Siirry sisältöön

Jules Massenet
25.1.2007 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Elämänvaiheet

Jules Massenet

Jules Massenet’n (1842-1912) elämä on tyypillinen ranskalaissäveltäjälle: hän syntyi provinssissa, lähellä Saint-Étienneä (Loire) ja tuli vanhempiensa mukana Pariisiin, jossa hän pääsi konservatorioon jo kymmenvuotiaana. Sävellysopinnot Thomas’n johdolla (1861-) johtivat Rooman palkintoon 1863. Opiskeluaikanaan hän sai vaikutteita myös Meyerbeerin, Berliozin ja Gounod’n oopperoista soittaessaan vuosia Théâtre Lyriquen orkesterissa patarumpuja. Wagner-konsertit vuonna 1860 olivat myös tärkeä herätteenantaja. Italian-vuosinaan (1864-66) Massenet tutustui Lisztiin ja tulevaan vaimoonsa (1866-) Ninoniin, sävelsi Requiemin sekä pani alulle orkesterituotantonsa.

Luovan taipaleensa alkuvaiheissa Massenet sävelsi lauluja ja pianokappaleita. Onneksi – ja ilmeisesti Thomas’n tuella – sekä Rooman-palkinnon tuoman tunnettavuuden ansiosta hän sai tilauksen Opéra-Comiqueen, mikä aloitti hänen 45 vuotta käsittäneen oopperasäveltäjän uransa (1867-1912).

Tosin kilpailu oli kovaa eikä Massenet ollut saada oopperasäveltämistä käyntiin, sillä yhdessä hänen kanssaan ystävät ja kollegat – Saint-Saëns, Bizet, Delibes, Lalo. Fauré, Castillon, Duparc ja monet muut – osallistuivat samoihin sävellyskilpailuihin, joita Opéra-Comique ja Théâtre Lyrique järjestivät. Massenet menestyi aluksi laulu-, kantaatti- ja orkesterisäveltäjänä, mutta hänen oopperansa eivät voittaneet palkintoja. Hänen oopperansa La grand’ tante (1867) perusteella arvostelijat pitivät häntä enemmän orkesterin kuin teatterin miehenä.

Menestys alkoi vasta, kun Le roi de Lahore pääsi Opéraan (1877) ja Massenet sävellysopettajaksi konservatorioon (1878-96). Hänen oppilaitaan olivat mm. Piernè, Charpentier, Schmitt, Bruneau, Ropartz, Hahn, Koechlin ja Enescu. Näitä ennen oli syntynyt koominen ooppera Don César de Bazan (1872), antiikin tragediaan sävelletty näytelmämusiikki Les Erinnyes (Raivottaret, 1873/76), josta on peräisin ylen suosittu, lukemattomina sovituksina levinnyt Elegia, oratorio Marie-Magdeleine (1873) sekä neljä orkesterisarjaa (1871-76).

Massenet’n maine kiiri myös Italiaan, ja Ricordin ansiosta oopperan Hérodiade (1881) sävellystyö käynnistyi. Manon (1884) aloitti Massenet’n maailmanvalloituksen ja vakiinnutti hänen asemansa Ranskan johtavana oopperasäveltäjänä. Seuraavat 28 vuotta Massenet’n ura oli sarja uusien oopperoiden, balettien ja näyttämömusiikkien säveltämistä, julkaisuita ja tuotantoja, ulkomaisia vierailuja sekä vaeltamista Pariisin ja säveltämiselle omistetun maaseutukodin välillä.

Vierailu Bayreuthissa jätti jälkensä: wagneriaaniseksi koettu Werther (1887) ei kelvannut Opéra-Comiquelle ja se nähtiin Pariisissa vasta 1893 – jolloin se aloitti Manonin kaltaisen voittokulun. Tutustuminen 22-vuotiaaseen amerikkalaissopraano Sybil Sandersoniin innoitti Massenet’ta säveltämään oopperat Esclarmonde (1889) ja Thaïs (1893) tämän ääntä ajatellen. Grisélidis ja Cendrillon olivat valmiita 1895, Sapho esitettiin 1897.

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Massenet’n oopperoita esitettiin säännöllisesti Pariisin lisäksi Lontoossa, Milanossa, Wienissä, ja Hartmannin jälkeen Heugel julkaisi hänen sävellyksensä. Massenet ei reagoinut enää Debussyn tai Straussin uudistuksiin, vaan jatkoi oman tyylinsä hiomista. Massenet jatkoi säveltämistä aiemmalla säännöllisyydellä uransa loppuun saakka, vaikka keksintä hieman laihentuikin viime vuosina, ei tosin läheskään kokonaan. Kolme Massenet’n oopperaa esitettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Tyyli ja merkitys

Massenet on suurin 1800-luvun loppupuolen ranskalaisista oopperasäveltäjistä. Hän on kenties myös tyypillisimmin ranskalainen säveltäjä: ”Jokaisessa ranskalaisessa on vähän Massenet’ta.” (Paul Henry Lang). Massenet teki Ranskan näyttämöille 1867-1912 suuren määrän, yhteensä peräti 25 oopperaa ja kolme oratoriota, jotka kaikki ovat laadukkaita, kekseliäitä ja keskenään vaihtelevia.

Massenet’n oopperoista muutama kuuluu ehdottomasti perusohjelmistoon, ja jokainen hänen teoksensa, johon tutustuu kunnolla, osoittautuu hienosti tehdyksi. Massenet’n oopperavaisto ja draaman taju olivat Verdin ja Puccinin luokkaa. Massenet’ta voikin täydellä syyllä verrata heihin, vaikkakin 1900-luvun alun modernismi vähensi hänen suosiotaan.

Massenet’n musiikki on lyyristä, hellää, suloisen sensitiivistä, sentimentaalista, melankolista, elegistä, aina hurmaavaa – hän on tunnelmien luoja, mutta hänen sävelkielensä on tarvittaessa myös värikästä ja vahvan dramaattistakin. Massenet’n musiikin pääelementti on melodia. Hän ymmärsi lauluääntä erinomaisesti, työskenteli monien johtavien sopraanojen kanssa, mutta sävelsi myös syviä miesrooleja. Massenet sijoitti tansseja, karakterikappaleita ja sinfonioita draaman sisälle.

Oopperoissaan Massenet käytti monia lajeja: hän sävelsi koomisia ja suuria oopperoita, kirkko-oopperan, tragedioita, veristisiä draamoja ja maagisia oopperoita. Lajinimikkeinä esiintyvät useimmiten opéra comique, opéra ja drame lyrique, joiden lisäksi niihin liittyy kymmenisen lisämäärettä, kuten opéra romanesque, tragique ja légendaire. Erinäisten oopperoiden lajinimi on ainutkertainen: Épisode lyrique, Pièce lyrique, Conte de fées ja lyrique, Miracle, Comédie lyrique, chantée ja héroique sekä Haulte farce musicale.

Massenet’n oopperoiden aiheet ulottuvat antiikista hänen omaan aikaansa. Hän suosi erityisesti 1700-lukua, josta hän löysi kirkollisten riittien dramatiikkaa, buffaa ja handelmaista (Händel) suuruutta. Päästyään hyvään asemaan Massenet saattoi valita libretistinsä ja aiheensa Verdin ja Puccinin tapaan. Hän ei käyttänyt pitkään saman libretistin palveluita, ja noin 30 kirjoittajasta ainoastaan Louis Gallet ja Henri Cain laativat hänelle puolisenkymmentä tekstiä.

Wagnerilaisuus

Oma aika löysi Massenet’n musiikista Wagnerin vaikutusta, mikä ilmenee toki suuren orkesterin monipuolisessa käytössä sekä soinnutuksessa, mutta wagnerilaisuus ei ole kuitenkaan hänen musiikkinsa päänimittäjä. Kriitikko ja aikalaissäveltäjä Victorin Joncières, joka wagneriaanina moitti Massenet’ta johdonmukaisuuden puutteesta ja yleisön kosiskelusta, on todennut:

Massenet sai vaikutteita Wagnerin tekniikoista, mutta hänen tyylinsä on täysin erilainen kuin saksalaisen mestarin: jälkimmäinen teki johtoaiheista soittimellisen kudoksensa kehyksen. Massenet’n lähestymistapa on vähemmän mutkikas: hän rajoittuu yksinkertaisesti palauttamaan teeman, jopa ilman muuntelua eri episodien mukaisesti, joissa se palaa takaisin. (Lacombe 2001 [1997], s. 77-78.)

Debussy edusti toki jo uutta aikakautta. Hänen suhteensa Wagneriin oli kompleksinen Sibeliuksen tavoin, joten hänen mielestään Massenet’n wagnerilaisuus oli tälle turmiollista. Hän tunnisti tarkkanäköisesti arviossaan Massenet’n ominaislaadun:

Nähtiin, että hän osoittaa liiallisia sympatioita Mascagnia kohtaan eikä jumaloi riittävästi Wagneria. Nämä syytökset ovat yhtä epäoikeutettuja kuin anteeksiantamattomia. Massenet pyrki aina yhtä sankarillisesti ihailijatarpiirinsä suosioon. Myönnän, etten ymmärrä, miksi olisi niin paljon hyväksyttävämpää miellyttää vanhoja kosmopoliittisia wagnerilaisdaameja kuin nuoria parfymoituja neitoja, vaikka nämä eivät soittaisikaan kovin hyvin pianoa.

Lyhyesti: Massenet oli oikeassa. Häntä voidaan syyttää vain uskottomuudesta Manonia kohtaan. Massenet olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jatkanut neroutensa kehittämistä kirkkain sävyin ja kuiskailevin melodioin ilmavan kepeyden läpäisemissä teoksissa. Tämä ei sulkisi pois taiteellisen etsinnän olemassaoloa, se tekisi kaikesta hienostuneempaa, ja siinä kaikki. Eihän ole puutetta säveltäjistä, jotka tyrkyttävät musiikkiaan trumpettien törähdellessä… Miksi lisätä tarpeettomasti heidän lukumääräänsä? Ja miksi edistää tätä ikävää uuswagnerilaista musiikkia, joka tekisi meille suuren palveluksen, jos palaisi takaisin kotimaahansa.

Massenet olisi ainutlaatuisella lahjakkuudellaan ja helppoudellaan voinut tehokkaasti vastustaa tätä valitettavaa suuntausta. (Debussy 2001 [1901], s. 66-68.)

Varhaisoopperat

Massenet’n varhaisoopperat eivät olleet vielä kummoisia menestyksiä, mutta ne olivat välttämättömiä välivaiheita kokemuksen hankkimiseksi ja pariisilaisen oopperan valtamekanismien sisäistämiseksi. Tarvittiin yleisöystävällisyyden sekä ajalle trendikkäiden aiheiden löytämistä, jotta tie tähtiin olisi auennut.

La grand’ Tante (Isotäti; Opéra Comique, 1867) on yksinäytöksinen, kuudesta numerosta koostuva kolmen laulajan koominen ooppera, joka merkitsi Massenet’lle esittäytymistä pariisilaisyleisölle. Siinä herättää huomiota jo melodinen kauneus sekä bretagnelaisen paikallisvärin käyttö.

Don César de Bazan (Opéra Comique, 1872) on kokoillan koominen ooppera, joka perustuu Hugon näytelmään Ruy Blas (1838). Oopperasta tuli pienoinen menestys, osin suosittujen espanjalaisnumeroidensa ansiosta: Ballade aragonnaise ja Entr’acte sevillana ovat Bizet’n Carmenin välittömiä edeltäjiä, vaikkakin Massenet’lla naispäähenkilö Maritana on sopraano. Kaksi teoksen solisteista tuli laulamaan myös Carmenissa, joten yhteyksiä oopperoiden välillä on muitakin kuin tapahtumapaikka.

Lahoren kuningas

Le roi de Lahore (Lahoren kuningas, 1876; Opéra, 1877), viisinäytöksinen opéra Louis Gallet’n librettoon kreivi de Beavoirin matkakertomuksen Voyage autour de monde (Matka maailman ympäri, 1874) pohjalta intialaisaiheeseen Mahabharatasta oli Massenet’n varsinainen läpimurtoteos. Teoksen eksotiikka puri pariisilaisiin, ja aikalaiskatsojat ja -kriitikot olivat ihastuneita sen “täydellisen orientaalisen värityksen” ansiosta. Lahoren kuningas perustuu Bizet’n Helmenkalastajien esittelemään juonikuvioon ja se antoi puolestaan aiheen mm. Rousselin Padmâvatîlle, osin myös Magnardin Guercoeurille.

Oopperan kolmannessa näytöksessä ollaan Mehru-vuoren paratiisissa, hindujen Autuaiden sielujen puutarhassa, jossa kaikki on kukoistavaa ja kirkasta. Siellä voidaan seurata lumoavia tansseja, joista etenkin Hindumelodia (Mélodie Hindoue) yrittää tavoittaa myös musiikillaan paikan atmosfäärin. Le Ménestrel -lehti kirjoitti (1877):

Koko baletti on ihastuttavasti orkestroitu ja saavuttaa eloisan paikallisvärin hupaisista soinneista, jotka lähtevät metallilaatoista koostuvasta kellopelistä sekä intialaisista helistimistä, joiden avulla bajadeerit saavat rytmiinsä pontta, sekä koko joukosta lyömäsoittimia, joita itämaisessa musiikissa käytetään niin hykerryttävällä tavalla (Lacombe 2001 [1997], s. 202).

Oopperassa Alim (tenori), Lahoren kuningas, on rakastunut luvattomasti papitar Sitâan (sopraano), joten hän joutuu ylipappi Timourin (basso) vaatimuksesta kokoamaan armeijan muslimivalloittajia vastaan. Alim kuolee ja hänen pääministerinsä Scindia (baritoni) ottaa vallan. Paratiisissa Alim laulaa rakkaudesta Sitâan, joten jumala Indra (basso) päästää hänet kerjäläisenä takaisin maan pinnalle – vain todetakseen, että Scindia on ottamassa Sitân kuningattarekseen. Alim ja Sitâ pakenevat temppeliin, ja Sitâ surmaa itsensä välttyäkseen Scindialta. Rakastavaiset yhtyvät taivaassa. Magnardin Guercoeur jakaa varsin pitkälle saman juonikehityksen.

Neljännen näytöksen alkupuolella (nro 12) Lahoren resitatiivi “Voix qui me remplissez d’une ineffable ivresse” (Äänet jotka täytätte minut sanomattomalla huumalla) sekä aaria “O Sitâ bien aimée!” (Oi Sita rakastettuni!) lienevät vaikuttaneet Puccinin tenorimelodikkaan. Tämän lisäksi oopperasta voi löytää yhtymäkohtia Verdin kymmenen vuotta myöhempään Otelloon (1886-87).

Herodias

Hérodiade (Herodias, 1881/83; Bryssel 1881, Pariisi 1884), grand opéra Flaubertin kertomuksen Hérodias (Trois contes, 1877) mukaan käsittelee raamatullista aihetta ja vieläpä yhdistää erotiikkaa ja uskontoa. Yhdistelmä oli aluksi liikaa Opéran johdolle, minkä vuoksi kolminäytöksisen version kantaesitys oli Brysselissä. Pariisin nelinäytöksisen, täyden baletin sisältävän ja lopullisen version esitykseen Massenet lisäsi Babylonialaisen tanssin kuoroineen toisen näytöksen alkuun.

Salome (sopraano) on rakastunut Johannekseen (tenori), joka ei jää kylmäksi neidon tunteille vaan vastaa rakkauteen. Salome laulaa intohimoisesti (muttei tanssi), mutta Salomeen mieltynyt Herodes (baritoni) heittää molemmat samaan selliin odottamaan teloitusta. Kun Salome saa kuulla, että Herodias (mezzosopraano), joka on pitänyt Salomea kilpailijanaan, on hänen äitinsä, hän tekee itsemurhan.

Oopperassa esiintyy johtoaiheita, ja kolmannessa sekä neljännessä näytöksessä on vaikuttavaa, hieman Verdin Aidan mieleen tuovaa itämaisuutta tansseineen – Egyptiläinen, Babylonialainen, Gallialainen ja Foinikialainen tanssi – sekä roomalaisten sotilaiden kuoroineen. Aistillisesta ilmapiiristä kummunnut musiikki on intohimoista emotionaalisessa dramatiikassaan, mitä tasapainottaa hieman handelmainen (Händel) vanhatestamentillisuus kolmannen näytöksen numeroissa Marche sainte (Pyhä marssi), Scène religieuse (Uskonnollinen kohtaus) synagoogalauluineen ja Danse sacrée (Pyhä tanssi).

Herodias oli suosittu ooppera Straussin Salomen ilmaantumiseen saakka, minkä jälkeen se unohdettiin – palatakseen 1900-luvun loppuvuosina uudestaan ohjelmistoon. Paluu on ollut ymmärrettävää ja toivottavaa, sillä Herodias luo hieman Salomea uskottavamman kuvan sittenkin lihallisesta Johanneksesta. Massenet’n nerokkaana vetona on antaa saksofonin säestää neljännessä näytöksessä Salomen ja Johanneksen suurta lemmenduettoa “Salomè! Jean!”, mikä tuo kohtaukseen oman värinänsä. Oopperan tuon tuosta ilmaantuvat korkeiden huilujen kaksoisterssit assosioituvat Sibeliuksen musiikkiin (Aallottaret, kolmas ja viides sinfonia).

Kaksi maailmanvalloittajaoopperaa

Massenet tunteikkaana

Massenet’n nimi yhdistetään useimmiten kahteen oopperaan, Manoniin ja Wertheriin, joissa säveltäjä siirtyi opéra lyrique -lajista uuteen drame lyriqueen. Pastissien kirjoittaminen sopi Massenet’lle hyvin, ja erityisen kotoisaksi hän tunsi olonsa 1700-luvun parissa. Näissä oopperoissa Massenet on herkimmillään ja tunteikkaimmillaan. Debussy luonnehti Massenet’n geniusta oivallisesti:

hänen musiikissaan on vavisuttavia väristyksiä, tunteenpurkauksia ja ikuisuutta halajavia syleilyjä. Harmoniat ovat kuin käsivarsia, melodiat kuin kauloja, joita suudellaan. (Debussy 2001 [1901], s. 66.)

Yhä numero-oopperaa

Aikalaiskriitikko Marcel Rémyn mukaan Manonissa

Massenet yritti välttää niin sanottua numero-oopperaa määriytyneine, symmetrisine muotoineen, mutta siitä huolimatta numero joko enemmän tai vähemmän naamioituneena säännöllisesti palaa hänen sävellystyössään avausteemoineen, keskijaksoineen sekä ensimmäisen teeman paluineen (Lacombe 2001 [1997], s. 118-119).

Jopa Wertherissä sinfonisuus ja musiikillisen etenemisen keskeytymättömyys ei sulje kokonaan pois aarioita ja numeromaisia tilanteita. Ernest Reyerin mukaan

Werther saapuu, laulaa invokaation (rukous, avuksihuutaminen) luonnolle, invokaation joka on sormenpäitään myöten cavatina – toki ilman cabalettaa, mutta se on siitä huolimatta cavatina – ja sellaisen, jossa ei ole mitään wagneriaanista. (Lacombe, 2001 [1997], s. 118).

Wagneria vai ei?

Eli ilmiselvistä uudistuksellisista – lue: wagneriaanisista – piirteistään huolimatta Massenet ei luopunut melodisista laulunumeroista, sillä hän tiesi yleisön tarvitsevan niitä. Ne vastasivat myös hänen omaa musiikkidramaattista ajatteluaan. Saksalaisuus ja ranskalaisuus yhdistyvät sikäli hänen oopperoissaan sopusuhtaisella tavalla. Myös Debussy luonnehti Massenet’n ratkaisua ymmärtävästi:

Kaikki tietävät heidän [= myyjättärien] kuitenkin aamuisin laulavan Wertheriä tai Manonia. Älkää erehtykö: tämä on viehättävä kunnia, jota salaa kadehtii useampi kuin yksi niistä puristeista; he voivat lämmitellä sydäntään vain eliittipiirien hieman väkinäisellä kunnioituksella. (Debussy 2001 [1901], s. 68.)

Manon

Manon (1884; Opéra-Comique, 1884), opéra comique, on sävelletty ennen muuta Offenbachille librettoja kirjoittaneen Henri Meilhacin ja Philippe Gillen librettoon Abbé Prévostin romaanin Historie du Chevalier des Grieux et de Manon Lescaut (1731) mukaan. Auberin 1856 säveltämä Manon oli tuolloin jo ehtinyt häipyä ohjelmistosta.

Manon on ehkä Massenet’n ehjin teos; siinä suloisen traagisia tunteita liikutetaan pätevästi. Oopperassaan Massenet kuvaa rokokoo-aikaa mm. gavotilla, joka esiintyy jo alkusoitossa ja muodostaa kolmannen näytöksen ulkoilmajuhlien pääaiheen. Manon on kaikkien aikojen suosituimpia ranskalaisoopperoita, ja sitä oli esitetty 2 000 kertaa vuoteen 1952 mennessä.

Avausnäytöksessä Manon Lescaut (sopraano) laulaa hurmaavan viattomasti uusien paikkojen näkemisen lumoamana nopeita leggiero-nuotteja sisältävän koketeeraavan soolonsa ”Je suis encore tout étourdie” (Olen vielä aivan pökerryksissä). Manon pakenee seuraavaksi tapaamansa ritari des Grieux’n (tenori) kanssa.

Toisessa näytöksessä serkku Lescaut ilmoittaa Manonille, että des Grieux’n isä aikoo viedä poikansa väkivalloin pois Manonin luota, jolloin Manon laulaa liikuttavan soolonsa ”Adieu, notre petite table” (Hyvästi pieni pöytämme). Des Grieux ei tiedä mitä tapahtuu ja laulaa sydäntä särkevän kauniin UniaarianEn enfermant les yeux” (Kun suljen silmäni), jota seuraa kiireinen dialogi ja tragedia (suom. Veijo Murtomäki):

G:
Kun suljen
silmäni,
näen tuolla
matalan majan,
pienen mökin
kokonaan valkoisen
puiden siimeksessä!
Sen rauhaisessa
varjossa
kirkkaat ja
iloiset purot,
joista lehvästöt
peilautuvat,
laulavat
lintujen kera!
Se on paratiisi!…
Oi! ei!
Kaikki on siellä
suruista ja synkkää,
siellä sieltä
puuttuu jotain:
sinne tarvitaan
myös Manon!

En fermant
les yeux,
je voi là-bas…
une humble retraite,
Une maisonnette
Toute blanche
au fond des bois!
Sous ses
tranquilles ombrages
Les clairs et
joyeux ruisseaux,
Où se mirent
les feuillages,
Chantent
avec les oiseaux!
C’est le paradis!…
Oh non!
Tout est là
triste et morose,
Car il y manque
une chose,
Il y faut
encore Manon!
M:
Se on vain haave,
houre!

C’est un rêve,
une folie!
G:
Ei!
Siellä on
elämämme,
jos tahdot sitä,
oi, Manon!

Non!
Là sera
notre vie!
Si tu le veux,
ô Manon.
M:
Oi taivas!
Jo?

Oh ciel!
Déjà!
G:
Kuka siellä?
Ei saa
häiritä…
Menen lähettämään
tiehensä
tunkeilijan…
ja palaan pian…

Quelqu’un?
Il ne faut pas
de trouble fête…
Je vais
renvoyer
l’importun.
Et je reviens.
M:
Näkemiin!

Adieu!
G:
Mitä tarkoitat?

Comment!
M:
Ei! En
halua sitä!

Non! Je ne
veux pas!
G:
Mitä sitten?

Pourquoi?
M:
Ei! Älä avaa
Tätä ovea!
Haluan jäädä
syliisi!

Ah! Tu n’ouvriras
pas cette porte!
Je veux rester
dans tes bras!
G:
Pikkuinen
päästä minut!

Enfant!…
laisse-moi…
M:
En!

Non!
G:
Mitäpä tuosta!

Que t’importe!
M:
Älä!

Non!
G:
Mennään!

Allons!
M:
En halua!

Je ne veux pas!
G:
Joku vieras…
Onpa omituista…
Häädän hänet pois
kohteliaasti.
Tulen pian takaisin
ja nauramme
molemmat
hupsuudellesi!

Quelque inconnu!
C’est singulier!
Je le congédierai
d’un façon polie,
Je reviens,
nous rirons
tous deux
de ta folie!
M:
Ritari-
parkani!

Mon pauvre
chevalier!

 

Kolmas näytös alkaa Cours-la-Reine-puiston kansanjuhlalla, jonka musiikkina soi gavotti ja tanssimusiikkina etäältä menuetti; musiikin aikana Massenet käyttää melodraamaa. Manon elää varakkaan aatelismies Brétignyn (baritoni) kanssa, käyskentelee tämän kanssa juhlassa ja laulaa gavotin “Obéissons quand leur voix appelle” (Totelkaamme kun heidän äänensä kutsuu). Huvituksena nähdään Opéran esittämä baletti 1700-luvun tansseineen (rigaudon, menuetti, courante, allemande, gavotti).

Toinen kuva alkaa kirkossa urkusoinneilla, sillä des Grieux on pappiskokelas, joka pitää hienon saarnan ja laulaa soolon ”Ah! fuyez, douce image” (Oi pakene suloinen kuva). Manon ilmaantuu paikalle, mitä seuraa aiempien rakastavaisten huumaava jälleennäkeminen ja yhteenmeno sekä duetto ”N’est-ce plus ma main que cette main presse?” (Eikö tämä ole enää käteni joka puristaa tätä kättä).

Neljännessä näytöksessä huikentelevaan rahankäyttöön tottunut Manon tuhlaa pariskunnan rahat ja heidät pidätetään hotelli Transsylvanian uhkapelihelvetissä väärinpeluusta. Viidennessä näytöksessä Manonia raahataan Le Havren satamaan vietäväksi rangaistussiirtolaan, ja hän kuolee lopuksi des Grieux’n syliin satamassa. Duetto ”Ah! Des Gieux! O Manon! … Tu pleures!” (Sinä itket) kertoo pariskunnan karun kohtalon.

Werther

Werther (1887; Wien, 1892; Opéra-Comique, 1893), drame lyrique Goethen romaaniin jatkaa Manonin lyyris-melodista tyyliä ja sisältää nimihenkilötenoriroolin lisäksi merkittävän mezzosopraanolle tarkoitetun naissankarittaren (Charlotte). Ylipäätään Massenet’lla oli ymmärrystä naishenkilöitään kohtaan, ja myös Debussy huomasi

Massenet’n hellittämättömän uteliaisuuden etsiä musiikista historiallista todistusaineistoa naisen sielunelämälle. Siellä [= oopperoissa] he ovat, kaikki nämä naishahmot, joista niin monet unet on tehty! Vannehameisen Manonin hymy syttyy uudelleen modernin Sapfon huulilla ja saa jälleen miehet itkemään! Navarralaisen naisen veitsi vastaa harkitsemattoman naisen pistoolia (vrt. Werther).

Naisen silmiin tuijottamalla yritetään kaikin voimin saada tietää, mitä niiden takana tapahtuu. Filosofit ja hyvinvoipa väki vakuuttavat meille, ettei siellä tapahdu mitään, mutta tämä ei sulje pois vastakkaisia mielipiteitä – tästä todistaa Massenet, ainakin melodisesti. Tämän pyrkimyksen ansiosta hän on myös vallannut nykytaiteessa aseman, jota me salaa häneltä kadehdimme. Tämä saa myös uskomaan, ettei tuota asemaa tule suotta halveksia. (Debussy 2001 [1901], s. 65-66.)

Wertheriä on pidetty Massenet’n wagnerilaisimpiin kuuluvana oopperana. Sen harmonisessa rohkeudessa ja emotionaalisessa kiihkossa on kieltämättä jotain wagnermaista. Massenet orkestroi taitavasti ja käyttää saksofonia sekä englannintorvea hienostuneesti. Toisaalta Reyerin mukaan

Wertherin partituuria, jossa esiintyy johtoaiheita, satunnaisesti ja todella harvoin – eikä niitä pidä sekoittaa Massenet’n käyttämiin luonteenomaisiin fraaseihin – ei voi pitää wagnerilaisena partituurina kuin korkeintaan muutamien paikkojen suhteen. (Lacombe 2001 [1997], s. 77).

Ooppera kertoo kuuluisan traagisen tarinan Albertin (baritoni) kanssa naimisiin joutuvasta Charlottesta (mezzosopraano), vaikka Werther (tenori) ja Charlotte rakastavat toisiaan. Tämän johdosta molemmilla on sydäntäsärkeviä numeroita. Wertherillä on soolonumerot ”Un autre son époux!” (Toinen on hänen miehensä) ja ”Lorsque l’enfant revient d’un voyage avant l’heure” (Kun lapsi palaa matkalta ennen aikojaan) toisessa näytöksessä sekä kolmannessa näytöksessä kuolematon ”Pourquoi me réveiller” (Miksi herättää minut). Charlotte laulaa kolmannessa näytöksessä soolot ”Va! laisse couler mes larmes” (Mene! virratkoot kyyneleeni) ja ”Ah! mon courage m’abandonne!” (Ah! rohkeuteni pettää minut!). Seuraavassa aarian käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Ah! rohkeuteni
pettää minut!
Herra!
Herra!
Herra Jumala!
Herra!
Olen noudattanut
lakiasi,
Olen tehnyt ja
aina halunnut
tehdä velvollisuuteni,
ja sinuun
yksin turvaan…
sillä koetus
on ankara
ja sydämeni
on heikko!
Herra Jumala!
Herra Jumala!
Herra!
Sinä näet
sydämeeni,
voi! kaikki
raastaa sitä!…
voi! kaikki
raastaa ja
kauhistuttaa
sitä!…
Sääli
minua,
auta minua
heikkoudessani!
hyvä Jumala!
Tule
avukseni!…
Kuule rukoukseni!…
Kuule rukoukseni!
Oi hyvä Jumala!
Vahvuuden Jumala!
Oi hyvä Jumala!
Yksin sinuun
turvaan!…
Herra Jumala!
Herra Jumala!
Ah! mon courage
m’abandonne!
Seigneur!
Seigneur!
Seigneur Dieu!
Seigneur!
J’ai suivi
ta loi,
J’ai fait et veux
faire toujours
mon devoir,
en toi
seul j’espère
car bien rude
est l’épreuve
et bien faible
est mon coeur!
Seigneur Dieu!
Seigneur Dieu!
Seigneur!
Tu lis dans
mon âme,
hélas! tout
la blesse!
hélas! tout
la blesse
et tout
l’épouvante!
Prends pitié
de moi,
soutiens
ma faiblesse!
Dieu bon!
Viens à
mon secours!
Etends ma prière!
Etends ma prière!
O Dieu bon!
Dieu fort!
ô Dieu bon!
En toi seul
j’espère!
Seigneur Dieu!
Seigneur Dieu!

Oopperat amerikkalaissopraanolle

Massenet tutustui 1887 Pariisissa opiskelevaan amerikkalaissopraano Sybil Sandersoniin (1865-1903), jolla oli – kauneuden lisäksi – poikkeuksellisen loistava ja laajaulotteinen ääni. Massenet otti laulajattaren suojelukseensa, järjesti tälle opetuksen Marchesin luona sekä kiinnitti neidon laulamaan Manonin roolin Haagissa (1888).

Sandersonin ääni sai Massenet’n innostumaan hänen kustantajansa Hartmannin tarjoamasta libretosta Esclarmonde, sillä jotain uutta tarvittiin Pariisin maailmannäyttelyyn 1889. Säveltäjä myös harjoitti sopraanon oopperan nimiroolin laulajaksi. Myöhemmin vielä ooppera Thaïs, jonka nimirooli on niin ikään kirjoitettu laaja-alaiselle sopraanolle, syntyi Sybil Sandersonin ääntä ajatellen.

Suuren oopperan huipennus: Esclarmonde

Esclarmonde (1888; Opéra-Comique, 1889), opéra romanesque, perustuu ranskalaiseen 1100-luvun romanssiin Partenopoeus de Blois. Ooppera tapahtuu Bysantin hovissa, jossa keisarinna Esclarmonde (sopraano) rakastuu ritari Rolandiin (tenori), Blois’n kreiviin, vastoin vallasta luopuneen isänsä määräystä, joka liittyy Esclarmonden henkienmanaajan taitojen säilymiseen. Esclarmonde vie ritarin taikavoimillaan ihmesaarelle nauttimaan auvoisesta lemmestä – eli kyseessä on tyypillinen barokkioopperan aihe (mm. Lullyn Armide et Rénaud). Roland kukistaa Ranskan kuningas Cléomerin (basso) joukkoja ahdistavan saraseeniarmeijan johtajan sekä voittaa naamioituneena kuningas Phorcasin (basso), Esclarmonden isän, järjestämät turnajaiset ja saa lopuksi neidon itselleen. Mukana tapahtumissa ovat lisäksi Esclarmonden sisar Parséis (mezzosopraano) ja tämän kihlattu, bysanttilaisritari Enéas (tenori).

Kyseessä on musiikillisesti lumoava ja näyttämöllisesti tehokas ooppera, Massenet’n wagnerilaisin teos. Siinä on Ringin mieleen tuovaa loistokkuutta sekä kosolti aihetta vastaavaa magiikkaa, mm. henkien manaamista, sillä Esclarmonde on myös noita / tietäjätär. Oopperassaan Massenet myös herättää eloon keskiaikaisen ritarimaailman ja kirkollisuuden.

Massenet piti Esclarmondea omana suosikkioopperanaan, ja sen keksintä on tosiaankin yllättävän rikasta oopperaksi, joka oli aikalaistensa suosiossa ja sai sata esitystä vuoden sisällä, mutta jota myöhemmin on esitetty ani harvoin. Sopraano-osuus edellyttää korkean g-sävelen, “Koomisen oopperan Eiffel-sävelen“ (samana vuonna 1889 valmistuneen tornin mukaan!), laulamista ja sisältää runsaasti koloratuureja.

Oopperan prologi-avaus on suunnattoman komea urkujen ja kuoron kera: Bysantin keisarillista mahtia kuuluttaa säihkyvä musiikki. Jatkokin hämmästyttää musiikkinsa rikkumattoman korkeatasoisella keksinnällä, joka tekee siitä suuren oopperan uljaan jatkeen ja erään ranskalaisen oopperakirjallisuuden vaikuttavimmasta saavutuksesta. Eli ainakin tämän oopperan suhteen Debussy oli väärässä tai ei kyennyt asennoitumisensa tähden havaitsemaan Esclarmonden laatua.

Toinen näytös, Esclarmonde ja Roland taikasaarella, on romanttis-aistillisen rakkauden korkeaveisu, josta ei puutu juovuttavuutta, kauniita ja omaperäisiä orkesterivärejä sekä ihania lauluosuuksia, sooloja ja etenkin auvoisia duettoja: Wagnerin Tannhäuserin Venus-vuoren kohtaus, Tristanin toinen näytös, Valkyyrian ensimmäisen näytöksen loppu, Siegfriedin päätös ja Parsifalin Kundry-viettelykohtaukset ovat luonnolliset esikuvat näytökselle. Kriitikko Camille Bellaigue havaitsi monen muun lailla musiikin luonteen, joka ajoi katsomon “eroottisen mielipuolisuuden partaalle”:

Ei koskaan, luulen, kukaan ole luonut niin täsmällistä ja yksityiskohtaista inhimillisten hellyydenosoitusten fyysisen ilmenemisen musiikillista kuvausta (yrittääkseni ilmaista itseäni säädyllisesti). Se on kaikki nuotinnettu ja säädetty; sointi paisuu, tempo kiihtyy ja kaikki johtaa tyrmistyttävän merkitykselliseen yleiseen kliimaksiin. (Irvine, 1994, s. 165-166. [Orig. 1890].)

Kolmas näytös alkaa Blois’n kaupungin hädällä saraseenien puristuksessa, minkä selvittää kuitenkin Roland surmaamalla saraseenipäällikkö Sarwegurin. Roland joutuu Blois’n piispan (basso) kuulusteluun, jossa hän on pakotettu tunnustamaan rakkautensa Esclarmondeen sen sijaan että olisi ottanut vaimokseen luvatun Cléomerin tyttären. Piispa pettää rippisalaisuuden – mitä pidettiin vielä ennen 1923 Pariisin-esitystä dogmin häpäisynä ja vaadittiin muutettavaksi! – ja uskoo Esclarmonden noidaksi sekä ryhtyy demonin ulosajamiseen, mutta Esclarmonde pelastuu taikavoimiensa avulla.

Päätösnäytöksen ritari- ja turnajaisromantiikka ovat musiikillisesti tarttuvia. Ooppera loppuu musiikillisesti prologin kanssa samantyyppiseen epilogiin, jossa Roland julistetaan turnajaisten voittajaksi ja kokonaisuus pyöristyy suurenmoisen juhlavasti ja apoteoottisesti.

Thaïs

Thaïs’n juliste

Thaïs (1893/7; Opéra, 1894/98), comédie lyrique Louis Gallet’n proosalibrettoon Anatole Francen romaanin Thaïs (1890) mukaan kertoo 300-luvun aleksandrialaisesta kurtisaanista (sopraano) ja hurskaasta Athanaël-munkista (baritoni), maallisen rakkauden voimasta ja uskon otteen helposta lipsumisesta: samalla kun katuva Thaïs kohoaa synnistä pyhimysmäiseen olotilaan ja kuolee luostarissa nääntymykseen erämaavaelluksen rasittamana, Athanaël menettää itsehillintänsä himonsa vuoksi. Libreton antiikkinen, varhaiskristilliseen Egyptiin sijoittuva uskon ja rakkauden, askeettisen kieltäymyksen ja lihallisuuden välisistä suhteista kertova aihepiiri miellytti kovasti Massenet’ta.

Ooppera avautuu Thebassa asuvien luostariveljesten yhteisössä, jonne on Aleksandriasta juuri palannut munkkiveli Athanaël kertoakseen kaupungin riettaasta elämästä kurtisaani Thaïs’n johdolla “Mon coeur est plein d’amerture …Hélas! enfant encore” (Sydämeni on täynnä kitkeryyttä … Voi! jo lapsena). Hengellinen johtaja Palémon (basso) varoittaa maallisuuden vaaroista “Ne nous mêlons jamais, mon fils, aux gens du siècle” (Älkäämme koskaan sekaantuko, poikani, maallisiin ihmisiin).

Athanaël näkee lumoavan musiikin kuvaamana yhä visioita alastomasta kurtisaanista. Hän matkaa uudestaan Aleksandriaan ystävänsä, nuoren ja rikkaan sybariitti-filosofi Niciaksen (tenori) luo pelastaakseen tämän luona elävän Thaïs’n sielun. Athanaëlilla on vaikeaa, kun Thaïs yrittää lumota tämän laulullaan “Qui te fait si sévère” (Mikä tekee sinut noin vakavaksi), joten munkin on pakko poistua paikalta.

Thaïs’n numero ja samalla muotokuva ”Miroir, dis-moi que je suis belle” (Peili kerro minulle, että olen kaunis) toisen näytöksen alusta on vaativa korkean rekisterin sävelissään. Se palautuu luonnollisesti Gounod’n Faustin Margarethen Jalokiviaariaan. Thaïs on ollut monen sopraanon (mm. Aino Acktén) lempirooleja. Aarian käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Ah! olen yksin,
lopultakin yksin!
Kaikki miehet ovat
yhdentekeviä
raakalaisia.
Naiset
ovat ilkeitä…
ja tunnit
raskaita…
Minulla on
laaja sydän…
Mistä löytäisin levon?
Ja miten saisin
pysyvää onnea?
Oi uskollinen
peilini,
lievitä oloani!
Ah! je suis seule,
seule, enfin!
Tous ces hommes
ne sont qu’indifférence
et que brutalité.
Les femmes
sont méchantes…
et les heures
pesantes…
J’ai l’âme
vide…
Où trouver le repos?
Et comment fixer
le bonheur?
Ô mon miroir
fidèle,
rassure-moi?
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
Ikuisesti!
Ettei mikään
kuihduta
ruusuhuuliani,
ettei mikään
himmennä
kultatukkaani!
Sano minulle!
Sano minulle!
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
Ikuisesti!
Ah, tulen säilymään
aina kauniina!
Ah! vaikene
säälimätön ääni,
ääni joka
sanot minulle:
Thaïs, tulet
vanhenemaan!
Thaïs, tulet
vanhenemaan!
Eräänä päivänä
siispä
Thaïs ei ole
enää Thaïs!
Ei! Ei! en
voi uskoa sitä,
sinä, Venus,
takaa minulle
kauneuteni!
Venus,
takaa minulle
kauneuteni ikuisuus!
Venus,
näkymätön ja
läsnä oleva!
Venus,
lumous
varjon!
Venus!
takaa minulle!
takaa minulle!
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
etc.
Dis-moi que
je suis belle
et que
je serai
belle éternellement!
Eternellement!
Que rien ne flétrira
les roses
de mes lèvres,
que rien ne ternira
l’or pur de
mes cheveux!
Dis-le moi!
Dis-le moi!
Dis-moi que
je suis belle
et que
je serai
belle éternellement!
Eternellement!
Ah! je serai belle
Éternellement!
Ah! Tais-toi,
voix impitoyable,
voix queme dis:
Thaïs,
tu vieilliras!
Thaïs,
tu vieilliras!
Un jour,
ainsi, Thaïs
ne serait
plus Thaïs!
Non! Non!
je n’y
puis croire,
Toi Vénus,
Réponds-moi
de ma beauté!
Vénus,
réponds-moi
de son éternité!
Vénus,
invisible et
présente!
Vénus,
enchantement
de l’ombre!
Vénus!
Réponds-moi!
Réponds-moi!
Dis-moi
que je suis belle
et que je
serai belle
éternellement!
etc.

Oopperahistorian kuuluisin sinfoninen intermezzo, Meditaatio tempossa Andante religioso toisen näytöksen kuvien välissä liittynee Thaïs’n hengelliseen heräämiseen. Sen jälkeinen toinen kuva, joka tapahtuu Thaïs’n talon ja Venuksen patsaan edustalla, on jälleen hyvä näyte Massenet’n orientaalisesta musiikillis-orkestraalisesta mielikuvituksesta, jonka keksinnöt jatkuvat Niciaksen talon uusien bakkanaalien aikana esitetystä baletista.

Ennen kuin Athanaël lähtee viemään Thaïs’ta aavikkoluostariin, hän sytyttää tämän talon esineineen tuleen. Lopussa päähenkilöiden asemat ovat vaihtaneet paikkaa: kun Thaïs menehtyy luostarissa taivasnäkyjen valtaamana, Athanaël jää riutumaan liian myöhään heränneessä tyydyttymättömässä rakkaudessaan.

Oopperoiden tulvaa

Le Cid

Le Cid (1885, Opéra), suuri ooppera, perustuu Corneillen näytelmään (1637) ja kertoo legendaarisesta espanjalaistaistelija Rodrigo Diaz de Bivarista (1026-99), joka löi maurit. Oopperan jännite syntyy siitä, kun Rodrigue (tenori) on joutunut kunniasyistä, puolustaakseen isäänsä Don Diègueta (basso), tappamaan tämän häväisseen kreivi de Gormasin (basso), kihlattunsa Chimènen (sopraano) isän.

Musiikissa on suuria eleitä, fanfaareita ja kuoroja, mm. avausnäytöksen katedraalikohtauksessa, jossa Le Roi, Kuningas (baritoni) lyö Rodriguen Pyhän Jaakon ritariksi, kolmannen näytöksen taistelukohtauksessa sekä päätösnäytöksen voitonjuhlissa kelloineen.

Oopperasta löytyy luonnollisesti espanjalaista ja maurilaista väritystä, etenkin toisen näytöksen tanssiketjussa Castillane-Andalouse-Aragonaise-Aubade-Catalane-Madrilene-Navarraise. Suosittuja ovat pääparin aariat: Chimènen valitus isän kuoleman johdosta “Pleurez! pleurez mes yeux!” (Vuotakaa kyyneleitä silmäni!) ja Rodriguen rukous ennen taistelua “Ó souverain, ô juge, ô père” (Oi valtias, oi tuomari, oi isä) kolmannessa näytöksessä.

Le mage

Le magen juliste

Le mage (Tietäjä, 1890; Opéra, 1891), grand opéra, on Massenet’n oopperoista vähiten menestyksekäs. Se on hieman Aida-tyyppinen persialaisaiheessaan: persialainen sotapäällikkö Zarâstra rakastaa salaa Anahitaa, joka on orjatyttö, mutta oikeasti Turanin kuningatar, ja papitar Varedha rakastaa puolestaan Zarâstraa. Lopuksi Zarâstra saa Anahitan ja Vredha kuolee temppelin sortuessa.

Zarâstran toisen näytöksen aaria “Ah ! parais ! parais, astre de mon ciel!” (Ah! ilmesty! ilmesty taivaani tähti!), jossa hän palvoo tulen jumalaa ja kaipaa rakastettuaan, on eräs näyte oopperan musiikin innoittuneisuudesta.

Le portrait de Manon

Le portrait de Manon (Manonin muotokuva, 1893; Opéra-Comique, 1894), yksinäytöksinen koominen ooppera, on Manonin jatko-osa, jossa des Grieux on nuoren veljenpoikansa varakreivi de Montcerfin holhoaja ja yrittää saada tätä turhaan luopumaan rakkaudesta Aurore-neitoon. Kun nuoripari saa päähänsä pukea Auroren Manonin näköiseksi, des Grieux heltyy antamaan nuorille siunauksensa. Manonin jotkin motiivit palaavat tässä uudelleenlämmittelyssä.

La navarraise

La navarraise (Navarralaisnainen, 1893; Lontoo, 1894), episode lyrique, on veristinen ooppera Mascagnin inspiroiman uuden suuntauksen jäljillä ja kuvaa Espanjan sisällissotaa 1874. Kyseessä on realistinen teos sodan äänineen ja paikallisväreineen, ja nimiosa on dramaattinen sopraanorooli (Anita). Tämä on kameleontti-Massenet’n yllättävän vahva teos, jossa verismi on tavoitettu täyspätöisesti. Massenet kirjoitti Emma Calvélle sekä Navarralaisnaisen että Sapfon nimiroolit.

Grisélidis

Grisélidis (1894/98; Opéra-Comique, 1901), conte lyrique, lyyrinen kertomus, perustuu Boccacion Decameronen (1349-51) Griselda-tarinaan, jonka on sävelittänyt mm. Alessandro Scarlatti.

Grisélidis sijoittuu ristiretkiaikaan. Oopperassa nimisankaritar (sopraano) pysyy uskollisena Pyhällä maalla taistelevalle markiisimiehelleen (baritoni), vaikka Paholainen (baritoni / basso), joka on oopperassa koominen hahmo ja naimisissa mustasukkaisen Fiaminan (sopraano) kanssa, yrittää saada Grisélidiksen lankeamaan paimen Alainin (tenori) avulla ja ryöstämällä hänen lapsensa.

Musiikissa on Massenet’lle tyypillisen melodiikan lisäksi myös keskiaikaista tyylittelyä, mm. imettäjä Bertranden (sopraano) laulussa “En Avignon, pays d’amour” (Avignonissa, rakkauden maassa), sekä nopealiikkeisyyttä Paholaisen osuudessa.

Cendrillon

Cendrillon (Tuhkimo, 1895; Opéra-Comique, 1899), conte de fées (keijukaissatu), Henri Cainin librettoon Charles Perrault’n kokoelman Contes de ma mère l’oye (Hanhiemon tarinoita, 1697) Cendrillon-sadun mukaan, tapahtuu 1600-luvun Normandiassa. Kyseessä on Massenet’n kenties viehättävin ja myös vitsikkäin ooppera hieman Verdin Falstaffin tapaan. Teoksesta löytyy Meyerbeer- ja Wagner-parodiaa, barokkijäljittelyä sekä yhtymäkohtia Debussyn musiikkiin.

Hurmaavan prinssin, Le Prince Charmantin osa on kirjoitettu sopraanolle, joko tyyppiä falcon (haukka) tai soprano de sentiment!, joskin sitä esittävät myös tenorit. Tuhkimon (sopraano) numerot, mm. avausnäytöksen kokonainen kohtaus “Ah! que mes soeurs sont heureuses!” (Ah! kuinka sisareni ovatkaan onnellisia!) aarioineen ja Tuhkimon unineen sekä kolmannen näytöksen avauskohtaus “Enfin, je suis ici” (Vihdoinkin olen täällä [kotona]) koloratuureineen antavat kuvan miellyttävästä ja valoisasta hahmosta.

Lemmenduetto toisen näytöksen päätteeksi on hienosti kirjoitettu, ja etenkin Tuhkimon soolo ”Vous êtes mon Prince Charmant” (Olette hurmaava Prinssini) on suosittu. Realismin sijaan Massenet painottaa Tuhkimossa keijukaismaailmaa: musiikki on hurmaavaa ilmavuudessaan, keveydessään ja nopealiikkeisyydessään.

Sapho

Sapho (1896/1909; Opéra-Comique, 1897) on pièce lyrique, lyyrinen kappale, Alphonse Daudet’n romaanin (1884) mukaan.

Oopperassa nuori provencelaismies ihastuu Pariisissa taidemalliin, joka tunnetaan nimellä ”Sapfo” (Fanny). Ongelmat alkavat tästä, sillä nuoren miehen, Jean Gaussinin (tenori) perhe ei hyväksy malli Fanny Legrandia (sopraano), joka kuitenkin pitää nuorukaisen pauloissaan laulamalla tälle provencelaismelodioja. Pariskunta elää yhdessä vuoden, mutta Fannyn menneisyys monine rakkaussuhteineen ja aviottomine lapsineen katkaisevat suhteen.

Tarina muistuttaa hieman Verdin La traviatan juonta, minkä lisäksi yhteyksiä löytyy paikallisvärin suhteen Gounod’n Mireilleen ja Bizet’n Arleesittareen. Oopperasta on olemassa sekä neli- että viisinäytöksinen versio. Viimeisen näytöksen suuressa eroamiskohtauksessa Fannystä kuoriutuu esiin aidosti tunteva ja vahva nainen.

Le Jongleur de Notre Dame

Le Jongleur de Notre Dame (Neitsyt Marian jonglööri, 1900; Monte Carlo, 1902), miracle, Anatole Francen novellin (1892) mukaan, tapahtuu Clunyn benektiiniluostarissa 1300-luvulla. Maalaisten ja enkeleiden sekakuoroissa on naisia, mutta muuten oopperan kaikki lauluroolit on kirjoitettu miehille.

Jonglööri Jean liittyy benediktiineihin ja kokee luostarissa uskonnollisen hurmion, jonka vallassa hän kunnioittaa Neitsyt Marian patsasta ainoalla osaamallaan tavalla: tempuilla, laululla ja soitolla. Patsas alkaa hehkua, Jean kuolee ja luostariveljet julistavat tapahtuneen ihmeeksi.

Musiikissa kuullaan keskiaikaista tyylittelyä: yksiäänistä laulua kautta oopperan ja fiideliä matkivaa viulunsoittoa esiintyy etenkin päätösnäytöksessä, jossa Jean esittää Neitsyelle Sotalaulun, Rakkausromanssin sekä tanssikohtauksen. Oopperassa on katolisuudelle tyypillistä spirituaalisuutta, kenties dogmaattisuuden lempeää kritiikkiäkin.

Chérubin

Chérubin (1903; Monte Carlo, 1905), comédie chantée (laulettu komedia), on Mozartin Figaron häiden jatkokertomus, joka tosin Francis de Croissetin kirjoittamana versiona menee kauaksi Beaumarchais’n näytelmätrilogian päätösosasta La mère coupable, ou L’autre Tartuffe (Syyllinen äiti eli Toinen Tartuffe, 1792) ja keskittyy 17-vuotiaaseen naishakuiseen Cherubinoon.

Nuori mies – tosin lyyrisen sopraanon housuroolissa tässäkin – valitsee lopulta vaimokseen Ninan (sopraano), kreivi Almavivan holhokin. Tätä edeltää intohimoinen rakastuminen ballerinaan nimeltä L’Ensoleillad (sopraano), suuri rakkauskohtaus “Qui parle dans la nuite confuse?” (Kuka puhuu hämärässä yössä?) toisessa näytöksessä ja pettyminen tämän kevytkenkäisyyteen, sillä L’Ensoleilladin aubadessa, aamulaulussa, kuullaan huikentelijattaren credo mandoliinien ja kitaroiden säestyksellä “Vive amour qui rève, embrase et fuit! / Vive amour qui meurt en une nuit!” (Eläköön uneksuva, roihuava ja pakeneva rakkaus! / Eläköön yhden yön rakkaus!). Oopperassa on kaikuja 1700-luvun musiikista, Mozartista sekä espanjalaisuudesta kastanjetteineen.

Ariadne

Ariadne (Ariadne, 1905; Opéra, 1906), opéra Catulle Mendès’n librettoon perustuu tunnettuun tarinaan Ariadnesta ja hänet jättävästä Theseuksesta, joka valitsee mieluummin Ariadnen Faedra-sisaren kuin uskollisen Ariadnen, joka oli käynyt jopa hakemassa sisarensa manalasta, Persefoneen valtakunnasta. Ariadnen valitus ”Ah!le cruel! Ah! la cruelle!” (Ah, te julmurit!) kohdistuu molempiin hänet pettäviin henkilöihin.

Thérèse

Thérèse (1906; Monte Carlo, 1907), drame musical, tapahtuu Ranskan vallankumouksen aikaan 1792-73. Nimisankaritar lausuu kuolemantuomionsa seuratessaan girondistimiestään Thorelia mestauspaikalle ja huutaessaan ”Vive le roi!” (Eläköön kuningas!) samalla kun hän pelastaa rakastettunsa markiisi de Clervalin. Massenet on tavoittanut hyvin vallankumousajan dramatiikan musiikissaan, minkä lisäksi toisen näytöksen alussa kuullaan hidas menuetti.

Bacchus

Bacchus (1908; Opéra, 1909), opéra, on jatko-osa Ariadnelle. Bacchus on tässä buddhalaisen opin mukaan Theseuksen reinkarnaatio Nepalissa, jossa hän omistautuu iloiselle elämälle, kunnes häntä asettuu vastustamaan kuningatar Amahelli apinalaumoineen – vain rakastuakseen Bacchukseen ja pyytääkseen Ariadnea uhraamaan elämänsä Bacchuksen puolesta.

Loppukauden oopperat

Viimeisissä oopperoissaan Massenet saattaa vaikuttaa paikoin väsähtäneeltä, mutta enimmäkseen laatu säilyy, ja hienosti kaareutuva melodiikka on yhtä tallella. Olennaista on, että Massenet’n uran loppupuolen oopperoita ei ole vielä oikein löydetty. Niitä ei ole juurikaan esitetty ensiesitysten jälkeen, joten reseptiohistoriaa ei käytännössä ole edes olemassa.

Don Quijote

Don Quichotte (1909; Monte Carlo, 1910), comédie héroïque, on Massenet’n viimeinen menestysteos. Aihe sopi säveltäjälle tässä vaiheessa erinomaisesti: siinä vanha mies on heikkona kauniiseen naiseen. Säveltäjä yhdisti teoksessaan komiikkaa ja sentimentoa, pastissia ja uutta musiikkia; ooppera on herkullista Cervantes-parodiaa.

Oopperan suosiota auttoi se, että päärooli oli tehty Fjodor Šaljapinille, kun taas Dulcineana lauloi Lucy Arbell, Massenet’n lähes kaikkien myöhäisoopperoiden luottolaulaja Arianesta lähtien. Don Quijote on mielevä teos, jota esitetään yhä säännöllisesti ja jota leimaa vahva espanjalaisväritys sekä kansanmusiikillisten ainesten käyttö.

Oopperan avausnäytös keskittyy Don Quijoten (basso) ja muiden kilpakosijoiden sekä Dulcinean (altto) kohtaamiseen: Quijoten serenadin “Quand apparaissent les étoiles” (Kun tähdet näyttäytyivät) keskeyttää kateellinen Juan (tenori). Uhanneen kaksintaistelun keskeyttää Dulcinea, joka lähettää hidalgon etsimään varastettua kaulakorua.

Toisessa näytöksessä ritarin aseenkantaja Sancho Panza (baritoni) kiroaa naiset soolossaan “Comment-peut on penser du bien de ces coquines” (Miten joku voi ajatella hyvää näistä huitukoista) ja Quijote hyökkää tuulimyllyä vastaan. Kolmannessa näytöksessä Quijote käy yksin rosvojoukkoa vastaan, tulee piestyksi ja sidotuksi, mutta hänen omituinen puheensa “Je suis le chevalier errant” (Olen vaeltava ritari) saa rosvot heltymään, vapauttamaan hidalgon sekä palauttamaan kaulakorun.

Neljännessä näytöksessä Dulcinea pitää juhlia, joissa kosijat jälleen yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta emäntä kyllästyy heihin ja laulaa haaveellisen laulun “Lorsque le temps d’amour a fui” (Kun rakkauden aika on mennyt) sekä tanssii ja esittää säestäen itseään kitaralla säkenöivän numeron “Alza! alza ! Ne pensons qu’au plaisir d’aimer” (Ylös! ylös! ajatelkaamme vain rakastamisen iloja). Paikalle ilmaantuva voittoisa Don Quijote on järkyttynyt, kun “epäpuhtaaksi” julistautuva Dulcinea ei huolikaan häntä, “ylevää hupsua” (un fou sublime).

Päätösnäytöksessä vanha ritari kuolee tähtikirkkaassa yössä nojautuneena tammipuuta vasten. Sanchon laulu “Ó mon maître, ô mon Grand!” (Oi mestarini ja suur[mieheni]!) avaa nostalgisen ja surullisen näytöksen, jonka kuolinkohtauksen Šaljapin tulkitsi riipaisevasti.

Viimeiset oopperat

Roma

Roma (1902/09; Monte Carlo, 1912), opéra tragique, perustuu Alexandre Parodin näytelmään Roma vaincue (Valloitettu Rooma, 1876), jonka pääosan teki kuuluisaksi Sarah Bernhardt. Ooppera jäi viimeiseksi, jonka säveltäjä ennätti näkemään.

Ooppera tapahtuu 216 eaa. Roomassa, jossa vestaali Fausta (sopraano) on pettänyt valansa antauduttuaan suhteeseen sotatribuuni Lentuluksen (tenori) kanssa, mikä oli johtanut Rooman joukkojen tappioon Hannibalia vastaan. Vasta Faustan vapaaehtoinen antautuminen elävältä haudattavaksi – minkä tosin isoäiti estää surmaamalla Faustan tikarilla – tuo Scipion johtamalle roomalaisarmeijalle voiton.

Kyseessä on vestaalitar-tarinan eräs toisinto. Oopperassa on muutama vaikuttava kuoro- ja seremoniakohtaus sekä Junian (sopraano), Lentuluksen sisaren ja niin ikään vestaalittaren hieno soolo “Le soleil se couchait” (Aurinko meni mailleen).

Panurge

Panurge (1911; Théätre Lyrique, 1913), haulte farche musicale (ylväs musiikkifarssi), on sävelletty Rabelais’n Pantagruelin (1532-33) tekstiin. Se on erinomainen komedia renessanssityyliin: nimihenkilö (basso) Colombe-vaimoineen (mezzosopraano) kokee siinä monenlaisia kommelluksia. Panurgen aaria “Touraine est un pays au ciel bleu” (Touraine on sinisen taivaan maa) avausnäytöksestä on suosittu renessanssimainen numero.

Amadis

Amadis (1890/1911; Monte Carlo, 1922), opéra légendaire, legendaooppera, perustuu Ordonez de Montalvon romanssiin Amadis de Gaule (n. 1492). Kyseessä on tyypillinen barokkiaihe, jonka ovat säveltäneet mm. Lully (1684), Handel/Händel (1715) ja J. C. Bach (1779).

Liljaritari Amadis (altto) – joka edustaa barokin äänityyppiä – surmaa lopussa tietämättään veljensä, ruusuristiritari Galaorin (tenori), koska he ovat rakastuneet samaan naiseen, Bretagnen kuninkaan tytär Florianeen (sopraano).

Oopperassa on pari huomattavaa sooloa toisessa näytöksessä: Florianen balladi “Amadis! Amadis de Gaule!” (Amadis! gallien Amadis!) sekä Amadiksen soolot “Le chevalier de la mer!” (Meren ritari!) ja “Si je tenais un pied en paradis” (Jos minulla olisi toinen jalka paratiisissa) toisessa ja “Ó Madone du Ciel” (Oi taivaan madonna) kolmannessa näytöksessä. Massenet hyödyntää oopperassa melodraamaa.

Cléopâtre

Cléopâtre (1912; Monte Carlo, 1914), opéra, kertoo tunnetun tarinan Louis Payenin runoilemassa ja Massenet’n säveltämässä suuressa muodossa baletteineen ja vahvoine tunteineen.

Caesarin kuoleman jälkeen Vähä-Aasiassa majaileva Marcus Antonius (baritoni) rakastuu Kleopatraan (mezzosopraano), mutta palaa jonkin ajan päästä Roomaan naidakseen Octaviuksen sisaren Octavian (sopraano). Hän tulee kuitenkin mustasukkaiseksi kuultuaan Kleopatran löytäneen uuden suosikin, Spakoksen (tenori), jättää morsiamensa kesken hääjuhlallisuuksien, palaa Kleopatran luo ja liittoutuu tämän kanssa Roomaa vastaan. Antonius ja Kleopatra tekevät lopussa itsemurhan.

Oopperan musiikki on yhä vaikuttavaa niin Rooman suuruuden kuin päähenkilöiden intohimojen kuvauksessaan sekä egyptiläiseksotiikassaan: toisen näytöksen toinen kuva Aleksandrian öisessä tavernassa on sensuaalisuuden kyllästämä. Kolmannen näytöksen alun syyrialaisten, kaldealaisten, amatsonien, lyydiläisten ja skyyttien tanssit tuovat oman värikkään lisänsä. Niitä seuraa kuuluisa “myrkkykohtaus”, kun Kleopatra kaataa sekoittamansa myrkyn astiaan ja laulaa soolonsa “J’ai versé le poison dans cette coupe d’or” (Olen kaatanut myrkyn tähän kultamaljaan).

Lähteet ja kirjallisuus

Bonnaure, Jacques 2011. Massenet. Actes Sud/Classica.

Debussy, Claude 2001 [1901]. Monsieur Croche – Antidiletantti, suom. Minna Pöllänen. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Harding, James 1970. Massenet. New York: St. Martin’s Press.

Huebner, Steven 1999. French Opera at the Fin de Siècle. Wagnerism, Nationalism, and Style. Oxford: Oxford University Press.

Irvine, Demar 1994. Massenet. A Chronicle of His Life and Times. Portland, Oregon: Amadeus Press.

La Belle Époque de Massenet, toim. Christophe Ghristi & Mathias Auclair 2011. Opéra de Paris, Bibliothèque nationale de France: Gourcuff Gradenigo.

Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.

Massenet, Anne 2001. Jules Massenet en toutes lettres. Paris: Éditions de Fallois.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Olivier, Brigitte 1996. J. Massenet. Itinéraires pour un théâtre musical. Essai. Actes Sud: Hubert Nyssen Editeur.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös