Lyyrinen ooppera
Lyyrinen ooppera, opéra lyrique, kehittyi 1800-luvun puolivälin jälkeen muiden ranskalaisten oopperamuotojen yhdistelmänä ja välimuotona ilman suuren oopperan mahtipontisuutta ja koomisen oopperan ja operetin kevyttä viihteellisyyttä. Se on oopperalaji, joka vastaa ehkä parhaiten ranskalaista hienostunutta makua, lyyristä ilmaisua, melodista sävellystyyliä.
Laji saattaa sisältää myös vakavia ja dramaattisia aineksia, mutta ilman raskautta, sillä aiheet ovat fantastisia ja romanttisia sekä ilmaisu intiimin yksilöllistä, sisäänpäin kääntynyttä. Lyyrisiä oopperoita leimaa sävyn yhtenäisyys, eli pääominaisuus on sikäli nimenomaan lyyrisyys, mikä ei estä vahvan emotionaalisuuden puhkeamista tarvittaessa. Erotukseksi koomisesta oopperasta lyyriset oopperat ovat läpisävellettyjä.
Koomisesta lyyriseen oopperaan
Lyyrisen oopperan synty liittyy Gounod’n, Thomas’n, Davidin ja Bizet’n oopperoihin, jotka nähtiin syntyneen koomisesta oopperasta sen ja suuren oopperan yhdistelmänä uuden librettokäsityksen ja sitä vastaavan musiikin kautta. Sitä kutsuttiin myös käsitteellä opéra-comique poètique, sillä nämä säveltäjät
muunsivat vanhaa koomisen oopperan lajia tekemällä siitä aiempaa värikkäämmän ja sinfonisemman sekä etsivät ranskalaisilta ja ulkomaisilta runoilijoilta inspiroivampia aiheita liittyneenä uuteen ihanteeseen (Lacombe 2001 [1997], s. 248).
Pariisissa oli 1850-luvulla useita oopperateattereita: Opéra, Opéra-Comique, Théâtre-Italien, Théâtre Lyrique (1851-) sekä Bouffes-Parisiens (1855-). Näistä nimenomaan Lyyrinen teatteri onnistui parhaiten ajan taiteellisten pyrkimysten edistämisessä ja kohosi vähitellen kansanteatterista Pariisin korkeatasoisimmaksi oopperanäyttämöksi. Vuosina 1851-70 siellä tehtiin peräti 137 produktiota – samaan aikaan Opérassa 52 – ja sen säveltäjiin kuuluivat vanhojen nimien (Halévy, Adam, David, Berlioz) lisäksi joukko uuden sukupolven edustajia: Gounod, Bizet, Delibes, Reyer jne.
Opéra, lyyrinen draama
Ranskalaisen oopperan perinteinen painava laji oli yhä (grand) opéra, joka oli musiikillisesti kehittynyt, usein sankarillinen ja historiallinen ooppera. Siinä vokaalimusiikin muotoihin yhdistyivät sinfoninen musiikki (alku- ja välisoitot, tanssit ja karakterinumerot), jopa fuugamainen kirjoitustapa, erilaiset vokaalisen etenemisen tavat (resitatiivin monet lajit, prosodinen rytmiikka), eri lajit (chanson, balladi, prière eli rukous, kuoro jne.) sekä numeroihin jakautuva peräkkäisyys.
Orkesterin roolin kasvaminen, ennen kaikkea resitatiivin ja aarian välisen eron silloittuminen sekä jatkuvan musiikillisen deklamaation suosiminen Wagnerin tapaan liittyvät uuden lajinimen, lyyrisen draaman, drame lyrique, nimikkeen ilmaantumiseen Ranskassa. Tämä tapahtui voimakkaimmin 1870-luvulta eteenpäin, jolloin säveltäjät (mm. Saint-Saëns, Massenet, Franck, Godard, Delibes, Chabrier, Chausson, Bruneau jne.) rupesivat käyttämään tätä lajiotsaketta, vaikka jo eräät varhemmat 1800-luvun oopperat voidaan nähdä lajin edustajiksi. Baudelaire, Gérard De Nerval (1850) ja muutkin nimittivät myös Wagnerin oopperoita lyyrisiksi draamoiksi, vaikka Wagner ei itse nimitystä hyväksynytkään, erotukseksi opéroista. Näin ollen nimenomaan Wagnerin vanavedessä syntyneet 1800-luvun lopun ranskalaisoopperat olisivat lyyrisiä draamoja.
Lajimäärittelyn vaikeus
Halévyn mukaan (1866) kuitenkin lyyrinen draama oli koomisen oopperan vakavampi muoto samoin kuin lyyrinen tragedia oli (suuren) oopperan vakavampi muoto. Käsitys perustuu siihen, että eräät säveltäjät (Auber, Hérold) tosiaankin nimittivät vakavampia koomisia oopperoitaan lyyrisiksi draamoiksi.
Täysin yksiselitteistä ei ole aina määritellä ranskalaisen oopperan lajia 1800-luvun puolivälin jälkeen sikäli, että säveltäjät käyttivät painavan musiikkidraaman nimikkeenä lajinimeä opéra. Nimike sinällään viittaa historiallis-sankarillisen suuren oopperan suuntaan, mutta sen spektaakkelimaisuudesta ei ollut läheskään aina kyse näissä uudemmissa opéroissa, vaan pikemminkin uudesta musiikkidraamakäsityksestä.
Vuosisadan alkupuolella drame lyrique ja opéra nähtiin usein suorastaan synonyymeiksi, ja vielä loppupuolellakin ne saatettiin samaistaa (A. Pougin, 1885). Toisaalta Gounod’n ja Thomas’n oopperoita nimitettiin lyyrisiksi oopperoiksi 1800-luvulla, vaikka säveltäjät eivät näitä nimikkeitä itse käyttäneetkään. 1800-luvun lopulla voi nähdä lyyrisen oopperan ja lyyrisen draaman sulautuvan yhteen esimerkiksi Charpentier’n Louisessa (1900), jota säveltäjä kutsui “musiikkiromaaniksi”.
Lyyrisiä lajeja
Eli 1800-luvun jälkipuoliskolla oli käytössä useita, sekä vanhoja että uusia lajinimikkeitä:
- (grand) opéra, 1800-luvun alkupuolella syntynyt, historiallis-spektaakkelimainen laji
- tragédie lyrique, 1600-luvun lajinimen jatkuva käyttö suurta oopperaa vakavamman oopperan nimikkeenä
- opéra-comique, 1700-luvun jälkipuoliskolta periytyvä, puhutun dialogin sisältävä laji
- opéra lyrique, 1800-luvun jälkipuolella käyttöön otettu nimike vuosisadan puolivälistä eteenpäin syntyneen uuden oopperakäsityksen mukaisesta lajista
- drame lyrique, 1800-luvun lopussa Wagnerin vaikutuksesta syntynyt ranskalaisooppera
Lisäksi säveltäjät saattoivat käyttää myöskin yksilöllisempiä otsakkeita:
- conte lyrique (Massenet, Bruneau)
- rêve lyrique (F. d’Erlanger)
- épisode lyrique (Massenet
- pièce lyrique (Massenet)
- poème lyrique (Saint-Saëns, C. Erlanger)
- légende lyrique (Charpentier) jne.
Nämä nimikkeet liittyvät sekä lajinormiston höllenemiseen että individuaalisten oopperakäsitysten syntymiseen Wagnerin vanavedessä. Olennaista on sanan ‘lyyrinen’ keskeisyys nimistössä.
Oopperateattereiden ja säveltäjien ongelmia
Théâtre Lyrique teki vararikon 1870, ja painopiste siirtyi Opéra-Comiqueen, mikä selittää toisaalta keveiden oopperoiden, jopa operettimaisten teosten säveltämisen. Opéra paloi 1873, mikä heikensi luonnollisesti säveltäjien tilannetta. Uusi ainutlaatuisen loistelias ja suuri Palais Garnier eli Grand Opéra vihittiin käyttöön 1875. Jos 1870-80-luvuilla ei Ranskassa syntynyt ehkä kovin monta suoranaista mestariteosta, niin kuitenkin suuri määrä merkittäviä oopperoita on olemassa noilta ajoilta.
Opéran suhteen ongelma oli se, että suurin osa säveltäjistä ei päässyt siellä koskaan esille, sillä Opérassa tehtiin vain klassikoita ja uudelleenlämmityksiä. Se, että Gounod onnistui tässä, oli suuri ihme (Sapho 1850, Faust sekä Roméo et Juliette muunnettuina siirroksina 1869 ja 1888), mutta esimerkiksi Bizet’n Carmen esitettiin Opérassa vasta paljon säveltäjän kuoleman jälkeen resitatiivien kanssa (1959), vaikka se oli mennyt Opéra-Comiquessa jo 2942 kertaa! Sen sijaan monet 1800-luvun lopun säveltäjistä (Viktor Massé, Henri Reber, François Bazin) saattoivat vain uneksua Opéran valloittamisesta. Tämä katkeroitti ja raunioitti ja jopa katkaisi monen loistavan oopperasäveltäjän (Berlioz, Bizet, Lalo, Chabrier, Magnard) uran.
Ambroise Thomas
Ambroise Thomas.
Ambroise Thomas (1811-96) oli niin ikään Le Sueurin oppilas, joka sai Rooman palkinnon 1832. Hän teki koko joukon, yhteensä 20, lähes yksinomaan koomista oopperaa (1837-82), joista ohjelmistoon on tosin jäänyt vain kaksi loppupään onnistumista: Mignon ja Hamlet. Tultuaan Pariisin konservatorion johtajaksi (1871) hän sävelsi enää vain yhden oopperan, Françoise de Riminin (1882), joka olisi aiheensa puolesta hyvinkin voinut menestyä. Olematta uudistaja Thomas loi tyylin, joka herätti luottamusta ja ihailua ja josta myöhemmät kollegat saattoivat oppia.
Varhaisia oopperoita
La double échelle (Taloustikkaat, 1837), opéra-comique, oli jo kohtalainen menestys Koomisessa oopperassa ja sai 247 esitystä. Siinä on jo havaittavissa Thomas’n melodinen lahjakkuus sekä harmoninen kekseliäisyys.
Le caïd (Pomo / Kaidi, 1849), opéra-comique, oli Thomas’n ensimmäinen kiistämätön menestys, sillä teosta esitettiin yli 400 kertaa vuoteen 1900 mennessä. Koominen ooppera on aarioineen, duettoineen, ensembleineen ja finaaleineen sekoitus Rossinin oopperoita Sevillan parturi ja Italiatar Algeriassa.
Kesäyön unelma
Le songe d’une nuit d’été (Unelma kesäyöstä; sävelletty 1847, ensiesitys dialogien kera 1850, muokattu versio resitatiivien kera 1886), opéra-comique, Joseph-Bernard Rosier’n ja Adolphe de Leuvenin librettoon ei ole Shakespearen tekstiin, vaan kertoo Shakespearesta, joka on eräs oopperan päähenkilöistä Falstaffin, Richmondin linnanpuiston ylivalvojan ja Elisabeth I:n lisäksi! Sivuroolihenkilöitä ovat mm. hovinainen Olivia ja Lord Latimer. Ooppera sijoittuu 1500-luvun Englantiin.
Teos näytti suuntaa koomisen oopperan tuleville mahdollisuuksille aiempaa kunnianhimoisempien henkilökuvien parissa. Koomisen oopperan tyypillistä piirteistöä edustavat tässä nopeat dialogit, vaihtuvat kohtaukset, kaksintaistelu ja onnellinen loppu Olivian ja Latimerin välillä. Vakavampaa puolta löytyy Shakespearen ja Elisabetin rakastumisesta, luopumisesta omasta onnesta poliittisista syistä, rakkaussuhteen muuttumisesta mesenaatin ja taiteilijan suhteeksi, sekä 1800-luvulle tyypillisen nerokultin korostamisesta.
Juonisisältö
I näytös tapahtuu Sireeni/Seireeni-kapakassa Lontoon Richmondissa, jossa oopperan alussa on Falstaff seuralaisineen järjestämässä juhlapäivällistä runoilijaystävälleen Shakspearelle eli Shakespearelle. Jostain syystä kuningatar Elisabet ja hänen hovinaisensa Olivia ovat eksyneet kuninkaallisesta kulkueesta Richmondin puistossa. Sotilaat seuraavat heitä, ja he pelastautuvat kapakkaan, jossa he tapaavat William Shakespearen juomassa kavereidensa kera. Naamioitu kuningatar yrittää vedota runoilijaan, että tämä harrastaisi parempia asioita. Runoilija ivaa naisen saarnaa ja jatkaa juomistaan, kunnes hän kierii pöydän alle ja järjestää tyrmistyttävän näytöksen humalatilassaan. Elisabet määrää Richmondin palatsin kuvernööri Sir John Falstaffin viemään Shakespearen palatsia ympäröivään puistoon.
Naamioitu Elisabet kehottaa Shakespeare siivoamaan tapojaan.
II näytös tapahtuu Richmondin palatsin puistossa. Falstaff metsänvartijoineen on puistossa työasioissa ja kertoo balladin ”kirotusta metsästäjästä”. Latimer saapuu ja on varma Falstaffin väittäessä Olivian rakastuneen itseensä, että neito on pettänyt hänet. Latimerilla ja Olivialla on mustasukkaisuusduetto. On yö, järvi, puun oksien läpi loistava kuutamo ja syvän metsän tuottama vaikutus saavat ymmälle heräävän runoilijan. Hän kuulee sulosointuja, näkee valkoisen hahmon ja kuulee ihmisäänen. Hän ihmettelee, josko tämä olisi hänen muusansa, joka moittii häntä tämän laiminlyönnistä ja uhkauksesta hylätä nainen. Runoilija on lumoutunut ilmestyksestä ja kohta hän huomaa, että kyseessä on hurmaava nainen. Runoilija lähestyy tätä, mutta Olivia on kauhuissaan tilanteesta, johon kuningatar on joutunut, joten hän ottaa kuninkaallisen emäntänsä paikan. Latimer, Olivian ihailija, on nähnyt kaiken ja huolimatta Shakespearen vastustuksesta hän haastaa tämä kaksintaisteluun, minkä on määrä tapahtua välittömästi. Muutaman askeleen päästä Latimer kaatuu. Olivia ja kuningatar luopuvat tuntemattomuudestaan. Shakespeare luulee ampuneensa Latimerin, lähtee pakosalle ja syöksyy jokeen. Hänet ongitaan sieltä pyörtyneenä ja viedään omaan majapaikkaansa.
Falstaff kuljetuttaa vedestä ongitun Shakespearen majapaikkaansa
III näytöksen paikkana on Whitehallin palatsi. Kuningatar määrää Sir Johnin ja kaikkien yölliseen komediaan osallistuneiden vaikenemaan tapahtumista, ja hän lähettää hakemaan Shakespearen. Runoilija kuvittelee heti, että kuningatar olisi rakastunut häneen. Hän saapuu hurmiossa, mutta tuleekin otetuksi vastaan pilkan kera ja uneksijana. Elisabet vain säälii miekkosen epätoivoa ja sanoo tälle: ”Sinun vuoksesi yön tapahtumista tulee unelma koko maailmalle”, mikä tarkoittaa sitä, että nämä yölliset sattumukset antoivat inspiraation Shakespearen fantasianäytelmälle Kesäyön unelma.
Kuningatar antaa runoilijan ymmärtää, että tapahtunut oli vain ”Kesäyön unelma”.
Musiikki
Monipolvisen ja vitsikkään alkusoiton ja alkukuoron jälkeen Falstaff virittää kupletti-laulunsa:
Allons, que tout s’appréte,/Mennään kaikki valmistautumaan,
Chantons !/Laulakaamme!
Que rien ne nous arrête,/Sillä mikään ei meitä pidätä,
Buvons !/Juokaamme!
La honte la plus grande ici !/Suurin häpeä täällä
A celui qui demande/sille, joka pyytää
Merci !/armoa!
Elisabet ja Olivia eksyvät rajuilmassa, pakenevat heitä seuraavia sotilaita ja pääsevät kapakkaan turvaan sekä laulavat hupaisan dueton:
OLIVIA
Quel effroi ! quel effroi !/Miten kauhistuttavaa!
ÉLISABETH
Calme-toi ! calme-toi !/Rauhoitu, rauhoitu!
OLIVIA
Quel effroi !/Miten kauhistuttavaa!
Je les voi /Minä heidät näin
Ils nous suivent, je croi./He seuraavat meitä, luulen.
ÉLISABETH
Ils ont perdu nos traces …/He ovat kadottaneet jälkemme…
Apaise la frayeur !/Hillitse pelkosi!
OLIVIA
Leurs propos, leurs menaces/Heidän aikeensa ja uhkailunsa
Me font mourir de peur …/saivat minut hiukkasen kuolemaan…
Et cet orage,/Ja tämä rajuilma,
Et cet tapage,/ja tämä pauhu,
Et ces éclairs/ja nämä salamat
Pendant les airs !/taivaasta roikkuvat!
Dueton lopuksi naiset, etenkin Elisabet, laulavat virtuoosisia kulkuja iloitessaan rohkeutensa tuottamasta selviytymisestä:
ELISABET
Allons courage bravons l’orage/Menkäämme rohkeasti uhmaamaan rajuilmaa
ah quel doux présage/ah mikä suloinen ennusmerkki
ah allons calme/ah menkäämme tyynenä
allons non plus de chagrin./menkäämme ilman huolia.
OLIVIA
Prenons courage fuyons l’orage/Olkaamme rohkeita, paetkaamme rajuilmaa
ah c’est bien plus sage/oi se on erittäin järkevää
partons que ne suis-je a demain/lähtekäämme ja huomenna
quel effroi, quel effroi/tätä pelkoa ei ole
braver cette nuit obscure/uhmatkaamme tätä pimeää yötä
Pour moi je vous le jure/Minulle vannon sen teille
c’est un chagrin./tämä ei ole enää huolenaihe.
Runoilija saapuu, ja hänen kunniakseen kuoro virittää laulun: ”Laulakaamme hänen kunniaansa/ ja hänen loistavaa menestystään !/Jotta hänen muistonsa,/ystävät, eläisi ikuisesti !”
Shakespeare laulaa koomiselle oopperalle tyypilliseen parlando-tyyliin juhlimisen ja viinin iloista.
Enfants que cette nuit est belle !/Ystävät miten tämä yö onkaan kaunis
fêtons, oui, fètons toujours/juhlikaamme, niin, juhlikaamme aina
Le vin, l’amitié fidèle/viini, uskollinen ystävyys
et les inconstans amours !/ja häilyvätrakkaudet!
Latimer ei oikein pysty juhlimaan, sillä hän lemmenkipeä Olivian suhteen ja toivoo vain tämän näkemistä, tietämättä että neito on juhlissa naamioituneena.
Son image si chère/Hänen rakas kuvansa
partout me suit !/seuraa minua kaikkialle!
Loin d’elle rien ne peut me plaire/Kaukana hänestä mikä ei voi minua miellyttää
Mon pauvre coeur languit !/Sydän parkani riutuu!
Oui, sa présence c’est le jours/Niin, hänen läsnäolonsa on päivä
qui m’éclaire/joka minua valaisee
Son absence, hélas, c’est la nuit,/mutta hänen poissaolonsa on yö
C’est la nuit !/se on yö!
Juhlat jatkuvat ja Shakespeare vikittelee kapakan omistajan tytärtä samalla kun hän tarttuu uudestaan lasiin.
Je trouve au fond du verre/Löydän lasin pohjalta
l’enivrante chimère,/päihdyttävää houretta,
flamme trop passagère/liian hetkellisen liekin
Qui bannis la douleur !/joka karkottaa tuskat!
Oui, grâce à ma bouteille,/Kiitos pulloni
A sa liqueur vermeille,/purppuranpunaisen juoman
mon âme se réveille,/henkeni herää
Dans un monde enchanteur !/lumoavassa maailmassa!
Runoilijalla ja kuningattarella on pitkä dialogi, jonka päätteeksi Elisabet surkuttelee neron ja Englannille kunniaa tekevän runoilijan häpeällistä tilaa.
Le voir ainsi mon âme en est brisée !…/Nähdä hänet tällaisena särkee sydämeni!
Ce poète aux élans si beaux !/Tämä runoilija innoituksessaan niin oivallinen !
Mai il va servir de risée/mutta kelpaa vain naurunaiheeksi
aux plus grossiers de matelots !/mitä karkeimmmille merimiehoille!
A sa gloire s’il est parjure/Hänen kunniansa on yhtä perusteeton
Que son crime au moins soit voilé !…/kuin hänen rikoksensa on himmennyt!
II näytöksen alkupuolella, jossa Falstaff ja kuninkaalliset metsänvartijat suorittavat tärkeitä tehtäviä, Falstaff laulaa romantiikan mytologialle keskeisen balladin ”kirotusta metsästäjästä” (chasseur maudit), jonka hän väittää nähneensä; César Franckilla on samanniminen sinfoninen runo.
Dans l’ombre de la nuit/Yön pimeydessä
à l’heure de minuit/keskiyön hetkellä
La trompe retentit/torvi raikui
c’est la casseur maudit/siinä on kirottu metsästäjä
sur son cheval/ratsunsa selässä
dans bruyère/melussa
monstre infernal/helvetillinen hirviö
soudain il prend carrière/yhtäkkiä hän lisää vauhtia
l’instinct du mal guide son bras fatal/pahan aavistus ohjaa hänen kirottua kättään
ah fuyez fuyez/paetkaa oi paetkaa
ah malheur malheur/onnettomuutta
ah voilà le noir chasseur./Tässä tulee musta ratsastaja.
Shakespeare herää keskellä yötä unestaan ja ihmettelee olinpaikkaansa. Unikohtaukset olivat ranskalaisessa barokkioopperassa lähes välttämättömiä, mutta myös romantiikassa niistä tuli suosittuja, usein hulluuskohtauksina. Thomas’lla kyse on positiivesta uneksunnasta.
Ou sus-je ? ou suis-je ?/Missä minä olen?
est-ce un prestige/onko tämä harhanäky
est-ce un rêve enchanteur/onko tämä lumoava uni
Mon Dieu si c’est un songe/Jumalani, jos tämä on unelma
prolonge cet instant de bonheur./pidennä tätä onnen hetkeä.
Shakespeare luulee vokaliiseja laulavaa Elisabetia omaksi Juliakseen: ”Kuka minulle sitten ilmestyy tässä kauniissa puutarhassa?”
Elisabeth ja Shakespeare laulavat dueton, jossa kuningatar jälleen paheksuu runoilijan tapoja, jolloin tämä vakuuttaa saaneensa uuden elämän.
ELISABETH
Au désordre, à l’indigne orgie/Epäjärjestyksessä, häpeällisessä juhlinnassa
Que ton adieu soit éternel !/jossa poistumisesi oli ikimuistoinen!
Il faut respecter le génie,/Täytyy kunnioittaa neroutta
Qui, pour toi, descendit du ciel !/joka sinulle laskeutui taivaasta.
SHAKESPEARE
Ta voix me donne un nouvel être,/Äänesi anta minulle uuden elämän
Oui, je le sens …/niin, minä tunnen …
Le poète enfin va renaître/Runoilija vihdoin syntyy uudestaan
A tes accents !/kuultuaan äänenpainosi!
ELISABET
Pour toi mes voeux/Vuoksesi lupaukseni
Von monter aux cieux !/nousevat taivaisiin!
Pour toi mon coeur/Sinulle sydämeni
Veut gloire et splendeur !/toivoo kunniaa ja loistoa!
III näytöksessä palatsinsa kaiken komeuden keskellä kuningatar tuntee itsensä yksinäiseksi, koska hän ei rakastaa miestä. Sen sijaan hän joutuu karkottamaan rakkauden ja sen sijaan näkee velvollisuudekseen tukea Shakespearea: ”Veillons sur son bonheur !” (Valvokaamme hänen onneaan!)
Malgé l’éclat qui m’environne,/Huolimatta minua ympäröivästä loistosta
que de tristes jours que d’ennuis !/miten surullisia päiviä, mitä ikävystymistä
au front qui porte la couronne/sen ohimolle, joka kantaa kruunua,
viennent s’attacher les soucis…/tulevat kiinnittymään huolet …
Amour, douce ivresse,/Rakkaus, suloinen huuma
Qui donnes le bonheur/joka tuot onnen
Elans de tendresse,/innostat hellyyttä,
Ah! fuyez de mon coeur !/oi pakene sydämestäni!
Kuningatar haluaa runoilijan uskovan, että koko yöllinen tapahtuma oli vain unta: ”C’est un rêve”, minkä Elisabet vannottaa myös Falstaffin vahvistavan Shakespearelle.
Kuningatar vihjaa dialogissa ja laulussaan tulleensa myös Shakespearen liikuttamaksi, mitä runoilijakin miettii romanssissaan:
Lopuksi kuoro laulaa kunniaa sekä Shakespearelle
että Kuningattarelle – ja Englannille.
Kuningatar Elisabetin rooli lienee oopperakirjallisuuden vaikein lähes loputtomissa kuvioissaan, joissa jopa Rossini jää toiseksi ja jotka saattavat hyvinkin olla Manuel Garcian laulukoulun L’Art du Chant (1847) perintöä.
Mignon
Mignon (1866), opéra comique, Carrén ja Barbierin librettoon perustuu Goethen Wilhelm Meister -romaaniin (1796). Tekstilähteen valinta oli Gounod’n Goethe-oopperan, Faustin, suosion aiheuttama. Oopperasta tuli uskomattoman suosittu: esityksiä vuoteen 1950 mennessä Pariisin Koomisessa oopperassa oli peräti 1833. Henkilöitä ovat nimiroolin (sopraano / mezzosopraano) lisäksi opiskelija Wilhelm Meister (tenori), näyttelijätär Philine (sopraano) sekä Mignonin isä, kiertelevä laulaja Lothario (basso / baritoni). Kyseessä on uskomattoman sekava melodraama, mutta se elää vauhtinsa, sentimentaalisuutensa, amoraalisuutensa ja upean laulutyylinsä ansiosta.
Hanslickin mukaan
Yksikään kohta tässä oopperassa ei ole kouraisevan väkevä, eikä se liioin ole omaperäisen neron työtä. Pikemminkin saa siitä sen vaikutelman, että sen on tehnyt herkkä ja hienostunut taiteilija, jonka mestarillisella kädellä on käytännöllistä kykyä. Mignonin musiikki on paikkapaikoin laihaa ja koreilevaa, mutta siitä huolimatta se enimmäkseen on draamallista, henkevää ja siroa, ei syvällistä, mutta rehellistä ja sydämellistä. (Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos 1956, s. 358.)
Ensimmäinen näytös: Mignon on lapsena italialaislinnasta ryöstetty tyttö mustalaisseurueessa (vrt. Verdin Trubaduuri), josta vapaana kuljeksiva Wilhelm lunastaa tytön ja laulaa aariansa ”Oui, je veux par le monde” (Kyllä, tahdon maailmalle). Avausnäytöksessä Mignon laulaa kuuluisan romanssinsa ”Connais-tu le pays” (Tunnetko maan), jonka jälkeen Mignonilla ja mielenvikaisena tytärtään etsivällä, harppua soittavalla minstreli-Lothariolla (joka ei siis tunnista mutta tuntee vetoa tyttäreensä) on duetto ”Légères hirondelles” (Keveät pääskyset). Mignon rakastaa Wilhelmiä, joka puolestaan tuntee vetoa näyttelijätär Philineä kohtaan. Seuraavassa Mignonin romanssin teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| Tunnetko maan, jossa kukkii appelsiinipuu? Maan kultaisten hedelmien ja punaruusujen, jossa tuuli on sulompi ja lintu keveämpi, jossa aina mehiläiset keräävät hunajaa, jossa säteilee ja hymyää kuin Jumalan antina ikuinen kevät alati sinisen taivaan alla! |
Connais-tu le pays où fleurit l’oranger? Le pays des fruits d’or et des roses vermeilles, Où la brise est plus douce et l’oiseau plus léger, Où dans toute saison butinent les abeilles, Où rayonne et sourit, comme un bienfait de Dieu, Un éternel printemps sous un ciel toujours bleu! |
| Voi! en voi seurata sinua onnelliselle seudulle, josta kohtalo on minut karkottanut! Juuri siellä tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla! Niin, juuri siellä! |
Hélas! Que ne puis-je te suivre Vers ce rivage heureux d’où le sort m’exila! C’est là! c’est là que je voudrais vivre, Aimer, aimer et mourir! Oui, c’est là ! |
| Tunnetko talon, jossa minua odotetaan? Kullalla koristellun salin, jossa marmoripatsaat kutsuvat minua yöllä ja ojentavat minulle käsiään! Ja pihan, jossa tanssitaan varjossa suuren puun? Ja kuultavan järven, jonka aalloilla lipuvat tuhannet keveät veneet lintujen lailla! |
Connais-tu la maison où l’on m’attend là-bas? La salle aux lambris d’or, où des hommes de marbre M’appellent dans la nuit en me tendant les bras? Et la cour où l’on danse à l’ombre d’un grand arbre? Et le lac transparent où glissent sur les eaux Mille bateaux légers pariels à des oiseaux! |
| Voi! en voi seurata sinua kaukaiseen maahan, josta kohtalo on minut karkottanut! Juuri siellä tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla! Niin, juuri siellä! |
Hélas! Que ne puis-je te suivre Vers ce pays lointain d’où le sort m’exila! C’est là! c’est là que je voudrais vivre, Aimer, aimer et mourir! Oui, c’est là ! |
- Ambroise Thomas: Mignon. Nimihenkilön romanssi Connais-tu le pays (Tunnetko maan) oopperan ensimmäisestä näytöksestä.
Toinen näytös sisältää Wilhelmin ja Philinen flirttailukohtauksen ”Ah ! je crois entendre les doux compliments” (Ah, luulen kuulevani suloisia kohteliaisuuksia), jota seuraa mustasukkaisuutta näyttelijä Laerteen taholta (joka rakastaa Philineä) ja Mignonin puolelta. Wilhelm selittää Mignonille, että heidän on erottava (”Adieu, Mignon !”). Teatteriseurue esittää konservatoriossa Kesäyön unelmaa, jossa Philinellä on Titanian rooli ja jossa hän laulaa loisteliaan, koloratuureja sisältävän poloneesin ”Je suis Titania” (Olen Titania kaunis), oopperan tunnetuimman numeron. Konservatoriossa syttyy tulipalo, josta Wilhelm pelastaa Mignonin. Seuraavassa Titanian loistokkaan poloneesin teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| Olen Titania vaalea, olen Titania, ilman tytär! Nauraen kuljen maailmalla lintua eloisampana, salamaa nopeampana! Olen Titania vaalea, ah! olen Titania, ilman tytär! Nauraen kuljen maailmalla lintua eloisampana, salamaa nopeampana! Olen Titania vaalea, ah! Hullu joukko peikkojen seuraa lentävää vaunuani ja häipyy yöhön! Ympärilläni koko hovini rientää laulaen nautinnosta ja rakkaudesta. Hullu joukko peikkojen seuraa lentävää vaunuani ja häipyy yöhön Foiboksen säteiden loistaessa! Joukossa kukkien, Jotka aamuaurinko saa puhkeamaan, metsissä ja kirjavilla kedoilla, vaahdon peittämillä aalloilla, sumussa, minut näkee kevytjalkaisesti liehuvan! Kevytjalkaisesti, metsissä ja kedoilla, ja sumussa minut näkee liehuvan, minut näkee liehuvan, ah! tässä Titania! ah! Nauraen kuljen maailmalla lintua eloisampana, salamaa nopeampana! Ah! olen Titania, ilman tytär! Ah! ah! ah! |
Je suis Titania la blonde, Je suis Titania, fille de l’air, En riant je parcours le monde, Plus vive que l’oiseau, Plus prompte que l’éclair! Je suis Titania la blonde, Je suis Titania, fille de l’air, En riant je parcours le monde, Plus vive que l’oiseau, Plus prompte que l’éclair! Je suis Titania la blonde, ah! La troupe folle des lutins Suit mon char qui vole et dans la nuit fuit! Autour de moi toute ma cour court! Chantant le paisir et l’amour! La troupe folle des lutins Suit mon char qui vole et dans la nuit fuit! Au rayon de Phoebé qui luit! Parmi les fleurs que l’aurore fait éclore, Par les bois et par les prés diaprés, Sur les flots couverts d’écume, Dans la brume, On me voit d’un pied léger voltiger! D’un pied léger Par les bois et par les prés Et dans la brume, On me voit voltiger! On me voit voltiger! Ah! Voilà Titania! Ah! En riant je parcours le monde, Plus vive que l’oiseau, Plus prompte que l’éclair! Ah! Je suis Titania, Fille de l’air! Ah! ah! ah! |
- Ambroise Thomas: Mignon. Titanian poloneesin ”Je suis Titania” (Olen Titania kaunis) alku ja loppua oopperan toisesta näytöksestä.
Kolmannessa näytöksessä Mignon, Lothario ja Wilhelm ovat Italiassa tutussa linnassa, jossa Mignon on toipumassa sairaudestaan. Wilhelmillä on romanssi ”Elle ne croyait pas” (Hän ei uskonut), ja Mignon ja Wilhelm laulavat dueton ”Je suis heureuse, l’air m’énivre” (Olen onnellinen, ilma huumaa minut). Lothario saa muistinsa takaisin, tunnistaa tyttärensä ja ooppera päättyy Mignonin rukoukseen ”O Vierge Marie” (Oi Neitsyt Maria) (vrt. Verdin Otello), nuoren parin onneen sekä iloiseen tertsettoon ”C’est là que je voulais vivre / que tu dois livre” (Haluaisin elää täällä / Sinun pitää elää täällä).
Hamlet
Hamlet (1868), opéra, oli Thomas’n toinen merkittävä ja aikakauden eräs avainooppera. Thomas sävelsi Hamletin suoraan Opéraan ja heti resitatiivien kera. Sitä esitettiin yli 300 kertaa 1900-luvun alkuun mennessä. Ooppera on tehty Shakespearen sijaan osin ranskalaisen oopperan ehdoilla, mutta se on silti vaikuttava keskeisissä kohtauksissaan; Shakespeare-aihevalinta on puolestaan Gounod’n Romeon ja Julian vaikutusta. Draaman yli 30 henkilöstä poistettiin puolet (Rosencrantz ja Guildenstern, mikä vei pois mustaa huumoria, ja Fortinbras). Lisänä Shakespeareen verrattuna on mm. Hamletin juomalaulu toisessa näytöksessä. Kyseessä on suurimpiin kuuluva ranskalainen ooppera, jota ovat pitäneet esillä mm. Nellie Melba, Emma Albani, Emma Calvé ja Mary Garden Ofeliana, ranskalaisbaritonien ohella Titta Ruffo ja Mattia Battistini Hamletina.
Oopperalla on kaksi erilaista päätöstä: traaginen, jossa Hamlet haluaa vain kuolla, mutta hän tappaa ensin Claudiuksen ja kuolee vasta sitten itse sekä onnellinen loppu, jossa tapon jälkeen Hamlet huudetaan kuninkaaksi. Hamletin tummaa, synkkää tehoa korostaa se, että siinä on paljon matalia miesääniä: bassoja (Claudius ja isän haamu), baritoni (Hamlet) sekä lisäksi kaksi haudankaivajaa.
Avausnäytöksen päätöksessä isän haamun ilmaantuminen ”Écoute-moi!” (Kuule minua!) ja sitä edeltävä manaus / invokaatio ”Spectre infernal!” (Helvetillinen haamu) on joka suhteessa upea kohtaus, joka tuo mieleen Mozartin Don Giovannin. Seuraavassa invokaation teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| H: Kauhistuttava haamu! Kunnioitettu kuva! Oi isäni! Oi Kuninkaani! Vastaa ah! anovalle äänelleni. Puhu minulle, puhu minulle! |
Spectre infernal! Image vénérée! O mon père! O mon Roi! Réponds hélas! à ma voix éplorée. Parle-moi, parle-moi! |
| Marcellus, Horatio: Sydäntäni kylmää kauhu! |
Mon cœur est glacé d’effroi! |
| H: Miksi, vastaa, kylmästä maasta, jonne näin sinut laskettavan hengettömänä, miksi olet noussut, oi ihmettä! kruunu ohimoillasi ja sotisovassa? Kauhistuttava haamu! Kunnioitettu kuva! Oi isäni! Oi Kuninkaani! Vastaa ah! Vastaa vihdoin anovalle äänelleni. Puhu minulle, puhu minulle! |
Pourquoi, réponds, hors de la froide terre, Où je t’ai vu descendre inanimé, Pourquoi te dresser, ô mystère! Le diadème au front et tout armé? Spectre infernal image vénérée! O mon père! O mon Roi! Réponds, ah! réponds enfin à ma voix éplorée. Parle-moi, parle-moi! |
| Horatio: Hän viittoilee meille! Hän käskee meidän lähtevän. |
Il nous fait signe! Il nous ordonne De lui céder la place. |
| Hamlet: Ystävät, totelkaa! |
Amis obéissez! |
| Marcellus: Taivas rangaiskoon minua, jos jätän teidät! |
Me punisse le ciel si je vous abandonne! |
| H: Poistukaa! |
Eloignez-vous! |
| Marcellus, Horatio: Valtiaamme! |
Seigneur! |
| H: Jo riittää! En pelkää mitään kuolemattoman sieluni suhteen, poistukaa, tahdon niin! |
Assez! Je ne crains rien pour mon âme immortelle. Eloignez-vous, je le veux! |
| Marcellus, Horatio: Valtiaamme! |
Seigneur! |
| Hamlet: Hän kutsuu minua! |
Il m’appelle! |
| Marcellus, Horatio: Taivas! vartioi häntä! Pysytelkäämme lähellä tarjotaksemme hänelle apua! |
Dieu! veille sur ses jours! Tenons-nous près d’ici pour lui prêter secours! |
| H: Puhu! olemme kahden. |
Parle! nous voilà seuls. |
| Haamu: Kuule minua! |
Ecoute-moi! |
| H: Kuuntelen! |
J’écoute! |
| Haamu: Olen isäsi henki. Taivaallinen voima tempaa minut alhaalta tulesta ja asettaa minut tiellesi sanelemaan sinulle tehtäväsi. |
Je suis l’âme de ton père. Un divin pouvoir M’arrache aux feux d’en bas et me met sur ta route Pour te dicter moi-même ton devoir! |
| Hamlet: Puhu! alistun pyhään tahtoosi. |
Parle! je me soumets à ta volonté sainte. |
| Haamu: Ah! jos sydämesi muistelee minua hellästi, kosta puolestani! kosta puolestani! |
Ah! si ton cœur me garde un pieux souvenir, Venge-moi! venge-moi! |
| H: Hyvä Jumala! |
Grand Dieu! |
| Haamu: Lyö pelotta ja säälittä! Rangaistuksen hetki on koittanut! |
Frappe sans crainte et sans pitié! Voici l’heure de le punir! |
| H: Mikä rikos minun on kostettava? Ketä syyllistä on rangaistava? |
Quel crime ai-je à venger? Quel coupable à punir? |
- Ambroise Thomas: Hamlet. Spectre infernal! (Helvetillinen haamu), alku.
- Ambroise Thomas: Hamlet. Spectre infernal! (Helvetillinen haamu), haamun ilmaantuminen.
Draaman järkyttävyyttä keventävät toisessa näytöksessä Ofelian hahmo, Hamletin laulama Chanson bachique (Juomalaulu) “Ô vin, dissipe la tristesse” (Oi viini, karkota suru) sekä näyttelijöiden teatteriesitys tanskalaismarsseineen ja (alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan) saksofonisoolon sisältävine pantomiimeineen.
Kolmannessa näytöksessä kuullaan musiikillisesti vaikuttava Hamletin kuuluisa monologi ”Etre ou ne pas être” (Ollako vai eikö olla). Kuningatar Gertruden, Ofelian ja Hamletin tertsetto ”Le voilà! … Allez dans un cloître, allez, Ophélie” (Siinä hän on! … Menkää luostariin Ofelia”) sekä Gertruden ja Hamletin raastava duetto ”Hamlet ma douleur est immense” (Hamlet, tuskani on suunnaton), jossa Hamlet syyttää äitiänsä isänsä murhasta, ovat oopperan kohokohtia ja tekevät kolmannesta näytöksestä Shakespearen veroisen draaman.
Neljäs näytös alkaa Kylätanssilla “Voici la riante saison” (Nyt on naurun aika) ja Kevään juhla -baletilla Metsästäjien tansseineen ja Freian osuuksineen. Niitä seuraava Ofelian hulluuskohtaus on toki laadittu Donizettin mallin mukaan, mutta se on silti erittäin hieno musiikillisesti, vokaalisesti ja dramaattisesti. Sen alussa kuullaan muistuma Lisztin Faust-sinfonian “Gretchen”-osasta, ja Ofelian osuudessa “A vos jeux, mes amis” (Leikkeihinne, ystäväni, antakaa minun ottaa osaa) on Lucia di Lammermoorin kaikuja. Kohtauksen ytimen muodostava balladi perustuu ruotsalaiseen kansanlauluun Näkinpolska. Jo Jenny Lind oli tehnyt laulun tunnetuksi Keski-Euroopassa. Sen sisällyttäminen oopperaan liittyi toiseen ruotsalaissopraanoon, Christina Nilssoniin (1843-1921), joka lauloi Ofelian osan. Seuraavassa balladin ”Et maintenant écoutez ma chanson !” (Ja nyt kuulkaa lauluani!) teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| Ja nyt kuulkaa lauluani! Kalpeana ja vaaleana nukkuu syvän veden alla Villi tulta katseessaan! Varjelkoon Jumala sitä, joka viivyttelee yöllä sinisen järven rannalla! Onnellinen on vaimo miehensä käsivarsilla! Minun mieleni on mustasukkainen niin suloiselle onnelle! Nymfi tulta katseessaan, Voi! nukut sinisen järven aaltojen alla! Ah!…Ah!…Ah!… La-la-laa! La-la-laa! Ah!… etc. |
Et maintenant écoutez ma chanson! Pâle et blonde Dort sous l’eau profonde La Willis au regard de feu! Que Dieu garde Celui qui s’attarde Dans la nuit au bord du lac bleu! Heureuse l’épouse Aux bras de l’époux! Mon âme est jalouse D’un bonheur si doux! Nymphe au regard de feu, Hélas! tu dors sous les eaux du lac bleu! Ah!…Ah!…Ah!… La la la la! La la la la! Ah!… etc. |
| Seireeni ui ohi ja vetää mukaansa nukkuvan järven sinen alle. Ilma peittyy sumuharsoon, hyvästi! kalvakka tähti! Hyvästi taivas, hyvästi suloinen ystävä! Onnellinen on vaimo miehensä käsivarsilla! Minun mieleni on mustasukkainen niin suloiselle onnelle! Nukkuvien aaltojen alle, ah! Hyvästi iäti suloinen ystäväni! Ah!…Ah!…Ah!… La-la-laa! La-la-laa! Ah! rakas mieheni! ah! ihana rakkaani! Ah!…Ah!…Ah!… Suloinen tunnustus! Ah! hellä vala! Ylin ilo! Ah! julmuri! sinua rakastan! Ah!…Ah!…Ah!… Ah! julmuri, näe kyyneleeni! ah! Kuolen vuoksesi! Ah!…Ah!…Ah!… kuolen! |
La sirène passe et vous entraîne Sous l’azurdu lac endormi. L’air se voile, Adieu! blanche étoile! Adieu ciel, adieu doux ami! Heureuse l’épouse Aux bras de l’époux! Mon âme est jalouse D’un bonheur si doux! Sous les flots endormis, ah! Pour toujours, adieu, mon doux ami! Ah!…Ah!…Ah!… La la la la, etc. Ah! cher époux! Ah! cher amant! Ah!…Ah!…Ah!… Doux aveu! Ah! tendre serment! Bonheur surpême! Ah! cruel! Je t’aime! Ah!…Ah!…Ah!… Ah! cruel, tu vois mes pleurs! Ah! Pour toi je meurs! Ah!…Ah!…Ah!… je meurs! |
- Ambroise Thomas: Hamlet. Ofelian balladin Et maintenant écoutez ma chanson ! alku oopperan neljännestä näytöksestä.
Viides näytös on musta kuolemannäytös, jossa ensin kuullaan Haudankaivajien laulu , duetto ”Dame ou prinçe, homme ou femme … Jeune ou vieux, brune ou blonde” (Hovinainen tai ruhtinas, mies tai nainen … Nuori tai vanha, tumma tai vaalea). Ooppera loppuu Hamletin soolokohtaukseen arioson “Comme une pâle fleur” (Kuin kalvas kukka) kera, Ofelian hautajaismusiikkiin, Hamletin suorittamaan Claudiuksen murhaan ja raunioituneen Hamletin huudattamiseen uudeksi kuninkaaksi.
Victor Massé
Victor Massé (1822-84) oli Halévyn oppilas, Rooman palkinnon 1844 saaja ja vuodesta 1866 Pariisin konservatorion sävellyksen professori. Hän sävelsi 23 oopperaa (1845-84), enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen uransa loppupuolella syntyi myös Carmenin traditiossa pari vakavampaa yritystä: Paul et Virgine (1876) sekä Une nuit de Cléopâtre (Kleopatran yö, 1885).
Mutta Massé ei ollut parhaimmillaan oopperassa, ja hänen parhaiten muistettu aikaansaannoksensa on yksinäytöksinen operetti Les Noces de Jeanette (Jeanetten häät, 1854), joka pysyi Opéra-Comiquen ohjelmistossa 1893 saakka melodisen viehättävyytensä sekä säkenöivän toimintansa ansiosta. Toinen Massén suosikkiteos oli koominen ooppera Galathée (1852).
Camille Saint-Saëns
Camille Saint-Saëns.
Camille Saint-Saëns (1835-1921) oli tuottelias säveltäjä, jolta valmistui kaikkiaan 13 oopperaakin, joista tosin vain muutamaa esitetään silloin tällöin. Oopperat eivät ole huonoja, ja osa niistä on suorastaan mestarillisia draaman ja musiikin yhdistämisessään, mutta yleisö ole ottanut niitä omakseen, osin siksi, ettei niitä ole esitetty riittävästi. Saint-Saëns huolehti muodon puhtaudesta ja harvoin liioitteli vastakohtaisuuksien maaalaamisessa. Säveltäjä sanoi selitykseksi, että ”halusin uudistaa lyyrisen draaman lajin, mutta Wagner ilmaantui aikaisemmin ja ehkäisi sen.” (1912 Faurélle).
Simson ja Delila
Samson et Dalila (1868-77; Weimar, 1877), opéra, on lajiltaan vaikeasti määrittyvä teos, sillä sen herätteenantajana toimi Mendelssohnin oratorio Elias, ja se on enemmän velkaa englantilaiselle ja saksalaiselle perinnölle kuin ranskalaiselle oopperalle. Raamatullista aihetta karsastettiin Ranskassa näyttämöllä, joten Simsonin ja Delilan ensiesitys oli Weimarissa. Ranskassa ooppera nähtiin vasta 1890, Opérassa 1892, jolloin se havaittiin laadukkaaksi ja siitä tuli menestysteos. Simson ja Delila on Meyerbeerin suuren viisinäytöksisen oopperan onnistunut kolminäytöksinen supistelma, grand opéran ja 1800-luvun lopun Wagner-vaikutteisen suuntauksen ja Massenet’n oopperatuotannon välinen siltateos.
Oopperan spektaakkelimaisuus ja baletit ovat tällä kertaa motivoitu osa sisältöä, sillä ne liittyvät alussa valittavien mutta Simsonin (tenori) avulla uuteen voimantuntoon nousevien israelilaisten ja pakanallisten, sortavien filistealaisten luonnehdintaan ja näiden välisen vastakkaisuuden kuvaamiseen. Israelilaisten kuoro laulaa avausnäytöksen toisessa kohtauksessa harmonisesti askeettisen, koraalin ja marssin voittoa kuuluttavan yhdistelmän “Israël! romps ta châine !” (Israel, katkaisen kahleesi!). Filistealaisilla taas on kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa repäisevän itämainen tanssibakkanaali, jonka keskellä tosin ilmaantuu raukea, synkopoitu ja huokaileva aihe. Bakkanaalia edeltää filistealaisten tyttöjen lempeä kuoro. Saint-Saëns siis tunsi sympatiaa “pakanoita” kohtaan. He edustivat itse asiassa suurempaa sivistystä historian tuossa vaiheessa kuin israelilaiset ja olivat “eurooppalaisempia” kuin egyptiläiset, kuten Eero Tarasti huomauttaa hienossa esseessään (Tarasti 1993, s. 53).
Viettelijätär Delilan, joka on Carmenin tavoin harvinainen mezzorooli ja femme fatale, aaria ”Amour! viens aider ma faiblesse!” (Rakkaus, tule auttamaan minua heikkoudessani) ja ”Mon coeur s’ouvre à ta voix” (Sydämeni avautuu äänellesi) sekä sitä seuraava lemmenduetto Simsonin kanssa ovat melodisesti juovuttavia numeroita. Seuraavassa Delilan hekumallinen soolo, johon Simson liittyy lopuksi (suom. Veijo Murtomäki):
| D: Sydämeni avautuu äänellesi kuten kukat aukeavat aamuruskon suudelmille! Mutta, oi rakkaani, jotta paremmin kuivaisit kyyneleeni, anna äänesi puhua vielä! Sano minulle että tulet Dalilan luo ikiajoiksi! Toista lempeni tähden aiemmat valat, nuo valat joita rakastin! Ah! vastaa hellyyteeni! Vuodata minuun, Vuodata minuun huumaus! Vastaa hellyyteeni etc. |
Mon cœur s’ouvre à ta voix comme s’ouvrent les fleurs Aux baisers de l’aurore! Mais, ô mon bien-aimé, pour mieux sécher mes pleurs, Que ta voix parle encore! Dis-moi qu’à Dalila tu reviens pour jamais! Redis à ma tendresse Les serments d’autrefois, ces serments que j’aimais! Ah! réponds à ma tendresse Verse-moi, verse-moi l’ivresse! Réponds à ma tendresse |
| S: Delila! Delila! rakastan sinua! |
Dalila! Dalila! Je t’aime ! |
| D: Samoin kuin viljan tähkä huojuu lempeässä tuulessa, niin värisee sydämeni valmiina saamaan lohtua äänestäsi joka on minulle rakas! Nuoli on hitaampi kantamaan kuoleman kuin rakkaasi lennähtämään käsivarsillesi! Lennähtämään käsivarsillesi! Ah! vastaa hellyyteeni! Vuodata minuun huumaus! Ah! vastaa hellyyteeni! etc. |
Ainsi qu’on voit des blés les épis onduler Sous la brise légère, Ainsi frémit mon cœur, prêt à se consoler À ta voix qui m’est chère! La flèche est moins rapide à porter le trépas, Que ne l’est ton amante à voler dans tes bras! À voler dans tes bras! Ah! réponds à ma tendresse! Etc Verse-moi l’ivresse! Ah! répondsà ma tendresse! |
| S: Suudelmillani haluan kuivata kyyneleesi, ja sydämestäsi karkottaa pelot. Haluan kuivata kyyneleesi! Haluan kuivata kyyneleesi! Delila! Delila! rakastan sinua! |
Par mes baisers je veux sécher tes larmes Et de ton cœur éloigner les alarmes. je veux sécher tes larmes! Je veux sécher tes larmes! Dalila! Dalila! Je t’aime! |
- Camille Saint-Saëns: Samson et Dalila. Dalilan aarian ”Mon coeur s’ouvre à ta voix” (Sydämeni avautuu äänellesi) alku.
- Camille Saint-Saëns: Samson et Dalila. Dalilan aarian ”Mon coeur s’ouvre à ta voix” (Sydämeni avautuu äänellesi) loppu.
Myöhäisoopperat
Saint-Saënsin myöhemmät oopperat osin jatkavat vanhan opéran linjoilla – Henry VIII (1882 ja Ascanio (1888) – ja kaksi niistä on suorastaan vakavoitunut tragédie lyriquen edustajiksi: Les barbares (1901) ja Déjanire (1910). Vain yksi oopperoista on opéra comiquen edustaja: Phryné (1893). Peräti kuusi oopperaa viittaa uuden lajityypistön suuntaan: drame lyrique -otsakkeisia ovat Le timbre d’argent (Hopeakello/Hopean sointi, 1865/75-77), italialaisen oopperan parodia Gabriella di Vergy (1883), joka on drama lirico, Proserpine (1887), Frédégonde (1895) ja L’âncetre (Kantaisä, 1905), kun taas Hélène (1903) on poème lyrique. Oooppera ja t voi jakaa kahteen pääryhmään, historiallisiin ja antiikin aiheisiin: edellisiä ovat Etienna Marcel, Henri VIII, Proserpine, Ascanio, Les Barbares ja Frédégonde; jälkimmäisiä edustavat Phryné, Hélène, Déjanire sekä näyttämöteokset Antigone ja Parysatis.
Le timbre d’argent
Hopeakello/Hopean sointi, drame lyrique en quatre actes (1864; Théâtre national lyrique, 1877) Jules Barbierin ja Michel Carrén librettoon valmistui ensin puhuttujen dialogien kera, ja vasta 1905 (Monte Carlo) ja 1914 (Brysselin La Monnaie) se palasi uudestaan ja kokonaan laulettuna. Teos valmistui wagneriaanisen kuumeen ilmapiirissä, mikä kuuluu oopperan innovatiivisuutena. Se tapahtuu miltei yksinomaan painajaisessa ja finaali ennakoi elokuvallisuutta. Oopperaa pidettiin säveltäjän sanoin ”vallankumouksellisena ja tuhlailevan edistyksellisenä teoksena” (1914). Oopperasta iso osa on orkesterin esittämää musiikkia, sillä eräs keskeinen roolihenkilö on tanssijatar Fiammetta, jolle on kirjoitettu pantomiimejä. Tekstin käsittely on tavullista prosodiaa.
Oopperan hieman makaaberista juonesta huolimatta alkusoitto paljastaa, että kyseessä ei ole vakava tai traaginen teos, vaan sitä leimaa yhtä lailla viihdyttävä ja kupliva ote. Ylipäätään teoksessa on paljon laatukuvamaista sekä pittoreskeja ja tanssillisia numeroita, jotka keventävät tunnelmaa semiserian suuntaan.
Oopperassa köyhtynyt maalari Conrad valittaa jouluaattona surkeaa tilannettaan ystävälleen Bénédictille, tohtori Spiridionille ja lemmitylleen Hélènelle. Fiammetta-tanssijattareen ihastuneena Conrad maalaa tämän lumoojatar Kirken asussa. Conrad pyörtyy ja unessa tohtori muuntuneena markiisiksi antaa Conradille hopeakellon, jota soittaessaan hän saa rikkauksia, mutta jonkun ystävän tai rakkaan kuoleman kustannuksella. Spiridon antaa seuraavassa pienen hopeakellon Conradille: ”Lyö sitten pelotta tätä sointuisaa metallia,/lyö ilman kammoa./Jotta se soisi sinulle tuhlaillen kaikkea mitä ihmiset haluavat,/tämä kello on sinulle.” Oopperassa hopeakellon helähdyksen ensimmäinen uhri on Hélènen isä.
Conrad ja Spiridion tavoittevat Fiammettaa, joka tanssii ensin Wienin Kuninkaallisessa teatterissa; Fiammettan läpi näytöksen jatkuvan aika ajoin tosin muun toiminnan keskeyttämän tanssin luonnehdinta käynnistyy heti II näytöksen alussa:
Juhlien aikana Fiammetta tanssii ”Mehiläistanssin” (Pas de l’Abeille)
ja Spiridon hurmaa neidon ”Napolilaislaulullaan” (Chanson napolitaine).
Kun Conrad häviää kosiskelun Spiridionille, hän pyyhkäisee tyhjäksi Firenzen palatsiksi muuttuneen uuden tapahtumapaikan juhlapöydän, koska ei uskalla soittaa nyt kelloa.
III näytöksen avaa Kerjäläisten kuoro, jossa Hélène ja Rosa-sisar esiintyvät hyväntekijöinä. Hélènin Rosa-sisaren häitä Bénédictin kanssa valmistellaan, jolloin Rosa ja Bénédict laulavat kuoron kera dueton ”Perhonen ja tähti” (Le papillon et l’etoile). muut houkuttelevat Conradin kaivamaan esille hautaamansa kellon. Spiridion ja muut ovat pukeutuneet säkkipilliä ja tamburiinia soittaviksi mustalaisiksi, jotka kutsuvat kaikki häätanssiin, joka on ”Mustalaistanssi” (Danse bohemienne): ”Nopeampi kuin lintu,/taipuisampi kuin ruoko”.
Conrad on kaivanut kellon esiin ja, kun hän soittaa sitä, Bénédict kuolee.
IV näytöksen alussa Conrad on heittänyt kellon järveen, mutta hän vastustaa seireeneiden houkutuksia. Spiridon järjestää paikalle tanssiesityksen, ja Circé eli Kirke-Fiammetta tanssii loistokkaasti. Spiridon laulaa kellosta kolmesäkeistöisen balladin, jolle enigmaattista sävyä luovat viuhuvat kromaattiset kulut: ”Hiekalla loistaa, kimaltaa ja säkenöi”
kolmannessa säkeistössä loppuratkaisuksi kuullaan, kuinka satunnainen kulkija katsoessaan veden syvyyksiin pystyy laskemaan siellä viruvien kuolleiden määrää.
Conrad kutsuu Hélèneä. Bénédictin haamu tarjoaa kellon Conradille, joka murskaa sen: ”Kohtalokas kello,/hopean ja pahan demoni,/nyt et enää houkuttele ketään”.
Conrad herää unestaan työhuoneessaan ja kosii Hélèneä, joka suostuu vaatimattomaan ja työteliääseen elämään taiteilijan rinnalla. Lopussa kuullaan rukous Neitsyt Marialle ja joulutunnelma valtaa kaikki. Ooppera loppuu puhtaan diatonisesti kaiken koetun jälkeen.
Proserpine
Kyseessä on, drame lyrique en quarte actes (1887, Opéra-Comique) Louis Gallet’n librettoon A. Vacquerin mukaan. Ooppera sijoittuu 1500-luvun Italiaan, jossa säveltäjän mukaan ”kaksi nuorukaista leikkii naisten sydämen kustannuksella, mikä ajaa neidon kuolemaan”. Oopperaa esitettiin vain 10 kertaa, sillä kritiikki teilasi sen pitkästyttävänä ja sieluttomana. Lisäksi Ranskaan rantautunut Wagner-aalto hankaloitti oopperan vastaanottoa.
Oopperassa kurtisaani Proserpine pitää palatsissaan juhlat, johon saapuu hänen entisiä ja tulevia rakastajiaan. Hän rakastaa Sabatinoa, jota ei näy joukossa. Hetken päästä Sabatino saapuu kera ystävänsä Renzon ja tämän Angiolina-sisaren, jonka Sabatino aikoo naida, tosin sitä ennen hänen on luovuttava intohimostaan Proserpineaa kohtaan. Proserpinen kahtiajakoista luonnetta ilmentää ensin hänen oikullisuuttaan kuvaava musiikki: ”Tosiasiassa, herrat, te rasitatte minua!/pyydän teitä, antakaa minun edes hengittää; palvokaa minua, jos haluatte,/mutta jättäkää välillemme hieman etäisyyttä.”
Proserpine kaipaa myös todellista rakkautta: ”Tosi rakkautta, puhtaasta lähteestä/olisin halunnut juoda/ettekö haluta tarjota/polttaville huulilleni?”
Sabatino kysyy kuitenkin Proserpinelta, josko pääsisi tämän rakastajaksi, jolloin Proserpine muistuttaa miekkosta kurtisaaniudestaan. Sabatino yrittää pehmittää neitoa ja kertoo olevansa rikas, mutta Proserpine heitättää miehen ulos talostaan ja unelmoi antautumista köyhälle miehelle. Näin onkin käyvinään, tosin humoristisesti, sillä hänen korujaan ryöstämässä ollut kelmi Squarocca kelpaa Proserpinalle vakoojaksi Sabatinoa vastaan.
Toisen näytöksen alussa Angiolina on teljetty Torinossa luostariin, jossa nunnat laulavat Ave Mariaa ja Angiolina pohtii tulevaisuuttaan.
Renzo tulee tapaamaan sisartaan ja kertoo hänelle, miten paljon Sabatino rakastaa tätä. Sabatino laulaa aarian Angiolinalle ja päätää sen toiveikkaan aneleviin säkeisiin: ”Minulle koko maailma lepää kädessänne.”
Kihlajaisseremonian keskeyttää pyhiinvaeltajien, nunnien, majatalon asukkien, noviisien, palvelijoiden ja kerjäläisten kulkue, ja mukana tulee valeasuinen Squarocca, joka huomaa Angiolinan kauneuden ja aikoo herättää neidon avulla Proserpinen mustasukkaisuuden.
Kolmannessa näytöksessä Proserpina odottaa mustalaisnaiseksi pukeutuneena vuorilla ja tanssii muiden mukana tarantellaa.
Proserpine raivostuu kuullessaan Squaroccan kuvauksen luostarin tapahtumista ja Angiolinan enkelimäisestä kauneudesta. Kun Renzo ja Angiolina osuvat paikalle, Proserpine povaa neidolle hirvittävää kohtaloa, jollei tämä pura kihlaustaan Sabatinon kanssa.
Kuvassa Sarah Bernhard kostavana Proserpinena (Gallica.fi: https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b53117621r?rk=21459;2)
IV näytöksessä Proserpine tunnustaa rakkautensa Sabatinolle, mutta tämä on horjumaton rakkaudessaan Angiolinaa kohtaan. Proserpine yrittää surmata kilpailijattarensa tikarilla, minkä Sabatino estää, jolloin Proserpine työntää tikarin omaan rintaansa ja antaa rakastavaisille siunauksensa. Tässä Proserpinen onneton loppua: ”En voi estää häitäsi, voi/Mutta ainakaan en tule näkemään sitä!”
Aikalaisten tyly tuomio oopperalle tiivistyi säveltäjän nimellä leikittelevään mottoon: ”Cinq sens, mais pas d’âme.” (Viisi aistia, mutta ei sielua.”
Ascanio
(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b70000620.r=saint-saëns%20ascanio?rk=64378;0#)
Ascanio, opéra en cinq actes (1888, Opéra 1890) Gallet’n librettoon Paul Meuricen Benvenuto Cellinin -näytelmän pohjalta. Oopperan nimi vaihtui Ascanioksi, ettei teos olisi sekoittunut Berliozin Benvenuto Celliniin. Saint-Saënsin oopperasta puuttuu Meuricen näytelmää seuraten kohtaus, jossa Cellinin valaminen kohtaa ongelman metallin puuttuessa. III näytös sijoittuu Frans I:n aikana Fontainebleun linnan juhliin.
Ooppera tapahtuu Pariisissa 1539, kun Cellini oleskeelee Frans I:n hovissa. Cellini on tullut oppipoikansa Ascanion kanssa Italiasta. Kuninkaan rakastajatar Herttuatar d’Etampes on iskenyt silmänsä Ascanioon. Kuningas lupaa Cellinin käyttöön Neslen suuren kartanon, jonka omistaa d’Estourville, mikä johtaa ilmiriitaan. Cellini ja Ascanio rakastuvat Pariisin pormestari Robert d’Estourvillen Colombe-tyttäreen, vaikkakin Cellini luopuu lopultaa Ascanion hyväksi Colombesta. Tilanne herättää Celliniin rakastuneessa Scozzonessa, Herttuattaren sisarpuolessa, mustasukkaisuutta Colomben vuoksi. Cellini tekee kaikkensa estääkseen Colomben ja kreivi d’Orbecin avioliiton, jonka Herttuatar on kostoksi järjestänyt, sillä Cellini onnistui suututtamaan Herttuattaren estäessään tätä ottamasta Ascaniota rakastajakseen, sillä nainen on tuhonnut monia aiempia rakastajiaan. Huomatessaan mustasukkaisten naisten, Herttuattaren ja Scozzonen, luoman asetelman saattavan Colomben vaaraan, hän piilottaa tytön lähiluostaria varten laatimaansa relikvaarioon eli pyhäinjäännöskaappiin/kirstuun ja aikoo toimittaa neidon turvaan. Kreivitär keksii Cellinin juonen, siirrättää relikvaarion omille kartanoonsa ja aikoo tukehduttaa neidon kaappiin. Kuitenkin Scozzone on salaa ottanut Colomben paikan. Cellini pyytää kuninkaalta lupaa Ascanion ja Colomben häihin palkinnoksi luomastaan viimeisimmästä mestariteoksesta, valtavasta Jupiterin patsaasta. Kuningas suostuu, mutta iloa varjostaa tieto Scozzonen tukehtumisesta relikvaarioon Colomben asemasta.
Oopperassa Ascanion musiikillinen muotokuva on hellyttävä ja maalaa hänet rakastettavana nuorukaisena: ”Niin kaukana ja niin ylhäällä avaruudessa,/taivaallinen näkyni vaeltaa,/johtaen harhaan epätoivoisia katseitani!”
Cellinin ja pormestarin riidan aikana D’Estourvillen raivo itsevarmasti käyttäytyvää Celliniä kohtaan purkautuu seuraavassa musiikissa: ”Hui! miten hupaisaa röyhkeyttä!/luovuttaisinko linnani/tälle kirotulle juntille!”
Cellinin omapäinen luonne ilmenee siinäkin, kun hän keisarin kutsun sijaan pitää kuninkaan miellyttämistä tärkeämpänä, vaikka tämä oli hetki sitten pyytänyt Celliniä poistumaan Ranskasta tämän loukattua Herttuatarta Ascaniota puolustaessaan. ”Keisari Kaarle V,/ joka saapui tänä aamuna, kutsuu jo minua./Mutta minä kuulun kuninkaalle; odottakoon Keiaari!”
Toisaalta Cellini rakastuu välittömästi haaveellisesti nähdessään Colomben: ”Oi suloinen Hebe,/ puhtaus, nuoruus,/ ihanteellinen rakastajatar,/vie sieluni taivaisiin.”
II näytöksen alussa Celliniä rakastava Scozzone laulaa 1500-luvulta peräisin olevan firenzeläislaulun: ”Fiorintenelle! Oi, kuka kutsuu minua?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?”
III näytöksen alussa Fontainebleaun juhlissa ovat läsnä kuningas Frans I, hänen veljensä keisari Kaarle V, Herttuatar sekä koko muukin väki. Kruunupäät kiistelevät Cellinin omistamisesta, mutta hän lupaa valaa kolmessa päivässä Jupiterin kuninkaalle. Näytöksen kruunaa ranskalaisen barokkioopperan mukaisesti 12 tanssista koostuva divertissiment, jossa esiintyvät antiikin kuuluisat taruhenkilöt: Venus, Juno ja Pallas, Bacchus ja bakkantit, Foibos-Apollo ja 9 muusaa, Cupido ja Psykhe, Diana ja nymfit, najadit ja dryadit.
IV näytöksessä relikvaariota siirretään. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436632s.r=saint-saëns%20ascanio?rk=257512;0#)
V näytöksessä Louvressa olevassa rukoushuoneessa paljastetaan sinne tuotu relikvaario. Sillä hetkellä kun Herttuatar avaa kaapin, väki alkaa laulaa Cellinin Jupiter-veistoksen kunniaksi: ”Katoamattomassa loistossaan,/ihmisten keskuuteen hän laskeutuu/ylimmäinen jumala, voittoisa jumala!” Cellini pyytää nyt Colomben kättä Ascaniolle ja kuningas suostuu pyyntöön. Herttuatar on riemuissaan, koska hän olettaa Colomben menehtyneen. Kun Colomben sijaan kuolleena onkin Scozzone, Herttuatar joutuu hulluuden partaalle ja Cellini jättää katkerat jäähyväiset ilon ja valon tuojalleen.
V näytös Jupiter-patsaan paljastamisen jälkeen, vasemmalla näkyy aukaistu relikvaario. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b84366336.r=saint-saëns%20ascanio?rk=171674;4#)
Phryné
Teos on lajiltaan opera comique en deux actes (1893, Opéra comique) L. A. de Lassuksen librettoon; André Messager laati 1896 esitykseen lauletun resitatiivit. Päähenkilö oli hetaira/kurtisaani antiikin Kreikassa, femme fatalen kuva, mikä sopi hyvin Pqriisin 1890-luvun seksuaalisesti virittyneseen ilmapiiriin. Häneen liittyvät tapahtumat eivät ole aivan varmoja: niiden mukaan häntä syytettiin jumalanpilkasta, Hermeksen patsaan häpäisemisestä, minkä vuoksi hän joutui Areiopagille, jonne apostoli Paavalikin pääsi puheidensa vuoksi, vastaamaan neuvoston eteen; nähdessään naisen paljastetun rinnan tai koko kehon (lähteet kertovat tästä eri tavoin), tuomarit olisivat kuitenkin hurmaantuneet ja päästäneet neidon pälkähästä.
Jean-Léon Gérôme, Phryné devant l’aréopage (n. 1861, Hamburger Kunsthalle)
Oopperassa Ateenan kaduilla viestintuoja kuuluttaa hyveellisen Dicéphilen näköispatsaan tuomasta kunniasta, ja miekkonen kerskailee saamastaan kuolemattomuudesta. Kansa osoittaa suosiota, mutta orjat ja Phryné ihailijoineen pilkkaavat neuvoston päätöstä. Dicéphile on pitänyt holhouksessa veljenpoikaansa Niciasta, joka on rakastunut Phrynéen, mutta on myös älytön tuhlailija. Nicias pyytää holhoojaltaan joko kaksi talenttia (12.000 drakmaa) tai nyt täysikäisenä rahojensa käyttöoikeutta. Setä äityy saarnaamaan säästäväisyydestä ja pidättyväisyydestä, joita hän on itse noudattanut. Nicias vähät välittää saarnasta tai ex-holhiajan uhkauksesta toimittaa nuorukainen velkavankeuteen. Pian kaksi miestä saapuu pidättämään Niciaksen, mutta Phryné orjineen tarjoutuu piilottamaan nuoren miehen kotiinsa. Kostoksi Nicias laittaa patsaan päälle viinileilin, jonka pohjasakalla hän värjää marmoripatsaan profiilin. Hetimiten saapuu Dicéphile nauttiakseen patsaan näkemisestä, mutta huomatessaan sen tärvelemisen hän latelee hirveitä uhkauksia.
Toisessa näytöksessä Nicias ja Phryné kuhertelevat lemmensanoin. Phrynén vartija Lampito ilmoittaa raivostuneen Dicéphilen saapumisen. Niclas lähtee ja Phryné ottaa vastaan vanhan miehen, joka on kaupungin johtava virkamies, vastaan puolipukeissa ja pyytää tätä auttamaan pukeutumisessa. Vanha mies joutuu kiihkon tilaan, mutta ennen kuin hän pääsee himonsa tyydyttämiseen, Phryné häviää, ja hänen tilallaan on neidon näköinen Venus-Afroditen patsas. Miehen mieli sulaa patsasta katsellessa. Patsas häipyy, ja taas Phryné ilmaantuu maaten säteilevänä sohvallaan ja katselee rakastunutta vanhaa miestä voittoisan ja pilkallisen oloisena. Nicias ja koko talonväki saapuvat nauttimaan räväkästä näystä, kun tärkeilevä virkamies on liki taintuneena Phrynén jalkojen juuressa. Dicéphilen on pakko pyörtää tiukat periaatteensa ja antaa veljenpojalle puolet tämän omaisuudesta. Kansa hurraa nyt Dicéphilelle, ei tämän hyveen vaan armeliaisuuden takia. Tärkeilijän saaman opetuksen jälkeen häntä juhlitaan taas esi-isien veroisena jumalten suosikkina.
Saint-Saëns oli antiikin suuri tuntija ja ihailija, ja musiikissaankin hän pyrkii tavoittelemaan ”oikeita” sävyjä käyttämällä tanssikohtauksissa tamburiinia sekä kitharaa, jota jäljittelevät jousten pizzicatot.
Dicéphilen kustannuksella pidetään hauskaa oopperassa toistuvasti: ”Poika, anna sinulle esimerkin: minä käyn kunnian kaikkialla ympäröimänä.” Tässä miekkonen yrittää opettaa holhokilleen tapoja.
Phrynén ja väen pilkanteko kärttyisää Dicéphileä kohtaan käy hyvin ilmi seuraavasta näytteestä: ”Kuten kaupungilla puhutaan,/Dicéphile on lurjus/Ah!/Hyvät jumalat!/Mikä häpeällinen solvaus!”
Rakastavaisista, Phrynéstä ja Niciaksesta, maalataan erikseen ja yhdessä suloinen kuva: ”Parempi olisi lakata elämästä,/kuin elää ilman rakkautta!”.
Oopperassa on unenomaisen juovuttava kohtaus, joka maalaa näkyä Kytheran lemmensaarelta, kun Venus-Afrodite, saaren jumalatar, nousee aalloista: ”Oi Venus,/oi aaltojen tytär,/kaikki kumartuvat edessäsi!/Valkea Afrodite,/suojele meitä!”
Les Barbares
(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436718v.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares?rk=21459;2#)
Barbaarit, tragédie lyrique en trois actes et prologue (1901, Opéra de Paris) Victorien Sardoun ja P-B. Gheusin librettoon. Ooppera oli tarkoitus esittää Orangen roomalaisessa teatterissa Provencessa, mutta esityspaikaksi vaihtui Pariisin suuri ooppera eli Garnier-palatsi. Orangessa tarkoitus oli tanssia farandolea sekä viedä yleisö tanssien kaduille, mikä olisi tuonut yhteen Dreyfusen kannattajat ja vastustajat sekä tasavaltalaiset ja vanhoilliset yhteisen taiteen lipun alle ja vahvistaa galleja pohjoisten germaaanien uhkaa vastaan. Barbaareilla tarkoitettiin hieman ennen ajanlaskun alkua Galliaan tunkeutuvia germaaneja, mutta Ranskan oikeisto käytti epiteettiä leimaamaan myös kommunardeja eli Pariisin kommuunin kannattajia Preussin sodan aikana (1870–71), sosialisteja ja tavallista rahvasta. Säveltäjä liitti barbaareihin myös wagneriaanit. Tarina keskittyy papitar Florian, urhoollisen vestaalihahmon, ympärille. Ooppera koki Phrynén ohella suuren menestyksen, vaikka Debussy kritisoi sitä arvottomana säveltäjän lahjat huomioon ottaen. Kriitikko Catulle Mendès sen sijaan piti Saint-Saënsia ”modernin musiikin suurimpana kunniana” ja ylisti tämän jatkuvaa vaihtelukykyä ja kokeilua, uudistumista ja moninaisuutta.
(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8455873n/f1.item.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares#)
Prologissa Kertojalle on uskottu alkutilanteen esittely. Sata vuotta ennen ajanlaskun alkua barbaarit Baltian rannoilta valtaavat Rooman imperiumia. Levittäen tuhoa ja kauhua kimbrit ja teutonit rynnivät eteläiseen Galliaan. Orangen kaupunkia piiritetään ja Rooman armeija onnistuu Scauruksen ja Euryalen johdolla pitämään puolensa piirittäjiä vastaan. Vestan papitar floria on kerännyt väkeä teatteriin pyhän alttarin ympärille pitäen yllä pyhää tulta. Vesta ja väki rukoilevat voittoa taisteluiden edetessä muurien ulkopuolella. Konsuli Euryale on saanut surmansa, ja Scaurus tuo verta vuotavan joukkonsa muurin sisälle. Leski Livia vannoo kostoa. Barbaarit alkavat massamurhaamisen Hildibrathin johdolla, mutta he säikähtävät Thorin palvelijoina liekin roihahtamista ja vetäytyvät. Joukkojen johtaja Marcomir rakastuu Floriaan ja käskee miestensä poistuvan. Floria uskoo turvallisuutensa Vestan asemasta Venuksen puolustettavaksi. Scaurus pyytää naisia pakenemaan, mutta Livia pelastaa kaupungin menemällä naimisiin Marcomirin kanssa. Marcomir lupaa evakuoida kaupungin aamun koitteessa, ja Floria rakastuu valloittajaan. Barbaarit jättävät kaupungin ryöstösaaliin kera vahingoittamatta asumuksia ja väkeä. Scaurus organisoi uhrilahjoja jumalille, juhlapelejä ja -tansseja kiitollisuudesta Floriaa kohtaan. Floria aikoo lähteä Marcomirin kanssa ja ottaa mukaansa vain Livian, joka vimmoissaan onnistuu kostamaan Marcomirille miehensä kuoleman iskemällä tätä sydämeen.
Seuraavassa Livian tuska purkautuu miehensä Euryalen kuoltua: ”Euryale! Euryale! hyvästi!/Minä myös menen rakastamani sankarin sivulle,/antautumaan samalle kuolemalle!”
Germaanien sotapäällikkö Hildibrathin raivoa: ”Kuolemaa, verta, tulta, tapparaa!/Tuhoutukoon pelkurimainen väki!”
Barbaarien päällikkö esitellään alussa julmurina: ”Sotilaat, annan käyttöönne naiset,/tehkää heistä valintanne mukaan,/orjia tai tappakaa heidät!”
Floriasta maalataan puhtoinen, diatoninen kuva: ”Nimeni on Floria./Olen Vestan papitar,/tulen jumalattaren!”
Scauruksen musiikki on hätäisen huohottavaa ja rikkonaista: ”Luulin kuolleeni, loukkaantuneena, verta vuotavana,/tänne asti raahauduin varjossa;/palasin ohjaamaan askeleitanne; kiertoteitä synkkien ryteikköjen läpi,/seuraatte minua.”
Rakastunut Marcomir muuttuu aivan toiseksi persoonaksi: ”Kaikki vapisivat edessäni,/ mutta minä vapisen puolestani;/Olisiko tämä sitä näkymätöntä rakkautta?/En tunne tätä huumaavaa kiihkoa!”
Rakastuessaan Marcomirin Floria hylkää Vestan: ”Jos jätä Vestan,/palvelet Freiaa,/rakkauden ja nuoruuden jumalatarta!/Freiaako?/Freiaa, päivän sisarta!”
I näytöksen lopussa Marcomir ja Floria laulavat Freian ylistystä: ”Vaalea/valkoinen sinisilmäinen Freia,/meille hymyää hyvä jumalatar.”
Kun germaanitvetäytyvät kaupungista ryöstösaaleineen, kansa alkaa viettää juhlia ja tanssia. Ensin kuullaan lyydisessä moodissa huilunsoittajien sisääntulo, Entrée des joueurs de flûte:
Tätä seuraa kaksi muuta baletti/tanssilaulua (Air de ballets), kunnes Ylipappi ilmaantuu temppelistä pyhän kulkueen kanssa: ”Ennusmerkit ovat onnekkaita!”
Kansa alkaa tanssia kaikkialla farandolea:
Loppukohtaus kääntää ilon tragedian puolelle, sillä kun Livia saa kuulla, että Marcomir oli surmannut hänen miehensä Euryalen puukottamalla tätä sydämeen, Livia surmaa samoin Marcomirin: ”Tahdon rangaista kurjaa …/Kuka teeskenteli antautuvansa voittoisalle puolisolleni,/ja sitten iski häntä selkään!/Valehtelet!/Se oli sydämeen!/(Livia iskee):Siispä sydämeen!”/(Marcomir kaatuu kuolleena.
Näin Livia on saanut kostonsa samalla kun (Vestalle uskoton) Floria menettää miehensä, germaanipäällikkö Marcomirin.
Henry VIII
Kenties huomattavin ja joka tapauksessa myöhemminkin esille päässyt Saint-Saënsin oopperoista on nelinäytöksinen Henry VIII (1883), opéra, L. Détroyat ja A. Silvestren librettoon Pedro Calderonin näytelmän (1627) mukaan. Se kertoo Henrik VIII:sta ja hänen vaimoistaan. Se pysyi Opéran näyttämöllä vuoteen 1919 asti ja on saanut mainetta useissa Euroopan maissa. Säveltäjä oli syystäkin ylpeä teoksestaan, niin sen aarioista kuin suurista duetoista ja päätöskvartetosta. Etenkin Gounod ylisti teosta ja säveltäjää: ”Saint-Saëns on eräs loistavimmin organisoituneista muusikoista, mitä tiedän.” Wagneriaanit karsastivat teosta sen Meyerbeeriä muistuttavien piirteiden takia. Oopperan musiikki on laadukasta, mutta teoksen tunnelma on monin paikoin synkähkö. Nimihenkilö on oopperassa baritoni, vanha Henrikin hylkäämä kuningatar Katariina Aragonialainen on sopraano ja uusi puoliso Anne Boleyn mezzosopraano.
Saint-Saëns inhosi nimihenkilöä, jota hän kutsui “jaloillaan seisovaksi makkaraksi”, “tupakkamassiksi” ja “pikku pullaksi”. Toisaalta Henrik VIII:n hahmo tarjosi hänelle kosolti dramaattista aineistoa: rakkautta, juonittelua, valtataistelua, kuolemaa jne. Lisäksi Henrik VIII oli vastenmielisenäkin monipuolisesti sivistynyt renessanssi-ihminen. Saadakseen oopperaan uskottavaa aikakausiväriä Saint-Saëns sisällytti siihen vanhoja englantilaisia, skottilaisia ja irlantilaisia sävelmiä, joista hän löysi oopperan pääaiheen, ja erästä sävelmää hän käytti kolmannen näytöksen finaalin lähtökohtana. Mukana on mm. William Byrdin Carman’s Whistle ja The New Medley. Säveltäjä poisti teoksesta aikomansa koomisen hahmon sekä Anne Boleyn kuoleman. Henrikin poliittiset ambitiot ja Rooman uhmaaminen ovat oopperan keskeisiä teemoja.
Ooppera alkaa esittelemällä Norfolkin herttuan ja Katariinan avulla Espanjan hoviin suurlähettilääksi nimitetyn Don Gomez de Férian tapaamisella. Gomez aajattelee näin voivansa viettää enemmän aikaa rakastettunsa Anna Boleyn kanssa, mistä Norfolk varoittaa tätä, sillä hän on kuullut kostonhimoisen kuninkaan iskeneen silmänsä Anneen sekä aikoo eloittaa Buckinghamin herttuan. Henrik tervehtii Gomezia ja lupaa auttaa tätä rakkausasiassa tietämättä Gomezin rakastetun nimeä. Surreyn kreivi ilmoittaa kuninkaalle, että paavi vastustaa hänen avioliittonsa mitätöimistä, mutta Henrik aikoo saada rakastamansa Annen sekä hyljätä Katariinan. Henrik huomaa uuden hovinaisensa Annen ja Gomezin tuntevan toisensa. Avausnäytöksen loppu on dramaturgisesti hieno nousevassa jännityksessään, sillä siinä Katariina anoo armoa herttualle turhaan, mitä seuraa sitten Buckinghamin herttuaan surumarssi, kun tätä viedään teloituspaikalle. Kuningas ilmoittaa Annelle rakkaudestaan ja nimittää tämän Pembroken markiisittareksi, jolloin Anne ja Gomez uumoilevat pahaa tulevaisuudeltaan.
Toinen näytös alkaa miekkailuharjoituksella. Hovi on vetäytynyt Lontoosta Richmondiin ruton takia. Anne vakuuttaa vielä rakkauttaan Gomezille. Henrik tapaa heidät ja pyytää iltajuhlaan markiisittaren kunniaksi. Kun Henrik lupaa luopua Katariinasta, Anne lupaa suostua tälle vaimoksi. Anne unelmoi tulevasta asemastaan kuningattarena, kun Katariina näyttäytyy hänelle ja varoittaa neitoa jumalan rangaistuksesta. Norfolk ilmoittaa paavin legaatin eli lähettilään, kardinaali Campeggion, saapumisesta, mutta Henrik siirtää keskustelun seuraavaan päivän juhlien alkamisen vuoksi. Näytös päättyy Richmondin puistossa suuren oopperan edellyttämään tanssiviihdytykseen (Divertissement-ballet), jossa on seitsemän osaa: Johdanto, klaanien sisääntulo; Idylle écossaise (Skottilainen idylli); La fête de houblon (Humalan juhla); Danse de la gitane (Mustalaistanssi); Pas de Highlanders (Ylämaalaisten tanssi), joka jätetään yleensä pois; Scherzetto, ja Gigue et Finale.
Kolmas näytös alkaa Marssilla, joka kuvaa kirkollisen vallan saapumista ja synodin alkamista. Henrik on ärsyyntynyt paavin valta-asemasta. Anne on huolissaan Gomezin kohtalosta ja kiirehtii häitä. Campeggio varoittaa Henrikiä tämänn kohtalosta, sillä aiemmillekin paavia vastustaneille kuninkaille on käynyt huonosti. Mutta Henrik ei pelkää Roomaa eikä skismaa. Parlamenttisalissa neuvotellaan kuningattaren kohtalosta. Henrik vaatii avioeroa, sillä Katariina oli hänen veljensä leski. Henrik vetoaa laisiina, jotka tukevat häntä eivät voi sallia vieraan vallan määrätä heidän maastaan. Campeggio lukee paavin bullaan avioliiton puolesta. Kansa pysysy Henrikin puolella, joka julistautuu Englannin kirkon päämieheksi ja Anne Boleyn puolisokseen. Legaatti julistaa Henrikin kirkonkiroukseen.
Neljäs näytös alkaa kuninkaan syntymäpäiväjuhlilla. Henrik epäilee Annen uskollisuutta. Katariina on vetäytynyt loppuajaksi Kimboltin linnaan. Gomez tuo kirjeenvaihtoa Annen kanssa Katariinan pyynnöstä. Henrik lähettää tylysti pois Anne, jonka ainoa turva on nyt Katariinassa. Kuningas aikoo lähteä Gomezin kanssa Katariinan luo selvittääkseen aiemmin tapahtuneen. Kansanjoukkojen iloitessa Katariina murehtii, ettei voi nähdä rakasta synnyinmaataan Espanjaa. Anna saapuu pyytämään rakkauskirjettä Gomezin ja itsensä välillä, mutta Katariina ei luovuta sitä. Samalla Henrik ja Gomez saapuvat Katariinan luo. Henrik vaatii Katariinalta todistetta Annen uskottomuudesta. Katariina rypistää kirjeen, jolloin Henrik tivaa Annelta, onko tämä rakastanut ketään muuta kuin kuningastaan. Sopu löytyy, kun molemmat vakuuttavat rakkauttaan. Katariina heittää kirjeen tulisijaan ja vaipuu kuolleena nojatuoliinsa. Henrik vannoo surmaavansa Annen, jos hän koskaan havaitsee tulleensa petetyksi.
Henryn uhmakas henkilöhahmo käy ilmi heti alkupuolella säveltäjän käyttämistä soinnuista ja rytmeistä: ”Siispä Paavi on vihamielinen salaisia halujani kohtaa?”/Kyllä!”
Surumarssi saattelee Buckinghamin herttuaa mestauspaikalle: ”Voi mikä hirveä näkymä!/De profundis (Syvyydestä)!/Minä olen täällä ylin vallankäyttäjä.”
Gomeziin rakastunut Anne säteilee onneaan: ”Niin, rakkautemme tuotti minulle valtavaa onne./Jos se riisti minulta rauhani,/se antoi minulle kunnian!”
Annen ja Henrikin rakastumisen ensihuuma on yltäkylläinen: ”Oi Herrani!/vannon eläväni uskollisena teille kuolemaan saakka!/Nauttikaamme syvästä rakkaudesta, voimallisesta ja vahvasta!”
Annea on iloa tulvillaan, kun Henrik lupaa tehdä hänestä kuningattaren: ”Kuningatar!/minusta tulee kuningatar!/Ah!”
Toisen näytökse lopun tanssiketjussa kuullaan mm. Klaanien tanssi
ja tanssi humalaköynnöksen kunniaksi:
Kirkolliskokoukseen liittyy sisääntulo marssilla:
Paavin legaatin julmistellessa Henrik vähän välittää uhkailuista: ”Jumalan nimessä, jonka kiellät, Henrik VIII, minä julistan sinut kirkonkirouksee!/Minä en paina päätäni alas edessäsi!/Aika tuomitkoon paavin ja minun välilläni!”
Kansa on tyytyväinen kuninkaan tuomaan Englannin itsenäisyyteen:
Oopperan suuret kvartetit ovat musiikillisesti täysipainoisia ja ihailtuja Rigoletton kuuluisan kvartetin tapaan, minkä lisäksi säveltäjä oli itsekin niihin tyytyväinen. Tässä kvartetti IV näytöksen lopuilta: ”Anne: ”Sydämessäni mikä kauhu!/Henrik: ”Anne, minä rakastan yksin sinua!/Katariina: ”Oi jumala, neuvo minua!”/Gomez: ”Mitä aikoo tehdä kuningas?”
Emmanuel Chabrier
Brïséis
Briséïs ou Les amants de Corinthe (Briseis eli Korintin rakastavaiset, 1888-93), drame lyrique, Catulle Mendès’n ja Ephraïm Mikaël’in librettoon Goethen balladiin Die Braut von Korinth (Korintin morsian, 1797) pohjalta jäi keskeneräiseksi. Chabrier sai I näytöksen sävellettyä ja orkestroitua sen 1890, mutta säilyneiden luonnosten pohjalta Vincent d’Indy ei kuitenkaan pystynyt täydentämään teosta loppuun. Valmistunut I näytös sai ensiesityksen Pariisissa 1897 Chabrier’n muistokonsertissa. Richard Strauss johti Berliinissä 1899 oopperan, jonka viettelevä ja eroottinen luonne on saattanut vaikuttaa häneen omaan Salome-oopperaansa. (Kuva alla: Brïséis palautettuna Akhillekselle, Pieter Paul Rubens, 1577–1640; Detroit Institute of Arts)
Juoni
Ooppera tapahtuu keisari Hadrianuksen aikana Korintossa 100-luvulla jaa. Hylas (tenori) on rakastunut Briseis-neitoon (sopaano), ja hän luulee löytävänsä omaisuuden Syyriassa, jossa Briseis asuu sairaan äitinsä Thanaston (mezzosopraano) ja tämän palvelijan Stratoklesin (basso) kanssa. Kun Briseis ilmaantuu, Hylas pyytää apua Erokselta. Pari vannoo Kypriksen/Afroditen nimeen rakastavansa toisiaan kuolemaan ja aina hautaan saakka. Hylas poistuu. Thanasto rukoilee Jumalalta pelastusta, jotta hän voisi vuorostaan pelastaa pakanoita samalla kun hän surkuttelee sitä, ettei hänen tyttärensä jaa hänen kanssaan kristinuskoa. Briseis on pelokas Hylaksen tuoman viettelyksen vuoksi, mutta hän vannoo pelastavansa äitinsä, jota jäytää sairaus ja tuska. Kun Briseis ja palveluskunta palvovat pakanajumalia, kristinuskon opettaja eli katekeetta (baritoni) saapuu ja rukoilee Thanaston puolesta samalla kun hän kertoo, että jos Briseis seuraa opetuksia, hänen äitinsä paranee. Thanasto on luvannut tyttärensä ”ikuiseksi neitseeksi, Jumalan morsiameksi”. Briseis antaa periksi ja seuraa katekeettaa. (Musiikki puuttuu seuraavasta juonen jatkosta: Hylas haaksirikkoutuu paikalle, jossa Briseis on kastettu, jolloin Hylas muistuttaa Briseistä vannomastaan valasta. Briseis surmaa itsensä ja pyytää Hylasta seuraamaan itseään häähautaan. Briseis antaa hänelle kukkia, joiden kuoleman tuoksua haisteltuaan Hylas toteuttaakin pyynnön kristittyjen ja pakanoiden hämmästykseksi.) Kyse Chabrier’n oopperassa on eräänlaisesta uudesta lemmenkuolon tulkinnasta (Liebestod).
Musiikki
Näytös alkaa merimiesten ilmavia laajoja intervalleja sisältävällä kuorolla: ”Kevyt laiva on aloittanut etenemisen kohden helmiäissaarten lahtea. ”
Kun Hylas mainitsee ensi kerran Briseiksen nimen, kuinka tämä on ”nymfien vertainen”, melodia on kauniin taipuisa linjassaan:
Briseis on kuitenkin huolissaan äidistään jota kalvaa sairaus: ”Minä vartioin äitiäni Thanastoa, jota hallitsee armoton sairaus!” Tilanteeseen liittyy jäytävää kromatiikkaa, säestyksessä on Bach-aihe (as-g-b-a) ja sanalla ”merci” (’armoa’) esiintyy tritonus.
Hyla laulaa kuitenkin ylistystä Erokselle: ”Eros! polte, valo, maailmankaikkeuden voima! Ihmisten ja jumalten valtias!”
III kohtauksen alussa kuullaan jälleen Thanaston kärsimyksiin liittyvää tritonusta niin bassossa kuin ”hélas!”-huudoissa:
Thanasto palvoo jo kristinuskon Jeesusta, joten hän ei pelkää kuolemaa vaan yrittää pelastaa muitakin: ”Ylimmän sadonkorjuun päivää varten, ikuisen keskipäivän loisteessa, täyttyvät kauniista lyhteistä paratiisisi riihet!”
Hylas ja Briseis jatkavat kuitenkin lemmen palvontaa Kypriksen nimissä: ”Kunnianarvoisen Kypriksen kautta, kohtaloiden kuningattaren, ja avioliiton jumalattarien kautta, vannon rakastavani sinua muuttumattoman rakkauden viimeiseen hetkeen saakka.”
Hylasin korkeaveisuun vastaa kerrassaan haltioitunut Briseis samalla tekstillä kuin Hylas:
IV kohtaus alkaa ihastuttavalla musiikilla:
Tähän pakanalliseen idylliin tunkeutuu katekeetta: ”Maailman syntien lunastaja, jumalaisten puutarhojen pyhä lilja, murehtivien otollinen kohtu, syvän yön tähti, joka herätä henkiin Jairin tyttären, Jeesus, tunne sääliä tätä kuolevaa kohtaan.”
Stratokles haluaa kuitenkin puolustaa vanhoja hyväksi havaittuja jumalia: ”Kauniilla lumisella Olympoksella istuvat kuolemattomat kunniansa ylpeydessä! Säihkyvä Zeus, myrskyisä Zeus, Apollo norsunluualustallaan, sotainen Pallas [Athene]…”.
Thanatos haluaa taivuttaa tyttärensä Briseiksen uuden jumalan puoleen, jolle hän on tämän luvannut, ja Briseis seuraa katekeettaa vastentahtoisesti: B: ”Sääliä äitini…”, T: ”Olen vannonut, sinä lupaat pelastaa henkeni!”, B: ”Minä tottelen!”.
Äiti on voittoisa saavutettuaan tavoitteensa: ”Kunnia Jeesukselle! laulakaamme voiton ylistysvirsiä! Oi ylin, oi kaikkivoipa! Ilman pahoittelua luovutan sinut sovituksen uhrilahjaksi, vereni parhaan osan!”
Lähteet ja kirjallisuutta
Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.
Friedell, Egon 1989 [1927-31]. Uuden ajan kulttuurihistoria 3, Juva: WSOY.
Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.
Le grand opéra 1828–1867. Le spectacle de l’Histoire, toim. Romain Feist & Marion Mirande, 2019. Opéra national de Paris & Bibliothèque national de France.
The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
Nichols, Roger (toim.) 2008. Camille Saint-Saëns on Music and Musicians. Oxford University Press.
Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.
Rees, Brian 1999. Camille Saint-Saëns. A Life. London: Chatto & Windus.
Stegemann, Michael 1988. Camille Saint-Saëns mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. München: Rowohlt.
Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.
Tarasti, Eero 2003. Musiikin todellisuudet. Säveltaiteen ensyklopedia. Kirjoituksia vuosilta 1980-2003. Helsinki: Yliopistopaino.
The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.