Siirry sisältöön

Opéra lyrique, drame lyrique, Saint-Saëns
23.1.2007 (Päivitetty 4.12.2022) / Murtomäki, Veijo

Lyyrinen ooppera

Lyyrinen ooppera, opéra lyrique, kehittyi 1800-luvun puolivälin jälkeen muiden ranskalaisten oopperamuotojen yhdistelmänä ja välimuotona ilman suuren oopperan mahtipontisuutta ja koomisen oopperan ja operetin kevyttä viihteellisyyttä. Se on oopperalaji, joka vastaa ehkä parhaiten ranskalaista hienostunutta makua, lyyristä ilmaisua, melodista sävellystyyliä.

Laji saattaa sisältää myös vakavia ja dramaattisia aineksia, mutta ilman raskautta, sillä aiheet ovat fantastisia ja romanttisia sekä ilmaisu intiimin yksilöllistä, sisäänpäin kääntynyttä. Lyyrisiä oopperoita leimaa sävyn yhtenäisyys, eli pääominaisuus on sikäli nimenomaan lyyrisyys, mikä ei estä vahvan emotionaalisuuden puhkeamista tarvittaessa. Erotukseksi koomisesta oopperasta lyyriset oopperat ovat läpisävellettyjä.

Koomisesta lyyriseen oopperaan

Lyyrisen oopperan synty liittyy Gounod’n, Thomas’n, Davidin ja Bizet’n oopperoihin, jotka nähtiin syntyneen koomisesta oopperasta sen ja suuren oopperan yhdistelmänä uuden librettokäsityksen ja sitä vastaavan musiikin kautta. Sitä kutsuttiin myös käsitteellä opéra-comique poètique, sillä nämä säveltäjät

muunsivat vanhaa koomisen oopperan lajia tekemällä siitä aiempaa värikkäämmän ja sinfonisemman sekä etsivät ranskalaisilta ja ulkomaisilta runoilijoilta inspiroivampia aiheita liittyneenä uuteen ihanteeseen (Lacombe 2001 [1997], s. 248).

Pariisissa oli 1850-luvulla useita oopperateattereita: Opéra, Opéra-Comique, Théâtre-Italien, Théâtre Lyrique (1851-) sekä Bouffes-Parisiens (1855-). Näistä nimenomaan Lyyrinen teatteri onnistui parhaiten ajan taiteellisten pyrkimysten edistämisessä ja kohosi vähitellen kansanteatterista Pariisin korkeatasoisimmaksi oopperanäyttämöksi. Vuosina 1851-70 siellä tehtiin peräti 137 produktiota – samaan aikaan Opérassa 52 – ja sen säveltäjiin kuuluivat vanhojen nimien (Halévy, Adam, David, Berlioz) lisäksi joukko uuden sukupolven edustajia: Gounod, Bizet, Delibes, Reyer jne.

Opéra, lyyrinen draama

Ranskalaisen oopperan perinteinen painava laji oli yhä (grand) opéra, joka oli musiikillisesti kehittynyt, usein sankarillinen ja historiallinen ooppera. Siinä vokaalimusiikin muotoihin yhdistyivät sinfoninen musiikki (alku- ja välisoitot, tanssit ja karakterinumerot), jopa fuugamainen kirjoitustapa, erilaiset vokaalisen etenemisen tavat (resitatiivin monet lajit, prosodinen rytmiikka), eri lajit (chanson, balladi, prière eli rukous, kuoro jne.) sekä numeroihin jakautuva peräkkäisyys.

Orkesterin roolin kasvaminen, ennen kaikkea resitatiivin ja aarian välisen eron silloittuminen sekä jatkuvan musiikillisen deklamaation suosiminen Wagnerin tapaan liittyvät uuden lajinimen, lyyrisen draaman, drame lyrique, nimikkeen ilmaantumiseen Ranskassa. Tämä tapahtui voimakkaimmin 1870-luvulta eteenpäin, jolloin säveltäjät (mm. Saint-Saëns, Massenet, Franck, Godard, Delibes, Chabrier, Chausson, Bruneau jne.) rupesivat käyttämään tätä lajiotsaketta, vaikka jo eräät varhemmat 1800-luvun oopperat voidaan nähdä lajin edustajiksi. Baudelaire, Gérard De Nerval (1850) ja muutkin nimittivät myös Wagnerin oopperoita lyyrisiksi draamoiksi, vaikka Wagner ei itse nimitystä hyväksynytkään, erotukseksi opéroista. Näin ollen nimenomaan Wagnerin vanavedessä syntyneet 1800-luvun lopun ranskalaisoopperat olisivat lyyrisiä draamoja.

Lajimäärittelyn vaikeus

Halévyn mukaan (1866) kuitenkin lyyrinen draama oli koomisen oopperan vakavampi muoto samoin kuin lyyrinen tragedia oli (suuren) oopperan vakavampi muoto. Käsitys perustuu siihen, että eräät säveltäjät (Auber, Hérold) tosiaankin nimittivät vakavampia koomisia oopperoitaan lyyrisiksi draamoiksi.

Täysin yksiselitteistä ei ole aina määritellä ranskalaisen oopperan lajia 1800-luvun puolivälin jälkeen sikäli, että säveltäjät käyttivät painavan musiikkidraaman nimikkeenä lajinimeä opéra. Nimike sinällään viittaa historiallis-sankarillisen suuren oopperan suuntaan, mutta sen spektaakkelimaisuudesta ei ollut läheskään aina kyse näissä uudemmissa opéroissa, vaan pikemminkin uudesta musiikkidraamakäsityksestä.

Vuosisadan alkupuolella drame lyrique ja opéra nähtiin usein suorastaan synonyymeiksi, ja vielä loppupuolellakin ne saatettiin samaistaa (A. Pougin, 1885). Toisaalta Gounod’n ja Thomas’n oopperoita nimitettiin lyyrisiksi oopperoiksi 1800-luvulla, vaikka säveltäjät eivät näitä nimikkeitä itse käyttäneetkään. 1800-luvun lopulla voi nähdä lyyrisen oopperan ja lyyrisen draaman sulautuvan yhteen esimerkiksi Charpentier’n Louisessa (1900), jota säveltäjä kutsui “musiikkiromaaniksi”.

Lyyrisiä lajeja

Eli 1800-luvun jälkipuoliskolla oli käytössä useita, sekä vanhoja että uusia lajinimikkeitä:

  • (grand) opéra, 1800-luvun alkupuolella syntynyt, historiallis-spektaakkelimainen laji
  • tragédie lyrique, 1600-luvun lajinimen jatkuva käyttö suurta oopperaa vakavamman oopperan nimikkeenä
  • opéra-comique, 1700-luvun jälkipuoliskolta periytyvä, puhutun dialogin sisältävä laji
  • opéra lyrique, 1800-luvun jälkipuolella käyttöön otettu nimike vuosisadan puolivälistä eteenpäin syntyneen uuden oopperakäsityksen mukaisesta lajista
  • drame lyrique, 1800-luvun lopussa Wagnerin vaikutuksesta syntynyt ranskalaisooppera

Lisäksi säveltäjät saattoivat käyttää myöskin yksilöllisempiä otsakkeita:

  • conte lyrique (Massenet, Bruneau)
  • rêve lyrique (F. d’Erlanger)
  • épisode lyrique (Massenet
  • pièce lyrique (Massenet)
  • poème lyrique (Saint-Saëns, C. Erlanger)
  • légende lyrique (Charpentier) jne.

Nämä nimikkeet liittyvät sekä lajinormiston höllenemiseen että individuaalisten oopperakäsitysten syntymiseen Wagnerin vanavedessä. Olennaista on sanan ‘lyyrinen’ keskeisyys nimistössä.

Oopperateattereiden ja säveltäjien ongelmia

Théâtre Lyrique teki vararikon 1870, ja painopiste siirtyi Opéra-Comiqueen, mikä selittää toisaalta keveiden oopperoiden, jopa operettimaisten teosten säveltämisen. Opéra paloi 1873, mikä heikensi luonnollisesti säveltäjien tilannetta. Uusi ainutlaatuisen loistelias ja suuri Palais Garnier eli Grand Opéra vihittiin käyttöön 1875. Jos 1870-80-luvuilla ei Ranskassa syntynyt ehkä kovin monta suoranaista mestariteosta, niin kuitenkin suuri määrä merkittäviä oopperoita on olemassa noilta ajoilta.

Opéran suhteen ongelma oli se, että suurin osa säveltäjistä ei päässyt siellä koskaan esille, sillä Opérassa tehtiin vain klassikoita ja uudelleenlämmityksiä. Se, että Gounod onnistui tässä, oli suuri ihme (Sapho 1850, Faust sekä Roméo et Juliette muunnettuina siirroksina 1869 ja 1888), mutta esimerkiksi Bizet’n Carmen esitettiin Opérassa vasta paljon säveltäjän kuoleman jälkeen resitatiivien kanssa (1959), vaikka se oli mennyt Opéra-Comiquessa jo 2942 kertaa! Sen sijaan monet 1800-luvun lopun säveltäjistä (Viktor Massé, Henri Reber, François Bazin) saattoivat vain uneksua Opéran valloittamisesta. Tämä katkeroitti ja raunioitti ja jopa katkaisi monen loistavan oopperasäveltäjän (Berlioz, Bizet, Lalo, Chabrier, Magnard) uran.

Ambroise Thomas

Ambroise Thomas.

Ambroise Thomas (1811-96) oli niin ikään Le Sueurin oppilas, joka sai Rooman palkinnon 1832. Hän teki koko joukon, yhteensä 20, lähes yksinomaan koomista oopperaa (1837-82), joista ohjelmistoon on tosin jäänyt vain kaksi loppupään onnistumista: Mignon ja Hamlet. Tultuaan Pariisin konservatorion johtajaksi (1871) hän sävelsi enää vain yhden oopperan, Françoise de Riminin (1882), joka olisi aiheensa puolesta hyvinkin voinut menestyä. Olematta uudistaja Thomas loi tyylin, joka herätti luottamusta ja ihailua ja josta myöhemmät kollegat saattoivat oppia.

Varhaisia oopperoita

La double échelle (Taloustikkaat, 1837), opéra-comique, oli jo kohtalainen menestys Koomisessa oopperassa ja sai 247 esitystä. Siinä on jo havaittavissa Thomas’n melodinen lahjakkuus sekä harmoninen kekseliäisyys.

Le caïd (Pomo / Kaidi, 1849), opéra-comique, oli Thomas’n ensimmäinen kiistämätön menestys, sillä teosta esitettiin yli 400 kertaa vuoteen 1900 mennessä. Koominen ooppera on aarioineen, duettoineen, ensembleineen ja finaaleineen sekoitus Rossinin oopperoita Sevillan parturi ja Italiatar Algeriassa.

Le songe d’une nuit d’été (Caid, Unelma kesäyöstä, 1850), opéra-comique, ei ole Shakespearen tekstiin, vaan kertoo Shakespearesta, joka on eräs oopperan päähenkilöistä Falstaffin ja Elisabeth I:n lisäksi! Teos näytti suuntaa koomisen oopperan tuleville mahdollisuuksille aiempaa kunnianhimoisempien henkilökuvien parissa.

Mignon

Mignon (1866), opéra comique, Carrén ja Barbierin librettoon perustuu Goethen Wilhelm Meister -romaaniin (1796). Tekstilähteen valinta oli Gounod’n Goethe-oopperan, Faustin, suosion aiheuttama. Oopperasta tuli uskomattoman suosittu: esityksiä vuoteen 1950 mennessä Pariisin Koomisessa oopperassa oli peräti 1833. Henkilöitä ovat nimiroolin (sopraano / mezzosopraano) lisäksi opiskelija Wilhelm Meister (tenori), näyttelijätär Philine (sopraano) sekä Mignonin isä, kiertelevä laulaja Lothario (basso / baritoni). Kyseessä on uskomattoman sekava melodraama, mutta se elää vauhtinsa, sentimentaalisuutensa, amoraalisuutensa ja upean laulutyylinsä ansiosta.

Hanslickin mukaan

Yksikään kohta tässä oopperassa ei ole kouraisevan väkevä, eikä se liioin ole omaperäisen neron työtä. Pikemminkin saa siitä sen vaikutelman, että sen on tehnyt herkkä ja hienostunut taiteilija, jonka mestarillisella kädellä on käytännöllistä kykyä. Mignonin musiikki on paikkapaikoin laihaa ja koreilevaa, mutta siitä huolimatta se enimmäkseen on draamallista, henkevää ja siroa, ei syvällistä, mutta rehellistä ja sydämellistä. (Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos 1956, s. 358.)

Ensimmäinen näytös: Mignon on lapsena italialaislinnasta ryöstetty tyttö mustalaisseurueessa (vrt. Verdin Trubaduuri), josta vapaana kuljeksiva Wilhelm lunastaa tytön ja laulaa aariansa ”Oui, je veux par le monde” (Kyllä, tahdon maailmalle). Avausnäytöksessä Mignon laulaa kuuluisan romanssinsa ”Connais-tu le pays” (Tunnetko maan), jonka jälkeen Mignonilla ja mielenvikaisena tytärtään etsivällä, harppua soittavalla minstreli-Lothariolla (joka ei siis tunnista mutta tuntee vetoa tyttäreensä) on duetto ”Légères hirondelles” (Keveät pääskyset). Mignon rakastaa Wilhelmiä, joka puolestaan tuntee vetoa näyttelijätär Philineä kohtaan. Seuraavassa Mignonin romanssin teksti (suom. Veijo Murtomäki):

Tunnetko maan,
jossa kukkii
appelsiinipuu?
Maan kultaisten
hedelmien
ja punaruusujen,
jossa tuuli
on sulompi
ja lintu keveämpi,
jossa aina mehiläiset
keräävät hunajaa,
jossa säteilee
ja hymyää
kuin Jumalan antina
ikuinen kevät alati
sinisen taivaan
alla!
Connais-tu
le pays
où fleurit l’oranger?
Le pays des
fruits d’or
et des roses vermeilles,
Où la brise est
plus douce et
l’oiseau plus léger,
Où dans toute saison
butinent les abeilles,
Où rayonne
et sourit, comme
un bienfait de Dieu,
Un éternel printemps
sous un ciel
toujours bleu!
Voi! en voi
seurata sinua
onnelliselle
seudulle,
josta kohtalo on
minut karkottanut!
Juuri siellä
tahtoisin elää,
rakastaa ja kuolla!
Niin, juuri siellä!
Hélas! Que ne
puis-je te suivre
Vers ce
rivage heureux
d’où le sort
m’exila!
C’est là! c’est là
que je voudrais vivre,
Aimer, aimer et mourir!
Oui, c’est là !
Tunnetko talon,
jossa minua
odotetaan?
Kullalla koristellun
salin,
jossa
marmoripatsaat
kutsuvat minua yöllä ja
ojentavat minulle käsiään!
Ja pihan,
jossa tanssitaan
varjossa suuren
puun?
Ja kuultavan
järven,
jonka aalloilla
lipuvat
tuhannet keveät
veneet
lintujen lailla!
Connais-tu la maison
où l’on m’attend
là-bas?
La salle aux
lambris d’or,
où des hommes
de marbre
M’appellent dans la nuit
en me tendant les bras?
Et la cour
où l’on danse
à l’ombre d’un
grand arbre?
Et le lac
transparent
où glissent sur
les eaux
Mille bateaux
légers pariels
à des oiseaux!
Voi! en voi
seurata sinua
kaukaiseen
maahan,
josta kohtalo on
minut karkottanut!
Juuri siellä
tahtoisin elää,
rakastaa ja kuolla!
Niin, juuri siellä!
Hélas! Que ne
puis-je te suivre
Vers ce
pays lointain
d’où le sort
m’exila!
C’est là! c’est là
que je voudrais vivre,
Aimer, aimer et mourir!
Oui, c’est là !
Ambroise Thomas: Mignon. Nimihenkilön romanssi Connais-tu le pays (Tunnetko maan) oopperan ensimmäisestä näytöksestä.

Toinen näytös sisältää Wilhelmin ja Philinen flirttailukohtauksen ”Ah ! je crois entendre les doux compliments” (Ah, luulen kuulevani suloisia kohteliaisuuksia), jota seuraa mustasukkaisuutta näyttelijä Laerteen taholta (joka rakastaa Philineä) ja Mignonin puolelta. Wilhelm selittää Mignonille, että heidän on erottava (”Adieu, Mignon !”). Teatteriseurue esittää konservatoriossa Kesäyön unelmaa, jossa Philinellä on Titanian rooli ja jossa hän laulaa loisteliaan, koloratuureja sisältävän poloneesin ”Je suis Titania” (Olen Titania kaunis), oopperan tunnetuimman numeron. Konservatoriossa syttyy tulipalo, josta Wilhelm pelastaa Mignonin. Seuraavassa Titanian loistokkaan poloneesin teksti (suom. Veijo Murtomäki):

Olen Titania vaalea,
olen Titania,
ilman tytär!
Nauraen
kuljen
maailmalla
lintua eloisampana,
salamaa nopeampana!
Olen Titania vaalea, ah!
olen Titania,
ilman tytär!
Nauraen
kuljen
maailmalla
lintua eloisampana,
salamaa nopeampana!
Olen Titania vaalea, ah!
Hullu joukko peikkojen
seuraa lentävää vaunuani
ja häipyy yöhön!
Ympärilläni koko
hovini rientää
laulaen nautinnosta
ja rakkaudesta.
Hullu joukko peikkojen
seuraa lentävää vaunuani
ja häipyy yöhön
Foiboksen säteiden
loistaessa!
Joukossa kukkien,
Jotka aamuaurinko
saa puhkeamaan,
metsissä ja
kirjavilla kedoilla,
vaahdon peittämillä
aalloilla,
sumussa,
minut näkee
kevytjalkaisesti liehuvan!
Kevytjalkaisesti,
metsissä ja kedoilla,
ja sumussa
minut näkee liehuvan,
minut näkee liehuvan,
ah! tässä Titania! ah!
Nauraen
kuljen
maailmalla
lintua eloisampana,
salamaa nopeampana!
Ah! olen Titania,
ilman tytär!
Ah! ah! ah!
Je suis Titania la blonde,
Je suis Titania,
fille de l’air,
En riant
je parcours
le monde,
Plus vive que l’oiseau,
Plus prompte que l’éclair!
Je suis Titania la blonde,
Je suis Titania,
fille de l’air,
En riant
je parcours
le monde,
Plus vive que l’oiseau,
Plus prompte que l’éclair!
Je suis Titania la blonde, ah!
La troupe folle des lutins
Suit mon char qui vole
et dans la nuit fuit!
Autour de moi toute
ma cour court!
Chantant le paisir
et l’amour!
La troupe folle des lutins
Suit mon char qui vole
et dans la nuit fuit!
Au rayon de Phoebé
qui luit!
Parmi les fleurs que
l’aurore
fait éclore,
Par les bois et
par les prés diaprés,
Sur les flots
couverts d’écume,
Dans la brume,
On me voit
d’un pied léger voltiger!
D’un pied léger
Par les bois et par les prés
Et dans la brume,
On me voit voltiger!
On me voit voltiger!
Ah! Voilà Titania! Ah!
En riant
je parcours
le monde,
Plus vive que l’oiseau,
Plus prompte que l’éclair!
Ah! Je suis Titania,
Fille de l’air!
Ah! ah! ah!
Ambroise Thomas: Mignon. Titanian poloneesi Je suis Titania (Olen Titania kaunis) oopperan toisesta näytöksestä.

Kolmannessa näytöksessä Mignon, Lothario ja Wilhelm ovat Italiassa tutussa linnassa, jossa Mignon on toipumassa sairaudestaan. Wilhelmillä on romanssi ”Elle ne croyait pas” (Hän ei uskonut), ja Mignon ja Wilhelm laulavat dueton ”Je suis heureuse, l’air m’énivre” (Olen onnellinen, ilma huumaa minut). Lothario saa muistinsa takaisin, tunnistaa tyttärensä ja ooppera päättyy Mignonin rukoukseen ”O Vierge Marie” (Oi Neitsyt Maria) (vrt. Verdin Otello), nuoren parin onneen sekä iloiseen tertsettoon ”C’est là que je voulais vivre / que tu dois livre” (Haluaisin elää täällä / Sinun pitää elää täällä).

Hamlet

Hamlet (1868), opéra, oli Thomas’n toinen merkittävä ja aikakauden eräs avainooppera. Thomas sävelsi Hamletin suoraan Opéraan ja heti resitatiivien kera. Sitä esitettiin yli 300 kertaa 1900-luvun alkuun mennessä. Ooppera on tehty Shakespearen sijaan osin ranskalaisen oopperan ehdoilla, mutta se on silti vaikuttava keskeisissä kohtauksissaan; Shakespeare-aihevalinta on puolestaan Gounod’n Romeon ja Julian vaikutusta. Draaman yli 30 henkilöstä poistettiin puolet (Rosencrantz ja Guildenstern, mikä vei pois mustaa huumoria, ja Fortinbras). Lisänä Shakespeareen verrattuna on mm. Hamletin juomalaulu toisessa näytöksessä. Kyseessä on suurimpiin kuuluva ranskalainen ooppera, jota ovat pitäneet esillä mm. Nellie Melba, Emma Albani, Emma Calvé ja Mary Garden Ofeliana, ranskalaisbaritonien ohella Titta Ruffo ja Mattia Battistini Hamletina.

Oopperalla on kaksi erilaista päätöstä: traaginen, jossa Hamlet haluaa vain kuolla, mutta hän tappaa ensin Claudiuksen ja kuolee vasta sitten itse sekä onnellinen loppu, jossa tapon jälkeen Hamlet huudetaan kuninkaaksi. Hamletin tummaa, synkkää tehoa korostaa se, että siinä on paljon matalia miesääniä: bassoja (Claudius ja isän haamu), baritoni (Hamlet) sekä lisäksi kaksi haudankaivajaa.

Avausnäytöksen päätöksessä isän haamun ilmaantuminen ”Écoute-moi!” (Kuule minua!) ja sitä edeltävä manaus / invokaatio ”Spectre infernal!” (Helvetillinen haamu) on joka suhteessa upea kohtaus, joka tuo mieleen Mozartin Don Giovannin. Seuraavassa invokaation teksti (suom. Veijo Murtomäki):

H:
Kauhistuttava haamu!
Kunnioitettu kuva!
Oi isäni!
Oi Kuninkaani!
Vastaa ah!
anovalle äänelleni.
Puhu minulle,
puhu minulle!
Spectre infernal!
Image vénérée!
O mon père!
O mon Roi!
Réponds hélas!
à ma voix éplorée.
Parle-moi,
parle-moi!
Marcellus, Horatio:
Sydäntäni kylmää
kauhu!
Mon cœur est
glacé d’effroi!
H:
Miksi, vastaa,
kylmästä maasta,
jonne näin sinut
laskettavan hengettömänä,
miksi olet noussut,
oi ihmettä!
kruunu ohimoillasi
ja sotisovassa?
Kauhistuttava haamu!
Kunnioitettu kuva!
Oi isäni!
Oi Kuninkaani!
Vastaa ah!
Vastaa vihdoin
anovalle äänelleni.
Puhu minulle,
puhu minulle!
Pourquoi, réponds,
hors de la froide terre,
Où je t’ai vu
descendre inanimé,
Pourquoi te dresser,
ô mystère!
Le diadème au front
et tout armé?
Spectre infernal
image vénérée!
O mon père!
O mon Roi!
Réponds, ah!
réponds enfin
à ma voix éplorée.
Parle-moi,
parle-moi!
Horatio:
Hän viittoilee meille!
Hän käskee
meidän lähtevän.
Il nous fait signe!
Il nous ordonne
De lui céder la place.
Hamlet:
Ystävät, totelkaa!
Amis obéissez!
Marcellus:
Taivas rangaiskoon
minua,
jos jätän
teidät!
Me punisse
le ciel
si je vous
abandonne!
H:
Poistukaa!
Eloignez-vous!
Marcellus, Horatio:
Valtiaamme!
Seigneur!
H:
Jo riittää!
En pelkää mitään
kuolemattoman
sieluni suhteen,
poistukaa,
tahdon niin!
Assez!
Je ne crains rien
pour mon
âme immortelle.
Eloignez-vous,
je le veux!
Marcellus, Horatio:
Valtiaamme!
Seigneur!
Hamlet:
Hän kutsuu minua!
Il m’appelle!
Marcellus, Horatio:
Taivas!
vartioi häntä!
Pysytelkäämme lähellä
tarjotaksemme hänelle apua!
Dieu!
veille sur ses jours!
Tenons-nous près d’ici
pour lui prêter secours!
H:
Puhu!
olemme kahden.
Parle!
nous voilà seuls.
Haamu:
Kuule minua!
Ecoute-moi!
H:
Kuuntelen!
J’écoute!
Haamu:
Olen isäsi
henki.
Taivaallinen voima
tempaa minut
alhaalta tulesta
ja asettaa
minut tiellesi
sanelemaan
sinulle tehtäväsi.
Je suis l’âme
de ton père.
Un divin pouvoir
M’arrache aux
feux d’en bas
et me met
sur ta route
Pour te dicter
moi-même ton devoir!
Hamlet:
Puhu! alistun
pyhään tahtoosi.
Parle! je me soumets
à ta volonté sainte.
Haamu:
Ah! jos sydämesi
muistelee minua
hellästi,
kosta puolestani!
kosta puolestani!
Ah! si ton cœur
me garde un
pieux souvenir,
Venge-moi!
venge-moi!
H:
Hyvä Jumala!
Grand Dieu!
Haamu:
Lyö pelotta
ja säälittä!
Rangaistuksen hetki
on koittanut!
Frappe sans crainte
et sans pitié!
Voici l’heure
de le punir!
H:
Mikä rikos
minun on kostettava?
Ketä syyllistä
on rangaistava?
Quel crime
ai-je à venger?
Quel coupable
à punir?

 

Ambroise Thomas: Hamlet. Spectre infernal! (Helvetillinen haamu), alku.
Ambroise Thomas: Hamlet. Spectre infernal! (Helvetillinen haamu), haamun ilmaantuminen.

Draaman järkyttävyyttä keventävät toisessa näytöksessä Ofelian hahmo, Hamletin laulama Chanson bachique (Juomalaulu) “Ô vin, dissipe la tristesse” (Oi viini, karkota suru) sekä näyttelijöiden teatteriesitys tanskalaismarsseineen ja (alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan) saksofonisoolon sisältävine pantomiimeineen.

Kolmannessa näytöksessä kuullaan musiikillisesti vaikuttava Hamletin kuuluisa monologi ”Etre ou ne pas être” (Ollako vai eikö olla). Kuningatar Gertruden, Ofelian ja Hamletin tertsetto ”Le voilà! … Allez dans un cloître, allez, Ophélie” (Siinä hän on! … Menkää luostariin Ofelia”) sekä Gertruden ja Hamletin raastava duetto ”Hamlet ma douleur est immense” (Hamlet, tuskani on suunnaton), jossa Hamlet syyttää äitiänsä isänsä murhasta, ovat oopperan kohokohtia ja tekevät kolmannesta näytöksestä Shakespearen veroisen draaman.

Neljäs näytös alkaa Kylätanssilla “Voici la riante saison” (Nyt on naurun aika) ja Kevään juhla -baletilla Metsästäjien tansseineen ja Freian osuuksineen. Niitä seuraava Ofelian hulluuskohtaus on toki laadittu Donizettin mallin mukaan, mutta se on silti erittäin hieno musiikillisesti, vokaalisesti ja dramaattisesti. Sen alussa kuullaan muistuma Lisztin Faust-sinfonian “Gretchen”-osasta, ja Ofelian osuudessa “A vos jeux, mes amis” (Leikkeihinne, ystäväni, antakaa minun ottaa osaa) on Lucia di Lammermoorin kaikuja. Kohtauksen ytimen muodostava balladi perustuu ruotsalaiseen kansanlauluun Näkinpolska. Jo Jenny Lind oli tehnyt laulun tunnetuksi Keski-Euroopassa. Sen sisällyttäminen oopperaan liittyi toiseen ruotsalaissopraanoon, Christina Nilssoniin (1843-1921), joka lauloi Ofelian osan. Seuraavassa balladin ”Et maintenant écoutez ma chanson !” (Ja nyt kuulkaa lauluani!) teksti (suom. Veijo Murtomäki):

Ja nyt kuulkaa
lauluani!
Kalpeana ja vaaleana
nukkuu syvän
veden alla
Villi tulta
katseessaan!
Varjelkoon Jumala sitä,
joka viivyttelee
yöllä sinisen
järven rannalla!
Onnellinen on vaimo
miehensä käsivarsilla!
Minun mieleni
on mustasukkainen
niin suloiselle onnelle!
Nymfi tulta
katseessaan,
Voi! nukut
sinisen järven
aaltojen alla!
Ah!…Ah!…Ah!…
La-la-laa!
La-la-laa!
Ah!… etc.
Et maintenant écoutez
ma chanson!
Pâle et blonde
Dort sous
l’eau profonde
La Willis
au regard de feu!
Que Dieu garde
Celui qui s’attarde
Dans la nuit
au bord du lac bleu!
Heureuse l’épouse
Aux bras de l’époux!
Mon âme
est jalouse
D’un bonheur si doux!
Nymphe au regard
de feu,
Hélas! tu dors
sous les eaux
du lac bleu!
Ah!…Ah!…Ah!…
La la la la!
La la la la!
Ah!… etc.
Seireeni ui ohi
ja vetää mukaansa
nukkuvan järven
sinen alle.
Ilma peittyy
sumuharsoon,
hyvästi!
kalvakka tähti!
Hyvästi taivas,
hyvästi suloinen ystävä!
Onnellinen on vaimo
miehensä käsivarsilla!
Minun mieleni
on mustasukkainen
niin suloiselle onnelle!
Nukkuvien aaltojen
alle, ah!
Hyvästi iäti
suloinen ystäväni!
Ah!…Ah!…Ah!…
La-la-laa!
La-la-laa!
Ah! rakas mieheni!
ah! ihana rakkaani!
Ah!…Ah!…Ah!…
Suloinen tunnustus!
Ah! hellä vala!
Ylin ilo!
Ah! julmuri!
sinua rakastan!
Ah!…Ah!…Ah!…
Ah! julmuri,
näe kyyneleeni! ah!
Kuolen vuoksesi!
Ah!…Ah!…Ah!…
kuolen!
La sirène passe
et vous entraîne
Sous l’azurdu
lac endormi.
L’air
se voile,
Adieu! blanche
étoile!
Adieu ciel,
adieu doux ami!
Heureuse l’épouse
Aux bras de l’époux!
Mon âme
est jalouse
D’un bonheur si doux!
Sous les flots
endormis, ah!
Pour toujours,
adieu, mon doux ami!
Ah!…Ah!…Ah!…
La la la la,
etc.
Ah! cher époux!
Ah! cher amant!
Ah!…Ah!…Ah!…
Doux aveu!
Ah! tendre serment!
Bonheur surpême!
Ah! cruel!
Je t’aime!
Ah!…Ah!…Ah!…
Ah! cruel,
tu vois mes pleurs! Ah!
Pour toi je meurs!
Ah!…Ah!…Ah!…
je meurs!

 

Ambroise Thomas: Hamlet. Ofelian balladin Et maintenant écoutez ma chanson ! alku oopperan neljännestä näytöksestä.

Viides näytös on musta kuolemannäytös, jossa ensin kuullaan Haudankaivajien laulu , duetto ”Dame ou prinçe, homme ou femme … Jeune ou vieux, brune ou blonde” (Hovinainen tai ruhtinas, mies tai nainen … Nuori tai vanha, tumma tai vaalea). Ooppera loppuu Hamletin soolokohtaukseen arioson “Comme une pâle fleur” (Kuin kalvas kukka) kera, Ofelian hautajaismusiikkiin, Hamletin suorittamaan Claudiuksen murhaan ja raunioituneen Hamletin huudattamiseen uudeksi kuninkaaksi.

Victor Massé

Victor Massé (1822-84) oli Halévyn oppilas, Rooman palkinnon 1844 saaja ja vuodesta 1866 Pariisin konservatorion sävellyksen professori. Hän sävelsi 23 oopperaa (1845-84), enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen uransa loppupuolella syntyi myös Carmenin traditiossa pari vakavampaa yritystä: Paul et Virgine (1876) sekä Une nuit de Cléopâtre (Kleopatran yö, 1885).

Mutta Massé ei ollut parhaimmillaan oopperassa, ja hänen parhaiten muistettu aikaansaannoksensa on yksinäytöksinen operetti Les Noces de Jeanette (Jeanetten häät, 1854), joka pysyi Opéra-Comiquen ohjelmistossa 1893 saakka melodisen viehättävyytensä sekä säkenöivän toimintansa ansiosta. Toinen Massén suosikkiteos oli koominen ooppera Galathée (1852).

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saëns.

Camille Saint-Saëns (1835-1921) oli tuottelias säveltäjä, jolta valmistui kaikkiaan 13 oopperaakin, joista tosin vain muutamaa esitetään silloin tällöin. Oopperat eivät ole huonoja, ja osa niistä on suorastaan mestarillisia draaman ja musiikin yhdistämisessään, mutta yleisö ole ottanut niitä omakseen, osin siksi, ettei niitä ole esitetty riittävästi. Saint-Saëns huolehti muodon puhtaudesta ja harvoin liioitteli vastakohtaisuuksien maaalaamisessa.  Säveltäjä sanoi selitykseksi, että ”halusin uudistaa lyyrisen draaman lajin, mutta Wagner ilmaantui aikaisemmin ja ehkäisi sen.” (1912 Faurélle).

Simson ja Delila

Samson et Dalila (1868-77; Weimar, 1877), opéra, on lajiltaan vaikeasti määrittyvä teos, sillä sen herätteenantajana toimi Mendelssohnin oratorio Elias, ja se on enemmän velkaa englantilaiselle ja saksalaiselle perinnölle kuin ranskalaiselle oopperalle. Raamatullista aihetta karsastettiin Ranskassa näyttämöllä, joten Simsonin ja Delilan ensiesitys oli Weimarissa. Ranskassa ooppera nähtiin vasta 1890, Opérassa 1892, jolloin se havaittiin laadukkaaksi ja siitä tuli menestysteos. Simson ja Delila on Meyerbeerin suuren viisinäytöksisen oopperan onnistunut kolminäytöksinen supistelma, grand opéran ja 1800-luvun lopun Wagner-vaikutteisen suuntauksen ja Massenet’n oopperatuotannon välinen siltateos.

Oopperan spektaakkelimaisuus ja baletit ovat tällä kertaa motivoitu osa sisältöä, sillä ne liittyvät alussa valittavien mutta Simsonin (tenori) avulla uuteen voimantuntoon nousevien israelilaisten ja pakanallisten, sortavien filistealaisten luonnehdintaan ja näiden välisen vastakkaisuuden kuvaamiseen. Israelilaisten kuoro laulaa avausnäytöksen toisessa kohtauksessa harmonisesti askeettisen, koraalin ja marssin voittoa kuuluttavan yhdistelmän “Israël! romps ta châine !” (Israel, katkaisen kahleesi!). Filistealaisilla taas on kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa repäisevän itämainen tanssibakkanaali, jonka keskellä tosin ilmaantuu raukea, synkopoitu ja huokaileva aihe. Bakkanaalia edeltää filistealaisten tyttöjen lempeä kuoro. Saint-Saëns siis tunsi sympatiaa “pakanoita” kohtaan. He edustivat itse asiassa suurempaa sivistystä historian tuossa vaiheessa kuin israelilaiset ja olivat “eurooppalaisempia” kuin egyptiläiset, kuten Eero Tarasti huomauttaa hienossa esseessään (Tarasti 1993, s. 53).

Viettelijätär Delilan, joka on Carmenin tavoin harvinainen mezzorooli ja femme fatale, aaria ”Amour! viens aider ma faiblesse!” (Rakkaus, tule auttamaan minua heikkoudessani) ja ”Mon coeur s’ouvre à ta voix” (Sydämeni avautuu äänellesi) sekä sitä seuraava lemmenduetto Simsonin kanssa ovat melodisesti juovuttavia numeroita. Seuraavassa Delilan hekumallinen soolo, johon Simson liittyy lopuksi (suom. Veijo Murtomäki):

D:
Sydämeni avautuu
äänellesi kuten
kukat aukeavat
aamuruskon
suudelmille!
Mutta,
oi rakkaani,
jotta paremmin
kuivaisit kyyneleeni,
anna äänesi
puhua vielä!
Sano minulle
että tulet
Dalilan luo
ikiajoiksi!
Toista lempeni tähden
aiemmat valat,
nuo valat
joita rakastin!
Ah! vastaa
hellyyteeni!
Vuodata minuun,
Vuodata minuun huumaus!
Vastaa hellyyteeni etc.
Mon cœur s’ouvre à ta voix
comme s’ouvrent
les fleurs
Aux baisers
de l’aurore!
Mais, ô mon
bien-aimé,
pour mieux sécher
mes pleurs,
Que ta voix
parle encore!
Dis-moi
qu’à
Dalila tu reviens
pour jamais!
Redis à ma tendresse
Les serments d’autrefois,
ces serments
que j’aimais!
Ah! réponds à
ma tendresse
Verse-moi,
verse-moi l’ivresse!
Réponds à ma tendresse
S:
Delila! Delila!
rakastan sinua!
Dalila! Dalila!
Je t’aime !
D:
Samoin kuin
viljan tähkä huojuu
lempeässä tuulessa,
niin värisee sydämeni
valmiina saamaan lohtua
äänestäsi joka
on minulle rakas!
Nuoli on
hitaampi
kantamaan kuoleman
kuin rakkaasi
lennähtämään
käsivarsillesi!
Lennähtämään
käsivarsillesi!
Ah! vastaa
hellyyteeni!
Vuodata minuun huumaus!
Ah! vastaa
hellyyteeni! etc.
Ainsi qu’on voit
des blés les épis onduler
Sous la brise légère,
Ainsi frémit mon cœur,
prêt à se consoler
À ta voix qui
m’est chère!
La flèche est
moins rapide
à porter le trépas,
Que ne l’est ton amante
à voler dans
tes bras!
À voler dans
tes bras!
Ah! réponds
à ma tendresse! Etc
Verse-moi l’ivresse!
Ah! répondsà
ma tendresse!
S:
Suudelmillani haluan
kuivata kyyneleesi,
ja sydämestäsi
karkottaa pelot.
Haluan kuivata
kyyneleesi!
Haluan kuivata
kyyneleesi!
Delila! Delila!
rakastan sinua!
Par mes baisers
je veux sécher tes larmes
Et de ton cœur
éloigner les alarmes.
je veux sécher
tes larmes!
Je veux sécher
tes larmes!
Dalila! Dalila!
Je t’aime!
Camille Saint-Saëns: Samson et Dalila. Dalilan aarian Mon coeur s’ouvre à ta voix (Sydämeni avautuu äänellesi) alku.
Camille Saint-Saëns: Samson et Dalila. Dalilan aarian Mon coeur s’ouvre à ta voix (Sydämeni avautuu äänellesi) loppu.

Myöhäisoopperat

Saint-Saënsin myöhemmät oopperat osin jatkavat vanhan opéran linjoilla – Henry VIII (1882 ja Ascanio (1888) – ja kaksi niistä on suorastaan vakavoitunut tragédie lyriquen edustajiksi: Les barbares (1901) ja Déjanire (1910). Vain yksi oopperoista on opéra comiquen edustaja: Phryné (1893). Peräti kuusi oopperaa viittaa uuden lajityypistön suuntaan: drame lyrique -otsakkeisia ovat Le timbre d’argent (Hopeakello/Hopean sointi, 1865/75-77), italialaisen oopperan parodia Gabriella di Vergy (1883), joka on drama lirico, Proserpine (1887), Frédégonde (1895) ja L’âncetre (Kantaisä, 1905), kun taas Hélène (1903) on poème lyrique. Oooppera ja t voi jakaa kahteen pääryhmään, historiallisiin ja antiikin aiheisiin: edellisiä ovat Etienna Marcel, Henri VIII, Proserpine, Ascanio, Les Barbares ja Frédégonde; jälkimmäisiä edustavat Phryné, Hélène, Déjanire sekä näyttämöteokset Antigone ja Parysatis.

Le timbre d’argent

Hopeakello/Hopean sointi, drame lyrique en quatre actes (1864; Théâtre national lyrique, 1877) Jules Barbierin ja Michel Carrén librettoon valmistui ensin puhuttujen dialogien kera, ja vasta 1905 (Monte Carlo) ja 1914 (Brysselin La Monnaie) se palasi uudestaan ja kokonaan laulettuna. Teos valmistui wagneriaanisen kuumeen ilmapiirissä, mikä kuuluu oopperan innovatiivisuutena. Se tapahtuu miltei yksinomaan painajaisessa ja finaali ennakoi elokuvallisuutta. Oopperaa pidettiin säveltäjän sanoin ”vallankumouksellisena ja tuhlailevan edistyksellisenä teoksena” (1914). Oopperasta iso osa on orkesterin esittämää musiikkia, sillä eräs keskeinen roolihenkilö on tanssijatar Fiammetta, jolle on kirjoitettu pantomiimejä. Tekstin käsittely on tavullista prosodiaa.

Oopperan hieman makaaberista juonesta huolimatta alkusoitto paljastaa, että kyseessä ei ole vakava tai traaginen teos, vaan sitä leimaa yhtä lailla viihdyttävä ja kupliva ote. Ylipäätään teoksessa on paljon laatukuvamaista sekä pittoreskeja ja tanssillisia numeroita, jotka keventävät tunnelmaa semiserian suuntaan.

Oopperassa köyhtynyt maalari Conrad valittaa jouluaattona surkeaa tilannettaan ystävälleen Bénédictille, tohtori Spiridionille ja lemmitylleen Hélènelle. Fiammetta-tanssijattareen ihastuneena Conrad maalaa tämän lumoojatar Kirken asussa. Conrad pyörtyy ja unessa tohtori muuntuneena markiisiksi antaa Conradille hopeakellon, jota soittaessaan hän saa rikkauksia, mutta jonkun ystävän tai rakkaan kuoleman kustannuksella. Spiridon antaa seuraavassa pienen hopeakellon Conradille: ”Lyö sitten pelotta tätä sointuisaa metallia,/lyö ilman kammoa./Jotta se soisi sinulle tuhlaillen kaikkea mitä ihmiset haluavat,/tämä kello on sinulle.” Oopperassa hopeakellon helähdyksen ensimmäinen uhri on Hélènen isä.

Conrad ja Spiridion tavoittevat Fiammettaa, joka tanssii ensin Wienin Kuninkaallisessa teatterissa; Fiammettan läpi näytöksen jatkuvan aika ajoin tosin muun toiminnan keskeyttämän tanssin luonnehdinta käynnistyy heti II näytöksen alussa:

Juhlien aikana Fiammetta tanssii ”Mehiläistanssin” (Pas de l’Abeille)

ja Spiridon hurmaa neidon ”Napolilaislaulullaan” (Chanson napolitaine).

Kun Conrad häviää kosiskelun Spiridionille, hän pyyhkäisee tyhjäksi Firenzen palatsiksi muuttuneen uuden tapahtumapaikan juhlapöydän, koska ei uskalla soittaa nyt kelloa.

III näytöksen avaa Kerjäläisten kuoro, jossa Hélène ja Rosa-sisar esiintyvät hyväntekijöinä. Hélènin Rosa-sisaren häitä Bénédictin kanssa valmistellaan, jolloin Rosa ja Bénédict laulavat kuoron kera dueton ”Perhonen ja tähti” (Le papillon et l’etoile). muut houkuttelevat Conradin kaivamaan esille hautaamansa kellon. Spiridion ja muut ovat pukeutuneet säkkipilliä ja tamburiinia soittaviksi mustalaisiksi, jotka kutsuvat kaikki häätanssiin, joka on ”Mustalaistanssi” (Danse bohemienne): ”Nopeampi kuin lintu,/taipuisampi kuin ruoko”.

Conrad on kaivanut kellon esiin ja, kun hän soittaa sitä, Bénédict kuolee.

IV näytöksen alussa Conrad on heittänyt kellon järveen, mutta hän vastustaa seireeneiden houkutuksia. Spiridon järjestää paikalle tanssiesityksen, ja Circé eli Kirke-Fiammetta tanssii loistokkaasti. Spiridon laulaa kellosta kolmesäkeistöisen balladin, jolle enigmaattista sävyä luovat viuhuvat kromaattiset kulut: ”Hiekalla loistaa, kimaltaa ja säkenöi”

kolmannessa säkeistössä loppuratkaisuksi kuullaan, kuinka satunnainen kulkija katsoessaan veden syvyyksiin pystyy laskemaan siellä viruvien kuolleiden määrää.

Conrad kutsuu Hélèneä. Bénédictin haamu tarjoaa  kellon Conradille, joka murskaa sen: ”Kohtalokas kello,/hopean ja pahan demoni,/nyt et enää houkuttele ketään”.

Conrad herää unestaan työhuoneessaan ja kosii Hélèneä, joka suostuu vaatimattomaan ja työteliääseen elämään taiteilijan rinnalla. Lopussa kuullaan rukous Neitsyt Marialle ja joulutunnelma valtaa kaikki. Ooppera loppuu puhtaan diatonisesti kaiken koetun jälkeen.

Proserpine

Kyseessä on, drame lyrique en quarte actes (1887, Opéra-Comique) Louis Gallet’n librettoon A. Vacquerin mukaan. Ooppera sijoittuu 1500-luvun Italiaan, jossa säveltäjän mukaan ”kaksi nuorukaista leikkii naisten sydämen kustannuksella, mikä ajaa neidon kuolemaan”. Oopperaa esitettiin vain 10 kertaa, sillä kritiikki teilasi sen pitkästyttävänä ja sieluttomana. Lisäksi Ranskaan rantautunut Wagner-aalto hankaloitti oopperan vastaanottoa.

Oopperassa kurtisaani Proserpine pitää palatsissaan juhlat, johon saapuu hänen entisiä ja tulevia rakastajiaan. Hän rakastaa Sabatinoa, jota ei näy joukossa. Hetken päästä Sabatino saapuu kera ystävänsä Renzon ja tämän Angiolina-sisaren, jonka Sabatino aikoo naida, tosin sitä ennen hänen on luovuttava intohimostaan Proserpineaa kohtaan. Proserpinen kahtiajakoista luonnetta ilmentää ensin hänen oikullisuuttaan kuvaava musiikki: ”Tosiasiassa, herrat, te rasitatte minua!/pyydän teitä, antakaa minun edes hengittää; palvokaa minua, jos haluatte,/mutta jättäkää välillemme hieman etäisyyttä.”

Proserpine kaipaa myös todellista rakkautta: ”Tosi rakkautta, puhtaasta lähteestä/olisin halunnut juoda/ettekö haluta tarjota/polttaville huulilleni?”

Sabatino kysyy kuitenkin Proserpinelta, josko pääsisi tämän rakastajaksi, jolloin Proserpine muistuttaa miekkosta kurtisaaniudestaan. Sabatino yrittää pehmittää neitoa ja kertoo olevansa rikas, mutta Proserpine heitättää miehen ulos talostaan ja unelmoi antautumista köyhälle miehelle. Näin onkin käyvinään, tosin humoristisesti, sillä hänen korujaan ryöstämässä ollut kelmi Squarocca kelpaa Proserpinalle vakoojaksi Sabatinoa vastaan.

Toisen näytöksen alussa Angiolina on teljetty Torinossa luostariin, jossa nunnat laulavat Ave Mariaa ja Angiolina pohtii tulevaisuuttaan.

Renzo tulee tapaamaan sisartaan ja kertoo hänelle, miten paljon Sabatino rakastaa tätä. Sabatino laulaa aarian Angiolinalle ja päätää sen toiveikkaan aneleviin säkeisiin: ”Minulle koko maailma lepää kädessänne.”

Kihlajaisseremonian keskeyttää pyhiinvaeltajien, nunnien, majatalon asukkien, noviisien, palvelijoiden ja kerjäläisten kulkue, ja mukana tulee valeasuinen Squarocca, joka huomaa Angiolinan kauneuden ja aikoo herättää neidon avulla Proserpinen mustasukkaisuuden.

Kolmannessa näytöksessä Proserpina odottaa mustalaisnaiseksi pukeutuneena vuorilla ja tanssii muiden mukana tarantellaa.

Proserpine raivostuu kuullessaan Squaroccan kuvauksen luostarin tapahtumista ja Angiolinan enkelimäisestä kauneudesta. Kun Renzo ja Angiolina osuvat paikalle, Proserpine povaa neidolle hirvittävää kohtaloa, jollei tämä pura kihlaustaan Sabatinon kanssa.

Kuvassa Sarah Bernhard kostavana Proserpinena (Gallica.fi: https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b53117621r?rk=21459;2)

IV näytöksessä Proserpine tunnustaa rakkautensa Sabatinolle, mutta tämä on horjumaton rakkaudessaan Angiolinaa kohtaan. Proserpine yrittää surmata kilpailijattarensa tikarilla, minkä Sabatino estää, jolloin Proserpine työntää tikarin omaan rintaansa ja antaa rakastavaisille siunauksensa. Tässä Proserpinen onneton loppua: ”En voi estää häitäsi, voi/Mutta ainakaan en tule näkemään sitä!”

Aikalaisten tyly tuomio oopperalle tiivistyi säveltäjän nimellä leikittelevään mottoon: ”Cinq sens, mais pas d’âme.” (Viisi aistia, mutta ei sielua.”

Ascanio

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b70000620.r=saint-saëns%20ascanio?rk=64378;0#)

Ascanio, opéra en cinq actes (1888, Opéra 1890) Gallet’n librettoon Paul Meuricen Benvenuto Cellinin -näytelmän pohjalta. Oopperan nimi vaihtui Ascanioksi, ettei teos olisi sekoittunut Berliozin Benvenuto Celliniin. Saint-Saënsin oopperasta puuttuu Meuricen näytelmää seuraten kohtaus, jossa Cellinin valaminen kohtaa ongelman metallin puuttuessa. III näytös sijoittuu Frans I:n aikana Fontainebleun linnan juhliin.

Ooppera tapahtuu Pariisissa 1539, kun Cellini oleskeelee Frans I:n hovissa. Cellini on tullut oppipoikansa Ascanion kanssa Italiasta. Kuninkaan rakastajatar Herttuatar d’Etampes on iskenyt silmänsä Ascanioon. Kuningas lupaa Cellinin käyttöön Neslen suuren kartanon, jonka omistaa d’Estourville, mikä johtaa ilmiriitaan. Cellini ja Ascanio rakastuvat Pariisin pormestari Robert d’Estourvillen Colombe-tyttäreen, vaikkakin Cellini luopuu lopultaa Ascanion hyväksi Colombesta. Tilanne herättää Celliniin rakastuneessa Scozzonessa, Herttuattaren sisarpuolessa, mustasukkaisuutta Colomben vuoksi. Cellini tekee kaikkensa estääkseen Colomben ja kreivi d’Orbecin avioliiton, jonka Herttuatar on kostoksi järjestänyt, sillä Cellini onnistui suututtamaan Herttuattaren estäessään tätä ottamasta Ascaniota rakastajakseen, sillä nainen on tuhonnut monia aiempia rakastajiaan. Huomatessaan mustasukkaisten naisten, Herttuattaren ja Scozzonen, luoman asetelman saattavan Colomben vaaraan, hän piilottaa tytön lähiluostaria varten laatimaansa relikvaarioon eli pyhäinjäännöskaappiin/kirstuun ja aikoo toimittaa neidon turvaan. Kreivitär keksii Cellinin juonen, siirrättää relikvaarion omille kartanoonsa ja aikoo tukehduttaa neidon kaappiin. Kuitenkin Scozzone on salaa ottanut Colomben paikan. Cellini pyytää kuninkaalta lupaa Ascanion ja Colomben häihin palkinnoksi luomastaan viimeisimmästä mestariteoksesta, valtavasta Jupiterin patsaasta. Kuningas suostuu, mutta iloa varjostaa tieto Scozzonen tukehtumisesta relikvaarioon Colomben asemasta.

Oopperassa Ascanion musiikillinen muotokuva on hellyttävä ja maalaa hänet rakastettavana nuorukaisena: ”Niin kaukana ja niin ylhäällä avaruudessa,/taivaallinen näkyni vaeltaa,/johtaen harhaan epätoivoisia katseitani!”

Cellinin ja pormestarin riidan aikana D’Estourvillen raivo itsevarmasti käyttäytyvää Celliniä kohtaan purkautuu seuraavassa musiikissa: ”Hui! miten hupaisaa röyhkeyttä!/luovuttaisinko linnani/tälle kirotulle juntille!”

Cellinin omapäinen luonne ilmenee siinäkin, kun hän keisarin kutsun sijaan pitää kuninkaan miellyttämistä tärkeämpänä, vaikka tämä oli hetki sitten pyytänyt Celliniä poistumaan Ranskasta tämän loukattua Herttuatarta Ascaniota puolustaessaan. ”Keisari Kaarle V,/ joka saapui tänä aamuna, kutsuu jo minua./Mutta minä kuulun kuninkaalle; odottakoon Keiaari!”

Toisaalta Cellini rakastuu välittömästi haaveellisesti nähdessään Colomben: ”Oi suloinen Hebe,/ puhtaus, nuoruus,/ ihanteellinen rakastajatar,/vie sieluni taivaisiin.”

II näytöksen alussa Celliniä rakastava Scozzone laulaa 1500-luvulta peräisin olevan firenzeläislaulun: ”Fiorintenelle! Oi, kuka kutsuu minua?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?”

III näytöksen alussa Fontainebleaun juhlissa ovat läsnä kuningas Frans I, hänen veljensä keisari Kaarle V, Herttuatar sekä koko muukin väki. Kruunupäät kiistelevät Cellinin omistamisesta, mutta hän lupaa valaa kolmessa päivässä Jupiterin kuninkaalle. Näytöksen kruunaa ranskalaisen barokkioopperan mukaisesti 12 tanssista koostuva divertissiment, jossa esiintyvät antiikin kuuluisat taruhenkilöt: Venus, Juno ja Pallas, Bacchus ja bakkantit, Foibos-Apollo ja 9 muusaa, Cupido ja Psykhe, Diana ja nymfit, najadit ja dryadit.

IV näytöksessä relikvaariota siirretään. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436632s.r=saint-saëns%20ascanio?rk=257512;0#)

V näytöksessä Louvressa olevassa rukoushuoneessa paljastetaan sinne tuotu relikvaario. Sillä hetkellä kun Herttuatar avaa kaapin, väki alkaa laulaa Cellinin Jupiter-veistoksen kunniaksi: ”Katoamattomassa loistossaan,/ihmisten keskuuteen hän laskeutuu/ylimmäinen jumala, voittoisa jumala!” Cellini pyytää nyt Colomben kättä Ascaniolle ja kuningas suostuu pyyntöön. Herttuatar on riemuissaan, koska hän olettaa Colomben menehtyneen. Kun Colomben sijaan kuolleena onkin Scozzone, Herttuatar joutuu hulluuden partaalle ja Cellini jättää katkerat jäähyväiset ilon ja valon tuojalleen.

V näytös Jupiter-patsaan paljastamisen jälkeen, vasemmalla näkyy aukaistu relikvaario. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b84366336.r=saint-saëns%20ascanio?rk=171674;4#)

Phryné

Teos on lajiltaan opera comique en deux actes (1893, Opéra comique) L. A. de Lassuksen librettoon; André Messager laati 1896 esitykseen lauletun resitatiivit. Päähenkilö oli hetaira/kurtisaani antiikin Kreikassa, femme fatalen kuva, mikä sopi hyvin Pqriisin 1890-luvun seksuaalisesti virittyneseen ilmapiiriin. Häneen liittyvät tapahtumat eivät ole aivan varmoja: niiden mukaan häntä syytettiin jumalanpilkasta, Hermeksen patsaan häpäisemisestä, minkä vuoksi hän joutui Areiopagille, jonne apostoli Paavalikin pääsi puheidensa vuoksi, vastaamaan neuvoston eteen; nähdessään naisen paljastetun rinnan tai koko kehon (lähteet kertovat tästä eri tavoin), tuomarit olisivat kuitenkin hurmaantuneet ja päästäneet neidon pälkähästä.

Jean-Léon Gérôme, Phryné devant l’aréopage (n. 1861, Hamburger Kunsthalle)

Oopperassa Ateenan kaduilla viestintuoja kuuluttaa hyveellisen Dicéphilen näköispatsaan tuomasta kunniasta, ja miekkonen kerskailee saamastaan kuolemattomuudesta. Kansa osoittaa suosiota, mutta orjat ja Phryné ihailijoineen pilkkaavat neuvoston päätöstä. Dicéphile on pitänyt holhouksessa veljenpoikaansa Niciasta, joka on rakastunut Phrynéen, mutta on myös älytön tuhlailija. Nicias pyytää holhoojaltaan joko kaksi talenttia (12.000 drakmaa) tai nyt täysikäisenä rahojensa käyttöoikeutta. Setä äityy saarnaamaan säästäväisyydestä ja pidättyväisyydestä, joita hän on itse noudattanut. Nicias vähät välittää saarnasta tai ex-holhiajan uhkauksesta toimittaa nuorukainen velkavankeuteen. Pian kaksi miestä saapuu pidättämään Niciaksen, mutta Phryné orjineen tarjoutuu piilottamaan nuoren miehen kotiinsa. Kostoksi Nicias laittaa patsaan päälle viinileilin, jonka pohjasakalla hän värjää marmoripatsaan profiilin. Hetimiten saapuu Dicéphile nauttiakseen patsaan näkemisestä, mutta huomatessaan sen tärvelemisen hän latelee hirveitä uhkauksia.

Toisessa näytöksessä Nicias ja Phryné kuhertelevat lemmensanoin. Phrynén vartija Lampito ilmoittaa raivostuneen Dicéphilen saapumisen. Niclas lähtee ja Phryné ottaa vastaan vanhan miehen, joka on kaupungin johtava virkamies, vastaan puolipukeissa ja pyytää tätä auttamaan pukeutumisessa. Vanha mies joutuu kiihkon tilaan, mutta ennen kuin hän pääsee himonsa tyydyttämiseen, Phryné häviää, ja hänen tilallaan on neidon näköinen Venus-Afroditen patsas. Miehen mieli sulaa patsasta katsellessa. Patsas häipyy, ja taas Phryné ilmaantuu maaten säteilevänä sohvallaan ja katselee rakastunutta vanhaa miestä voittoisan ja pilkallisen oloisena. Nicias ja koko talonväki saapuvat nauttimaan räväkästä näystä, kun tärkeilevä virkamies on liki taintuneena Phrynén jalkojen juuressa. Dicéphilen on pakko pyörtää tiukat periaatteensa ja antaa veljenpojalle puolet tämän omaisuudesta. Kansa hurraa nyt Dicéphilelle, ei tämän hyveen vaan armeliaisuuden takia. Tärkeilijän saaman opetuksen jälkeen häntä juhlitaan taas esi-isien veroisena jumalten suosikkina.

Saint-Saëns oli antiikin suuri tuntija ja ihailija, ja musiikissaankin hän pyrkii tavoittelemaan ”oikeita” sävyjä käyttämällä tanssikohtauksissa tamburiinia sekä kitharaa, jota jäljittelevät jousten pizzicatot.

Dicéphilen kustannuksella pidetään hauskaa oopperassa toistuvasti: ”Poika, anna sinulle esimerkin: minä käyn kunnian kaikkialla ympäröimänä.” Tässä miekkonen yrittää opettaa holhokilleen tapoja.

Phrynén ja väen pilkanteko kärttyisää Dicéphileä kohtaan käy hyvin ilmi seuraavasta näytteestä: ”Kuten kaupungilla puhutaan,/Dicéphile on lurjus/Ah!/Hyvät jumalat!/Mikä häpeällinen solvaus!”

 

Rakastavaisista, Phrynéstä ja Niciaksesta, maalataan erikseen ja yhdessä suloinen kuva: ”Parempi olisi lakata elämästä,/kuin elää ilman rakkautta!”.


Oopperassa on unenomaisen juovuttava kohtaus, joka maalaa näkyä Kytheran lemmensaarelta, kun Venus-Afrodite, saaren jumalatar, nousee aalloista: ”Oi Venus,/oi aaltojen tytär,/kaikki kumartuvat edessäsi!/Valkea Afrodite,/suojele meitä!”

Les Barbares

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436718v.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares?rk=21459;2#)

Barbaarit, tragédie lyrique en trois actes et prologue (1901, Opéra de Paris) Victorien Sardoun ja P-B. Gheusin librettoon. Ooppera oli tarkoitus esittää Orangen roomalaisessa teatterissa Provencessa, mutta esityspaikaksi vaihtui Pariisin suuri ooppera eli Garnier-palatsi. Orangessa tarkoitus oli tanssia farandolea sekä viedä yleisö tanssien kaduille, mikä olisi tuonut yhteen Dreyfusen kannattajat ja vastustajat sekä tasavaltalaiset ja vanhoilliset yhteisen taiteen lipun alle ja vahvistaa galleja pohjoisten germaaanien uhkaa vastaan. Barbaareilla tarkoitettiin hieman ennen ajanlaskun alkua Galliaan tunkeutuvia germaaneja, mutta Ranskan oikeisto käytti epiteettiä leimaamaan myös kommunardeja eli Pariisin kommuunin kannattajia Preussin sodan aikana (1870–71), sosialisteja ja tavallista rahvasta. Säveltäjä liitti barbaareihin myös wagneriaanit. Tarina keskittyy papitar Florian, urhoollisen vestaalihahmon, ympärille. Ooppera koki Phrynén ohella suuren menestyksen, vaikka Debussy kritisoi sitä arvottomana säveltäjän lahjat huomioon ottaen. Kriitikko Catulle Mendès sen sijaan piti Saint-Saënsia ”modernin musiikin suurimpana kunniana” ja ylisti tämän jatkuvaa vaihtelukykyä ja kokeilua, uudistumista ja moninaisuutta.

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8455873n/f1.item.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares#)

Prologissa Kertojalle on uskottu alkutilanteen esittely. Sata vuotta ennen ajanlaskun alkua barbaarit Baltian rannoilta valtaavat Rooman imperiumia. Levittäen tuhoa ja kauhua kimbrit ja teutonit rynnivät eteläiseen Galliaan. Orangen kaupunkia piiritetään ja Rooman armeija onnistuu Scauruksen ja Euryalen johdolla pitämään puolensa piirittäjiä vastaan. Vestan papitar floria on kerännyt väkeä teatteriin pyhän alttarin ympärille pitäen yllä pyhää tulta. Vesta ja väki rukoilevat voittoa taisteluiden edetessä muurien ulkopuolella. Konsuli Euryale on saanut surmansa, ja Scaurus tuo verta vuotavan joukkonsa muurin sisälle. Leski Livia vannoo kostoa. Barbaarit alkavat massamurhaamisen Hildibrathin johdolla, mutta he säikähtävät Thorin palvelijoina liekin roihahtamista ja vetäytyvät. Joukkojen johtaja Marcomir rakastuu Floriaan ja käskee miestensä poistuvan. Floria uskoo turvallisuutensa Vestan asemasta Venuksen puolustettavaksi. Scaurus pyytää naisia pakenemaan, mutta Livia pelastaa kaupungin menemällä naimisiin Marcomirin kanssa. Marcomir lupaa evakuoida kaupungin aamun koitteessa, ja Floria rakastuu valloittajaan. Barbaarit jättävät kaupungin ryöstösaaliin kera vahingoittamatta asumuksia ja väkeä. Scaurus organisoi uhrilahjoja jumalille, juhlapelejä ja -tansseja kiitollisuudesta Floriaa kohtaan. Floria aikoo lähteä Marcomirin kanssa ja ottaa mukaansa vain Livian, joka vimmoissaan onnistuu kostamaan Marcomirille miehensä kuoleman iskemällä tätä sydämeen.

Seuraavassa Livian tuska purkautuu miehensä Euryalen kuoltua: ”Euryale! Euryale! hyvästi!/Minä myös menen rakastamani sankarin sivulle,/antautumaan samalle kuolemalle!”

Germaanien sotapäällikkö Hildibrathin raivoa: ”Kuolemaa, verta, tulta, tapparaa!/Tuhoutukoon pelkurimainen väki!”

 

Barbaarien päällikkö esitellään alussa julmurina: ”Sotilaat, annan käyttöönne naiset,/tehkää heistä valintanne mukaan,/orjia tai tappakaa heidät!”

 

Floriasta maalataan puhtoinen, diatoninen kuva: ”Nimeni on Floria./Olen Vestan papitar,/tulen jumalattaren!”

Scauruksen musiikki on hätäisen huohottavaa ja rikkonaista: ”Luulin kuolleeni, loukkaantuneena, verta vuotavana,/tänne asti raahauduin varjossa;/palasin ohjaamaan askeleitanne; kiertoteitä synkkien ryteikköjen läpi,/seuraatte minua.”

 

Rakastunut Marcomir muuttuu aivan toiseksi persoonaksi: ”Kaikki vapisivat edessäni,/ mutta minä vapisen puolestani;/Olisiko tämä sitä näkymätöntä rakkautta?/En tunne tätä huumaavaa kiihkoa!”

 

Rakastuessaan Marcomirin Floria hylkää Vestan: ”Jos jätä Vestan,/palvelet Freiaa,/rakkauden ja nuoruuden jumalatarta!/Freiaako?/Freiaa, päivän sisarta!”

 

I näytöksen lopussa Marcomir ja Floria laulavat Freian ylistystä: ”Vaalea/valkoinen sinisilmäinen Freia,/meille hymyää hyvä jumalatar.”

Kun germaanitvetäytyvät kaupungista ryöstösaaleineen, kansa alkaa viettää juhlia ja tanssia. Ensin kuullaan lyydisessä moodissa huilunsoittajien sisääntulo, Entrée des joueurs de flûte:

Tätä seuraa kaksi muuta baletti/tanssilaulua (Air de ballets), kunnes Ylipappi ilmaantuu temppelistä pyhän kulkueen kanssa: ”Ennusmerkit ovat onnekkaita!”

 

Kansa alkaa tanssia kaikkialla farandolea:

Loppukohtaus kääntää ilon tragedian puolelle, sillä kun Livia saa kuulla, että Marcomir oli surmannut hänen miehensä Euryalen puukottamalla tätä sydämeen, Livia surmaa samoin Marcomirin: ”Tahdon rangaista kurjaa …/Kuka teeskenteli antautuvansa voittoisalle puolisolleni,/ja sitten iski häntä selkään!/Valehtelet!/Se oli sydämeen!/(Livia iskee):Siispä sydämeen!”/(Marcomir kaatuu kuolleena.

Näin Livia on saanut kostonsa samalla kun (Vestalle uskoton) Floria menettää miehensä, germaanipäällikkö Marcomirin.

Henry VIII

Kenties huomattavin ja joka tapauksessa myöhemminkin esille päässyt Saint-Saënsin oopperoista on nelinäytöksinen Henry VIII (1883), opéra, L. Détroyat ja A. Silvestren librettoon Pedro Calderonin näytelmän (1627) mukaan. Se kertoo Henrik VIII:sta ja hänen vaimoistaan. Se pysyi Opéran näyttämöllä vuoteen 1919 asti ja on saanut mainetta useissa Euroopan maissa. Säveltäjä oli syystäkin ylpeä teoksestaan, niin sen aarioista kuin suurista duetoista ja päätöskvartetosta. Etenkin Gounod ylisti teosta ja säveltäjää: ”Saint-Saëns on eräs loistavimmin organisoituneista muusikoista, mitä tiedän.” Wagneriaanit karsastivat teosta sen Meyerbeeriä muistuttavien piirteiden takia. Oopperan musiikki on laadukasta, mutta teoksen tunnelma on monin paikoin synkähkö. Nimihenkilö on oopperassa baritoni, vanha Henrikin hylkäämä kuningatar Katariina Aragonialainen on sopraano ja uusi puoliso Anne Boleyn mezzosopraano.

Saint-Saëns inhosi nimihenkilöä, jota hän kutsui “jaloillaan seisovaksi makkaraksi”, “tupakkamassiksi” ja “pikku pullaksi”. Toisaalta Henrik VIII:n hahmo tarjosi hänelle kosolti dramaattista aineistoa: rakkautta, juonittelua, valtataistelua, kuolemaa jne. Lisäksi Henrik VIII oli vastenmielisenäkin monipuolisesti sivistynyt renessanssi-ihminen. Saadakseen oopperaan uskottavaa aikakausiväriä Saint-Saëns sisällytti siihen vanhoja englantilaisia, skottilaisia ja irlantilaisia sävelmiä, joista hän löysi oopperan pääaiheen, ja erästä sävelmää hän käytti kolmannen näytöksen finaalin lähtökohtana. Mukana on mm. William Byrdin Carman’s Whistle ja The New Medley. Säveltäjä poisti teoksesta aikomansa koomisen hahmon sekä Anne Boleyn kuoleman. Henrikin poliittiset ambitiot ja Rooman uhmaaminen ovat oopperan keskeisiä teemoja.

Ooppera alkaa esittelemällä  Norfolkin herttuan ja Katariinan avulla Espanjan hoviin suurlähettilääksi nimitetyn Don Gomez de Férian tapaamisella.  Gomez aajattelee näin voivansa viettää enemmän aikaa rakastettunsa Anna Boleyn kanssa, mistä Norfolk varoittaa tätä, sillä hän on kuullut kostonhimoisen kuninkaan iskeneen silmänsä Anneen sekä aikoo eloittaa Buckinghamin herttuan. Henrik tervehtii Gomezia ja lupaa auttaa tätä rakkausasiassa tietämättä Gomezin rakastetun nimeä. Surreyn kreivi ilmoittaa kuninkaalle, että paavi vastustaa hänen avioliittonsa mitätöimistä, mutta Henrik aikoo saada rakastamansa Annen sekä hyljätä Katariinan. Henrik huomaa uuden hovinaisensa Annen ja Gomezin tuntevan toisensa. Avausnäytöksen loppu on dramaturgisesti hieno nousevassa jännityksessään, sillä siinä Katariina anoo armoa herttualle turhaan, mitä seuraa sitten Buckinghamin herttuaan surumarssi, kun tätä viedään teloituspaikalle. Kuningas ilmoittaa Annelle rakkaudestaan ja nimittää tämän Pembroken markiisittareksi, jolloin Anne ja Gomez uumoilevat pahaa tulevaisuudeltaan.

Toinen näytös alkaa miekkailuharjoituksella. Hovi on vetäytynyt Lontoosta Richmondiin ruton takia. Anne vakuuttaa vielä rakkauttaan Gomezille. Henrik tapaa heidät ja pyytää iltajuhlaan markiisittaren kunniaksi. Kun Henrik lupaa luopua Katariinasta, Anne lupaa suostua tälle vaimoksi. Anne unelmoi tulevasta asemastaan kuningattarena, kun Katariina näyttäytyy hänelle ja varoittaa neitoa jumalan rangaistuksesta. Norfolk ilmoittaa paavin legaatin eli lähettilään, kardinaali Campeggion, saapumisesta, mutta Henrik siirtää keskustelun seuraavaan päivän juhlien alkamisen vuoksi. Näytös päättyy Richmondin puistossa suuren oopperan edellyttämään tanssiviihdytykseen (Divertissement-ballet), jossa on seitsemän osaa: Johdanto, klaanien sisääntulo;  Idylle écossaise (Skottilainen idylli); La fête de houblon (Humalan juhla); Danse de la gitane (Mustalaistanssi); Pas de Highlanders (Ylämaalaisten tanssi), joka jätetään yleensä pois; Scherzetto, ja Gigue et Finale.

Kolmas näytös alkaa Marssilla, joka kuvaa kirkollisen vallan saapumista ja synodin alkamista. Henrik on ärsyyntynyt paavin valta-asemasta. Anne on huolissaan Gomezin kohtalosta ja kiirehtii häitä. Campeggio varoittaa Henrikiä tämänn kohtalosta, sillä aiemmillekin paavia vastustaneille kuninkaille on käynyt huonosti. Mutta Henrik ei pelkää Roomaa eikä skismaa. Parlamenttisalissa neuvotellaan kuningattaren kohtalosta. Henrik vaatii avioeroa, sillä Katariina oli hänen veljensä leski. Henrik vetoaa laisiina, jotka tukevat häntä eivät voi sallia vieraan vallan määrätä heidän maastaan. Campeggio lukee paavin bullaan avioliiton puolesta. Kansa pysysy Henrikin puolella, joka julistautuu Englannin kirkon päämieheksi ja Anne Boleyn puolisokseen. Legaatti julistaa Henrikin kirkonkiroukseen.

Neljäs näytös alkaa kuninkaan syntymäpäiväjuhlilla. Henrik epäilee Annen uskollisuutta. Katariina on vetäytynyt loppuajaksi Kimboltin linnaan. Gomez tuo kirjeenvaihtoa Annen kanssa Katariinan pyynnöstä. Henrik lähettää tylysti pois Anne, jonka ainoa turva on nyt Katariinassa. Kuningas aikoo lähteä Gomezin kanssa Katariinan luo selvittääkseen aiemmin tapahtuneen. Kansanjoukkojen iloitessa Katariina murehtii, ettei voi nähdä rakasta synnyinmaataan Espanjaa. Anna saapuu pyytämään rakkauskirjettä Gomezin ja itsensä välillä, mutta Katariina ei luovuta sitä. Samalla Henrik ja Gomez saapuvat Katariinan luo. Henrik vaatii Katariinalta todistetta Annen uskottomuudesta. Katariina rypistää kirjeen, jolloin Henrik tivaa Annelta, onko tämä rakastanut ketään muuta kuin kuningastaan. Sopu löytyy, kun molemmat vakuuttavat rakkauttaan. Katariina heittää kirjeen tulisijaan ja vaipuu kuolleena nojatuoliinsa. Henrik vannoo surmaavansa Annen, jos hän koskaan havaitsee tulleensa petetyksi.

Henryn uhmakas henkilöhahmo käy ilmi heti alkupuolella säveltäjän käyttämistä soinnuista ja rytmeistä: ”Siispä Paavi on vihamielinen salaisia halujani kohtaa?”/Kyllä!”

Surumarssi saattelee Buckinghamin herttuaa mestauspaikalle: ”Voi mikä hirveä näkymä!/De profundis (Syvyydestä)!/Minä olen täällä ylin vallankäyttäjä.”

 

Gomeziin rakastunut Anne säteilee onneaan: ”Niin, rakkautemme tuotti minulle valtavaa onne./Jos se riisti minulta rauhani,/se antoi minulle kunnian!”

Annen ja Henrikin rakastumisen ensihuuma on yltäkylläinen: ”Oi Herrani!/vannon eläväni uskollisena teille kuolemaan saakka!/Nauttikaamme syvästä rakkaudesta, voimallisesta ja vahvasta!”

Annea on iloa tulvillaan, kun Henrik lupaa tehdä hänestä kuningattaren: ”Kuningatar!/minusta tulee kuningatar!/Ah!”

Toisen näytökse lopun tanssiketjussa kuullaan mm. Klaanien tanssi

ja tanssi humalaköynnöksen kunniaksi:

Kirkolliskokoukseen liittyy sisääntulo marssilla:

Paavin legaatin julmistellessa Henrik vähän välittää uhkailuista: ”Jumalan nimessä, jonka kiellät, Henrik VIII, minä julistan sinut kirkonkirouksee!/Minä en paina päätäni alas edessäsi!/Aika tuomitkoon paavin ja minun välilläni!”

 

Kansa on tyytyväinen kuninkaan tuomaan Englannin itsenäisyyteen:

Oopperan suuret kvartetit ovat musiikillisesti täysipainoisia ja ihailtuja Rigoletton kuuluisan kvartetin tapaan, minkä lisäksi säveltäjä oli itsekin niihin tyytyväinen. Tässä kvartetti IV näytöksen lopuilta: ”Anne: ”Sydämessäni mikä kauhu!/Henrik: ”Anne, minä rakastan yksin sinua!/Katariina: ”Oi jumala, neuvo minua!”/Gomez: ”Mitä aikoo tehdä kuningas?”

 

uu

 

vv

 

 

Lähteet ja kirjallisuutta

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Friedell, Egon 1989 [1927-31]. Uuden ajan kulttuurihistoria 3, Juva: WSOY.

Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.

Le grand opéra 1828–1867. Le spectacle de l’Histoire, toim. Romain Feist & Marion Mirande, 2019. Opéra national de Paris & Bibliothèque national de France.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Nichols, Roger (toim.) 2008. Camille Saint-Saëns on Music and Musicians. Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Rees, Brian 1999. Camille Saint-Saëns. A Life. London: Chatto & Windus.

Stegemann, Michael 1988. Camille Saint-Saëns mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. München: Rowohlt.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Tarasti, Eero 2003. Musiikin todellisuudet. Säveltaiteen ensyklopedia. Kirjoituksia vuosilta 1980-2003. Helsinki: Yliopistopaino.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös