Siirry sisältöön

Koominen ooppera ja operetti elinvoimaisina
25.1.2007 (Päivitetty 6.12.2023) / Murtomäki, Veijo

Offenbach kuoli vasta 1880, joten hänen esimerkkinsä keveän koomisen musiikin ja ajankohtaisten aihepiirien yhdistämisestä oli voimallinen ja houkutteleva. Niinpä moni muukin ranskalaissäveltäjä joko yksinomaan tai vakavampien oopperoiden ohella tunsi vetoa operetinomaisen musiikki-ilmaisun suuntaan: nimiä riittää Chabrier’stä Hahniin.

Opéra-bouffen rinnalla vanha koominen ooppera, opéra-comique, säilytti elinvoimansa 1800-luvun loppuun saakka, sillä se sieti monenlaisia aiheita ja sopi hyvin ranskalaiseen oopperaestetiikkaan: keveiden aiheiden lisäksi puolivakaviakin suosittiin, kunhan loppu oli (yleensä) onnellinen. Lauletut ja puhutut osat vuorottelivat ja laulunumerot olivat mukavia aireja, chansoneita, kupletteja, romansseja, cavatinoja sekä duettoja, erikokoisia ensemblejä ja kuoroja.

Vuosisadan loppua kohden tultaessa yllättävän monet keskeiset ranskalaisoopperat saivat ensi-iltansa nimenomaan Opéra-Comiquessa siitä huolimatta, että usein nämä oopperat olivat karistaneet dialogin ja lähenivät drame lyrique -lajia: Gounod’n Faust (1859), Bizet’n Carmen (1875), Offenbachin Hoffmannin kertomukset (1881), Delibes’n Lakmé (1883) ja Massenet’n Manon (1884).

Louis-Aimé Maillart

Louis-Aimé Maillart (1817–71) oli menestynyt koomisten oopperoiden säveltäjä. Tuotantoon lukeutuvat Gastilbelza ou Le fou de Tolède (”Hiilimies eli Toledon hullu”, 1847), Le moulin des tilleuls (”Lehmusten mylly”, 1849), Les dragons de Villars (”Villarsin lohikäärme”, 1856), Les pêcheurs de Catane (”Catanian kalastajat”, 1860) ja Lara (1864).

Les dragons de Villars

Kolminäytöksinen opéra-comique Eugène Lockroyn ja Eugène Cormonin librettoon George Sandin tekstin La petite Fadette (Pikku Fadette) pohjalta oli erittäin suosittu teos, joka sai 1863 mennessä 153 esitystä Théâtre-Lyrique’ssa, myöhemmin (1868–1917) vielä 377 esitystä Opéra-Comique’ssa. Ooppera käännettiin saksaksi nimellä Das Glöckchen des Eremiten (Erakon pikku kello).

Emmanuel Chabrier

Emmanuel Chabrier (1841-94) aloitti oopperauransa kahden kesken jääneen Verlaine-ilottelun parissa: Vaucochard et Fils 1er (n. 1864; ed. 1974) ja Fisch-Ton-Kaneki (n. 1864-73; ed. 1974). Niitä seurasi kaksi koomista oopperaa ennen Chabrier’n wagnerilaista vaihetta. Hän myös päätti oopperauransa koomisen oopperan parissa. Säveltäjän taipumus kujeiluun on havaittavissa keveissä näyttämöteoksissa L’étoile ja Une éducation manquée.

Tähti

L’étoile (Tähti, 1877; Théâtre des Bouffes-Parisiens 1877), opéra bouffe, Eugène Letellier’n ja Albert Vanloon librettoon, on tyypillisen gallialainen teos, vaikka sen orkestraatiossa onkin wagnerilaisuutta. Lisäksi siinä on Donizetti– ja Offenbach-parodioita.

Reynaldo Hahn oli täynnä ihailua Chabrier’n teosta kohtaan kuuluaan sen (1943):

”Chabrier’n L’étoile! Nämä ihmeelliset sanat ovat kummitelleet taiteilijoiden mielissä viimeiset viisikymmentä vuotta. Ne myös riivaavat oopperatalojen johtajia, sillä ei löydy ketään, joka ei olisi uneksinut oopperan tuottamisesta, sillä se pitää tuottaa ja asiantuntijayleisölle, tuo legendaarinen teos, rakas ja pyhä teos kaikille tosi muusikoille, tuo ranskalaisen operetin harvinainen helmi, jossa tämän toisen Offenbachin pilailu ja runollinen puhti näyttäytyvät kaiken musiikillisen hurman, tyylikkyyden ja runsauden kera, jotka tämä jälkimmäinen omisti tajuamatta ja juuri siksi tavoittelematta niitä.” (Hahn: Chabrier’n L’étoile -oopperan levyteksti.)

Myös Debussy ihaili Chabrier’ta kovin ja L’étoilea eritoten:

”hänen iloihinsa kuului laulaa toisinaan oman säestyksensä kera koko L’étoile alusta loppuun sekä olla vimmatun ihastunut teoksen ”mielikuvituksellisista löydöistä” ja ”hurjasta riennosta”. (Meyers 1969, s. 19.)

Juoni

 

Ooppera tapahtuu fantasiamaassa hallitsijanaan diktaattori Ouf I (tenori). Hän etsii sopivaa uhria seivästettäväksi 39-vuotissyntymäpäivänsä juhlistamiseksi, mutta häneltä on itseltään mennä henki. Hän selviää siitä antamalla naapurimaan lupaaman prinsessa Laoulan (sopraano) ja valtakuntansa kaupustelija Lazulille (mezzosopraano). Oopperan juoni liittyy henkilöiden tähtiin (= kohtaloihin), joista kuninkaan astrologi Sirocco (basso) ennustaa ja joista myös Lazuli laulaa.

I NÄYTÖS

Kuningas Ouf I (tenori) vaeltaa valepuvussa kaupungissaan etsimässä sopivaa alamaista teloitettavaksi syntymäpäiväjuhlassaan. Suurlähettiläs Hérisson de Porc-Epic (baritoni) saapuu Aloès-vaimonsa (mezzosopraano) kanssa seuranaan sihteerinsä Tapioca (tenori) ja naapurimaan kuningas Mataquinin tytär, prinsessa Laoula (sopraano). He matkustavat incognito muotisalongin henkilökuntana ja esittelevät prinsessan Hérissonin vaimona. Heidän tehtävänään on naittaa Laoula kuningas Ouf’ille sekä vakoilla tämän valtakunnan poliittista tilannetta. Seurue tapaa nukkuvan Lazulin ja herättävät hänet kutittamalla (”Kutitustrio”). Laoula ja köyhä kaupustelija Lazuli (mezzosopraano) rakastuvat ensisilmäyksellä. Porc-Epic kertoo, että neito on hänen vaimonsa (vastoin totuutta, mutta Lazuli vaipuu epätoivoon. Ärsyyntyneenä tästä Lazuli vastaa valepukuisen kuninkaan kysymykseen, mitä tämä ajattelee hallituksesta: ”Hallitus voi painua helvettiin”. Kun Lazuli samalla läpsii kuningasta, hän valikoituu sopivaksi uhriksi eli seipäällä lävistettäväksi. Lazuli ei välitä kuolemantuomiosta, kun hän ei voi saada rakastamaansa Laoulia. Kuullaan ”Seivästyskupletit”. Mutta kuninkaan astrologi Siroco (basso) keskeyttää tilanteen ja paljastaa, että kuninkaan ja kaupustelijan kohtalot liittyvät toisiinsa: jos Lazuli kuolee, kuningas kuolisi 15 minuutin päästä. Lazuli saatetaan kunnianosoituksin palatsiin.

II NÄYTÖS

Lazuli voi paksusti palatsissa ja kuningas huolehtii hänen hyvinvoinnistaan. Porc-Epic esittäytyy kuninkaalle, joka ei tunnista tätä, heitättää tämän vankilaan ja edistää rakastavaisten toiveita antamalla vietellä Laoulin (Suudelma-kvartetto). Rakastavaiset karkaavat Oufin antaman rahapussin kera (”Karku-trio). Kuningas suunnittelee hääseremoniaa Aloèsin kanssa (jota hän luulee Laoulaksi). Porc-Epic pakenee löytääkseen vaimonsa ja Tapiocan kuhertelemassa sekä havaitakseen Laoulan hävinneen. Suurlähettiläs kertoo kuninkaalle lähettäneensä miehet karkureiden perään ja antaneensa määräyksen Lazulin ampumisesta tarvittaessa. Laukaus kuuluu: ”Onko Lazuli kuollut?” Rakastavaiset olivat lähteneet laivalla, jonka Oufin vartijat löytävät haaksirikon (”crack”) tapahduttua: Laoula on pelastunut, mutta Lazulista ei näy jälkeäkään, sillä hän oli painunut veden alle. Ouf valittaa ennustuksen mukaista lähestyvää kuolemaansa.

III NÄYTÖS

Lazuli on selvinnyt tilanteesta uimalla rantaan, joskin hän sai keuhkokuumeen. Kuningas ja Siroco yrittävät keventää tunnelmaa nauttimalla vihreää chartreusea (”Vihreän chartreusin duetto”). Kuultuaan Oufin, Sirocon ja Hérissonin keskustelun Lazuli näyttäytyy Laoulille ja he suunnittelevat uudestaan pakoa, sillä ”kuolleelle” se olisi enää ongelma. Pari sopiii tapaamisesta myöhemmin, mutta kun Ouf näkee Laoulan, luullessaan kuolevansa hän aikoo naida Laoulan edes hetkeksi, jottei valtakunta jäisi ilman perillistä, ”pikku Oufia” – ja Laoula voisi mennä sitten uudestaan naimisiin. Mutta kun ennustettu kuolonhetki saapuu, mitään ei tapahdu, joten hujiariastrologin ennustuksen täytyi olla virheellinen. Poliisi saapuu Lazulin kanssa tämän yritettyä paeta kuningaskunnasta. Ouf siunaa Laoulan ja Lazulin avioliiton. Loppukuoro parin kera toistaa I näytöksen finaalin.

Musiikki

Ooppera sisältää hupaisaa hallitusvallalla pilailua, ja tietenkin pääkohteena on itse kuningas, joka kierrellessään kaupunkia vaipuu epätoivoon, kun hän ei löydä ketään itseään tai hallitusta arvostelevaa kansalaista:

OUF.
Mais, un mot, dites-moi :/Mutta sananen, sanokaa minulle:
Ici, que pense-t-on du roi?/Tällä, mitä ajattelet kuninkaasta?

PATACHA
Vive Ouf!/Eläköön Ouf!
vive notre Ouf!/eläköön Oufimme!
notre bon Ouf/meidän hieno Ouf
le plus excellent des Ouf!/erinomaisin Oufeista.”

 

 

Vain dialogista käy ilmi tärkeä yksityiskohta koko teosta ajatellen, mitä Ouf on suunnitellut testamentissaan astrologiansa Sirocoa varten:

OUF.

Je vais te la dire :/ Sanon sinulle:
”Un quart d’heure après/Neljännestunti jälkeen
ma mort, le nommé Siroco,/kuolemani, nimeltä mainittu Siroco,
astrologue de la cour,/hovin astrologi,
devra me suivre dans la tombe./joutuu seuraamaan minua hautaan.
Telle est mon expresse volonté ;/Tämä on tahtoni ilmaisu;
on agira en conséquence. »/siispä toimitaan sen mukaisesti.”

SIROCO (palissant) (kalpena)
Hein?/Ettäkö mitä?

OUF
J’ai pensé que ça te ferait/Ajattelin, että sinua
plaisir de ne pas quitter ton/ei miellyttäisi erota
maître (severement)./herrastasi (vakavasti).
Est-ce que ça ne te fait pas plaisir?/Eikö tämä miellyttäisikin sinua?

SIROCO.
Sí, sí!/Kyllä! kyllä!

Kevennystä tilanteeseen tuo incognito-seurueen (Laoula, Aloës, Hérisson, Tapioca) saapuminen kaupunkiin:

ENSEMBLE
Nous voyageons incognito,/Me matkustamme incognito,
Sans rien dire a personne./emmekä puhu kenellekään.
Et nous allons sous le manteau,/Ja me mennään takin alla,
Sans que nul nous soupçonne ;/ilman että kukaan meitä epäilee;
Nous voyageons incognito !/Me matkustamme incognito!

 

 

 

Se laulaa aivan Offenbachin kuuluisan galopin tyylissä:

ENSEMBLE
Vendant la cretonne ou la perse,/Myyden kretonkia ja persialaista
C’est les employes jolis,/olemme iloisia palkollisia,
C’est les employes gentils,/olemme mukavia palkollisia
Des maisons de commerce?/kauppaliikkeestä.

 

Avausnäytöksessä kuullaan taiturillinen Kulkukauppiaan rondoJe suis Lazuli!” (Nimeni on Lazuli!).

RONDEAU.

Je suis Lazuli! Lazuli !/Olen Lazuli! Lazuli!
Le colporteur joli,/iloinen kaupustelija,
Le fournisseur des dames!/naisten hovihankkija!
Et je vends au plus juste prix/Ja myyn juuri sopivaan hintaan
Bijoux, parfums, poudre de riz,/jalokiviä, hajuvesiä, riisipuuteria,
Enfin, tout ce qui plait aux femmes!/Kaikkea mikä miellyttää naisia!

Sitä seuraa Lazulin Romanssi tähdelleÓ petite étoile!” (Oi pieni tähtönen):

Ô petite étoile !/Oi pieni tähtönen!
Du destin c’est par toi/Kohtalosta sinä vastaat
Que je vais soulever le voile!/ja aion nostaa verhoa!
Ô petite étoile !/Oi pieni tähtönen!
Reponds-moi,/Vastaa minulle,
Et dis-moi/ja paljasta minulle
L’avenir, ô petite étoile !/tulevaisuuteni, oi pieni tähtönen!

 

Kuninkaan tyydytykseksi hän törmää Lazuliin, joka tuntematta tätä haukkuu ja läpsii salapukuista kuningasta, jolloin saadaan riemastuttava ensemblenumero, jossa kerrotaan seivästämisen Lazulia nyt kauhistuttavasta kuolintavasta, jota kuningas ja muu väki toki odottavat innolla: ”Le pal, est de tous les supplices…”.

OUF
Qu’on  apporte  a  l’instant  les  instruments  du  pal !/Tuotakoon seivästysväline!

TOUS.
Le  pal !  Le  pal !/Seiväs! seiväs!

LAZULI.
Comme  cela  doit  faire  mal !/Miten pahalta sen täytyykään tuntua!

OUF.
Mon  cher  ami,  ça  m’est  égal !/Rakas ystäväni, se on minulle ihan sama!

KUORO
Le  pal !  Le  pal ! Est  de  tous  les  supplices/Seiväs, seiväs! se on kaikista kidutuksista
Le  principal,/tärkein
Et  le  moins  rempli  de  délices !/ja tarjoaa vähiten nautintoja!

Toisen näytöksen ”Suudelmakvartetto” on varsin aistillinen: ”Ah! niin sujuu paremmin kiitos tuon suudelman!”

 

”Suutelokvartettoa” seuraavat Laoulan kupletit, jossa tämä ylistää Oufia tämän annettua rahapussin nuoren parin pakomatkalle:

Moi, je n’ai pas une âme ingrate,/Minä en ole kiittämätön sielu,
Je reconnaitrai sur le champ,/minä tulen kiittämään kentällä
Votre conduite délicate,/hienoa toimintaanne,
Votre procédé si touchant!/niin liikuttavaa menettelyänne!

Numeroon yhtyy lopuksi Lazuli: ”Je penserai toujours à vous, nous penserons toujours à vous!” (”Minä tulen aina ajatteleeman teitä! Me tulemme aina ajattelemaan teitä!”)

 

Seuraavaksi kuullaan ”Ryöstötrio”, jossa pariskunta iloitsee ja huokailee onnestaan:

TRIO.

LAOULA
Maintenant, il faut partir vite!/Nyt pitää paeta nopsaan!

LAZULI
Oui, nous partons incontinent./Kyllä lähdemme heti!

LAOULA
Oh ! la delicieuse fuite !/Oi miten suloinen pako!

LAOULA ET LAZULI
Je t’aime !

 

sekä pilkkaa Oufin kera onnetonta aviomiestä, jonka vaimon eli Aloèsin he luulevat ryöstäneen, sillä Laoula ei paljasta miesten erehdystä :

LAOULA ET LAZULI.
Ah ! ah ! ah !/Ai-ai-ai!
C’est le mari qui nous fait rire/Aviomies saa meidät nauramaan
Le mari quand il saura ça,/Kun hän saa tietää tästä
Je vois d’ici le pauvre sire,/näen täältä herraparan
La bonne tête qu’il aura !/miltä hänen kasvonsa tulevatkaan näyttämään!

 

Kolmannen näytöksen alkupuolella Lazuli palaa henkiin ja laulaa iloiset kupletit:

Enfin, je me sens mieux!/Vihdoinkin olo tuntuu paremmalta!
Je puis revoir les cieux/Voin nähdä jälleen taivaan
Loin de ce marécage !/kaukana tästä suosta!
Au milieu des roseaux,/Kaislojen keskellä
Nageant entre deux eaux,/uiden kahden veden välissä
Ah! quel vilain voyage!/voi, mikä karmea matka!
Me voilà tout trempé,/Minä täysin märkänä
A peine ranimé/hädin tuskin vironneena
Et — qui plus est — fort enrhumé!…/ja sen päälle kovasti vilustuneena!
Atch!… atch!… atch !…/Atshui, atshui!

 

Oufin ja Siroccon Duo de la chartreuse jaune (Keltaisen chartreuse[-likööri]n duetto) irvailee 1800-luvun alun italialaisen oopperan kliseiden kustannuksella, samalla kun miehet yrittävät lohduttautua odotellessaan (luulemaansa) lähestyvää kuolemaa.

OUF,  SIROCO.

OUF
Je me sens, hélas, tout chose!/Minä tunnen, oi voi, kaikkea!

SIROCO
Je suis faible à faire peur!/Olen heikkona pelosta!

OUF
Cette liqueur, je suppose,/Tämä likööri, oletan

SIROCO
Nous redonnera da cœur/vahvistaa sydäntämme

ENSEMLE
Pour vous remettre un homme en son assiet-te,/Saadakseen miehen takaisin kunto-on
Non, rien ne vaut un petit verr´/ei haittaa lainkaan pieni lasin’
De chartreus’ ver-/chrtreuse’ vihre-
Te!/Ää!

Laoulin ja Lazulin laivan kärsittyä haaksirikon Laouli laulaa tapahtuneesta ja käyttää hassua sanaa ”crac” (krits):

Vers le pays de l’Esperance :/Kohden Toivon maata
Nous avancions tout doucement,/soljuimme aivan leppoisasti
La nature semblait joyeuse/luonto näytti suloiselta
Et le soleil brillait gaiment…/ja aurinko paistoi iloisesti…
Ah! mon Dieu! que j’étais heureuse!…/Oi jumalani! miten olin onnellinen!
Et puis crac ! Et puis crac !/Ja sitten krits-kräts!
Tout changea dans une, minute,/Kaikki muuttui hetkessä,
Mon amoureux fit la culbute/rakkaani keikahti kumoon
Et disparut au fond du lac !/ja hävisi järven pohjaan!

mitä kuoro sitten on valittelevinaan toistelemalla ”ja sitten krits-kräts!”

mutta laulaa ilakoiden Offenbachin hengessä: ”Suuri onnettomuus! Valitettava onnettomuus! Pikku itku riittää tälle kaupustelijalle!”

Laoula laulaa ”Ruusukupletit” yrittäessään väistellä Oufin lähentelyä:

Ainsi quo la rose nouvelle,/Samoin kuin uusi ruusu
Lorsqu’on la cueille se flétrit,/kun se poimitaan vielä kukkiessa
Ainsi, moi, je verrai comme elle/Samoin minä ruusun tavoin
Pâlir l’éclat qui m’embellit./menetän säteilyn joka minua koristi.
Dans l’eau vous remettez la rose,/Kun laitatte ruusun taas veteen
Elle reprend pour un instant/se saa uudestaan hetkeksi
Sa fraicheur du premier moment,/ensihetken tuoreutensa
Mais ce n’est plus la même chose !/mutta se ei ole enää sama asia!

Laoulan onneksi vietetään uuden pormestarin tulojuhlaa, joten hän välttyy Oufilta; musiikissa jauhaa Chabrier’n kotiseudun, Auvergnen, kansanmusiikkia hyödyntävä borduna: ”Kas näin saapuu herra määri!”

 

 

Laiminlyöty kasvatus

Une éducation manquée (Laiminlyöty kasvatus, 1879), opérette, Eugène Leterrier’n ja Albert Vanloon librettoon on eloisa ja kevyt operetti, jota ihailivat mm. Ravel, Hahn ja Messager. Vuoden 1924 Djaghilevin tuottamaan Pariisin esitykseen Darius Milhaud laati alkuperäisen dialogin korvanneet resitatiivit.

Operetti kertoo Louis XVI:n ajan nuoresta parista Gontran (travesti-sopraano) ja Hélène (sopraano), joka hääiltanaan ei tiedä, mitä avioparin tulee tehdä. Myöskään nuoren miehen opettajaksi palkattu vanha Pausanias (basso), joka tuntee vain kirjansa, ei pysty neuvomaan sen enempää. Hän on hutikassa ja syyttää siitä Roussillonin viiniä juotuaan sitä 12 lasillista: ”Ce vin généreux”:

Nuoripari suukottelee ja laulaa dueton ”Eh bien, ma chère”:

Gontran yrittää tivata Pausanialta, mitä aviomiehen täytyy osata tehdä, mutta saa vain luettelon, mitä ukkeli on nuorukaiselle opettanut: hepreaa, hindiä, algebraa, kemiaa, kreikkaa, trigonometriaa, metafysiikkaa, terapiaa, mekaniikkaa, dialektiikkaa, estetiikkaa, tilastotiedettä, mytologiaa, metallurgiaa jne. Kuullaan buffo-duo “Après vous avoir saturé d’hébreu”:

Vasta ukonilman ajamana nuoret hakevat turvaa toisistaan, ja kuullaan söpö sopraanoduetto “Faisons-nous petits” (Tehdään pikkuisia)!

Kuningas vastoin tahtoaan

Le roi malgré lui (Kuningas vastoin tahtoaan; Pariisi 1887), opéra-comique, Emile de Najacin ja Paul Buranin librettoon, jossa Chabrier toivoi tavoittavansa Offenbachin tyylin. Se tarjoaa todella sotkuisen juonen Henrik Valoisilaisen (1551–1589) joutumisesta Puolan kuninkaaksi 1574. Kyseessä on ”suunnaton operetti” (Hahn), joka iloisuudessaan parodioi Offenbachia (Barcarolle), Berliozia (Unkarilainen marssi) ja Meyerbeeriä (Hugenotit ). d’Indy, Satie, Stravinski ja Poulenc ihailivat teosta kovin. Ravel sanoi: ”Le roi malgré lui [-ooppera]n ensi-ilta muutti soinnutuksen suunnan Ranskassa.” Chabrier käytti mm. valmistamattomia ja purkamattomia septimi- ja noonisointuja.

Lisäksi Debussy ja Ravel muiden muassa oppivat Chabrier’lta orkesterinkäyttöä. Espanjalaissävytys tanssirytmeineen on tuntuva etenkin Le roi malgré luin kolmannessa näytöksessä. Musiikillisesti ooppera on suurenmoinen sooloineen ja duettoineen ja sen kruunaavat laajat finaalit, toisen näytöksen alun kerrassaan komea Fête polonaise (Poloneesijuhlat) sekä saman näytöksen Barcarolle. Onkin vaikea löytää toista oopperasäveltäjää, jota kollegat olisivat kehuneet enemmän ja jolta he olisivat oppineet yhtä paljon – ja jonka musiikki olisi yhtä vähän esillä. Teosta on verrattu myös Verdin Falstaffiin sen iloittelevuuden vuoksi.

Juoni

Katarina Medicin pojasta Henri Valois’lainen tullut valituksi Puolan kuninkaaksi, mutta kaipailee takaisin kotiin Ranskaan. Siksi hänelle sopii erinomaisesti, että puolalainen aatelismies Albert Laski on hankkimassa Henrin paikalle itävaltalaisen arkkiherttua. Henri ja hänen ystävänsä kreivi de Nangis vaihtavat identiteettejä tukeakseen Laskin hanketta, mutta Laski yrittää murhata Nangisin. Laskin orjatar Minka kuitenkin pelastaa kreivin. Lopulta Henri päättää jäädä Puolan kuninkaaksi.

I NÄYTÖS: Linna Krakovan lähistöllä

Puolalaiset ovat valinneet kuninkaakseen Henri de Valois’n (baritoni), joka odottaa krunajaisiaan incognito Krakovan läheisessä linnassa. Ranskan aatelisto odottaa uutisia Krakovasta. Henrin ystävä kreivi de Nangis (tenori) on ollut hankkimassa Krakovassa tukea tulevalle kuninkaalle. Vaikka tavallinen väki suhtautuu suopeasti Henriin, aatelisto kreivi Albert Laskin (basso) johdolla vastustaa tätä ja haluaa valtaistuimelle Itävallan arkkiherttuan. Puolassa asuva italialainen herttua Fritelli (baritoni), joka on kuninkaan kamariherra, ei pidä suunnitelmasta. Fritelli valmistelee kruunajaisia ja teeskentelee Nangisille, ettei hän tunne Laskia, samalla kun hän tietää Henrin kärsivän koti-ikävästä puolalaisten ja ranskalaisten suuren eroavaisuuden vuoksi (”Le Polonais est triste et grave”). Nangis tunnustaa ystävilleen yrittäneensä koota armeijaa ja rakastuneensa Laskin kauniiseen orjatar Minkaan (sopraano), joka kuitenkin torjuu Nangisin. Kuningas saapuu ja laulaa romanssin kotimaastaan (”Cher pays du gai soleil”). Nangis muistuttaa kuningasta hänen Venetsia-romanssistaan, kun tämä oli rakastunut Fritellin nykyiseen vaimoon, Alexinaan (sopraano). Fritellin tehtävänä on nyt kidnapata Henri, jolloin Laskin miehet hoitelevat lopun. Minka saapuu kuninkaan tykö ja sanoo rakastavansa sittenkin Nangisia mutta on huolestunut Henrin vastaisesta juonesta. Henri on kuitenkin vain tyytyväinen salaliittoon ja Fritelli esittelee kuninkaan Laskille kreivi Nangisina. Henri vangituttaa Nangisin, ja Fritelli esittelee Henrin (Nangisina) vaimolleen Alexinalle, joka tunnistaa tämän vuosien takaisen Venetsian lemmensuhteen ranskalaisena. Oikea Nangis onnistuu pakenemaan sieppaajiltaan.

II NÄYTÖS: Kreivi Albert Laskin palatsin tanssiaissali

Illalla pidetään Laskilla tanssiaiset, joissa salaliittolaiset suunnittelevat Henrin lähtöä maasta. Fritellit esittelevät Nangisin (= Henrin) uutena salaliittolaisena. Henri (Nangisina) kertoo olevansa nyt kuninkgaskandidaatin suurin vihollinen. Henri on hämmästynyt havaitessaan Alexinan Fritellin vaimona. Minka ja muut orjattaret laulavat Chanson tziganen (”Il est un vieux chant de Bohême”). Kun Minka yrittää lähteä varoittamaan oikeaa Nangisia, Henri määrää Fritellin lukitsemaan Minkan odotushuoneeseen. Alexina palaa suuttuneena muistuttamaan Henriä siitä, että tämä oli arvaamatta jättänyt hänet Venetsiassa, mutta dueton aikana heidän tunteensa lämpenevät uudestaan: Duo-Barcarolle (”Oui, je vous hais”). Kuullaan salaliittolaisten kuoro Ensemble de la conjuration (Messieurs, c’est un ami respirant la vengeance”), jossa Henrikin on mukana. Kun Nangis saapuu Minkan luo, Henri pidätyttää miehen. Kaikki, Minka mukaan lukien, uskovat, että Nangis on kuningas, kun taas Henri pyytää tätä jatkamaan roolinsa näyttelemistä. Laskin mukaan ainoa tae siitä, ettei kuningas palaa, on surmata hänet samana iltana. Henri (= Nangis) on valittu suorittamaan murha, mutta Minka saapuu ilmoittamaan, että hän on nähnyt Nangisin vapaana, jolloin kaikki luulevat kuninkaan karanneen. Näytös päättyy puolalaisaateliston raivoon ja Henrin vannomiseen kuninkaan murhaamisesta.

III NÄYTÖS: Krakovan ja Puolan rajan välissä oleva majatalo

Majatalon isäntä Basile (tenori) palveluskuntineen valmistautuu vastaanottamaan Puolan uuden kuninkaan. Fritelli saapuu ja ilmoittaa, että kuningas ei ole Henri vaan Iävallan arkkiherttua. Henri saapuu muukalaisena aikomuksenaan paeta Puolasta. Henri esittelee itsensä Basilelle Nangiksena edeltämään kuninkaan tuloa. Henri joutuu palvelstytön opastamana lähtemään vanhan kaakin vetämällä kärryllä. Alexina saapuu etsimään miestään ja kertoo vaihtaneensa puolta ja että arkkiherttua on lähetetty takaisin Wieniin, sillä salaliitto on paljastunut. Fritelli on onneton ja syyttää vaimoaan puolen vaihdosta mahdollisuudesta jatkaa Venetsian lemmenseikkailua Puolassa. Seuraa aviokriisi, ja Fritelli kertoo vaimolleen, että hänen raKastamansa ’Nangis’ on häipynyt murhattuaan kuninkaan. Minka saapuu eikä Alexina pysty kertomaan tälle kuninkaan kohtalosta, ja he laulavat dueton, Nocturne à deux voix  (”Ô rêve éteint, réveils funèbres”) rakastamiensa miesten kohtaloista. Alexina kertoo lopulta, että kuningas (Nangis) on murhattu. Minka pyörtyy, kun Basile kertoo, että palvelustytön opastama ’Nangis’ on mennyt basilikaan seuraamaan kruunajaisia. Alexina ottaa Minkan paikan. Vakuuttuneena Nangisin kuolemasta Minka laulaa lamenton, jonka huippuhetkellä miekkonen kuitenkin astuu esiin. Kun Nangis saa vakuutettua, ettei hän ole haamu, molemmat laulavat hurmioituneen dueton (”Ô n’est plus, hélas ! celui que j’aime !”). Minka kertoo Nangiselle Alexinan luulleen kuninkaan kuolleen. Nangis luullessaan Minkan tarkoittavan oikeaa kuningasta haluaa lähteä etsimään tätä. Alexina saapuu palvelustytön asussa ja tapaa Henrin, jolloin Fritelli on tyytyväinen luullessaan päässeensä eroon kilpailijastaan, vain havaitakseen, että palvelustyttö oli hänen vaimonsa, joten hän ryntää etsimään heitä. Minka on ihmeissään, kunnes Nangis kertoo hänelle, kuka on oikea kuningas. Henri tuodaan takaisin tullakseen kuninkaaksi, ja hän ottaa vastaan paashien, sotilaiden ja aatelisten suosionhuudot.

Musiikki

I näytöksessä Fritelli laulaa puolalaisten ja ranskalaisten välisestä erosta:

Minka laulaa avauksessa romanssin:

Henri Valois esittäytyy pavane-rytmillä.

 

Alexinan avausaaria on virtuoosinen ja kertoo tämän luonteenlaadusta:

II näytöksessä Minka ja muut orjattaret laulavat kromatiikkaa ja hyppyjä tarjoavan Chanson tziganen.

Jonka Minka kertoo olevan vanha mustalaislaulu:

II näytöksessä Alexinan ja Henrin kohtaamisessa Duo-Barcarolle (”Oui, je vous hais”) Alexina syyttää Henriä ensin petturiksi, kun tämä edellisen kerran lähti ilmoittamatta,

mutta Venetsiassa tapahtuneen romanssin muistelu alkaa vähitellen lämmittää suhdetta uudestaan:

II näytöksen huipennus on Meyerbeerin Hugenottien salaliittolaisten miekkavalaa parodioiva Salaliittolaisten kohtaus Ensemble de la conjuration (Messieurs, c’est un ami respirant la vengeance”)

III näytöksen Minkan ja Alexinan kaksiääninen nocturne on ”eräs kaikkein kauneimmista numeroista ranskalaisissa fin-de-sièclen -oopperoissa” (Huebner):

 

Oopperan lopuilla Minka ja Nangis laulavat dueton onnellisen jälleen tapaamisen hurmioittamina; tässä epäilystä ja epävarmuudesta vapautuneen parin dueton loppua:

ja

Viardot, Holmès, Chaminade

1800-luvun etevimpiin kuuluvat naissäveltäjät eivät päässeet juurikaan tekemisiin suuren oopperan kanssa. Pääosin heidän oopperansa – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ­ – ovat pienehköjä kamarioopperoita.

Pauline Viardot

Pauline Viardot

Pauline Viardot (1821–1910) oli aikansa tunnetuimpia mezzosopraanoja, joten ei ole yllättävää, että hän sävelsi Turgenjevin teksteihin neljä operettia salonkikäyttöön: Trop de femmes (Liikaa naisia, 1867), L’ogre (Jättiläinen / Ihmissyöjä, 1868), Le dernier sorcier (Viimeinen velho, 1869) ja Le conte de fées (Keijukaiskertomus, 1879). Koominen, kolminäytöksinen kamariooppera sen sijaan on Cendrillon (Tuhkimo, 1894; Pariisi 1904?), joka on kirjoitettu säveltäjän omaan librettoon laulajille pianon säestyksellä. Toisessa näytöksessä Prinssi pyytää Tuhkimoa laulamaan, ja tämä esittääkin Chopinin B-duuri-masurkan op. 7/1 sanoitetun version.

Aigusta Holmès

Augusta Holmès (1847–1903) ei saanut ensimmäisiä oopperoitaan, Héro et Léandre (1875), Astarté ja Lancelot du Lac (Järven Lancelot) esille, joten ne jäivät keskeneräisiksi. Mutta Holmès oli Franckin oppilas ja sai muutenkin tunnutusta työlleen, joten harvinaisena onnistumisena on pidettävä La montaigne noire -oopperan (Mustavuori, 1895) esitystä Grand Opérassa, tosin vailla menestystä.

Cècile Chaminade

Cècile Chaminade (1857–1944) sävelsi yksinäytöksisen koomisen oopperan La Sévillane op. 19 (Sevillatar 1882), joka esitettiin kotikonsertissa Pariisissa.

Benjamin Godard

Benjamin Godard (1849–95) oli Pariisin lahjakkaimpia muusikoita, loistava viulisti (sekä solistina että kvartetin priimaksena), pianisti sekä kapellimestari ja sujuvakynäinen säveltäjä Saint-Saënsin tapaan. Hän sai Rooman palkinnon 1878 ja pääsi konservatorion opettajaksi 1887. Heikko terveys lopetti vasta lupaavia, joskin substanssiltaan kevyehköjä sävellyksiä tuottaneen uran kesken. Tosin niitä ehti syntyä jo noin 200, kaikissa lajeissa, joten Godardin musiikin vain kohtalainen myöhempi esilläolo lienee syytä hänen pakenemisestaan hieman makeilevaan romantiikkaan.

Godard sävelsi seitsemän oopperaa, joiden ongelmaksi hänen aikalaisensa näkivät niiden pitäytymisen oman ajan sijaan “vanhan Ranskan” arvoihin ja estetiikkaan. Bruneaun mukaan Godard ylpeili Wagner-tuntemuksensa olemattomuudella ja kerskui, “ettei ollut koskaan aukaissut yhtään tämän partituuria”.

Jocelyn

Godardin oopperoista Jocelyn (1888, Bryssel), 4-näytöksinen opéra Alphonse de Lamartinen runon mukaan Paul Armand Silvestren ja Victor Capoulin librettoon, ja La vivandière (Kanttiinityttö, 1893, Bryssel; 1895, Pariisi, P.A. Vidalin täyd.), opéra-comique, ovat olleet menestyksekkäimmät. Berceuse “Cachés dans cet asile” (Piilossa tässä turvapaikassa) Jocelynistä on suosituin näyte Godardin vokaalituotannosta ja hempeästä tyylistä.

 

La Vivandière

La vivandière (Kanttiinityttö, 1893, Bryssel; 1895, Pariisi, P. A. Vidalin täydentämä, nykyisin käytössä oleva versio), opéra-comique, Henri Cainin librettoon on ehkä suosituin Godardin oopperoista. Siinä on kolme näytöstä, 23 numeroa ja neljä balettia. Teosta on usein verrattu Donizettin Rykmentin tyttäreen.

Ooppera tapahtuu 1794 Nancyn suunnalla. Kanttiinityttö Marion (mezzosopraano) leiriytyy pataljoonansa kera Rieulin linnan lähellä, jossa asuu Rieulin markiisi (baritoni) poikansa Georgesin (tenori) ja orpotyttö Jeannen (sopraano) kanssa. Georges, toinen pojista, jättää linnan liittyäkseen tasavaltalaisten armeijaan, luopuakseen siten perinnöstään; Jeanne seuraa häntä, sillä Georges on rakastanut tätä jo pitkään. Marion ottaa heidät vastaan, sillä hän on liikuttunut Georgesin nähdessään, tämä kun muistuttaa suuresti hänen oma poikaansa kersantti Thémistoclesta, joka on kaatunut taistelussa. Vuosi vierii ja kaksi rakastavaista tapaavat jälleen Vendéessä. Georges, nyttemmin kersantti, huomaa sodan olevan lopuillaan. Marion saa selville kuitenkin, että nuoren miehen isä on rojalistipataljoonan johdossa ja puolustaa yhä erästä kylää. Hän saa pojan lähtemään muualle toimittamaan tehtävää, jottei tämä olisi hyökkäyksen aikana paikalla. Tasavaltalaisarmeija voittaa ja ottaa markiisi Rieulin vangiksi. Marion päästää tämän pakoon, kun hälytys on annettu. Hän tunnustaa rikoksensa ja on joutumassa ammutuksi, kun kenraali Hochen armahdusviesti saapuu oikealla hetkellä.

André Messager

André Messager (1853–1929) oli viimeisiä ranskalaisoperetin mestareita Hahnin kanssa. Hän oli Saint-Saënsin ja Faurén oppilas, Saint-Sulpicen urkuri (1874-), Opéra-Comiquen musiikinjohtaja (1898-) ja Opéran johtaja (1907-) eli kaikkiaan Ranskan huomattavimpia musiikkipersoonia. Messager sävelsi 23 koomista oopperaa ja operettia tasaisella tahdilla (1883-1928).

Madame Chrysanthème (1893), comédie-lyrique, edelsi samaan P. Lotin kertomukseen perustuvaa Puccinin Madama Butterflyta usealla vuodella. Messagérin muita keskeisiä teoksia ovat Les p’tites Michu (1897), opérette, ja Fortunio (1907), comédie lyrique.

Véronique

Véronique (1898), koominen ooppera, on Messagerin suosituin teos, jota esitettiin vielä 1920-40-luvulla Keski-Euroopassa. Siinä 1840-luvun Pariisissa aatelistyttö Hélène de Solanges (sopraano) haluaa varmistaa tulevan sulhonsa, hummailevan ja velkavankeuden partaalla olevan varakreivi Florestan de Valaincourtin (baritoni) luotettavuuden myyjättären valepuvussa nimellä Veronique. Hän saakin tämän kiinni, sillä Florestan rakastuu ‘Veroniqueen’. Teoksessa on kuitenkin onnellinen loppu häineen. Suosittuja sävelmiä ovat rakastavaisten duetot ”De ci, de là” (Täältä, sieltä) sekä ”Poussez, poussez, l’escarpolette” (Työntäkää, työntäkää nuorakeinua). Veronique purkaa kiukkuaan öykkäröivän sulhonsa takia mm. numerossa “Petite dinde! Ah! quel outrage!” (Pikku hanhi! Oi! mikä solvaus!).

Reynaldo Hahn

Reynaldo Hahn

Reynaldo Hahn (1875-1947) oli Venezuelassa saksalais-juutalaisesta ja espanjalaisesta vanhemmasta syntynyt säveltäjä, joka tuli jo kolmevuotiaana Pariisiin ja opiskeli Massenet’n johdolla. Hän oli myöhemmin Proustin ystävä ja rakastaja. Hahn on parhaimmillaan lauluissa, mutta hän kirjoitti lisäksi paitsi baletteja ja teatterimusiikkia myös 17 oopperaa, operettia ja musiikkinäytelmää. Niistä L’ïle du rêve (Unelmasaari, 1898), idylle Polynésienne, pääsi Opéra-Comiqueen säveltäjän ollessa vasta 23-vuotias. Hahn oli synnynnäinen komedisti, jonka motto kuului:

Raskautta ja ikävystymistä täytyy välttää hinnalla millä hyvänsä; muusilla ei ole mukanaan silmälaseja.

Ciboulette

Ciboulette (1922; Pariisi 1923), opérette, on Hahnin suosituin teatterisävellys, jossa hän hyödyntää omaa, opiskelijavuosina hankkimaansa Pariisin populaarimusiikin laajaa tuntemusta. Operetti tapahtuu (1867) pariisilaisessa kahvilassa, Les Halles -markkinoilla, maatilalla Aubervilliersin lähellä sekä pariisilaisateljeessa.

Päähenkilö (sopraano) Ciboulette (tark. ‘ruohosipuli’) on soma vihannespuutarhuri, joka rakastaa häilyvää Antonin-kosijaa (tenori), joka puolestaan empii Zénobien (sopraano) ja Cibouletten välillä. Selvännäkijän sekä Duparquetin (baritoni), 30 vuotta vanhentuneen ja elämään filosofisesti pettyneen Rodolfon, Puccinin Boheemielämää-oopperan runoilijan, avulla ja pukeutumalla espanjalaislaulajattareksi nimellä Conchito Ciboulero Ciboulette saa rakastamansa miehen ja Zénobie iloisen kapteeni Rogerin (baritoni).

Operetti on täynnä absurdia keksintää, iloisen mozartmaista ja pastissimaista musiikkia. Siinä parodioidaan Puccinin lisäksi Massenet’n Manon-oopperaa. Päätöskohtaus valssisäveltäjä Olivier Métran salongissa, Cibouletten laulama Métra-valssi sekä seurueen yhtyminen siihen pyöristävät positiivisesti elämään suhtautuvan operetin mainiosti.

Lähteet ja kirjallisuutta

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Gavoty, Bernard 1976. Reynaldo Hahn. Le musicien de la Belle Époque. Paris: Buchet/Chastel.

Grun, Bernard 1967. Kulturgeschichte der Operette. Berlin: Musikverlag VEB Lied der Zeit.

Huebner, Steven 1999. French Opera at the Fin de Siècle. Wagnerism, Nationalism, and Style. Oxford: Oxford University Press.

Klotz, Volker 2004. Operette. Porträt und Handbuch einer unerhörten Kunst. Kassel etc.: Bärenreiter.

Köhler, Stuart 1996. Ihana operetti. Porvoo etc.: WSOY.

Meyers, Rollo 1969: Emmanuel Chabrier and His Circle. London: J. M. Dent & Sons.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Poulenc, Francis 1961. Emmanuel Chabrier. Paris – Genève: La Palatine.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Traubner, Richard 1983. Operetta. A Theatrical History. New York: Doubleday & Company.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.

Takaisin ylös