattomia uhreja Venus-planeetalle rakkaudenjumalatar Stellan armoille ja seireenien vieteltäviksi. Sinne saapuu vuorotellen kiinalaisia, joista vain mieheksi pukeutunut Péki ei ole vieteltävissä, joten hän onnistuu viemään prinsessa Stellan takaisin Kiinaan ja prinssi Yangin vaimoksi. Jos avaruusmatkailija pystyy torjumaan seireenien viettely-yrityksiä, voi hän palata maahan valitsemansa naisen kanssa. Jollei hän tee näin, hänet lähetetään yksin takaisin ja muuttuneena kiveksi, jos hän tohtii kertoa kokemuksistaan.

Juoni

Avausnäytöksessä varakas maanomistaja Tshin-Kao järjestää tyttärensä Pékin häitä ja juhlii tämän kihlausta mandariini Tsing-Singin kanssa. Mandariinin neljäs vaimo Tao-Jin ei ole tyytyväinen tilanteeseen samoin kuin ei Péki, joka rakastaa nuorta talonpoika Yankoa. Tao-Jin tuo tiedon, jonka mukaan aviomies on valittu kruununprinssin seuraajaksi ja että mies ei saa jättää vartioimatta prinssiä. Prinssi Yang määrää koko maailman etsimään hänen unessa näkemäänsä tosi rakkautta. Péki pyytää lupaa saada naida Yankon, joka ilmaantuu yhtäkkiä ja kertoo suuresta hevosesta, jolla hän oli kokenut ihmeellisen matkan. Prinssi haluaa kokea saman ja pyytää Tsing-Singin mukaansa.

Toisessa näytöksessä Tshin-Kao iloitsee tulevista häistä. Tsing-Sing palaa takaisin Venukselta, ja Tao-Jin pyytää miestään kertomaan seikkailusta. Tämä vajoaa uneen eikä paikallisten kylämuusikoiden onnistu herättää miestä, joka muuttuu posliiniksi. Yanko on tilanteesta huvittunut ja rupeaa vuorostaan kertomaan muodonmuutoksen syytä, jolloin hän myös kivettyy. Péki vannoo ratsastavansa itse hevosella ratkaistakseen mysteerin.

Kolmannessa näytöksessä hevonen vie Pékin mieheksi pukeutuneena lumoavalle Venukselle, jota hallitsee yksin rakkauden jumalatar ja prinsessa Stella vankina omassa palatsissaan ja toivoen prinssin vapauttavan hänet. Venukselle jäänyt prinssi Yang pystyy olemaan visusti vaaditut 24 tuntia, joten hän voi vaatia prinsessalta paluuta maahan. Péki  saapuu ja vastustaa seireenien houkutuksia. Hän tapaa siellä yhä prinssi Yangin, joka ei voi vastustaa vaan suutelee Stellaa ja palaa sitten maahan. Péki pyytää turhaan Stellaa palauttamaan Yankon elämään, joten hän sieppaa Stellan taikarannerenkaan ja molemmat palaavat maahan, jossa prinssi Yang on myös posliinina. Pagodi on pystytetty Tsing-Singin ja Yankon patsaille. Péki vapauttaa ensin Yankon ja prinssi Yangin, mutta Tsing-Singin vain osittain, koska siten hän voi kiristää Tsing-Singiltä lupauksen saada naida Yankon. Nyt Péki voi naida rakastettunsa, Tao-Jin saa miehensä takaisin ja prinssi Yang voi mennä naimisiin ihannenaisensa, prinsessa Stellan kanssa.

Balladi

Pékin laulamasta oopperan balladista “Là-bas, sur ce rocher sauvage” (Tuolla koskemattomalla kalliolla) tuli aikoinaan suosittu. Ajan vitsikkään sanonnan mukaan Pronssihevonen ”tahkosi kultaa” Koomiselle oopperalle. Sadannen esityksen jälkeen se jatkoi elämäänsä opéra-ballet’na Suuressa oopperassa.

Là-bas, sur ce rocher sauvage/Tuolla koskemattomalla kalliolla
s’élève ce cheval d’airain!/kohoaa tuo vaskihevonen!
Sur lui voilà qu’avez courage/Sen päällä, kenellä on rohkeutta,
s’élance un jeune mandarin./porhaltaa nuori mandariini.

Kolmas näytös

Kolmannen näytöksen alussa ollaan Venuksella, josta sopraanojen kuoro laulaa; loputonta auvoa kuvataan staattisella soinnilla ja samalla harmonialla, johon orkesteriosuus tuo somia kuvioita:

Ô séduissante ivresse,/Oi viettelevä huuma
ô volupté des cieux/oi hekuma taivaiden
vous habitez sans cesse/te asutte lakkaamatta
en ce séjour heureux/tässä onnellisessa paikassa
vous habitez sans cesse./jossa asutte lakkaamatta.

Kuoro-osuutta jatkaa Venuksen prinsessa Stella, joka on tietoinen rakastumisen vaaroista, joista hän myös varoittaa nuorukaisia, samaalla kun hän laulaa viettelevästi:

En vain de mon jeune àge/Huolimatta nuoresta iästäni
soins charmaient le cours/hellyydet ohjaavat kulun
hélas dans l’esclavage/ikävästi orjuuteen
il n’est point de beaux jours./ihanissa päivissä ei ole mieltä.

Musta domino

Le domino noir (Musta domino, 1837, opéra comique en trois actes, E. Scriben librettoon oli läpi vuosisadan suosikkiteos, jota esitettiin vuoteen 1909 mennessä peräti 1 209 kertaa! Auber oli tuottelias ja suosittu säveltäjä läpi uransa. Ooppera kertoo vasten tahtoaan luostariin viedystä ja sieltä karkaavasta Angèle-tytöstä (sopraano) Andalusiassa, sillä ooppera tapahtuu Madridissa noin 1780-luvulla. Angèle pelastautuu ystävättärensä Brigitten (sopraano) avulla ja kokee sarjan seikkailuja, mm. tanssiaisissa puettuna mustaksi dominoksi, josta hänet tunnistaa rakastaja Horace (tenori). Keskeisiä henkilöitä oopperassa ovat myös luostarin portinvartija Gil Perez (basso) sekä Horacen ystävä kreivi Juliano (tenori). Mutkikkaan juonen päätteeksi Angèle ja Horace saavat toisensa, ilmeisesti myös Brigitte ja Juliano. Musta domino sisältää tuntuvaa espanjalaista paikallisväriä (couleur locale): aragoneesi- ja bolero-tanssit sekä kastanjetit, minkä lisäksi alkusoitto on erilaisten kolmijakoisten espanjalaishenkisten tanssien ketju.

Seuraavassa katkelma boleroa avauskohtauksen trion keskeltä, jossa Horacen toivotaan nukkuvan:

 

I näytös

Ooppera alkaa kuningattaren Madridin palatsissa naamiaistanssilla. Horace de Massarena, nuori espanjalainen aatelismies, muistelee kuinka vuosi sitten kuningattaren syntymäpäivänaamiaisissa tapasi ja ihastui neitoon, jonka nimeä hän ei tiennyt: Angèle d’Olivarès. Hän menee vuosittaisiin naamiaisiin toivoen tapaavansa hänet uudestaan. Nainen saapuukiin, naamioituna (domino = musta puolinaamio) kuten viime kerralla ja niin ikään saman naisen kanssa. Molemmat heistä ovat nunnia, kuningattaren serkku Angèle ja ystävänsä Brigitte de San Lucar. Angèlelle juhlat ovat viimeinen sosiaalinen tilaisuus ennen siirtymistä luostariin, kun taas Brigitte on luopumassa luostarielämästä ja menossa naimisiin. Kello yhdeltätoista Horacen ystävä kreivi Juliano puijaa Brigiten uskomaan että on jo keskiyö, jolloin luostarin portit aina suljetaan. Brigitte ryntää pois, joten Horacelle ja Angèlelle jää tunti aikaa olla kahdestaan.

II näytös

Kellon lyödessä kaksitoista Angèlekin kuitenkin lähtee. Julianon odotellessa majatalohuoneessaan vieraitaan (mm. Horacea) luostarista ulos lukittu Angèle ilmestyy ovelle ja pyytää majatalonpitäjää Jacintheä antamaan hänelle yösijan. Angèle on huolissaan tapaavansa Horacen jolloin hänen nunnanstatuksensa paljastuisi. Jacinthe, Julianon taloudenhoitaja, joka puolestaan odottaa veljentytärtään Inéstä, saa idean ja Angèle puetaan hänen vaatteisiinsa ja esitellään muille vieraille Inéksenä. Tästä huolimatta Horace hoksaa naisen identiteetin, muttei saa tyrmistykseltään sanaa suustaan. Jacinthe haetuttaa paikalle luostarin ovenvartijan Perezin ja varmistaa Angèlen saavan sisäänpääsyn takaisin luostariin. Näytöksen ja koko oopperan keskeisnumero on Angèlen Ronde aragonaise “La belle Inès fait florès” (Kaunis Ines onnistuu). Seuraavassa ensin aarian alkutahdit ja huomattavasti Bizet’n Carmenin seguidilla muistuttava katkelma.

Gil Perezin, Jacinthen rakastajan kupletti “Nous allons avoir, grâce à Dieu” (Meillä tulee olemaan, kiitos Jumalan, maittava illallinen ja hyvää viiniä) kertoo portinvartijan olevan enemmän kiinnostunut ruoasta ja juomasta kuin jumalisuudesta. Tämä numero huvitti erityisesti pariisilaisyleiröä.

III näytös

Hillittömien yhteensattumien kautta kuningatar vapauttaa Angèlen nunnanlupauksestaan ja on näin vapaa menemään naimisiin Horacen kanssa. Samalla Ursule saa himoitsemansa abbedissan paikan, joka olisi muutoin kuulunut Angèlelle. Kun myös nunnien eloisasta ja lörpöttelevästä kuorosta “Ah! quel malheur!” (Oi, mikä onnettomuus!) kolmannessa näytöksessä käy ilmi, että he pitävät enemmän juoruamisesta ja lemmenjutuista kuin uskonnollisesta omistautumisesta, Musta domino on enemmän kirkollisuuden kevyttä pilkkaamista kuin uskonnon korottamista, joskaan epäkunnioittavuuteen ei ajauduta.

Manon Lescaut

Manon Lescaut (1856) Scriben librettoon löyhästi Abbé Prevost’n romaanin Manon Lescaut (1731) pohjalta joutui ikävä kyllä unholaan Massenet’n ja Puccinin vuoksi, vaikka Auberinkin versio sisältää hienoja piirteitä. Auber esimerkiksi painottaa Manonin uskollisuutta Des Grieux’ta kohtaan, vaikka neito hairahtuukin välillä, mutta seikkailuja on vain yksi markiisi d’Hérignyn kanssa; Lescaut ei ole Auberilla Manonin veli vaan serkku. Ooppera herätti aikoinaan syytöksiä ”moraalittomuudesta”. (Alla d’Hérigny)

Oopperassa nimihenkilön rooli on erittäin vaativa korkean rekisterinsä, kuviolaulunsa ja teknisesti vaikeiden arrioiden vuoksi. Teoksen tunnetuin numero on avausnäytöksen lopun koloratuureja sisältävä Manonin Bourbonnaise “C’est l’histoire amoureuse” (Onpa yhtä lemmekäs kuin ihmeellinen tarina), joka tunnetaan myös nimellä ”Nauruaaria”.

C’est l’histoire amoureuse/Onpa yhtä lemmekäs
Autant que fabuleuse/kuin ihmeellinen tarina.
D’un galant fier à bras!/eräästä uljaasta hölmöstä!
Ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah!/Ah, aha, ah, ah!
D’un tendre commissaire/Eräästä hellästä komisariosta,
Que l’on croyait sévère/josta luultiin ankaraksi
Et qui ne l’était pas!/joka ei kuitenkaan ollut sellainen!
Ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah!/ Ah, aha, ah, ah!
Il aimait une belle ! Ah, ah /Hän rakasti kaunotarta,
Il en voulait, mais elle, ah, ah!/mies halusi tätä, mutta nainen, ah, ah,
De lui ne voulait pas!/ei piitannut miehestä lainkaan!
Ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah, ah!/ Ah, aha, ah, ah!
Or, voulez-vous apprendre/Haluatteko nyt oppia tuntemaan
Le nom de ce Léandre,/tuon Leandren nimen
Traître comme Judas!/joka on petturi kuni Juudas!
Son nom! Vous allez rire./Hänen nimensä! se saa teidät nauramaan,
Je m’en vais vous le dire,/Aion teille kertoa,/
Bien bas… tout bas… tout bas…/hän on allapäin…
Non, non, je ne le dirai pas!/Ei, en aio kertoa!
La, la, la, la, etc./La-la-la jne.

D’Herignyn baritonirooli sisältää merkittäviä sooloja, kun taas Des Grieux’n osuus on solistisesti vaatimaton, vaikka sisältääkin hienoja duettoja, etenkin lopun duetto Manonin kanssa.

Des Grieux
Errant depuis hier,/Eksyneenä eilisestä asti
Dans ces steppes sauvages,/näiläe villeillä aroilla,
Nous avons, de notre chemin,/Olemme polultamme
Perdu la trace./hukanneet jälkemme.

Manon
Et de ce ciel d’airain/Ja pronssisen taivaan
L’ardeur me brûle !/hehku polttaa minut.

Des Grieux (se dirigeant vers la forêt) (suuntaa metsään pain)
Viens! cherchons sous ces ombrages,/Tule! etsikäämme varjoa
Dans ces vastes forêts!…./näistä suunnattomista metsistä!…
Encore quelques pas! Entrons-y!/Vielä joitain askelia! Menkäämme sinne!

Manon
Non, je n’ose pas!/Ei, en uskalla!
Je crois encore de ce fauve sauvage/Luulen vielä tuon villin pedon
Entendre le rugissement!/kuulevani ärjynnän!
Tu m’as sauvée, ami, par ton courage,/Olet pelastanut minut, ystäväni, rohkeudellasi
Même ce fut au prix de ton sang!/Vaikka se maksoi vertasi!
Dans ces déserts, la terreur m’environne/Tässä erämaassa kauhu ympäröi minua
Et j’ai beau faire, malgré moi…./Ja minä turhaan kamppailen kaikesta huolimatta…
Je me sens là…… mourir./tunnen siellä … kuolevani
Non, non, non, pardonne, ami, pardonne,/Ei sittenkään, anna minulle anteeksi ystävä
Je suis bien, je suis près de toi./voin hyvin sinun lähelläsi.

Ferdinand Hérold

Louis-Joseph-Ferdinand Hérold (1791–1833) oli Auberin pääkilpailija, joka sävelsi 15 koomista oopperaa (1817–) samalle näyttämölle kuin Auber. Molemmille toimivat Grétry ja Rossini esikuvina, Héroldilla myös saksalainen ooppera Mozartista Weberiin. Hérold nosti omalta osaltaan koomista oopperaa korkealle tasolle, sillä hän oli säveltäjänä paikoin jopa etevämpi kuin Auber. Héroldin tunnetuin teos lienee La fille mal gardée (Huonosti vartioitu tyttö, 1828), joka on yhä suosittu ja esitetty baletti.

Zampa, ou La fiancée de marbre (Zampa eli Marmorimorsian; 1831) on värikäs merirosvo-ooppera, Weberin, Auberin ja vähän Mozartin Don Giovannin inspiroima teos. Oopperassa baritonimerirosvo (korkea des2!) on demoninen viettelijä, joka tuhoutuu hylkäämänsä, patsaaksi muuttuneen morsiamen kautta. Tapahtumissa on mukana hääkohtaus urkujen kera ja Etnan purkaus. Ooppera säilyi ohjelmistossa läpi 1800-luvun ja sen aaria “Pourquoi trembler?” (Miksi vapiset?) kuului mm. Mattia Battistinin ohjelmistoon.

Klerkkien niitty

Le Pré aux Clercs (Klerkkien niitty; 1832) perustuu Prospér Mériméen tekstin Chronique du temps de Charles IX (1829) pohjalta laadittuun librettoon. Oopperaa sisältää vakavan, yliluonnollisen ja historiallisen aiheen ja liittyy Pariisin 1500-lukuun. Oopperasta löytyy koloratuureja ja hektisiä yhtyekohtauksia. Teos oli eräs menestysoopperoista: sitä esitettiin vuoteen 1949 mennessä 1 608 kertaa. Musiikki on viihdyttävää, muttei liian yksinkertaista; siinä on vielä jälkirossinimaista sävytystä melodisessa tyylissä. Musiikillisesti siinä ei olla enää kovin kaukana operetista.  Isabellen aaria alkaa virtuoosisella viulusoololla ja ennakoi taiturillisuudessaan paljossa Meyerbeerin Hugenottien Urbainin cavatinaa “Nobles Seigneurs, salut!” (Tervehdys, jalot herrat!) avausnäytöksessa sekä kuningatar Margueriten suurta aaria ”O beau pays de la Touraine” (Oi kaunis Tourainen maa/ seutu) II näytöksen alussa; Hugenotit ja Verdin La traviatan tanssikohtaus tulevat myös mieleen Héroldin monityylisestä oopperasta. Alla Isabellen aarian alkua, ja avaussäkeistön suomennos: ”Lapsuuteni päivät/oi vitattomuuden päivät!/teidän muistonne/on minulle onni./Huolimatta hovista ja kuninkaasta/tahdon olla omanne Mergy!”. Koko aaria – Entracte et Air – jakautuu moniin vaiheisiin: Maestoso–Allegro–Moderato–a Tempo–Plus animé.

Ooppera tapahtuu vuonna 1582, 10 vuotta Pärttylin yön (1572) hugenottien massamurhan jälkeen, ensin noin 50 km lounaaseen Pariisista, sitten Pariisissa Louvren palatsissa ja lopuksi Klerkkiniityllä, Seinen itärannalla vastapäätä Louvrea, kuuluisalla kaksintaistelu- ja rakastavaisten kohtauspaikalla. Henrik III seuraa veljeään Kaarle IX:ttä valtaistuimelle, ja Valois’n Marguerite, ”kuningatar Margot”, Henrik III:n sisar ja Henrik IV:n, Navarren kuninkaan puoliso, on oopperan päähenkilö. Teoksen monipolvinen juoni kertoo sekaannuksesta, kun Margueriten ja paroni de Mergyn luullaan menevän salaa naimisiin, vaikka Mergy rakastaa kuningattaren hovinaista Isabelle Montalia. Mergyn ja sekaannuksen aiheuttaneen kreivi Commingen kaksintaistelun, jossa tämä kuolee, jälkeen Mergy ja Isabelle saavat toisensa, samoin kuningattaren kummityttö Nicette ja Klerkkien niityn johtaja Girot.

Adolphe-Charles Adam

Koomista oopperaa ja balettia

Adolphe-Charles Adam (1803-56) sävelsi 72 oopperaa, joista lähes kaikki ovat koomisia. Mukaan mahtuu pari suurta oopperaa sekä myöhäinen uuden, opéra-buffe-lajin edustaja Las pantins de Violette (Violetten sätkyukko, 1856). Ehkä tunnetuin Adamin sävellys on sankarillinen Joululaulu.

Adamin musiikki ei ole kovin vaativaa, ja melodia on siinä lähinnä paras elementti. Kepeys johtuu osaksi myös nopeasta sävellystyylistä: ooppera – etenkin yksinäytöksinen – valmistui Adamilta tarvittaessa viikossa tai parissa. Säveltäjä tunnusti:

”Musiikkityö on elämäni ainoa intohimo ja ainoa iloni. Sinä päivänä, jolloin yleisö torjuu teokseni, ikävystyn kuoliaaksi. Tuottamisen ja työn kiihko pitkittävät nuoruuttani ja pitävät minut pystyssä. Olen kiitollinen Jumalalle, johon uskon lujasti, suosiosta, niin vähän kuin hän onkin antanut minulle ansioita; huolimatta vaikeuksistani harrastaa liiketoimia hän on suonut minulle kylliksi ideoita kirjoittaakseni joitakin teoksia, joista yritän tehdä niin vähän huonoja kuin mahdollista.” (A. Adam 1860. Souvenirs d’un musicien, s. 49–50.)

Peräti 13 baletillaan Adam nosti Héroldin esityön jälkeen lajin korkealle taiteelliselle tasolle, joka jatkui hänen oppilaansa Delibesin tuotannossa sekä Léon Minkusin (1826–1917) ja Tšaikovskin baleteissa. Adamin omista baleteista yhä suosittuja ovat Giselle (1841) ja Le corsaire (Merirosvo, 1856).

Oopperoista elinvoimaisimmat

Le chalet (Alppimaja, 1834) Scriben librettoon tarjoaa sveitsiläisaiheen ja merkitsee Rossinin Wilhelm Tellin ja myös Rossinin laulutyylin jäljittelyä, mikä ei estänyt sitä pääsemästä yleisön suursuosikiksi. Oopperassa uskotellaan talonpoika Danielille, kun kyläläiset kirjoittavat tälle kirjeen, että Bettly-neitonen suostuisi hänelle vaimoksi. Bettlyn löytyneen Max-veljen saavuttua sotilaana ja lirkuteltua Bettlyä tilanne saa Danielin suuttumaan, mutta kaksintaistelun välttämiseksi Bettly kirjoittaa naimasopimuksen Danielin kanssa.

Le toréador, ou L’accord parfait (Toreadori eli Täydellinen sopusointu, 1849), kaksinäytöksinen ooppera Thomas Sauvagen librettoon, on kirjoitettu kolmelle roolihenkilölle. Barcelonalaisen härkätaistelija Don Belfioren vaimo Coraline lauloi aiemmin Pariisin teattereissa, joista saapuu huilisti Tracolin tekemään uskottomuuteen taipuvaisen aviomiehen mustasukkaiseksi. Ooppera loppuu uskollisuuslupaukseen, jota jää vartioimaan Tracolin, joten lopussa päästään triangelimaiseen sopuun. Oopperan alussa Coraline laulaa espanjalaissävelmiä, ja keskellä kuullaan kaikkien kolmen henkilön divertissement, jossa lauletaan variaatioita obligato-huilun säestyksellä lastenlaulusta Ah! vous dirai-je maman (Koska meitä käsketään).

Giralda, ou La Nouvelle Psyché (Giralda eli Uusi Psykhe; 1850), kolminäytöksinen ooppera Scriben librettoon, ilmentää ranskalaissäveltäjien pysyvää espanjalaismieltymystä. Santiago de Compostelan lähettyville sijoittuva ooppera sisältää fandangon sekä kuoron kastanjettien kera. Oopperassa Giralda nai kihlattunsa, mylläri Ginèsin asemasta rakastamansa ritari Don Manoëlin.

Myöhäinen Le farfadet (Peikko, 1851) on yksinäytöksinen koominen ja jälleen espanjalaisaiheinen ooppera. Se tapahtuu Navarrassa, jossa vastoin Le Bailli -holhoojan tahtoa Laurette-holhokki saa rakastamansa miehen, samoin Le Baillin kummipoika Bastien haluamansa palvelustyttö Babetin.

Si j’étais roi (Jos olisin kuningas, 1852) on kolminäytöksinen ooppera A.-P. Denneryn ja J.-H. Brésilin librettoon, joka pohjautuu Tuhannen ja yhden tarinoihin, vaikkakin se on siirretty tapahtuvaksi Goassa. Kalastaja Zéphoris pelastaa hukkumasta tytön, joka osoittautuu prinsessa Néméaksi. Hän kirjoittaa hiekkaan sanat “Jos olisin kuningas”, minkä oikea kuningas pilan päiten toteuttaa päivän ajaksi. Kun kalastaja päivän aikana päihittää portugalilaiset tunkeilijat, hän saa prinsessan (ja puoli valtakuntaa) – vaikkakin historiallisesti ottaen Goa kuului Portugalille toiseen maailmansotaan saakka. Musiikki on hienostunutta ja orkestraalisesti värikästä (harpun ja huilun yhdistelmä sekä triangeli luovat väriä) sekä herättää sadun maailman lumoavasti henkiin, mutta Adam käyttikin säveltämiseen hänelle epätavalliset kaksi kuukautta! Ooppera lienee vaikuttanut Bizet’n Helmenkalastajiin.

Lonjumeaun postiljooni

Postillon le Lonjumeau (Lonjumeaun postiljooni, 1836) (toim.huom. Paikannimen oikea kirjoitusasu on Longjumeau) Adolphe de Leuvenin ja Léon Lévy Brunswickin librettoon on Adamin oopperoista nykyään tunnetuin, vetävä melodioiltaan ja tanssirytmeiltään. Kolminäytöksisessä teoksessa pilaillaan sosieteetin ja oopperan tapakulttuurin kustannuksella. Ooppera tapahtuu Lonjumeaussa 1756 ja Fontainebleaun lähistöllä 1766.

Teoksen tenoripääosa Chapelou on kirjoitettu korkealle. Ooppera kertoo postimiehestä, jonka Ludvig XV:n Pariisin oopperan johtaja Markiisi de Corcy löytää oopperan solistiksi ja joka jättää sen johdosta juuri vihityn nuorikkonsa Madeleinen, ooppera nimittäin alkaa Chapeloun ja Madeleinen häillä. Johtajan vakuuttaa Chapeloun I näytöksessä laulaman Postiljoonin rondon ja sen 3. coupletissa sisältämä korkea d-sävel.

Seuraavassa uskaliaan vihjailevan rondon “Mes amis, écoutez l’histoire” (Ystäväni, kuunnelkaapa tarina) kolme säkeistöä (couplets) ja Rondon alkua (suom. Veijo Murtomäki):

Giacomo Meyerbeer

Pohjantähti – ooppera 1700-luvun Suomesta ja Venäjältä

Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) ooppera L’étoile du nord (Pohjantähti; 1854, Pariisi), opéra comique, Scriben librettoon kertoo tarinan Pietari Suuresta, tämän armeijaan veljensä puolesta valepukuisena menevästä Katariina-neidosta, neidon suorittamasta tsaarin vastaisen salaliiton paljastamisesta sekä Katariinan pääsystä valtaistuimelle. Salaliitto liittyy venäläissotilaiden ja -upseerien Pietarin parranleikkausmääräyksen vastustamiseen sekä aikeisiin loikata ruotsalaisarmeijan puolelle.

Oopperassa on lajinsa mukaisesti dialogia ja myös melodraamaa, jossa rytmi on notatoitu. Molempien naispääosien (Katariina, Prakovia) osuudet ovat vokaalisesti taiturillisia. Mainittakoon, että Meyerbeer sävelsi Katariinan osan ”Ruotsin satakieli” Jenny Lindille, mikä selittää roolin vaatiman vokaalisen taituriuden.

Meyerbeer tavoittaa oopperassaan venäläisen paikallisvärin melodiikallaan ja syvän bassoäänen (Pietari Suuri) käytöllään, joka tuo mieleen Glinkan oopperat. Päätösfinaalin hulluuskohtaus huiluineen tuo toki mieleen Donizettin Lucia di Lammermoorin. Huilu hallitsijan instrumenttina liittyy Meyerbeerin preussilais-oopperan Ein Feldlager in Schlesien (Sleesian sotaleiri, 1844) uusiokäyttöön Pohjantähdessä.

Dinorah

Le pardon de Ploërmel (Ploërmelin anteeksianto; Pariisi, 1859), opéra comique Jules Barbierin ja Michel Carrén librettoon, joka perustuu Ploërmel-kylään sijoittuvaan bretagnelaistarinaan, tunnetaan paremmin italialaisena versiona nimellä Dinorah (Lontoo, 1859). Oopperaa on esitetty myös otsakkeilla Le chercheur du trésor (Aarteen etsijä) sekä Die Wallfahrt nach Ploërmel (Pyhiinvaellus Ploërmeliin).

Hoël (baritoni) jättää hääpäivänään, joka on Ploërmelin anteeksiannon ja Marian-kunnioituksen uskonnollisen kulkueen päivä, morsiamensa Dinorahin (sopraano) tämän isän köyhtymisen takia, jolloin neito menettää järkensä. Neito kohtaa vaeltavan minstreli Corentinin (tenori), jonka kanssa hän tanssii ja jonka Hoël houkuttelee löytämänsä aarteen kaivamiseen Kirottujen laaksossa keskiyöllä. Hoël pelastaa tulvan nielaiseman Dinorahin ja tajuaa tämän rikkauksia tärkeämmäksi, joten lopulta kaikki päättyy hyvin ja pari menee naimisiin anteeksiannon päivänä.

Dinorahin jotkin kohtaukset muistuttavat Weberin Taika-ampujaa: aarteenkaivamiskohtaus Weberin “Sudenrotko”-kohtausta; samoin kolmas näytös sisältää metsästäjien kuoron myös Meyerbeerillä. Oopperan alkusoitossa ja myöhemminkin esiintyvä muistuma-aihe lienee antanut Oskar Merikannolle melodisen idean Kesäyön valssiin. Oopperan toisessa näytöksessä on harhailevan Dinorahin kuuluisa kohtaus, joka alkaa surumielisellä romanssilla “Le vieux sorcier de la montagne” (Metsän vanha tietäjä) ja jota seuraa koloratuureja sisältävä ”varjoaaria” ”Ombre légère” (Keveä varjo), jossa Dinorah puhuttelee ja lopuksi soimaa varjoaan. Seuraavassa aarian käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Takaisin ylös