Siirry sisältöön

Giacomo Puccini
13.11.2006 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Elämä ja ura

Giacomo Puccini

Giacomo Puccini (1858-1924) syntyi Luccassa ja kuoli Brysselissä. Jo Luccan-aikana häneltä syntyi kirkkomusiikkia, sillä hän opiskeli kaupungin Pacini-musiikkikoulussa (1874-) ennen siirtymistään Milanon konservatorioon (1880-) opiskelemaan Ponchiellin ja Antonio Bazzinin johdolla. Hän tutustui siellä Catalaniin ja kuului nuorten boheemitaiteilijoiden Scapigliati-ryhmään mm. Boiton ja Faccion kera. Puccini opiskeli wagnerilaista estetiikkaa ja kuuli La Scalassa ranskalaista oopperaa (Bizet, Gounod, Thomas). Päättötöiksi häneltä syntyivät orkesteriteokset Preludio sinfonico (1882) ja Capriccio sinfonico (1883), josta hän myöhemmin lainasi musiikkia varhaisoopperoihinsa.

Puccinin ensimmäinen ooppera Le villi osallistui Sonzogno-kustantamon kilpailuun 1883, mutta se hylättiin; Ricordi nappasi säveltäjän ja esitys järjestyi 1884. Säveltäjän varhaisuraa synkensi äidin kuolema sekä ongelmallinen suhde naimisissa olevaan Elvira Bonturiin, jonka kanssa syntyi lapsi (1886). Puccini nai Elviran kuitenkin vasta tämän miehen kuoltua (1904). Tänä aikana syntyi Ferdinando Fontanan librettoon jo toinen ooppera, Edgar (1888), jonka menestys ei kuitenkaan ollut hyvä.

Usean libretistin puututtua Manon Lescaut’n librettoon löytyi lopulta versio, jonka sävelittämällä (1893) Puccini löysi itsensä. La bohème (1896) oli puolestaan tulosta kilpailusta Leoncavallon kanssa. Puccini, Giuseppe Giacosa (1847-1906) ja Luigi Illica (1857-1919) löysivät siinä monivaiheisen työtavan, joka tuotti tulosta: kolme Puccinin onnistuneinta oopperaa, La bohèmen lisäksi Toscan ja Madame Butterflyn.

Näiden jälkeen Puccinin ongelmana oli libretistin löytäminen sekä aviokriisi, sillä Elvira-vaimo epäili miestään salasuhteesta palvelijattareen, joka tekikin sittemmin itsemurhan. Amerikan-kiinnostuksesta syntyi Lännen tyttö (1910) ja operettihakuisuudesta La rondine (1915). Il tritticosta (1918) tuli taiteellisesti onnistunut, joskin ei kovin yleisöhakuinen triptyykki, kun taas kesken jääneen Turandotin suosiolla ei tunnu olevan rajoja.

Merkitys

Puccini oli viimeinen merkittävä italialainen oopperasäveltäjä, jonka teoksissa yltiöromanttinen tunneilmaisu yhdistyy aiheiden realistisuuteen sekä eksotiikkaan; samalla hän on musiikillisen verismin pääedustaja. Vahvan draamallisuuden à la Verdi sijaan Puccinin oopperakäsitys perustuu lauluun ja melodisuuteen oopperan pääelementteinä: sentimento on pinnalla, ja pyrkimyksenä on kuulijoiden saattaminen kyynelehtivään tilaan.

Wagnerin vaikutus kuuluu Puccinin orkesteriosuuden painokkuudessa sekä tunnistettavien, päähenkilöitä karakterisoivien aiheiden paluissa, vaikkakaan Puccini ei käytä niitä samassa määrin sinfonisesti ja systemaattisesti kuin Wagner. Ranskalaisen musiikin läheisyyden havaitsee taitavasta orkesterivärien ja -tekstuurien käytöstä, jossa romantiikka, impressionismi ja operettimainen hedonisuus yhdistyvät.

Puccini oli harmonisesti kokeileva säveltäjä, joka oli valmis sisällyttämään teoksiinsa ajan uusimpia keksintöjä, kuten yllättäviä kolmisointuyhdistelmiä ja nelisointuja paralleeliliikkeessä. Lisäksi hän omaksui musiikkinsa tyylilainoja (varhemmasta musiikista, kuten 1700-luvulta) sekä piirteitä eri maiden folkloresta eksoottisiin ympäristöihin sijoittuvissa teoksissaan. Kaikkiaan hän oli eklektinen säveltäjä hieman samalla tavoin kuin Massenet.

Puccinin ansio on italialaisen oopperan tuomisessa orkestraation ja harmoniikan hienouksien ansiosta keskieurooppalaisen taidemusiikkikulttuurin tasolle sekä sen vapauttamisessa nationalistisista ja yltiösentimentaalisista aiheista.

Varhaisoopperat

Le villi

Le villi (Villit; 1883-84 / rev. 1885-92; Milano, 1884), opera-ballo, oli heti ensiesityksessä menestys, joka vei Puccinin peruuttamattomasti oopperan maailmaan. Oopperassa on romanttinen, “pimeässä metsässä” tapahtuva kauhutarina, jossa villit ovat naisensa jättäneitä miehiä piinaavia henkiä. Kuollut Anna on lopussa yhtenä villinä tanssittamassa Robertoa hengiltä. Oopperaa leimaa jo vahvojen lauluosuuksien lisäksi sinfoninen ulottuvuus avaus-Preludion sekä näytösten välissä soitettavan peräti kahden intermezzon ansiosta (= Parte sinfonica).

Edgar

Edgar (1885-88 / rev. 1889-1905; Milano 1889) on dramma lirico Fontanan librettoon Alfred de Musset’n runonäytelmän La coupe et les lèvres (Malja ja huulet, 1832) mukaan. Puccini revisoi teosta useaan otteeseen, mutta heikko libretto ja vaillinaisesti luonnehditut henkilöhahmot eivät johtaneet uusintaesityksissäkään menestykseen.

Ooppera tapahtuu keskiajan Flanderissa (1302). Nimihenkilö (tenori) on kahden naisen, Tigrana-mustalaisen (mezzosopraano) sekä Fidelia-tytön (sopraano) välissä. Hän rakastaa Fideliaa, mutta Tigrana saa juonillaan Edgarin karkaamaan kanssaan. Edgar kyllästyy Tigranaan, liittyy armeijaan ja hän saapuu munkiksi pukeutuneena omiin hautajaisiinsa. Hän löytää Fidelian uskollisena odottamassa, mutta Tigrana puukottaa Fidelian.

Ooppera on Ponchielli-vaikutteinen ja sisältää onnistunutta melodista deklamaatiota. Puccini käytti Toscassa (III näytös: “Amaro sol per te”) myöhemmin Edgarin neljännestä näytöksestä poistetun dueton.

Ensimmäiset täysosumat

Manon Lescaut

Manon Lescaut (1892-93 / 1922; Torino, 1893), dramma lirico Abbé Prévostin romaanin mukaan (1731) oli ensimmäinen merkittävä ooppera, jossa Puccinista tuli Puccini ja säveltäjälle ominainen melodiikka puhkesi kukkaan. Oopperan peräti seitsemän libretistin joukossa olivat myös Giacosa ja Illica, jotka tulivat tekemään libretot myös Puccinin seuraaviin kolmeen oopperaan.

Paitsi libreton puolesta oopperahanke oli riski sikälikin, että yleisö tunsi hyvin ja rakasti Massenet’n oopperaa Manon (1884). Mutta Puccini onnistui yhdistämään omassa aiheen sävelityksessään wagneriaanisen johtoaihetekniikan ja italialaisen musiikkidraaman; etenkin nimihenkilön ensimmäisen aarian “Manon Lescaut mi chiamo” (Nimeni on Manon Lescaut) teema esiintyy monissa eri muodoissa läpi oopperan. Puccini käytti oopperassaan lainoja aiemmista sävellyksistään, laulu- ja kamarimusiikista (mm. jousikvartettosävellyksestä Crisantemi).

Ooppera ei ole draamana vielä täysin vakuuttava, mutta sen musiikki on hienoa ja sisältää mm. 1700-lukuun yhdistyvää tyylittelyä (menuetti ja madrigaali), jota löytyy eniten toisen näytöksen buduaarikohtauksesta. Puccini arvosteli tosin Massenet’a, mutta toimi itse vastoin lausuntoansa:

Massenet käsittelee Manonia ranskalaisittain menuettien ja puuterin sävyttämänä. Italialaisena minä näen sen täynnä epätoivoista intohimoa.

Tarinan armottomuus, lemmenparin toivoton suhde, jota häiritsevät rahanpuute ja nimihenkilön huikentelevaisuus, vie päätöksessä Lousianan autiomaahan, jossa pari menehtyy. Toivottomuus ja aistillisuus oopperassa ovat fin de sièclen, aikakauden lopun, tunnusomaisia piirteitä: rakkaus on kirous.

Oopperassa on kolme päähenkilöä: Manon Lescaut (sopraano), ritari Des Grieux (tenori) ja Lescaut (baritoni), Manonin kersanttiveli. Teos tulvehtii hienoja laulunumeroita: des Grieux’n avausaaria ”Donna non vidi mai” (En ole nähnyt koskaan tuollaista naista) ja kolmannen näytöksen “No! pazzo son!” (Ei! olen hullu!), nimihenkilön aaria “In quelle trine morbide” (Noissa pehmeissä pitseissä) toisesta näytöksestä sekä päätösaaria ”Sola, perduta, abbandonata” (Yksin, hukassa, hylättynä). Merkittävä saavutus on kolmas näytös, joka muodostaa staattisen pezzo concertaton, konsertoivan kappaleen, asemasta toimintaensemblen kuoron kera ja johon integroituu Des Grieuxin tuskainen soololaulu.

La bohème

La Bohéme

La bohème (Boheemielämää, 1895 / rev. 1896; Torino, 1896), melodrama, perustuu Giacosan ja Illican librettoon Henri Murgerin romaanin Scènes de la vie de bohème (1845) pohjalta. Oopperan säveltäminen eteni hitaasti ja keskeytyikin, osin koska Leoncavallolla oli sama projekti ja pientä kärhämää syntyi säveltäjien välille. Siihen nähden oli vaikea arvata, että Boheemielämästä tulisi kaikkien aikojen suosituimpia oopperoita, sentimentaalis-traaginen ja koskettava teos, jossa nälkä, kylmyys, sairaus, onneton rakkaus ja kuolema ovat realistisia nimittäjiä tälle ”pitsinnyplääjä”-oopperalle, joka värisyttää tunteita pikku-Mimìn hellyttävällä kohtalolla. Samalla ooppera on Puccinin teoksista tyydyttävin rakenteensa selkeydessä, ilmaisunsa ytimekkyydessä sekä näytösyhdistelmässään, sillä jokaista näytöstä hallitsee oma, edelliseen verrattuna kontrastoiva tunnelmansa.

Mimìn (sopraano) lisäksi oopperan päähenkilöitä ovat neljä boheemia, maalari Marcello (baritoni), runoilija ja Mimìn rakastaja Rodolfo (tenori), muusikko Schaunard (baritoni), filosofi Colline (basso) sekä kevytkenkäinen laulajatar Musetta (sopraano). Kuolemattomia ovat ensimmäisen näytöksen aariat, Rodolfon ”Che gelida manina” (Miten kylmä kätönen) ja Mimìn ”Sì. Mi chiamano Mimì” (Kyllä, nimeni on Mimì), sekä niitä seuraava duetto “O soave fanciulla” (Oi soma tyttönen). Keskeisiä numeroita ovat lisäksi Musettan “Quando me’n vo’soletta per la via” (Kun kuljen yksinäni kadulla), Mimìn kolmannen näytöksen alakuloinen soolo “Donde lieta uscì al tuo grido d’amore” (Sinne mistä iloisena lähti kuullessaan lemmenkutsusi) sekä Collinen filosofis-humoristinen “takkiaaria” “Vecchia zimarra, senti” (Vanha päällystakki, kuule).

Puccini käyttää oopperassa muutamia palaavia aiheita, joita yhdistää intervallisisältö ja melodinen kaarrostyyppi. Lisäksi äärinäytökset liittyvät materiaalisesti tiiviisti yhteen, sillä viimeinen näytös on paljossa avausnäytöksen toisinto miinusmerkkisenä.

Tosca

Tosca (1899; Rooma, 1900), melodramma, Giacosan ja Illican librettoon perustuu Victorien Sardoun näytelmään La Tosca (1887), joka tapahtuu Roomassa (1800). Oopperassa on poliittinen taustansa, sillä historiaa ja fiktiota

Toscan juliste

yhdistävässä tarinassa taidemaalari Mario Cavaradossi (tenori) ja hänen rakastajansa Floria Tosca (sopraano) edustavat Ranskan vallankumouksen ihanteita sekä auttavat poliittista vankia Cesare Angelottia (basso), minkä vuoksi he joutuvat poliisipäällikkö, paroni Scarpian (baritoni) saaliiksi. Scarpia vaatii Toscalta antautumista Cavaradossia kiduttamalla, Tosca surmaa Scarpian, ja kun lopun “valeteloituksessa” Cavaradossi kuolee oikeasti, Toscalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha. Oopperan pääidea on jälleen epätoivossa ja voimattomuudessa raa’an mahdin edessä. Tosca on oopperahistorian vaikuttavimpia naisia, Scarpia taasen pahuuden ja himokkuuden ruumiillistuma.

Toscan musiikki on monimuotoisempaa ja vaihtelevampaa kuin Puccinin aiemmissa oopperoissa ja sisältää mm. avausnäytöksen lopussa lauletun Te Deumin, 1700-luvun musiikkia, paimenlaulun (kolmannen näytöksen alku) ja marssin. Saadakseen oopperaansa uskottavaa väriä ja tapahtumapaikkoihin liittyvää musiikkia Puccini teki 1897 Rooman-matkan, jolla hän tutustui sikäläiseen liturgiaan yksityiskohtaisesti, kuunteli Rooman kirkonkellojen soittoa ja tutki mm. Pietarinkirkon kellojen viritystä. Niinpä oopperan kolme näytöstä tapahtuvat Sant’Andrea della Vallen kirkossa, Palazzo Farnesessa ja Sant’Angelon linnassa.

Toscan tunnetuimpia numeroita ovat Cavaradossin molemmat, aistillista melodiikkaa tihkuvat aariat “Recondita armonia” (Salattu sopusointu erilaisten kauneuksien) ja ”E lucevan le stelle” (Loistivat tähdet) sekä Toscan ”Vissi d’arte” (Olen elänyt taiteesta, elänyt rakkaudesta). Oopperan ja koko oopperahistorian hurjimpia kohtauksia on Toscan toinen näytös, jossa Scarpia ja Tosca ottavat mittaa toisistaan ja joka päättyy Toscan suorittamaan Scarpian tappoon sekä dramaattiseen loppurepliikkiin “E avanti alui tremava tutta Roma!” (Ja hänen edessään vapisi koko Rooma).

Eksotiikkaa ja operettia

Madame Butterfly

Madame Butterfly

Madame Butterfly (1901-03, rev. 1904-05; Milano, 1904), japanilainen tragedia Giacosan ja Illican librettoon perustuu J. L. Longin novellin (1898) pohjalta tehtyyn David Belascon näytelmään (1900). Monien suosikkioopperasta – myös säveltäjän: ”Tämä on paras ooppera, jonka olen säveltänyt.” – löytyy peräti neljä eri versiota; definitiivistä laitosta ei ole olemassa. Ongelmat ovat peräisin Butterflyn monivaiheisesta syntyprosessista ja varhaisesta esityshistoriasta (1901-07), jonka aikana teoskonseptio muuttui ratkaisevasti, eikä joka suhteessa onnelliseen suuntaan.

Alun perin Butterfly syntyi usean kirjallisen lähteen pohjalta kuvaamaan kahden kulttuurin yhteentörmäystä imperialismin aikana sekä käytäntöä, joka oli yleinen kaikissa siirtomaissa. Paitsi amerikkalaiset myös britit ja ranskalaiset pitivät Kaukoidässä satamamorsianta tai jalkavaimoa ilman omantunnontuskia. Paikalliset naiset, Japanissa geishat, suhtautuivat asiaan kaupankäyntinä.

Ensi-iltafiaskon, aiheen poliittisen arkaluontoisuuden ja ehkä eurooppalaisia säädyllisyyskäsityksiäkin loukkaavan sisällön vuoksi Puccini teki oopperaansa kosolti muutoksia ja osittain vesitti teoksensa jännitteisen sanoman. Eksotiikka ja traagiseksi painottunut dramatiikka jäivät, kun taas Pinkertonin edustama kolonialistinen arroganssi väistyi, komiikka väheni ja Kate Pinkertonin hahmo kutistui epäuskottavaksi.

Ooppera on toki eksoottinen japanilaisympäristöineen, pentatonisine elementteineen ja autenttisine japanilaismelodioineen, joita oopperassa on seitsemän, sekä “japanilaisilta” kuulostavine, mutta Puccinin keksimine aiheineen. Mutta Butterfly ei ole pelkästään eksoottinen teos, sillä tarina on traaginen ja musiikkinsa kauneudesta huolimatta julma, jopa masokistinen. Yhdysvaltalainen laivastoupseeri Pinkerton (tenori) ottaa satamapuolisokseen japanilaisen geisha Butterflyn, oikealta nimeltään Cio-Cio-San (sopraano). Mukana on myös Nagasakin amerikkalainen konsuli Sharpless (baritoni), Suzuki (mezzosopraano), Cio-Cio-Sanin palvelijatar sekä avioliittovälittäjä Goro (tenori).

Butterflyn tunnetuimpia kohtauksia ovat avausnäytöksen lopun lemmenduetto ”Viene la sera” (Ilta saapuu), toisen näytöksen Cio-Cio-Sanin suuri aaria ”Un bel di vedremo” (Eräänä päivänä tulemme näkemään), “kirsikankukkaduetto” “Scuoti quella fronda di ciliegio” (Ravista tuota kirsikkapuun lehvää) Cio-Cio-Sanin ja Suzukin kesken sekä Pinkertonin jäähyväisaaria “Addio fiorito asil” (Hyvästi kukkea maja).

Oopperan ja koko Puccinin tuotannon kiduttavimpia hetkiä on avausnäytöksen lopun “lemmenkohtaus”, jossa Pinkerton viettelee viattoman tyttösen. Kohtaus muistuttaa Verdin Otellon sekä Puccinin La bohèmen vastaavia kohtauksia. Seuraavassa kohtauksen (“Vieni, vieni!”) lopun suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

P:

Tule, tule!
Karkota kärsivästä mielestäsi
pelokas tuska.
Yö on kirkas!
Katso: kaikki nukkuu!


Vieni, vieni!
Via dall’anima in pena
l’angoscia paurosa.
È notte serena!
Guarda: dorme ogni cosa!
B:
Oi! Suloinen yö!

Ah! Dolce notte!
P:
Tule, tule!

Vieni, vieni!
B:
Kuinka paljon tähtiä!
En ole milloinkaan
nähnyt niitä niin kauniina!

Quante stelle!
Non le vidi mai
sì belle!
P:
Tule, tule!
Yö on kirkas!
Katso:
kaikki nukkuu!

Vieni, vieni!
È notte serena!
Guarda:
dorme ogni cosa!
B:
Suloinen yö!
Kuinka paljon tähtiä!
En ole milloinkaan
nähnyt niitä niin kauniina!
Värisee, loistaa
jokainen kipinä
kera silmäterän
välähdyksen!
Oi! Kuinka paljon
valppaita silmiä,
katsomassa tarkkaavaisina
joka puolelta!
taivaankannelta,
rannoilta,
meren takaa!
Oi! Kuinka paljon
valppaita silmiä,
Kuinka monin katsein
nauraa taivas!
Ah! ihana yö!
Rakkauden täydessä hurmiossa
nauraa taivas!

Dolce notte!
Quante stelle!
Non le vidi mai
sì belle!
Trema, brilla
ogni favilla…
… col baglior
d’una pupilla!
Oh! quanti occhi
fissi, attenti
d’ogni parte
a riguardar!
pei firmamenti,
via pei lidi,
via pel mare!
Oh! quanti occhi
fissi, attenti
Quanti sguardi
ride il ciel!
Ah! Dolce notte!
Tutto estatico d’amor
ride il ciel!
P:
Tule, tule!
tule, tule!
Tule, ole minun!…
Karkota tuska sydämestäsi
sinut vapisevana
suljen syliini!
Ah, tule, tule,
ole minun!
Ah! Tule, katso:
kaikki nukkuu!
Sinut vapisevana
suljen syliini!
Ah, tule!…
Katso: kaikki nukkuu.
Ah! tule!
Ah! tule, tule!…
Ah! tule,
Ah! tule!
ole minun!

Ah! vien!
Ah! vieni,
vieni! sei mia!
Via l’angoscia dal tuo cor
Ti serro
palpitante.
Ah, vien, vien,
sei mia!
Ah! Vieni, guarda:
dorme ogni cosa!
Ti serro
palpitante.
Ah, vien!
Guarda: dorme ogni cosa.
Ah! vien!
Ah! vieni, vieni!
Ah! vien,
Ah! vien!
sei mia!

Giacomo Puccini: Madame Butterfly. Butterflyn ja Pinkertonin avausnäytöksen ”lemmenkohtauksen” loppua kohdasta ”Vieni, vieni!” (Tule, tule!) alkaen.

La fanciulla del west

La fanciulla del west (Lännen tyttö, 1910; New York, 1910), opera Guelfo Civininin ja Carlo Zangarinin librettoon David Belascon näytelmän The Girl of the Golden West (1905) mukaan syntyi tauon jälkeen, kun Puccinilla oli libretisti hakusalla ja tyylillis-esteettinen orientaatio mietinnässä, sillä sentimentaalisuuden ja totuudenmukaisuuden, yleisön odotusten ja arkipäivän realismin välinen suhde oli ongelmallinen toteuttaa uskottavasti. Tällä kertaa Uudelle mantereelle sijoittuvassa ja uudella tavoin “eksoottisessa” oopperassa sheriffeineen ja sankarittareineen, korttipeleineen ja miehenmetsästyksineen on toki tätä todenmukaista paikallisväritystä amerikkalaissävelmineen, vaikkakin “jalon rosvon” henkilökuva ja onnellinen loppu – lemmenparin “ratsastaessa muualle” – ovat hieman klisheemäisiä.

Oopperassa kullankaivajat ja kiero sheriffi Jack Rance (baritoni), “villin lännen Scarpia”, metsästävät rosvo Ramerrezia alias Johnsonia (tenori), joka rakastuu saluunan emäntä Minnieen (sopraano); myös sheriffi havittelee oopperan ainoaa naista. Johnsonin ja Minnien lemmenkohtaus häiriintyy, kun sheriffi miehineen ampuu rosvoa. Minnie voittaa korttipelissä sheriffin ja siten Johnson pääsee vapaalle. Lopulta miekkonen saadaan kiinni, mutta Minnie saa vapautettua hänet, joten lemmenpari saa toisensa. Oopperan kuuluisin numero on Johnsonin aaria ”Ch’ella mi creda libero” (Että hän uskoisi minun olevan vapaa ja kaukana).

La rondine

La rondine (Pääskynen; 1914-15 / 1919-20; Monte Carlo, 1917), commedia lirica Giuseppe Adamin librettoon on Puccinin kevein ooppera, jossa on tuntuvia operetin sävyjä, sillä siitä piti tulla wieniläisen tilauksen vuoksi todellakin alun perin operetti. Puccini päätti tosin pian, että hän säveltäisi ”koomisen oopperan Ruusuritarin tapaan, vaikkakin huvittavamman ja yhtenäisemmän”. Dialogi jäi pois, muttei vahva tartunta operetin ilmapiiristä ja musiikkityylistä.

Puccini piti liikaa ihailemastaan Léharista, jotta hän olisi kyennyt vastustamaan kiusausta säveltää ihania melodioita ja käyttää ajan suosikkitansseja (valssin lisäksi mm. tango, foxtrot, one-step) päästäkseen lähelle ajan rakastetuimpien operettisäveltien nauttimaa suosiota. Syntyi hybridi, joka on oopperaa, operettia – ja nykyperspektiivistä katsottuna kenties myös hiven musikaalia. Tämän vuoksi oopperaa on ajoittain hyljeksitty, vaikka se sisältää hyvää musiikkia: esimerkiksi oopperan orkesteriosuus on taitavasti tehty.

Kannattaa muistaa, ettei Puccini ollut synteesissään yksin. Myös Richard Strauss flirttaili operetin kanssa mm. Egyptiläisessä Helenassa ja Arabellassa. Léhar puolestaan lähestyi oopperaa operetin suunnasta kunnianhimoisessa Giudittassaan.

Hieman Verdin La traviataa seuraavassa oopperassa, jossa on viitteitä myös Johann Straussin Lepakon ja Massenet’n Saphon suuntaan, pariisilaiskurtisaani Magda, pankkiiri Rambaldon rakastajatar, rakastuu maalaisnuorukainen Ruggeroon, ja he lähtevät yhdessä viettämään mukavia aikoja Rivieralle. Kun Riggero kosii Magdaa, tämä paljastaa totuuden itsestään ja palaa Pariisiin jatkamaan kurtisaaninelämäänsä. Sivukertomuksena on Magdan palvelustyttö Lisetten rakkaus runoilija Prunieriin.

Oopperan tunnetuimpia numeroita ovat Magdan aaria ”Chi il bel sogno” (Kuka voisi arvata Dorettan ihanan unen?) ja Ruggeron “Parigi è la città dei desideri” (Pariisi on kaipausten kaupunki) avausnäytöksestä sekä parin duetto “Bevo al tuo fresco sorriso” (Juon raikkaalle hymyllesi) toisesta näytöksestä. Musiikissa valssilla on keskeinen rooli Léharin tapaan.

Viimeiset oopperat

Il trittico (Triptyykki; 1918, New York) on kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus, jonka Puccini ajatteli triptyykiksi ja oopperat esitettävän yhdessä. Kokonaisuutta ei yhdistä varsinaisesti muu kuin sen osasten välinen kontrasti ja täydentävyys: ensimmäinen on dramaattis-traaginen, toinen sentimentaalinen ja kolmas buffa-ooppera, joten järkyttävyys, liikuttavuus ja huvittavuus yhdistyvät triptyykissä ihanteellisesti.

Il tabarro (Viitta, 1915-16), melodramaattinen tragedia Giuseppe Adamin librettoon Didier Goldin näytelmän La houppelande (1913) pohjalta on veristinen ooppera, joka tapahtuu Seine-virralla ja kertoo mustasukkaisuudesta ja taposta. Proomunomistaja Michelen (baritoni) vaimo Giorgetta (sopraano) on rakastunut lastaaja Luigiin (tenori), jonka aviomies tappaa lopussa.

Suor Angelica (Sisar Angelica, 1917), sentimentaalinen tragedia, perustuu Giovacchino Forzanon librettoon, jossa nunna ajautuu perheensä hylkäämisen sekä lapsensa kuolemisen ja kovasydämisen tätinsä käytöksen vuoksi itsemurhaan. ”Senza Mamma” (Ilman äitiä) on riipaiseva numero. Puccini piti tätä osaa triptyykin parhaimpana.

Gianni Schicchi (1918), komedia Forzanon librettoon Danten Jumalaisen näytelmän Inferno-osan cantoon sijoittuu varhaiseen renessanssiaikaan Firenzessä (1299). Kun rikas Buoso Donati on kuollut ja jättänyt omaisuutensa luostarille, sukulaiset valtaa paniikki. He pestaavat kuolevaksi Buosoksi tekeytyvän veijari Gianni Schicchin, commedia dell’arten Harlekiini-hahmon, sanelemaan notaarille uuden testamentin, jossa tämä järjestää ikävän yllätyksen: Lauretta-tyttärelleen vävyn ja hyvät oltavat sekä pääosan omaisuudesta “hyvälle ystävälle Gianni Schicchille”. Oopperan tunnetuin numero ”O mio babbino caro” (Oi rakas isukkini) ei liity mitenkään draaman kulkuun, sillä sen laulaa Lauretta halutessaan naimisiin Rinuccion kanssa. Huumorissaan Puccinin teos vetää vertoja Verdin Falstaffille ja merkitsee sen jatketta 1900-luvulla.

Turandot

Turandot (ensiesitys Milanossa 1926), dramma lirico G. Adamin ja R. Simonin librettoon Carlo Gozzin näytelmän (1762) mukaan sijoittuu muinaiseen taruajan Kiinaan, Pekingiin. Sikäli Puccini tavallaan palaa Butterflyn kaukoitämaiseen eksotiikkaan, symboleilla kyllästettyyn satuteokseen, jonka oli säveltänyt aiemmin mm. Weber (1809) ja Busoni (1911/17).

Ooppera jäi Puccinilta kesken; sen viimeiset 15 minuuttia sävelsi ja täydensi Franco Alfano Puccinin luonnosten mukaan, ja Toscanini johti kantaesityksen. Oopperan lopusta kiistellään edelleen mm. siksi, ettei Alfano käyttänyt kaikkia Puccinin luonnoksia ja että loppu olisi häthätää kyhätty. Niinpä uusia loppuratkaisuita on laadittu, viimeksi Luciano Berion toimesta (2002) – tosin vailla tyydyttävää tulosta.

Roolihahmot Puccinin monessa suhteessa luovassa ja nerokkaassa oopperatorsossa eivät ole niinkään eläviä hahmoja kuin myyttisiä tyyppejä. Heitä ovat kosijat mestauttava prinsessa Turandot (sopraano), orjatar Liù (sopraano), kolme arvoitusta ratkaiseva ja Turandotin kesyttävä prinssi Calaf (tenori) sekä commedia dell’artesta putkahtava kolmikko Ping, Pang ja Pong.

Oopperan tunnetuimmat numerot ovat Turandotin aaria ”In questa reggia” (Tässä palatsissa) toisessa näytöksessä, Calafin aaria “Non piangere Liù” (Älä itke Liù) avausnäytöksestä sekä Calafin ”Nessun dorma” (Kukaan ei nuku) ja Liùn aaria “Tu che di gel sei cinta” (Sinut joka on kiedottu jäähän) kolmannessa näytöksessä.

Viimeisessä teoksessaan Puccini hyödynsi Straussin ja Schönbergin keksintöjä, bitonaalisuutta sekä kiinalaisuutta seitsemän sävelmän verran. Lisäksi teos on orkestraalisesti loistelias ja sisältää osuudet lukuisille eksoottisille soittimille (gongit, tam-tamit, ksylofonit, kellopelit).

Lähteet ja kirjallisuutta

Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.

Carner, Mosco 1988 [1974]. Puccini. A Critical Biography. New York: Holmes & Meier.

Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Takaisin ylös