Loppukauden oopperat
Viimeisissä oopperoissaan Massenet saattaa vaikuttaa paikoin väsähtäneeltä, mutta enimmäkseen laatu säilyy, ja hienosti kaareutuva melodiikka on yhtä tallella. Olennaista on, että Massenet’n uran loppupuolen oopperoita ei ole vielä oikein löydetty. Niitä ei ole juurikaan esitetty ensiesitysten jälkeen, joten reseptiohistoriaa ei käytännössä ole edes olemassa.
Don Quijote
Don Quichotte (1909; Monte Carlo, 1910), comédie héroïque, on Massenet’n viimeinen menestysteos. Aihe sopi säveltäjälle tässä vaiheessa erinomaisesti: siinä vanha mies on heikkona kauniiseen naiseen. Säveltäjä yhdisti teoksessaan komiikkaa ja sentimentoa, pastissia ja uutta musiikkia; ooppera on herkullista Cervantes-parodiaa.
Viisinäytöksinen Don Quijote oli Massenet’n sai ensiesityksen monen muun Massenet’n myöhäisoopperan tavoin Monte-Carlon teatterissa (19.2.1910). Libreton kirjoitti Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) ritariromaanin pohjalta Henri Cain. Oopperan erään lähtökohdan muodosti lisäksi runoilija Jacques Le Lorrainin näytelmä Le chevalier de la longue figure (1904).
Alla Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) romaanin El ingenioso hidalgo don Quixote de la Mancha (Manchan mielevä ritari don Quijote, 1605) nimiösivu.
Oopperan eroa romaaniin korostaa se, että La belle Dulcinée (Kaunis Dulcinea; altto) on keskeisessä roolissa legendaarisen parivaljakon, Don Quichotten (basso) ja Sancho Panzan (baritoni) ohella. Lisäksi oopperassa on neljä kilpakosijaa, Pedro (sopraano), Garcias (sopraano), Rodriguez (tenori) ja Juan (tenori), sekä Rosvopäällikön puherooli. Oopperan suosiota auttoi se, että nimiroolin Massenet sävelsi Fjodor Šaljapinille, kun taas Dulcineana lauloi Lucy Arbell, Massenet’n lähes kaikkien myöhäisoopperoiden luottolaulaja Arianesta lähtien. Don Quijote on mielevä teos, jota esitetään yhä säännöllisesti ja jota leimaa vahva espanjalaisväritys sekä kansanmusiikillisten ainesten käyttö.
Fjodor Šaljapin (1873–1938) Don Quijoten roolissa (vasemmalla).
Lucy Arbell (1882–1947) loi ensimmäisenä Massenet’n oopperoiden Ariane (1906), Thérèse (1907), Bacchus (1909) sekä Don Quichotte (1910) naispääroolit (alla).
Musiikki
Oopperan 1. näytös tapahtuu Dulcinean talon edustalla ja keskittyy Don Quijoten (basso) ja muiden kilpakosijoiden sekä Dulcinean (altto) kohtaamiseen. Dulcinea laulaa 20-vuotiaan ihaillun naisen filosofiansa:
DULCINÉE
(gaie, debout sur le balcon)
Alza! Alza!
à la foule, amusée
Quand la femme a vingt ans, la majesté surpême
Ne doit pas avoir grands attraits!
L’on possède un beau diadème,
Mais après, mes amis: après? après?
On vit dans une apothéose,
Vos jours, sont de gloire entourés,
Mais il doit manquer quelque chose
Ou quelqu’un, ou quelqu’un…
(gaîment)
Ah! Comme vous voudrez.
Quijoten serenadin “Quand apparaissent les étoiles” (Kun tähdet näyttäytyivät) keskeyttää kateellinen Juan (tenori). Uhanneen kaksintaistelun keskeyttää Dulcinea, joka lähettää hidalgon etsimään varastettua kaulakorua.
DON QUICHOTTE
(très amoureusement)
Quand apparaissent les étoiles
Et quand la nuit du fond des cieux
Couvre la terre de ses voiles…
Je fais ma prière à tes yeux! à tes yeux!
Je fais ma prière!
Toisessa näytöksessä ollaan maaseudulla, jossa ritarin aseenkantaja Sancho Panza (baritoni) kiroaa naiset soolossaan “Comment-peut on penser du bien de ces coquines” (Miten joku voi ajatella hyvää näistä huitukoista) ja Quijote hyökkää tuulimyllyä vastaan.
Comment peut-on penser du bien
De ces coquines, ces pendardes,
De ces menteuses, ces bavardes,
Dont la meilleure ne vaut rien.
Sancho joue ce qu’il dit.
Regardez donc cette dévote
Qui passe en baissant les yeux
Et par les rues trotte, trotte, trotte,
Edifiant jeunes et vieux. Régardez! Regardez!
Kolmannessa näytöksessä ollaa vuoristossa ja Quijote käy yksin rosvojoukkoa vastaan, tulee piestyksi ja sidotuksi, mutta hänen omituinen puheensa “Je suis le chevalier errant” (Olen vaeltava ritari) saa rosvot heltymään, vapauttamaan hidalgon sekä palauttamaan kaulakorun.
DON QUICHOTTE
(fièrement)
Je suis le chevalier errant…
et qui redresse
Les torts; un vagabond inondé de tendresse
Pour les mères en deuil, les gueux, les opprimés,
Pour tous ceux qui du sort ne furent pas aimés. enthousiaste
Je suis fou de soleil ardent, d’air pur, d’espace! simple
J’adore les enfants qui rient lorsque je passe,
de belle humeur
Et ne déteste point les bandits, quand ils ont
De la force au garret et de l’orgueil au front.
Neljännessä näytöksessä ollaan Dulcinean talon puutarhassa ja Dulcinea pitää juhlia, joissa kosijat jälleen yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta emäntä kyllästyy heihin ja laulaa haaveellisen laulun “Lorsque le temps d’amour a fui” (Kun rakkauden aika on mennyt)
DULCINÉE
Lorsque le temps d’amour a fui,
Que reste-t’il de nos bonheurs?
Que reste-t’il des bonheurs?
Et des étés,
Lorsque la nuit dans ses voiles ansevelit
L’éclat des fleurs…
Lorsque le temps d’amour a fui
Qui peut croire aux bonheurs?
Qui peut croire aux bonheurs?
Lorsque le temps d’amour a fui…
Le temps d’amour?
sekä tanssii ja esittää säestäen itseään kitaralla säkenöivän espanjalaisnumeron “Alza! alza ! Ne pensons qu’au plaisir d’aimer” (Ylös! ylös! ajatelkaamme vain rakastamisen iloja); tässä 1. säkeistö.
DULCINÉE
(avec fièvre)
Alza! alza!
Ne pensons qu’au plaisir d’aimer,
A la fièvre des heures brèves
Où l’on sent le coeur se pâmer
Sous les baisers cueillis aux lèvres!
Olé!
Paikalle ilmaantuva voittoisa Don Quijote on järkyttynyt, kun “epäpuhtaaksi” julistautuva Dulcinea ei huolikaan häntä, “ylevää hupsua” (un fou sublime).
Päättävässä viidennessä näytöksessä ollaan vuorensolassa muinaisessa metsässä, jossa vanha ritari kuolee tähtikirkkaassa yössä nojautuneena tammipuuta vasten. Sanchon laulu “Ó mon maître, ô mon Grand!” (Oi mestarini ja suur[mieheni]!) avaa nostalgisen ja surullisen näytöksen,
SANCHO
(avec simplicité, attendrissement et ferveur)
O mon maître, ô mon Grand!
dans des splendeurs de songe
Que ton âme s’élève aux cieux loin du mensonge,
Et que ton coeur si doux plane dans les clartés,
Où tout ce qu’il rêva devient réalité!
O mon maître! ô mon grand!
jonka kuolinkohtauksen ”Ecoute, mon ami” Šaljapin tulkitsi riipaisevasti.
DON QUICHOTTE
Écoute… mon ami, je me sens bien malade!
Mets ton bras sous mon cou,
Sois l’ultime soutien
De celui qui pansa l’humanité souffrante…
Et survécut à la Chevalerie Errante?
Viimeisillä henkäyksillään Don Quijote on kuulevinaan Dulcinean laulua:
DON QUICHOTTE
Dulcinée! avec l’astre éclatant
Elle s’est confondue…
C’est bien elle!
La lumière, l’amour, la jeunesse…
Elle! Vers qui je vais? qui me fait signe? qui m’attend!
ja
J. J. Grandvillen (1803–47) piirros Don Quijoten seikkailu katumusmatkalla olevien pyhiinvaeltajien kanssa (1848).
Roma
Roma (1902/09; Monte Carlo, 1912), opéra tragique, perustuu Alexandre Parodin näytelmään Roma vaincue (Valloitettu Rooma, 1876), jonka pääosan teki kuuluisaksi Sarah Bernhardt. Ooppera jäi viimeiseksi, jonka säveltäjä ennätti näkemään.
Ooppera tapahtuu 216 eaa. Roomassa, jossa vestaali Fausta (sopraano) on pettänyt valansa antauduttuaan suhteeseen sotatribuuni Lentuluksen (tenori) kanssa, mikä oli johtanut Rooman joukkojen tappioon Hannibalia vastaan. Vasta Faustan vapaaehtoinen antautuminen elävältä haudattavaksi – minkä tosin isoäiti estää surmaamalla Faustan tikarilla – tuo Scipion johtamalle roomalaisarmeijalle voiton.
Kyseessä on vestaalitar-tarinan eräs toisinto. Oopperassa on muutama vaikuttava kuoro- ja seremoniakohtaus sekä Junian (sopraano), Lentuluksen sisaren ja niin ikään vestaalittaren hieno soolo “Le soleil se couchait” (Aurinko meni mailleen).
Panurge
Panurge (1911; Théätre Lyrique, 1913), haulte farche musicale (ylväs musiikkifarssi), on sävelletty Rabelais’n Pantagruelin (1532-33) tekstiin. Se on erinomainen komedia renessanssityyliin: nimihenkilö (basso) Colombe-vaimoineen (mezzosopraano) kokee siinä monenlaisia kommelluksia. Panurgen aaria “Touraine est un pays au ciel bleu” (Touraine on sinisen taivaan maa) avausnäytöksestä on suosittu renessanssimainen numero.
Amadis
Amadis (1890/1911; Monte Carlo, 1922), opéra légendaire, legendaooppera, perustuu Ordonez de Montalvon romanssiin Amadis de Gaule (n. 1492). Kyseessä on tyypillinen barokkiaihe, jonka ovat säveltäneet mm. Lully (1684), Handel/Händel (1715) ja J. C. Bach (1779).
Liljaritari Amadis (altto) – joka edustaa barokin äänityyppiä – surmaa lopussa tietämättään veljensä, ruusuristiritari Galaorin (tenori), koska he ovat rakastuneet samaan naiseen, Bretagnen kuninkaan tytär Florianeen (sopraano).
Oopperassa on pari huomattavaa sooloa toisessa näytöksessä: Florianen balladi “Amadis! Amadis de Gaule!” (Amadis! gallien Amadis!) sekä Amadiksen soolot “Le chevalier de la mer!” (Meren ritari!) ja “Si je tenais un pied en paradis” (Jos minulla olisi toinen jalka paratiisissa) toisessa ja “Ó Madone du Ciel” (Oi taivaan madonna) kolmannessa näytöksessä. Massenet hyödyntää oopperassa melodraamaa.
Cléopâtre
Cléopâtre (1912; Monte Carlo, 1914), opéra, kertoo tunnetun tarinan Louis Payenin runoilemassa ja Massenet’n säveltämässä suuressa muodossa baletteineen ja vahvoine tunteineen.
Caesarin kuoleman jälkeen Vähä-Aasiassa majaileva Marcus Antonius (baritoni) rakastuu Kleopatraan (mezzosopraano), mutta palaa jonkin ajan päästä Roomaan naidakseen Octaviuksen sisaren Octavian (sopraano). Hän tulee kuitenkin mustasukkaiseksi kuultuaan Kleopatran löytäneen uuden suosikin, Spakoksen (tenori), jättää morsiamensa kesken hääjuhlallisuuksien, palaa Kleopatran luo ja liittoutuu tämän kanssa Roomaa vastaan. Antonius ja Kleopatra tekevät lopussa itsemurhan.
Oopperan musiikki on yhä vaikuttavaa niin Rooman suuruuden kuin päähenkilöiden intohimojen kuvauksessaan sekä egyptiläiseksotiikassaan: toisen näytöksen toinen kuva Aleksandrian öisessä tavernassa on sensuaalisuuden kyllästämä. Kolmannen näytöksen alun syyrialaisten, kaldealaisten, amatsonien, lyydiläisten ja skyyttien tanssit tuovat oman värikkään lisänsä. Niitä seuraa kuuluisa “myrkkykohtaus”, kun Kleopatra kaataa sekoittamansa myrkyn astiaan ja laulaa soolonsa “J’ai versé le poison dans cette coupe d’or” (Olen kaatanut myrkyn tähän kultamaljaan).