Siirry sisältöön

1800-luvun lopun ranskalainen ooppera ja Wagner
25.1.2007 (Päivitetty 10.6.2024) / Murtomäki, Veijo

Wagnerin vastustusta

Wagnerin rantautuminen Ranskaan tapahtui asteittain. Saksalaissäveltäjä oleskeli ja työskenteli Pariisissa ensin 1839-42, myöhemmin aina silloin tällöin (1849, 1850, 1853, 1858, 1859, 1860, 1861, 1866, 1867), mutta Ranskan hän valloitti paremmin sikäläisten kannattajiensa ansiosta kuin omalla aktiviteetillaan. Tannhäuserista, Lentävästä hollantilaisesta ja Lohengrinista kuultiin ensin alkusoitot ja pieniä otteita (1850-60), kunnes vuorossa olivat koko Tannhäuserin ns. Pariisin-version (1861), Rienzin (1869) ja Lohengrinin ranskalaisen version (1881) esitykset. Lopulta 1890-luvulla koettiin Ranskassa jo kymmenkunta Wagner-oopperaesitystä, Pariisin ohella Lillessä, Lyonissa ja Rouenissa.

Aluksi pääosa ranskalaismuusikoista torjui Wagnerin “meluna” ja vain tulevaisuuteen sopivana musiikkina (myös Berlioz), mutta vähitellen alkoi löytyä niitäkin, jotka vaihtoivat mielipidettä (mm. Reyer) ja alkoivat pitää Wagneria tärkeänä uudistajana. Toisaalta wagnerismit nähtiin metelin ja monimutkaisuuden synonyymeiksi, ja jopa Offenbachia saatettiin syyttää wagnerismeista, kun hän käytti “erikoisia harmonisia tehoja”! Ranskalaiset arvioivat Wagnerin musiikkia – usein puutteellisen tuntemuksen turvin ja joidenkin iskukäsitteiden valossa – “oppineiden tekniikoiden” ja “rohkeiden dissonanssien” sekä “soinnullisten äärimmäisyyksien” ja “melodisen resitatiivin” esittelijänä.

Wagnerin aseman lujittumista auttoivat ranskalaissäveltäjien tiheät käynnit Saksan Wagner-pyhätöissä (München, Bayreuth) hävitystä Saksan ja Preussin välisestä sodasta (1870-71) huolimatta. Tämä toi ranskalaiseen oopperaan uutta verta, drame lyrique -lajin ja jäljittelyäkin luonnollisesti. Vaikka Wagner herätti aika ajoin myös kiivasta vastustusta – esimerkiksi Bizet’n mielestä Wagnerin oopperat eivät olleet “musiikkia lainkaan” – ja nationalistiset ajatukset sekoittuivat usein musiikillisiin erittelyihin, hänen asiaansa auttoi tuntuvasti Revue wagnérienne -lehden perustaminen (1885).

Wagner ruokki esteettisillä ideoillaan säveltäjien lisäksi taiteilijoita ja kirjailijoita (Mallarmé) sekä osaltaan edisti symbolismin ja ruusuristiläisen esoterismin syntymistä. Eniten Wagnerin vaikutus on havaittavissa ranskalaisen vakavan oopperan paneutumisessa kelttiläiseen ja muinaisranskalaiseen aiheistoon.

Ranska antautuu Wagnerille

Wagnerin musiikki muutti olennaisesti 1890-luvulla koko ranskalaista kulttuuria. Émile Zola kirjoitti 1893 artikkelin, jossa hän lausui mm.

Wagnerilainen järjestelmä – niin johdonmukainen, niin täydellinen, niin kokonaisvaltainen – on saavuttanut ylivallan siihen pisteeseen saakka, ettei pitkään aikaan ole enää pidetty mahdollisena minkään erinomaisen tai uuden luomista hänen järjestelmänsä ulkopuolella. Maaperä on voitettu; se tuottaa nyttemmin vain teoksia, jotka ovat mestarin jälkikasvua. (Lacombe 2001, s. 82.)

Ranskalaista musiikkia pidettiin sen uuden koulun osalta suorastaan mestarin hailakkana jäljittelynä, Saint-Saënsin sekä Massenet’n oopperoita “sumuvarjoina” Wagnerin “ihmeellisiin sointuihin” ja “aidosti inhimillisiin melodioihin” verrattuna. Runoilija Camille Mauclaire muisteli tuota aikaa myöhemmin (1922):

Nykyajan ihmiset eivät voi käsittää, mitä Wagner merkitsi meille 1892, valon laajaa valtakuntaa, jonka hänen ihmeellisyytensä avasi meille, pohjamaininkia, jonka hänen musiikkinsa aiheutti sieluissamme, hirvittävää vastenmielisyyttä, jota hän herätti meissä kaikkea kohtaan, mikä ei ollut hänestä lähtöisin. (Lacombe 2001, s. 82.)

Se, missä määrin joku säveltäjä (Chabrier, Lalo, d’Indy, Magnard, Chausson) on tulkittu wagneriaanisuuden edustajaksi, riippuu paljolti tarkastelun näkökulmasta: ei ole olemassa täyttä yksimielisyyttä Ranskan sisällä eikä muuallakaan siitä, mikä oopperateos ja missä määrin olisi wagneriaanisuuden ilmentäjä.

Ernest Reyer

Ernest Reyer (1823-1909) syntyi Marseilles’ssa, jonka konsevatoriossa hän aloitti musiikkiopintonsa, oleskeli seuraavaksi enonsa hoitamassa virastossa Algeriassa ennen kuin hän siirtyi Pariisiin opiskelemaan musiikkia. Hän löi itsensä varsin pian läpi orientaalisella musiikillaan sekä kahdella koomisella oopperallaan, joita esitettiin paljon: Maître Wolfram (Opettaja Wolfram, 1854) ja La statue (Patsas, 1861).

Wolfram-opettaja

Nimestään ja Saksaan sijoittumisestaan huolimatta Maître Wolfram ei kuitenkaan ole wagnerilainen ooppera, vaan yksinäytöksinen koominen ooppera (1854) Joseph Méryn librettoon. Oopperaan juoni on liikuttavan sentimentaalinen. Léopold Wolfram ja Hélène, kaksi orpoa, ovat vanhan opettaja Wilhelmin oppilaita. Kun Wolframista on tullut kuuluisa urkuri, hän rakastaa ja toivoo puolisokseen Hélèneä. Mutta nuori tyttö pitää Wolframia ennemminkin veljenään ja on puolestaan rakastunut nuoreen Franz-sotilaaseen. Kun Hélène ilmoittaa rakkaudestaan Wolframille kirjeessä, tämä uhraantuu ja päättää omistautua taiteelleen ja soittimelleen etsiäkseen lohdutusta musiikista.

Reyerin luonnollisesti soljuvasta melodisesta tyylistä antaa näytteen erilliseen kymmenen melodian julkaisuun sisältyvästä laulusta L’invocation à l’Harmonie.

”Suloinen harmonia,/oi siunattu Jumalan ääni/Hyvän haltijan lailla/sinä tyynnytät ahdistukseni/äänesi korvilleni päivän noustua haihduttaa valvomiseni julmat muistot.”

 

Erostrate

Erostrate on kaksinäytöksinen opéra Emilien Pacinin ja Joseph Méryn librettoon. Se sai tilauksesta kantaesityksen (1862) ensin saksankielisenä Baden-Badenissa, ja Opéra de Paris’ssa vasta 1871. Saksassa ooppera oli menestys ja hän sai Saksin-Weimarin-Eisenachin kuningatar Augustalta Punaisen Kotkan kunniamerkin. Pariisissa Preussin-Ranskan sodan jälkeen Reyer kärsi Preussin kuningattaren tuomasta maineesta sekä säveltäjän Wagnerin ihailusta. Ranskalaiset pitivät teosta liian wagnerilaisena ja berliozmaisena, monotonisena, orkestraatioltaan liian raskaana ja liian resitatiivisena. Kuitenkin Marseilles’n esityksestä 1899 Adolphe Jullien kirjoitti siitä lämpimästi: ”Ensimmäinen näytös oli aistikas, herkkä ja viehättävä, ja orkestraatio herätti henkiin muinaisen Kreikan. Toinen näytös oli kiihkeä ja raju, vokaalinen ja instrumentaalinen crescendo, joka ilmensi ihmeellisesti draaman ainutlaatuista voimaa.” (Alla Alfred Albertin, 1814?-1879, pukusuunnitelmat Athéaisin ja Scopaksen rooleisin; gallica.bnf.fr)

Ooppera tapahtuu muinaisessa Efesoksessa. Varakas Erostrate (basso cantante) on rakastunut kauniisee Athénaisiin (sopraano), mutta hänen palvelijattarensa Rhodinan (mezzosopraano) välitämät, mitä ylellisimmät Erostraten lahjat ja anomukset eivät tehoa kurtisaanin sydämeen. Athénais on luvannut rakkautensa kuvanveistäjä Scopakselle (tenori), joka on luvannut tehdä neidosta kuolemattoman. Miekkonen on ottanut jäljittelyn kohteeksi Milon Venuksen, mitä kuitenkaan Efesoksen tahratttoman jumalatar Dianan patsas ei voi hyväksyä kilpailijakseen. Seuraavassa Scopaksen kupletti patsaan valmistuttua:

SCOPAS
Ô Venus la blonde/Oi Venus vaalea
Qui sortis de l’onde/joka nouset aalloista
Pour charmer le monde/hurmataksesi maailman
Et sourire aux Dieux,/ja hymyilläksesi jumalille
Du marbre sonore/marmoria sointuvaa
Que le soleil dore/jonka aurinko kultaa
Sors vivante encore/nouse elävänä taas
Pour charmer nos yeaux!/lumoksi silmiemme.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ukkonen ja salamat iskevät Milon Venukseen, joka menettää käsivartensa. Scopas on tapahtuneestakauhuissaan, ja Athénais vaatii tätä murskaamaan Dianan patsaan. Scopas kieltäytyy moisesta pyhäinhäväistyksestä. Rakastajatar kiroaa miehen ja ajaa tämän pois luotaan. Athénais kääntyy Erostraten puoleen, joka polttaa jumalattaren temppelin. Äkämystynyt kaupungin väki vaatii Erostraten ja Athénaisin kuolemaa. Scopas yrittää pelastaa Athénaisin, mutta tämä syöksyy mieluummin liekkeihin Erostraten kanssa, jonka rohkeus voitti hänen rakkautensa. Tässä lopun kiihkeä keskustelu:

SCOPAS
Devant le temple qui s’écroule/Edessä temppelin sortuvan
Entends-tu les cris de la foule?/kuuletko väkijoukon huudot?

EROSTRATE
Athénais!/Athénais!

ATHÉNAIS
Je n’entends que la voix d’Erostrate./En kuule muuta kuin Erostraten äänen.

SCOPAS
Suis-moi, suis-moi!/Seuraa  minua, seuraa minua!

ATHÉNAIS & EROSTRATE
Non, c’est une heure fortunée/Ei, on onnen hetki
Parvis, brûle-nous de tes feux/Etupihalla tulesi meidät polttakoot
Voilà nos flambeaux d’hyménée/siinäpä hääsoihtumme.

SCOPAS
À la mort ainsi condamnée/Siispä kuolemaan tuomittuna
La mort est l’objet de voeux!/kuolema on lupauksen tarkoitus!
Tu vas perir infortunée!/Tulet menehtymään onnettomana!

 

 

Sigurd

Wagnerin vaikutus ilmenee Reyerin myöhemmissä teoksissa. Selkeimmän esimerkin tästä tarjoaa Camille du Loclen ja Alfred Blaun librettoon Émile de Laveleyn Les Nibelungen -ranskannoksen (1861) ja Eddan pohjalta sävelletty Sigurd (1884, Bryssel), opéra. Brysselin ensi-illan jälkeen ooppera nähtiin Lontoossa (1884) ja Lyonissa (1885), ennen kuin Pariisin Garnier-palatsin uudet johtajat ottivat vihdoin Sigurdin ohjelmistoonsa, ja oopperaa esitettiin kahden vuoden aikana 50 kertaa. Vaikka libretistit saivat pääinspiraationsa Eddasta pikemminkin kuin Nibelungenliedistä. Joka tapauksessa lopputulos on Wagner-tyyppinen ja -aiheinen teos neljässä näytöksessä ja yhdeksässä kuvassa. Tosin teoksen taustalla pilkottaa Meyerbeerin suuren oopperan perinne, joten oopperan 2. ja 3. näytöksessä on baletit. Wagnerin Lohengrinin vaikutuksesta Sigurdissa on jo johtoaiheita, mutta musiikin tyyli on yhä enemmän velkaa Gluckin, Weberin, Gounodin ja ennen kaikkea Berliozin musiikille.

Sigurd vastaa Wagnerin Siegfriedin loppua ja Götterdämmerungia. Se on mytologis-fantastinen ooppera, joka piti pintansa puoli vuosisataa Wagnerin ohella. Teos perustuu paljolti Eddaan, ja suuri osa sen musiikista oli valmiina jo 1867 Wagnerista riippumatta, joten musiikillisesti se on ymmärrettävästi lähempänä Berliozin Faustin tuomiota ja Troijalaisia kuin Wagnerin oopperoita. Sigurd on monissa kohtaa dramaattisempi kuin Wagnerin Siegfried tai Götterdämmerung: Reyerin oopperassa on suuria ensemblejä ja näyttämötehoja, Sigurd taistelee hirviöiden, keijujen ja peikkojen kanssa, Brunhilden linna nousee tulimerestä. Muistumamotiivit ja ariosot korvaavat osin aarian, mutta musiikkia leimaa paikoin harmoninen pelkistyneisyys ja kontrapunktin vähäisyys – jos teosta arvioidaan Wagnerin mittapuilla. Toisaalta sen melodisuus on Wagneria suurempaa, joten Sigurdin ranskalaisuuden voi kokea siten valloittavana piirteenä.

Sigurd on laulajille vaativa teos lähes neljän tunnin kestoineen, joten ei ole ihme, kun he valittivat ariosoa ja cavatinaa normaalisti edeltävien resitatiivien puutetta; myös oopperan johto ehdotti tuntuvia poistoja. Reyer vannoi, ettei hän astuisi Opéraan, jos teosta esitettäisiin lyhennysten kera. Myöhemminkin Reyerin eittämätöntä mestariteosta, silloin kuin sitä harvoin on esitetty, oopperaa on lyhennetty tuntuvasti.

Sisältö

Roolihenkilöt

*taivaasta karkotettu valkyyria Brunehild (sopraano),
*frankkisankari Sigurd, kuningas Sigemonin poika (tenori),
*Burgundin kuningas Gunther (baritoni),
*tämän kumppani Hagen basso),
*Guntherin sisar Hilda (mezzosopraano) ja
*Hildan imettäjätär Uta (altto),
*Odinin ylipappi (baritoni),
*Bardi (basso)
*kolme Attilan lähettilästä: Rudiger, Imfrit, Hawart, Ramunc
*baleteissa esiintyy kolme nornaa, valkyyrioita, vedenneitoja, keijuja, peikkoja, sotilaita ja aviovaimoja

Jakautuminen näytöksiin ja kuviin

1.Näytös: Worms, Guntherin linnan suuri sali

2. Näytös: Islanti
* 1. Kuva: Pyhä metsä merenrannalla. Uhrialttari suuren lehmuksen alla
* 2. Kuva: Kuolemankenttä Folkranger
* 3. Kuva: Lumotun linnan sali
* 4. Kuva

3. Näytös: Worms
* 1. Kuva: Guntherin linnan puutarha
* 2. Kuva: Iso terassi Guntherin linnan edessä

4. Näytös: Worms
* 1. Kuva: Guntherin linnan terassi
* 2. Kuva: Apoteoosi

Juoni

1. näytös

Oopperaa tapahtuu 400-luvulla Attilan aikoihin Wormsissa ja Islannissa. Guntherin sisar Hilda rakastaa salaa sankari Sigurdia, ja tästä syystä hän torjuu Attilan. Odinin määräyksestä Brunhilde on karkotettu taivaasta, sillä hän oli vastoin kieltoa auttanut kuolevaista eli Sigurdia taistelussa, ja valkyyri on teljetty tulimuurin ympäröimäksi, josta vain uljain ritari voi hänet pelastaa. Ritari Sigurd ja Gunther vannovat ikuista uskollisuutta, ja Sigurd lähtee saattamaan  Guntheria ja Hagenia Islantiin, jossa Gunther aikoo saada itselleen valkyyri Brunhilden, joka on liekkien ympäröimässä linnassa. Wormsissa imettäjätär Uta tarjoaa Sigurdille lemmenjuoman, joka saa miehen rakastumaan Hildaan. Attilan lähetti Rudiger antaa Hildalle rannekorun jäähyväislahjaksi.

2. näytös

Odin-uhrimenojen jälkeen Hagen saapuu  sotilaineen ja Sigurdin kera. Kun he kertovat saapuneensa vapauttamaan Brunhilden, ylipappi varoittaa heitä, että tehtävän voi suorittaa vain ”ruumiiltaan ja mieleltään neitseellinen” eli puhdas, naiseen kajoamaton tai tälle ei-luvattu sankari, joka kajauttaa synkässä, henkien valtaamassa laaksossa Odinin pyhää torvea kolme kertaa. Guntheriksi pukeutuneena Sigurd, jottei Brunhilde tunnistaisi häntä, laskeutuu laaksoon ja kutsuu ensimmäisellä  puhalluksellaan luokseen keijuja, peikkoja ja henkiä. Taivas synkkenee, kolme nornaa ilmaantuu rannalle ja pesevät vaatteita ja näytttävät Sigurdille tämän kuolinliinan. Kun Sigurd puhaltaa toisen kerran, paikalle ilmaantuu sotaisia valyyrioita, jotka yrittävät vielä Odinin torven, mutta peikot ja muut henget auttavat Sigurdia. Kolmannen puhalluksen jälkeen vedenneidot ja keijut yrittävät vetää Sigurdin mereen ja muuan keiju onnistuu viemään pyhän torven, mutta taisteltuaan valkyyrioita vastaan hän onnistuu saamaan takaisin torven, jota hän puhaltaa kolmannen kerran. Nornat yrittävät raahata hänet palavaan palatsiin, joka nousee vähitellen merestä ja josta paljastuu hieno juhlasali. Seuraavaksi nornat vievät Sigridin nukkuvan Brunhilden luo, jota koskevan taian Sigurd on onnistunut poistamaan. Neito herää, antaa rakkauspantiksi Sigurdille vyönsä ja vannottaa tätä viemään hänet Guntherin linnaan. Palatsi vaipuu jälleen mereen, ja kolme joutsenta vie Sigridin ja Brunhilden kristalligondoliksi muuntuneen sängyn valoisalle seudulle, jossa vedenneidot, keijut ja peikot tanssivat niityllä.

3. näytös

Kun saavutaan Wormsiin, Sigurd luovuttaa yhän nukkuvan Brunhilden Guntherille ja pyytää puolestaan Hildan vaimokseen. Brunhilde uskoo Guntherin vapauttaneen hänet ja suostuu siksi tämän vaimoksi. Sigurd pyytää vastaavasti Hildan vaimokseen. Väki valmistautuu häihin ja Brunhilde saa monenlaisia morsiuslahjoja. Hagen ilmoittaa häiden viihdykkeeksi turnajaisten alkua, ja juhlia somistaa myös divertissement, johon kuuluu kukkasin koristeltu vene Rheinillä, ja se vie molemmat parit toiselle puolelle jokea hääseremonioiden tapahtumapaikalle Odinin pyhään metsään.

4. näytös

Brunehilde on salaperäisesti sairastunut ja palatsissa ilo on vaihtunut suruun. Brunehilde valittaa Odinin määräystä, joka esti hänen rakkautensa Sigurdiin. Hilda paljastaa nyt Brunehildelle Sigurdin pelastaneen hänet. Brunehilde tietää, että jumalat olivat valinneet hänelle Sigurdin aviopuolisoksi ja vain taikajuoma oli sekoittanut miehen mielen. Brunehilde syyttää nyt Guntheria petoksesta. Hagen vierittää syyn Sigurdin niskoille, koska tämä on pettänyt aviolupauksensa Hildalle ja lisäksi mielii Brunehildeä. Brunehilde saa Sigurdin irtautumaan lemmenjuoman vaikutuksesta ja tekemään Sigurdille tiettäväksi, että hän itse oli määrätty sankarille vaimoksi. Sigurd puolestaan vannoo surmaavansa Guntherin kaksintaistelussa. Kun Gunter ja Hagen huomaavat tämän, Hagen vaatii kostoa syylliseksi olettamaltaan Sigurdilta ja Gunther surmaa Sigurdin selkäiskulla. Vasta kuolemassa Brunhilde ja Sigurd saavat toisensa, kun sateenkaari vie heidät Odinin valtakuntaan, Valhallaan. Alempana taustalla Attila nojaa miekkaansa tapettujen burgundilaisten sotilaiden keskellä.

Musiikki

Teoksessa on hienoja kuoroja: I näytöksessä (I:1) Brodons des étendards (Koristelkaamme lippuja) naiskuorolle:

”Brodons des étendards et préparons des armes,/Koristelkaamme lippuja ja valmistelkaamme aseita
Le roi Gunther est las de son repos,/kuningas Gunther on lepäämässä väsyneena,
Il veut courir à des exploits nouveaux./hänen täytyy rientää uusiin koitoksiin.”

Soolonumeroista keskeisiä on Utan Je savais tout! J’avais lu dans ton cœur (Minä tiesin kaiken! Luin sinun sydämestäsi), jossa tämä kertoo Hildalle noitakeinojen käytöstä Siegurdin houkuttelemiseksi linnaan. Tässä ensin resitatiivi:

UTA
Je savais tout, j’avais lu dans ton coeur/Tiesin kaiken, osasin lukea sydäntäsi
Ton amour pour ce fier vainqueur,/rakkautesi tähän pelottomaan valloittajaan
Tes tourments, ta misère,/ahdistuksesi, hätäsi
Hilda, Sigurd ici bientôt viendra/Hilda, Sigurd saapuu tänne
Et d’un ardent amour bientôt il t’aimera!/ja kiihkeällä rakkaudella pian sinua rakastaa!

HlLDA.
Dieu !/Jumalani!

 

 

ja sitten aaria-vaiheen (Je sais des secrets merveilleux) alkua (Tiedän ihmeellisiä salaisuuksia; I:2):

UTA.
Je sais des secrets merveilleux/Tiedän ihmeellisiä salaisuuksia
Jadis appris à nos aïeux/[jotka] muinoin opin esi-isiltämme
Par les esprits terribles ;/kauhistuttavien henkien välityksellä
Je sais des charmes redoutés/Tunnen pelottavia taikavoimia
Soumettant à nos volontés/jotka alistuvat oikuillemme
Les êtres invisibles./näkymättömiä olentoja.
J’ai conjuré l’esprit de l’air,/Olen vannonut ilman hengille,
D’aller vers Sigurd au coeur fier/että kohtaan uljassydämisen Sigurdin
Et de lui porter la pensée/ja istutan häneen ajatuksen
De venir au burg de Gunther./saapua Guntherin linnaan.

Gunther seurueineen saapuu (I:3):

Guntherin pidoissa laulaa myös Bardi, joka kertoo Odinista (I:3), joskin libretossa tämä osuus on annettu Hagenille:

”Odin, dieu farouche et sévère,/Odin, raivokas ja ankara jumala
Odin qui voit dans sa colère/Odin joka voi vihassaan saada
Trembler le monde épouvanté,/maailman vapisemaan peloissaan.”

Ja laulaa myös Brunehilden kohtalosta (I:3):

”Dans un palais aux murs de flamme/Liekkimuurien ympäröimässä palatsissa
Gardé par un enchantement,/taikuuden vartioimana
Brunehild, la charmante femme/Brunehild, ihana nainen
Attend son époux en dormant./odottaa miestään nukkuvana.”

Attilan lähettiläs kuvaa valloittajan imperiumin valtavuutta (I:4):

”Le chef des Huns, par notre voix,/Hunnien päällikkö, äänemme välityksellä
Belle Hilda, vous implore encore ;/kaunis Hilda, anoo teitä vielä, hartaasti,
Son empire s’étend des Alpes au Bosphore/hänen valrakuntansa ulottuu Alpeilta Bosporiin
Et le monde romain vit tremblant sous ses lois./ja roomalainen maailma elää vapisten hänen lakiensa alla.”

Sigurd saapuu fanfaarien kera kaikessa uljaudessaan (I:5):

”Prince du Rhin, au pays de mon père,/Reinin ruhtinas, isäni mailla
Le récit me fut fait qu’à Worms auprès de toi/antoi minulle kertoa, että Wormsiin rinnallaei
Sont réunis les meilleurs gens de guerre/on kokoontunut paras sotaväki
Qui jamais servirent un roi!/joka koskaan on palvellut ketään kuningasta.”

II näytös alkaa (II:1) pappien ja kansan laululla, ja Odinin ylipappi tuo tämän Freja-puolisolle kruunun lahjaksi:

CHOEUR DES PRÊTRES./Pappien kuoro
Dieux terribles qui vous plaisez/Kauhistuttavat jumalat jotka meitä miellytätte
Dans les nuages embrasés,/hehkuvissa pilvissä

CHOEUR DU PEUPLE./Kansanjoukon kuoro
Qu’en vos mains dorme le tonnerre./Sillä käsissänne uinuu ukkonen.

LES PRÊTRES.
Dieux farouches dont les autels/Raivokkaat jumalat joiden alttarit
Sont rougis du sang des mortels,/ovat punaisena kuolleiden verestä

CHOEUR DU PEUPLE.
Laissez fléchir votre colère./Antakaa vihanne lauhtua.

Ylipappi varoittaa tehtävän vaarallisuudesta ja kertoo selviytymisen ehdoista:

”Un seul de Brunehild rompra l’enchantement,/Vain yksi voi murtaa Brunehilden lumouksen
Un seul peut éveiller la déesse exilée./Vain yksi voi herättää karkotetun jumalattaren.
Sonnant le cor sacré dans la sombre vallée,/Kaiuttaen pyhää torvea synkässä laaksossa
Un seul, héros au coeur de diamant,/Vain yksi jonka sydän on timantista
Des esprits infernaux vaincra la troupe ailée./helvetin henget tulee voittamaan siivekäs joukko.”

Sigurd rohkaistuu urotyöhön: Le bruit des chants s’éteint dans la forêt immense (II:5) (Laulujen kumu vaimenee laajassa metsässä):

”Le bruit des chants s’éteint dans ]a forêt immense,/Laulujen kumu vaimenee laajassa metsässä
Sous les tilleuls sacrés tout est ombre et silence./Pyhien lehmusten alla kaikki on varjoisaa ja hiljaista.
Et je me sens au coeur l’audace d’un héros !/Ja minä tunnen rinnassani sankarin uskaliaisuuden!
Pourquoi tarder?… Que le combat commence!/Miksi viivytellä?…Kun taistelu alkaa!
Ô cor, de ces bois noirs éveille les échos!/Oi torvi, joka näissä synkissä metsiköissä tuotat kaikuja!”

 

 

 

 

 

”Esprits gardiens de ces lieux vénérés,/Suojelijahenget näiden kunnioitettujen seutujen
Sachez quel nom, redit par votre bouche./tiedätte tuon nimen, jota suunne toistaa,
M’éveillera sur ma funèbre couche,/se herättänee minut kuolinvuoteellani
Lorsque j’y dormirai./kun sillä nukun.”

 

Numero, joka yllätti ja vetosi yleisöön orkestraatiollaan on Sigurdin romanssi Hildalle (II:5):

”Hilda, vierge au pâle sourire,/Hilda, kalpean hymyn neitsyt
Jeune lys tremblant sous ses fleurs,/nuori lilja joka värisee kukkien keskellä
C’est ton doux nom que viendra dire/sinun suloinen nimesi tulee sanomaan
Sur ma tombe la nuit en pleurs !/haudallani hyvästit kyynelehtien.”

 

 

Valkyriat, peikot ja keijut tanssivat, sillä suuressa oopperassa tarvittiin balettia näkymättömän kuoron vokaliisien säestäessä (II:7):

 

Sigurdin kutsu ja Brunehildin herääminen ‘Salut, splendeur du jour’ (II:I,1)

SIGURD
Brunehild,
éveille-toi./Brunehild, herää!

BRUNEHILD
Sigurd se tient immobile, la visière baissée./Sigurd pysyy liikkumattomana, silmikko laskettuna.
Salut, splendeur du jour, salut, astre au front pur,/Terve, päivän loisto, terve, tähti puhtaalla otsalla
Qui de tes rayons d’or sèmes l’immense azur./joka kultasäteinesi kylvät ääretöntä taivaansineä!

 

 

Gunther ja Brunehilden duossa III näytöksessä (III:3) Gunther yrittää uskotella Brunehildelle olevansa tämän pelastanut ritari ja samalla mahtimies:

BRUNEHILD.
Qui donc es-tu, toi qui donnais ta vie/Kuka sitten olet sinä, joka annat henkesi
Pour délivrer la Valkyrie?/pelastaaksesi valkyyrian?

GUNTHER.
Je suis Gunther, prince du Rhin,/Olen Gunther, Reinin ruhtinas,
Roi des Burgondes./burgundien kuningas.
Sur les campagnes fécondes,/Viljavilla vainioilla
Que le grand fleuve germain/joita suuri hedelmällinen virta
Baigne de ses eaux profondes,/sen syvistä vesistä kostuttaa,
Tout est soumis à mon sceptre d’airain!/kaikki on minun kovan valtikkani alla.
Je suis Gunther, roi des Burgondes,/Olen Gunther, burgundien kuningas
Prince du Rhin!…/Reinin ruhtinas.

ja Brunehilde uskoo Guntheria:

BRUNEHILD.
Je suis à toi, Gunther, mon époux et mon maître./Kuulun sinulle Gunther, mieheni ja valtiaani.
Vaillant roi de ce beau pays./urhea kuningas näiden kauniiden maiden.
Echangeons nos serments entre les mains du prêtre,/Vaihtakaamme valamme papin käsien lomassa
Et que les dieux soient obéis./jotta jumalat olisivat suosiollisia.

 

 

 

 

Hagenin esiteltyä väkijoukolle Guntherin ja tämän lemmityn Brunehilden (III:6) Marseilles’n esityksen (1889) yleisö juhli kohtauksen komeutta:

HAGEN.
Au nom du roi Gunther, peuple, je viens vers toi!/Kuningas Guntherin nimessä, väki, tulen luoksenne!
Des dieux maîtres du ciel la bonté souveraine/Taivaan jumalvaltijoista ylin hyvyys
Donne la Valkyrie à l’amour de ton roi,/suo valkyyrialle kuninkaasi rakkauden,
Et Brunehild va devenir ta reine./ja Brunehildestä tulee kuningattaresi.
Semez ces bords de joncs et de rameaux fleuris !/Sirotelkaa näille rannoille kaisloja ja kukkivia oksia!
Bientôt apparaîtra la pompe nuptiale…/Kohta koittavat hääjuhlallisuudet
De Brunehild suivant la marche triomphale,/ja Brunehildeä seuraa riemukulkue
Peuple, fais retentir les airs de joyeux cris !…/Kansa, antakaa ilohuutojen kaikua ilmassa.

LE CHOEUR.
Semons ces bords de joncs et de rameaux fleuris!/Sirotelkaamme rannoille kaisloja ja kukkivia oksia!
Bientôt apparaîtra la pompe nuptiale…/Kohta koittaa häähumu
De Brunehild suivant la marche triomphale,/ja Brunehildeä seuraa riemukulkue
Nous ferons retentir les airs de joyeux cris!…/Annamme ilohuutojen kaikua ilmassa!…

Ranskalaiselle suurelle oopperalle pakollinen baletti kuullaan osana hääjuhlallisuuksia (III:7):

 

 

Brunehilden “Ó palais radieux de la voûte étoilée” (Oi säteilevä, tähtiholvinen palatsi) neljännestä näytöksestä (IV:2) on hieno yhdistelmä ranskalaista melodiikkaa ja wagnerilaista suuruutta.

”Ô palais radieux de la voûte étoilée!/Oi säteilevä, tähtiholvinen palatsi!
Ô demeures du ciel dont je suis exilée!/OI taivaan asuinsijat, joista minut on karkotettu!
Astres qui nous versez vos rayons purs et doux…/Tähdet, jotka meille vuodatatte puhtaita ja suloisia säteitänne…
Je n’ose plus, hélas! lever le front vers vous!…/En uskalla enää, oivoi! nostaa katsettani teitä kohden!…”

Ylvästä numeroa seuraa syvä surun ilmaus (IV:2):

”Un trait inexorable/Vääjäämätön nuoli
Brûle mon coeur blessé,/polttaa haavoittunutta sydäntäni
Son poison redoutable/sen armoton myrkky
Dans mes os s’est glissé./on tunkeutunut luihini.”

 

 

 

 

 

Sekä Brunehilde että Hilda uskovat molemmat tahoillaan Sigurdin rakkauteen(IV:3):

BRUNEHILD.
Il m’aime!… Si, brisant ma chaîne,/Hän rakastaa minua … katkaistessaan kahleeni,
Il me livra captive au roi,/hän teki minusta kuninkaan vangin
Des Dieux la bonté souveraine,/jumalien ylin hyvyys
Pour jamais le liait à moi!/sitoi hänet minuun ainiaaksi
Sigurd m’aime!

HlLDA.
Sigurd m’aime! En brisant ta chaîne,/Sigurd rakastaa minua! Katkaistessaan kahleesi
Sigurd ne voulait, pauvre reine,/Sigurd ei halunnut, onneton kuningatar,
D’autre récompense que moi!/muuta palkintoa kuin minut!
Sigurd m’aime!/Sigurd rakastaa minua!

Brunehild kertoo Sigurdille, miten Odinin langettama kirous voidaan murtaa: heittämällä rautayrtin kukkia virtaan (IV:8):

”Sigurd, prends ces fleurs de verveine/Sigurd, ota nämä rautayrtin kukat
Et livre-les au courant de ces flots,/ja heitä ne näiden aaltojen virtaan,
En invoquant Odin, en répétant ces mots :/Anoessasi Odinia toista nämä sanat:
Avec ces fleurs que l’eau traîne en courant,/Näiden kukkien kera, jotka vesi kuljettaa virrassa,
Avec ces fleurs qui vont aux précipices,/Näiden kukkien kera, jotka putoavat syvänteeseen
Avec ces fleurs, terribles maléfices,/Näiden kukkien kera, kauheat kiroukset,
Tombez, roulez, fuyez dans le torrent!/pudotkaa, kierikää, paetkaa ryöppyyn!”

 

Brunehilde ja Sigurd laulavat onnellisina löydettyään vihdoin toisensa (IV:8):

BRUNEHILD, SIGURD
Oublions les maux soufferts,/Unohtakaamme ikävät kärsimykset
Pour nous les cieux sont ouverts,/taivaat ovat nyt meille auki
Que nos âmes confondues,/jotta hämmentyneet mielemme
Dans leur ivresse perdues./menetetyssä huumassaan
Chantent l’hymne solennel/laulaisivat pyhää hymniä
De leur amour éternel!/ikuisen rakkauden!

Brunehilde tietää, että Gunther tulee surmaamaan Sigurdin (IV:9):

GUNTHER
Frappe ! à ce perfide, la tombe !/Iske tätä petollista, hän kaatuu!

BRUNEHILD
Gunther ! dieux! Sigurd va mourir!/Gunther! jumalat! Sigurd kuolee!

Sigurdin kuolinkohtaus (IV:9):

BRUNEHILD
”Il
est trop tard… Sigurd est frappé par Gunther!/Liian myöhään…Gunther on lyönyt Sigurdia!
J’ai senti dans mon coeur le froid aigu du fer,/Tunnen sydämessani kovan terän kylmyyden,
Sigurd meurt!…/Sigurd kuolee!…”

Kuoro kommentoi antiikin draaman tapaan tragedian loppukäännettä (IV:9):

LE CHOEUR.
”Ô douleur! ô colère!/Oi tuskaa! Oi vihaa!
Un traître a, de Sigurd, marqué l’heure dernière…/Petturi on näyttänyt Sigurdille viimeisen hetken…
Il est tombé, le guerrier fort,/Hän on kaatunut, voimallinen soturi,
Sigurd est mort! Sigurd est mort!/Sigurd on kuollut! Sigurd on kuollut!”

 

 

Brunehilden ja Sigurdin matka taivaan sineen (IV:9):

LE CHOEUR.
Ô prodige! parmi la flamme qui s’élance,/Oi ihme! sinkoavien liekkien keskellä
Sigurd et Brunehild vont vers le ciel immense!/Sigurd ja Brunehild matkaavat kohden taivaan äärettömyyttä!

SIGURD et BRUNEHILD.
Oublions les maux soufferts,/Unohtakaamme pahat kärsimykset,
Pour nous les cieux sont ouverts,/Taivaat aukenevat meille.

 

Salammbô

Alphonse Maria Mucha (1860 –1939), 1896 (Yksityiskokoelma)

 

Reyerin viimeinen ooppera Salammbô (1890, Bryssel; 1892 Pariisin Opéra), viisinäytöksinen, seitsemästä kohtauksesta koostuva opéra Camille du Loclen librettoon, perustuu Gustave Flaubertin romaaniin (1862). Aluksi Pariisin Ooppera kieltäytyi ottamasta teosta tuotantoonsa, aivan kuten Sigurdinkin tapauksessa, joten ensiesitys oli Brysselin Théâtre Monnaie’ssa. Pariisissa sen viimeinen 196. esitys koettiin 1943, ja toistaiseksi viimeisin esitys Ranskassa oli 2008 säveltäjän syntymäkaupungissa Marseilles’ssa tämän kuoleman 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä.

Se on opéra-lajinimestään huolimatta lähempänä drame lyriquea musiikkinumeroiden jatkuvuudessaan ja sisältää täyteläisessä orkesterinkäytössään huomattavan wagnermaisia piirteitä.

Myös Modest Musorgski sävelsi aiheesta kesken jääneen oopperan (1863), ja kahdeksan muuta valmistunutta ooppera tunnetaan. Tärkeä on Florent Schmittin elokuvamusiikki aiheeseen.

Henkilöt ja tapahtumat

-Hamilcar/Hamilkar: Karthagon hallitsija (baritoni)
-Salammbô/Salambo: tämän tytär (sopraano)
-Taanach: Salammbôn palvelijatar (mezzo-sopraano)
-Shahabarim: Tanitin ylipappi (tenori)
-Narr’Havas: Numidian kuningas (basso)
-Giscon: karthagolainen kenraali (basso)
-Mathô7Matho: libyalaisten palkkasoturien päällikkö (tenori)
-Spendius: kreikkalainen orja (baritoni)
-Autharite: gallialainen palkkasoturi (basso)

Flaubertin romaanin (1862) (Salambo, suom. Annikki Suni, 1984; aikaisempi suomennos 1908) aihepiiri liittyy 200-luvulle eaa. ja Karthagoon ja ensimmäiseen puunilaissotaan. Palkkasoturien päällikkö Matho himoitsee Karthagon ylipäällikkö Hamilkarin tytärtä, Salamboa, joka on kuunjumala Tanitille pyhitetty neitsyt. Matho apureineen varastaa kaupunkia suojelevan jumalattaren patsaan yllä olevan pyhän zaimf-viitan, johon koskevan tulee kuolla, pakottaakseen papittaren tulemaan roomalaisten alueelle. Salambo saapuu Mathon telttaan hakemaan viittaa, mutta rakastuu, ja nämä viettävät lemmenyön. Lopussa Hamilkarin joukot voittavat palkkasoturit, Mathoa kidutetaan ennen teloitusta, minkä jälkeen Salambo kaatuu kuolleena maahan. Viitta on tuonut turmion siihen koskeneille.

I NÄYTÖS: Le festin des Mercenaires dans les jardins d’Hamilcar (Palkkasoturien juhlat Hamilkarin puutarhoissa); alla kuva I näytöksen 3. kohtauksesta: Gisconin sisääntulo (gallica.bnf.fr)

Hamilkar tarjoaa ylelliset juhlat Karthagoa puolustaville palkkasotureille. Nämä kuitenkin ovat tyytymättömiä viipyviin palkkasaataviinsa. Tässä tilanteessa Narr’Havas ja Matho ystävystyvät. Kuullessaan orjien vaikeroivan Matho vapauttaa heidät muiden libyalaisten avulla Narr’Havasin epäröinnistä huolimatta. Spendius kiittää vapauttajiaan tunteenpurkauksella. Kun palkkasoturien vimma saavuttaa huippunsa, papit ilmaantuvat Salambon seuraamana. Nähdessään lumoavan Salambon palkkasoturit rauhoittuvat. Salambo täyttää maljan ja ojentaa sen Matholle liittolaisuuden merkiksi, mutta Spendiukselle moinen teko on rakkauden synonyymi. Matho ottaa maljan vastaan hyvänä ennusmerkkinä. Salamboon rakastunut Narr’Havas raivostuu, haavoittaa Mathoa tikarilla ja pakenee. Matho, joka on nyt ottanut Spendiuksen palvelijakseen, tuntee kiivasta intohimoa Salamboa kohtaan. Trumpetit ilmoittavat Karthagon sotajoukon saapumista kukistamaan palkkasoturien kapinan. Palkkasoturit ovat valinneet päällikökseen Mathon, joka ajattelee vain Salambon näkemistä uudelleen.

II NÄYTÖS: L’enceinte sacrée du temple de Tanit (Tanitin temppelin pyhä muuri); (Ylipappi näyttää huntua ja pyytää kansaa rukoilemaan)

Tanitin papit, papittaret ja Ylipappi rukoilevat jumalatarta, jonka pyhää huntua (zaimf) he vartioivat mustasukkaisesti, sillä se takaa Karthagon turvallisuuden. Huntuun koskeminen tuo kuoleman. Spendius vie Mathon temppeliin, jotta tämä voisi anastaa hunnun jumalattarelta ja tulisi näkymättömäksi. Matho kieltäytyy moisesta pyhäinhäväistyksestä ja haluaa paeta, jolloin Salambo ilmaantuu. Salambo on saanut näkyjä siitä, että huntu on uhattuna ja hän aikoo valittaa asiasta Ylipapille. Ylipappi muistuttaa Salambolle, että vain hän voi koskea huntua rankaisematta ja jättää Salambon neuvottomana pyhäkön portille. Matho on kuullut keskustelun, tempaa hunnun ja palattuaan paikalle hän ilmaantuu Salambon eteen. Nuori tyttö erehtyy pitämään Mathoa jonain nuorena jumalana. Matho paljastaa henkilöllisyytensä ja tunnustaa rakkautensa Salambolle. Raivostuneena pyhäinhäväistyksestä Salambo kutsuu pappeja, jotka saapuvatkin ottamaan kiinni Mathon. Matho pyhän hunnun suojelemana pääsee pakoon pyhäköstä estämättä väkijoukon kiroushuutojen saattelemana, kun taas ylipappi ja Salambo joutuvat epätoivon valtaan.

III NÄYTÖS, 1. kuva: Le Conseil des Anciens dans le santuaire du temple de Moloch (Vanhimpien neuvosto Molokin temppelin pyhäkössä) (alla Salambo terassilla; gallica.bnf.fr)

Neuvosto kokoontuu istuntoon kauhistuneena pyhän hunnun ryöstöstä. Hamilkar ilmaantuu ja hän saa vaikeuksitta väen puolustamaan kaupunkia kaikin voimin.

2. kuva: La terrasse de Salammbô (Salambon terassi)

Salambo näyttäytyy yksin ja mietiskelevänä terassilla päivän noustessa. Nuori tyttö uneksuu uskaliaasta barbaarista, joka uhkaa hänen isänmaataan ja saattaa hänen isänsä pianon taisteluun. Ylipappi keskeyttää hänen haaveilunsa ja ilmoittaa, että Matho piirittää Karthagoa. Salambo kertoo ylipapille aikeestaan tunkeutua vihollisen leiriin ja pistää tikarilla Mathoa. Ylipappi kehottaa tätä käyttämään parasta asettaan eli kauneuttaan barbaaripäällikön viettelemiseksi ja pyhän hunnun saamiseksi takaisin. Salambo on samaa mieltä ja pyytää orjatar Taanachia noutamaan kauneimmat jalokivensä, jotka hän oli varannut omiin häihinsä. Jäätyään yksin yön saapuessa Salambo ilmaisee surumielisyytensä, minkä jälkeen hän lähtee kohden kohtaloansa.

IV NÄYTÖS, 1. kuva: Le camp des mercenaires (Palkkasotureiden leiri)

Tapahtuu Mathon teltassa. Narr’Havas saapuu tekemään sovinto Mathon kanssa ja hän tarjoaa avuksi numidialaisratsumiehiään taistelussa karthagolaisia vastaan. Matho hyväksyy tarjouksen ilman epäluottamusta.

2. kuva: La tente de Mathô (Mathon teltta)

Tableau tapahtuu Mathon leirissä, jonne ilmaantuu kaksi kathagolaista karkuria: hunnutettu Salambo ja valepukuinen Ylipappi, joka pyytävät päästä Mathon pakeille. Matho määrääkin heidät tuotaviksi telttaansa. Narr’Havas tajuaa, että toinen näistä on Salambo, ja hän on valmis olemaan tunnistamatta tätä. Ylipappi paljastaa itsenä Numidian kuninkaalle, mutta pyytää tätä vaikenemaan asiasta. Narr’Havas tottelee ja pettää siten Mathon. Mathon läsnäollessa Salambo paljastaa itsensä Matholle ja pyytää takaisin Tanitin pyhän hunnun. Kun lumottu Matho valmistautuu palauttamaan pyhän reliikin, Salambo tuntee voittamatonta rakkautta tätä kohtaan. Silloin puhkeaa rajuilma, ja karthagolaiset hyökkäävät leiriin petturi Narr’Havasin numidialaisten avustamana. Matho ojentaa arvokkaan ”zaimfin” Salambolle, mutta tämä kieltäytyy nyt ottamasta sitä hyväksyen siten kohtalonsa. Ennen heittäytymistä taisteluun Matho heittää pyhän hunnun jumalat kiroavan Salambon olkapäille.

3. kuva: Le champ de bataille (Taistelukenttä)

Palkkasoturit häviävät kamppailun, ja Narr’Havas vaatii saada palkinnoksi petoksestaan Salambon käden. Barbaarijohtajien vankien joukossa on haavoittunut Matho. Kaikki aiotaan ristiinnaulita, mutta Hamilkar varaa Matholle vielä julmemman kuoleman. Matho aiotaan uhrata Tanitin alttarilla, mitä ennen hän saa olla läsnä Salambon ja Narr’Havasin avioliiton solmimisessa.

V NÄYTÖS: Les noces de Salammbô (Salambon häät)

Häiden tapahtumapaikka on Karthagon forum. Kahlehdittu Matho on heitetty Tanitin patsaan juurelle tämän hunnun peittämänä. Ylipappi valmistautuu uhritoimitukseen, mutta kansanjoukko vaatii, että Salambo suorittaa uhraamisen. Salambo suostuu ja ottaa aseen Ylipapin käsistä, mutta Mathoa iskemisen asemasta hän työntää sen omaan sydämeensä. Epätoivoinen Matho katkaisee siteensä ja surmaa itsensä samaisella aseella, samalla kun läsnäolijat mumisevat taikauskoisesti: ”Kuka ikinä koskee sinun, leppymätön jumalatar, kunnianarvoiseen huntuusi, hänen pitää kuolla.”

Musiikki

Oopperan musiikki on Sigurdia lähempänä wagnerilaista sävelkieltä ja Saint-Saëns’n tapaan jatkuvuus perustuu pikemminkin kohtauksille kuin numeroille, vaikka niitäkin yhä esiintyy. Orkesteri on lähes tärkeämmässä osassa kuin lauluääni. Maskuliinisen ja sankarillisen Sigurdin sijaan Salambo on uneksuva, mystinen ja itseensä sulkeutuvan feminiininen teos, afrikkalaisten puutarhojen kuunvalossa.

Salambo laulaa Karthagon ylistystä (I:5), mihin kaikki vastaavat kuorona: ”Karthago! Oi pyhä maaperä, jonka Tanit jättää! Pyhä kaupunki, jota barbaarijoukko loukkaa! Yli-inhimillinen loimu on loistanut hänen silmissään! Hänen äänessään voi kuulla jotain jumalallista!”

 

 

 

 

 

 

Mathon ja Gisconin rakkaus Salamboon johtaa ensin suukopuun ennen Gisconin väkivallantekoa: M. ”Juon Salambolle/hyväksyn tämän ennusmerkin!”; N: ”Minä rakastan häntä, ymmärrätkö sen?/Ja jo kauemmin kuin yhden päivän.”; M: ”Ja minä olen rakastanut häntä aina.”

 

Hienoja kohtauksia esiintyy toisessa näytöksessä, jossa jumalatar Tanitin temppelissä papit laulavat hymnejä Karthagon jumalille: ”Tanis! Rabetna! Anaitis! Astarté, Derceto! Astoreth!”

Spendius yrittää houkutella Mathon ottamaan pyhän viitan, minkä Matho torjuu pyhäinhäväistyksenä: ”Se on pyhä huntu, jota palvotaan tässä temppelissä; se verhoaa jumalattaren pyhäkön perällä. Ken sen omistaa, on jumala maan päällä.”; M: ”Entä sitten?”; S: ” Toin sinut tänne sen ryöstämiseksi!”; M: ”Mikä häväistys!”

 

Ylipappi esittelee viitan ja pyytää kansaa rukoilemaan: ”Rukoilaa! palvokaa tätä huntua, jossa väräjää jumalten sielu, salaperäinen zaimpf, tähden tulikangas!”

Salambo astuu pyhäkköön ja huomaa viittaan kietoutuneen Mathôn, jota hän luulee jumalaksi:

”Sinä, joka ilmestyit minulle pyhässä paikassa, säteiden keskellä, jumalan loisteessa, puettuna aamuruskon hohteeseen. Sinä joka tulet luokseni, hurskaana ja armeliaana, oi lohduttaja, nuori ja hurmaava jumala, sano minulle, millä nimellä sinua palvotaan.”

Salambon ja Mathon rakkauskohtaus:

SALAMBO
Ah! tunnen näin puhkeavani itse kyyneliin!
Oi, tule lähemmäksi!
Oi taivainen hurmio!

MATHO
Minä rakastan sinua!

Kun Matho on tunnustanut olevansa jumalan sijasta palkkasoturi, Salambo järkyttyy:

SALAMBO
Kauhistus! vereni jäätyy!
Oi! Tanir on rankaissut herjaavaa himoani.

MATHO
Salambo! Armoa …

SALAMBO
Poistu!

 

Kuoro osallistuu kauhisteluun: ”Oi kauhua, oi turmiollista loukkausta, kosto!; Salambo: ”Katala kirottu!”

 

 

III näytökseen alussa senaatti on lamaannuksen vallassa: ”Oivoi! jumalten viha lankeaa Karthagon ylle!

Hamilkar esiintyy vahvana johtajana puhutellessaan senaattia: ”Terve, pyhät ylipapit, jumalten tulkit, vanhimmat, kunnianarvoisa ja viisas senaatti, vartijat, Karthagon puolustajat, terve teille!”

Oopperan kuuluisin kohtaus on III näytöksen toisen kuvan Salambon terassiaaria ”Ah! qui me donnera comme à la colombe”:

”Ah! kuka minulle antaisi, kuten kyyhkyllä on,
siivet joilla paeta iltaa, joka lankeaa?
Kuka minut veisi vapaana piinasta,
kuoleman ahdistuksesta
kohden säyseämpiä jumalia,
armeliaampia taivaita?”

Kohtauksen alun idyllin jälkeen Salambo on peloissaan häntä odottavasta kohtalosta: ”Uhrin lailla, sidottuna alttariin, täällä värisevänä ja valmistautuneena, odottamassa kuoloniskua, odotan ja vapisen …”

IV näytös alkaa tanssiketjulla, sillä Pariisin esitykseen 1892 Reyerin täytyi lisätä useasta jaksosta koostuva divertissement eli Danse :

Narr’Havas tulee Mathon telttaan tarjoamaan sovintoa:

NARR’HAVAS
”Matho, tulen luoksesi tarjoamaan liittolaisuutta,
minulla on elefantteja ja kultaa, olen kuningas!
Kymmenen tuhatta karavaanimiestä taistelee puolestani
Karthagoa vastaan.”

Salambo pyytää pyhää huntua Matholta: ”Palauta minulle isänmaani rakastama huntu,
tai iske minua, sotilas, ja riistä henkeni! Määrään, tottele!”

johon Matho rakkautensa sokaisemana suostuukin, ja kuullaan hehkuvan kaunista melodiikkaa: ”Tässä huntu, pyhä huntu. Tässä palvottu huntu. Katso! taivainen kangas säteilee.”

Taistelun laannuttua karthagolaiset riemuitsevat voittoaaan:

Myös Hamilkar ilmoittaa: ”Karthago on vapaa! Ja sen raivokkaat viholliset hajoitettu, lannistettu!”

 

 

 

V näytöksen dramaattinen loppu, kun Salambo pistää ensin itseään Mathon asemasta, ja Matho lävistää itsensä: Kuoro: ”Oi jumala! oi valituksen päivä! Matho: Älkää tulko lähemmäksi!”

 

 

 

 

 

 

Édouard Lalo

Édouard Lalo (1823-92) tunnetaan Ranskan ulkopuolellaensisijaisesti soitinsäveltäjänä, sillä kamari- ja orkesterimusiikki, etenkin viulun sisältävä, olivat hänen ominta aluettaan.Kuitenkin hän oli kolmen oopperan mies: Le roi d’Ys lukeutuu sikäli hänen pääteoksiinsa, kun taas Fiesque (1866–68), grand opéra, sai ensiesityksensä vasta 2006, ja keskeneräiseksi jäänyt Arthur Coquardin täydentämä nelinäytöksinen Le Jacquerie (1892), opéra, tuotiin näyttämölle 1895 Monte Carlossa.

Fiesque

Fiesquen libretosta vastasi Charle Beauquier, joka perusti sen Friedrich von Schillerin näytelmään Die Verschwörung des Fiesco zu Genua (Fiescon salalitti Genovassa, 1784). Se kertoo Giovanni Luigi Fiescon johtamasta kapinasta Genovaa hallinnutta Dorian aatelisperhettä vastaan 1547. Oopperaa ei nähty Lalon elinaikana, vaikka se voitti kolmannen palkinnon Opéra Lyriqun sävellyskilpailussa, vaan vasta 2006 se esitettiin Ranskan radiossa konsertiversiona, kunnes 2007 se pääsi näyttämölle Mannheimin kansallisteatterissa. Fiescon kapinallisessa aihepiirissä ja sankarin kukistumisessa lopulta voi nähdä kaukaisen heijastuksen Wagnerin Rienzistä ja paralleelin Verdin Simon Boccanegraan.

I NÄYTÖS: Fiescon palatsin illallisjuhlat

Fiescon (tenori) vaimo Leonore (sopraano) kokea avioliittonsa olevan raunioina, sillä hän on nähnyt miehensä vieraan naisen kanssa:

”En voi sietää tämän juhlan loistoa; kun minulla on kuolema sydämessä, ja pääparassani hirvittävä epäily! Haluan lähteä näistä tanssiaisista itkemään hetkeksi! Kaikki tämä melske tekee minut onnettomaksi! Julma aviomies, julma! kuinka sinua rakastan valapatto! Oi miksi tämä loukkaus!”

Fiescon vihamies, Gianettino Doria (basso) värvää palkkamurhaaja Hassanin (baritoni) surmaamaan Fiescon:

G: Ei meteliä! iske häntä, anna hänelle vain yksi isku! jotta hän kuolisi!
H: Minä osaan ammattini, näette sen pian.
G: Tahtoisin olla siellä, kun isket häntä!
H: Kreivi parka!
G: Älä anna hänen kärsiä liikaa!

Toisessa kuvassa Fiesco tunnustaa rakkautensa Gianettinon sisarta Julie Doriaa (mezzosopraano) kohtaan.

FIESCO
Kyllä, te rakastatte minua,
olen siitä varma,
miksi te kiellätte sen,
tämä hieno lahja kädestänne
on mykkää puhetta,
jota minä pystyn ymmärtämään,
se paljastaa salaisuuden!
Mutta älkää pelätkö koskaan
että olisin epähieno.

JULIE
Rakkaudestani hän on varma,
miten saada hänet ymmärtämään,
että tämä muotokuva, jota hän on saanut kädestäni,
ei sano, mitä hän haluaa,
mitä hän haluaa ymmärtää.
Te voitte olla epähieno.

 

Fiescon vanha ystävä Verrina (baritoni) pelkää, että tämä on menettänyt järkensä. Fiesco torjuu helposti Hassanin hyökkäyksen. Hassan peloissaan tarjoutuu Fiescon apuriksi, urkkimaan kaupungin asukkaiden käsityksiä Dorian perheen edesottamuksista. Miesten kesken on murhayrityksen jälkeen duetto, jossa Hassan viljelee mustaa huumoria kepeän musiikin säestyksellä: ”Älköön minua ripustettaisi korkeammalle kuin hirsipuuhun!”

 

Kohtauksen lopuilla Hassan haluaa aariassaan päästä Fiescon palkolliseksi:

”Määrätkää, olen kokonaan käytettävissänne!
Herra, puhukaa, ja jos Genovassa
aatelismies tai kauppias kiusaa teitä,
nyljen hänen nahkansa.
Ja jos joku lausuu häijyn sanan,
tikarini työntää sen takaisin hänen suuhunsa,
ja jos hänen kurkkunsa panee pilkaksi,
suon teille muita palveluita,
teitä palvelevat minun paheeni.”

 

II NÄYTÖS

Ensimmäisessä kuvassa Hassan yllyttää kaupungin asukkaita kapinaan missä häntä auttaa Verrina. Väki tarttuukin aseisiin Doriaa vastaaan. Verrina on erityisen katkera vallankumouksellinen Doria-vihassaan: ”Kyllä, kostakaamme! kuunnelkaa tätä mekkalaa! näitä kuolonhuutoja! Tämä on jälleen loukkaus, Dorian uusi loukkaus!”

Verrinan vihaan ja kostoaikeisiin yhtyy myös kansanjoukko:

VÄKI
”Kostakaamme, kostakaamme ystävät!
Kaatakaamme tyranni, joka meitä solvaa,
yhdistykäämme,”

HASSAN
Mainiota, tilaisuus on koittanut,
kostakaamme!
Sytyttääksemme kaiken tuleen
puhaltakaamme kipinöihin!

 

Toinen kuva tapahtuu Fiescon palatsissa. Fiescon monologi on oopperan keskeinen numero ja ylipäätään eräs hienoimmista tenorisooloista. Fiesco miettii siinä näkemäänsä unta, jossa hän ja Leonore vihitään:

”Rakkauteni kirjasta
olen uudestaan lukenut kauneimman sivun;
johdatin Leonoren, morsiameni, alttarin eteen,
vannoin hänelle ikuisen valan,
käteni puristettuna hänen käteensä
vannoin hänelle ikuisen valan.”

ja hänet kruunataan dogeksi:

”Ihmiset huusivat: kunniaa Fiescolle!
genovalaisten dogelle!
Kuulen voitonmarssin,
joka vie minut katedraaliin!
Lausukaa vielä seireeneiden äänet
teitä minä uskon,
teidän sanoihinne luotan!

 

Leonore saapuu jännittyneessä tilassa avioliiton tolan takia. Fiesco vakuuttaa, että vaimo saa kahden päivän sisällä todisteen hänen rakkaudestaan. Hassan ilmaantuu ja sanoo kuulleensa Julien aikeesta myrkyttää Leonore. Verrina tulee hänkin vierailulle taiteilija Romanon (baritoni) sekä aktivisti Borgonino (basso) ja Sacco (tenori) kanssa. Verrina testaa Fiescon suhdetta Dorian kukistamiseen näyttämällä tälle Romanon maalaaman Vergiliuksen kuolema -taulun:

”Katsokaa, katsokaa!
hänellä on verta käsivarsillaan!
Roomalaiset, roomalaiset!
Hän on surmannut tyttärensä!
Hänen käsissään miekka loistaa!
Siinä on vapautenne!
joka syntyy tästä kuolemasta!”

Lopuksi kaikki laulavat yhdessä kapinallisessa kiihkossa: ”Ei pelkoa, heikkoutta, me vannomme kaikki, taistelemme iskuillamme tyrannia vastaan, joka meitä sortaa!”

III NÄYTÖS

Ensimmäinen kuva tapahtuu Fiescon palatsin hautaholvissa, jossa Borgoninon organisoima vallankumouksen kannattajien kokous tapahtuu. Kuullaan tyypillistä salaliittolaisten hiiviskelevää musiikkia: ”Kokoontukaamme hiljaa! Tuolla tanssitaan, he ovat hulluja!”

Leonore yrittää hälventää levottomuutensa ja piiloutuu, kun Julie saapuu ja laulaa ensin joutuvansa rakkaudessa koketin asemaan: ”Nautinto minulle, ja olla kokettina”.

kunnes hän tunnustaa kaiken uhalla rakastavansa Fiescoa:

”Fiesco, anna minulle anteeksi!
Rakastan sinua.

Rakastan ja palvon sinua.”

Fiescon ja Julien rakkauskohtauksen aikana Fiesco yhtäkkiä ilmoittaa olevansa uskollinen Leonorelle ja syyttää Julieta murha-aikeesta. Torjuttu Julie vannoo kostoa, ja Fiesco vangituttaa tämän:

FIESCO
”Ja minä en ole koskaan rakastanut muita kuin Leonorea!
Tunnetko tämän myrkyn, katala!”

Toisessa kuvassa Doriat on nujerrettu. Fiescosta tulee Genovan hallitsija, ja Leonore pyytää mieheltään anteeksi epäluuloaan: ”Kunnia Fiescolle, uudelle dogelle!”

Verrina ei halua juhlia voittoa, vaan epäilee Fiescon tavoittelevan vain omaa kunniaansa tasavallan toteuttamisen sijaan. Verrina pyytää Fiescoa luopumaan kuningasaikeista, ja kun Fiesco ei ota pyyntöä vakavasti, Verrina surmaa ystävänsä.

VÄKI
Fiesco, hän kutsuu, hän huutaa!

VERRINA
Hän on kuollut.
Eläköön isänmaa!

 

 

Le Roi d’Ys

Le Roi d’Ys (Ys’n kuningas; 1875-78/87; Opéra Comique, 1888), kolminäytöksinen ja viidestä kuvasta (tableaux) muodostuva opéra Édouard Blaun librettoon, valmistui jo 1870-luvulla, mutta vasta kun esitys oli tiedossa – muttei Opérassa eikä Théâtre Lyrique’ssa! – Lalo revisoi ja täydensi teoksensa. Vuoden 1888 ensiesitys Opéra-Comique’ssa oli lopulta menestys, ja teosta esitettiin 1941 mennessä lähes 500 kertaa. Ooppera perustuu bretagnelaiseen legendaan ja käyttää paikallista melodiikkaa, joten aihepiirin ja tematiikan valinnassa voi havaita Wagnerin vaikutusta. Oopperan aihepiiri juontuu säveltäjän bretagnelaissyntyisestä vaimosta Julie de Maligny’stä.Toisaalta Lalo ei halunnut luopua erillisistä musiikkinumeroista eikä Ys’n kuningasta sikäli voi pitää ajan uusimpien pyrkimysten ilmentymänä. Tämä ei suinkaan haittaa, sillä tuloksena on laulullisesti, musiikillisesti ja dramaattisesti hienosti toimiva kokonaisuus.

Juoni

Ooppera tapahtuu myyttisellä ajalla Bretagnessa Ys’n legendanomaisessa kaupungissa, joka oli legendan mukaan Cornouaillen kuningaskunnan pääkaupunki. Alussa kuninkaan palatsissa vietetään joulua ja palatsimestari Jahel (baritoni) kuuluttaa tulevista Margaredin ja Karnacin häistä. Kuningas (bassobaritoni) on nimittäin käynyt sotaa naapuriruhtinas Karnacia (baritoni) vastaan. Kuninkaan  tyttäret Margared (mezzosopraano) ja Rosenn (sopraano) ovat rakastuneet ritari Mylioon (tenori), jonka kuitenkaan huhutaan tulleen tapetuksi. Siksi kuningas ehdottaa vihollisuuksien lopettamiseksi, että Margaredin pitäisi mennä naimisiin Karnacin  kanssa. Margaredin ja Karnacin vihkiseremonioiden aika neito saa tietää Mylion sittenkin elävän, joten hän poistuu paikalta kesken kaiken. Margared haluaa nyt Mylion puolisokseen, joskin hänelle käy ilmi, että Mylio rakastaa Rosennea. Karnac kiroaa Ys’n kaupungin ja hautoo kostoa.

Kuningas päättääkin antaa Roseannen Myliolle, mikäli tämä voittaa taistelussa Karnacin. Margared haluaa kostaa, koska ei saa Myliota, ja haluaa avata kaupunkia suojaavan padon taisteluissa lyödyn Karnacin kanssa Rosennen ja Mylion hääpäivänä. Mylio surmaa Karnacin, mikä ei estå sitä, että irti päästetty vesi alkaa nousta, kuningasperhe pakenee ja puolet ihmisistä hukkuu. Nähdessään tekonsa seuraukset Margared katuu tekoaan, heittäytyy mereen, koska valtameri vaatii uhrin, mikä auttaa kaupunkia pelastumaan. Kaupungin suojelupyhimys Pyhä Corentin (basso) nousee vedestä ja määrää vesimassat väistymään; lisäksi hän pyytää väkeä antamaan Margaredille synninpäästön.

Musiikki

I NÄYTÖS, 1. kuva:  Ys’n kuninkaan palatsin terassi

Oopperassa on monia tehokkaita kohtauksia: sellainen on avausnäytöksen loppu, jossa Margared kieltäytyy menemästä hääkappeliin Karnacin kanssa, kun hän saa tietää kuolleeksi luullun Mylion elävän.

MARGARED
Mitä! Mylio elää! Minkä ihmeen ansiosta!

ROZENN
Hän on minulle puhunut, sen sanon sinulle!

MARGARED
Kirottu päivä!

ROZENN
Kuten hän, rakas, jonka vuoksi itket. Hän palaa luoksemme.

MARGARED
Hän elää! ja minä joudun sitomaan itseni Karnaciin, ikuiseen kahleeseen!

KUNINGAS
Tule tyttäreni, tule kappeliin!

MARGARED
En isäni, en koskaan!

KUORO
Mutta mitä hän sanoo! Hyvä jumala!

II NÄYTÖS, 2. kuva: Ys’n palatsin suuri sali

Toisen kuvan alussa Margared laulaa Myloon kohdistuvasta intohimostaan:

”Kun näin sinun yhtäkkiä ilmestyvän uudelleen,
elävänä ja ylväänä kuten aiemmin,
minun sydämeni on leimahtanut heti uudelleen
tuleen silmiesi, äänesi sointiin,”

Hän tajuaa, että Mylo rakastaa kuitenkin Rosennea:

”Niin, hän juuri lausui suloiset valat, joille hän huokaili,
ja kun nään Mylon hymyilevän, hän huomasi sen.

Kuvan lopussa Margaredin ja Rosennen välien selvittelyn jälkeen:

MARGARED
Lähde!

ROZENN
Vaikene! vaikene Margared!
Mikä houre sinua riipii?
Ajattele heitä, jotka kirosit sokeassa raivossasi
ja vapise kun taivas kuulee vihan huutosi,

Margared kiroaa sisarensa ja Mylion:

MARGARED
Kunhan kunnioitettu Pyhimyksesi tulee ulos haudastaan!
Kun hän kuulee minun valani!
Ja jos hänen kostava kätensä lankeaa päälleni,
minun ylin huokaukseni kiroaa teidät molemmat!

II NÄYTÖS, 3. kuva: Suunnaton tasanko

Kuvan alku on vaikuttava, kun väki ottaa vastaan sodassa voittaneen sankari Mylion: ”Voitto, kunnia Myliolle!”

MYLIO
Ei, ei minulle kuulu kaikki kunnia!
Se nojaa tähän paikkaan, jonka hän on siunannut!
Pyhää Corentinia kaikkien pitää kunnioittaa!

Hävinnyt Karnac on musertunut: ”Hävinnyt! olen mennyttä miestä! Armeijani on murskattu! Urhollisimmat soturit ovat kuolleet!

mutta Margared tulee ottaakseen hänet liittolaiseksi padon aukaisemiseksi kostoksi ja meren vapauttamiseksi: ”Mutta meillähän on liittolainen, hirvittävämpi kuin kaikki miehet, valtameri!”

St. Corentin ilmaantuu ja varoittaa paria moisesta rikoksesta.

”Onnettomuus päällenne!
Koska sydämienne pohjasta ei löydy katumusta,
jumala, häpeällisten suunnitelmien todistaja,
vapautti haudoista kuolleiden äänen.”

III NÄYTÖS, 4. kuva: Palatsin käytävä, joka johtaa kappeliin

Aiemmille näytöksille viimeinen näytös muodostaa vastakohdan. Näytös alkaa numeroilla Bretagnelainen hää ja Tanssi, minkä jälkeen Jahel toimii taas häät ilmoittavana airueena.

Häävalmisteluissa kuullaan Mylion kaunis aubade, iltalaulu, morsiamelle “Vainement, ma bienaimée!” (Turhaan rakkaani uskotaan, että lankeaisin epätoivoon).

”Turhaan rakkaani uskotaan,
että lankeaisin epätoivoon
suljetun ovesi vieressä
tahdon yhä viipyä.”

Vihityn nuorenparin onnellinen duetto päättyy sanoihin: ”Rakkaus on pyhä laki! Loputtomassa huumassa kanssasi rakastan sinua, ja sydämeni lopulta sykkii sydäntäsi vasten!”

 

Häiden jälkeen pato murtuu ja Mylio ilmoittaa surmanneensa Karnacin:

MYLO
Nämä sekavat pauhut, nämä kuurouttavat mylvinnät,
jotka voimistuvat joka hetki, ovat lähestyviä kuoleman ääniä.
Syylliset kädet ovat avanneet sulut.

KUNINGAS
Mikä on tämän kelvottoman nimi?

MYLO
Karnac! Olen surmannut hänet!

III NÄYTÖS, 5. kuva: Kukkulan ylänkö, jonne väki on paennut

Dramatiikkaa ei luonnollisesti puutu päätöksen vedenpaisumuskohtauksesta Ó puissance infinie!: ”Oi loputon voima! Joka sinun tahdostasi sai tulvan väistymään!”

Väki anoo St Corintea: ”Herra! pelasta viaton kansa! Anna anteeksi rikolliselle sielulle!” Margaredin annettua uhrinsa, pelastus koittaa ja väki lankeaa polvilleen kiitollisuudesta pyhimystä kohtaan.

 

 

La Jacquerie

(III näytöksen kansannousukohtaus. Ranskan kansalliskirjasto)

Lalon tuntemattomimmaksi jäänyt ooppera on La Jacquerie (1889-95), nelinäytöksinen opéra, joka jäi Lalolta kesken ja jonka täydensi Arthur Coquard. Se perustuu Prosper Mériméen samannimiseen näytelmään (1828), jonka pohjalta Édourd Blau ja Simone Arnaud laativat libreton. Ooppera sai kantaesityksen Monte Carlon oopperassa. Teos on paljon velkaa sekä Wagnerille että Meyerbeerin Hugenoteille.

Ooppera tapahtuu 1358, jolloin koettiin Jacquerie-talonpoikaiskapina Saint-Leu-de-Cérent’n kylässä lähellä Beauvais’ia. Robert (tenori) rakastaa aristokraattista Blanche de Sainte-Croix’ia (sopraanoa), mutta haavoittuu kuolettavasti suojellessaan tätä väkijoukolta ja menehtyy Blanchen käsivarsille, kuten Tristan Wagnerin oopperassa Tristan ja Isolde.

Juoni ja musiikki

NÄYTÖS I

Kreivi de Sainte-Croix (baritoni) aikoo naittaa Blanche-tyttärensä paroni de Savignylle (tenori). Kreivi aikoo antaa maatyöläisille/-orjille tehtäväksi morsiamen myötäjäiset ja määrää tilanhoitajansa, senesalkin, viemään tehtävänannon alustalaisille:

VÄKI
Ai! turhaan meitä komennat!
sota on tuhonnut kaiken,
kurjuutta on aivan liikaa,
kodeissamme ei ole leipää,
joudumme nälkäkuolemaan.

TILANHOITAJA
Tulette kuitenkin tekemään sen minkä määrään.


Tämä raivostuttaa talonpojat ja he aikovat nousta kapinaan, etenkin puunhakkaaja Guillaumen (baritoni) kannustamina, kun senesalkki varoittaa väkeä suututtamasta kreiviä ja kutsuu talonpokia haukkumanimellä Jacques Bonhomme.

TILANHOITAJA
Kartanonherra tulee ehkä tänne tänään!
Varokaa, ettei hän tuskastu valituksiinne ja mutinaanne
tai saatatte itsenne huonoon asemaan, sen vannon.

VÄKI
Tulkoon herramme, me tottelemme!

TILANHOITAJA
Voitte aina sopia Jaakko Hyvämiehen kanssa,
kun osaatte puhua hänelle.

GUILLAUME
Jaakko Hyvämies!
Niin köyhäksi, pehmeäksi ja kärsivälliseksi mieheksi
häntä tavataan kutsua!

Kapinan johtajaksi halutaan Pariisista juuri palannut leskitilallinen Jeannen (mezzosopraano) poika Robert. Fanfaari ilmoittaa kreivin saapumisen, ja tämä puolestaan pilkkaa Pariisin vallankumouksellista Étienne Marcelia (1302/10-1358):

”Tämä Étienne Marcel, jonka vuoksi Pariisi on liekeissä,
häntä vastaan tarvitaan vain muutama rohkea mies!
Mutta minä vannon kaikesta sielustani,
että Pariisi saa maksaa minun onneni viivyttämisestä!
Tästä onnesta voinko saada ainakin lupauksenne?”

jolloin väki hajaantuu ja sopii tapaamisen metsässä samana iltana. Blanche unelmoi nuoresta miehestä, josta hän huolehti Pariisissa mutta jonka nimeä hän ei tiedä:

Oli rukoushetki noina aikoina kauan sitten,
hetki, jolloin taannoin valvoin tuota haavoittuneen miehen ääressä.
Aina hänen kuvansa on mielessäni: kuullessaan ääneni
hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat hetkessä
ja tuo liekki säteili hänen silmistään, mikä iloinen hymy!

NÄYTÖS II

Talonpojat kohtaavat metsäaukiolla. He sitoutuvat kapinaan sortajia vastaan ja taistelemaan kuolemaan saakka vapautuakseen maaorjuudesta. Guillaume haluaa iskulauseeksi ”kosto ja kuolema!”, kun taas Robert on maltillisempi ehdotuksessaan ”reiluutta, armoa, oikeutta!” Guillaume jatkaa: ”Minä sanon: hänet on otettava hengiltä! Ei jätetä sotaa puolitiehen!”

Robertista tulee sitten heidän johtajansa. Hänen äitinsä Jeanne saapuu ja vastustaa kapinaa, sillä hän pelkää jäävänsä yksin ja turvattomaksi: ”Ajattele edes äitiparkaasi! Joka on antanut sinulle koko sielunsa! Jää hänen luokseen! Oi jää vielä minun ainut onneni, minun ainut aarteeni!”

joskin vähitellen tämä ymmärtää poikansa näkökohtia ja antautuu asialle. Äiti polvistuu Neitsyt Marian ristin juurelle ja rukoilee suojelusta pojalleen, mihin koko väki yhtyy ja kaikki laulavat Stabat Materin. Jeanne: ”Taivainen neitsyt, koska te olette äiti, tunnette minun epätoivoni, ja että vapisen …”

NÄYTÖS III

Linnassa vietetään kevään juhlaa: ”Eläköön toukokuu!”

Juhla keskeytyy kuitenkin kasvavaan meteliin. Talonpojat Robertin johdolla ryntäävät linnaan ja uhkaavat kreiviä.

KREIVI
Mitä tämä tarkoittaa?

ROBERT
Sitä että voimme ottaa vapautemme!
Ah! ajatteletteko että väki on niin alistunutta,
ettei se koskaan haluaisi mitä se ansaitsee!

KREIVI
Ansaita vapauden? Ja kuka on tehnyt heistä sen arvoisia?

Jacquesit vaativat isäntää hyväksymään heidän ehtonsa, mutta tämä kieltäytyy loukkauksilla ja halveksunnalla.

VÄKI
Oikeus! Vapaus!

KREIVI
Ei puunhakkuuta, ei aherrusta
tilalla jossa elämme…

Blanche ryntää paikalle ja huomaa, kuinka eräs salaliittolainen aikoo iskeä kreiviä kirveellä. Blanche haluaa kuolla isänsä kanssa, mutta Robert estää Guillaumea iskemästä, koska hän tunnistaa Blanchen nuoreksi naiseksi, joka hoiti hänet terveeksi loukkaannuttuaan Pariisissa mellakassa. Robert puolustaa tätä silläkin uhalla, että häntä pidetään petturina. Osa väestä alkaa ryöstellä, kun Robert ja Blanche pakenevat.

GUILLAUME
Kosto! Ottakaa hänet kiinni! Kansa puhuu nyt valtiaana! Hän olkoon panttivankimme!

NÄYTÖS IV

Viimeinen näytös alkaa ”Feodaalimarssilla” (Marche féodale)

ja ”Rakkauslaululla” (Chant d’amour), joka toistuu näytöksessä useita kertoja.

Paikalliset aatelistilanherrat liittyvät hekin yhteen: he kukistavat kapinalliset jotka pakenevat eri suuntiin. Blanche ja Jeanne valittavat läheistensä kohtaloita tietämättä mitään tapahtuneesta: tytär isäänsä, äiti poikaansa. Robert saapuu ja haluaa nähdä Blanchen vielä kerran. Hän on lumoutunut nukkuvan Blanchen näkemisestä:

ROBERT
Oi jumalani! kuinka hän onkaan kaunis!
Ah, minun pitäisi lähteä nyt …
Tahtoisin vain nähdä hänet uudelleen ja kuolla!
jospa hänen silmänsä, ilman vihaa,
voisivat avautua minun suuntaani!

Blanche syyttä Robertia isänsä murhasta, vaikka tämä kiistää sen ja yrittää peittää rakkautensa neitoa kohtaan.

ROBERT
Enkeli, anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi, madame!

BLANCHE
Robert! Isäni surmaajalle? En koskaan!

ROBERT
En ole tehnyt sellaista, armoa!
Rakastan teitä!

BLANCHE
Vaikene!

Guillaume saapuu ja syyttää Robertia petturuudesta:

GUILLAUME
Ah! karkuri! halusit karata hänen kanssaan!

ROBERT
Minäkö? Menen kanssanne kuolemaan!

GUILLAUME
Valhetta! Osaat vain valehdella ja pettää!

Kuoleman kynnyksellä Blanche tunnustaa rakkautensa Robertia kohtaan.

ROBERT
Rakastatko minua? Annantko minulle anteeksi?

BLANCHE
Rakkaus on ylin anteeksianto:
rakastan teitä Robert!

ROBERT
Te rakastatte minua!
Oi, pelastus helvetistä!

Salaliittolaiset aikovat hirttää molemmat: ”Mies ja nainen kiikkumaan!

mutta tilanherrat saapuvat pelastamaan Blanchen. Guillaume ehtii kuitenkin työntää tikarin Robertin sydämeen.

GUILLAUME
Hyvä noin!… kuole!

JEANNE
Ah! murhaaja!
Oi minun lapseni!

Kun Blanche näkee rakastamansa miehen kuolevan, hän vannoo palaavansa takaisin luostariin.

Victorin Joncières

Joncières (1839–1903) oli La Liberté -lehden musiikkikriitikko ja intohimoinen wagneristi oopperoissaan Sardanapale (1867; Byronin mukaan), Le dernier jour de Pompéi (”Pompeijin viimeinen päivä”, 1869;  Edward Bulwer-Lyttonin mukaan), Dimitri (1876), La reine Berthe (”Kuningatar Berthe”, 1878), Le chevalier Jean (”Ritari Jean”, 1885) ja Lancelot (1900). Muusta tuotannosta keskeisiä teoksia ovat näyttämömusiikki Hamletiin (1867), viulukonsertto (1869), neliosainen Symphonie romantique (1870) sekä sinfoninen oodi La Mer (1881) osineen Le calme (Tyven), Contemplation (Mietiskely), La tempête (Myrsky) ja Épilogue – siis yli 20 vuotta ennen Debussyä.

Dimitri

Dimitri, viisinäytöksinen grand opéra, perustuu Schillerin näytelmään Demetrius, joka käsittelee venäläistä vale-Dmitriä (hallitsi 1605–06). Libretosta vastasivat Henri de Bornier ja Paul Armand Silvestre. Mielenkiintoista on, että jo 1850-luvun lopussa Gounod ja 1860-luvun alussa Bizet sävelsivät Venäjän historiaan liittyvän oopperan Ivan IV (”Julma”), jotka eivät päässeet tuolloin oopperassa esille, ja säveltäjät käyttivät niiden aineistoa muihin teoksiinsa. Joncièresin Dimitri pääsi kuitenkin Théâtre National Lyriqueen, ja Dvořákin samoin Schillerin librettoon säveltämä Dimitrij nähtiin 1881. Musorgskin Boris Godunov käsittelee samaa aihetta Puškinin pohjalta, ja sen lopullinen versio (1872) sai ensiesityksensä Pietarin Mariinski-teatterissa vain vuosi ennen Joncières’n Dimitriä eli 1874, sillä Boriksen ensiversio (1869) pääsi esille vasta 1928.

Juoni

I NÄYTÖS

Dimitri (tenori) , Venäjän valtaistuimen tavoittelija, kasvoi Donin varrella luostarissa nimellä Vasili. Hän jätti luostarin seuratakseen Vandaa (sopraano), Puolan kuninkaan (basso) serkkua, joka näki Vasilissa omien ambitioidensa välikappaleen. Vasili kuitenkin rakastui Marinaan (sopraano), joka oli luvattu Lysbergin kreiville. Saatuaan tiedon tästä Dimitri surmaa kaksintaistelussa kreivin ja joutuu vankilaan, josta Vanda kuitenkin pelastaa miekkosen.  Dimitri kertoo kaiken luostarin johtajalle (basso). Marinan isä vannoo surmaavansa Dimitrin, ja Marina on liittynyt kieretelevään mustalaisseurueeseen löytääkseen Dimitrin. Lusacen kreivi (baritoni) saapuu luostariin kertoakseen priorille, että Vasili on oikeasti Dimitri, tsaari Ivan IV:n poika, jonka valtaistuimen on anastanut Boris (Godunov). Nyt on koittanut aika korjata vääryys. Dimitri uskoo salaisuutensa Marinalle ja pyytää tätä menemään Wiksan linnaan Boriksen vangitseman Ivanin lesken, tsarinna Marfan (altto) luo, sillä tämä valittaa poikansa luultua kuolemaa. Lusacen kreivi todistaa Dimitrin ja Marinan lemmenkohtauksen.

II NÄYTÖS

Lusacen kreivi ilmoittaa Vandan Krakovan palatsissa tälle, että Dimitri on tsaari ja että Vandan täytyy naida Dimitri tullakseen tsarinnaksi. Kun Dimitri ei suostu jättämään Marinaa, kreivi muistuttaa Dimitriä siitä, että Boris on valmis tapattamaan Wiksan linnassa vankeina olevan Marfan ja Marinan ja että vain Vanda voi pelastaa heidät. Puolan kuningas haluaa puolustaa Dimitrin oikeutta vallananastaja Borisia vastaan, ja hänkin kehottaa Dimitriä naimaan Vandan.

III NÄYTÖS: 1. tableau

Marina kertoo Marfalle, että tämän poika elää ja että hän on tämän kihlattu. Marfan mieliala vaihtelee ilon ja epäilyksen välimailla. Job (basso), Moskovan arkkipiispa, tulee varoittamaan Marfaa tunnistamasta ”alhaista seikkailijaa”, joka väittää olevansa tsaarin poika ja syrjäyttävänsä Boriksen. Marfa kyllä vihaa Borisia, mutta aikoo tunnistaa Dimitrin pojakseen.

III NÄYTÖS: 2. tableau

Dimitri kertoo priorille, että hänen on ollut pakko naida Vanda pelastaakseen Marinan ja Marfan. Boriksen palatsissa on tapahtunut kansannousu ja tämä on saanut surmansa.

IV NÄYTÖS: 1. tableau

Dimitrin kruunajaisjuhlassa kreivi juo maljan uuden tsarinna Vandan kunniaksi. Kreivi kertoo Dimitrille tarinansa: 15 vuotta aiemmin Boris oli Venäjän sijaishallitsija. Tsaari Ivanilta oli jäänyt kaksi poikaa: vanhemman pojan kuoltua nuoremmasta piti tulla hallitsija. Päästäkseen eroon jälkimmäisestä Boris lähestyi aatelismiestä ja tarjosi tälle suuren summan, jotta tämä surmaisi jälkimmäisen, nimeltään Dimitri. Koska palkkio jäi saamatta, aatelismies (= itse kreivi) vei erään orjansa pojaan luostariin tehdäkseen tästä myöhemmin tsaarin. Itse asiassa kreivi surmasi oikean Dimitrin ja vei orjapojan nimellä Vasili luostariin. Kuullessaan tämän (vale-)Dimitri surmaa kreivin. Valepukuinen Vanda huomaa kreivin ruumiin siirtämisen ulos Dimitrin teltasta. Marfa tunnistaa kuolleen kreivin oikean poikansa murhaajaksi. Dimitri tivaa nyt Marfalta, onko hän oikea Dimitri ja kieltäytyy ottamasta vastaan Moskovan avaimia pajareilta, jollei Marfa häivytä hänen epäilyksiään.

IV NÄYTÖS: 2. tableau

Moskovan edustalla väki täyttää leirialueen ja kansallishymni kajahtaa. Kansa tervehtii suosionhuudoin Dimitriä ja tsarinna Marfaa.  Pajarit tarjoavat näille kaupungin avaimet. Vanda vannoo kostoa.

V NÄYTÖS

Mustasukkainen Vanda uhkailee onnekasta nuorta paria, Dimitriä ja Marinaa. Kreivi Lusace ei kuollutkaan vaan haavoittunut ja Vanda hoiti tämän terveeksi. Arkkipiispa pysäyttää Dimitrin, kun tämä on astumaisillaan katedraaliin, ja pyytää Marfaa vannomaan Evankeliumin ja ristin edessä, onko Dimitri hänen poikanssa. Kreivi ja Vanda ilmaantuvat Kremlin parvelle, ja ennen kuin Marfa ehtii nousta raput ristin äärelle tunnustamaan Dimitrin pojakseen, laukaus kajahtaa ja Dimitri kaatuu ja huutaa: ”Marina! äiti, oivoi! totuuden, jumalani, yksin sinä voit minulle kertoa!”

Musiikki

Vaikka säveltäjä painotti wagnerilaista ”jatkuvan melodian” linjaa kannanotoissaan ja johtoaiheiden käyttöä henkilöiden ja mielentilojen luonnehtimiseksi, hän hyödynsi myös italialaisen oopperan muotoja: cantabile-scenaa sekä cabaletta-strettaa, vaikka ne ovatkin juonen monipolvisuuden ja tilanteiden nopeiden vaihdosten myötä vuoksi lyhyehköjä, vain muutaman minuutin mittaisia. Wagnerin lisäksi Gounodin, Meyerbeerin ja Verdin vaikutus on ilmeinen Joncières’n oopperoissa. Ambroise Thomas’n ja Bizet’n uuden lyyrisen oopperan tyylin edistyksellisyys on myös havaittavissa, joten Joncières hyödynsi menestyksekkäästi monia lähihistorian lähteitä musiikissaan. Aikansa kriitikot kehuivatkin Joncières’n onnistunutta saksalaisen koulun ja ranskalaisen selkeyden synteesiä.

Alkusoitto käynnistyy Vandan synkällä aiheella (Lento),

mitä seuraa kreivi Lusacen terävän ironinen aihe (Allegro).

Puolan kuninkaan linnaan tuloa kuuluttavat juhlafanfaarit,

ja sitä seuraa rakkausaihe, jonka kehittelylle kaksiosaisen alkusoiton alkupuolisko perustuu:

Rakkausaihe saa entistä intohimoisemman luonteen alkusoiton toisessa vaiheessa, kun alku toistuu.

 

 

Kyrie sulkee alkusoiton, sillä kirkolla on merkittävä rooli itse tapahtumissa.

Avausnäytöksessä vielä Vasili-nimellä esiintyvä tuleva Dimitri on viaton poikanen tai nuori mies, joka on rakastunut Marinaan: ”Ei koskaan taivas vastaavalla viehkeyllä ole verhonnut puhtaita ja ihastuttavia kasvoja. Hänen silmänsä, sanoinkuvaamaton ihme, silmät jotka loistavat suloisesti, ovat nousevan aamuruskon kaltaiset, maanpiirin iloisessa säteilyssä.”

 

Joncières osaa luoda pyrkiä kohtauskomplekseja, joissa on useita numeroita tai osia, mutta joista muodostuu sekä wagnerilainen jatkuvuus että kuultaa läpi italialaisen kohtauksen rakenne: resitatiivi/scena–cantabile/cavatina–cabaletta/stretta. Marinan cantabile jatkuu suoraan hänen ja Dimitrin duettoon, josta nuo vaiheet voi erottaa, samalla kun väliin ja loppuun tuleva duetto tekevät kokonaisuudesta kiinnostavan.

Marinan Cantabile (Lento) alkaa resitatiivilla/scenalla, joka vaihtuu pian kiihkeään allegroon ”C’est toi”, jossa voi havaita jo cabalettan piirteitä – samalla kun sen sävy on yllättävän ”venäläinen” ja tuo mieleen Tšaikovskin Jevgeni Oneginin (sic! 1878) Tatjanan ”kirjekohtauksen”: ”Mikä uupumus! Ah, minä menehdyn! Tuleeko tästä erämaasta hautani? Vasili! ainoa rakkaani! … Sinua minä kaipaan ja toivon, että palaat kuullessasi ääneni.”

 

Seuraavaksi duetto ”keskeyttää” soolon:

MARINA
Tahdon rakastaa sinua yhä,
tahdon rakastaa sinua kuten ennen.
Kuolematon liekki

DIMITRI
Sinua tahdon rakastaa kuten ennen.

Marina palaa kohtausrakenteessa cavatina-vaiheeseen (Andante), mikä tuo mieleen Verdin tekniikan Rigolettossa: ”Sydämen murruttua pakenin, kauaksi isästäni; hänen hirveä äänensä määräsi sinun kuolemasi. Hänen julma katseensa sanoi: ’lopeta toivomasta’!”

Varsinainen agitato-stretta käynnistyy ensin Marinan laululla: ”Jätin palatsin, jätin kaupungin. Hulluna, epätoivoisena, vaelsin päämäärättä peltojen läpi.”

ja lopuksi molemmat päättävät strettan: ”Sinulle sydämeni (on) aina uskollinen, sinulle aina minun hellin rakkaus! Sinulle kohtaloni, koko sieluni! Sinulle viimeiseen hetkeen asti! Aina kuolemaan asti!”

Vanda odottaa Varsovan palatsissaan paitsi kuningasta saapuvaksi myös rakastamaansa Dimitriä ja laulaa iloisia koloratuureja tietämättä, että tämän aiempi suhde Vandaan on vaihtunut palavaksi rakkaudeksi Marinaa kohtaan: ”Tulen näkemään hänet jota rakastan, rakas Dimitri, tulen näkemään taas sinut. Ah! ah! …”

Kreivi Lusacen numero on aito italialainen aaria, jonka cantabile-vaiheessa tämä pohdiskelee 15 vuoden odotusta suunnitelmansa saamiseksi loppuun ja orpopojan pääsemiseksi Venäjän valtaistuimelle, joskin häntä kaivertaa pieni epäilys onnistumisesta:

”Jo viisitoista vuotta olen lakkaamatta
kaiken uhraten, myös katumuksen!

Aaria päättyy cabalettaan, joka uhkuu jo voitonriemua:

”Minulle kunnia häpäisyn jälkeen!
Minulle kunnia, jota kadehditaan.
Kunnianosoitukset tulevat täyttämään elämäni,
nautinnot tulevat sen kruunaamaan.”

Juhlissa tanssitaan ja kuoro laulaa luonnollisesti poloneesia, kuten Tšaikovskin myöhemmässä Jevgeni Oneginissa: ”Kuninkaalle tämä juhla on tehty, ja ihastuttamaan jumalten silmiä! Hehkuvien ruusujen edessä tyhjentäkää kultaiset maljat!”

Tärkein kutsuvieras eli Puolan kuningas tukee Dimitriä Venäjän uudeksi kuninkaaksi: ”Ruhtinas tässä käteni. Puolan ja Liettuan valtiot tulevat hyväksymään huomenna oikeutesi.”

Moskovan arkkipiispa tulee kertomaan Marfalle vallantavoittelijasta: ”Jo ylitsenne, Marfa, rajuilma pauhaa: syöstäkseen valtaistuimen ja oikeudet Boriksen! Alhainen seikkailijaa teeskentelee olevansa poikanne! Boris odottaa teitä luokseen paljastaaksenne hänet vallantavoittelijaksi.”

Marfa kuitenkin haluaa uskoa poikansa elävän surtuaan tämän kuolemaa 15 vuoden ajan: ”Poikani! hän on poikani! Epäilisinkö sitä yhä? Poika jonka vuoksi olen kyynelehtinyt viisitoista vuotta. Oi oikeamielinen jumala, jota rukoilen, sallikaa toivon kasvaa päihtyneessä sydämessäni.”

”Oi Luonto, niin suloinen, oi laajat metsät sammalten verhoamat, joissa kevät laulaa voittajana! Oi Luonto, pyhä äiti, vuodata huumaa sydämeeni, karkota vihdoin katkera tuska, kuivaa kyyneleeni, tyynnytä huutoni.”

Priori tulee ilmoittamaan Dimitrille Boriksen kuolleen:

”Kunnia sinulle, kunnia sinulle Ivanin poika! Enkeli veti esiin miekkansa: hän on rankaissut petturille, hän on lyönyt Boriksen!” DIMITRI: ”Mitä! Onko Boris kuollut?”

Kansanjoukot tervehtivät uutta tsaaria: ”Ollos tervehditty; suosio ja kunnia! Tervehdys voittoisalle Tsaarille! Tervehdys sinulle. Ivanin jalolle pojalle!”

III näytöksen lopuksi kuullaan ranskalaiselle suurelle oopperalle välttämätön baletti, nyt neliosainen:

IV näytöksen alussa Lusave kertoo saman tarinan Dimitrille kuin hän oli selostanut I näytöksessä toimiansa priorille: ”Viisitoista vuotta sitten – kuuntele tämä kertomus – Boris oli Venäjän sijaishallitsija, vaikka oli yhä tsaari Ivanin kaksi poikaa, vanhempi teki kuolemaa, oli tiedossa, että nuorempi hallitsisi tämän jälkeen; Boris kutsutti luokseen köyhän aatelismiehen; ja erittäin hyvästä summasta Boris ehdotti aatelismiehelle tämän lapsen suraamista.

”Ja nyt tämä mies määrää: Vandasta tulee tsarinna! Niin, se on minun tahtoni. Jollei, raastan kruunun päästäsi, ja sinä lankeat paljon alemmaksi noustuasi ensin korkeammalle!”

Kuultuaan tämän Dimitri vetää esiin tikarin ja iskee Lusacea, joka kaatuu.

V näytöksen alussa Vanda tarkkailee tapahtumia taustalla ja on täynnä raivoa: ”Kiittämätön! hän on minut unohtanut ja epäilyksettä tuskin enää pelkää minua! Oi turhat toiveet! Menetän kaiken menettäessäni hänet, rakkauden, kunnian, ylimmän arvon; Oivoi! kiittämätön ei rakasta minua enää!

Pajarit saapuvat tarjoamaan Moskovan avaimia:

Arkkipiispa Job muun väen tavoin epäilee Dimitrin syntyperää ja haastaa Marfan vannomaan, josko tämä on hänen poikansa: ”Tänne kokoontunut joukko on oudon huhun vuoksi hämmingissä: sanotaan että sinä et ole meidän tsaariemme perillinen; vastaa, jotta oikeutesi loistaisi kaikkien nähtäville.”

Job kysyy: ” Oi tsarinna Marfa, tsaari Ivanin leski, voitko vannoa tässä että poikasi elää? Tule tämän temppelin kynnykselle, Evankeliumin ja ristin juurelle, todista tämän miehen, joka on tullut tänne oikeudet. Jos hän on todella poikasi, me seuraamme esimerkkiäsi.”

Laukauksen kajahdettua ja Dimitrin kaaduttua, epäilykselle ei jää enää sijaa: ”Voi äitini! Totuuden, jumalani, sinä yksin voit sanoa! … VÄKIJOUKKO: ”Voimallinen jumala, annat totuuden voittaa!”

 

Benjamin Godard

Dante

(Yo. Kuvassa Dante ja Firenzen duomo; Domenico di Michelinon fresco 1465.)

Godardin Dante (1890, Pariisin Opéra-Comique) on nelinäytöksinen opéra Édouard Blaun librettoon. Vaikka Godard tunnetaan parhaiten koomisesta oopperastaan La Vivandière, hänen seitsemästä (kahdeksasta?) oopperastaan muut ovat Jocelyn-opéran tapaan suuren oopperan jälkeläisiä, joissa hän pyrki tasapainottelemaan ranskalaisen perinnön ja Wagner-vaikutteiden välillä, olematta varsinaisesti wagneriaani. Godardia pidetään taitavana melodikkona Gounodin ja Massenet’n välimaastossa. Musiikissa on dramaattisissa tilanteissa, kuten II näytöksen loppupuolella ilmeisiä vaikutteita Verdin oopperoiden polttavuudesta.

Dante-aiheen tärkein sävelittäjä romantiikassa on toki Franz Liszt ”Dante-sonaatillaan” (Après une lecture du Dante: Fantasia quasi Sonata, 1849), jonka pääosa kuvaa Helvettiä ja lyyrinen jakso Beatricea, ja ”Dante-sinfoniallaan” (Eine Symphonie zu Dantes Divina Commedia, 1857), joka maalaa Danten matkaa Infernosta Purgatorion kautta taivaaseen liittyvään Magnificatiin. Lista Danteen tai Jumalaisen näytelmän (1321) johonkin episodiin, lähinnä Francesca da Riminin ja Paolon aviorikokseen, liittyvistä sinfonisista runoista ja oopperoista säveltäjineen, on melko pitkä: mm. Bantock, Bazzini, Goetz, Granados, Hubay, Klenau, Mercadante, Morlacchi, Rahmaninov, Thomas, Tšaikovski, Woyrsch, Zandonai.

Godardin ooppera tapahtuu 1300 Firenzessä, jossa guelfit ja ghibelliinit taistelevat vallasta. Oopperassa Danten ja Bardin välillä sukeutuu kilpa Beatricesta; myös nuori Gemma rakastuu nimihenkilöön, tulee hylätyksi, myöhemmin Beatricen ystäväksi ja kilpailijaksi. Vaikka Dante on päähenkilö, oopperassa ei III näytöstä ”Danten uni” (Le Rêve du Dante) lukuun ottama käsitellä Divina commediaa (”Jumalainen näytelmä”), vaan keskiössä on Danten ja Beatricen rakkaustarina. Siitä Dante kertoo eepoksensa ohella elämäkerrallisessa teoksessaan (La) Vita Nuova (1294) (”Uusi elämä”, suom. Tyyni Haapanen-Tallgen, 1920) joka on Danten varhaisteos aiheenaan ihannoitu rakastettu Beatrice. Vita Nuova yhdistelee sekä runomuotoista että suorasanaista tekstiä. Se sisältää 25 sonettia, yhden ballatan ja neljä canzonea sekä 42 lyhyttä proosamuotoista kappaletta. Teos käsittelee Danten palavaa mutta täyttymättömäksi jäänyttä rakkautta naapurityttö Beatrice Portinaria kohtaan.

Juoni

I NÄYTÖS: Tori Firenzessä

Kaupunki on guelfien ja ghibelliinien valtataistelun repimä. Kun kansankokous valmistautuu nimittämään priorin (≈ kirkollisen johtajan) levottomuuksien hillitsemiseksi, Simeone Bardi (baritoni) paljastaa ystävälleen runoilija Dantelle (tenori), joka on juuri saapunut kaupunkiin, aikovansa naida salaa rakastamansa naisen, Beatricen (sopraano). Dante on itsekin rakastunut neitoon, joten hänen pitää kätkeä tunteensa. Beatrice saapuu ja paljastaa uskotulleen Gemmalle (mezzzosopraano) rakkautensa Dantea kohtaan. Kansanjoukko tungeksii palatsista ja ilmoittaa valinneensa kaupunginjohtajaksi Danten. Beatrice vapisee kuullessaan ilmoituksen, kun taas Dante on vähällä kieltäytyä kunniasta. Neito lähestyy Dantea ja sanoo: ”Tullaksesi rakastetuksi tee velvollisuutesi!” Tämä julistus huolestuttaa kunnianhimoista Bardia, kun kansa kannattaa sankariaan.

II NÄYTÖS: Firenzen Signorian (≈ hallintopalatsi) huone

Bardi raivoaa sekä kaupungin mahdolliselle antautumiselle Ranskan kruunulle sekä Beatricen rakastaman Danten vuoksi. Gemma saapuu ja pyytää miestä luopumaan Beatricesta, Gemma tunnustaa rakastaneensa Dantea, joka on kuitenkin Beatricen pauloissa, sillä Beatrice oli jo lapsena lupautunut Dantelle ja nyt nähdessään tämän uudelleen hän hehkuu taas runoilijalle. Kun he ovat lähteneet, Beatrice ilmaantuu seinävaatepiilosta kuultuaan edellisten keskustelun. Bardin vihapuhe ja Gemman rakkaus ovat vakuuttaneet Beatricen, että hänen täytyy luopua Dantesta. Danten saapuessa Beatrice torjuu tämän, jolloin Dante puhuu uudestaan intohimostaan tätä kohtaan. Tunnetilassaan Beatrice antautuu Dantelle. Ryhmä ghibelliinejä ja guelfejä ilmaantuu Bardin kera. Ranskan kuninkaan veli Kaarle Valoisilainen on saapunut Firenzeen ja vaatii Danten karkottamista, kun taas Bardi määrää Beatricen loppuiäkseen luostariin.

III NÄYTÖS: Posillipon vuori, jossa laakeripuun varjostama kalliohauta

Kun talonpoikaisväki tanssii tarantellaa maalaissoittimien säestyksellä, muuan Vanhus (basso/baritoni) näyttää Vergiliuksen haudan kaupungista saapuneille opiskelijoille. He koristelevat paikan palmun lehvillä ja seppeleillä laulaen samalla hymnin runoilijan kunniaksi. Kun he lähtevät, sumu laskeutuu. Dante ilmaantuu hengästyneenä ja sydän särkyneenä kiivettyään vaivalloisesti vuorelle. Hän pyytää Vergiliukselta innoitusta saavuttaakseen uudellen kunnianarvoisuutensa ja lausuu tälle ihannerunon. Dante toivoo saavansa samalla Beatricen arvostuksen. Hän vaipuu uneen, jolloin Vergilius (varjona baritoni) tulee ulos haudastaan laakereilla kruunattuna. Ylevässä ja samalla hirvittävässä visiossa Vergilius näyttää Dantelle Helvetin, jossa Ugolinon sekä Francescan ja Paolon hahmot ilmaantuvat, ja lopulta Paratiisin. Viimeinen taivainen näky paljastaa enkeleiden ympäröimän Beatricen, joka lupautuu Dantelle, jos tämä saa valmiiksi suurtyönsä.

IV NÄYTÖS, 1. KUVA: Edellisen näytöksen tapahtumapaikka

Dante herää paimenten lauluun. Unensa juovuttamana hän päättää etsiä Beatricen. Gemman johdattama Bardi saapuu ja ilmoittaa katuvansa mustasukkaisuuttaan. Hän tarjoutuu viemään Danten luostariin Napolin lipeillä, jossa Beatrice on luostarissa. Dante antaa aanteeksi miehelle, ja he lähtevät yhdessä pois.

IV NÄYTÖS, 2. KUVA: Luostarin puutarha Napolissa

Kalpea ja lähes kävelemään kykenemätön Beatrice on osa nunnien kulkuetta. Hän kertoo Gemmalle olevansa kuolemaisillaan. Kun Gemma kertoo kahden miehen tulleen luostariin, Beatrice haluaa nähdä Danten vielä kerran. Kun Dante ja Bardi kohtaavat neidon, tämä puhuu Danten kanssa haltioituneesti, kuten Firenzessä, mutta Beatrice pyörtyy heikkoutensa vuoksi. Gemma ja Dante rientävät avuksi, mutta Beatrice sulkee viimeisen kerran silmänsä katselleen kohden taivasta. Hän kuolee toistellen sanojaa, jotka Dante oli kuullut unessaan. Epätoivoisena Dante lohduttautuu Gemman sanoista ja nousee valaistuneena: ”Minun täytyy vielä elää ja minun täytyy laulaa hänen vuokseen! Jumala teki hänestä kuolevaisen, minä teen hänestä kuolemattoman.”

Musiikki

I NÄYTÖS

Avausnäytös alkaa preludin jälkeen riitaisten osapuolten kaksoiskuorolla:

 

Oopperassa on paljon italialaisvaikutusta, ja esimerkiksi Danten ensimmäinen aaria noudattaa täydelleen italialaisen aarian kaavaa: se alkaa resitatiivilla eli scenalla,

jatkuu hitaalla melodialla (Andante tms.)

ja loppuu nopeaan cabalettaan (Allegro tms.)

Beatrice ja Gemma ovat molemmat rakastuneet Danteen:’

Beatrice pyytää Dante ryhtymään kaupunginjohtajaksi: ”Ollaksesi rakastettu, tee velvollisuutesi!”

II NÄYTÖS

Bardi raivoaa Beatricen sanoille Dantelle:

Duetossa Gemma yrittää saada Bardin luopumaan Beatricesta, mutta mies saa keskustelusta vain yllykkeen kostolle:

Beatrice laulaa suloisesti ja ilmaisee samalla tuskaansa vaikean tilanteen edessä:

Danten ja Beatricen duetto päättyy rakkauden vaihvistamiseen:

Bardi on saanut puolelleen riitelevät ryhmät, valloittaa näiden kanssa palatsin ja antaa lemmenparille tuomionsa:

Kaarle Valoisilaisen airut vahvistaa Danten karkotuksen:

III NÄYTÖS

Alkaa maalaisten tarantellalla, koskapa ollaan Italiassa. Se on pääosin Mendelssohnin ”Italialaisen sinfonian” saltarello-finaalin tapaan a-mollissa, mutta Godard tanssin lopuilla siirtyy A-duuriin:

Vanhus johdattaa Vergiliuksen haudalle kaupungista tulleet opiskelijat,

jotka laulavat hymnin suurelle runoilijalle.

Beatricen poissaolosta kärsivä Dante saapuu haudalle ja pyytää myöhemmin runoilijaa innoittamaan hänet ihannerunoon.

III NÄYTÖS: Osa 1, ”Helvetti” (L’Enfer, Dantella Inferno)

Dante Alighierin (1265–1321) eepoksen (La) Divina Come(m)edia (1320) tärkein kuvittaja on Gustave Doré (1832–83), joka sai urakkansa päätökseen 1868, jolloin kokonaisuus käsitti 135 kuvaa. Yllä canton XXIV kuvitusta Infernosta, jossa Eino Leinon suomennoksen (1912) kuvateksti kuuluu: ”Keskellä käärmejoukon synkän, julman alastomat ja arat juoksi vainaat.”

Godardilla Helvetti-osuuden alkupuoliskon ja koko oopperan keskeisin osa on ”Danten uni” (Le Rêve du Dante), joka summaa koko La Divina Commedian Helvettiä ja Taivasta kuvaavan musiikin avulla. Alkupuolisko eli ”Helvetti ”(Inferno) alkaa numerolla

”Vergiliuksen ilmestyminen” (Apparition de Virgile), jossa tämä kannustaa Dantea:

 

Dantelle avautuu yöllisessä unessa  hirvittävä näky Helvettiin, jonka ensimmäinen ja vaikuttava kuvaus löytyy numerosta ”Kirottujen kuoro” (Choeur des Damnés):

”Ugolinon ilmestyminen” (Apparition d’Ugolino) perustuu Danten eepoksen cantoon XXXIII, jossa kuvataan Pisan hallitsijaa ja petturia, joka rötöstensä vuoksi suljettiin poikiensa kanssa korkeaan tornityrmään, jossa he kuolivat nälkään.

Dorélla Ugolino della Gherardesca nälissään harrastaa kannibalismia ja kaluaa vihollisensa arkkipiispa Ruggieri degli Ubaldinin päätä. Dantella Ugolino syö kuollutta poikaansa. Leino käänsi kuvatekstin näin: ”Oi, sa mi vihaas eläimellisesti osoitat häneen, jota syöt, mä virkoin, – miks teet sen: lausu!”

”Helvetillinen pyörre” (Tourbillon infernal) kuvaa kärsivien sielujen tuskaa kromatiikan ja voihkaisujen kera:

”Paolon ja Francescan ilmestyminen” (Apparition de Paolo et Francesca) kertoo kuuluisan lemmenparin surullisen kohtalon, joka Danten mukaan sai alkunsa Lancelotin (ja Guineveren) tarinan lukemisesta; Leinon mukaan ”Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan; enempää emme lukeneet sill’ erää.” Parin kuolematonta rakkautta kuvaa seuraava taulu cantosta V; Leinon teksti kuuluu: ”Tahto oma meitä kohden kantoi nää kaksi kautta ilman myrkyllisen; niin vahva oli heissä lemmen muisto.”

Godardilla Vergilius laulaa suorastaan suloisesti ja ymmärtäväisesti avionrikkojaparista

ja kuoro pyytää näille armoa.

 

III NÄYTÖS: osa 2 ”Taivas” (Le Ciel, Dantella Paradiso)

Canton XXXI ao. kuva teksti kuuluu Leinolla: ”Muodossa ruusun valkean siis mulle tuo näkyi pyhä sotalauma, jonka verellään Kristus omaksensa vihki.”

Vergiliuksen laulama ”Taivaalliset kirkastetut” (Divines clartes) aloittaa harppujen kera taivasmatkan,

jota jatkaa ”Taivaallinen kuoro” (Coeur celeste) sekä

”Beatricen ilmestys” (Apparition de Beatrice) liittyy Purgatorion loppuun,

jossa canton XXX yhteydessä on Dorén kuva, johon liittyvän tekstin suomennos Leinon tekemänä on varsin runollinen: ”Niin näkyi keskeltä tuon kukkaspilven vihervjä-viitta, valko-liina Nainen, puettu väriin liekin liikkuvimman.”

jonka päätteeksi Dante jää odottamaan jälleennäkemistä.

IV NÄYTÖS

Kuva 1 (premier tableau) keskittyy Entr’acten

ja Danten heräämisen jälkeen Vergiliuksen haudan ääreltä

Danten ja katuvan Bardin kohtaamiseen, josta ei puutu huumoriakaan, sillä vihamihensä näkeminen saa hänet luulemaan olevansa vielä Helvetissä:

Kuva 2 (second tableau) käynnistyy alkusoitolla, joka kuvaa Napolin lähellä olevan luostarin puutarhaa:

Gemma murehtii Beatricen onnetonta tilaa:

Beatrice ja Dante kokevat lyhyen jälleennäkemisen riemun:

Lemmenpari laulaa hurmiossa, jota värittää huilun pulppuilu

Heikentynyt Beatrice kuolee Danten syliin:

Dante antaa kuolleen Beatricen vierellä lupauksen työnsä jatkamisesta:

 

Lähteet ja kirjallisuutta

Barbier, Patrick 1995 [1987]. Opera in Paris 1800-1850. A Lively History, engl. Robert Luoma. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Brody, Elaine 1987. Paris. The Musical Kaleidoscope 1870–1925. New York. George Braziller.

Debussy, Claude 2001 [1901]. Monsieur Croche – Antidiletantti, suom. Minna Pöllänen. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Déodat de Séverac. Écrits sur la musique, toim. Pierre Guillot 1993. Liège: Pierre Mardaga.

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Ferey, Mathieu & Benoît Menut 2005. Joseph-Guy Ropartz ou Le pays inaccessible. Genève: Éditions Papillon, mélophiles 18.

Giroud, Vincent 2010. French Opera. A Short History. New Haven & London: Yale University Press.

Gallois, Jean 1994. Ernest Chausson. Fayard.

Hill, Edward Burlingame 1969. Modern French Music. New York: Da Capo Press.

Hirschbrunner, Theo 1995. Die Musik in Frankreich im 20. Jahrhundert. Laaber: Laaber-Verlag.

Huebner, Steven 1999. French Opera at the Fin de Siècle. Wagnerism, Nationalism, and Style. Oxford: Oxford University Press.

Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.

Lamy, Fernand 1948. J. Guy Ropartz. L’homme et l’œuvre. Paris: Durand et Cie.

Meyers, Rollo 1969: Emmanuel Chabrier and His Circle. London: J. M. Dent & Sons.

Mongrédien, Jean 1996 [1986]. French Music from the Enlightenment to Romanticism 1789-1830, engl. Sylvain Frémaux. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Nectoux, Jean-Michel 1991 [1990]. Gabriel Fauré: a musical life, engl. Roger Nichols. Cambridge etc.: Cambridge University Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Paul Dukas. Chroniques musicales sur des siècles 1892–1932, toim. Jean-Vincent Richard 1980 [1948]. Éditions Stock.

Perret, Simon-Pierre & Halbreich, Harry 2001. Albéric Magnard. Fayard.

Perret, Simon-Pierre & Marie-Laure Ragot 2007. Paul Dukas. Librairie Arthème Fayard.

Picard, Catherine Buser 2007. Déodat de Séverac : ou le chantre du Midi. Genève: Éditions Papillon, coll. Mélophiles.

Poulenc, Francis 1961. Emmanuel Chabrier. Paris & Genève: La Palatine.

Rees, Brian 1999. Camille Saint-Saëns. A Life. London: Chatto & Windus.

Schwartz, Manuela 1999. Wagner-Rezeption und französiche Oper des Fin de siècle. [= Berliner Musikstudien Band 18]. Berlin: studio.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Thomson, Andrew 1996. Vincent d’Indy and His World. Oxford: Clarendon Press.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Vincent d’Indy et son temps, toim. Manuela Schwartz & Myriam Chimènes 2006. Mardaga.

Vincent d’Indy 2001. Ma Vie. Journal de jeunesse. Correspondance familiale et intime 1851–1931. Paris: Séguier.

Wallace, Leon 1950. Vincent d’Indy, 2 vols. Paris: Editions Albin Michel.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös