Gian Francesco Malipiero
Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi 36 oopperaa ja musiikkiteatteriteosta (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan, etenkin sen verismo-vaihetta. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä. Ratkaisevia vaikutteita omalle säveltäjyydelleen hän saikin tutkimalla ja kopioimalla Monteverdin ja Frescobaldin käsikirjoituksia. Hän toimitti Monteverdin koko tuotannon julkaisun ja suuren määrän Vivaldin konserttoja.
Malipiero opiskeli vuoronperään Venetsiassa ja Bolognassa Marco Antonio Bossin johdolla, minkä jälkeen hänestä tuli sokean säveltäjä Antonio Smareglian assistentti. Hän asui ajoittain myös Berliinissä ja Pariisissa, jossa hän tutustui aikansa tärkeimpiin säveltäjiin ja koki Stravinskin Kevätuhrin ensiesityksen 1913. Hän joutui Caporetton kuuuisan taistelun (1917) jälkeen pakenemaan Venetsiasta Roomaan. Hän perusti Alfredo Casellan ja Gabriele d’Annunzion kanssa Corporazione delle Nuove Musichen (1923), ja oli hyvää pataa Mussolinin kanssa ennen 1933 tapahtunutta välirikkoa, kun hän sävelsi Luigi Pirandellon kertomuksen ”Vaihdetun pojan tarina” (La favola del figlio cambiato). Malipiero toimi Parman konservatorion sävellyksen professorina (1921-24) sekä Venetsian musiikkikoulun johtajana (1939-52). Hänen oppilaisiinsa kuului mm. Luigi Nono, Bruno Maderna ja Roger Sessions.
Musiikki
Malipiero sävelsi 17 teosta, joita hän kutsui sinfonioiksi, vaikkakin vain 11 niistä on numeroituja. Varhaisimmassa vaiheessa hän ei halunnut käyttää ’sinfonia’-nimitystä niiden itävaltalais-saksalaisen traditioon sitoutumisen vuoksi, koska hän tahtoi hylätä tuon perinnön liittymällä mieluummin omaan italialaiseen musiikkitaustaansa (tosin ’sinfonia’ oli alun perin italialaisen musiikin laji 1500-luvun lopulta lähtien!). Varhaisia poikkeuksia ovat pikemmnkin sinfonisen runon alalajiin kuuluvat teokset: Sinfonia degli eroi (Sankarien sinfonia, 1905), Sinfonia del mare (Meren sinfonia, 1906) sekä Sinfonie del silenzio e della morte (Hiljaisuuden ja kuoleman sinfoniat, 1909–1910). Isoja orkesteriteoksia on noin 50: sinfonioiden lisäksi baletteja, konserttoja ja vapaita orkesteriteoksia; lisäksi suuren määrän kamari-, piano- ja vokaaliteoksia.
Malipieroa voidaan pitää ”Italian Stravinskina”, sillä hänen musiikkinsa usein motorinen rytmiikka ja kirpeä, mutta jännittävä ja omaperäinen harmonia tuo hänet lähelle Stravinskin uusklassisen kauden aiheistoa ja myös musiikkikieltä. Sikäli hänen musiikkinsa ei ole vielä saavuttanut ansaitsemaansa asemaa italialaisessa ja kansainvälisessä ohjelmistossa. Barokkimusiikin editointitoiminta on kenties toiminut esteenä säveltäjä Malipieron laajalle hyväksynnälle ja tunnettuvuudelle. Tosin viime vuosien levytykset ovat parantaneet tilannetta huomattavasti.
Oopperoita ja muita draamateoksia
Malipieron originaalista oopperakäsityksestä kumpuavia oopperoita on 35. Malipiero loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria laulajien sijaan sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Oopperoista varhaisimpiin menestyksiin kuuluu L’Orfeide.
L’Orfeide
Orfeidi on Orfeo-myytin ja italialaisrunoilijoiden pohjalta Malipieron omaan librettoon säveltämä kolmiosainen ooppera (1919-22; Düsseldorf, 1925) osineen I ”La morte delle maschere” (Naamioiden/Naamioitujen kuolema; 1922), II ”Sette canzoni” (Seitsemän laulua) ja III ”Orfeo, tai Kahdeksas laulu” (Orfeus). Kun II osa esitettiin Pariisissa (1920) Henry Prunières’n ranskantamana, verismosta poikkeava musiikki herätti tyrmistystä ja mekkalaa, mikä miltei keskeytti esityksen.
Malipieron musiikkityyli tässä teoksessa onkin varsin modernia: sitä voi luonnehtia kubistiseksi, futuristiseksi, fauvistiseksi jne. Düsseldorfin koko teoksen käsittävässä esityksessä teksti esitettiin saksaksi, ja italian ensiesitys koettiin vasta 1936 Venetsiassa. Sette canzoni -osaa on pidetty yhtenä Malipieron mestariteoksena ja sitä onkin esitetty erikseen, kun taas koko oopperan esitykset ovat jääneet harvalukuisiksi. (Viereinen kuva esittää commedia dell’arten erästä kuuluista hahmoa, Dottore Balanzonea; Maurice Sand: Masques et bouffons, Paris, 1860.)
I OSA: Naamioiden/naamioitujen kuolema
Impressaariota ja Orfeusta lukuun ottamatta kaikki roolihenkilöt ovat commedia dell’arte -galleriasta. Ryhmän esityksen katkaisee, kun paikalle ryntää punaiseen pukeutunut, pelottavasti naamioitu ja piiskaa kädessään pitelevä mies, joka pakottaa kaikki seitsemän näyttelijää isoon kaappiin. Protestiääniä kuultuaan mies riisuu naamionsa ja paljastuu Orfeukseksi, hänen ruoskansa lyyraksi. hän kuuluttaa naamioiden kuolemaa, koska ne eivät enää vastaa nykyihmisten luonteita ja elämää ja tuo paikalle seitsemän uutta henkilöä. Harlekiini onnistuu pakenemaan kaapista ja huutaa: ”Ei voi koskaan olla totta, että Harlekiini kuolisi nälkään.” (”Non sarà mai vero che Arlecchino muoia di fame”.)
II OSA: Seitsemän laulua
Seitsemän laulua ovat kukin minioopperoita, jotka kestävät yhteensä lähes tunnin; niillä on kaikilla omat teemansa ilman kokonaisuuden läpi kulkevaa kertomusta. Osat ovat ”Kulkuri” (Il vagabondo), ”Vesperissä” (A vespro), ”Paluu” (Il ritorno), ”Juoppp” (L’ubriaco), ”Serenadi” (La serenata), ”Kellonsoittaja” (Il campanaro) ja ”Tuhkakeskiviikon sarastus” (L’alba delle ceneri).
III OSA: Orfeus eli Kahdeksas laulu
Hovi kokoontuu 1300-luvun teatteriin. Kun kuningas ja kuningatar saapuvat, esitys alkaa. Kyseessä on verinen, marionettien laulama tarina antiikin Roomasta Neron, tämän Agrippinan-äidin sekä teloittajan kera. Kuninkaalliset ja aristokraatit katsovat näytöstä välinpitämättöminä. Vanhat miehet vaimoineen istuvat ylellisessä barokkiteaterissa ja ovat närkästyneitä näytelmästä, kun taas ryhmä poikia istuu penkeillä ja pyytävät innostuneina lisää. Orfeus ilmaantuu ilveilijänä ja onnittelee aristokraatteja passiivisuudesta sekä laulaa: ”Uscite o gemiti, accenti queruli, lamenti flebili…” (Kuulkaa oi huokauksia, ahdistuneita äänensävyjä, hiljaisia valituksia…”) Laulu saa kaikki muut nukahtamaan paitsi kuningattaren, joka on viehtynyt Orfeukseen, ja lopuksi nämä pakenevat yhdessä pois paikalta.
Kolme Goldoni-komediaa
Tre commedie goldoniane (1920-1922; Darmstadt, 1926) käsittää kolme Carlo Goldonin tunnetuinta näytelmää, joissa Malipiero on käsitellyt Goldonin tekstejä vapaasti ja lisännyt niihin omiaan. Goldoni-mieltymyksessään venetsialainen Malipiero on Wolf-Ferrarin rinnakkaishahmo. Malipieron musiikki tulee tässä lähelle Stravinskin italialaisaiheista 1700-luvulle sijoittuvaa Pulcinella-sarjaa (1920). ”Kahvilassa” Malipiero on esipuheen mukaan halunnut kuvata venetsialaista katuelämää, ”Sior Todero Brontolonissa” inyiimiä kotielämää ja ”Baruffe Chiozzottessa” elämää laguuneilla. Kaikkinensa kyse on Venetsia-nostalgiasta ja kaupungista, joko oli jo Malipieron aikana häviämässä.
I ”La bottega da caffè” (Kahvila)
II ”Sior Todero brontolon” (Yrmeä herra Todero)
III ”Le baruffe chiozzotte” (Riitoja Chioggiassa)
Torneo notturno
(Öiset turnajaiset; München, 1931) on Seitsemän laulun tapaan seitsenosainen kokonaisuus. (Vieressä Sylvano Bussottin kuva oopperan henkilöiden asuiksi, 1981). Säveltäjä laati libreton kahden 1400-luvun lopulla eläneen merkkimiehen, Serafino Aquilanon ja Francesco Sacchettin teosten sekä toscanalaisten kansanlaulujen pohjalta. Teos jakaantuu seitsemään notturnoon välisoittojen kera. Osat ovat
- Le serenate (Serenadit)
- La tormenta (Myräkkä)
- La foresta (Metsä)
- La taverna del buon tempo (Hyvien aikojen kapakka)
- Il focolare spento (Sammunut tulisija)
- Il castello della noia (Ikävystymisen linna)
- La prigione (Vanki)
I Capricci di Callot
I Capricci di Callot (Callot’n oikut; Rooma, 1942) on commedia in tre atti e prologo (cinque quadri) E. T. A. Hoffmannin mukaan; lähteenä on Hoffmannin Fantasiestücke in Callots Manier. Blätter aus dem Tagebuche eines reisenden Enthusiasten. (Fantasiakappaleita Callot’n tyyliin. Erään innokkaan matkustavanise päiväkirjan lehtiä; 1814-15; lopulllinen julkaisu 1819). [Mahler nimesi 1. sinfoniansa 3. osan Surumarssiksi Callot’n mukaan.]
PROLOGI
Teoksen alussa esitellään naamioidut henkilöt, jotka astuvat esiin tanssiparieina cembalon sisältä pienestä ovesta ja esittävät baletin Balli di Sfessania:
Kapteeni Spessa Monti ja Bagattino;
Kapteeni Ceremonia ja Lavinia;
Riciulina ja Mezzetino;
Kapteeni Malogambo ja kapteeni Bellavito.
Näytösten henkilöt ovat:
*Giacinta (sopraano)
*Giglio (tenori)
*La Vecchia Beatrice/Vanha Beatrice (mezzosopraano)
*Il Principe Travestito da Ciarlatano/Prinssi pukeutuneena Charlataaniksi (baritoni)
*Il Poeta/Runoilija; myös Il piccolo vecchio/Pieni vanhus (tenori)
*Una Maschera/Naamioitunut (baritoni)
I NÄYTÖS
Ompelutuvassa vanhan Beatricen läsnäollessa ompelija Giacinta valmistaa karnevaalien aattona harvinaisen kaunista ja prameaa asua, joka voisi sopia jopa prinesssalle. Sovittaessaan asua hän lumoutuu hän sen taikavoimasta. Hänen rakastajansa Giglio, köyhä näyttelijä, tulee hänen luokseen prinssinä, jona hän on halunnut esiintyä näyttämöllä. Giglion kaipuu uuteen identiteettiin ja unelmaan prinssin roolissa vie hänet taisteluun ja siinä häviämiseen saa hänet menettämään kaiken todellisuudentajun. Giglio palvoo Giacintaa prinsessana mutta halveksii tätä ompelijattarena, jolloin Giacinta kokee itsensä tulleen loukatuksi. Neiro jättää miehen harhoihinsa ja määrää tämän lähtemään ulos talosta.
II NÄYTÖS
Rooma on täysin karnevaalin riivaama. Charlatan yrittää saada väkijoukon huomion. Mutta väki seuraa kummallista kulkuetta, jonka päämääränä on kadun toisessa päässä oleva komea palatsi. Charlatan selittää, kuinka kyse on kuuluisan prinsessan hovi palveluskuntineen. Charlatan pyytää väkeä etsimään prinssiä, jonka voi nähdä vain häneltä saatavilla silmälaseilla. Giglio kieltäytyy laseista, sillä hän etsii Giacintaa. Vanha Beatrice lääkärin valeasussa paljastaa Gigliolle, että Giacinta on vankilassa, mistä miekkonen syytää itseään ja on epätoivoinen. Mutta Charlatan tyynnyttää miehen osoittamalla rakastettua linnan ikkunassa. Giglio haluaa rynnätä rakkaansa luo, mutta Runoilija yrittää estää hankkeen lukemalla miehelle uusinta näytelmäänsä, jonka hän on laatinut Gigliolle. Väsynyt Giglio nukahtaa, jolloin Runoilijaa pyytää väkijoukkoa lyömään Giglion kuoliaaksi.
III NÄYTÖS
Palatsin sisälllä vanha mies istuu tulppaanien keskellä ja lukee Prinsessa Mitiliksen tarinaa. Giglio herää hirvittävästä painajaisunestaan ja huomaa olevansa linnassa. Hän näkee vilauksen Giacintasta, joka kuitenkin pakenee, ja Giglioryntää avuttomana hänen peräänsä. Näyttämö muuttuu yhtäkkiä avausnäytöksen ompelutuvaksi. Giacinta on tulla hulluksi etsiessään Prinssiä. Hän hourailee ja pystyy puhumaan vain lintujen kielellä. Giglio on vangittu häkkiin ja saa nyt vapauden. Hän moittii Giacintaa tämän uskottomuusepäilyistä. Molemmat tekevät sovinnon. Giacinta kertoo seuranneensa kalastajaa, joka heitti verkkonsa kuivalla maalla. Giglio palauttaa mieleensä ammattinsa näyttelijänä ja alkaa toistaa Runoilijan tekstiä. Runoilija ja Charlatan ilmaantuvat ja heidän kanssaan hetimiten Callot’n hahmot. Hääpöytä valmistetaan. Ooppera päättyy yhteislauluun: ”Alie dachten, das Spiel sei echt, dessen Geschichte nur mit geborgten Worten erzählt wurde.” (Kaikki uskoivat, että näytös oli totta, sen tarina vain kerrottiin lainatuilla sanoilla.”)
Vokaali- ja näyttämöteoksia
Malipiero sävelsi laajoja vokaaliteoksia, oratorioita ja kantaatteja 18, joukossa mm. San Francesco d’Assisi sekä La principessa Ulalia. Lisäksi tuotantoon kuuluu kuusi balettia, joihin lukeutuu mm. La mascherata delle principesse prigioniere (Vangitun prinsessan naamiaiset), Monteverdin musiikkia hyödyntävä Una festa a Mantova (Mantovan juhla, 1936; Dortmund, 1958) sekä El mondo novo (Uusi maailma; Rooma, 1951) ja sen muokkaus nimellä La Lanterna Magica (Taikalyhty, 1955)
Pyhä Franciscus Assisilainen
San Francesco d’Assisi, mistero per soli, coro e orchestra (New York, 1922) alkaa johdannolla, joka esittelee Malipieron modernia melodiikkaa ja sen perinteistä soinnuttamista:
I. Katras
Franciscus ylistää köyhyyttä:
FRINCISCUS
Köyhyyden suloinen rakkaus
kun meidän täytyy rakastaa sinua.
Köyhyys on köyhyyttä
nöyryys on sisaresi.
Sinulle riittää hyvin yksi kulho
juomista ja syömistä varten.
Köyhyys näin tahtoo,
lepää ja vettä ja vain yrttejä,
jos jotain tulee metsästä, suolaa päälle.
II. Saarna linnuille
PYHÄ FRANCISCUS
Lapset, lintuseni,
te pysytte lähellä Jumalaa, Luojaanne.
Ja aina ja kaikkialla teidän tulee ylistää.
III. Pyhän Franciscuksen ja Pyhän Klaaran ehtoollinen
”Ah, tulen ääreen!”
Pyhä Klaara ei puhu/laula lainkaan, vaan Franciscus toistaa alun köyhyyden ylistyksestään.
IV. Pyhän Franciscuksen kuolema
KUORO
Korkein, kaikkivoipa, hyvä Jumala,
ylistykset ovat sinulle,
kunnia, arvostus ja kaikki siunaukset.
Yksin sinulle korkein
olemme otollisia…
Ulalian prinsessa
La principessa Ulalia, cantata per tenore, coro misto e orchestra (New York, 1927) on kantaatti tenorille, sekakuorolle ja orkesterille. Malipiero keksi sadun Prinsessa Ulaliasta tuodakseen päivänvaloon vanhoja italialaisia kansanlauluja, joita hän oli löytänyt Napolin 1600-luvun käsikirjoituksista, joissa musiikki koostui vain lauluäänestä ja bassosta. Teos kuvailee hetkeä, jolloin Ulalia on menettänyt miehensä. Hän laulaa silloin ”lauluja lapsuudesta, onnellisesta tyttöiästä ja myöhemmin hänen rakkaastaan.” Teoksen kuusi ensimmäistä laulua ovat aitoja kansanlauluja, kun taas seitsemäs (Uskolliset rakastetut) ja kahdeksas (Hän on kuollut, oivoi) ovat luultavimmin 1600-luvun napolilaissäveltäjä Francesco Provenzalen (1632-1704) käsialaa. Seuraavassa ensimmäisen laulun alkua.
Viimeisen laulun loppu:
Vangittujen prinsessojen naamiaiset
La mascherata delle principesse prigioniere, azione coreografica in un atto (Vangitun prinsessan naamiaiset), Henry Prunières ’n librettoon (1919) (Brysseli, 1924) on yksi Malipieron kuudesta baletista. Baletin kertomus kehkeytyy linnassa Provencessa Välimeren tuntumassa eräänä karnevaaliyönä. Näyttämönä esiintyy linnan suuri, maan tasolla oleva vastaanottosali. Sisällä hyörii suuri joukko ihmisiä, naamioitujen kulkueita soihdut käsissä, veden pinnalla liukuu valaistuja pikku veneitä, kuullaan karnevaalilauluja, fanfaareja, iloista hälinää. Nuotista löytyy yksityiskohtaisia ohjeita tapahtumille.
Saapuvat kreivi ja kreivitär, joka haluaa näyttää erikseen juhlaan tehtyä kampaustaan.
Naamiaistanssi alkaa.
Naamiaiset alkavat ja ne esittävät ”Vangittua prinsessaa”; kreivittären tunnistaa naurettavasta tukkalaitoksestaan.
Naamiaisiin saapuu laiva, josta tule esiin turkkilaiseksi naamioitu ruhtinas kultaisen naamion kera (niin uskotaan).
Seuraavaksi saapuu ottomaaniylimyksiä seuralaisineen, jotka on naamioitu mustiksi orjiksi. Vielä tulee eunukkeja suurine miekkoineen.
Turkkilaiset tanssivat muiden naamioitujen kanssa.
Seuraa yllättävä käänne: naamioiduiksi luullut ovatkin oikeita turkkilaisia, jotka ryöstävät nuoria naisia ja tyttöjä, ja nyt nähdään siis ”Vangittujen prinsessojen naamiaiset”.
Merirosvojen päällikkö armahtaa kuitenkin vanhan kreivittären ja jättää jäähyväiset kreiville hilpeine seurueineen.
KIRJALLISUUTTA
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.
Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.
Larroca, Maria (ilman vuosilukua): Malipiero Musicista Veneziano. Venetsia, Roma: Istituto per la collaborazione culturale.
The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.
The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Waterhouse, John C G 1999. Gian Francesco Malipiero (1882-1973). The Life, Times and Music of a Wayward Genius. Australia etc.: Harwood Academic Publishers.
Weaver, William 1980. The Golden Century of Italian Opera. From Rossini to Puccini. London, New York: Thames and Hudson.