Oopperat amerikkalaissopraanolle
Massenet tutustui 1887 Pariisissa opiskelevaan amerikkalaissopraano Sybil Sandersoniin (1865-1903), jolla oli – kauneuden lisäksi – poikkeuksellisen loistava ja laajaulotteinen ääni. Massenet otti laulajattaren suojelukseensa, järjesti tälle opetuksen Marchesin luona sekä kiinnitti neidon laulamaan Manonin roolin Haagissa (1888).
Sandersonin ääni sai Massenet’n innostumaan hänen kustantajansa Hartmannin tarjoamasta libretosta Esclarmonde, sillä jotain uutta tarvittiin Pariisin maailmannäyttelyyn 1889. Säveltäjä myös harjoitti sopraanon oopperan nimiroolin laulajaksi. Myöhemmin vielä ooppera Thaïs, jonka nimirooli on niin ikään kirjoitettu laaja-alaiselle sopraanolle, syntyi Sybil Sandersonin ääntä ajatellen.
Suuren oopperan huipennus: Esclarmonde
Esclarmonde (1888; Opéra-Comique, 1889), opéra romanesque, perustuu ranskalaiseen 1100-luvun romanssiin Partenopoeus de Blois. Ooppera tapahtuu Bysantin hovissa, jossa keisarinna Esclarmonde (sopraano) rakastuu ritari Rolandiin (tenori), Blois’n kreiviin, vastoin vallasta luopuneen isänsä määräystä, joka liittyy Esclarmonden henkienmanaajan taitojen säilymiseen. Esclarmonde vie ritarin taikavoimillaan ihmesaarelle nauttimaan auvoisesta lemmestä – eli kyseessä on tyypillinen barokkioopperan aihe (mm. Lullyn Armide et Rénaud). Roland kukistaa Ranskan kuningas Cléomerin (basso) joukkoja ahdistavan saraseeniarmeijan johtajan sekä voittaa naamioituneena kuningas Phorcasin (basso), Esclarmonden isän, järjestämät turnajaiset ja saa lopuksi neidon itselleen. Mukana tapahtumissa ovat lisäksi Esclarmonden sisar Parséis (mezzosopraano) ja tämän kihlattu, bysanttilaisritari Enéas (tenori).
Esclarmonden tausta
Esclarmonde (1888; Opéra-Comique 1889) on lajinimeltään opéra romanesque, mikä viittaa sen romaanis-keskiaikaiseen sekä sankarikertomuksiin (romanz, chanson de geste) perustuvaan luonteeseen. Lajinimi on hybridi: sen aihepiiri liittyy toki suurelle oopperalle (opéra) tyypilliseen historialliseen suuntaan, minkä lisäksi taikuus ja manaus olivat olleet mukana myös Halévyn Juutalaisnaisessa sekä Meyerbeerin Robert Paholaisessa; toisaalta Esclarmonden aihe ja musiikki sisältävät sadunomaisia ja yliluonnollisia aineksia, legendamaisen tarinan ja onnellisen lopun sekä vielä sankariparin (Esclarmonde–Roland) lisäksi keveämmin käsitellyn toisen parin (Parséïs–Énéas), joten perinteisen koomisen oopperan elementtejäkin on tässä Massenet’n kenties kukkeimmassa oopperassa. Esclarmonde hämmästyttää musiikkinsa rikkumattoman korkeatasoisella keksinnällä, joka tekee siitä suuren oopperan uljaan jatkeen, jopa sen huipennuksen, ja erään ranskalaisen oopperakirjallisuuden vaikuttavimmasta saavutuksesta.
Oopperan synty liittyy jälleen Massenet’n kustantajan, Georges Hartmannin neuvokkaaseen, säveltäjää aktiivisena pitäneeseen toimintaan: kun Wertherin orkestraatio oli valmis (2.7.1887), Hartmann antoi säveltäjälle Eslarmonden libreton, jonka olivat laatineet Alfred Blau, myös toisen keskiaikaisen oopperan, Ernest Reyerin Sigurdin (1883) libreton kirjoittaja, ja Louis de Gramont (1855–1912), joka kirjoitti toistakymmentä librettoa.
Massenet muistaa tässä ”väärin”, kuten niin usein Muistelmissaan, sillä libretto palautuu Ranskan-Preussin-sotaan (1870–71), jonka aikana Blau oleskeli Blois’n kaupungissa ja löysi sen kirjastosta keskiaikaisen kertomuksen Partenopeus de Blois. Blau ja Gramont työskentelivät yhdessä libreton parissa ja he tarjosivat sitä jo 1882 belgialaissäveltäjä Auguste Gevaertille. Jossain vaiheessa 1880-luvun alkua Massenet olisi siten jo saanut libreton haltuunsa, vaikkakin säveltäminen alkoi vasta vuosia myöhemmin.
Joka tapauksessa ajankohtaa, 1889 pidettävää Pariisin maailmannäyttelyä varten, piti saada aikaan jotain poikkeuksellisen spektaakkelimaista, ja juuri tähän tarpeeseen Esclarmonde oli nerokas vastaus. Massenet’n työ oopperan parissa alkoi 29.4.1888, ja sen luonnos valmistui 6.7.1888; orkestrointi käynnistyi 16.7.1888 ja oli valmis jo 14.10.1888, joten teos syntyi noin puolen vuoden salamavauhdilla!
Sibyl Sanderson litografiassa (1891)
Sopraano ja maailmannäyttely pontimina
Eräs osatekijä ja sävellystyötä epäilemättä kiihdyttänyt seikka prosessissa oli säveltäjän tutustuminen amerikkalaiseen sopraanoon, Sibyl Sandersoniin (1865–1903). Massenet kuuli 1887 laulajatarta Yön kuningattaren roolissa, minkä jälkeen hän valmensi tämän Haagin Manon-esitykseen, jota varten syntyivät nimiroolin keskeisnumeroiden vaativat koloratuurit. Niinpä Esclarmonden libreton saadessaan Massenet huudahti: ”Minulla on taiteilija tähän rooliin! Kuulin häntä eilen! Hän on neiti Sibyl Sanderson!” Säveltäjä ja sopraano työskentelivät – laulajattaren äiti oli mukana ”lomamatkalla” – sveitsiläisessä hotellissa päivittäin loppukesällä 1888 oopperan parissa, ja sen nimirooli on räätälöity Sandersonin äänelle. Ooppera sisältääkin sopraanokirjallisuuden ”Eiffel-tornin”, korkean g3-sävelen! Myöhemmin vielä Thaïs’n nimirooli muokkaantui sopraanolle, johon säveltäjä lienee vähintäänkin ollut ihastunut.
Massenet vei 17.12.1888
Esclarmonden partituurin Opéra-Comiqueen: siellä pidettiin 22 harjoitusta 16.2.1889 mennessä, mitä seurasi 57 näyttämöharjoitusta, 10 viimeistä orkesterin kera, kunnes kenraali oli 13.5.1889 ja ensi-ilta 15.5.1889. Nykypäivänä moinen perusteellisuus ei tule enää kysymykseenkään uuden oopperan tuomisessa lavalle! Pariisin maailmannäyttelyn (5.5.–31.10.1889) erityispiirteitä oli uuden tekniikan esittely: Eiffel-torni ja sähkövalo, jota hyödynnettiin oopperassakin. Massenet’n oopperan menestysmahdollisuudet oli laskettu oikein: se sai vuoden 1889 loppuun mennessä peräti sata esitystä.
Sibyl Sanderson Esclarmonden roolissa
Esclarmonden tapahtumapaikat
Oopperan III näytös tapahtuu ensin Blois’n kaupungin lähistöllä, josta voi nähdä kaupungin tornien palavan ja luhistuvan. Blois sijaitsee Loiren rannalla Orléansin ja Toursin kaupunkien välissä. Näytöksen lopussa ollaan kuninkaan linnassa.
Blois’n Saint Nicolas -kirkko
Oopperan prologi, I ja IV näytös sekä epilogi tapahtuvat Bysantin basilikassa, jonka voi ajatella olleen nykyisen Hagia Sofian keskiaikainen, katolinen versio.
Islamilaiseksi moskeijaksi muutettu Istanbulin (ent. Konstantinnopolin) Hagia Sofia -kirkko.
Hagia Sofian keisarittaren pylväskäytävä.
Hagia Sofian mosaiikki n. 1118 eli Esclarmonden tapahtuma-ajalta.
Hagia Sofian Neitsyt Maria ja Poika -mosaiikki.
Oopperan nimihenkilö on peräisin 1200-luvun chanson de gestestä eli sankarilaulusta Les aventures merveilleuses de Huon de Bordeaux (Bordeaux’n Huonin ihmeelliset seikkailut), jossa hän on babylonialaisen emiirin tytär, joka rakastuu ranskalaiseen ritariin. Massenet ja libretistit Alfred Blau sekä Louis de Gramont ajattelivat Esclarmonden kuitenkin bysanttilaiseksi prinsessaksi, jonka hahmoon he saivat vaikutteita aikakauden ikoneista ja mosaiikeista. Esclarmonden varsinainen tekstilähde oli silti toinen sankaritarina, 1100-luvun romanssi Partonopeu(s) de Blois tai Parthenopoeus de Blois, josta oopperan ritarisankarin ja kreivin nimi sai muodon Roland de Blois. Muita henkilöitä ovat Bysantin keisari Phorcas, Ranskan kuningas Cléomer, Blois’n piispa, Esclarmonden sisar Parséïs sekä tämän kihlattu, bysanttilaisritari Énéas.
Eroottisuuden korkeaveisu musiikissa
Kriitikko Camille Bellaigue (1.6.1889) havaitsi monen muun lailla musiikin eroottisen luonteen ja puki sen arviossaan kirjalliseen täsmäasuun:
”Ei koskaan, luulen, kukaan ole luonut niin täsmällistä ja yksityiskohtaista inhimillisten hellyydenosoitusten fyysisen ilmenemisen musiikillista kuvausta (yrittääkseni ilmaista itseäni säädyllisesti). Kaikki on otettu huomioon ja porrastettu; viulut aloittavat hiljaa; alttoviulut tulevat tueksi, sitten koko jousisto. Sointi paisuu, tempo kiihtyy ja kokonaisuus johtaa suureen purkaukseen, joka on tyrmistyttävän merkityksellinen ja kuten La Fontaine’n kyyhky sanoo … ’voit kuvitella olevasi siellä itsekin’. Näin käsitelty aihe tuottaa näyn tai kuulokuvan rakkaudesta, joka on turhan yksinomaisesti sensuaalinen.”
Toinen kriitikko, Richard O’Monroy, kirjoitti heti tuoreeltaan (17.5.1889): ”Kaikki katsojat kiihtyivät mielipuolisuuden partaalle. Miesten silmät lähestyvät hurmiota, naiset piiloutuvat viuhkojensa taa. He huutavat bis (= uudestaan), kyllä, eroottisessa vimmassa.”
Vielä niin myöhään kuin 1921 Jean Chantavoine analysoi oopperan tekemää vaikutusta naisyleisöön:
”naispuoliset katsojat havaitsivat omat ’kuumeensa’ Massenet’n sankarittarissa, ja kohdatessaan näissä oman herkkyytensä täsmällisen musiikillisen käännöksen he kokivat jossain määrin syyllisyyttä herättävää, mutta kuitenkin sopivaa suloisuutta, koska ’sitä mitä ei voi sanoa lauletaan’ – tai ’soitetaan’, kuten tapahtuu Esclarmondentietyissä välisoitoissa, läpikuultavaa uskaltaneisuutta, jolle ei löydy vertaista kuvailevan musiikin historiassa.”
Miehille kyse oli itämaisen naisen ihmeellisestä olemuksesta, joka nostatti elämän yksitoikkoisuuteen tylsistyneessä eurooppalaisessa porvaristossa hillittömiä päiväunia: Esclarmonden hahmossa Itä, kultturinen ”toiseus” (Otherness), ilmeni kehystettynä, kontrolloituna ja käyttökelpoisena kohteena länsimaisten miesten nautinnoille. Miespäähenkilö Roland on oopperassa jatkuvan kaipauksen ja himon sekä seksifantasioiden vallassa hunnutetun, anonyymin naisen ja nimettömän nautinnon vuoksi. Eli Esclarmondessa on tarjolla ensin seksiä, sitten koettelemus: kun huntu on riisuttu ja nainen on paljastettu, alkaa syvemmän suhteen opettelu.
Wagneriaaninen ooppera
Massenet’n Esclarmondea on luonnehdittu hänen wagnermaisimmaksi oopperakseen, ”Tristan ja Isolde -oopperan ja Parsifalin pieneksi ranskalaisvastineeksi”. Näistä oopperoista löytyy toki lähtökohtia Esclarmondelle: edellisestä ns. ”Tristan-soinnun” runsas käyttö sekä hurmioitunut rakkaustarina, jälkimmäisestä mm. Kukkaisneitojen valssia muistuttava henkien ja nymfien tanssi Esclarmonden II näytöksen alussa. Mutta yhtä lailla Tannhäuserin Venus-vuoren musiikki, Lohengrinin nimihenkilön ja Elsan mutkikas suhde nimen salauksineen ja kysymyskieltoineen sekä Mestarilaulajien C-duurin suuruus ja koraalinkäyttö saavat niinikään ilmauksensa Massenet’n oopperassa.
G. de Boisjolin korosti musiikin wagnerilaista kytkentää (26.5.1889):
”Hän on antanut meille oikean lyyrisen draaman. Tässä Wagnerin teoriat on pantu käytäntöön korkeimman tason sävellyksellisen taituriuden omaavan ranskalaistaiteilijan täydellä taidolla ja osaamisella. Olemme usein kuulleet Massenet’a syytettävän vanhentuneeksi melodisuuden takia. Hänen Esclarmondensa on menestyksekäs vastaus näihin syytöksiin ja lisätodiste siitä, että dramaattisen taiteen suhteen melodia ei ole sovitettavissa yhteen uusien teorioiden kanssa. Massenet’n uuden teoksen erityisen huomionarvoinen piirre on se, että hän kyennyt säilyttämään ominaislaatunsa ja samalla luomaan epätavallisen kiihkeää ilmaisua. Hänelle ominaisten herkkien musiikillisten vaikutelmien ohella oopperassa on energisiä ja erityisen voimallisia kohtia. Emme epäröi sijoittaa Esclarmondea nykyaikaisen koulun kaikkien kiintoisampien teosten eturiviin.”
Kiinnostavaa on, että myös uusi kuvataiteen tyylisuunta, impressionismi, yhdistettiin oopperaan. Auguste Vitun (Le Figaro, 16.5.1889) mielestä impressionismin teoriaa on sovellettu musiikkiin, joka on hänestä ”sarja efektejä, jotka ovat usein hienostuneita ja sopusointuisia itsessään, mutta jotka korvaavat loppuun saakka viedyn ja täydelliseksi saatetun muodon laajemman tason sopusuhtaisuuden”.
Esclarmondesta löytyy sekä suuruutta ja täyssointisuutta, jonka voi liittää yhtä lailla Wagneriin kuin ranskalaisen opéran perinteeseen – sekä tietenkin tässä tapauksessa aiheeseen: Bysantin mahtiin ja sen ylistämiseen, johon tarvitaan tietenkin myös urkuja, ne kun olivat alun perin nimenomaan Bysantin hovin keisariuden soiva ilmentäjä. Mutta yhtä hyvin Esclarmondesta löytyy herkkää ilmeikkyyttä ja mielikuvituksellista satumaailman musiikillista kuvausta. Ennen kaikkea oopperan sensuaalinen ja jopa avoimen eroottinen lataus on vahva, mikä havaittiin ensi-illasta lähtien ja on vielä 1900-luvulla aiheuttanut pohdintaa.
Kyseessä on musiikillisesti lumoava ja näyttämöllisesti tehokas ooppera, Massenet’n wagnerilaisin teos. Siinä on Ringin mieleen tuovaa loistokkuutta sekä kosolti aihetta vastaavaa magiikkaa, mm. henkien manaamista, sillä Esclarmonde on myös noita / tietäjätär. Oopperassaan Massenet myös herättää eloon keskiaikaisen ritarimaailman ja kirkollisuuden.
Massenet piti Esclarmondea omana suosikkioopperanaan, ja sen keksintä on tosiaankin yllättävän rikasta oopperaksi, joka oli aikalaistensa suosiossa ja sai sata esitystä vuoden sisällä, mutta jota myöhemmin on esitetty ani harvoin. Sopraano-osuus edellyttää korkean g-sävelen, “Koomisen oopperan Eiffel-sävelen“ (samana vuonna 1889 valmistuneen tornin mukaan!), laulamista ja sisältää runsaasti koloratuureja.
Esclarmonden johtoaiheista ja muistumateemoista
Esclarmonde nojaa, kuten Massenet’n eräät muutkin 1880–1890-luvun oopperat (Le Cid, Manon, Werther) Wagneria lähestyvään, mutta ei tämän kanssa samanlaiseen toistuvien musiikillisten aiheiden tekniikkaan. Erot ovat kuitenkin yhtä tuntuvia kuin yhtäläisyydet. Massenet’lla aiheiden määrä on pieni, ja ne jakaantuvat yhtäältä usein toistuviin pieniin motiiveihin, ”johtoaiheisiin”, toisaalta laajempiin ja harvemmin esiintyviin ”muistumateemoihin”. Toinen mahdollinen tapa eristää ja nimetä aiheet on jakaa ne ”luonnemotiiveihin” (motifs caractéristiques) sekä ”tilannemotiiveihin” (motifs de situation). Edellisiä on läydetty Esclarmondesta yhdeksän pääasiallista motiivia ja kahdeksan toissijaista motiivia, kun taas ”tilannemotiivien” määrä on Esclarmondessa vähäinen ja niitä esiintyy lähinnä I näytöksessä Énéaksen yhteydessä ja III näytöksessä piispan kuulustellessa Rolandia.
Tärkeimpiä ovat päähenkilöihin ja manaukseen liittyvät aiheet. ”Esclarmonden teema” on täytenä versiona juhlallinen, kaksoisheleineen Wagnerin mieleentuova C-duuri-teema (s. 4),
riisutussa muodossaan kolmisointuinen, sekstin sisältävä, duodesimin käsittävä muistumateema (s. 20), joka esiintyy kaikkinensa 61 kertaa oopperassa.
Esclarmonden avainrepliikki oopperassa on ”Je suis belle et désirable” (Olen kaunis ja haluttava) II näytöksessä (s. 94, 98, 106). Tämän wagneriaanis-kaipaavan ”kauneus-aiheen” ennakoinnin voi löytää jo prologista (s. 11).
Esclarmondeen ja hänen velhottaren taikavoimiinsa liittyy kaksi aihetta: lyhyt, 111 kertaa toistuva, 32-osanuotteja sisältävä ”manausaihe” tai ”taikavoima-aihe” (s. 54):
sekä varsinainen, kahdesta alaspäisestä murtosoinnusta koostuva henkien ”kutsumisteema” tai ”yliluonnollisen vallan teema” (s. 55), joka esiintyy 78 kertaa oopperan kuluessa.
”Roland-teema” on trioloiva, fanfaarimainen ja pisterytminen (s. 29):
”Manausaiheen” lisäksi esiintyy muitakin lyhyitä ”johtoaiheita”, kuten trioloitu ”turnajaisaihe” fortissimossa (s. 7):
ja ”näkymättömien henkien aihe” 16-osamurtosointuina:
Pidempiä ”muistumateemoja” ovat mm. ”Esclarmonden rakkausaihe” (s. 23):
”metsästys-aihe” (s. 59–67):
”lumotun saaren aihe” (s. 50):
(s. 71, t. 5–6, 12–13)
trioloitu 16-osa-aihe, ”henkien tanssiaihe” (s. 72):
”saraseeni-aihe” (s. 113, 126),
jota seuraa III näytöksen alussa ”saraseenien fanfaari-aihe” (s. 126):
Tilanneaiheita on mm. I näytöksessä Eneaksen ilmaantumiseen ja läsnäoloon liittyvä aihe (s. 40):
”hekuma-aihe” (s. 99, 104, 185, 203, 205):
”Rolandin kärsimys” -aihe (s. 168, 171, 175, 194):
ja III näytöksen kirkolliset ”religioso”-aiheet” (s. 136, 158, 206):
IV näytöksen alun pastoraalimusiikki (s. 226):
Juoni ja musiikki
PROLOGI: Bysantin basilikassa
Oopperan prologi-avaus on suunnattoman komea urkujen ja kuoron kera: Bysantin keisarillista mahtia kuuluttaa säihkyvä musiikki.
L’EMPEREUR PHORCAS
Dignitaires! Guerriers!
Sous ces augustes voûtes
Devant votre Empereur vous voici rassemblés!
Keisari Phorcas, joka on myös maagi, kuuluttaa vetäytymistään keisariudesta tyttärensä Esclarmonden hyväksi. Samalla hän lahjoittaa taikavoimansa tyttärelleen. Tosin tämän pitää esiintyä 20. ikävuoteen asti verhottuna. Tuolloin pidettäisiin turnajaiset, ja niiden voittaja saisi Esclarmonden sekä myös myös keisarinkruunun. Siihen asti Parséïs valvoisi sisartaan. Prologi päättyy kruunun ja miekan luovuttamiseen Esclarmondelle sekä kuoron laulamaan ylistykseen jumalaiselle Esclarmondelle:
LA FOULE
O divine Esclarmonde!
Ton trône resplendit plus brillant que le jour!
Le destin à tes pieds met Byzance et le monde.
Tout l’univers t’acclame en frémissant d’amour!
Esclarmonden musiikki, kun hän saa kruunun ja valtikan, on täynnä kauneutta:
I NÄYTÖS: Keisarinna EsclarEscEsmonden palatsin terassi Bysantissa
Esclarmonde on rakastunut ritari Rolandiin, Blois’n herttuaan, isänsä tietämättä.
ESCLARMONDE
(en songeant)
Roland! Roland!
Comme ce nom me trouble étrangement!
Comme il tient ma pensée
Et règne uniquement en mon âme blessée!
Héros jamais revu mais jamais oublié,
A ton seul souvenir mon coeur reste lié!
Ah! trop malheureuse Esclarmonde!
Hän saa kuitenkin tietää, että Roland on avioitumassa Ranskan kuninkaan tyttären, Bathilden kanssa. Senpä vuoksi Esclarmonde aikoo käyttää taikavoimiaan:
Cette nuit… cette nuit même…
Roland m’appartiendra!
Je le ferai venir! dans une île magique…
à lui j’irais m’unir!
Je veux qu’il soit à moi! qu’il m’aime!
Esclarmonde haluaa saada henkien avulla Rolandin kaukaiselle saarelle, jossa hän aikoo kohdata ritarin. Henkien manaus taikavoimilla on upea kohtaus, jossa kuullaan laulun korkea ”Eiffel-sävel” d3:
Esprits de l’air!
Esprits de l’onde!
Esprits du feu!
Hâtez-vous
d’accomplir le voeu
d’Esclarmonde!
Entendez ma voix!
Valkyyrioiden ratsastus tulee mieleen Ecslarmonden ja hänen sisarensa laulusta:
II NÄYTÖS: Lumottu saari; Taikapalatsin huone
Esclarmonde ja Roland ovat taikasaarella, jossa näytöksen alku kihelmöi heilimöillillään
ja jossa näkymätön kuoro laulaa ja luo tunnelmaa.
Saarella neito tunnustaa rakkautensa ritarille. He viettävä kiihkeän lemmenyön: näytös on romanttis-aistillisen rakkauden korkeaveisu, josta ei puutu juovuttavuutta, kauniita ja omaperäisiä orkesterivärejä sekä ihania lauluosuuksia, sooloja ja etenkin auvoisia duettoja: Wagnerin Tannhäuserin Venus-vuoren kohtaus, Tristanin toinen näytös, Valkyyrian ensimmäisen näytöksen loppu, Siegfriedin päätös ja Parsifalin Kundry-viettelykohtaukset ovat luonnolliset esikuvat näytökselle.
ESCLARMONDE & ROLAND
Voici le divin moment
Où celle qui s’est donnée
Sans craindre la destinée…
Va s’unir à son amant! C’est l’heure…
C’est l’heure de l’hyménée!
”Voici le divin moment” -kohtaus huipentuu orkesteriosuuteen, joka on sensuaalisimpia oopperan historiassa fff-kliimakseineen ja lautasineen:
Esclarmonde luovuttaa rakastetulleen miekan, joka tekee hänestä voittamattoman. Ehtona on, ettei Roland paljastaisi kenellekään heidän suhdettaan. Esclarmonde lupaa taikavoimiensa avulla päivisin – tai öisin – vierailla Rolandin luona, missä ikinä tämä majailisikaan.
III NÄYTÖS: Blois’ssa, paikka valloitetussa kaupungissa; kuningas Cleomerin palatsin huone
Kolmas näytös alkaa Blois’n kaupungin hädällä saraseenien puristuksessa, minkä selvittää kuitenkin Roland surmaamalla kaksintaistelussa saraseenipäällikkö Sarwegurin. Ranskan kuningas haluaa nyt luovuttaa tyttärensä ritarille, joka kuitenkin kaikkien tyrmistykseksi kieltäytyy kunniasta. Roland joutuu Blois’n piispan (basso) kuulusteluun, jossa hän on pakotettu tunnustamaan rakkautensa Esclarmondeen sekä saamaansa taikavoimaan.
ROLAND
(avec amour)
Elle est mon épouse!
Elle vient chaque nuit!
l’Inconnue! l’Adorée!
Elle vient dans mes bras!
au rendez-vous d’amour,
Elle vient dans mes bras!
elle vient chaque nuit!
Piispa pettää rippisalaisuuden – mitä pidettiin vielä ennen 1923 Pariisin-esitystä dogmin häpäisynä ja vaadittiin muutettavaksi! – ja uskoo Rolandin noidaksi, joka pitää yrittää parantaa.
L’ÉVÊQUE
Dieu!
Il perd son âme! il faut le sauver! il est temps!
A genoux!
Je ne saurais t’absoudre encore.
Pour toi je vais prier.
Adieu!
genoux humblement implore,
implore la miséricorde de Dieu!
ROLAND
O Tout-Puissant vous qu’on adore
sur terre et dans le ciel!
Pardonnez-moi! Je vous implore!
Ah! Je vous implore, ô Dieu!
O Tout-Puissant! Pardonnez-moi! ô Dieu!
Esclarmonde saapuu ja havaitsee Rolandin pettäneen hänet tunnustuksellaan.
Roland, tu m’as trahie!
Roland, tu m’as perdue!
Roland! Roland! Tu m’as perdue!
Regarde-moi pour la dernière fois!
Hélas!
Käsikähmässä taikamiekka menee pirstaleiksi, ja Esclarmonde häviää tulimereen, luopumatta kuitenkaan rakkaudestaan.
IV NÄYTÖS: Metsä Ardennes’ssa
Bysantissa valmistaudutaan turnajaisiin Esclarmonden voittamiseksi. Parséïs ja tämän sulho Énéas menevät tapaamaan Phorcasia luolaan, johon tämä on vetäytynyt. He kertovat aiemmalle kuninkaalle Esclarmonden ja Rolandin rakkaudesta, jolloin Phorcas ilmoittaa Esclarmonden menettävän kaiken ja Rolandin kuolevan, jollei neito sanoudu irti Rolandista.
PHORCAS
Non! Le Ciel a parlé! non!
Le destin sévère
Réclame un châtiment
Pour la fille indocile et son coupable amant!
LES VOIX & PHORCAS
Te fait perdre à jamais le trône et la puissance!
Esclarmonde välittää Rolandille tiedon isänsä vaatimuksesta luopumalla tästä, jolloin ritari vaipuu epätoivoon, mutta päättää kuitenkin osallistua turnajaisiin.
ESCLARMONDE
Je ne veux plus t’aimer! non! adieu!
ROLAND
Disparue!
Maudite?
Ah! mourir!
Le tournoi!
Oui, j’ai bien entendu…
La mort… la mort digne de moi!
O mort, je t’appelais et tu m’as répondu!
EPILOGI: Bysantin basilikassa
Päätösnäytös alkaa samalla majestettisella musiikilla kuin millä Prologi käynnistyi. Turnajaisissa kilpailee musta ritari, joka voittaa mittelön ja kysyttäessä ilmoittaa nimekseen ”Epätoivo” ja ”Tuska” eikä aio ottaa palkintoa, valtaa ja kauneutta, vastaan, sillä hän oli tullut kuolemaan.
ROLAND
Qu’importe que je me nomme!
Mon nom est Désespoir!
Je m’appelle Douleur!
Et je ne suis qu’un homme
Qui garde au fond du coeur
Un remords éternel une affreuse souffrance!
J’étais venu chercher un glorieux trépas
La mort trompe aujourd’hui mon espérance!
Trône! puissance! et céleste beauté!
Ne charment pas mon coeur désenchanté;
Tous ces biens… malgré moi conquis… je les refuse!
ESCLARMONDE
O joie! il refuse!
Esclarmonde tunnistaa Rolandin äänestä ja Roland havaitsee kaunottaren olevan Esclarmonde, joten pariskunta saa sittenkin toisensa, kun Roland on nyt turnajaisten voittaja. Kokonaisuus pyöristyy suurenmoisen juhlavasti ja apoteoottisesti.
ESCLARMONDE
Oui, mon amant, c’est moi!
Veux-tu toujours mourir?
ROLAND
Vivre! vivre avec toi!
Chère épouse, ô chère maîtresse!
O toi que tendrement sur mon coeur je tenais!
Tu n’as point révélé ton nom a ma tendresse…
ESCLARMONDE
Et maintenant ce nom tu le connais…
Je m’appelle l’Adorée!
Je m’appelle le Bonheur! le Bonheur!
ROLAND
Tu t’appelles l’Adorée!
Tu t’appelles le Bonheur! le Bonheur!
PARSEIS, ÉNÉAS, PHORCAS & LA FOULE
O divine Esclarmonde!
O valeureux Héros!
L’univers vous acclame en frémissant d’amour!
Thaïs
Thaïs (1893/7; Opéra, 1894/98), comédie lyrique Louis Gallet’n proosalibrettoon Anatole Francen romaanin Thaïs (1890) mukaan sijoittuu roomalaisajan Egyptiin. Se kertoo 300-luvun aleksandrialaisesta kurtisaanista (sopraano) ja hurskaasta Athanaël-munkista (baritoni), maallisen rakkauden voimasta ja uskon otteen helposta lipsumisesta: samalla kun katuva Thaïs kohoaa synnistä pyhimysmäiseen olotilaan ja kuolee luostarissa nääntymykseen erämaavaelluksen rasittamana, Athanaël menettää itsehillintänsä himonsa vuoksi. Libreton antiikkinen, varhaiskristilliseen Egyptiin sijoittuva uskon ja rakkauden, askeettisen kieltäymyksen ja lihallisuuden välisistä suhteista kertova aihepiiri miellytti kovasti Massenet’ta.
Se, että Massenet sävelsi oopperaksi ikätoverinsa
Anatole Francen (1844–1924) romaanin
Thaïs (1890), oli lähes ennalta määrättyä. Massenet’n lailla Francea kiinnosti katolisen kirkon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ja historiassa sekä siihen suuntautunut kritiikki. Erityisen hyvin moinen toiminta sopi Francelle, joka oli saanut jesuiittakasvatuksen. Massenet’n tavoin France pääsi Ranskan Akatemian jäseneksi (1896) eli kansakunnan tärkeimpien henkilöiden joukkoon. Kirjallisista ansioistaan France sai Nobelin 1921, mutta katolinen kirkko kielsi hänen teostensa levittämisen – aivan samoin kuin Massenet joutui tulilinjoille kirkollisuutta ja uskallettua eroottisuutta sisältävien teostensa (
Marie-Magdeleine, Hérodiade, Manon, Esclarmonde) vuoksi.
Anatole FranceFrance oli 1900-luvun alkupuolella Euroopan johtavia kirjailijoita ja tunnustettu myös Suomessa, jossa hänen teoksiaan käännettiin tuolloin paljon. Tunnetuimpia niistä ovatInstituutin jäsenen Sylvestre Bonnard’in rikos (Le crime de Sylvestre Bonnard, 1881; suom. 1903, 1937)
Thais (1890, suom. 1911)
Kuningatar Hanhenjalan ravintola (La Rôtisserie de la reine Pédauque, 1892; suom. 1910/1953)
Punainen lilja (Le Lys rouge, 1894; suom. 1927/1944),
Pingviinien saari (L’Île des Pingouins, 1908; suom. 1907/1911)
Paistinkääntäjän pakinoita (Les contes de Jacques Tournebroche, 1908; suom. 1928)
Paita kokoelmasta Les Sept Femmes de la Barb-Bleue et autres contes merveuilleux (Siniparran seitsemän naista ja muista ihmeellisiä tarinoita, 1909)
Jumalat janoavat (Les Dieux ont soif, 1912; suom. 1918) ja
Enkelien kapina (La Révolte des anges, 1914; suom. 1925).Ne ovat yhä älykästä, henkevää, huumoripitoista ja kaikin puolin nautittavaa luettavaa modernin ihmisen näkökulmastakin. Esimerkiksi
Pingviinien saari perustuu sattumukseen, kun saarellinen pingviinejä kastettiin epähuomiossa kristilliseen uskoon, mistä seuraa luonnollisesti teologisia ja käytännöllisiä ongelmia.
Thaïsin tausta
Voraginen
Kultaisen legendan kuvitusta
Legendaa ja historiaaLouis Gallet’n laatima Massenet’n
Thaïs’n libretto perustuu
Anatole Francen samannimiselle romaanille, jonka taustalla on puolestaan keskiaikaisen kronikoitsijan ja Genovan arkkipiispan
Jacobus de Voraginen/Giacomo da Varazzen (1230–98) 180 pyhimyksen ja marttyyrin elämästä kertova latinankielinen, ”keskiajan best seller-romaaniksi” kutsuttu teos
Legenda sanctorum (Pyhimyslegenda) tai
Legenda aurea (Kultainen legenda, 1282), joka käännettiin pian kansankielelle italiaksi (
Leggenda aurea), 1300-luvun alussa myös ranskaksi
La légénde dorée (Kultainen legenda, 1333–48) ja englanniksikin (
The Golden Legend, 1483).Voraginen legendassa Sainte Thaïs, pécheresse (Pyhä Thais, syntinen nainen) Paphnuce on apotti, joka käännyttää kristinuskoon ajan kuuluisimman kurtisaanin sekä vie Thaisin naisluostarin umpimuurattuun, pienellä aukolla varustettuun koppiin, jossa hän elää loppuikänsä tulematta ulos katumuspaikastaan. Tosin jo ennen Voraginen legendaa saksalaisnunna
Hroswitha (935–75) oli julkaissut näytelmän
Paphnuce eli kurtisaani Thaisin kääntymys, jonka France niinikään tunsi, sillä Hroswithan näytelmiä oli käännetty ranskaksi 1845. Kolmannen inspiraation lähteen Francelle muodosti luonnollisesti
Gustave Flaubertin romaani
Pyhän Antoniuksen kiusaus (1874). Muistettakoon lisäksi, että
Oscar Wilden Salomé valmistui ranskaksi 1891.Francen romaanissa Paphnuce (Pafnutius) on nuori 300-luvun aleksandrialainen ylimys ja oppinut, joka kääntyy kristinuskoon, ryhtyy munkiksi Thebaikseen, yltää Antinoen apotiksi, ja käännyttää Thaisin, mutta rakastuu myöhemmin tähän kuolettavasti. Ei edes vuosien elämä pylväspyhimyksenä, pylvään ympärille syntyvän kaupungin ”turistinähtävyytenä” ja ihmeidentekijänä saa häntä unohtamaan Thaisia, jonka kuolevan ruumiin äärellä Paphnuce riutuu ja muuttuu kaikkien kiroamaksi vampyyriksi. Eli Francen romaanissa pyhimyksestä tulee iljettävä olento ja suuresta syntisestä taivaan morsian.
G. Simonin maalaus Thais neuvoo Aleksanteria Suurta sytyttämään Persepoliksen tuleen.Romaanin nimihenkilön Thais taustalla on kurtisaani Alhènesin, nykyisen Esnan kaupungista Niilin keskijuoksulta. Historiallisen tiedon mukaan Thais onnistui kauneutensa avulla valloittamaan itsensä Aleksanteri Suuren, jota hän seuraa Aasiaan. Orgioiden seurauksena Thais saa Aleksanterin sytyttämään tuleen Persepoliksen. Myöhemmin Thais oli Egyptin Ptolemaioksen rakastajatar sekä Ptolemaioksen tultua kuninkaaksi eräs tämän vaimoista. Paphnuce puolestaan oli Antinoen (Antinopoliksen), Thebais-maakunnan hiippakunnassa elänyt anakoreetti, joka koki tuskallisen marttyyrikuoleman Diocletianuksen vainoissa.
Anakoreetit ja kenobiitit
Erakko 300-luvultaVarhaiskristilliset, erämaahan vetäytyneet kilvoittelijat jaetaan kahteen ryhmään: ensimmäisen muodostavat
anakoreetit eli erakot tai
eremiitit (aavikon asukkaat), jotka harjoittivat sosiaalisesti eristäytynyttä askeesia ja kaikenlaisia kieltäymyksiä tavalla, joka sai Francen kuvaamaan heidän elämäänsä ironian valossa. Francen romaanin mukaan
”he kielsivät ruumiltaan, paitsi kaikki ilot ja tyydytykset, senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsista tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. […] Pafnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta polvillaan, otsa maata vasten painettuna.” (Thais, suom. L. Onerva, 1911).
Toisen ryhmään kuuluivat yhteisön jäseninä elävät kenobiitit (vanhempi muoto: xenobiitit) eli luostareiden munkit ja nunnat, jotka osallistuivat yhteisiin rukous- ja ruokahetkiin. Tämän luostarielämän perustaja oli Pyhä Pahomius Suuri (k. 348).
Pyhä Pahomius Suuri (n. 292–348) bysanttilaisesta mosaiikista.
Francen romaanin Paphnuce on muuttunut Massenet’n oopperassa Athanaël-nimiseksi munkiksi. Francella hän on kenobiitti-johtaja ja -apotti, josta tulee äärimmäisessä sielullisessa hädässä anakoreetti ja pylväspyhimys, Pyhän Antoniuksen esimerkin mukainen erakko, kun taas oopperassa hän on yksi kenobiitti-yhteisön jäsenistä ja Palémon on yhteisön henkinen johtaja, ”vanha kenobiitti”. Romaanin ja oopperan Nicias (Nikias) on Paphnucen/Athanaëlin entinen opiskelutoveri ja elostelija Aleksandriasta, ja hänet mainitaan sybariitiksi, nautintojen ja ylellisyyden edustajaksi; nimitys tulee etelä-Italian Sybaris-kaupungin rikkaudesta.
Louis Gallet’n libretto
Sibyl Sanderson, Thaïsin nimiroolin ensimmäinen tekijä.
Kun libretisti Louis Gallet ehdotti Francen romaania oopperan aiheeksi, Massenet Muistelmiensa mukaan oli välittömästi halukas hankkeeseen, sillä hänellä oli heti mielessään nimiroolin esittäjä: ihastus Sybil Sanderson, ”1800-luvun Marilyn Monroe”, joka oli ensiesittänyt Esclarmonden pääosan menestyksekkäästi. Toki romaanin sovittamisessa libretoksi oli ongelmansa, sillä romaanin tapahtumia piti lyhentää ja yksinkertaistaa; kirjailija olikin kauhistunut siitä, mitä hänen romaanilleen tapahtui. Oopperaan ei voinut sisällyttää romaanin henkilöluonnehdintoja, filosofisia keskusteluja ja kirjailijan ironisia kommentteja. Esimerkiksi Thaïsin henkilötaustoja ei voinut valaista: onnetonta henkilöhistoriaa, johon kuului aiempi tutustuminen kristillisen lahkon toimintaan, kastaminen sekä ajautuminen Aleksandrian johtavaksi prostituoiduksi sen jälkeen, kun hänen ainut ystävänsä oli kokenut marttyyrikuoleman. Samoin Athanaël on oikeasti askeettipyhimys, joka harrastaa monenlaista, osin hupaiseltakin tuntuvaa ”lihan kuritusta”. Tämä kirjailijan ironia on poissa oopperasta, minkä sijaan oopperassa munkin kuva on vakava ja myötätuntoisesti piirretty. Oopperassa syntisestä tulee pyhimys ja pyhimyksestä synnintekijä.
Kantaesityksessä (16.3.1894) tapahtui myynnin kannalta skandaali, sillä Sandersonin puku aukeni ja paljasti laulajattaren ylävartalon, ”Mademoiselle Seindersonin alastomana uumaan asti”, kuten kriitikko H. G. Villars kirjoitti purevasti; nimen väännös alkamaan sanalla ”sein” (ransk. = rinta) oli pilkallinen muotoilu. Episodin tahallisuudesta tai tahattomuudesta ei ole varmuutta, mutta Opéran johtajille asia sopi hyvin: Thaïs menestyi niin Pariisissa kuin maakunnissakin ja ulkomailla. Ensiesityksen jälkeen Massenet teki erinäisiä muutoksia partituuriin: hän kirjoitti baletin uudestaan (II näytöksen toinen kohtaus) ja uuden keidaskohtauksen (III näytöksen avauskohtaus), jota pidetään oopperan hienoimpana osana.
Sibyl Sanderson Thaïsina
Aino Ackté Thaïsin roolissa
Lähde: Outi Pakkanen 1988, Pariisin primadonna Aino Ackté, WSOY.
Proosalibretto tai ”meelinen runous”
Gallet oli laatinut aiemmin libretot jo Massenet’n oratorioihin Marie Magdeleine (1873) ja Eve (1875) sekä oopperoihin Le roi de Lahore (1877) ja Le Cid (1885, yhdessä Henri Meilhacin ja Philippe Gillen kera). Kirjoittaessaan Thaïsin libreton Gallet laati sen uudenlaiseen tekstimuotoon, jota hän kutsui nimellä poésie mélique (meelinen runous). Se koostuu perinteisten riimillisten säkeistöjen sijaan pituuksiltaan vapaista, riimittömistä säkeistä, jotka ovat kuitenkin silkkaa proosaa musiikillisempia ja rytmisempiä. Menettely jätti säveltäjälle enemmän vapautta musiikin muotoilussa. Libretto on toki edelleen poeettinen ja lyyrinen, mutta se mahdollisti Massenet’lle puheen rytmiä mukailevan tekstin aiempaa vaivattomamman seuraamisen sekä henkilöiden tunteiden kehkeytymisen. Säveltäjän mukaan
“Gallet otti ihailtavasti huomioon värin ja harmonian sekä halusi antaa musiikille riimin roolin käyttämässään silosäkeessä, joka oli vapaa puolisoinnuista (assonansseista) sekä niiden oopperaan aiheuttamista naurettavuuksista, mutta se säilytti rytmin ja soinnin, joka on kaukana proosasta. ”
Edelleen Massenet’n mielestä
”kesuuran jatkuva toistuminen, erityisesti coupleteissa (säkeistölauluissa), joka on nykyään täysin vanhentunut laji, käy pitkän päälle yksitoikkoiseksi ja häiritsee muusikkoa. Proosan omaksuminen librettoon on luonnollinen seuraus musiikin itsensä muuntumisesta viime aikoina.”
Jos englannissa libretto perustui runojalkoihin ja italiassa painotusten toistumisiin säkeissä, ranskassa 1600-luvulta lähtien runous ja myös libretot nojasivat aleksandriini-mittaan, 12-tavuisiin säkeisiin, jotka jakautuivat kahteen hémistiche-yksikköön sisäkesuuran avulla. Klassisen ohjeen tästä tarjoaa Boileaun parisäe:
Que toujours dans vos vers / le sens, coupant les mots
Suspende l’hémistiche, / en marque le repos.
Ajan mittaan ruvettiin käyttämään muitakin säepituuksia sekä hämärtämään kesuuraa säkeen erilaisilla sisäisillä jaoilla. 1890-luvulla Ranskassa säveltäjä Alfred Bruneau ja kirjailija Èmile Zola olivat yhteistyössä proosalibretoille perustuvien oopperoiden säveltämisessä (Lazare, 1893; Messidor, 1894), Charpentier luonnosteli Louise-oopperaansa samalta pohjalta ja Debussyn ooppera tuli perustumaan Maeterlinckin proosanäytelmään Pélleas et Mélisande. Toki myös Wagnerin esimerkki ja symbolistien runous, jossa ei säveltäjä Edouard Lalon mukaan ollut ”kesuuroita eikä juuri riimiäkään, sillä muodon sijaan tosi runous piili heille ideassa”, olivat lähtökohtia uudelle librettoajattelulle.
I NÄYTÖS: 1.kuva Theba
Ooppera avautuu Thebassa asuvien luostariveljesten yhteisössä, jonne on Aleksandriasta juuri palannut munkkiveli Athanaël kertoakseen kaupungin riettaasta elämästä kurtisaani Thaïs’n johdolla: “Mon coeur est plein d’amerture …(Sydämeni on täynnä kitkeryyttä …).
Non… Mon coeur est plein d’amertume…
je reviens dans le deuil et dans l’affliction!
(sombre, commehanté et se parlant à lui-même)
La ville est livrée au péché! Une femme…
Thaïs… la remplit de scandale!
Et par elle l’enfer y gouverne les hommes!
Hélas! enfant encore” (Voi! jo lapsena):
Hélas! enfant encore, avant qu’à mon
coeur la grâce ait parlé,
(peu à peu sombre, plus agité)
je l’ai connue… je l’ai connue!
Un jour, je l’avoue à ma honte
devant son seuil maudit
je me suis arrêté, Mais Dieu
m’a préservé de cette courtisane,
et j’ai trouvé le calme en ce désert…
maudissant le péché que
j’aurais pu commettre!
Hengellinen johtaja Palémon (basso) varoittaa maallisuuden vaaroista “Ne nous mêlons jamais, mon fils, aux gens du siècle” (Älkäämme koskaan sekaantuko, poikani, maallisiin ihmisiin).
PALÉMON
Ne nous mêlons jamais, mon fils, aux gens
du siècle; craignons les pièges de l’Esprit.
Voilà ce que nous dit la sagesse éternelle.
(La nuit vient peu à peu.)
La nuit vient, prions et dormons.
I NÄYTÖS: 2. kuva Aleksandria
Athanaël näkee lumoavan musiikin kuvaamana yhä visioita alastomasta kurtisaanista. Hän matkaa uudestaan Aleksandriaan ystävänsä, nuoren ja rikkaan sybariitti-filosofi Niciaksen (tenori) luo pelastaakseen tämän luona elävän Thaïs’n sielun. Niciaksen luona somat tanssijat yrittävät vikitellä Athanaëlia ja Nicias kiusoittelee ystäväänsä bakkanaalisen tanssin säestyksellä, kun tämän ”vihollinen” saapuu:
”Garde-toi bien! Voici ta terrible ennemie!”
Athanaëlilla on vaikeaa, kun Thaïs yrittää lumota tämän laulullaan “Qui te fait si sévère” (Mikä tekee sinut noin vakavaksi), joten munkin on pakko poistua paikalta.
Qui te fait si sévère et pourquoi démens-tu
la flamme de tes yeux?
Quelle triste folie te fait
manquer à ton destin?
Homme fait pour aimer,
quelle erreur est la tienne!
Homme fait pour savoir,
qui t’aveugle à ce point!
Tu n’as pas effleuré
la coupe de la vie!
II NÄYTÖS: 3. kuva Thaïsin talossa
Thaïs’n numero ja samalla muotokuva ”Ah! jes suis seule, seule, enfin!” (Oi, olen yksin lopultakin) ja ”Miroir, dis-moi que je suis belle” (Peili kerro minulle, että olen kaunis) toisen näytöksen alusta on vaativa korkean rekisterin sävelissään. Se palautuu luonnollisesti Gounod’n Faustin ”Margarethen Jalokiviaariaan”. Thaïs on ollut monen sopraanon (mm. Aino Acktén) lempirooleja. Aarian käännös (suom. Veijo Murtomäki), ensin sen johdantovahe:
Ah! olen yksin,
lopultakin yksin!
Kaikki miehet ovat
yhdentekeviä
raakalaisia.
Naiset
ovat ilkeitä…
ja tunnit
raskaita…
Minulla on
laaja sydän…
Mistä löytäisin levon?
Ja miten saisin
pysyvää onnea?
Oi uskollinen
peilini,
lievitä oloani! |
Ah! je suis seule,
seule, enfin!
Tous ces hommes
ne sont qu’indifférence
et que brutalité.
Les femmes
sont méchantes…
et les heures
pesantes…
J’ai l’âme
vide…
Où trouver le repos?
Et comment fixer
le bonheur?
Ô mon miroir
fidèle,
rassure-moi? |
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
Ikuisesti!
Ettei mikään
kuihduta
ruusuhuuliani,
ettei mikään
himmennä
kultatukkaani!
Sano minulle!
Sano minulle!
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
Ikuisesti!
Ah, tulen säilymään
aina kauniina!
Ah! vaikene
säälimätön ääni,
ääni joka
sanot minulle:
Thaïs, tulet
vanhenemaan!
Thaïs, tulet
vanhenemaan!
Eräänä päivänä
siispä
Thaïs ei ole
enää Thaïs!
Ei! Ei! en
voi uskoa sitä,
sinä, Venus,
takaa minulle
kauneuteni!
Venus,
takaa minulle
kauneuteni ikuisuus!
Venus,
näkymätön ja
läsnä oleva!
Venus,
lumous
varjon!
Venus!
takaa minulle!
takaa minulle!
Sano minulle,
että olen kaunis
ja että
tulen säilymään
aina kauniina!
etc. |
Dis-moi que
je suis belle
et que
je serai
belle éternellement!
Eternellement!
Que rien ne flétrira
les roses
de mes lèvres,
que rien ne ternira
l’or pur de
mes cheveux!
Dis-le moi!
Dis-le moi!
Dis-moi que
je suis belle
et que
je serai
belle éternellement!
Eternellement!
Ah! je serai belle
Éternellement!
Ah! Tais-toi,
voix impitoyable,
voix queme dis:
Thaïs,
tu vieilliras!
Thaïs,
tu vieilliras!
Un jour,
ainsi, Thaïs
ne serait
plus Thaïs!
Non! Non!
je n’y
puis croire,
Toi Vénus,
Réponds-moi
de ma beauté!
Vénus,
réponds-moi
de son éternité!
Vénus,
invisible et
présente!
Vénus,
enchantement
de l’ombre!
Vénus!
Réponds-moi!
Réponds-moi!
Dis-moi
que je suis belle
et que je
serai belle
éternellement!
etc. |
Oopperahistorian kuuluisin sinfoninen intermezzo, Meditaatio tempossa Andante religioso toisen näytöksen kuvien välissä liittynee Thaïs’n hengelliseen heräämiseen.
II NÄYTÖS: 4. kuva Thaïsin talon edustalla
Meditaation jälkeinen toinen kuva, joka tapahtuu Thaïs’n talon ja Venuksen patsaan edustalla, on jälleen hyvä näyte Massenet’n orientaalisesta musiikillis-orkestraalisesta mielikuvituksesta, jonka keksinnöt jatkuvat Niciaksen talon uusien bakkanaalien aikana esitetystä baletista.
Ennen kuin Athanaël lähtee viemään Thaïs’ta aavikkoluostariin, hän ilmaantuu palavan soihdun kera
ja sytyttää tämän talon esineineen tuleen.
III NÄYTÖS: 5. kuva Keidas
Thaïs ja Athanaël vaeltavat aavikolla, jolta löytyy onneksi keidas uupuneelle Thais’lle. He viettävät sillä idyllisen platonisen kumppanuuden hetken.
THAÏS
Baigne d’eau mes mains et mes lèvres,
Donne ces fruits, donne ces fruits,
Baigne d’eau mes mains et mes lèvres,
Ma vie est à toi,
Ma vie est à toi,
Dieu te la confie.
Je t’appartiens,
Ma vie est à toi,
Dieu te la confie.
ATHANAËL
(près de Thaïs, lui offrant la coupe)
Baigne d’eau tes mains et tes lèvres,
Goûte à ces fruits,
Goûte à ces fruits,
Baigne d’eau tes mains et tes lèvres,
Ta vie est à moi,
Ta vie est à moi,
Dieu me le confie.
Tu m’appartiens,
Ta vie est à moi,
Dieu me le confie.
Pian he saapuvat luostariin, jonne Athanaël jättää neidon Äiti Albinen hoiviin. Athanaël tuntee vieneensä tehtävänsä loppuun eikä aio enää nähdä koskaan Thaïs’ia.
III NÄYTÖS: 6. kuva Theba
Kenobiittimunkit ihmettelevät Athanaëlin ärtyisää olemusta tämän palattua Aleksandriasta. Hän tunnustaa Palémonille alkaneensa tuntea seksuaalista vetovoimaa Thaïs’ia kohtaan. Palémon moittii Athanaëlia yrityksestä käännyttää Thaïs. Unessa Athanaël kokee eroottisen kohtauksen Thaïs’in kanssa, joka kuitenkin ilkkuen torjuu munkin.
THAIS
Quelle triste folie te fait manquer à ton destin?
Homme fait pour aimer,
(avec un sourire)
quelle erreur est la tienne!
ATHANAEL
(haletant, se levant)
Ah! Satan! Arrière! Ma chair brûle!
THAIS
(avec provocation)
Ose venir, toi qui braves Vénus!
ATHANAEL (éperdu) Je meurs!
THAIS
(rires stridents) Ah!
(à volonté) Ah!
ATHANAEL Thaïs!
THAIS
(de même)
Ah! Ah! Ah! Ah! Ah!
ATHANAEL
Viens! Viens! Viens! Thaïs!
Toisessa visiossa hän näkee Thaïs’n olevan kuolemassa.
LES VOIX
Une Sainte est près de quitter la terre,
Thaïs d’Alexandrie va mourir! Thaïs va mourir!
III NÄYTÖS: 7. kuva Thaïsin kuolema
Athanaël rientää luostariin nähdäkseen Thaïs’n, joka makaa kuolinvuoteella. Athanaël tunnustaa tälle rakkautensa ja sanoo, että ”mikään ei ole todellista paitsi elämä ja ihmisten välinen rakkaus”.
ATHANAEL
Non! Le ciel… Rien n’existe…
(avec fièvre)
Rien n’est vrai que la vie et que
l’amour des être… (avec adoration)
Je t’aime!
THAIS
Le ciel s’ouvre! Voici les anges et les prophètes…
Lopussa päähenkilöiden asemat ovat vaihtaneet paikkaa: kun Thaïs menehtyy luostarissa taivasnäkyjen valtaamana, Athanaël jää riutumaan liian myöhään heränneessä tyydyttymättömässä rakkaudessaan ja kokee täydellisen romahduksen. (Francen romaanissa hän muuttuu vampyyriksi.)
THAÏS
Je sens une exquise béatitude,
Ah! Ah! Une béatitude endormir tous mes maux!
ATHANAEL
O Thaïs! Ma Thaïs! O ma Thaïs, tu m’appartiens!
Thaïs! Thaïs! Je t’aime!
Viens! Thaïs! Ah! Viens! Viens!
THAIS
Ah! le ciel! Je voix… Dieu!
(Elle meurt.)
ATHANAËL
Morte!
(avec un accent déchirant) pitié!
ja niiinpä
Artikkelia luettu: 42
Takaisin ylös
