Siirry sisältöön

Koominen ooppera ja operetti elinvoimaisina
25.1.2007 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Offenbach kuoli vasta 1880, joten hänen esimerkkinsä keveän koomisen musiikin ja ajankohtaisten aihepiirien yhdistämisestä oli voimallinen ja houkutteleva. Niinpä moni muukin ranskalaissäveltäjä joko yksinomaan tai vakavampien oopperoiden ohella tunsi vetoa operetinomaisen musiikki-ilmaisun suuntaan: nimiä riittää Chabrier’stä Hahniin.

Opéra-bouffen rinnalla vanha koominen ooppera, opéra-comique, säilytti elinvoimansa 1800-luvun loppuun saakka, sillä se sieti monenlaisia aiheita ja sopi hyvin ranskalaiseen oopperaestetiikkaan: keveiden aiheiden lisäksi puolivakaviakin suosittiin, kunhan loppu oli (yleensä) onnellinen. Lauletut ja puhutut osat vuorottelivat ja laulunumerot olivat mukavia aireja, chansoneita, kupletteja, romansseja, cavatinoja sekä duettoja, erikokoisia ensemblejä ja kuoroja.

Vuosisadan loppua kohden tultaessa yllättävän monet keskeiset ranskalaisoopperat saivat ensi-iltansa nimenomaan Opéra-Comiquessa siitä huolimatta, että usein nämä oopperat olivat karistaneet dialogin ja lähenivät drame lyrique -lajia: Gounod’n Faust (1859), Bizet’n Carmen (1875), Offenbachin Hoffmannin kertomukset (1881), Delibes’n Lakmé (1883) ja Massenet’n Manon (1884).

Emmanuel Chabrier

Emmanuel Chabrier (1841-94) aloitti oopperauransa kahden kesken jääneen Verlaine-ilottelun parissa: Vaucochard et Fils 1er (n. 1864; ed. 1974) ja Fisch-Ton-Kaneki (n. 1864-73; ed. 1974). Niitä seurasi kaksi koomista oopperaa ennen Chabrier’n wagnerilaista vaihetta. Hän myös päätti oopperauransa koomisen oopperan parissa. Säveltäjän taipumus kujeiluun on havaittavissa keveissä näyttämöteoksissa L’étoile ja Une éducation manquée.

Tähti

L’étoile (Tähti, 1877; Théâtre des Bouffes-Parisiens 1877), opéra bouffe, on tyypillisen gallialainen teos, vaikka sen orkestraatiossa onkin wagnerilaisuutta. Lisäksi siinä on Donizetti– ja Offenbach-parodioita. Ooppera tapahtuu fantasiamaassa hallitsijanaan diktaattori Ouf I (tenori). Hän etsii sopivaa uhria seivästettäväksi 39-vuotissyntymäpäivänsä juhlistamiseksi, mutta häneltä on itseltään mennä henki. Hän selviää siitä antamalla naapurimaan lupaaman prinsessa Laoulan (sopraano) ja valtakuntansa kaupustelija Lazulille (travesti-sopraano). Oopperan juoni liittyy henkilöiden tähtiin (= kohtaloihin), joista kuninkaan astrologi Sirocco (basso) ennustaa ja joista myös Lazuli laulaa.

Ooppera sisältää hupaisaa hallitusvallalla pilailua, mutta siinä on myös nostalgisia numeroita, kuten Lazulin Romanssi tähdelleÓ petite étoile!” (Oi tähti pienoinen) ja taiturillinen Kulkukauppiaan rondoJe suis Lazuli!” (Nimeni on Lazuli!). Kolmannen näytöksen alkupuolella Oufin ja Siroccon Duo de la chartreuse verte (Vihreän charteuse[-likööri]n duetto) irvailee 1800-luvun alun italialaisen oopperan kliseiden kustannuksella.

Reynaldo Hahn oli täynnä ihailua Chabrier’n teosta kohtaan kuuluaan sen (1943):

Chabrier’n L’étoile! Nämä ihmeelliset sanat ovat kummitelleet taiteilijoiden mielissä viimeiset viisikymmentä vuotta. Ne myös riivaavat oopperatalojen johtajia, sillä ei löydy ketään, joka ei olisi uneksinut oopperan tuottamisesta, sillä se pitää tuottaa ja asiantuntijayleisölle, tuo legendaarinen teos, rakas ja pyhä teos kaikille tosi muusikoille, tuo ranskalaisen operetin harvinainen helmi, jossa tämän toisen Offenbachin pilailu ja runollinen puhti näyttäytyvät kaiken musiikillisen hurman, tyylikkyyden ja runsauden kera, jotka tämä jälkimmäinen omisti tajuamatta ja juuri siksi tavoittelematta niitä. (Hahn: Chabrier’n L’étoile -oopperan levyteksti.)

Myös Debussy ihaili Chabrier’ta kovin ja L’étoilea eritoten:

hänen iloihinsa kuului laulaa toisinaan oman säestyksensä kera koko L’étoile alusta loppuun sekä olla vimmatun ihastunut teoksen ”mielikuivituksellisista löydöistä” ja ”hurjasta riennosta”. (Meyers 1969, s. 19.)

Muut koomiset oopperat

Une éducation manquée (Laiminlyöty kasvatus, 1879), opérette, kertoo Louis XVI:n ajan nuoresta parista Gontran (travesti-sopraano) ja Hélène (sopraano), joka hääiltanaan ei tiedä, mitä avioparin tulee tehdä. Myöskään nuoren miehen opettajaksi palkattu vanha Pausanias, joka tuntee vain kirjansa, ei pysty neuvomaan sen enempää – ennen kuin ukonilman ajamana nuoret hakevat turvaa toisistaan… Pausanias on aito buffohahmo juopotteluineen, ja operetissa kuullaan myös jokunen söpö sopraanoduetto, viimeisenä niistä “Faisons-nous petits” (Tehdään pikkuisia)!

Le roi malgré lui (Kuningas vastoin tahtoaan; Pariisi 1887), opéra-comique, tarjoaa todella sotkuisen juonen Henrik Valoisilaisen joutumisesta Puolan kuninkaaksi 1574. Kyseessä on ”suunnaton operetti” (Hahn), joka iloisuudessaan parodioi Offenbachia (Barcarolle), Berliozia (Unkarilainen marssi) ja Meyerbeeriä (Hugenotit). d’Indy, Satie ja Poulenc ihailivat teosta kovin, ja Ravel sanoi:

Le roi malgré lui [-ooppera]n ensi-ilta muutti soinnutuksen suunnan Ranskassa.

Lisäksi Debussy ja Ravel muiden muassa oppivat Chabrier’lta orkesterinkäyttöä. Espanjalaissävytys tanssirytmeineen on tuntuva etenkin Le roi malgré luin kolmannessa näytöksessä. Musiikillisesti ooppera on suurenmoinen sooloineen ja duettoineen ja sen kruunaavat laajat finaalit, toisen näytöksen alun kerrassaan komea Fête polonaise (Poloneesijuhlat) sekä saman näytöksen Barcarolle. Onkin vaikea löytää toista oopperasäveltäjää, jota kollegat olisivat kehuneet enemmän ja jolta he olisivat oppineet yhtä paljon – ja jonka musiikki olisi yhtä vähän esillä.

Viardot, Holmès, Chaminade

1800-luvun etevimpiin kuuluvat naissäveltäjät eivät päässeet juurikaan tekemisiin suuren oopperan kanssa. Pääosin heidän oopperansa – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ­ – ovat pienehköjä kamarioopperoita.

Pauline Viardot

Pauline Viardot (1821-1910) oli aikansa tunnetuimpia mezzosopraanoja, joten ei ole yllättävää, että hän sävelsi Turgenjevin teksteihin neljä operettia salonkikäyttöön: Trop de femmes (Liikaa naisia, 1867), L’ogre (Jättiläinen / Ihmissyöjä, 1868), Le dernier sorcier (Viimeinen velho, 1869) ja Le conte de fées (Keijukaiskertomus, 1879). Koominen, kolminäytöksinen kamariooppera sen sijaan on Cendrillon (Tuhkimo, 1894; Pariisi 1904?), joka on kirjoitettu säveltäjän omaan librettoon laulajille pianon säestyksellä. Toisessa näytöksessä Prinssi pyytää Tuhkimoa laulamaan, ja tämä esittääkin Chopinin B-duuri-masurkan op. 7/1 sanoitetun version.

Augusta Holmès (1847-1903) ei saanut ensimmäisiä oopperoitaan, Héro et Léandre (1875), Astarté ja Lancelot du Lac (Järven Lancelot) esille, joten ne jäivät keskeneräisiksi. Mutta Holmès oli Franckin oppilas ja sai muutenkin tunnutusta työlleen, joten harvinaisena onnistumisena on pidettävä La montaigne noire -oopperan (Mustavuori, 1895) esitystä Grand Opérassa, tosin vailla menestystä.

Cècile Chaminade (1857-1944) sävelsi yksinäytöksisen koomisen oopperan La Sévillane op. 19 (Sevillatar 1882), joka esitettiin kotikonsertissa Pariisissa.

André Messager

André Messager (1853-1929) oli viimeisiä ranskalaisoperetin mestareita Hahnin kanssa. Hän oli Saint-Saënsin ja Faurén oppilas, Saint-Sulpicen urkuri (1874-), Opéra-Comiquen musiikinjohtaja (1898-) ja Opéran johtaja (1907-) eli kaikkiaan Ranskan huomattavimpia musiikkipersoonia. Messager sävelsi 23 koomista oopperaa ja operettia tasaisella tahdilla (1883-1928).

Madame Chrysanthème (1893), comédie-lyrique, edelsi samaan P. Lotin kertomukseen perustuvaa Puccinin Madama Butterflyta usealla vuodella. Messagérin muita keskeisiä teoksia ovat Les p’tites Michu (1897), opérette, ja Fortunio (1907), comédie lyrique.

Véronique (1898), koominen ooppera, on Messagerin suosituin teos, jota esitettiin vielä 1920-40-luvulla Keski-Euroopassa. Siinä 1840-luvun Pariisissa aatelistyttö Hélène de Solanges (sopraano) haluaa varmistaa tulevan sulhonsa, hummailevan ja velkavankeuden partaalla olevan varakreivi Florestan de Valaincourtin (baritoni) luotettavuuden myyjättären valepuvussa nimellä Veronique. Hän saakin tämän kiinni, sillä Florestan rakastuu ‘Veroniqueen’. Teoksessa on kuitenkin onnellinen loppu häineen. Suosittuja sävelmiä ovat rakastavaisten duetot ”De ci, de là” (Täältä, sieltä) sekä ”Poussez, poussez, l’escarpolette” (Työntäkää, työntäkää nuorakeinua). Veronique purkaa kiukkuaan öykkäröivän sulhonsa takia mm. numerossa “Petite dinde! Ah! quel outrage!” (Pikku hanhi! Oi! mikä solvaus!).

Reynaldo Hahn

Reynaldo Hahn

Reynaldo Hahn (1875-1947) oli Venezuelassa saksalais-juutalaisesta ja espanjalaisesta vanhemmasta syntynyt säveltäjä, joka tuli jo kolmevuotiaana Pariisiin ja opiskeli Massenet’n johdolla. Hän oli myöhemmin Proustin ystävä ja rakastaja. Hahn on parhaimmillaan lauluissa, mutta hän kirjoitti lisäksi paitsi baletteja ja teatterimusiikkia myös 17 oopperaa, operettia ja musiikkinäytelmää. Niistä L’ïle du rêve (Unelmasaari, 1898), idylle Polynésienne, pääsi Opéra-Comiqueen säveltäjän ollessa vasta 23-vuotias. Hahn oli synnynnäinen komedisti, jonka motto kuului:

Raskautta ja ikävystymistä täytyy välttää hinnalla millä hyvänsä; muusilla ei ole mukanaan silmälaseja.

Ciboulette

Ciboulette (1922; Pariisi 1923), opérette, on Hahnin suosituin teatterisävellys, jossa hän hyödyntää omaa, opiskelijavuosinaan hankkimaansa Pariisin populaarimusiikin laajaa tuntemusta. Operetti tapahtuu (1867) pariisilaisessa kahvilassa, Les Halles -markkinoilla, maatilalla Aubervilliersin lähellä sekä pariisilaisateljeessa.

Päähenkilö (sopraano) Ciboulette (tark. ‘ruohosipuli’) on soma vihannespuutarhuri, joka rakastaa häilyvää Antonin-kosijaa (tenori), joka puolestaan empii Zénobien (sopraano) ja Cibouletten välillä. Selvännäkijän sekä Duparquetin (baritoni), 30 vuotta vanhentuneen ja elämään filosofisesti pettyneen Rodolfon, Puccinin Boheemielämää-oopperan runoilijan, avulla ja pukeutumalla espanjalaislaulajattareksi nimellä Conchito Ciboulero Ciboulette saa rakastamansa miehen ja Zénobie iloisen kapteeni Rogerin (baritoni).

Operetti on täynnä absurdia keksintää, iloisen mozartmaista ja pastissimaista musiikkia. Siinä parodioidaan Puccinin lisäksi Massenet’n Manon-oopperaa. Päätöskohtaus valssisäveltäjä Olivier Métran salongissa, Cibouletten laulama Métra-valssi sekä seurueen yhtyminen siihen pyöristävät positiivisesti elämään suhtautuvan operetin mainiosti.

Lähteet ja kirjallisuutta

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Grun, Bernard 1967. Kulturgeschichte der Operette. Berlin: Musikverlag VEB Lied der Zeit.

Huebner, Steven 1999. French Opera at the Fin de Siècle. Wagnerism, Nationalism, and Style. Oxford: Oxford University Press.

Klotz, Volker 2004. Operette. Porträt und Handbuch einer unerhörten Kunst. Kassel etc.: Bärenreiter.

Köhler, Stuart 1996. Ihana operetti. Porvoo etc.: WSOY.

Meyers, Rollo 1969: Emmanuel Chabrier and His Circle. London: J. M. Dent & Sons.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Traubner, Richard 1983. Operetta. A Theatrical History. New York: Doubleday & Company.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös