Musiikkiteatterin uudet keveät lajit
18.1.2007 (Päivitetty 14.2.2025) / Murtomäki, Veijo

Operetti valtaa alaa

Uusi keveämpi oopperalaji, operetti, ja sen isoveli, opéra bouffe, syntyivät 1850-luvun jälkipuoliskolla, toisen keisarikunnan ja Napoleon III:n (1852-70) aikana. Operetin historiallisen taustan muodostavat Napoleonin sotien ja Wienin ”tanssivan kongressin” jälkeinen yhteiskunnallinen taantumus ja kuningasvallan restauraatioaika. Aika oli yhtäältä poliittisesti äärimmäisen tulenarkaa (vuosien 1830 ja 1848 ”vallankumoukset”) ja toisaalta näki uuden yhteiskuntaluokan, porvariston, valtaannousun sekä erinäisten uudistusten (sosiaali- ja terveydenhuolto parantuivat) läpiviennin, myös modernin kaupunkikulttuurin synnyn (katujen kaasuvalaistus ja puhtaanapito, jätehuolto jne.). Rappeutuvan aateliston kevyt ja tuhlaileva elämäntyyli toimi osittain mallina myös keskiluokalle, joka vailla syvempää sivistystä kaipasi teatterissa lähinnä raakaa viihdytystä ja hupailuja.

Musiikillisen lähtökohdan operetille muodostivat 1700-luvun englantilainen balladiooppera (Gay & Pepusch) ja saksalainen Singspiel sekä 1800-luvun alkupuoliskon ranskalainen (Boieldieu, Auber ja Adam) ja saksalainen (Lortzing, Flotow ja Nicolai) koominen, puhutulla dialogilla varustettu ooppera (esimuotonaan ranskalainen vaudeville), jonka sentimentaaliset ja eksoottiset aiheet sekä satiirinen sävy vastasivat huvittelunhaluisen yleisön tarpeita.

Opéra bouffe

Koomisen oopperan kehitys, kun se otti yhä kasvavasti huomioon populaarisuuden ja suuren yleisön vaatimukset, johti muotoihin, jotka erottuivat omiksi lajeikseen ja jotka lopulta veivät kohti operettia. Tärkeä laji kehityksessä oli opéra-bouffe (tai opéra bouffon), jota 1800-luvun ranskalaiskirjoittajat eivät halunneet samaistaa sen kummemmin koomisen oopperan kuin italialaisen opera buffan ranskalaisen muunnoksen kanssa. Toki opéra-bouffe oli looginen jatke koomiselle oopperalle keskittyessään helppoon melodiikkaan ja suljettuihin muotoihin, kuten kertosäkeellä varustettuun säkeistökuplettiin (couplets-refrain). Laji sai nimensä Offenbachin Pariisissa 1855 avaamasta teatterista Théâtre des Bouffes-Parisiens (Pariisin hassutteluteatteri).

Théodor Gautier kirjoitti lajien eroista (1864):

Bouffe ei ole koominen [ooppera]; edellinen keksii naurettavaa, jota jälkimmäinen kopioi. Niiden välillä vallitsee kuvaustehtävän ero. Eriskummallisuus pelastaa bouffen katkeralta; sen persoonat ovat vähemmän ihmisiä kuin ilveilijöitä karnevaalinaamion kera ja he huvittuvat itsekin valepuvuistaan. Bouffe pilailee keksimiensä kohtausten kustannuksella, se päihtyy omasta ilottelustaan ja, kun vauhti on loppu, se kaatuu nojatuoliin nyrkit kupeilla, loputtoman naurun hersyttämänä. (Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard, s. 897-898.)

Operetin piirteistö

Operetti otti paikan koomisen oopperan ja vaudevillen välissä suuren sankarioopperan vastapainona ja sen parodiana samalla, kun se heijasteli sosiaali- ja yhteiskuntaluokkien suhteita sekä ajalle tyypillisiä moraali- ja muotivirtauksia. Operetin olemus on kiteytettävissä seuraaviin piirteisiin:

1. porvarillisen avioliiton ja perinteisen moraalin satiiris-kriittinen tarkastelu; nauraminen petetylle aviopuolisolle, eroottisten seikkailujen houkutus
2. tanssi ja vallattomuus, jotka kohosivat hurmioon etenkin näytösten lopuissa
3. yhteiskunnan muutoksiin liittyen urbaanisten teknisten keksintöjen mukanaolo (maailmannäyttelyt, uudet rakennukset, rautatie, lehdistö)
4. instituutioiden kritiikki (poliisi, sotalaitos, uskonto)
5. eksotiikka ja historian etäännytys, suorastaan vääristely
6. kupletti-, laulu- ja tanssimuodot, joissa rytmi korostui; samalla toteutui orkestroinnin ja jopa harmonian hienostuneisuus, jonka huomasivat mm. Rossini ja Wagner
7. paikallisväri: henkilöinä salakuljettajia, kerjäläisiä, katulaulajia, rosvoja, mustalaisia

Olennaista on kuitenkin se, ettei operetissa pyritty puuttumaan vallitseviin omistusolosuhteisiin. Myös sosiaaliluokkien ylitystä pidettiin vaikeana, jollei mahdottomana. Sikäli operetti oli enemmän ajan peili kuin yritys yhteiskunnan muuttamiseksi.

Ranskalaisoperetin vaiheet ja lajinimikkeitä

1. vaihe: 1850-71

Nimitystä opérette (= pieni ooppera) oli käytetty satunnaisesti jo 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa sekä Saksassa että Ranskassa ilman sen kummempaa merkitystä. Se esiintyi ensimmäistä kertaa lajinimenä Offenbachilla 1856. Sitä ennen jo Hervé, oikeasti L.-A.-F. Ronger (1825-92) oli avannut salin Folies-Nouvelles spektaakkelikonsertteja varten. Hän järjesti siellä useimmiten kahden esiintyjän vaudevillejä, pikkukomedioita ja buffonerioita. Siten Henry Lecomten mukaan “Offenbach oli Americo Vespucci lajille, jolle Hervé oli toiminut Kristoffer Kolumbuksena”.

Offenbachista tuli ranskalaisoperetin ensimmäisen vaiheen pää- ja lähes ainoa edustaja, joskin Hervé sävelsi mm. suosikkiteoksen Le petit Faust (Pikku Faust, 1869), jossa pilailtiin Gounod’n Faustin kustannuksella. Rinnan opéretten kanssa Offenbachilla ja muilla säveltäjillä oli käytössä lukuisia muita nimikkeitä: yhä vanha opéra-comique, uusina bouffonerie musicale (1855-), opérette-bouffe (1856-), opéra-bouffon (1858-) ja opéra-bouffe (1860-). Operetin ensimmäinen vaihe loppui Ranskan ja Preussin välisen sodan päätyttyä 1871.

Albert Grisar: Bonsoir Monsieur Pantalon

Albert Grisar (1808–1869) oli belgialaissyntyinen, mutta pariisilaistunut säveltäjä, joka opiskeli Pariisissa Antonin Reichan johdolla ja Napolissa Saverio Mercadanten ohjauksessa. Hän oli 1830–50-luvuilla suosittu 19 koomisen oopperan säveltäjä, ja näissä on sekä yksi- että useampinäytöksisiä operettia ennakoivia ja sivuavia teoksia.

Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat yksinäytöksiset koomiset oopperat Bonsoir, monsieur Pantalon (Hyvää iltaa herra Pantalon, 1851) ja Le chien du jardinier (Puutarhurin koira, 1855), jotka levisivät kaikkialle Eurooppaan. Myös nelinäytöksinen Les Amours du diable (Paholaisen rakkaudet, 1853), opéra féerie, oli kansainvälinen menestys. Hänen teoksiaan on myöhemmin kohdannut lähes täydellinen unohdus.

Jacques Offenbach: Des deux aveugles

Offenbachin 98 teatteriteosta kutsutaan yleisnimellä operetti, vaikka vain 16 oli säveltäjän mukaan opéretteja ja 8 oli operette bouffe -lajin edustajia. Lisäksi hänellä on 24 koomista oopperaa (opéras comiques) ja 24 buffa-oopperaa (opéras bouffes). Säveltäjän alkupään tuotannosta löytyy kosolti yksinäytöksisiä teoksia, joista tunnetuimpia ovat Les deux aveugles (Kaksi sokeaa, 1855), bouffonerie musicale, ja Le mariage aux laternes (Avioliitto lyhtyjen alla, 1857), opérette.

Yksinäytöksinen, puolituntinen, alkusoitosta, neljästä numerosta ja dialogista koostuva Kaksi sokeaa Jules Moinaux’n librettoon teki Offenbachista kerralla yleisön suosikin. Siinä kaksi ”sokeaa” muusikkoa tappelee parhaasta esiintymispaikasta sillalla: Patachon soittaa pasuunaa ja Giraffier mandoliinia. He pelaavat ”sokeudestaan” huolimatta korttia, kun bisnes ei oikein suju, ja löytävät toki ohikulkijoiden pudottamat lantit. Miekkoset kertovat toisilleen älyttömiä juttuja ja laulavat siinä ohessa. Heidän touhunsa on täynnä groteskia komiikkaa.

Operetin tunnetuin numero on bolero-duetto ”La lune brille, le ciel scintille” (Kuu loistaa, taivas kimaltaa”), tässä 1. ja 2. säkeistön alut:

G: ”Kuu loistaa, taivas kimaltaa, tule ystäväiseni, olen Pedrosi.
Ikkunallasi suvaitse näyttäytyä, kelpo on isäntäsi, Bartolosi.
Kuule siellä mandoliinia,”
P: ”Kuule siellä mandoliinia,”
G: ”boleroia, fandangoa…”

G: ”Rakkaus suunnaton, onni ylin,
Pedrosi rakastaa sinua, rakastaa Pedro
Pedro kutsuu sinua, vastaa kaunokainen,
Isabelleni Pedrollesi.
Kuule…”

 

Jean-Baptiste Wekerlin

Jean-Baptiste We(c)kerlin (1821-1910) oli elsassilainen säveltäjä, joka julkaisi useita kansanlaulukokoelmia ja joka tunnetaan etenkin runsaasta laulutuotannostaan lähinnä romanssi- ja bergerette-lajeissa. Hän opiskeli Pariisin konservatoriossa Halévyn johdolla (1844-), toimi St. Cecilia -yhdistyksen kuoronjohtajana (1848-55), Säveltäjäyhdistyksen jäsenenä ja lopuksi konservatorion kirjaston arkistonhoitajana.

Säveltäjänä Wekerlin oli varsin tuottoisa: hänellä on 500 julkaistua laulua sekä 400 julkaisematonta vokaaliteosta, joukossa duettoja, tertsettoja, kuoroja ja oratorioita. Suurimuotoisesta orkesterimusiikissa tärkeimpiä ovat sankarisinfonia Roland à Roncevaux (1847), sinfonia La Forêt (Metsä) ja sveitsiläiskuvia La vie des Alpes (Elämää Alpeilla). Hän jatkoi F. Davidin aloittamaa oodisinfonia-lajia teoksissaan Les poèmes de la mer (Meren runoelmat, 1860), L’Aurore et Paix (Aamunkoitto ja rauha, 1866), Le Jugement dernier (Viimeinen tuomio) ja L’Inde (Intia, 1872). Lisäksi hän sävelsi orkesterisarjoja, alkusoittoja marsseja.

Näyttämösäveltäjänä Wekerlin suosi kevyitä lajeja, joissa hänen melodinen kirjoitustapansa oli omimmillaan. Näitä ovat 28 teoksen joukossa mm. L’Organiste dans l’embarras (Urkuri ahdingossa, 1853), opéra-comique en un acte, joka koki 37 esitystä; Tout est bien qui finit bien (Kaikki on hyvin kun loppu on hyvä, 1855), opéra de salon; kaksi opéras comiques elsassin murteella: Die dreifach Hochzeit im Bäsethal (Kolmet häät Bäsethalissa, 1873), Opärettla en 3 Actä, ja nelinäytöksinen D’r verhäxt Herbst (La Vendange ensorcelée; Noiduttu syksy [Noiduttu viininkorjuu], 1879), Lustoperettla uf Colmarditsch en 4 Akte; sekä Après Fontenoy ou Mance à manche (1877), opéra-comique en un acte.

Erityisesti opérette de salon, salonkioperetti, oli populaari Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ja lajina se kulminoitui Chabrier’n vitsikkäässä teoksessa Une education manquée (Puuttuva kasvatus, 1879), ja lajin myöhäinen edustaja on Pauline Viardot Garcian Cendrillon (Tuhkimo, 1904), joka oli yksi kolmesta hänen säveltämästään lajin edustajasta. Säveltäjiä oli lukuisia, vaikka heidät ja heidän teoksensa on pääosin unohdettu. Tämä juuri oli yksi Wekerlinin suosikkilajeista.

La laitière de Trianon

La laitière de Trianon (Trianonin maitotyttö, Théâtre-Lyrique, 1858), yksinäytöksinen salonkioperetti (Opérette de salon) kahdelle henkilölle Galoppe d’Onquairen librettoon on Wekerlinin näyttämöteoksista tunnetuin. Sen taustalla on Rossinin kanssa kehkeytynyt ystävyys ja vanhemman säveltäjän suuri tuki Wekerlinin teokselle. Operetin ensiesitys tapahtuikin sitten Rossinin kodissa, kuuluisissa Samedi soirs -kokoontumisissa (Lauantai-illat), jotka vetivät puoleensa Pariisin koko musiikkikerman. Wekerlin esitteli eräässä illassa 1860 oodisinfoniansa ”Meren runoelmat” (Les Poèmes de la Mer).

Juoni

Oopperan kaksi henkilöä, Kreivitär de Lucienne (mezzosopraano) ja Markiisi de Brunoy (baritoni/2. tenori), ovat serkuksia, jotka heidän sukunsa ovat luvanneet naittaa keskenään, vaikka he eivät ole tavanneet toisiaan. Markiisi on Louis XVI:n armeijan eversti on kutsuttu Versailles’iin, mutta tullessaan puutarhaan hän erehtyy paikasta ja menee pieneen Petit Trianon -linnaan, jonne kuningatar Marie-Antoinette on pystyttänyt maitopuodin, armeijan päämajaksi tarkoitetun Grand Trianon -palatsin sijaan. Hän tapaa hurmaavan maitotytön ja uneksuu tämän olevan hänen kihlattu kreivittärensä ja pitää tätä oikeana maitotyttönä. Hän flirttailee tytön kanssa, mutta päättää pian alentua samalle tasolle valloittaakseen hänet. Markiisi vetäytyy ja palaa takaisin puettuna puutarhuriksi. Kreivitär on tajunnut miehen henkilöllisyyden ja on huvittunut tämän valeasusta. Niinpä maitotyttökin poistuu palatakseen hoviasussa. Täten molempien roolit ovat muuttuneet vastakohdikseen. Kreivitär järjestelee asiat omaksi ja heidän yhteiseksi edukseen niin, että kaikki väärinkäsitykset tulevat oikaistuiksi. He ovatkin syvästi rakastuneet ja voivat lopulta kohdata tosielämän naisena ja miehenä.

Musiikki

Wekerlinin lähtökohtina olivat Boieldieun, Héroldin ja Auberin koomiset oopperat. Hän lisäsi niihin varhemman ranskalaisen kansanlaulun karakterikappaleita aina teosten tapahtumapaikkojen mukaan. Niinpä ”Maitotytöstä” löytää chansonnetten, arietten ja brunetten.

Markiisin avausaaria kertoo nuoren miehen iloisesta ja huikentelevaisesta elämästä. Aluksi kuullaan resitatiivi.

Sitten siirrytään marssin tapaiseen Allegretto giusto -vaiheeseen,

kunnes samassa tempossa jatkuu uusi tanssillinen vaihe.

Toisen säkeistön lopussa kuullaan virtuoosikadenssi.

Kreivittären chansonette, jossa hän manaa petollisia kaupunkilaismiehiä, on kolmisäkeistöinen ja ABA-muotoinen: ensimmäinen säkeistö muodostaa A-avausvaiheen:

Toinen säkeistö saa oman, hieman nopeutetun temponsa,

ja kolmas säkeistö kertaa avaussäkeistön musiikin.

Kreivittären keskeisnumero on niinikään ABA-muotoinen ariette, jossa hän latelee totuuksia rakkaudesta:

A-vaiheen kertauksen loppu on jälleen näyttävä.

Markiisi laulaa brunette-numerossaan kohtaamistaan neidoista, mutta jokainen kolmesta säkeistöstä päättyy refrainiin ”suloisesta Fleurettesta”, jota kukaan muu neito ei voita; tässä ensimmäinen säkeistö:

Finaalissa kuullaan lopulta yhteinen rakkauden tunnustus:

 

ja

2. vaihe: 1872-80

Operetin toinen vaihe käsittää Ranskan häviämän sodan jälkeisen ajan Offenbachin kuolemaan saakka. Zola sanoo tuosta ajasta romaanissaan Nana: ”operetti on julkinen loiseläin, joka täytyy kuristaa ilkeän eläimen tavoin kuiskaajankopin takana”. Offenbach sävelsi tuolloin vielä 26 teosta ilman suurempaa menestystä, joskin poikkeuksen tekee keskeneräiseksi jäänyt Hoffmannin kertomukset.

Muita operettisäveltäjiä tuona aikana olivat Hervén lisäksi Lecocq, Planquette, Audran sekä Emmanuel Chabrier (1841-94), jonka L’étoile (Tähti, 1877) onnistui yhtenä harvoista tavoittamaan Offenbachin hengen. Edmond Audran (1842-1901) tuli tunnetuksi opéra-bouffella nimeltä Le grand mogol (Suurmoguli, 1877). Menestyksekkäin hänen teoksistaan oli koominen ooppera La mascotte (Maskotti, 1880), joka on 1600-luvun Italiaan sijoittuva tarina Bettina-“maskotista” ja tämän Pippo-rakastetusta.

Charles Lecocq: La fille de Madame Angot

Charles Lecocq (1832–1918) opiskeli (1849–) Pariisin konservatoriossa samaan aikaan Bizet’n ja Saint-Saënsin kanssa Fromental Hálevyn, François Bazinin ja François Benoistin johdolla. Hän teki läpimurron Offenbachin järjestämässä operettisävellyskilpailussa (1856), jossa hän ja Bizet jakoivat ensipalkinnon, sillä molemmat laativat operetin samaan Léon Battun ja Ludovic Halévyn librettoon Le docteur miracle (Ihmelääkäri).

Lecocqin näyttämötuotanto on yllättävän laaja – se sisältää yli 50 koomista oopperaa ja operettia – siihen nähden, miten vähän hänen teoksiaan tunnetaan, etenkin Ranskan ulkopuolella, mutta myös Ranskassa hän on jäänyt Offenbachin varjoon, vaikka hänestä tuli tämän tärkein seuraaja operetin alueella – miesten välit kärsivät kilpailuasetelmasta. Se käsittää 21 koomista oopperaa, 12 ooppera bouffee’ta (opéra bouffe), 8 operettia, 2 operetti bouffee’ta (opérettes bouffes), kaksi opérettes de salon, kaksi saynètes, sekä yhden kutakin seuraavaa lajia: each of the following: bluette bouffe, comédie-musicale, féerie, folie parée et masquée, opéra monologue, pantomime, scéne, vaudeville ja vaudeville-opérette. Lisäksi hän sävelsi noin sata laulua. Tunnetuimpia niistä ovat 1200-luvun Espanjaan sijoittuvan opéra-bouffe nimeltään Giroflé-Girofla (1874) Eugène Leterrier’n ja Albert Vanloon librettoon, sekä koominen ooppera Le petit duc (Pikku herttua, 1878) Henri Meilhac’n ja Ludovic Halévyn librettoon.

Lecocq sävelsi suurimman menestyksensä, koomisen oopperan La fille de Madame Angot (Rouva Angot’n tytär; Brysseli 1872, Pariisi 1873) Clairvillen, Paul Siraudinin ja Victor Koningin librettoon. Siinä kuvataan realistisesti Ranskan vallankumouksen jälkeistä aikaa, mutta jossa mukana on myös sentimentaalisia piirteitä. Lecocqin operetti oli ranskalaisen maailman suosituin teos 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Planquetten Cornevillen kellojen ohella, etenkin kun Ranskan-Preussin -sodan (1870-71) jälkeen Offenbach joutui vanhan keisarivallan ajan edustajana epäsuosioon ja maanpakoon, kun taas Lecocq oli muuttanut sodan puhjettua Brysseliin. Juuri Brysselissä Lecocqin ooppera sai yli 500 esitystä (1872–) ja Pariisissa se nähtiin 411 kertaa (1873–) Théâtre des Folies-Dramatiques –näyttämöllä. Vuoden sisällä Pariisin-produktiosta operettia esitettiin 103 Ranskan kaupungissa ja kylässä. Pariisin ja New Yorkin ensiesitysten jälkeen teos nähtiin näissäkin kaupungeissa englanniksi käännettynä (myös Australiassa) ja vähitellen käännösversioina myös saksaksi (Berlin, Wien), unkariksi, venäjäksi, ruotsiksi (Svenska Teaternissa jo 1875), espanjaksi, portugaliksi, italiaksi, turkiksi, puolaksi, tanskaksi ja tšekiksi.

Juoni ja musiikki

I NÄYTÖS: Pariisin Les Halles direktoriaatin aikana

Lecocqin koominen ooppera tapahtuu Pariisissa 1794 direktoriaatin aikana varsinaisen terrorin laannuttua, vaikka kaupunki oli yhä vaarallinen paikka hallituksen vastustajille. Päähenkilö on nuori ja hurmaava kukkakauppias Clairette Angot (sopraano). Teoksen alussa koko torin väki valmistelee Clairetten ja näyttelijätär Mlle Langen (mezzosopraano) kampaajana toimivan Pomponnet’n (tenori) hääjuhlia, joista sulho laulaa:

”Tänään, pitäkäämme huolella tätä upeaa kimppua;
annan katsoa sitä, mutta ei kosketa siihen!
Vain minä tiedän sen piilopaikan ja pidän sitä vallassani,
ja järjestän juhlat tuodakseni sen esiin.
Oi oi! jo etukäteen, kun ajattelen sitä,
minkä vaikutuksen se minuun tekeekään.”

Clairette on Madame Margot’n, Les Halles’n entisen torimyyjän tytär, jonka jäi orvoksi kolmevuotiaana ja jonka torin adoptiovanhemmat kasvattivat ja kouluttivat parhaissa oppilaitoksissa. Clairette esittäytyy Johdannossa romanssilla ”Je vous dois tout”:

”Minun on kiittäminen teitä kaikesta, minä Hallen lapsi:
te olette minulle sanoneet: sinun täytyy mennä naimisiin,
ja velvollisuudesta, tytön rakkauden osoituksena
minä olen suostunut ilman mitään kursailua.
Mutta en tiedä, mihin se minua velvoittaa,
josko se minua miellyttää vaiko ei.
Mitä voin siis sanoa avioliitosta?
En tiedä kerrassaan mitään, mitä se on!

 

Hänen kaunista, purevakielistä ja topakkaa äitiään, joka lemmenseikkailuillaan olisi käynyt jopa Suurturkin seraljissa Konstantinnopolissa, muistellaan numerossa ”Äiti Margot’n legenda”:

”Hän oli kalastajan vaimo, sadasta tuhannesta syystå
häntä palvottiin kalatorilla.
Juhlapäivinä ja sunnuntaisin kun väki kiusoitteli häntä,
kädet lantiolla hän kiisteli ihmisten kanssa.
Hän erittäin somana, tuskin kohteliaana,
omisti suren rahasäkin;
ei turhan kaino, kovaääninen,
sellainen oli rouva Angot!”

Avioliitto peruukkimaakari Pomponnetin kanssa on kuitenkin vaarassa, sillä Clairette on rakastunut Ange Pitou’hun (tenori), joka on runoilija ja poliittinen aktivisti ja siten kärhämissä viranomaisten kanssa. Pitou esittäytyy seuraavaksi:

”Toki rakasta Clairettea,
mutta pitääkö minun kuolla murheeseen,
kun ehkä eräs toinen valloitus
voi kostaa minulle avioliiton perumisesta?”

Angen viimeisin lauluteksti ”Jadis les rois” pilkkaa neiti Langen ja Barras’n lemmensuhdetta, mistä syntyy ongelma, sillä kyseinen hallituksen ministeri Barras on bisnesmies Larivaudièren (baritoni), tasavallan vastustajan ystävä. Larivaudière on maksanut Pitoulle laulun jättämiseksi pimentoon ja toivoo siten pääsevänsä naimisiin Clairetten kanssa, mutta Clairette esittää laulua julkisesti joutuakseen pidätetyksi ja saadakseen häät Pomponnetin kanssa lykättyä.

”Muinoin kuninkaat, [nyt] tuomittu rotu,
rikastuttivat tukijoitaan;
heillä oli useita suosikkeja,
sata imartelijaa, tuhat kurtisaania!
Direktoriaatin aikana kaikki on muuttunut!
Mutta älkää uskoko sitä!
Puhutaan neiti Langesta, Barrasin suosikista.
Barras on kuningas, Lange on hänen kuningattarensa,
Ei tuottanut juurikaan tuskaa,
ei taatusti tuskaa,
vaihtaa halltusta!

II NÄYTÖS: Mlle Langen salonki

Lange esittäytyy näytöksen alussa laulullaan:

”Augeronin sotilaat ovat miehiä
ja kaikki yhtä heikkoja kuin me olemme
Väitän, että me olemme heidän veroisiaan,
sillä teemme miehistä mitä ikinä haluamme.”

Lange ja Larivaudière organisoivat tasavaltaa vastustavien salaliittolaisten tapaamista illaksi. Pomponnet saapuu ja pyytää näyttelijätärtä vaikuttamaan, jotta hänen kihlattunsa Clairette vapautuisi vankilasta:

”Hän on niin viaton, ettei hän ymmärrä juuri mitään,
erottamatta huonoa hyvästä hän puhuu kuten laulaa.
Tasavallassa tuo tietämätön uskoi vallitseva vapauden
sanoaksemme totuuden.
Hän on niin viaton!”

Lange menee vankilaan ja huomaa yllätyksekseen, että he ovat olleet koulutovereita, ja Lange saa neidon ulos vankilasta:

CLAIRETTE & LANGE
Lapsuutemme onnen päivinä
sanoimme: äiti, isä;
Onnen ja viattomuuden päivät
oi kuinka olette jo kaukana meistä!”

Pomponnet protestoi Clairetten käytöstä ja tietää Pitoun runon tekijäksi. Lange ei ole immuuni Pitoun hurmalle ja keskustelee tämän kanssa politiikasta:

LANGE
Tasavallassa on monia vikoja,
se ei miellytä teitä, mutta ehkä,
juuri kuten tuomitsitte minut äsken,
tuomitsitteko tasavallan tuntematta sitä?
Olettakaa, että se merkitsee minulle raikasta ilmaa
rakas sydämeni, sympaattinen ääni.

PITOU
Ai, teillä on omat tapanne
saada ihmiset rakastamaan tasavaltaa!

ja kutsuu tämän luokseen, jossa on myös Clairette. Mustasukkainen Larivaudière saapuu hänkin paikalle, mutta Lange selittää tälle, että Clairette ja Pitou ovat rakastavaisia ja tulleet osallistumaan salaliittolaisten yölliseen kohtaamiseen. Pomponnet ilmaantuu laulun kanssa paikalle, mutta Lange heitätyttää Pitoun sijaan sulhon pyttyyn. Clairette kuiskuttelee Pitoun kanssa, jolloin Lange vannoo kostoa. Salaliittolaiset ovat saapuneet ja laulavat Salaliittolaisten kuoron; tämä musiikki avasi alkusoiton ja koko oopperan:

”Kun olet salaliitossa, kun, ilman pelkoa,
sinua voidaan kutsua salaliittolaiseksi,
koko maailman edessä sinulla täytyy olla
vaalea peruukki ja musta kaulus.”

mutta talo joutuu husaarien piirittämäksi. Lange piilottaa näiden ”mustat kaulukset ja kellanruskeat peruukit” sekä ilmoittaa seurueen olevan koolla tanssiaisten vuoksi, johon myös husaarit yhtyvät. Finaalissa tanssitaan ja lauletaan valssia:

”Pyörikää, pyörikää,
kuten valssi opettaa,
se hurmaa, se huumaa
intohimoiset sydämet!”

III NÄYTÖS: Erään majatalon puutarha Bellevillessä

Clairette kutsuu koko Les Halles’n väen kanssa tanssiaisiin osoittaakseen olevansa äitinsä arvoinen ja kostaakseen uskottomalle rakastetulleen. Myös Larivaudière ja vankilasta vapautunut Pomponnet ovat paikalla. He laulavat ”Kahden portieerin duon”:

POMPONNET
Pitäkää varanne moukka!

LARIVAUDIÈRE
Pitäkää varanne älykääpiö!

MOLEMMAT
Taivas, mitä minä sanoin!
Hän on portieeri!
Voi, pelkoni on suunnaton.
Jottei hän epäilisi mitään,
minun täytyy omaksua Hallen portieerin
äänensävy ja ryhti.”

Clairette kirjoittaa flirttiparille Pitou ja Lange kirjeet toistensa nimissä ja koko piiloutunut väki yllättää hämmentyneen lemmenparin. Pitou lukee saamaansa kirjettä:

”Rakas vihollinen, jota minun pitäisi vihata, jolle minun pitäisi kostaa,
minun pitäisi teille tunnustaa, että teeskentely on hyödytöntä,
Teidän vuoksenne sydämeni palaa uudella liekillä.
Yhdeksän aikaan tänä iltana olkaa Bellevillessä
Calypso-tansseissa.

Clairette ja Lange riitelevät duetossa, mutta lopuksi Clairette ojentaa Langelle sovinnon käden ja sanoo pitävänsä parempana uskollista Pomponnetia kuin ailahtelevaa Pitouta. Pitou muistaa Clairette äidin, rouva Angot’n liekehtivän amoröösin luonteen, joten hän toivoo, että Clairette kiinnostuu joskus vielä uudestaan hänestä.

CLAIRETTE
Oi, se olet sinä, rouva Barras,
joka aiheutat niin paljon hämminkiä?
Sinulla on jo kaksi rakastajaa:
yksi tosi nuori ja muuan toinen vanha.
Mutta ihan kuin sinulla ei olisi riittämiin valinnan varaa;
nyt näyttää siltä että tarvitset kolmannen!
Hyvä on, ota tämä soma nuorukainen,
jos sinua miellyttää hänen naamansa.
Hän kuului minulle, hän on minun omani,
mutta annan hänet sinulle ilmaiseksi,
annan hänet sinulle sellaisena kuin hän on,
hän on se hurmuri, jonka tarvitset!

 

Kuoro ylistää Clairettea hänen äitiinsä viittaavan rohkeuden ansiosta:

”Upeaa! hän on torimyyjä, joka puhuu niin kuin pitää,
hän on äitinsä tytär, eläköön mamselli Angot!”

Lange vastaa samalla mitalla Clairettelle:

”Mutta katsokaahan tätä naiiviutta, tätä kieroutunutta enkeliä!
Ettekö huomaa, että tällä mongerruksellaan
hän herätti pahennusta häijynä akkana?
Sinun olisi pitänyt sanoa minulle, synnin kukka,
että kauhistuttavalla ulkonäölläsi,
olisit voinut, painamalla katseesi alas,
pälyillä tätä somaa rakastajaa.
Jos olisit pitänyt häntä vallassasi,
minä en olisi tullut näköpiiriin:
sillä jos ihaillaan naisellista sulouttasi,
minun ei tarvitsisi näyttää omaani.”

Lopuksi Mme Angot’n tytär on Hallen uusi valtijatar, joka menee naimisiin Pomponnetin kanssa:

LANGE
Kuka menee tänään naimisiin?

CLAIRETTE
kuka? kuka?
Äiti Angot’n tytär,
ja Angot’n tyttärellä on perhe,
katsokaa minua, tässä se on, joka
teki minusta mamselli Angot’n.

KUORO
Siinäpä äiti Angot’n tytär!

Robert Planquette: Les cloches de Corneville

Robert Planquetten (1848-1903) koominen ooppera Les cloches de Corneville (Cornevillen kellot, 1877; engl. The Bells of Corneville tai The Chimes of Normandy) Louis Clairvillen ja Charles Gabet’n librettoon oli ranskalaisen operettihistorian komeimpia menestyksiä, sillä vuoden päästä sen ensi-illasta sitä oli esitetty 461 kertaa ja kymmenessä vuodessa esityskertoja oli jo tuhat; Lontoossa se nähtiin englanninkielisenä versiona 705 kertaa. Suomessa teos nähtiin 1879 ruotsinkielisenä versiona. Lisäksi Planquette kirjoitti Lontooseen menestyksekkään komedian Rip van Winkle (1882) ja operetin Nell Gwynne (1884).

Ooppera tapahtuu 1700-luvun vaihteessa ja kuvaa maanpaossa olleen aristokraatin paluuta kotilinnaan. Siellä tilanhoitaja vehkeilee saadakseen perheen omaisuuden itselleen, ja neljä nuorta ihmistä elää vaihtuvien parisuhteiden hullunmyllyssä. Aikalaiskriitikot moittivat oopperan juonta aiempien oopperoiden, Boildeaun La dame blanchen (Valkoinen nainen) ja Flotow’n Marthan jäljittelyssä. Muuan kriitikko kirjoitti, että ”Herra Planquette luulee kirjoittaneensa musiikkia, mutta ’musiquette’ olisi sopivampi termi. Hän partituurinsa on kokoelma polkkia, valsseja ja rondoja.” Lontoossa oltiin armollisempia: ”hänen poreilevassa musiikissaan on shampanjan kuohuntaa.” Yleensä melodioita kiitettiin eenemmän kuin harmoniaa ja orkestraatiota.

Juoni ja musiikki

Markiisi Corneville (baritoni) on uskonut tilansa ja rahansa viljelijä Gaspardin (tenori) hoteisiin. Tämä väittää linnassa kummittelevan ja esittää, että Germaine (sopraano), oikeasti kreivi de Lucenayn tytär, olisi hänen veljentyttärensä. Hän oli löytänyt vuosia sitten yrttimetsästä villitimjamin eli kangasajuruohon (= serpolet) seasta tytön nimeltä Serpolette (sopraano) ja kasvattanut tästä palvelustyttönsä. Gaspard vieläpä hävitti molempien tyttöjen syntymätiedot. Markiisi saapuu 20 vuotta myöhemmin kylään ja keksii vähitellen Cornevillen salaisuudet.

I NÄYTÖS: Metsäpolku Cornevillen linnan lähellä Ludvig XIV:n aikana ja Markkinat Cornevillessä

Jo potpuri-alkusoitossa tavataan keskeinen kelloaihe:

Ooppera alkaa markkinakohtauksella: ”Nyt on markkinat Cornevillessa, mikä vain rikastuttaa kaupunkia.”

Sitä seuraa keskustelu kylän keskeisten henkilöiden suhteista ja rakkauksista. Serpolette selittää ihmeellisen löytymisensä: koska hänestä ei ollut syntymätietoja, Gaspard otti tytön omakseen. Tyttö itse kuvittelee olevan prinsessan tytär; lisäksi hän on rakastunut kalastaja Grenicheuxiin, kuten myös Germaine:

”Ihmeellisessä tarinassani kaikki minusta vaikutti yliluonnolliselta;
ja aluksi uskottiin, että minä olisin tosiaan tipahtanut taivaasta;
Olin tuskin kaksi tai kolme päivää vanha,
ja mukavasti uinailin, kun Gaspard tasangolta
löysi minut timjaminn seasta,
epäilemättä hän ajatteli, otaksuin, että olin kuninkaan tytär,
koska minulla ei ollut asua eikä papereita.

 

 

Vanha saituri Gaspard (baritoni) on maanpaossa olevan markiisi Cornevillen (baritoni) eli Henrin tilanhoitaja. Kylällä hänestä ei pidetä, sillä hän on julma veljentytärtään Germainea (sopraano) kohtaan. Tyynnyttääkseen vanhan voudin (baritoni) tiedustelut tilanhoitajan epäilyttävistä toimista, tämä aikoo naittaa voudille Germainen, joka kuitenkin on lupautunut naimisiin nuoren aristokraatti kalastaja Jean Grenicheux’n (tenori) kanssa, joka olisi kerran pelastanut hänet hukkumasta.

Jean Grenicheux’n keskeinen numero I näytöksessä on Chandon de mousse (Vaahtolaulu):

”Kulje pikku vaahto, minne tuuli sinut kuljettaa,
minne sinut kuljettavat aallot,
aluksellasi purjehdi tai keikahda veden pohjaan.!

Kellolaulu (Chanson des cloches) on luonnollisesti olennainen osa oopperaa; Germaine kertoo linnan kelloista, jotka alkavat soida, kun isäntäväki jälleen palaa sinne.

”Olemme oivoi menettäneet erinomaiset isännät,
ja haamut, jotka hämmentävät mieliämme,
ovat hyvien isäntiemme jaloja esi-isiä,
jotka yön pimeydessä heräävät linnassa henkiin,
ne haluaisivat nähdä perijänsä.
Ja kun maanpaosta palaavat isäntämme,
ikkunassa vartioivan aaveen
toimesta, nin sanotaan, kellot alkavat soida.

 

Torille saapuu uusi tulokas, joka on kiinnostunut linnasta. Tuntematon on tietty Henri, joka muistelee lapsuuttaan linnassa ja vedestä pelastamaansa tyttöä, jota hän oli etsinyt matkaten kolme kertaa maailman ympäri: ”Olen kiertänyt kolmasti maailman ympäri, ja vaarat olivat onneni, rakastan taivasta kun se jylisee, merta kun se raivoaa.”

 

II NÄYTÖS: Cornevillen palatsin suuri sali

Markiisi Henri tuo linnaan palveluskuntansa ja liittää siihen Germainen, Serpoletten ja Grenicheix’n, ja hän paljastaa todellisen henkilöllisyytensä. Hän yrittää saada nämä uskomaan, ettei linnassa ole kummitusta, ja ryhtyy kunnostamaan linnaa. Avioliittoaikeensa mentyä myttyyn Vouti laulaa humoristisen chansonin:

”Olen menettänyt pääni ja perukkini, morsiameni ja kaiken arvokkuuteni. Oli aika, jolloin kätkin niskani hilpeän kaupungin ivahuudoilta.”

 

Hän löytää kirjeen, jonka mukaan varakreivitär de Lucenayn oli uskottu Gaspardin hoiviin hänen vanhempiensa ollessa vaarassa. Kaikki ovat siinä uskossa, että tämä tytär on Serpolette, joka nyt myös uskoo olevansa varakreivitär ja markiisitar:

”Varakreivitär ja markiisitar, ah, mikä yllätys minulle,
Kaiken sen, minkä olin menettänyt, voin nyt saada takaisin.
Varakreivitär ja markiisitar, ei koskaan omistushalussaan.
Serpolette ajatellut olevansa niin jalosukuinen.”

Germaine kertoo Henrille syyn, miksi hän on menossa naimisiin Jeanin kanssa. Mutta Henri tajuaa, että Germaine on se tyttö, jonka hän aikoinaan oli pelastanut hukkumasta, joten Jean oli valehdellut asiasta. Yöllä vierailija ilmaantuu linnaan luullessaan sen olevan tyhjä: Gaspard on tullut etsimään markiisiin kultaa:

”Se on tuolla, tuolla on aarre, sydämeni ainoa ihanne,
Tuolla se on, valtijattareni, tuolla jolla löydän todellisen onneni.”

ja oli pannut liikkeelle huhun linnan kummituksesta saadakseen toimia rauhassa. Grenicheux kuitenkin yllättää miekkosen, joka tulee hulluksi ja ryhtyy matkimaan kellojen soittoa.

III NÄYTÖS: Cornevillen linnanpuisto

Kellot ovat tunnistaneet Henrin linnan perijäksi. Jonkin ajan kuluttua markiisi järjestää suuret juhlat linnassaan kyläläisille. Kuoro laulaa palveluskunnan suulla melkoisesti Offenbachia parafraseeraavan numeron: ”Katsokaa toki tuota palveluskuntaa, tuota kauneutta ympärillämme, noita hepeneitä. Kun naiset ovat vaihtaneet höyhenpukunsa, nehän tuottavat heille riesaa.”

Serpoletteä pidetään varakreivittärenä, ja Jean liehittelee tätä avoimesti. Serpolette laulaa iloittelevan ”Siiderilaulun” (Chanson de cidre) luullun uuden aatelisstatuksensa siivittämänä:

”Omena on hedelmä täynnä elinvoimaa,
joka aina meitä viettelee,
sillä meille sanotaan,
että äitimme Eeva oli ensimmäinen joka maistoi sitä.

 

”Eläköön siideri Normandian, mikään muu ei saa minuun samaa vipinää, ja tämä yrttijuoma parantaa kaikki sairaudet.”

Henri pakottaa miehen tunnustamaan valheensa. Kun Germaine kuulee tunnustuksen, hän heittäytyy todellisen pelastajansa jalkojen juureen, mutta kieltäytyy avioliitosta Henrin kanssa, koska alhaissäätyinen tyttö ei ole markiisin arvoinen.

GERMAINE & HENRI
Jos en/jos ette olisi kuin palvelustyttö nöyrästi totellen

GERMAINE
määräyksiänne, antaisin periksi, jos te sanoisitte:
Rakkaani te jalosukuisuuteni,
mutta olen vain Gaspardin veljentyttö,
ja teitä en voi naida koskaan.

HENRI
Antakaa periksi toiveilleni,
teistä tiedän, että olette Gaspardin veljentyttö,
mutta teitä rakastan ja hellyyteni
teitä koskaan ei ehdy koskaan.

Järkiinsä palannut Gaspard saapuu ja paljastaa kaiken: Germaine on oikea varakreivitär ja voi naida markiisin, joka suo anteeksiannon Gaspardille. Serpolette voi niin muodoin mennä naimisiin Grenicheux’n kanssa. Kellot alkavat soida ja kuoro laulaa uuden linnanrouvan kunniaksi.

HENRI
Tälyä upealta tilalta, voi sentään, jo pitkän aikaa
on puuttunut linnanrouva, ja tässä hän on!

KUORO
Eläköön linnanrouva ja eläköön herra!
Ding-dong, soi iloisesti kello!

3. vaihe: 1881-1923

Ranskalaisoperetin kolmas vaihe käsittää Offenbachin jälkeisen ajan viimeiseen operettiin saakka, Reynaldo Hahnin (1875-1947) operettiin Ciboulette (1923). Vaiheen säveltäjiä olivat Hervén lisäksi mm. Planquette, Audran, Messager ja Terrasse.

Hervé loi tuolloin kenties mestarillisimman operettinsa Mam’zell Nitouche (Mamselli Nitouche, 1883), comédie-opérette, jossa tehdään naurunalaiseksi katolisen luostarikoulun miljöö sekä sen tekopyhyys.

Audran’n mestariteos on E. T. A. Hoffmannin Nukkumattiin perustuva ja siihen Lancelot-tarinaa sekoittava, lievästi kauhuromanttinen koominen ooppera La poupée (Nukke, 1896). Ooppera on nähty Suomessa ensi kertaa 1901.

Claude Terrasse

Claude Terrasse (1867-1923) koki tehtäväkseen opéra bouffen elvyttämisen Audran’n jälkeen ja hän loikin lajin muutaman merkkiteoksen: Ranskan ristiretkiaikaan sijoittuvan teoksen Le Sire de Vergy (Vergyn herra, 1903) sekä 1700-luvun Etelä-Ranskaan ja Espanjaan sijoittuvan hupailun Monsieur de La Palisse (1904). Hän seurasi Offenbachia myös antiikkiaiheiston parissa ja sävelsi operetin Les travaus d’Hercule (Herkuleksen urotyöt, 1901; Bouffes-Parisiens) ja koomisen oopperan Le mariage de Télémaque (Telemakhoksen häät, 1910; Opéra-Comique).

Jacques Offenbach

Saksasta operetin luoja

Tarvittiin saksalaissyntyinen Jacob Offenbach (s. Kölnissä 1819, k. Pariisissa 1880), joka tuli Pariisin konservatorioon 1833 ja pian tajusi, että koomisen oopperan ja silloista puskateatteria edustavan vaudeville-komedian väliin mahtui uusi laji, joka olisi tosin pelkkää viihdytystä, mutta älykkäästi ja taidokkaasti toteutettuna. Hän teki ensin 1840-luvulla kahden miehen hupailuja nimellä duo bouffe tai musiquette (musiikkihupailu). Offenbach pääsi Comédie-Française -teatterin orkesterinjohtajaksi 1850, ja Hervé otti hänet kumppaniksi 1854 perustamaansa teatteriin: syntyi Offenbachin “antropofaginen musikaali” Oyayaye ou la Reine des îles (Oyayaye eli Saarten kuningatar, 26.6.1855), jossa kontrabasisti rakastuu kannibaalikuningattareen!

Käännekohta tapahtui, kun Offenbach sai 1855 luvan perustaa oman teatteriseurueen: hän loi teatterin Bouffes-Parisiens uusine lajeineen. Lähtölaukauksen operetille muodosti esitys 5.7.1855, jolloin kolmen hupailun joukossa oli Les deux aveugles (Kaksi sokeaa), bouffonerie musicale, jonka henkilöitä ovat kitaraa ja pasuunaa soittavat, kuuroksi ja sokeaksi tekeytyneet muusikot. Paikalla yleisönä oli poliitikkoja ja pankkiireja rakastajattarineen, kriitikoita, julkkiksia, teattereiden johtajia, Rossini – koko Pariisi! Jo ensi-illassa suosio oli valtava: ”ihmiset nauroivat ja taputtivat ja kiljuivat kuin ihme olisi tapahtunut”. Sitä seurasi yli 400 esitystä, ja keisari määräsi sen esitettäväksi 1856 rauhankongressissa Tuileries’ssa. Offenbach sävelsikin kaikkiaan 60 buffoneriaa, joista 12 ensimmäistä syntyi vajaan vuoden aikana.

Operetti ja opéra-bouffe

Offenbach oli jo 1856 käyttänyt uutta lajinimeä opérette (pikku ooppera) sävellyksessään Un postillon en gage (Postiljooni panttina), joten seuraava kysymys kuului, olisiko pilailukonsepti toteutettavissa suuremmissa puitteissa – eli olisiko mahdollista luoda “suuri pieni ooppera”, kokoillan operetti. Vastaus löytyi lajinimikkeestä opéra-bouffe, joka tuli sisältämään kahdesta viiteen näytöstä, useimmiten kolme, ja oli siten operetin isoveli, kun taas opérette jäi Offenbachilla yksinäytöksisen muodon lajinimeksi.

Erotuksena koomisesta oopperasta, jossa oli aina myös puolivakavia aineksia ja episodeja, operetti ja opéra-bouffe painottivat nokkeluutta, huumoria ja satiiria. Sentimentaalisuutta oli toki myös sopiva määrä, muttei liikaa. Operetti – jos sitä käytetään kuitenkin uuden lajin yleisnimikkeenä teoksen laajuudesta riippumatta – otti musiikillisen liikevoimansa laulelmista sekä tanssi- ja marssisävelmistä: polkka, valssi sekä eritoten nopeat kaksijakoiset tanssit, galoppi ja ranskalaissotilaiden Algeriasta 1830-luvulla tuoma can-can, olivat suosikkitansseja.

Huumaa ja purevuutta

Offenbachista tuli ranskalaisen operetin pääedustaja (”Champs-Elyséen pikku Mozart”), vitsikäs, melodinen ja taitavasti orkestroiva säveltäjä, jonka suosio on jatkunut ehtymättä meidän päiviimme. Musiikin orgiastinen ja huumaava luonne, joka syntyy tanssimusiikista, on leimallista tyylille. Hän yhdisti opereteissaan ranskalaisen vaudeville-perinteen ja italialaisen buffan hengen. Offenbach parodioi menestysoopperoissaan suuren oopperan (Meyerbeer) kliseitä, piti hauskaa antiikin jumaltarujen kustannuksella sekä harrasti itseironiaa myös oman aikansa seurapiirielämän suhteen.

Egon Friedell luonnehtii Offenbachin operetin merkitystä oivaltavasti:

Jacques Offenbachin teoksissa, komplisoidun ylellisyystaiteen valikoiduissa jalokivissä, on samaan tapaan kuin Watteau on kuvannut rokokooajan Pariisia, valaistun kaupungin tuoksu puserrettu väkeväksi kestäväksi mehuksi, joka kuitenkin tuli paljoa purevammaksi, suolaisemmaksi, kirpeämmäksi. Ne ovat antiikin, keskiajan ja nykyajan parodioja, mutta oikeastaan aina vain nykyajan, ja vastakohtana wieniläiselle operetille, joka vasta sukupolvea myöhemmin pääsi valtaan, ne ovat täysin imelyyttä vailla, amoraalisia, epäsentimentaaleja, ilman minkäänlaista pikkuporvarillista melodramatiikkaa, päinvastoin täynnä tuhoavaa skeptillisyyttä ja ekshibitionistista aistillisuutta, suorastaan nihilistisiä. (Egon Friedell 1989 [1927-31], s. 222.)

Menestysoperetteja

Itse asiassa kaikki Offenbachin nykyään suositut ja ohjelmistossa säilyneet operetit edustavat alalajia opéra-bouffe – toisin kuin tavallisesti luullaan operetti-lajitermin yleisnimikemäisen käytön vuoksi. Hänellä oli onni löytää samoin ajattelevat libretistit: Henri Meilhac (1831-97) ja Ludovic Halévy (1834-1908), kuuluisan säveltäjä Halévyn veljenpoika. Heidän kanssaan työ luisti, ja he ovat Orfeusta, jonka parissa Meilhac ei vielä työskennellyt, lukuun ottamatta Offenbachin kaikkien laajojen operettien takana (1858-78).

Orfeus manalassa

Orphée aux enfers (Orfeus manalassa, 1858/rev. 1874), lajinimeltään opéra-bouffon, nelinäytöksiseksi laajentuneena opéra-féerie (satuooppera), alkoi burleksina, mutta muuttui verhotuksi kritiikiksi keisaria ja hovia kohtaan. Sinänsä Orfeus-aihe ei ollut uusi, ja noin 200 laulunäytelmän säveltäjä Ferdinand Kauer (1751-1831) oli tehnyt mytologisen karikatyyrin jo 1813 nimellä Orpheus und Euridice, oder So geht es im Olymp zu (Orfeus ja Eurydike eli Näin sitä mennään Olympokselle).

Ihme kyllä, operetti ei ollut menestys aluksi, mutta teoksen pelasti muuan johtava arvostelija, joka kirjoitti: “Orfeus on kunniakkaan antiikin mahtava profanisaatio.” Niinpä kantaesityksen 21.10.1858 jälkeen marraskuuhun 1859 mennessä oli sitten 228 loppuunmyytyä esitystä. Kyseessä on tosiaankin Aristofaneen komedioiden moderni elvytys: jumalten heikkoudet, lemmenseikkailut ja yritykset huiputtaa yleistä mielipidettä ovat teoksessa pilkan kohteina.

Orfeus manalassa on huippuhauska lajin perustajateos, antiikin Orfeus-tarinan mainio parodia. Oopperan alussa esittäytyy Orfeus, ”Theban konservatorion rehtori, joka antaa oppitunteja kuukausi- ja kertakorvauksella”. Hän lempii Khloeta, kun taas Eurydike on lääpällään Aristeoon, mutta seuraa kuitenkin hanakasti Plutoa manalaan. Mutta kun päästään manalaan, tapaamme ikävystyneen jumalten kuoron, joka inhoaa nektari- ja ambrosia-dieettiään sekä kapinoi Jupiteria vastaan laulamalla ”Lyökäämme tämä tyrannia! Tämä hallitus on ikävystyttävä!” ja tehostaa vaatimustaan siteeraamalla Marseljeesia. Kyseessä ei ollut yhtään sen vähemmästä kuin Napoleon III:n ”sapelikomennon” vastustamisesta – samalla kun keisari hekotteli katsomossa älyämättä nauravansa itselleen ja antoi säveltäjälle lahjan kiitoksena ”ilahduttavasta esityksestä”. Vaikka Orfeus on ”ylionnellinen” vapauduttuaan Eurydikestä, yleinen mielipide – vapaa lehdistö – panee hänet ruotuun ja toimimaan kunnian pelastamiseksi. Operetissa tehdään pilaa myös erinäisistä oopperasäveltäjistä (Gluck, Beethoven, Weber, Wagner), ja itse asiassa se on aika moderni avioerodraaman kuvaus.

Can-can, oikeasti Galop infernal (Helvetillinen galoppi / laukka) on Orfeus manalassa -operetin tunnetuin yksittäinen numero. Se sijoittuu teoksen loppuun, jossa siihen yhtyy koko manalan väki. Kaikki laulavat siinä tekstin (suom. Veijo Murtomäki):

Tämä tanssi on ainutlaatuinen: helvetilliselle laukalle antakaamme kaikki merkki! Eläköön helvetillinen laukka! Antakaamme merkki helvetilliselle laukalle! Ystävät, eläköön tanssi! La-la-la-la-laa!

Ce bal est original: d’un galop infernal donnons tous le signal! Vive le galop infernal! donnons le signal d’un galop infernal! Amis, vive le bal! La la la la la!

Kaunis Helena

Vasta La belle Hélène (Kaunis Helena, 1864), opéra-bouffe, oli Offenbachin seuraava menestys Orfeuksen jälkeen – eli välissä oli 27 vain kohtalaisesti pärjännyttä operettia; mm. Wieniin tilattu koominen operetti Die Schwätzerin von Saragossa (Saragossan suupaltti, 1862) epäonnistui.

Kauniissa Helenassa oli kyse paitsi keisarin espanjalaispuolison Eugénien vaikutusvallan kritiikistä myös kulttuurista, jossa nuoret miehet rälläävät isänsä omaisuuden – Agamemnonin poika Orestes laulaa: ”Naisten kanssa Orestes saa / papan rahat kulumaan” – ja jossa naisilla on suuri rakkausvaje sekä oikeus lausua aviomiehelleen ”painu hiiteen kiusankappale!”, kuten nuori Helena tekee yli-ikäiselle ukkorahjukselleen, Spartan kuningas Menelaokselle. Korttipelissä petkuttavasta ylipappi Kalkhiksesta ja koko uskonnonharjoituksesta tehdään luonnollisesti pilaa. Operetin “sanoma” on se, että jokaisella vaimolla on päivittäin lemmenkohtaus ja että veturi ja sähkö olivat jo antiikissa tunnettuja.

Operetin tunnetuin numero on Hélènen alussa laulama rakkauden hekumaa tihkuva aaria “Amours divins! Ardentes flammes!” (Taivaalliset rakkaudet! hehkuvat liekit! Venus! Adonis! kunnia teille! Hehkuva tuli hullaannuttaa mielemme!).

Toisen näytöksen alun entreacte on selvästikin antanut Tšaikovskille melodisen idean Pähkinänsärkijän Kukkaisvalssiin. Seuraavassa operetille tyypillinen kuplettikohtaus avausnäytöksestä, jossa Orestes ja Kalkhas laulavat nuorten tyttöjen kuoron säestyksellä, ja kuplettien välillä kuullaan dialogia (suom. Veijo Murtomäki):

Muut mestarioperetit 1864-70

Hoffmannin kertomukset

Les contes d’Hoffmann (Hoffmannin kertomukset / sadut, post. 1881) on keskeneräiseksi jäänyt ”oikea”, viisinäytöksinen ooppera, opéra fantastique, joka perustuu E. T. A. Hoffmannin tarinoihin. Ernest Giraud sävelsi teoksen loppuun 1881, mutta vasta Fritz Oeserin rekonstruktio (1977) tekee oikeutta Offenbachin alkuperäiskäsikirjoitukselle. Nyt ollaan niin lähellä originaaliteosta kuin on mahdollista, sillä välillä dialogiksi muutetut osat on palautettu Offenbachin suunnittelemiksi resitatiiveiksi. Seuraten Hoffmannin kertomuksia ooppera on puolivakava, yhdistää todellisuutta ja mielikuvitusta, romanttista ja groteskia. Ooppera kertoo runoilijan suruista, toiveiden ja pettymysten vuorottelusta.

Hoffmannin kertomusten juoni:

Savoy-ooppera eli operetta

Ranskalaiselle operettisuuntaukselle paralleelisti myös muualla Euroopassa syntyi vastaavia ilmiöitä: Itävallassa wieniläisoperetti ja Englannissa Savoy-ooppera, jota kutsutaan myös yleisesti nimellä operetta, kun taas tekijöiden käyttämä lajinimi oli comic opera.

Arthur Sullivan oli tärkein Savoy-oopperasäveltäjä. Hän teki peräti 14 operettan parissa yhteistyötä kirjailija William Gilbertin (1836-1911) kanssa. Kumppanusten aikaansaannoksia tuotti vuosina 1875-96 Richard D’Oyly Carte (1844-1901), joka pani pystyyn Savoy-teatterin 1882.

Operetta liittyi satiirin keinoin brittiläisen yhteiskunnan elämään, päivänpolitiikkaan ja esteettiseen kulttuuriin. Laji oli viktoriaanisen ajan ilmiö. Teokset olivat aiheiltaan originaaleja, eivät muiden tai aiempien teosten sovituksia tai mukaelmia.

Arthur Sullivan

Gilbertin kekseliään kielen avittamana Arthur Sullivan (1842-1900) loi populaarimakuun sopivia partituureja, joista löytyy myös sofistikoituun brittiläiseen makuun vetoavaa hienostuneisuutta. Sullivanin eräs tavaramerkki oli kahden ja jopa kolmen erilaisen melodian yhdistäminen. Teoksissa esiintyy toistuvia musiikillisia aiheita Bizet’n ja Gounod’n tapaan.

Sullivanille on lukuisia yhä ohjelmistossa pysyneitä suosikkiteoksia:

• The Contrabandista, or The Law of the Ladrones (1867)
• The Sorcerer (1877/84)
• H M S Pinafore, or The Lass that Loved a Sailor (1878)
• The Pirates of Penzance, or The Slave of Duty (1879)
• Patience, or Bunthorne’s Bride (1881)
• The Gondoliers, or The King of Barataria (1889)

Sen sijaan Sullivanin vakavat yritykset, Ivanhoe (1891), romantic opera, ja The Beauty Stone (1898), comic opera, eivät oikein ole ottaneet menestyäkseen.

Mikado

Sullivanin 24 musiikkiteatteriteoksesta (1866-1900) tunnetuin näyte Englannin ulkopuolella on ollut The Mikado, or The Town of Titipu (1885), joka sisältää japanilaista eksotiikkaa, vaikkakin sen kritiikin varsinainen kohde on brittiläinen maailma älyttömine piirteineen ja väärinkäytöksineen. Teosta esitettiin yhteen menoon 672 kertaa, ja 1896 se rikkoi tuhannen esityksen rajan. Operetta saavutti jopa Hanslickin hyväksynnän, ja se käännettiin lukuisille kielille, venäjäksikin. Englantilainen madrigaalityyli yhdistyy operetassa japanilaisiin sävelmiin, ja pentatoniikkaa esiintyy runsaasti.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös