Vallankumousajan ooppera
29.11.2006 (Päivitetty 9.2.2023) / Murtomäki, Veijo

Kansanjoukkoja ja -laulua

Ranskan vallankumous (1789–99) ja Napoleonin valta-aika (1799–1815) sekä musiikissa Gluckin ja muiden (Jommelli, Traetta) oopperareformi, tekivät Pariisista 1800-luvun alun johtavan oopperakaupungin. Olisi mahdotonta kuvitella, etteikö kuohuva aika olisi vaikuttanut suoraan eri musiikinlajien ja -tyylien nauttimaan suosioon sekä säveltäjien asemaan ja reaktioihin muuttuneessa tilanteessa. Kaikki säveltäjät riensivät kilvan vallankumouksen puolelle ja halusivat turvata asemansa uudessa järjestyksessä, etenkin kun osa heistä pelkäsi aiheellisesti henkensä puolesta.

Vallankumousajan musiikkielämän tärkeimpiä tapahtumia olivat suuret kansalaisjuhlat, joissa laajat kansanjoukot ja suurkuorot lauloivat Gossecin, Méhulin, Le Sueurin, Paisiellon ja Cherubinin säveltämiä kuorosävellyksiä ja hymnejä. Samasta syystä myös oopperoissa ruvettiin suosimaan suuria joukkonumeroita ja valtaviin esiintyjämääriin perustuvia kohtauksia.

Méhul vallankumouksen kannattajana

Institut National de Musiquen perustamisen (1792) jälkeen Étienne-Nicolas Méhul (1763–1817) kirjoitti oireellisesti kansansivistyksen komissiolle ohjelmansa (1794), joka tuo hämmästyttävästi mieleen Neuvostoliiton ajan säveltäjien ideologisen itsekritiikin ja välttämättömän kumartamisen uuden vallan suuntaan:

”Ranskan kansa ei ole vielä musikaalinen, vaikka se on hyvin vastaanottavaista musiikille. Mutta aikanaan se tulee laulamaan ja laulamaan hyvin, jos musiikkitaiteilijat täysin tietoisina taiteensa arvokkuudesta ja ennen kaikkea vaikutuksesta, joka sillä voi olla yleiseen moraaliin, unohtavat veltostuttavat laulunsa luodakseen uusia [lauluja] sopusoinnussa suuruuden ja päättäväisyyden kera, jotka luonnehtivat tasavaltaista henkeä. Käsitykseni mukaan kansan tulee laulaa ja oopperan täytyy heijastaa sitä tapaa, jolla se laulaa.” (Philippe Mougeout 1988. Révolution française)

Varmemmaksi vakuudeksi kutsumuksestaan Méhul laati eräät vallankumouksen kannalta keskeiset sävellykset: Hymne à la raison (Hymni järjelle, 1793) kolmelle solistille, kuorolle ja orkesterille, Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin marssimaista scherzo-jaksoa muistuttava Le chant du départ. Hymne de guerre de 1793 (Lähtölaulu. Sodan 1793 hymni; 1794) kuorolle ja puhallinorkesterille sekä Chant national (Kansallislaulu, 1800) kolmelle kuorolle ja kolmelle orkesterille – jonka alussa muuten esiintyy merkittävä Beethovenin yhdeksännen sinfonian ooditeeman ennakointi.

 

François-Joseph Gossec

Jopa François-Joseph Gossec (1734–1829), Haydnin aikalainen, menestyksekäs sinfonikko ja soitin- sekä kirkkosäveltäjä, joutui säveltämään uuteen tilanteeseen sopivaa musiikkia (1790-96): yli puolen sataa hymniä, kuoro- ja vallankumouslaulua ja kantaattia. Niistä tärkeimpiä ovat Invocation “Dieu de la Liberté” (Avunhuuto “Vapauden Jumala”; 1791) sekä samaan tilanteeseen liittynyt Hymne sur la translation de Voltaire au Panthéon “Ce ne sont plus des pleurs” (Hymni Voltairen jäännösten siirtämiselle Pantheoniin “Kyyneleitä ei enää ole”; 11.7.1791).

Gossecin teos L’Offrande à la Liberté (Uhrilahja vapaudelle; 1792), scène réligieuse tai tableau patriotique, on yksinäytöksinen näyttämöteos, joka kuvaa tasavaltalaisten ja vihollisten taistelua sekä kulminoituu Marseljeesiin. Se esitettiin Opérassa 143 kertaa vuoteen 1797 mennessä ja viimeisen kerran vielä 1848. Ajalle tyypillisiä Gossecin sävellyksiä ovat myös Hymne à l’Etre suprême “Source de vérité” (Hymni Korkeimmalle olennolle “Totuuden lähde”, 1793) sekä Hymne à la statue de la liberté (Hymni vapaudenpatsaalle, 1793). Seuraava Hymni Vapaudelle on julkaistu 1794:

Le Triomphe de la République, ou le Camp de Grandpré (Tasavallan voitto eli Grandprén [Isonniityn] kenttä; 1793), divertissement-lyrique, kunnioitti tasavaltalaisten voittoa Valmyn taistelussa 20.9.1792. Gossec käyttää teoksessaan lyyrisen tragedian mukaisesti täyttä orkesteria ja kuoroa, säestettyjä resitatiiveja sekä päätösbalettia, jonka ”Entrée des Nations” (Kansojen esiinmarssi) sisältää mustien tansseja, poloneesin, angleesin ja sveitsiläisen paimenlaulun. Gossec omistautui 1795 jälkeen konservatoriossa opettamiselle.

Gossec oli tärkeimpiä säveltäjiä, jotka ottivat käyttöön myös vallankumoussankareiden julkisiin hautajaisiin tarkoitetun surumarssin. Ensimmäinen Marche lugubre d (Surumarssi) syntyi jo 1790, mutta tärkein niistä on Marche lugubre / funèbre à l’occasion de la mort du général Hoche (Suru / Hautajaismarssi kenraali Hochen kuoleman johdosta, 1793). Kun Paisiello teki samaan tilaisuuteen (20.11.1793) samannimisen sävellyksen, hän sai osakseen Bonaparten huomion ja myöhemmin hovisäveltäjän viran (1802-04). Beethovenin Eroica-sinfonia ja etenkin sen hidas osa, Marcia funebre, on luonnollista jatkoa ranskalaiselle vallankumousmusiikille. Seuraava Surumarssi on sävelletty Nancyn taistelussa kuolleiden muistolle: Marche lugubre pour les honneurs funèbres qui doivent être rendus au Champ de la Fédération le 20septembre 1790 aux mânes des citoyens morts dans l’affaire de Nancy.

Pelastus-, vallankumous- ja kauhuooppera

Koomisen oopperan muunnos

Kuohuva vallankumousaika massaluonteineen sekä järkyttävine ja liikuttavine ihmiskohtaloineen myllerrysten keskellä synnytti pelastus-, vallankumous- ja kauhuoopperoiden aallon (1790–1810). Näiden oopperoiden esikuvana toimi Grétryn Richard Coeur-de-Lion (Rikhard Leijonanmieli, 1784). Salieri oli ennakoinut kauhuoopperoita oopperallaan Les danaïdes (1784), jossa tapahtuu 49 yhtäaikaista murhaa.

Uudet vallankumousoopperat olivat opéra comique -lajin aiheiltaan vakavampia muunnoksia: niissä on rinta rinnan musiikkinumeroita vanhasta tragédie lyriquesta, koomisia luonteita ja kohtauksia, populaarilauluja (romansseja, kupletteja) sekä dialogeja laulunumeroiden ja kuorojen lisäksi. Uutta näissä oopperoissa olivat ”todellisten” ihmisten kokemat välittömät tunteet ja kohtalot, joihin katsojat saattoivat samaistua.

Pariisissa toimi koomisen oopperan näyttämönä kaksi teatteria, Théâtre Feydeau (1792–) ja Opéra Comique National (1793–), joiden kesken säveltäjät jakautuivat ja tekivät samoja oopperoita kilpailevaan teatteriin: Cherubini, Le Sueur ja Gaveaux sävelsivät edelliseen, Grétry, Berton, Dalayrac, Méhul, Rodolphe Kreutzer ja Boieldieu jälkimmäiseen teatteriin.

Le Congrès des Rois (Kuninkaiden kokous; 1794), opéra comique, oli ajalle tyypillisesti kollektiivinen ooppera, jota oli tekemässä peräti 12 säveltäjää, mm. Grétry, Dalayrac, Berton, Méhul ja Cherubini. Oopperassa Euroopan kuninkaiden rakastajattaret tekevät salaliiton ja saavat lopulta kruunupäät tanssimaan vallankumousajan erästä suosikkilaulua, Carmignolea, punahilkat päässä.

Cherubini pioneerina

Tärkeimpiä uuden lajin edustajia olivat Luigi Cherubinin (1760–1842) säveltämät, Ranskan vallankumouksen innoittamat pelastusoopperat, jotka toimivat esikuvina Beethovenin Leonorelle / Fideliolle ja vaikuttivat Weberin oopperakäsityksen muotoutumiseen.

Lodoïska

Lodoïska (1791), comédie héroïque, on Puolassa vuonna 1600 tapahtuva pelastusooppera. Tyranni Dourlinski pitää vankinaan Lodoïskaa, jonka sulho, kreivi Floreski, onnistuu mutkikkaiden vaiheiden jälkeen pelastamaan, kun hänen tataariliittolaisensa ovat vallanneet ja polttaneet linnan sekä langettaneet tuomion tyrannille.

Oopperalle on leimallista orkesterin sinfoninen ja motiivinen käsittely. Siinä on myös dramaattis-“pateettista” mollimusiikkia, josta Beethoven saattoi oppia paljon. Lodoïska nähtiin suorastaan varhaisromanttisen oopperan perustajateoksena ja sen kolmannen näytöksen linnanvaltaus- ja vapautuskohtaus ihastutti aikalaisyleisön. Paikallisväriä avausnäytökseen tuo poloneesin käyttö.

Oopperan toisen näytöksen toinen kohtaus, jossa Lodoïskan resitatiivia seuraavat hidas- ja nopeatempoiset laululliset vaiheet, on leimallinen Cherubinin esi-beethoveniaaniselle tyylille. Ohessa on suomennos aariasta, jonka Lodoïska laulaa keskusteltuaan tornista käsin vapautusaikeissa olevan Floreskin kanssa ja tultuaan siirretyksi tornin salaisimpaan tyrmään:

Oivoi! tuossa julmassa paikassa oli minulle jo kylliksi onnettomuutta; ainakin rauhainen tuska jäyti siellä suruista sydäntäni. Minun täytyi pelätä vain itseni vuoksi ja riuduin kahleissa; odotin lopultakin valittamatta kärsimäni onnettomuuden päättymistä.	Hélas! dans ce cruel asil c’était assez de mon malheur; du moins une douleur tranquille y consumait mon triste coeur. Pour moi seule j’avais à craindre et je languissais dans les fers; j’attendais enfin sans me plaindre la fin des maux que j’ai soufferts.
Mutta jos hän uhraa itsensä puolestani, kuolisin mieluummin tuhat kertaa; olen itse syypää tulevaan onnettomuuteeni. Floreski! pakotan itseni kestämään heidän julmuutensa; mutta minulla ei ole voimaa aiheuttaa sinulle onnettomuutta.	Mais pour moi s’ils s’expose, je mourrai mille fois; moi seule je suis la cause des maux que je prévois. Floreski! je m’efforce à souffrir leur rigueur; mais je n’ai pas la force de causer ton malheur.
suom. Veijo Murtomäki

Kaksi päivää eli Vedenkantaja

Les deux journées, ou Le porteur d’eau (Kaksi päivää eli Vedenkantaja, 1800), opéra, perustuu libretisti J. N. Bouillyn kirjaamaan Ranskan vallankumouksen alkupäivien todelliseen tapahtumaan, vaikka hän sijoittikin itse juonen Mazarinin ajan Ranskaan 1647. Libretossa vedenkantaja Antonio auttaa kreivi Armandin vaimoineen pakenemaan Pariisista ja viettää sen jälkeen hääjuhlat pikku kylässä.

Oopperan suosioon vaikutti sen säätyrajat ylittävä teema ja se pysyi Saksassa (nimellä Wasserträger) ohjelmistossa 1900-luvulle saakka. Ranskalaiskriitikoiden moittiman Cherubinin vaikean ja oppineen tyylin sijaan ooppera edustaa yksinkertaisempaa ja miellyttävämpää musiikki-idiomia: soolojen ja yhtyeiden lisäksi kuullaan savoijilainen romanssi “Un pauvre petit Savoyard” (Pikku savoijilaisparka), sotilasmarssi “Point de pitié!” (Ei armoa!) kyläkuoro “Jeunes fillettes” (Somat tyttöset) sekä kaksi melodraamaa. Cherubini käyttää orkesterisäestyksen osana kahta muistumamotiivia.

Koukourgi

Koukourgi (1793) on 3-näytöksinen opéra-comique H.-M.-N. Duveyrierin librettoon, ja se jäi esittämättä säveltäjän elinaikana Ranskan jakobiinien vallankumouksen takia. Cherubini vetäytyi turvaan ja rauhaan Le Havreen, jossa hän kirjoitti peräti kuusi ooppera (1791–1793), joista vain neljä pääsi näyttämölle. Ooppera sijoittuu Kiinaan – ilmeisesti poliittisista varovaisuussyistä, sillä kyseessä on selkeästi poliittinen allegoria.

Orpo Amazan, hänen opettajansa Sécuro ja Zulma, hallitsijan tytär ja Amazanin rakastettu ovat uuden hallinnon kannattajia. Kenraali Zamti on vanhan hallinnon, ancien regimen, mies, mutta hän sopeutuu uuteen järjestykseen ja havaitsee Amazanissa sotasankarin samalla kun hän lähettää poikansa Koukourgin maanpakoon. Hallitsija eli linnanherra Fohl on ristiriitainen hahmo: ensin hän karkottaa Amazanin hovista, mutta kun kun hän joutuu tataarien – eli barbaarien ja uuden Ranskan vihollisten – uhriksi, Amazanin johtama armeija pelastaa hänet. Koukourgi on mandariini ja kenraalin poika, joka on kiinnostunut vain omista privilegioiden suomista nautinnoista. Koukourgi ja hänen palvelijansa Phaor vastaavatkin oopperan komiikasta. Zulma on huolestunut sodan aiheuttamasta vaarasta isälleen. Koukourgi on vanhan rappeutuneen aristokratian ja Amazan uuden hallinnon sekä kansalaisuuden (citoyen) edustaja. Mielenkiintoista on, että oopperan nimihenkilö on veltto luuseri eli antisankari, joka vetoaa perittyyn asemaansa (aatelismies), kun taas sankari Amazan on self-made-man omien ominaisuuksiensa (urhollisuus, aito rakkaus) ansiosta. Rohkeus tuo kunniaa ja kunnia ansaitsee rakkauden, Zulman.

Musiikissa on ajalle tyypillisesti marsseja ja taistelukohtauksia. Myrsky- ja unikohtaukset ovat peräisin 1700-luvun oopperasta. Koomista oopperaa hallitsivat säkeistömuodot (coupletit ja chansonit kertosäkeistöineen), mutta Cherubini pyrkii enemmän aariamaisuuteen. Orkesteriosuus on monipuolista ja hienostunutta, mikä heijastaa Cherubinin Haydnin muisikin tuntemusta.

André Grétry

André Grétryllä (1741–1813) oli syytä pelätä henkensä puolesta, sillä hänet liitettiin vanhaan järjestelmään, etenkin kun Rikhard Leijonanmielen partituuri poltettiin julkisesti 1793. Hänen pelastuksekseen kenties koitui vallankumousoopperoiden säveltäminen. Näistä ensimmäisiä olivat Pierre de Grand (Pietari Suuri, 1790) ja Guillaume Tell (Wilhelm Tell, 1791).

Selkeästi tasavaltalaisoopperoita ovat La Rosière républicaine, ou La fête de la vertu (Tasavaltainen maalaistyttö eli Hyveen juhla, 1794), jossa urut esiintyvät ensi kertaa oopperanäyttämöllä, sekä Denys le tyran, maître d’école à Corinthe (Tyranni Dionysos, Korintin koulunopettaja; 1794), jossa antiikin koulupojat nousevat opettajaansa vastaan.

Nicolas Dalayrac

Nicolas Dalayrac (1753–1809) sävelsi koomisia oopperoita, joissa hän sekoitti sentimentaalisia romansseja, italialaisia aarioita ja joukkokohtauksia sekä hyödynsi samoja toistuvia aiheita, “muistumamotiiveja”. Lisäksi hän käytti romanttisia ”goottilaisia” tarinoita oopperoissaan. Dalayrac sävelsi kymmeniä aikanaan suosittuja oopperoita.

Léon ou le Château de Montenéro (Léon eli Montenéron linna, 1798) on lajina drame, jossa nimihenkilö on linnassaan asuva, naisia ryöstävä julmuri. Oopperassa on viisi muistumamotiivia.

Léhéman, ou La tour de Neustadt (Léhéman eli Neustadtin torni; 1801) tarjoaa peräti kahdeksan muistumamotiivia, joista kaksi kuullaan jo alkusoitossa. Dalayrac vaikutti suuresti Weberiin.

Jean-François Le Sueur [Lesueur]

Jean-François Le Sueurin (1760–1837) koomiset oopperat olivat 1790-luvulla erittäin suosittuja. Hän opetti konservatoriossa (1818-) oppilainaan mm. Berlioz, Thomas ja Gounod.

La caverne (Luola, 1793), drame lyrique, on vallankumouksellinen tyranniooppera, jossa rosvojoukko pitää ylhäisiä luolassa vankeinaan. Musiikissa on väkivaltaisia efektejä, yhtäkkisiä dynaamisia vaihdoksia, odottamattomia sointukäänteitä, pontevia rytmejä ja runsasta kuoron käyttöä.

La mort d’Adam suivie de son apothéose (Aatamin kuolema ja sen jälkeinen korottaminen, n. 1800) perustuu Mooseksen kirjaan, Ilmestyskirjaan ja Miltonin romaaniin Paradise Lost. Ooppera oli kolossaalinen yritys, sillä mukana on koko ihmissuku ja sen historia.

Ossian-ooppera

Le Sueur sävelsi koomisten oopperoiden ohella tärkeän suuren oopperan Ossian ou les Bardes (1804). Teos osui sopivasti Napoleoniakin miellyttäneen James Macphersonin feikkirunoelman saamaan innostusaaltoon ja nosti rutikäyhän säveltäjän Napoleonin suosikkisäveltäjäksi, Tuiliers’in kapellin johtajaksi, Kunnialegioonan ritariksi, Napoleonin kruunajaismarssin laatijaksi sekä Kaunotaiteiden akatemian jäseneksi (1813). Restauraation jälkeen hänestä tuli Kuninkaallisen kapellin säveltäjä sekä Oopperan johtaja.

Ooppera tapahtuu 200-luvulla Skotilannissa, roomalaiset nimittämässä Caledoniassa, jonka skandinaaviset Odinin kannattajat valtasivat ja pakottivat väestön palvomaan Odinia. Bardisoturi Ossianin johdolla skandinaavit lyödään, ja Ossian voi naida toisen bardin, Rozmorin, Rosmala-tyttären. Oopperaa esitettiin liki 70 kertaa 12 vuoden aikana, ja se oli suuren oopperan edelläkävijöitä, Berliozin innoittajia. Opperassa 12 harppua säestää bardien aurinkohymniä.

Etienne-Nicolas Méhul

Etienne-Nicolas Méhul (1763–1817) oli johtava ranskalaissyntyinen säveltäjä Beethovenin aikana. Hän sävelsi yli 40 oopperaa (osa on kadonnut), ensin vakavia poliittisia oopperoita, myöhemmin koomisia oopperoita, jotka veivät romantiikkaan.

Stratonice (1792), opéra comique, on yksinäytöksinen ooppera, joka perustuu erääseen antiikinajan suosikkiaiheeseen, jossa vanhan kuninkaan (nuori) kihlattu on rakastunut tulevan miehensä poikaan. Tässä henkilöt ovat Syyrian kuningas Seleukos, hänen morsiamensa Stratonike ja poikansa Antiokhos sekä lääkäri Erasistrate. Valistuneen vapauden ajan hengessä kuningas luovuttaa morsiamensa pojalleen, jonka outo sairaus häipyy saman tien. Musiikki on melodisesti viehkoa ja yksinkertaista antiikin tyyneyden hengessä.

Mélidore et Phrosine (1794) on drame lyrique, jonka musiikki on verrattoman rohkeaa, jopa Rossinia, Belliniä ja Donizettia edistyksellisempää. Kyseessä on kosto-, valepuku- ja pelastusdraama, jossa vaikuttava on myrskykohtaus (Wagnerin Lentävä hollantilainen!) ja jonka orkesteri- ja motiivitekniikoista Weber ja Berlioz oppivat paljon.

Joseph (1807), opéra Raamatun tekstiin on Méhulin kenties tunnetuin teos, pelastusooppera Vanhan testamentin maisemissa, Joosefin palatsissa Memfisissä. Sen tärkeimpiä numeroita ovat Joosefin romanssi ”A peine au sortir de l’enfance” (Hädin tuskin lapsuudesta uloskasvaneena) ja aaria “Frères jaloux” (Kadeveljet) sekä Simeonin katumuskohtaus ja ensemble ”Non! Non! L’Eternal que j’offense” (Ei, ei, ikuinen Jumala jota uhmaan). Teoksen melodiikka on ylevää, ja alkusoitossa on tuntuvassa roolissa Magnificat-kirkkosävelmän avausmotiivi g-a-c, joka kuuluttaa jo tulevaa oikeamielisyyden voittoa.

Uthal

Uthal (1806), opéra, perustuu suosittuihin Ossianin lauluihin. Siinä on kuitenkin puhutut dialogit koomisen oopperan tapaan. Teoksen alkusoitto on atemaattinen ja tonaalisesti uskalias. Saadakseen skotlantilaista keskiaikaista, tummaa paikallisväriä ja bardiajan runollista tuntua Méhul lisäsi teokseen harppuosuuksia sekä jätti viuluosuudet pois: viulistitkin soittavat alttoviuluja. Teosta syytettiin Le Sueurin Ossian-oopperan plagiaatiksi, joten se ei ollut menestysooppera, ja se sai vain 15 esitystä. Seuraavassa bardien laulama Unihymni harppujen säestyksellä: ”Oi Selman kunnia ja toivo/nauttikaa sotilaat rauhallisesta levosta.”

Oopperassa Uthal on anastanut appensa Larmorin maat. Malvina, Uthalin vaimo ja Larmorin tytär kamppailee isän- ja miehensä rakkauden välisessä sovittamattomalta vaikuttavassa ristiriidassa. Bardit lyövät Uthalin taistelussa ja hänet tuomitaan karkoitukseen; kun Malvina halua seurata isäänsä, isä tunnustaa virheensä, jolloin Larmor ja Uthal tekevät sovinnon.

Teoksen alussa Malvina on metsässä ja huutaa kadonuttaa isäänsä myrskyn keskellä, mikä tuo mieleen Gluckin Ifigeneia Tauriissa -oopperan (1779). Alkusoitolla on yhteyksiä ranskalaisesta oopperasta monia vaikutteita saaneen Weberin Taika-ampujaan. Seuraavassa Malvina huuto:

Kolme unohdettua säveltäjää

Pierre Gaveaux (1760–1825) oli oopperatenori, joka myös sävelsi Lodoïskan (1791) samaan aikaan Cherubinin kanssa sekä oopperan Léonore, ou L’amour conjugal (Leonore eli Aviorakkaus, 1798), jonka aiheen Beethoven käytti myöhemmin.

Henri-Montan Berton (1767–1844) on nimenä melko unohdettu, vaikka hänen kymmenissä oopperoissaan on paljon tehokasta musiikkia. Oopperassa Le délire (Hulluus, 1799) nuori mies joutuu pois tolaltaan luullessaan vaimonsa kuolleen. Teoksessa on vaikuttava soinnullinen johtoaihe. Montano et Stéphanie (1799) on kokeilevaa musiikkia Mèhulin tapaan. Se sisältää mm. mammuttimaisen crescendon.

Rodolphe Kreutzer (1766–1831) oli kuuluisa viulisti, jolla on kuitenkin kymmeniä oopperoita. Niistä tärkeimpiä on Abel (1810), josta Berlioz saattoi ottaa oppia.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös