Loppukauden oopperat
Viimeisissä oopperoissaan Massenet saattaa vaikuttaa paikoin väsähtäneeltä, mutta enimmäkseen laatu säilyy, ja hienosti kaareutuva melodiikka on yhtä tallella. Olennaista on, että Massenet’n uran, joka käsittää 26 oopperaa, lähes 20 näyttämömusiikkiteosta ja neljä balettia, loppupuolen oopperoita ei ole vielä oikein löydetty. Niitä ei ole juurikaan esitetty ensiesitysten jälkeen, joten reseptiohistoriaa ei käytännössä ole edes olemassa.
Don Quijote
Don Quichotte (1909; Monte Carlo, 1910), comédie héroïque, on Massenet’n viimeinen menestysteos. Aihe sopi säveltäjälle tässä vaiheessa erinomaisesti: siinä vanha mies on heikkona kauniiseen naiseen. Säveltäjä yhdisti teoksessaan komiikkaa ja sentimentoa, pastissia ja uutta musiikkia; ooppera on herkullista Cervantes-parodiaa.
Viisinäytöksinen Don Quijote oli Massenet’n sai ensiesityksen monen muun Massenet’n myöhäisoopperan tavoin Monte-Carlon teatterissa (19.2.1910). Libreton kirjoitti Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) ritariromaanin pohjalta Henri Cain. Oopperan erään lähtökohdan muodosti lisäksi runoilija Jacques Le Lorrainin näytelmä Le chevalier de la longue figure (1904).
Alla Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) romaanin El ingenioso hidalgo don Quixote de la Mancha (Manchan mielevä ritari don Quijote, 1605) nimiösivu.
Oopperan eroa romaaniin korostaa se, että La belle Dulcinée (Kaunis Dulcinea; altto) on keskeisessä roolissa legendaarisen parivaljakon, Don Quichotten (basso) ja Sancho Panzan (baritoni) ohella. Lisäksi oopperassa on neljä kilpakosijaa, Pedro (sopraano), Garcias (sopraano), Rodriguez (tenori) ja Juan (tenori), sekä Rosvopäällikön puherooli. Oopperan suosiota auttoi se, että nimiroolin Massenet sävelsi Fjodor Šaljapinille, kun taas Dulcineana lauloi Lucy Arbell, Massenet’n lähes kaikkien myöhäisoopperoiden luottolaulaja Arianesta lähtien. Don Quijote on mielevä teos, jota esitetään yhä säännöllisesti ja jota leimaa vahva espanjalaisväritys sekä kansanmusiikillisten ainesten käyttö.
Fjodor Šaljapin (1873–1938) Don Quijoten roolissa (vasemmalla).
Lucy Arbell (1882–1947) loi ensimmäisenä Massenet’n oopperoiden Ariane (1906), Thérèse (1907), Bacchus (1909) sekä Don Quichotte (1910) naispääroolit (alla).
Musiikki
Oopperan 1. näytös tapahtuu Dulcinean talon edustalla ja keskittyy Don Quijoten (basso) ja muiden kilpakosijoiden sekä Dulcinean (altto) kohtaamiseen. Dulcinea laulaa 20-vuotiaan ihaillun naisen filosofiansa:
DULCINÉE
(gaie, debout sur le balcon)
Alza! Alza!
à la foule, amusée
Quand la femme a vingt ans, la majesté surpême
Ne doit pas avoir grands attraits!
L’on possède un beau diadème,
Mais après, mes amis: après? après?
On vit dans une apothéose,
Vos jours, sont de gloire entourés,
Mais il doit manquer quelque chose
Ou quelqu’un, ou quelqu’un…
(gaîment)
Ah! Comme vous voudrez.
Quijoten serenadin “Quand apparaissent les étoiles” (Kun tähdet näyttäytyivät) keskeyttää kateellinen Juan (tenori). Uhanneen kaksintaistelun keskeyttää Dulcinea, joka lähettää hidalgon etsimään varastettua kaulakorua.
DON QUICHOTTE
(très amoureusement)
Quand apparaissent les étoiles
Et quand la nuit du fond des cieux
Couvre la terre de ses voiles…
Je fais ma prière à tes yeux! à tes yeux!
Je fais ma prière!
Toisessa näytöksessä ollaan maaseudulla, jossa ritarin aseenkantaja Sancho Panza (baritoni) kiroaa naiset soolossaan “Comment-peut on penser du bien de ces coquines” (Miten joku voi ajatella hyvää näistä huitukoista) ja Quijote hyökkää tuulimyllyä vastaan.
Comment peut-on penser du bien
De ces coquines, ces pendardes,
De ces menteuses, ces bavardes,
Dont la meilleure ne vaut rien.
Sancho joue ce qu’il dit.
Regardez donc cette dévote
Qui passe en baissant les yeux
Et par les rues trotte, trotte, trotte,
Edifiant jeunes et vieux. Régardez! Regardez!
Kolmannessa näytöksessä ollaa vuoristossa ja Quijote käy yksin rosvojoukkoa vastaan, tulee piestyksi ja sidotuksi, mutta hänen omituinen puheensa “Je suis le chevalier errant” (Olen vaeltava ritari) saa rosvot heltymään, vapauttamaan hidalgon sekä palauttamaan kaulakorun.
DON QUICHOTTE
(fièrement)
Je suis le chevalier errant…
et qui redresse
Les torts; un vagabond inondé de tendresse
Pour les mères en deuil, les gueux, les opprimés,
Pour tous ceux qui du sort ne furent pas aimés. enthousiaste
Je suis fou de soleil ardent, d’air pur, d’espace! simple
J’adore les enfants qui rient lorsque je passe,
de belle humeur
Et ne déteste point les bandits, quand ils ont
De la force au garret et de l’orgueil au front.
Neljännessä näytöksessä ollaan Dulcinean talon puutarhassa ja Dulcinea pitää juhlia, joissa kosijat jälleen yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta emäntä kyllästyy heihin ja laulaa haaveellisen laulun “Lorsque le temps d’amour a fui” (Kun rakkauden aika on mennyt)
DULCINÉE
Lorsque le temps d’amour a fui,
Que reste-t’il de nos bonheurs?
Que reste-t’il des bonheurs?
Et des étés,
Lorsque la nuit dans ses voiles ansevelit
L’éclat des fleurs…
Lorsque le temps d’amour a fui
Qui peut croire aux bonheurs?
Qui peut croire aux bonheurs?
Lorsque le temps d’amour a fui…
Le temps d’amour?
sekä tanssii ja esittää säestäen itseään kitaralla säkenöivän espanjalaisnumeron “Alza! alza ! Ne pensons qu’au plaisir d’aimer” (Ylös! ylös! ajatelkaamme vain rakastamisen iloja); tässä 1. säkeistö.
DULCINÉE
(avec fièvre)
Alza! alza!
Ne pensons qu’au plaisir d’aimer,
A la fièvre des heures brèves
Où l’on sent le coeur se pâmer
Sous les baisers cueillis aux lèvres!
Olé!
Paikalle ilmaantuva voittoisa Don Quijote on järkyttynyt, kun “epäpuhtaaksi” julistautuva Dulcinea ei huolikaan häntä, “ylevää hupsua” (un fou sublime).
Päättävässä viidennessä näytöksessä ollaan vuorensolassa muinaisessa metsässä, jossa vanha ritari kuolee tähtikirkkaassa yössä nojautuneena tammipuuta vasten. Sanchon laulu “Ó mon maître, ô mon Grand!” (Oi mestarini ja suur[mieheni]!) avaa nostalgisen ja surullisen näytöksen,
SANCHO
(avec simplicité, attendrissement et ferveur)
O mon maître, ô mon Grand!
dans des splendeurs de songe
Que ton âme s’élève aux cieux loin du mensonge,
Et que ton coeur si doux plane dans les clartés,
Où tout ce qu’il rêva devient réalité!
O mon maître! ô mon grand!
jonka kuolinkohtauksen ”Ecoute, mon ami” Šaljapin tulkitsi riipaisevasti.
DON QUICHOTTE
Écoute… mon ami, je me sens bien malade!
Mets ton bras sous mon cou,
Sois l’ultime soutien
De celui qui pansa l’humanité souffrante…
Et survécut à la Chevalerie Errante?
Viimeisillä henkäyksillään Don Quijote on kuulevinaan Dulcinean laulua:
DON QUICHOTTE
Dulcinée! avec l’astre éclatant
Elle s’est confondue…
C’est bien elle!
La lumière, l’amour, la jeunesse…
Elle! Vers qui je vais? qui me fait signe? qui m’attend!
ja
J. J. Grandvillen (1803–47) piirros Don Quijoten seikkailu katumusmatkalla olevien pyhiinvaeltajien kanssa (1848).
Roma
Roma (1902/09; Monte Carlo, 1912), opéra tragique, perustuu Henri Cain’in librettoon Alexandre Parodin näytelmän Roma vaincue (Valloitettu Rooma, 1876) pohjalta. Näytelmän pääosan teki kuuluisaksi Sarah Bernhardt. Ooppera jäi viimeiseksi, jonka säveltäjä ennätti näkemään. Postuumit esitykset sai viimeiset kolme oopperaa: Panurge (1913), Cléopâtre (1914) ja Amadis (1922).
Ooppera tapahtuu 216 eaa. Roomassa, jossa vestaali Fausta (sopraano) on pettänyt valansa antauduttuaan suhteeseen sotatribuuni Lentuluksen (tenori) kanssa, mikä oli johtanut Rooman joukkojen tappioon Hannibalia vastaan. Vasta Faustan vapaaehtoinen antautuminen elävältä haudattavaksi – minkä tosin isoäiti estää surmaamalla Faustan tikarilla – tuo Scipion johtamalle roomalaisarmeijalle voiton. Kyseessä on vestaalitar-tarinan eräs toisinto: muita ovat Gaspare Spontinin La vestale (1807) ja Bellinin Norma (1831).
Massenet’n oopperan musiikki on varsin yksinkertaista, mikä sopii aiheeseen ja ajankohtaan: kuullaan täydellisiä kadensseja ja unisonoduettoja (eräs III näytöksen lopussa), ja teoksessa on vaikuttavia kuoro- ja seremoniakohtauksia. Toisaalta musiikki on lumoavan kaunista mm. III näytöksen alkusoitossa.
Juoni
I NÄYTÖS: Forum
Alkusoitossa vuorottelevat sotaiset rytmit ja lyyrinen melodiikka, kuin velvollisuuden ja rakkauden vastakkaisuutena ja taisteluna; lemmenmelodiikalle on annettu myös kontrastoiva hidas ja idyllinen jakso. Toiminta alkaa Roomassa sotajoukkojen hävittyä Hannibalin karthagolaisille Cannes’ssa, joten unisonossa laulava väkijoukko on tyrmistynyt.
Sotatribuuni Lentulus (tenori) saapuu näyttämölle pölyn peitossa ja kertoo taistelusta, jossa kuoli sankarillisesti Paul Émile. Koska pyhät tulet ovat sammuneet, senaattori Fabius Maximus (baritoni) on saanut ylipappi Lucius Cornéliuksen (basso) välityksellä tietää oraakkelin viestin: Vestan temppeli on häpäisty, sillä vestaali on rikkonut valansa ja jättänyt tulen sammumaan temppelissä. Musiikkikieli on tässä korostetun yksinkertaista, paikoin varsin diatonista.
Ylipappi (basso) huomaa Lentuluksen vapisevan, joten hän tajuaa tämän tehneen rikoksen vestaalin rakastajana.
II NÄYTÖS: Vestan temppelin atrium (sisäpiha)
Orjia ja vestaaleja kuulustellaan. Vestaali Junia (sopraano), Lentuluksen sisar, tunnustaa aiheuttaneensa pyhäinhäväistyksen, mutta hänen syyttömyytensä tulee pian ilmi. Junialla on hieno soolo “Le soleil se couchait” (Aurinko meni mailleen), joka kertoo musiikillaan hänen viattomuudesta.
Ylipappi järjestää ansan ilmoittamalla Lentuluksen kuolemasta. Silloin vestaali Fausta (sopraano), jonka setä on Fabius, paljastaa syyllisyytensä ja pyörtyy.
III NÄYTÖS: Salainen metsä
Alkusoiton huilusoolo, osaksi harpun säestyksellä, on melodiikkaa kauneimmillaan tässä muuten traagisessa oopperassa. Gallialainen orja Vestapor (baritoni) vihaa roomalaisia, iloitsee näiden häviöstä sekä haluaa Hannibalin hävittämään koko Rooman.
Niinpä hän on valmis auttamaan Lentuluksen ja Faustan pakoon, koska siten Vestan temppeli jää epäpuhtaaksi. Lentulus laulaa lemmekkään aarian odottaessaan Faustan tapaamista; aarian alkupuolella on kuultu alkusoiton lemmenmelodia.
Rakastavaiset Lentulus ja Fausta tapaavat tutussa Pyhässä metsässä, ja he laulavat unisonossa halusta elää yhdessä rakastaen toisiaan.
Musiikki voi olla uljaimmillaan vastakohtana oopperan kokonaisilmeen kovuudelle sangen intohimoista ja tuoda mieleen vaikkapa Wagnerin Tristanin.
He pakenevat, kun Ylipappi saapuu ja surmauttaa Vestaporin sekä määrää etsimään rikollisen lemmenparin.
IV NÄYTÖS: Kuuria Hostilian (senaatintalon) sisällä
Alkusoitto on ankaraa musiikkia diatonisuudessaan ja juhlavuudessaan. Roomalaisena Fausta tuntee, että hänen on seurattava kunniantuntoaan ja myönnettävä syyllisyytensä ja tunnustettava rakkautensa Lentulusta kohtaan. Fabius on epätoivoinen veljentyttärensä kohtalosta ja toivoo käännettä, mutta Fausta on valmis kuolemaan.
Fausta saapuu senaattiin sillä hetkellä, kun senaattorit ovat laatimassa tuomiota hänelle: Fausta on haudattava elävältä mustaan huntuun verhottuna.
Faustan sokea isoäiti Posthumia (altto) saapuu kuultuaan lapsenlapsensa olevan vaarassa ja yrittää vedota Paavilliseen ruhtinaaseen, mutta turhaan, sillä rangaistus on välttämätön. Heidän suudellessaan isoäiti tuntee mustan hunnun olevan jo Faustan ympärillä. Fabius livauttaa Posthumialle tikarin, jotta Fausta voisi surmata itsensä, jottei hänen tarvitsisi tulla elävältä haudatuksi.
V NÄYTÖS: Rangaistusaukio
IV ja V näytöksen välillä on laulettu välisoitto. Se perustuu oopperan alussa esitellylle Vesta-aiheelle.
Lentulus yrittää turhaan pelastaa Faustan. Esirippu aukeaa ja paljastaa rangaistuspaikan: avoimen haudan. Musiikki vaipuu kromaattisesti alaspäin ja maalaa synkkää rangaistusta maan alla.
Fausta astuu esiin, ja Posthumia tarjoaa tälle Fabiuksen tikarin, mutta koska Faustan kädet ovat sidotut, Posthumian on iskettävä Fausta kuoliaaksi. Uhri on nyt annettu, joten Scipion johtama Rooman armeija voi palata voitokkaana. Kansanjoukko, Scipio ja sotilaat valtaavat näyttämön: ”Vesta on palautettu! ja maa on hedelmällinen! Hannibal on voitettu! Rooma hallitsee maailmaa!”
Amadis
Amadis (1889/1910; Monte Carlo, 1922), opéra légendaire, legendaooppera, perustuu Jules Claretien librettoon Garci Rodríguez de Montalvon espanjalaisen ritariromaanin Amadis de Gaula (1508) pohjalta. Kyseessä on tyypillinen barokkiaihe, jonka ovat säveltäneet mm. Lully (1684), Handel/Händel (1715) ja J. C. Bach (1779). Tapahtumapaikkana on Bretagnen Armoris. Liljaritari Amadis (altto) – joka edustaa barokin äänityyppiä – surmaa lopussa tietämättään veljensä, ruusuristiritari Galaorin (tenori), sillä koska he ovat rakastuneet samaan naiseen, Bretagnen kuninkaan tytär Florianeen (sopraano). Heidät oli erotettu toisistaan nelivuotiaina, joten Amadis tunnistaa veljensä Merlinin kaivertaman kiven perusteella, sillä molemmat olivat saanet sellaiset kaulaansa. Teoksessa kristinusko ja pakanallisuus kohtaavat toisensa, ja Massenet hyödyntää magiikkaa ja yliluonnollisia voimia. Oopperassa on myös melodraamaa.
I NÄYTÖS = PROLOGI: Metsä
Muuan vanha Metsästäjä (puherooli) kertoo heidän kuninkaansa tyttären, prinsessa Elisènen (mykkärooli) traagisesta kohtalosta. Hänellä oli Ranskan kuningas Périonista kaksoset, Galaor ja Amadis, joita kuningas tavoitteli estääkseen heitä nousemasta Bretagnen valtaistuimelle. Mutta Haltijatar (puherooli) suojeli lapsia, joista ensimmäinen sai ruusun ja toinen liljan. Haltijatar kuitenkin ennusti heille synkkää kohaloa. Jos he joutuisivat erilleen myöhemmin, sama talismaani, jonka Elisène ripusti heidän kaulaansa, voisi ennen kuolemaa saada heidät tunnistamaan toisensa.
II NÄYTÖS: Kuningas Raimbertin linnassa
Vanha kuningas Raimbert (basso) järjestää turnajaiset pyytääkseen apua kavaljeereilta joka puolelta hyökkääviä vihollisia vastaan ja lupaa tarjota turnajaisten voittajalle tyttärensä Florianen.
Voittamattona pidetty Galaor ajatteli poistuvansa kentältä voittajana. Muita osallistujia ovat Cureval Thüringestä, Wenzel Norjasta, Zorzi Sisiliasta, Perdigon Irlannista, Arnand Akvitaniasta ja Golias Espanjasta.
Mutta Floriane, jolla oli oikeus tuomita elämä tai kuolema hävinneelle, halusi vain Amadiksen saapuvan luokseen; Floriane ylistää mielitiettyään balladissa Amadis! Amadis de Gaule! (”Amadis! gallien Amadis!”).
Turnajaisten alettua Amadis esittelee itsensä.
Hän saapuu sotisovassa, visiiri laskettuna, kädessään lilja ja vakuuttuneena tulevasta voitostaan: Si je tenais un pied en paradis (”Jos minulla olisi toinen jalka paratiisissa”).
Mutta Galaor syöksee tämän maahan, ja Floriane vaatii armoa.
Katkaistuaan miekkansa, jonka Galaor oli palauttanut Amadikselle, tämä jättää hitaasti väkijoukon.
III NÄYTÖS: Nummi
Muuttuneena erakoksi Amadis vetäytyy autiolle nummimaalle ja alistuu unohtamaan Florianen.
Haltijatar saapuu lohduttamaan Amadista, mutta lupaa hänelle verta ja kyyneleitä, jos tämä yrittäisi nähdä neitoa. Floriane houkuttelee seurueensa tanssimaan viihdytykseksi.
Mutta valontäyteisessä ilmestyksessä Floriane pyytää hartaasti apua Amadikselta. Neitsyeen pojat tuovat hänelle kimpun, joka on muuttunut liljaksi. Nämä yrittävät estää Amadiksen lähdön, mutta mutta kavaljeeri lannistaa heidät ristin merkillä ja lähtee etsimään Florianea.
IV NÄYTÖS: Kuningas Raimbertin linnassa
Kun joululaulu kantautuu kaukaa, Floriane itkee kohtaloaan. Hovinaiset yrittävät piristää häntä, mutta turhaan, sillä kulkueessa ovat esiintyneet kuningas, Galaor ja ritarit. Galaor lupaa neidolle rakkautta ja uskollisuutta.
Amadis on saapunut vastauksena Florianen kutsuun. Huolimatta hänelle aiheutetusta harmista, Galaor sanoo olevansa valmis ryhtymään taisteluun Amadiksen kanssa, joka yleiseksi hämmästykseksi on saanut haltijattarilta liljansa muuttumaan miekaksi. Amadis haavoittaa kuolettavasti Galaoria,
mutta tajuaa samalla, että kyse on hänen veljestään havaittuaan talismanin tämän verta vuotavassa kaulassa.
Ennen kuolemistaan Galaor pyytää kuninkaalta yhdistämään Florianen veljensä kanssa, joten ooppera päättyy Florianen ja Amadiksen yhdistymiseen.
JA
Panurge
Panurge (1911; Gaïté-Lyrique, 1913), on kolminäytöksinen haulte farche musicale (”ylevä musiikkifarssi”), joka on sävelletty renessanssihumanisti- ja kirjailija François Rabelais’n (1483/1494–1553) viisiosaisen Gargantua-sarjan ensimmäisen osan Pantagruelin tekstiin (1532; suom. Erkki Salo 1989: Pantagruel: Dipsodien kuningas. [Totuudenmukaisesti kerrottuna, ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa, Kvintessenssin tislaaja]). Libreton laativat Georges Spitzmuller ja Maurice Boukay. Tuloksena on erinomainen komedia, vaikka Massenet’n kykyä säveltää koomista aihetta moni kriitikko epäili. Oopperassa nimihenkilö Colombe-vaimoineen kokee siinä monenlaisia kommelluksia.
I NÄYTÖS: Les Halles Pariisissa, Laskiaistiistai vuonna 1520.
Teoksen motto tulee Rabelais’lta: ”Eläkämme iloisina ja juokaamme raikasta viiniä!”
Alkusoitto ja väkijoukon laulu sen jälkeen pursuavat lupaavaa riehakkuutta. Väki on kokoontunut laskiaistiistaina Les Halles’ssa sijaitsevan hotellinpitäjä Alcofibrasin (baritoni) kapakan eteen, nimeltään Hostellerie du Coq à l’Asne (Kukkoa aasin tapaan -ravintola). [(Kyseessä on François Rabelais’n nimestä johdettu anagrammi, joka on kokonaisuudessaan Alcofribas Nasier.] Gargantuan poika Pantagruel (basso/baritoni) ja hänen seuralaisensa saapuvat juomaan viiniä.
Panurge (basso chantante) saapuu ja Pantagruel pyytää nälkäistä veikkoa liittymään seuraan. Panurge puhuttelee isäntäänsä italiaksi, saksaksi, englanniksi, espanjaksi ja lopuksi ranskaksi.
Panurgen aaria Touraine est un pays au ciel bleu (”Touraine on sinisen taivaan maa”) avausnäytöksestä on suosittu numero, jossa tämä kertoo syntyneensä Tourainissa.
Panurge kertoo menettäneensä samana aamuna Colombe-vaimonsa (mezzosopraano) eikä koko joukko tiedä, nauraako vain itkeä.
Muuta rohkaisevat häntä hukuttamaan surunsa viiniin. Kun kaikki ovat saapuneet tavernaan, Colombe saapuu yksin ja selittää teeskennelleensä kuollut välttääkseen miehensä juopunutta käytöstä.
Colombe pyytää miestänsä ulos, mutta tämä ilmoittaa, ettei tunne koko rouvaa, sillä hän on kuollut. Pantagruelin seuralaiset pidättelevät raivostunutta Colombea, jotta Panurge voi paeta Pantagruelin kera luostariin, jotta mies voi piiloutua sinne vaimoltaan.
II NÄYTÖS: Thélèmen apottiluostarin suuri pihamaa
Alkusoitto: Le Carillon (Kellot), kellot soivat kaukaa.
Auringon noustessa thelemiitit tervehtivät aamua ja tanssivat touronilaista farandolea kahden pillin eli flageoletin (korkea pikkuhuilu) ja kahden cornemusen säestyksellä.
Ribaude (sopraano) virittää aamulaulun.
Kyse on totta kai sattumasta, mutta kun laulussa soi usein Sibeliuksen II sinfonian finaalin voimateema, se osoittaa miten yleiseurooppalaiseen ja helposti käsitettävään melodiikkaan Sibelius on päätynyt.
Joukkoon saapuu veli Jean (kevyt tenori), joka muistuttaa, että taivas puolustaa hullutuksia, että de profundis ei ole hyvää tekevä psalmi ja että paratiisi löytyy maan päältä.
Kun thelemiitit ovat vetäytyneet kukin omaan paikkaansa, Pantagruel saapuu seurueineen ja veli Jean tervehtii häntä kuin vanhaa ystäväänsä. Hän selittää Panurgelle luostarin tapoja: heillä ei ole aamupalveluksia (matutiinoja), ei retriittiä, ei paastoa, ei raittiita juhlia, vaan munkit ylistävät Bacchusta ja nunnat Venusta, jolloin ”pater nosterin päätyttyä kaikki syleilevät toisiaan”. Sen jälkeen, kun Ribaude ja naiset ovat vetäytyneet kappeliin ja kun veli Jean, Pantagruel ja heidän aseenkantajansa ovat suunnanneet askeleensa ”riemuitsemaan”, Panurge sanoo olevansa tyytyväinen tähän pakopaikkaan ja ryhtyy flirttailemaan Ribauden kanssa tämän tultua poimimaan kukkia. Pulma on siinä, että neito ei halua joutua miekkosen syliin ennen vaimoksi tulemista, joten Panurge lähtee kysymään neuvoa Pantagruelilta: naidako vai ei? Colombe saapuu ja kertoo vastoinkäymisistä seuratessaan aviomiestä luostariin; hän on sekä peloissaan että päättäväinen miehensä tapaamisesta.
Hän kohtaa Ribauden, joka kertoo Panurgen lähentelyistä, jolloin molemmat päättävät rangaista miekkosta.
Palvelijat kattavat pöydän seitsemälle hengelle pihamaalle. Benedictuksen lausumisen sijaan Pantagruel virittää ylistyslaulun viinille. Tilanteeseen kuuluu myös tanssi: ”Viaton tanssi” (Chaste danse). Pöydän kulmilla aseenkantajat tervehtivät miekkojaan ja ilmoittavat jokaisen uuden ruokalajin. Kun Panurge kysyy uudelleen, josko hänen pitäisi mennä naimisiin, veli Jean esittelee hänelle neljä alansa huippua kysyäkseen heiltä neuvoa: oikeusoppinut Brid’oye’n (koominen tenori), joka hoitaa lakiprosessin alusta pitäen; filosofin Trouillogan (baritoni); runoilijan Raminagrobis (baritoni); lääkärin Rondibilis (koominen tenori). Heidän neuvonsa ovat hyödyttömiä. Kellojen soidessa veli Jean kuulee: ”Marie-toi ! Bien t’en trouveras !” (”Mene naimisiin! Tulet pitämään siitä!”), kun taas Panurge kuulee: ”Si tu te maries, T’en repentiras!” (”Jos menet naimisiin, tulet sitä katumaan1!”).
Kun Ribaude palaa takaisin, Panurge yrittää jälleen liehitellä tätä, mutta saa neidolta korvapuustin, sillä hän tietää miekkosen olevan jo naimisissa.
Rebauden ja Panurgen lähdön jälkeen Colombe palaa, jolloin veli Jean kehottaa tätä tekemään miehensä mustasukkaiseksi tunnustamalla yhdelle veljelle lemmekkäät seikkailunsa; tunnustus leviää nopeasti läpi luostarin asujaimiston. Veli Jean lähettää Colomben munkin kaavussa ja kapusiinihupussa Panurgen luo. Pikkusyntien jälkeen Colombe kertoo kolmesta rakastajasta: apotista, jolta hän vei rahat; ylioppilaasta, joka opetti hänelle suudelmien hekuman; ja eräästä upseerista, johon liittyvä tunnustus ja Panurgen viimeistään raivon partaalle.
Panurge kertoo Colombinelle, että tämän mies on pelastautunut Lanternes’n saarelle. Kun Colombe on lähtenyt etsimään miestään, tämä raivoissaan rikkoo kaiken pöydällä olevan. Sidottuna hänet lasketaan kellariin.
Intermède: näytösten väliaikamusiikki
III NÄYTÖS: Lanternois’n saari
Kaukainen rajuilma
Colombe kertoo Lanternois’n kuningatar Baguenaude’lle (sopraano) kaipaavansa kovasti miestään. Kuningatar neuvoo Colombea nauttimaan vapaudestaan ja olemaan oma valtijattarensa. He järjestävät rakkautta juhlivan divertissement’in, Ballet des Lanternes.
Baletin päättävät ”Rakkauden leikki” (Jeux d’amour) ja
”Yleinen/Kaikkien tanssi” (Danse genérale).
Panurge saapuu etsimään vaimoaan ja on vähällä hukkua haaksirikossa. Kuningatar kertoo, ettei Colombe ole saarella, ja hän hän neuvoo Pantagruelia lepäämään ensin ja kysymään neuvoa Pullon oraakkelilta, Bacchuksen (Bacbuc) oraakkelilta. Kuningatar painostaa Colombea pukeutumaan papittareksi. Panurge kuulee oraakkelilta hyviä uutisia ja valmistautuu suorittamaan lammasuhrin ja ostaa eläimen kauppias Dindenaultilta (puherooli).
Hän heittää lampaan mereen, jolloin kauppias ja paikalliset ihmiset sukeltavat mereen pelastamaan lampaan. Panurge kysyy nyt Bacchuksen oraakkelilta vaimonsa kohtaloa. Sibylla saapuu ja vastaa Panurgen tiedusteluihin kertomalla, että tämä löytää vaimonsa, jos hän juo vähemmän eikä piekse enää vaimoaan.
Jean, Pantagruel ja seuralaiset saapuvat saarelle veneellä. Colombe on riisunut valeasunsa, liittyy mieheensä ja tilaa viiniä, jolloin kuningatar muistuttaa Panurgea valastaan. Kaikki nostavat maljan ja iloitsevat. Ooppera päättyy teoksen mottosanoihin: ”Eläkäämme iloisina ja juokaamme raikasta viiniä!”
Cléopâtre
Cléopâtre (1912; Monte Carlo, 1914), opéra en quatre actes, kertoo tunnetun tarinan Louis Payenin runoilemassa ja Massenet’n säveltämässä suuressa muodossa baletteineen ja vahvoine tunteineen.
Caesarin kuoleman jälkeen Vähä-Aasiassa majaileva Marcus Antonius (baritoni) rakastuu Kleopatraan (mezzosopraano), mutta palaa jonkin ajan päästä Roomaan naidakseen Octaviuksen sisaren Octavian (sopraano). Hän tulee kuitenkin mustasukkaiseksi kuultuaan Kleopatran löytäneen uuden suosikin, Spakoksen (tenori), jättää morsiamensa kesken hääjuhlallisuuksien, palaa Kleopatran luo ja liittoutuu tämän kanssa Roomaa vastaan. Antonius ja Kleopatra tekevät lopussa itsemurhan.
Oopperan musiikki on yhä vaikuttavaa niin Rooman suuruuden kuin päähenkilöiden intohimojen kuvauksessaan sekä egyptiläiseksotiikassaan: toisen näytöksen toinen kuva Aleksandrian öisessä tavernassa on sensuaalisuuden kyllästämä. Kolmannen näytöksen alun syyrialaisten, kaldealaisten, amatsonien, lyydiläisten ja skyyttien tanssit tuovat oman värikkään lisänsä. Egyptiä kuvataan kiemusrtelevan kromatiikan keinoin, Roomaa elgarmaisen jalouden sävyin.
I NÄYTÖS: Marcus Antoniuksen leiri
Caesarin kuoleman jälkeen Marcus Antonius, triumviraatin jäsen ja vastuussa rauhan tuomisesta orienttiin, pystyttää leirin etelä-Turkkiin Cydnus-joen rantamille, kun taas toinen triumviraatin jäsen Octavianus vastaa Oksidentista. Antonius ottaa vastaan alistetun kansan johtajien kunnianosoitukset. Heitä seuraa Kleopatra, jonka ilmoittaa saapuvaksi vapautettu orja Spakos.
Egyptin kuningatar ilmaantuu komeasti varustelussa kaleerilaivassa ja muistuttaa pikemminkin voittoisaa Venusta kuin voitettua kuningatarta.
Kleopatra esittäytyy:
Naisen kauneudesta pökertynyt Marcus Antonius yrittää torjua Kleopatran lumousvoimaa, mutta vähitellen hänen luja tahtonsa pettää nujertuu.
Hän lopuksi ei tottele Rooman senaattia, jonka luo hänen piti palata sanansaattaja Enniuksen (baritoni) ilmoittamana, eikä myöskään välitä Octaviuksesta, joka oli luvannut hänelle Octavia-sisarensa (sopraano). Hän antautuu ja jää Kleopatran kaleerille purjehtiakseen tämän kanssa Egyptiin.
II NÄYTÖS, 1. kohtaus: Roomalaiset häät
Häävalmistelut ovat alkaneet, ja Octavianuksen saattue tulee kulkueena atriumiin; musiikki on varsin pelkistettyä diatonisuudessaan ja osin unisonoissaan.
Octavian musiikki on jaloa ja myös kaunista kuvatessaan nuorta vaimoa huilusoolossa:
Palattuaan Roomaan Marcus Antonius luulee parantuneensa Kleopatran tuottamasta huumasta. Kohtaaminen Octavian kanssa lupailee hyvää, etenkin kun morsian on täysin luottavainen.
Hän valmistautuu häihin Octavian kanssa. Hääkuoron laulun loputtua paikalle saapuu Ennius, joka kertoo Kleopatran saaneen lohdutusta Spakokselta, koska hän kummeksui Marcus Antoniuksen poissaoloa. Antonius joutuu epätoivoisen mustasukkaisuuden riivaamaksi.
Octavia yrittää taivutella Antoniusta jäämään, mutta Antonius sanoo Octavialle, ettei hän voi valehdella, joten hän lähtee Egyptiin. Nuori vaimo alistuu miehen ratkaisuun, mutta vanoo pysyvänsä tälle uskollisena.
II NÄYTÖS, 2. kohtaus: Amnhèsin kapakka
Aleksandrialaisessa kapakassa mieheksi pukeutunut Kleopatra etsii uusia aistinautintoja Spakosin seurassa. Kaunis nuorukainen tanssii heille: kuningatar on hurmaantunut, ja hänen reaktionsa herättää mustasukkaisuutta rakastajassa; Kleopatran melodraamaa värittää orkesterin kromatiikka, kun hän kuvailee Adamos-nuorukaisen tanssia ja kaunista kehoa:
Spakos yrittää kuristaa nuorukaisen, mutta väkijoukon uhkaama Kleopatra paljastaa henkilöllisyytensä. Spakos viedään pois, ja Kleopatralle kerrotaan Antoniuksen saapuneen Egyptiin. Spakosin protesteista huolimatta Kleopatra ryntää kohtaamaan Antoniuksen.
III NÄYTÖS: Kleopatran puutarhat
Puutarhassaan Kleopatra järjestää ”aasialaiset juhlat”. Ensin tanssivat syyrialaiset (naiset).
Seuraavaksi esittäytyvät kaldealaiset (naiset).
Amatsonit tanssivat lopuksi.
Hän lupaa suudelma miehelle, joka uskaltaa juoda myrkkyä sisältävän maljan. Kuuluisassa “myrkkykohtauksessa” Kleopatra kaataa sekoittamansa myrkyn astiaan ja laulaa soolonsa J’ai versé le poison dans cette coupe d’or (”Olen kaatanut myrkyn tähän kultamaljaan”).
Itämaiseksi hallitsijaksi puettu Antonius kieltäytyy tästä julmasta leikistä, mutta Kleopatran kauneus riittää kenen tahansa miehen uskaltautumaan tähän rohkeutta vaativaan tekoon. Octavius on julistanut sodan Egyptille, mutta hän on haluton taistelemaan, koska pelkää, että Spakos voisi ottaa taas paikkansa Kleopatran vierellä. Kuningatar rauhoittaa miestä ja Antonius on aikeissa lähteä taistelemaan. Tanssien ketju jatkuu, ensin lyydialaiset (naiset).
Lopuksi sotaisat skyyttiläiset (naiset).
Octavia saapuu ja yrittää herättää Antoniuksen roomalaisen sydämen – vain havaitakseen, että miehen mustasukkaisuus on entistä palavampaa. Tämä on nyt päättänyt taistella kotimaataan ja Octavianusta vastaan vastaan Kleopatran puolesta; tertsetossa kukin ilmaisee ajatuksensa tilanteesta.
Taistelussa Kleopatran joukkoja johtava Antonius kärsii tappion Octaviuksen roomalaisarmeijalle Aktionin meritaistelussa vuonna 31 eaa. (Octavius tunnettiin myöhemmin Octavianuksena eli keisari Augustuksena).
IV NÄYTÖS: Rakastavaisten kuolema
Alkusoiton musiikki mataa tappion syövereissä.
Kleopatra valmistautuu kuolemaan, sillä hänen joukkonsa ovat hävinneet Rooman armeijalle. Hän on lähettänyt viestin Antoniukselle, jotta tämä palaisi. Mutta Spakos pääsee väliin ja ilmoituttaa Antoniukselle Kleopatran kuolleen. Epätoivon valtaama Antonius syöksyy omaan miekkaansa, ja hän kannatuttaa ruumiinsa kuningattareen palatsiin, jotta hän voisi levätä rakkaansa vieressä. Hän kertoo uskoneeensa Spakosta.
Kleopatra on saanut selville Spakoksen petoksen tämän itsensä kertomana, jolloin hän tappaa miehen omin käsin. Pari elää viimeiset hetket menneen hurmion jälkimainingissa, kunnes Antonius vetää viime henkäyksensä.
Ooppera loppuu Kleopatran kuolemaan vuonna 30 eaa.: hän ottaa myrkkykäärmeen hedelmäkorista ja kietoo sen kaulansa ympärille.
Sir Lawrence Alma-Tadema: The Meeting of Antony and Cleopatra (1885); yksityinen kokoelma New York.
Kirjallisuutta ja lähteitä
Bonnaure, Jacques 2011. Massenet. Actes Sud/Classica.
Branger, Jean-Christophe 2024. Jules Massenet, une vie au sevice du théâtre. Librairie Arthème Fayard.
Castrén, Paavo ja Leena Pietilä-Castrén 2000. Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava.
Debussy, Claude 2001 [1901]. Monsieur Croche – Antidiletantti, suom. Minna Pöllänen. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.
Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.
Goldsworthy, Adrian 2011 (2010). Antonius ja Kleopatra, suom. Heikki Salojärvi. Juva: Ajatus Kirjat/Gummerus.
Harding, James 1970. Massenet. New York: St. Martin’s Press.
Huebner, Steven 1999. French Opera at the Fin de Siècle. Wagnerism, Nationalism, and Style. Oxford: Oxford University Press.
Irvine, Demar 1994. Massenet. A Chronicle of His Life and Times. Portland, Oregon: Amadeus Press.
La Belle Époque de Massenet, toim. Christophe Ghristi & Mathias Auclair 2011. Opéra de Paris, Bibliothèque nationale de France: Gourcuff Gradenigo.
Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.
Massenet, Anne 2001. Jules Massenet en toutes lettres. Paris: Éditions de Fallois.
The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
Olivier, Brigitte 1996. J. Massenet. Itinéraires pour un théâtre musical. Essai. Actes Sud: Hubert Nyssen Editeur.
Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.
Plutarkhos, 1989 (n. 115 jaa). Kuuluisien miesten elämäkertoja, suom. Kalle Suuronen. Juva: WSOY.
Rabelais, François 1989 (1534). Pantagruel. Dipsodien kuningas, suom. Erkki Salo. Kuopio: Kustannuskiila Oy.
Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.
http://veijomassenet.blogspot.com
The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Walsh, T. J. 1981. Second Empire Opera. The Théâtre Lyrique Paris 1851-1870. London: John Calder, New York: Riverrun Press.