Siirry sisältöön

Bel canto: Gaetano Donizetti
10.11.2006 (Päivitetty 7.10.2019) / Murtomäki, Veijo

Ura

Gaetano Donizetti

Gaetano Donizetti (1797-1848) syntyi ja kuoli Pergamossa ja hän oli Simon Mayrin tärkein oppilas. Donizetti oli Bellinin kuolemasta (1835) Verdin Nabuccoon (1842) italialaisen oopperan johtava nimi. Koska Donizetti oli köyhistä oloista, hänen piti ottaa vastaan jokainen mahdollinen tilaustyö, joten hänestä kehittyi sujuvakynäinen 65 oopperan säveltäjä, joka saattoi kirjoittaa oopperan parissa kolmessa viikossa. Lisäksi hän sävelsi paljon muuta musiikkia: sata laulua, kantaatteja, kirkkomusiikkia, mm. Requiemin, orkesterimusiikkia, joukossa sinfonioita ja konserttoja, kamarimusiikkia, mm. 18 jousikvartettoa ja sonaatteja eri kokoonpanoille, sekä pianoteoksia – eli hänen luova uransa oli kuumeisen säveltämisen aikaa.

Donizettin varhaisura vuoteen 1830 tuotti jo 15 oopperaa, jotka eivät olleet vielä varsinaisia menestyksiä. Läpimurtoa ja uran käännekohtaa merkitsi Anna Bolenan menestys 1830. Hänen maineensa syntyi 1830-38 Italiassa sävelletyillä oopperoilla, joista monet ovat klassikoita: Lemmenjuoma, Lucrezia Borgia, Maria Stuarda, Lucia di Lammermoor ja Roberto Devereux. Poliuton esityksen tultua peruutetuksi sensuurin vuoksi Donizetti siirtyi 1838 Pariisiin. Hän työskenteli 1842-45 Pariisin ohella myös Wienissä. Tuolloin syntyivät mm. Rykmentin tytär, La favorite, Linda di Chamounix, Don Pasquale ja Maria di Rohan. Mielenterveyden romahtaminen ylirasituksen vuoksi 1846 lopetti Donizettin uran.

Musiikkityyli ja lajit

Donizettin alkutuotanto sisältää buffia, ja vaikka säveltäjä keskittyi Anna Bolenan jälkeen tragediaan, hän ei koskaan hylännyt komediaa. Donizetti piti itseään varhain Rossinin työn jatkajana, mutta hänen musiikkityylinsä on enimmäkseen vähemmän koristeellista kuin Rossinilla ja dramaattisempaa kuin Bellinillä. Donizetti oli suoraan Verdin edeltäjä ja esikuva siinäkin suhteessa, että hänen melodista tyyliään luonnehdittiin “lauletuksi deklamaatioksi tai deklamoiduksi lauluksi”. Hänen musiikkinsa saattaa olla tosin usein pinnallista ja välittömään menestykseen tähtäävää, sillä Donizetti otti – ja hänen oli pakko tehdä niin elääkseen – italialaisyleisön ja laulajien maun huomioon. Hän tavoitteli napolilaisen laulun emotionaalista herkkyyttä. Toisaalta Donizetti oli kyllästynyt numero-oopperaan kaavamaisuuteen, eikä hän pitänyt “ennustettavista tilanteista, johdannon, cavatinan, dueton, trion ja finaalin aina samaan tyyliin laaditusta peräkkäisyydestä”.

Monet Donizettin englantilaisaiheiset oopperat selittyvät sillä, että ne helpottivat sensuurimääräysten kiertämistä, koska teoksissa käsiteltiin protestantteja, ei katolisia. Donizetti oli Belliniä muuntautumiskykyisempi oopperasäveltäjä, sillä hän kirjoitti kaikissa lajeissa ja jatkoi sikäli Rossinin laajan lajiston ylläpitoa: farsa (farssi), buffa eli comica (koominen), semiseria (puolivakava), seria (vakava), tragico (traaginen), romantica (romanttinen) sekä grand (suuri) olivat hänen käyttämiään lajinimikkeitä. Koomiset oopperat ovat ehkä keskimäärin vastustaneet aikaa paremmin kuin vakavat oopperat, joskin jälkimmäisiäkin tehdään taas paljon.

Italialaiset menestysoopperat

Anna Bolena

Anna Bolena (Milano, 1830), tragedia lirica F. Romanin librettoon vakiinnutti Donizettin aseman aikansa johtaviin kuuluvana oopperasäveltäjänä. Donizetti löysi siinä oman tyylinsä. Ooppera esitettiin Lontoossa jo 1831. Teos sijoittuu Englannin 1500-luvun historiaan ja sen nimihenkilö oli Henrik VIII:n toinen puoliso, jonka tämä mestautti. Olennaista oopperassa on sujuva kirjoittaminen ensemblelle, mikä ei estä sisällyttämästä kokonaisuuteen joitain ihastuttavia aarioita. Aarioissaan Donizetti on velkaa Bellinin kehittämälle unenomaiselle melodiselle tyylille.

Kuolemaa odottavan Annan päätöskohtaus Scena ed Aria finale on järisyttävä traagisessa kauneudessaan: resitatiivia ”Piangete voi?” (Itkettekö?) seuraa ”Al dolce guidami” (Suloiseen johdata minut), jonka herkät korut ovat sydäntäsärkeviä. Anna laulaa vielä lopuksi cabalettan “Coppia iniqua” (Kunniaton pari), jota edeltää populaarimelodian “Home, sweet home” cantabile-versio tekstillä “Cielo, a’miei lunghi spasimi” (Taivas, suo vihdoin minulle vapautus pitkällisistä kärsimyksistäni).

Annan kilpailijattaren Jane Seymourin (oopperassa Giovanni) mezzosopraano-osuus on vaativa ja vokaalisesti tasaveroinen Annan roolin kera. Yhtä lailla Giovannin kohtaus Scena ed AriaPer questa fiamma indomita” (Tämän otteessaan pitävän liekin tähden) ja “Ah! pensate che rivolti” (Oi! ajatelkaa että maa ja taivas ovat kääntäneet katseensa teihin), kuin myös Henrikin ja Annan duetot, ovat keskeisiä numeroita. Niihin kuuluu myös ensimmäisen näytöksen kvintetto, jonka käynnistää Percy sanoillaan “Voi, Regina! E fia pur vero” (Te, Kuningatar! Onko totta). Se alkaa varsinaisesti Annan osuudella “Io sentii sulla mia mano” (Tuskin kädelläni hänen kyyneleensä), jossa Richard / Riccardo Percy ei voi olla näyttämättä tunteitaan aiempaa rakastettuaan, Annaa kohtaan, ja Anna reagoimatta, jolloin Percy vetää tuhon tielle itsensä lisäksi myös Annan. Avausnäytöksen sekstettofinaali on täynnä polttavuutta, kun Henrik päättää heittää lavastamansa syylliset tyrmään.

Lemmenjuoma

Lemmenjuoman juliste

Lemmenjuoma (L’elisir d’amore; 1832, Milano), melodraamma giocoso, jonka libretisti oli F. Romani E. Scriben pohjalta, oli Donizettin riemuvoitto, vaikka se legendan mukaan syntyi vain kahdessa viikossa. Oopperan suosio on jatkunut keskeytyksettä meidän päiviimme, sillä Donizetti yhdistää siinä Romanin libreton kautta taitavasti italialaisen kansanoopperan – vaikka tapahtumat sijoittuvat Baskimaan pikkukylään – ja rehevän huumorin romanttisiin tunteisiin ja kauniiseen lauluun. Myös kuoro-osuudet ovat merkittäviä ja korostavat oopperan kansanomaista osallistuvuutta: maalaisväki ja sotilaat ovat siinä alati läsnä. Ooppera on samalla Don Pasqualen ohella ajalle harvinainen buffa-tradition jatke.

Lemmenjuoman päähenkilöitä ovat lemmenpari Nemorino ja Adina sekä rohtokauppias Dulcamara. Nemorinon avausaaria ”Quanto e bella, quanto e cara” (Kuinka hän onkaan kaunis ja rakas) on suosittu tenoriaaria. Oopperan tunnetuin numero on fagotti-obligatolla varustettu Nemorinon romanssi Una furtiva lagrima (Vaivihkainen kyynel). Dulcamaran rohtoesittelulaulu ”Udite, udite, o rustici” (Kuulkaa, kuulkaa, oi maalaiset), kun hän myy vedellä lantrattua viiniä Nemorinolle mukamas Isolden lemmenjuomana, on mainiota buffa-pilailua ja irvailua oppimattomien maatiaisten kustannuksella, joskin myös Dulcamaran oma sivistys on mitä sattuu. Osansa irvailusta saa lisäksi sotaväki, jota oopperassa edustaa Adinaa Nemorinon tavoin tavoitteleva kersantti Belcore.

Nemorinon romanssin Una furtiva lagrima käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Kyynel vaivihkainen
silmiinsä kumpusi:
noita huolettomia tyttösiä
hän tuntui kadehtivan:
mitä enää etsisin?
Hän rakastaa minua,
kyllä rakastaa,
sen näen, sen näen.
Una furtiva lagrima
negli occhi suoi spuntò…
quelle festose giovani
invidiar sembrò…
Che più cercando io vo?
M’ama,
sì m’ama,
lo vedo, lo vedo.
Saisinpa vain
yhden hetken tykytystä
hänen rakkaan
sydämensä tuntea…
huokaukseni sulattaa
hetkeksi hänen
huokauksiinsa…
Sydämen sykkeet tuntea!
sulattaa huokauksemme
yhteen!
Taivas, jos niin voisin kuolla,
en pyytäisi enempää.
Un solo istante
i palpiti
del suo bel cor
sentir!..
I miei sospir confondere
per poco a’
suoi sospir!…
I palpiti, i palpiti sentir!
confondere i miei
co’suoi sospir!
Cielo, si può morir;
di più non chiedo.

Gaetano Donizetti: L’elisir d’amore (Lemmenjuoma): Nemorinon romanssin Una furtiva lagrima (Kyynel vaivihkainen) ensimmäinen säkeistö oopperan loppupuolelta.

Lucrezia Borgia

Lucrezia Borgia (1833/rev. 1839-42, Milano), melodramma F. Romanin librettoon V. Hugon mukaan on vahva romanttinen tragedia, vaikkakin Schumann kuvasi oopperaa “musiikiksi nukketeatteriin” – kommentissa havainnollistuu germaanisen ja romaanisen kulttuurin välinen juopa. Oopperan juoni oli sensaatiomainen italialaisille, sillä lopussa Lucrezia rakastuu omaan poikaansa Gennaroon tietämättä sukulaissuhdetta. Lopussa hän laulaa Gennaron ääressä cabalettan “Ero desso il figlio mio” (Hän oli poikani) myrkytettyään tämän. Niinpä ooppera vakiinnutti asemansa Italiassa vasta 1840 revisoidun version Milanon-esityksessä, jossa Donizetti oli korvannut cabaletta-lopun Gennaron ariosolla “Madre, se ognor lontano” (Äiti, joskin aina kaukana). Ranskassa oopperaa esitettiin eri nimillä (1840, 1843) Hugon voitettua oikeusjutun syyttämällä librettoa plagiaatiksi.

Lucrezia Borgian partituuri sisältää kosolti hienoa musiikkia ja on sikäli Donizettin pysyvä klassikko. Prologin septetto-finaali “Maffio Orsini, signora, son’ io” (Olen Maffio Orsini, rouva) muodostaa komean huipennuksen; Orsini on housurooli mezzosopraanolle. Verdi oppi paljon oopperan ensimmäisen näytöksen tertsetto-finaalista Lucrezian, Gennaron ja Alfonson, Lucrezian miehen ja Ferraran herttuan kesken.

Oopperan tunnetuimmat numerot ovat prologissa poikaansa tietämättä ihastuneen Lucrezian romanssi ”Com’è bello! quale incanto” (Miten hän onkaan komea, kuinka lumoava) cabalettoineen sekä toisessa näytöksessä Orsinin brindisi, juomalaulu, “Il segreto per esser felice” (Salaisuuden onnellisuuteen olen oppinut kokemuksesta). Sydäntäsärkevä on oopperan loppukohtaus, jossa Lucrezia pyytää poikaansa pelastamaan itsensä ottamalla vastamyrkkyä runsaasti kuvioidussa Largossa “M’odi ah m’odi” (Kuuntele, oi kuuntele minua).

Maria Stuart

Maria Stuarda (1834, Napoli), tragedia lirica G. Badarin librettoon Schillerin tragedian mukaan oli myös ooppera, joka osoittautui ongelmaksi sensuurin kannalta. Teos nimittäin päättyy kuningatar Elisabetin toimeenpanemaan nimihenkilön, Skotlannin kuningattaren teloitukseen. Oopperan Napolin ensiesitys tapahtui eri nimellä ja muutetun tekstin kera, ja kun Maria Malibran toi oopperan alkuperäisversion 1835 Milanoon, oopperan esitykset kiellettiin, ja teos hävisi ohjelmistosta vuoteen 1865 asti. Alkuperäiskäsikirjoitus löydettiin 1987, joten vasta nyt teoksesta on olemassa autenttinen editio.

Ooppera sisältää ensimmäisen näytöksen sekstettofinaalissa kahden kuningattaren välisen suuren kohtauksen, joka on vertaansa vailla oopperan historiassa. Sitä ennen kuullaan Marian eleginen Larghetto-aaria “Oh nube! che lieve per l’aria t’aggiri” (Oi pilvi! joka kevyesti kiertelet taivaalla), jota seuraa tulinen cabaletta “Nella pace del mesto riposo” (Onnettoman karkotuspaikkana rauhassa). Oopperan viimeinen kohtaus, toisen näytöksen finaali Marian aarioineen, on Donizettin suurimpia saavutuksia.

Lucia di Lammermoor

Lucia di Lammermoor (1835, Napoli), dramma tragico Cammaranon librettoon Walter Scottin romaanin The Bride of Lammermoor (1819) mukaan on tärkeimpiä traagisia oopperoita kautta aikojen. Teoksesta on olemassa myös ranskankielinen versio nimellä Lucie de Lammermoor (1839). Kyseessä on tavallaan Donizettin romanttisin ooppera, joskaan ei idyllisessä vaan kauhistuttavassa muodossa hulluuskohtauksineen ja verisine aiheineen (murha ja itsemurha). Ooppera vaikutti ratkaisevasti nuoreen Verdiin, ja Gustave Flaubert siteeraa kirjassaan Rouva Bovary (1857) oopperan säkeitä. Luciassa on kosolti muistettavia melodioita, mutta vieläkin merkittävämpää siinä on psykologinen osuvuus sekä draaman eteneminen kärjekkäiden kontrastien avulla.

Oopperan päähenkilöt ovat Lucia, juonitteleva veli Enrico, oikea mielitietty Edgardo, Enricon Lucian aviomieheksi valitsema Arturo, jotta Enrico välttyisi kuolemalta, kappalainen Raimondo Lucian neuvonantajana, Alisa Lucian hovineitona sekä juonitteleva Normanno. Tunnetuimpia numeroita laulavat Lucia ja Edgardo. Lucian Scena e cavatinaAncor non giunse” (Vieläkään hän ei ole tullut) ja “Regnava nel silenzio” (Vallitsi hiljaisuudessa) sekä cabaletta “Quando, rapito in estasi” (Kun hän intohimon huumassa) tapahtuu linnanpuiston lähteellä, jossa on oireellisesti kauan sitten murhattu uskoton morsian ja jossa Lucia odottaa Edgardoa saapuvaksi.

Lucian hulluuskohtaus oopperan lopussa sen jälkeen, kun hän on hääyönä tappanut Arturon, on luonnollisesti oopperahistorian tunnetuimpia hetkiä: siinä Lucia laulaa verinen veitsi kädessään huilun säestyksellä ja kuvittelee viettävänsä häitä Edgardon kanssa. Lucian Scena ja ariaIl dolce suono mi colpì di sua voce!” (Hänen äänensä ihana sointi kosketti minua) ja “Ardon gl’incensi” (Suitsukkeet palavat”) sekä cabaletta “Spargi d’amaro pianto” (Vuodata katkeria kyyneleitä) ovat bel canton hienoimpia taidonnäytteitä. Samalla se on syvästi liikuttava kohtaus, jossa tempo vaihtuu toistakymmentä kertaa aina Lucian kulloisenkin mielenvireen mukaisesti – eli Donizetti oli kohtausrakenteen uudistajia. Tenorien suosikkinumeroita on laaja ja raskas aariafinaali “Tombe degli avi miei” (Esi-isieni haudat), jonka päätteeksi Edgardo surmaa itsensä.

Lucian hulluuskohtauksen käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Suloinen sointi
minua satutti hänen äänensä!…
Oi! Tuo ääni
täällä sydämeeni laskeutui!…
Edgardo! Sinulle olen antautunut:
olen paennut vihollisiltasi… –
Jäätävyys
tunkeutuu poveeni!…
jokainen säikeeni värisee!…
Jalkani horjuu!…
Lähteen reunalle kanssani
istahda hetkeksi…
Voi!…
Nousee hirveä
haamu, joka
erottaa meidät niiltä!…
Täällä olemme suojassa,
Edgardo, juurella alttarin…
jolle on siroteltu ruusuja!…
Taivaallista sulosointia
sano, etkö kuule? –
Ah, soi
häähymni!…
Juhlamenoja meille
valmistellaan!…
Oi minua onnellista!
Oi iloa, jonka tuntee
tarvitsematta sitä lausua!
Suitsukkeet palavat… loistavat
pyhät soihdut ympärillämme!…
Pappi saapuu!
Ojenna minulle oikea kätesi…
Oi ilon päivää!
Lopultakin olen sinun, ole minun!
Minulle sinut antaa Jumala…
Kaikki ilot ovat ihanampia
jaettuina sinun kanssasi.
Laupiaan taivaan hymy
tulee elämä meille olemaan!
Il dolce suono
Mi colpì di sua voce!…
Ah! quella voce
M’è qui nel cor discesa!…
Edgardo! Io ti son resa:
Fuggita io son da’ tuoi nemici… –
Un gelo
Mi serpeggia nel sen!…
trema ogni fibra!…
Vacilla il piè!…
Presso la fonte, meco
T’assidi alquanto…
Ahimé!…
Sorge il tremendo
Fantasma
e ne separa!…
Qui ricovriamci,
Edgardo, a piè dell’ara…
Sparsa è di rose!…
Un’armonia celeste
Di’, non ascolti? –
Ah, l’inno
Suona di nozze!…
Il rito per noi,
per noi s’appresta!…
Oh me felice!
Oh gioia che si sente,
e non si dice!
Ardon gl’incensi… splendono
Le sacre faci intorno!…
Ecco il ministro!
Porgimi La destra…
Oh lieto giorno!

Al fin son tua, sei mio!
A me ti dona un Dio…
Ogni piacer più grato
Mi fia con te diviso.

Del ciel clemente un riso
La vita a noi sarà!

Gaetano Donizetti: Lucia di Lammermoor. Lucian hulluuskohtauksen ”Il dolce suono mi colpì di sua voce!” alku oopperan lopusta.

Gaetano Donizetti: Lucia di Lammermoor. Lucian hulluuskohtaus kohdasta ”Al fin son tua”, jota koristellaan kohtauksen lopussa (”Del ciel clemente”).

Gaetano Donizetti: Lucia di Lammermoor. Lucian hulluuskohtauksen loppu kohdasta ”Del ciel clemente” alkaen. Lopussa koristellaan ”Al fin son tua” -kohdan melodiaa.

Eräs oopperan ihailluimpia kohtauksia on toisen näytöksen sekstetto ”Chi mi frena in tal momento” (Mikä minut pysäyttää tällä hetkellä), jossa Edgardo on juuri Lucian ja muiden kauhuksi sekä Enricon ärtymykseksi palannut ja keskeyttää häämenot. Sekstetto lauletaan boleron tahdissa: ensin Edgardo ja Enrico purkavat vihaansa. Heihin liittyvät kuolemaa kaipaava Lucia säkeillään “Io sperai che a me la vita / tronca avesse il mio spavento” (Toivoin että elämäni / olisi katkaissut kauhuni) ja kauhuissaan oleva Raimondo säkeillään “Qual terribile momento / Più formar non so parole” (Mikä hirvittävä hetki / en enää löydä sanoja). Lopuksi Arturo tulee sisään Raimondon avaustekstillä ja Alisa tarttuu Raimondon ja alun perin Edgardon ja myös Entricon laulamiin säkeisiin “Come rosa inaridita / ella sta fra morte e vita” (Kuin kuihtunut ruusu / hän häilyy kuoleman ja elämän välillä).

Chi mi frena in tal momenton teksti italiaksi ja suomeksi (suom. Veijo Murtomäki):

ENRICO
Chi raffrena il mio furore,
E la man che al brando corse?
Della misera in favore
Nel mio petto un grido sorse!
È il mio sangue! io l’ho tradita!
Ella sta fra morte e vita!
Ah! che spegnere non posso
Un rimorso nel mio cor!
Kuka voi hillitä raivoani
ja kättä miekkaan tarttuvaa?
Onnettoman neidon vuoksi
rinnastani nousee huuto!
Hän on vertani ja petin hänet!
Hän häilyy kuolon ja elon välissä!
Oi, en kykene tukahduttamaan
katumusta povessani!
EDGARDO
Chi mi frena
in tal momento?
Chi troncò dell’ire il corso?
Il suo duolo,
il suo spavento
Son la prova d’un rimorso!
Ma, qual rosa inaridita,
Ella sta fra morte e vita!
Io son vinto,
son commosso.
T’amo, ingrata,
t’amo ancor!
Kuka voi minut pysäyttää
tällaisella hetkellä?
Kuka voi kahlita vihani kiihkon?
Hänen tuskansa
ja hämmennyksensä
ovat todisteita katumuksesta!
Mutta kuihtuneen ruusun lailla
häilyy hän kuolon ja elon välissä!
Joudun antautumaan
liikutukselleni.
Rakastan sinua kiittämätön,
rakastan sinua yhä!
LUCIA
Io sperai che a me la vita
Tronca avesse il mio spavento,
Ma la morte non m’aita.
Vivo ancor per mio tormento!
Da’ miei lumi cadde il velo
Mi tradì la terra e il cielo!
Vorrei pianger, ma non posso:
Ah, m’abbandona
il pianto ancor!
Toivoin, että elämääni olisi
lyhentänyt tämä kauhu,
mutta kuolema ei riennä avukseni.
Elän yhä vain kärsiäkseni!
Silmiltäni putosivat suomut.
Minut pettivät maa ja taivas!
Tahtoisin itkeä, mutten voi:
ah, myös kyyneleet
ovat minut hyljänneet!
ARTURO, RAIMONDO, ALISA,
NORMANNO, CORO

Qual terribile momento!
Più formar non so parole!
Densa nube di spavento
Par che copra
i rai del sole!
Come rosa inaridita
Ella sta fra morte e vita!
Chi per lei
non è commosso
Ha di tigre in petto il cor.
Mikä hirvittävä hetki!
Sen kertomiseksi eivät sanat riitä!
Kauhun sankat pilvet
tuntuvat peittävän
auringon säteet!
Kuihtuneen ruusun lailla
häilyy hän kuolon ja elon välissä!
Sillä, joka ei
hänen vuokseen liikutu,
on tiikerin sydän rinnassaan.

Il campanello di notte

Il campanello di notte (Yökello,1836, Napoli), melodramma giocoso / farsa on kestosuosikki hupaisan juonensa takia, “naurunremakkaa alusta loppuun”: Serafina on mennyt naimisiin iäkkään apteekkari Annibalen kanssa, mutta hääyötä häiritsee hyljätty kosija Enrico, joka soittaa eri valepuvuissa apteekkarin kelloa läpi yön.

Enricon osa tarjoaa baritonille virtuoosisen paraatiroolin. Pienoisoopperassa pilaillaan vakavan oopperan kustannuksella, etenkin kun Enrico näyttelee äänensä menettänyttä laulajaa. Siinä kuullaan myös Rossinin OtellonPajulaulun” hyväntahtoinen parodia sekä lainauksia Donizettin omista teoksista.

Roberto Devereux

Roberto Devereux (1837, Napoli), tragedia lirica Cammaranon librettoon perustuu François Ancelotin näytelmään Elisabeth d’Angleterre (1832). Elisabettan osa vaatii loistavaa laulavaa näyttelijää, sillä kyse on dramaattisesta, Bellinin Norman kaltaisesta roolista.

Robertoa uhkaa pidätys petoksen vuoksi, mutta Elisabet rakastaa tätä ja takaa hänelle vapauden. Roberto rakastaa Saraa, joka on mennyt naimisiin Roberton ystävän Nottinghamin herttuan kanssa. Syntyy väärinkäsityksiä, Roberto vangitaan ja teloitetaan, Nottinghamin pariskunta pidätetään ja Elisabet luopuu kruunusta. Alkusoitossa kuullaan “God Save the Queen” -melodia, Robertolla on kolmannessa näytöksessä liikuttava kohtaus Towerin tyrmässä ja Elisabetin päätöskohtaus, aariafinaali “Vivi, ingrato” (Elä, kiittämätön), on vaikuttava siihen liittyvine cabalettoineen.

Poliuto

Poliuto (1838-39), tragedia lirica Cammaranon librettoon Corneillen tragedian Polyeucte mukaan, kärsi sensuuritoimenpiteistä, joten sen esitys jouduttiin perumaan Napolissa. Muutettuaan Pariisiin Donizetti työsti teoksen uudelleen (1839) ja jätti noin 80 % entiselleen. Uusi versio nimellä Les martyrs oli grand opéra, joka sai kantaesityksensä Pariisissa (1840), kun taas italiankielinen versi esitettiin vasta Donizettin kuoleman jälkeen Napolissa (1848).

Poliuto on Roomaa edustava korkein viranomainen Armeniassa ja antaa kastaa itsensä kristityksi, minkä vuoksi hän joutuu vankilaan. Hänen vaimonsa Paolina liittyy häneen, joten pariskunta kokee yhdessä marttyyrikuoleman areenalla.

Oopperassa Donizetti käyttää jossain määrin muistuma-aihe-tekniikkaa. Avausnäytöksessä kuullaan unisonossa kristittyjen kiitosvirsi “Scendiam” (Laskeutukaamme), joka on saattanut antaa herätteen Verdin Nabuccon Pyhiinvaeltajien kuorolle. Toisen näytöksen kuorofinaali “Celeste un’aura pel tempio move!” (Taivainen henkäys täyttää temppelin) viittaa puolestaan Aidan suuntaan.

Pariisin- ja Wienin-ajan oopperat

Rykmentin tytär

Rykmentin tytär (La fille du régiment; 1839; Pariisi, 1840), opéra comique (puhutun dialogin kera) sai ranskankielisen ensiesityksensä Pariisin Koomisessa oopperassa helmikuussa 1840. Sen italialainen buffa-versio resitatiivien kera esitettiin Milanossa jo lokakuussa 1840. Ooppera on ensimmäinen, jonka Donizetti kirjoitti nimenomaan Pariisia varteen. Donizetti omaksui uutuudessaan yllättävän nopeasti ranskankielisen koomisen oopperan idiomin. Rykmentin tytär on ooppera Napoleonin ajoilta Sveitsistä ja siitä tuli ilottelevan otteensa ansiosta Donizettin suosituimpia teoksia. Ooppera on luonteeltaan kansanomainen ja lähes operettimainen: esimerkiksi Offenbachin Gerolsteinin suurherttuatar tulee myöhemmin lähelle samanlaista suhtautumista sotilaselämään.

Donizetti kirjoitti mainioita kappaleita Marielle ja tämän rakastajalle Toniolle sekä rykmentin kuorolle, mm. kuoron “Rataplan”. Ooppera pulppuaa muistettavia melodioita, joista eräät omaksuttiin ranskalaisen patriotismin palvelukseen. Marien cabaletta kolmannessa näytöksessä ”Salut à la France!” (Ollos tervehditty Ranska) saavutti suorastaan kansallislaulun aseman. Marien rykmenttilaulu ”Chacun le sait” (Jokainen sen tietää) avausnäytöksestä ja jäähyväislaulu ”Il faut partir” (Täytyy lähteä) toisesta näytöksestä ovat oivallisia numeroita, joissa vaaditaan koloratuuritaitoja. Marien hahmo on selvästikin Verdin Kohtalon voiman Preziosillan takana. Toniolla on puolestaan tenoreiden oma ja sangen vaikea suosikkikohtauksensa, cavatina “Ah! mes amis” (Oi! ystäväni), jossa hänen tulee laulaa kahdeksan korkeaa c-säveltä.

La favorite

La favorite (Suosikki; Pariisi, 1840) on grand opéra, jota esitetään kuitenkin enimmäkseen italiankielisenä versiona ilman balettia nimellä La favorita (1842). Oopperan libretto oli ongelmallinen valtaapitävien kannalta, sillä se kuvaa noin 1340 Kastilian kuningasta Alphonse / Alfonso XI:a. Kuningas pitää rakastajatarta (Léonor / Leonora), johon on kuitenkin rakastunut nuori noviisimunkki Fernand / Fernando. Léonor antoi suoraan mallin Verdin Leonorille (Trubaduuri ja Kohtalon voima), ja luostarinjohtaja Balthazar / Baldassarre on Verdin Don Carlosin Suurinkvisiittorin esihahmo.

Tenorit ovat aina laulaneet neljännen näytöksen romanssia ”Ange si pur” (Niin puhtoinen enkeli) italiankielellä sanoilla ”Spirto gentil” (Suloinen henki). Mezzosopraanoiden suosikkinumero on Léonorin “O mon Fernand!” (Oi Fernandini!) cabalettoineen “Mon arrêt descend du ciel” (Tuomioni tulee taivaasta). Kyseessä on ensimmäisiä oopperoita, joissa on espanjalainen väritys, etenkin suurelle oopperalle välttämättömissä balettinumeroissa. Sikäli La favorite edeltää Verdin Trubaduuria, puhumattakaan Bizet’stä ja muista ranskalaissäveltäjistä. Carmenia ennakoi se, että naispääosa on uskottu mezzosopraanolle.

Rita, ou Le mari battu

Rita, ou Le mari battu (Rita eli Lyöty aviomies; 1841; Pariisi 1860), opéra comique (puhutuin dialogein) on ooppera, jota on esitetty myös nimellä Deux hommes et une femme (Kaksi miestä ja yksi vaimo). Jälleen kyse on oopperasta, jota esitetään enemmän italiankielisenä opera comica -sovituksena Rita.

Oopperassa sveitsiläisen majatalon emännän ensimmäinen, kuolleeksi luultu aviomies Gasparo saapuu paikalle saadakseen aiemman avioliittosopimuksen pätemättömäksi. Myös uusi mies, Beppo haluaa eroon hankalasta Ritasta, ja miehet huiputtavat toisiaan minkä ehtivät. Beppo luulee jo päässeensä Ritasta ja laulaa ennenaikaisen hilpeästi aarian “Je suis joyeux comme un pinson” / ”Allegro io son, come un fringuel” (Olen iloinen kuin peipponen).

Linda di Chamounix

Linda di Chamounix (1842, Wien), melodramma semiserio G. Rossin librettoon, on Donizettin semiserioista onnistunein ja tarjoaa hienostunutta melankolista voimaa. Ooppera tapahtuu Savoijissa, jossa Linda rakastaa Carloa tietämättä, että tämä on Sirvalin varakreivi. Myös Carlon vanha sukulaismies, markiisi Boisfleury on iskenyt silmänsä Lindaan. Lindan isä Antonio toimittaa tytön turvaan Pariisiin, jossa tätä ylläpitää Carlo. Carlon äiti ei halua poikaansa naimisiin maalistytön kanssa, joten tarvitaan hulluuskohtaus ennen kuin Carlo pystyy välttämään häät aristokraattitytön kanssa ja rakastavaiset saavat toisensa.

Oopperassa on tehokkaita duettoja, kuten esimerkiksi avausnäytöksessä Lindan ja Carlon duetto, jonka nopea loppuvaihe “A consolarmi affrettisi tal giorno desiato” (Lohduttamaan minua rientäisit tuona kaivattuna päivänä) toimii oopperan lopussa Lindan palauttamisessa houreesta todellisuuteen. Oopperan tunnetuin numero on Lindan Recitativo e cavatina ensimmäisessä näytöksessä: ”Ah! tardai troppo … O luce di quest’ anima” (Ah viivyt liian kauan … Oi sieluni valo), etenkin sen koloratuuripitoinen loppuosa.

Don Pasquale

Don Pasquale (1843, Pariisi), dramma buffo Giovanni Ruffinin ja säveltäjän librettoon on 1800-luvun koomisista oopperoista rakastetuimpia Rossinin Sevillan parturin ja Verdin Falstaffin ohella. Kyseessä on todellinen buffa vanhan commedia dell’arten hengessä: kärttyisä vanhus (nimihenkilö) tulee lähelle Pantalonea, jota kaunis Norina ja Pasqualen veljenpoika Ernesto huiputtavat. Heidän lisäkseen oopperan henkilöihin kuuluu buffan normaaligalleriasta Dottore, lääkäri, nyt nimellä Malatesta, joka osallistuu nuorenparin kanssa valeavioliiton järjestämiseen Pasqualen ja Norinan kesken ennen kuin Norinan tuhlailuun ja vapaamielisyyteen kyllästynyt Pasquale luovuttaa tytön Ernestolle. Ooppera sijoittuu 1700-luvun Roomaan.

Buffa on täynnä ihastuttavaa lyyristä ilmaisua. Sen suosikkinumeroita ovat Malatestan aaria “Bella siccome un angelo” (Kaunis kuin enkeli), Erneston ja Pasqualen duetto “Prender moglie?!” (Otatko vaimon?!), Norinan cavatina ”Quel guardo il cavaliere” (Tuo kavaljeerin katse) ja aaria “Via, caro sposino” (Ala mennä, rakas miekkoseni), Erneston Serenata ”Com’è gentil” (Miten onkaan kohtelias), nuorenparin Notturno ”Tornami a dir che m’ami” (Saavu minulle kertomaan että minua rakastat). Norina laulaa lopuksi tarinan moraalin, johon kaikki yhtyvät: “Se on päästään vialla, ken nai vanhalla iällä”. Don Pasquale on harvinainen buffa sikäli, että sen kaikki resitatiivit on soitinnettu jousille.

Caterina Cornaro

Caterina Cornaro (1842-43, Napoli 1844; rev. 1844-45, Parma 1845), tragedoa lirica (prologin kera) Halévylle kirjoitettuun librettoon La reine de Chypre (Kypron prinsessa, 1841), oli viimeinen Donizettin elinaikana esitetty ooppera.

Oopperan päähenkilö on renessanssinainen (1454-1510), jonka elämä oli fiktiotakin ihmeellisempää ja antoi aiheen ainakin neljälle oopperalle (Lachner, Halévy, Donizetti, Balfe). Caterina naitettiin Kyproksen kuninkaan aviottomalle pojalle Jacques de Lusignanille, joka kuoli kuitenkin hetimiten. Synnytyksen jälkeen Caterina vangittiin, mutta venetsialaiset joukot vapauttivat hänet, estivät seuraavaksi suunnitellun avioliiton Napolin kuninkaan kanssa ja pakottivat Caterinan luopumaan vallasta. Hän vietti loppuikänsä Asolon linnassa pitäen maineikasta renessanssihovia. Tizian on ikuistanut Caterinan maalauksessaan, joka on Firenzen Uffizin galleriassa.

Donizettin ooppera päättyy siihen, kun Lusignan(o) kuolee voitetun taistelun jälkeen ja Catarinasta tulee Kyproksen hallitsija. Oopperaan loppu on hienosti muotoiltu: Catarinan preghieran “Pietà, o Signor” (Armahda, oi Herra) jälkeen kuoro juhlii voittoa “Vittoria!”-huudoilla, kunnes käy ilmi, että Lusignano on kuolettavasti haavoittunut.

Maria di Rohan

Maria di Rohan (1843, Wien), melodramma tragico Cammaranon librettoon, on Donizettin tiukin ja dramaattisin ooppera, jonka jännitys nousee koko ajan kohden finaalin murheellista ratkaisua. Ooppera tapahtuu kardinaali Richelieun aikana Pariisissa. Maria, Rohanin kreivitär, on naimisissa Enricon, Chevreusen herttuan kanssa. Hän on ollut Riccardon, Calaisin kreivin rakastajatar, minkä vuoksi hän pystyy vapauttamaan miehensä vankilasta Riccardon avulla. Aviomiehen ja rakastajan välisen kaksintaistelun jälkeen Riccardo kuolee oman käden kautta, ja Enrico jättää syyllisen Marian yksin elämään häpeänsä kanssa suostumatta tappamaan vaimoaan tämän pyynnöstä huolimatta.

Oopperassa on ilmeikkäitä aarioita: Marian Larghetto “Cupa, fatal mestizia” (Synkkä, kohtalokas murhe) ensimmäisessä näytöksessä ja Riccardon aaria “Alma soave e cara” (Suloinen ja rakas sielu) toisen näytöksen alussa. Marian ja Riccardon duetto toisen näytöksen päätteeksi tihkuu epätoivoa, ja Marian ja hänen miehensä välienselvittely kolmannessa näytöksessä on emotionaalisesti niin latautunutta, että Donizetti on tässä musiikkidramaatikkona suurimmillaan.

Dom Sébastian

Dom Sébastian (1843, Pariisi), grand opéra Eugène Scriben librettoon, kertoo Portugalin kuninkaan ristiretkestä maureja vastaan Afrikassa. Hän haavoittuu, ja paavin inkvisition kanssa yhteistyötä tekevä Espanjan kuningas vangitsee Sébastianin, jonka vallan hän ottaa. Kun Sébastian aikoo paeta vankilasta rakastamansa maurilaisprinsessa Zaïden kanssa, pariskunta ammutaan.

Massiivisessa oopperassa on hienoja yksittäisiä numeroita ja vaikuttavia yhteiskohtauksia. Kaikkiaan ooppera on kypsää Donizettia, joten sen laiminlyönti on vahinko. Liszt ikuisti oopperaan transkriptiollaan surumarssista, joka soitetaan oopperassa kuolleeksi luullun Sébastian valtiollisissa hautajaisissa. Myös Mahler viittaa oopperaan Vaeltavan kisällin lauluissaan.

Lähteet ja kirjallisuutta

Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.

Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Takaisin ylös