Siirry sisältöön

Eksotiikka valtaa Ranskan
25.1.2007 (Päivitetty 23.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Orientaalisuus

Napoleonin Egyptin-retken (1798) ajoista lähtien ranskalaissäveltäjiä kiehtoivat kaukaiset kulttuurit, mitä lisäsivät maailmannäyttelyiden järjestämiset Pariisissa (1866, 1867, 1878, 1889, 1900), jolloin saattoi kuulla myös ulkoeurooppalaista musiikkia. Luonnollisesti tutustuminen Ranskan siirtomaihin Pohjois-Afrikassa sekä Orienttiin ja kauempanakin sijaitseviin alueisiin edesauttoi vieraiden kulttuureiden musiikista ja maantieteestä ammentamista (Intia, Ceylon, Jaava, Japani jne.).

Eksotiikka yleisenä ja orientalismi erityisenä suuntautumisena pitäisi erottaa toisistaan, mutta sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska olennaista oli hakeutuminen yleistettyyn kuvaan perustuvaan, värikkääseen, idylliseen ja houkuttelevaan maailmaan, “jonnekin muualle”. Orientti merkitsi toki Lähi-itää eli Syyriaa, Libanonia, Palestiinaa, Israelia ja Jordaniaa, mutta vähitellen myös Egyptiä ja Pohjois-Afrikkaa, Konstantinopolia ja jopa Espanjaa sen arabialaisen menneisyyden vuoksi.

Eksoottisuus muotiin

Eksoottisuuden kasvuun liittyi poliittisia, taloudellisia ja tieteellisiä tekijöitä, kolonialismia, tutkimusmatkailua ja kulttuurintutkimusta. Ranskassa vuorotellen egyptiläisyys, intiaanikulttuurin ihannointi, intialaisuus ja japanilaisuus olivat muotia. Kirjailijat (Chateubriand, Hugo, Gautier, Flaubert) ja kuvataiteilijat (Delacroix, Decamps, Ingres) käsittelivät eksoottis-eroottisia aihepiirejä. “Paikallisväri” (couleur locale) ja “pittoreski” (pittoresque) olivat muotitermejä.

Oopperoiden henkilögalleriat ja tapahtumapaikat muuttuivat: suosittiin “villejä” Afrikassa, Amerikassa ja Aasiassa; näyttämölle sijoitettiin pagodeja, kantotuoleja, moskeijoita, minareetteja, majoja, palmupuita jne. Pukeutumista ja tapoja Pariisin ja vieraiden maiden kesken verrattiin – useimmiten Pariisin eduksi. Usein koomisissa oopperoissa eksotiikka koettiin viihdyttävän lisäksi huvittavaksi, jopa naurettavaksi. Eli alkuun vieraisiin kulttuuriin suhtauduttiin alentuvasti, ja vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla valkoisen miehen ylimielisyys kasvoi vieraiden kulttuureiden ihailuksi.

Eksotiikka oopperassa

Félicien Davidin 1840-luvun teoksista alkaen ranskalaisissa oopperoissa ja lauluissa toistuivat eksoottiset, seikkailulliset ja eroottisesti kiinnostavat aihepiirit ja seudut. Samoin Louis Moreau Gottschalkin (1829-69), New Orleansissa syntyneen pianistin kuubalais- ja eteläamerikkalaistyyliset sävellykset saavuttivat Pariisissa suosiota ja toivat Louisiana- sekä Kuuba-romantiikan eurooppalaisten ulottuville.

Davidin jälkeen ranskalaisessa oopperakirjallisuudessa eksotiikkasuuntautuminen on havaittavissa mm. Reyerin, Bizet’n (Helmenkalastajat), Saint-Saënsin, Delibes’n, Rabaudin ja Rousselin oopperoissa. Mutta myös Italia, Espanja (Carmen), Venäjä, Skandinavia ja vuosisadan loppupuolella jopa Ranskan maakunnat (Provence, Bretagne jne.) tarjosivat kimmokkeita ranskalaissäveltäjien työlle.

Eksoottisuutta musiikissa viljeltiin eniten melodiikassa, jossa puolitoista-askel oli tyypillisin tehokeino (Simson ja Delila, Djamileh); toinen oli ornamentaalisten motiivien käyttö (Helmenkalastajat). Vähitellen otettiin käyttöön modaalisuus (alennettu johtosävel, duurin ja mollin sekoittaminen, aiolinen ym. moodit), urkupisteet, oktaavikaksinnukset ja avokvintit.

Soittimista harppu, ruokolehtisoittimet, triangeli, piccolo, kastanjetit, tamburiini, gongi ja erilaiset kalistimet olivat suosittuja, myös sointiväriensä puolesta. Tanssit – ensin espanjalaiset (habanera, seguidilla), sitten kaukaisemmat (usein kuviteltuja outoja tanssirytmejä) – olivat itseoikeutettuja orientaalisuuden kantajia.

Ranskalaisromantikkoja eksoottisina

Félicien David

Félicien Davidin (1810-76) oodisinfonia Le désert (Autiomaa, 1844) ennakoi 1800-luvun lopun eksotismia orientaalisuudellaan, minkä lisäksi hän sävelsi myös varsinaisia oopperoita. Näitä ovat La perle du Brésil (Brasilian helmi, 1851/61), opéra-comique, josta löytyy eksotiikkaa Meyerbeerin Afrikattaren tapaan ja jonka tunnetuin numero on koloratuurisopraanoiden suosima soolo “Charmant oiseau” (Hurmaava lintu).

Muita Davidin oopperoita ovat Herculaneum (1859), jossa kristityt ja barbaarit ovat vastakkain ja lemmenpari kuolee Vesuviuksen purkauksessa, sekä Lalla-Rookh (1862), opéra-comique. Sitä sävyttää persialainen ilmapiiri, vaikkakin sen eksotiikka on enemmän aiheenvalinnan kuin musiikin tasolla vaikkapa avausnäytöksessä Mirzan numerossa “Si vous ne savez plus charmer” (Jos te ette osaa enää hurmata).

Ernest Reyer

Ernest Reyer (1823-1909) osallistui kahden suuren oopperansa lisäksi myös eksotiikkasuuntaukseen. Näytteitä siitä ovat Davidin esimerkistä syntynyt ”orientaalinen sinfonia” Le Sélam (1850), jota Berlioz kehui innostuneesti. Toinen esimerkki on baletti Sacountalâ (Sakuntala, 1858) intialaisaiheeseen, joka puhutteli 1800-luvulla muitakin säveltäjiä niin Ranskassa kuin Saksassakin.

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saëns (1835-1921) oli eräs ensimmäisiä ranskalaisen musiikin eksootikkoja, joka matkusteli mielellään Pohjois-Afrikassa ja Kaukoidässä ja sisällytti musiikkikieleensä asteikko- ja värielementtejä ulkoeurooppalaisista kulttuureista. Oopperan lisäksi hän hyödynsi pohjoisafrikkalaisia vaikutteita teoksissaan pianolle ja orkesterille, mm. pianokonsertossa nro 5, sekä Suite algériennessä (1880).

La princesse jaune (Keltainen prinsessa, 1872) on yksinäytöksinen koominen ooppera, viehättävän kepeä, orientaalinen teos hollantilais-japanilaiseen aiheeseen, miltei kamarioopperamainen intiimiydessään. Ooppera ei pahemmin menestynyt, sillä se oli ensimmäisiä Kaukoitään sijoittuvia oopperoita Ranskassa. Musiikillisesti teos on oireellinen pentatoniikassaan ja viittaa jopa Debussyn suuntaan.

Léo Delibes

Baletteja ja koomisia oopperoita

Léo Delibes (1836-91) oli urkuri Benoist’n ja Adamin oppilas, joka ei onnistunut saamaan Rooman palkintoa. Sen sijaan hän pääsi konservatorion sävellyksen professoriksi Henri Reberin jälkeen (1881) sekä Ranskan Akatemiaan musiikin edustajana (1884).

Delibes sävelsi noin 30 näyttämöteosta, joista 22 on oopperaa ja joista neljä teosta on yhä esillä. Baletit Coppélia (1870) ja Sylvia (1876) ovat lakastumattoman suosittuja. Alkuvaiheen oopperat ovat pääosin operetteja (opérette, opérette bouffe, farce).

Le roi l’a dit (Kuningas on puhunut; 1873), koominen ooppera, on operettityylinen teos Ludvig XIV:n ajalta, samalla ylipäätään ensimmäinen merkittävä Delibes’n ooppera, joka piti pintansa ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Säveltäjä on siinä viehtynyt klassisen ajan pastissien tekemiseen. Myös Jean de Nivelle (1880), opéra, on yhä esillä, mutta Delibes’n varsinainen täysosuma oli Lakmé.

Lakmé

Lakmé (1883), opéra, pääsi esille Koomisessa oopperassa, jossa sitä esitettiin 179 kertaa (1888-93). Siitä tuli eräs pariisilaisten suosikkiteos: teosta esitettiin 1 265 kertaa vuoteen 1945 mennessä. Se on muodoltaan perinteinen, mutta täydellisesti eksotiikalle antautunut ooppera. Hindu-ympäristöön sijoittuva traaginen tarina on laadittu hieman Meyerbeerin Africainen tapaan, samalla kun se ennakoi Puccinin Madama Butterflyta.

Brahmiinipapitar Lakmé (sopraano) rakastuu englantilaisupseeri Géraldiin (tenori), joka on tunkeutunut toverinsa Fredericin (baritoni) kanssa pyhään puutarhaan (vrt. Helmenkalastaja). Lakmé pelastaa Géraldin isänsä, brahminiipappi Nilakanthan (basso) tappoyritykseltä ja kuolee ottamaansa myrkkyyn, kun hän tietää menettävänsä miehen.

Postikorttieksotiikan sijaan kyseessä on kuitenkin oikea draama, jossa kulttuurierot törmäävät julmasti eivätkä päähenkilöt ymmärrä mitään toistensa maailmoista. Siitä tietoisuutta ilmentää avausnäytöksen Géraldin aaria “Fantaisie aux divins mensonges” (Taivaallisen valheellinen mielikuvitusluomus). Oopperan tekijöiden myötätunto on ollut vieraan kulttuurin puolella, sillä Lakmén annetaan luonnehtia englantilaisia barbaaritunkeilijoiksi duetossa “D’où viens-tu?” (Mistä sinä tulet?). Tosin oopperan kolmannen näytöksen rakkauskohtauksessa, kun Lakmé hoitaa haavoittuneen Géraldin terveeksi, Lakmé unelmoi lauluosuudessaan “Là, je pourrai t’entendre” (Täällä opin ymmärtämään sinua) liikuttavan synkretistisessä, lähes ekumeenisessa hengessä ja esittää ajatuksen uskontojen yhteensulautumisesta ja eri jumalien yhtäaikaisesta palvelemisesta.

Oopperaa hallitsee miellyttävä tyyli, herkullinen orkesteriasu, tehokas kuviolaulu sekä melodinen rikkaus. Nimihenkilö Lakmén koloratuureistaan kuuluisan Kelloaarian ”Ah ! … Où va la jeune Indoue” (Ah … Minne menee nuori hindutyttö) konteksti toisessa näytöksessä ei ole kuitenkaan idyllinen, kuten laulunumeron kauneudesta juopunut kuulija voisi kuvitella, vaan kiduttava, sillä laulun avulla Lakmén on houkuteltava Gérald ilmestymään paikalle isänsä näköpiiriin samalla, kun Lakmé laulaessaan tajuaa, että hän vaarantaa sen kautta rakastamansa miehen hengen. Seuraavassa aarian suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

Minne menee
nuori hindutyttö,
parioiden tytär,
kun kuu
leikittelee
suurissa
mimosoissa?
kun kuu
leikittelee
suurissa
mimosoissa?
Hän kiirehtii
sammalikolla
eikä muista lainkaan,
että kaikkialla
torjutaan
parioiden lapsi.
Hän kiirehtii
sammalikolla,
parioiden lapsi;
pitkin
oleantereita
uneksien
suloisista asioista,
Ah! hän
kulkee ohi äänettä
ja nauraa
yölle! Ah!
Syvällä
synkimmässä
metsässä
kuka on tuo
eksynyt matkaaja?
Hänen ympärillään
silmiä
kiiluu varjossa.
Hän kulkee
umpimähkään,
poissa tolaltaan!
Villipedot karjuvat
ilosta,
ne haluavat syöksyä
saaliinsa kimppuun.
Tyttönen ryntää paikalle
ja hillitsee niiden raivon;
hänellä on kädessään
keppi,
jossa kilisee
taikatiuku,
jossa kilisee taikatiuku.
(matkii kellon ääntä)
Ah! ah! ah! ah! ah! ah!
Vieras katsoo häntä,
tyttö pysähtyy
häikäistyneenä.
Tämä on kauniimpi
kuin rajahit!
Mies punastuu,
sillä hän
tietää elämänsä
kuuluvan
parioiden tyttärelle!
Mutta mies
vaivuttaa
tytön unelmaan,
joka nostaa hänet
taivaaseen saakka,
sanoen hänelle:
paikkasi on tuolla!
Se oli Vishnu,
Brahman poika!
Sen päivän jälkeen,
syvällä metsässä,
matkaaja
kuuntelee toisinaan
somaa ääntä
kepin,
jossa on taikatiuku,
jossa on
taikatiuku.
(matkii kellon ääntä)
Ah! ah! ah! ah! ah! ah!
Où va
la jeune Indoue,
Fille des Parias,
Quand la lune
se joue
Dans les grands
Mimosas?
Quand la lune
se joue
Dans les grands
Mimosas?
Elle court
sur la mousse
Et ne se souvient pas
Que partout
on repousse
L’enfant des parias.
Elle court
sur la mousse,
L’enfant des parias;
Le long
des lauriers roses,
Rêvant
de douces choses,
Ah! Elle
passe sans bruit
Et riant à la
nuit à la nuit!
Là-bas dans
la forêt
plus sombre,
Quel est ce
voyageur perdu?
Autour de lui
des yeux
brillent dans l’ombre,
Il marche
encore
au hasard éperdu!
Les fauves rugissent
de joie,
Ils vont se jeter
sur leur proie
La jeune fille accourtet
brave leurs fureurs,
Elle a dans sa main
la baguette
Où tinte la clochette,
où tinte la clochette
Des charmeurs.
(imitant la clochette)
Ah! ah! ah!
L’étranger la regarde,
Elle reste
éblouie,
Il est plus beau
que les Rajahs!
Il rougira
s’il sait
qu’il
doit la vie
A la fille des parias.
Mais lui,
l’endormant
dans un rêve,
Jusque dans le ciel
il l’enlève,
En lui disant:
ta place est là!
C’était Vishnou,
fils de Brahma!
Depuis jour
au fond des bois,
Le voyageur
entend parfois
Le bruit léger
de la baguette
Où tinte la clochette,
Où tinte la clochette
Des charmeurs.
(imitant la clochette)
Ah! ah! ah!

Léo Delibes: Lakmé. Nimihenkilön Kelloaarian ”Ah ! … Où va la jeune Indoue” (Ah … Minne menee nuori hindutyttö) alku oopperan toisesta näytöksestä.

Léo Delibes: Lakmé. Nimihenkilön Kelloaarian ”Ah ! … Où va la jeune Indoue” (Ah … Minne menee nuori hindutyttö) koloratuureja oopperan toisesta näytöksestä.

Uskonnolliset kohtaukset, alun kuoronumero ja Brahma-rukous, tuovat oopperaan lisäksi paikallisväriä mm. pentatoniikan, tritonuksen, kvintti-bordunoiden ja melismojen avulla. Toisen näytöksen eksoottiset tanssit, tanssilaulujen (Airs de danse) ketju (Terâna, Rektah, Persialainen jne.) on tehokas osa kokonaisuutta, vaikkakin rouva Bentson, englantilaistyttöjen kotiopettajatar, paheksuu tanssien ja bajadeerien, tanssijoiden, säädyttömyyttä. Lakmén ja hänen palvelijattarensa Mallikan (mezzosopraano) duetto “Dôme épais le jasmin / Sous le dôme épais” (Tuuhea jasmiiniholvi / Tuuhean holvin alla) on satumainen.

Henri Rabaud

Henri Rabaud (1873-1949) oli Massenet’n oppilas ja Rooman palkinnon voittaja (1894), taitava orkesterinkäsittelijä sekä -johtaja. Hän toimi oopperakapellimestarina (1908-) Roomassa, Wienissä, Pariisin Opérassa sekä Bostonissa ennen kuin hänestä tuli Pariisin konservatorion arvostettu johtaja (1920-41) ja maansa huomattavimpiin kuulunut musiikkihenkilö.

Oopperoita Rabaud’lta syntyi kahdeksan, joista kahta – La fille de Roland (Rolandin tytär, 1904; Opéra-Comique Paris) ja Rolande et le mauvais garçon (Rolande ja paha poika, 1934; Grand Opéra Paris) – esitetään harvakseltaan.

Sen sijaan ihastuttava Mârouf, savetier du Caire (Marouf, Kairon suutari, 1914; Opéra-Comique Paris), opéra, on jäänyt henkiin. Oopperan juoni perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoihin, joissa suutari saa vaihdettua vanhan vaimonsa kauniiseen prinsessaan. Tunnetuin oopperan numero on Mâroufin (tenori) KaravaaniaariaA travers le désert” (Aavikon poikki). Myös prinsessa Saamcheddinen (sopraano) sooloa ”Mârouf, il n’est pas de richesse” (Mârouf, ei vain rikkaus merkitse jotain) esitetään erillisesti.

Albert Roussel

Vaikutteita Intiasta ja antiikista

Albert Roussel (1869-1937) oli Gigout’n ja d’Indyn oppilas. Hän teki vuonna 1909 vaimonsa kanssa matkan Intiaan ja Indokiinaan, mikä vaikutti ratkaisevasti hänen musiikilliseen suuntautumiseensa niin orkesteri- kuin vokaaliteoksissakin. Olematta suoranainen impressionisti – hän sijoittuu d’Indyn koulun ja uuden ranskalaisen musiikin (Debussy, Ravel) välimaastoon – jälkiromantikko Roussel kulki kohden neoklassismia, mutta eksotiikka on hänen musiikkinsa keskeinen nimittäjä.

Neoklassismi ja antiikkikiinnostus näkyy Rousselin toisessa oopperassa La naissance de la lyre (Lyyran syntyminen, 1924; Opéra, 1925), conte lyrique. Teos perustuu Sofokleksen näytelmään Ikhneute sekä homeeriseen hymniin (700-luvulta eaa.). Solisteille, tanssijoille, kuorolle ja orkesterille sävelletty teos kertoo Hermeksen ja Apollon riitaantumisesta edellisen varastettua toisen karjaa. Apollo kuitenkin leppyy, kun Hermes kokoaa naudan jäänteistä (sarvista, nahasta ja suolista) soittimen, joka miellyttää Apolloa sekä nymfejä ja satyyrejä – joten rauha palaa Olympokselle ja Apollo ottaa lyyran soittimekseen. Alkuperäiskoreografiasta vastasi Bronislava Nijinska.

Le testament de la Tante Caroline (1933; Olmütz, 1936), opéra-bouffe, on hupaisa kolminäytöksinen perhedraama, josta yksinäytöksisenä operetti-versiona on tullut yllättäen Rousselin suosituin ooppera. Se kertoo tädistä, joka jättää perinnön veljen- ja sisarentyttärilleen sillä ehdolla, että joku heistä saa vuoden sisällä lapsen. Kaksi sisaruksista saa sen saman miehen, perheen autonkuljettajan kanssa, vieläpä samana päivänä, kunnes lopulta ilmenee, että vanhimmalla tyttärellä on nuoruudenhairahduksen tuloksena jo aikuinen lapsi – perheen autonkuljettaja!

Eksoottisen oopperan huipentuma

Padmâvatî (1918; Opéra, 1923), opéra-ballett orientalisti Louis Laloyn runoelmaan merkitsi ranskalaisen eksoottisen oopperan huipentumaa ja päätepistettä. Teoksen orkestraalinen uhkeus, kuoron tärkeys, tanssien moninaisuus, hemaisevat harmoniat, hindumelodiat ja -asteikot sekä – omana aikanaan – lumoaviksi koetut näyttämökuvat valaistustehoineen tekivät oopperasta puoleensavetävän. Myöhemmin oopperan esitykset ovat olleet vähäiset, mitä voi vain ihmetellä, sillä teos kuuluu ranskalaisen oopperakirjallisuuden eliittiin.

Ooppera kertoo moguli ja sulttaani Alaouddinista (baritoni), joka piirittää hindulaista Chitorin kaupunkia hallitsijanaan Ratan-Sen (tenori). Rauhan solmimiseksi kuningas Ratan-Sen on valmis näyttämään Alaouddinille rikkauksiaan, tanssityttöjään ja jopa naisten palatsissa asuvan kuningatar Padmâvatîn (altto), joka on kuuluisa kauneudestaan – hänen nimensä tarkoittaa sanskriitiksi ”lootuksen kaltainen”. Padmâvatî riisuu jopa huntunsa, mutta rauhansopimusta ei synny, sillä sen ehtona Alaouddin vaatii Padmâvatîa. Mogulit hyökkäävät kaupunkiin, ja taisteluissa haavoittunut Ratan-Sen pyytää vaimoaan antautumaan valloittajalle verilöylyn estämiseksi. Padmâvatî mieluummin surmaa miehensä, sillä Shiva-kultin mukaan nainen poltetaan kuolleen miehensä kanssa, mitä kuningatar pitää viholliselle antautumista parempana kohtalona. Kun Alaouddin lopulta pääsee temppeliin asti, hän löytää vain palaneen hautajaisrovion.

Padmâvatîn upeaa antia edustavat tanssikohtaukset: avausnäytöksessä Sotatanssi, Naisorjattarien tanssi sekä Palatsin naisten tanssi; toisessa näytöksessä Pantomiimi sekä Tanssi ja pantomiimi. Kerrassaan ihastuttava on palatsikohtauksessa Brahmaanin (tenori) kertomus ”Padmâvatî est l’image vivante de lotus céleste” (Padmâvatî on taivaisen lootuksen elävä kuva). Samaan aikaan musiikissa käytetään eksoottista asteikkoa ja lyömäsoittimet kilisevät unelmaisesti. Tätä täydentää vielä Nakamti-tytön (mezzosopraano) laulamat kuningattaren ylistykset.

Oopperan toinen puolisko ja näytös, aluksi tunnelmiltaan synkkä ja arvoituksellinen, tapahtuu Shivan temppelissä, jossa järjestetään lopuksi mahtava spektaakkeli: tanssien ja pantomiimien jälkeen tapahtuu hautajaisseremonia (Cérémonie funèbre) Shivan pappeineen ja kuoroineen, jotka hokevat mystisiä loitsuja – eli ooppera ei voisi päättyä vaikuttavampaan kohtaukseen.

Lähteet ja kirjallisuutta

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös