Muita bel canto -oopperasäveltäjiä
10.11.2006 (Päivitetty 21.12.2025) / Murtomäki, Veijo

Buffa-oopperat jääneet pimentoon

Vaikka merkkinimet ovat korostuneet myöhemmässä reseptio- ja esityshistoriassa, rinnan heidän toimi toki useita muitakin säveltäjiä, joista osa on unohdettu, osa on yhä esillä ja joitakin on löydetty uudestaan. Ennen kaikkea koomisella oopperalla eri lajinimin ei ole mennyt hyvin myöhemmässä historiassa, sillä eritoten Verdin ja Puccinin traagiset oopperat ovat löytäneet enemmän jalansijaa.

Eräs aikanaan nimekäs säveltäjiä oli mm. Giuseppe Apolloni (1822–89) teoksellaan L’ebreo (Heprealainen; 1855), melodramma tragico. Ooppera niitti mainetta Italiassa ja sen ulkopuolellakin yli puolen vuosisadan ajan. Ooppera perustuu George Bulwer-Lyttonin romaaniin Leila eli Granadan piiritys (1838) ja kertoo Issàchar-isästä (baritoni), joka ei epäröi surmata tytärtään Leilaa (sopraano), jotta tämä ei voisi kääntyä kristityksi.

Filippo Marchetti (1831–1902) on oopperallaan Ruy Blas (1869) Meyerbeerin seuraajia ja Puccinin edeltäjiä. Franco Faccio (1840­–91) kuului Boiton tavoin nuoreen scapigliatura-polveen oopperoillaan I profughi fiamminghi (Flaamilaispakolaiset, 1863) ja Amleto (Hamlet, 1863).

Michele Carafa

Michele Carafa (1787–1872) on tullut tunnetuksi lähinnä Rossinin ystävänä, joka sävelsi noin puolet tämän Stabat materin ensiversiosta. Hän yhtäältä omaksui Rossinin sävellystavan, toisaalta Rossini sai Otelloonsa (Napoli 1816) ideoita Carafan toisesta oopperasta Gabriella de Vergy (Napoli 1816). Carafa oli Napoleonn kannattaja, ja 1822 hän asuikin pääasiassa Pariisissa – Rossini seurasi myöhemmin 1825 perässä. Hän pääsi siellä 1837 Ranskan Instituutin jäseneksi, ja Paërin kuoleman jälkeen Pariisin konservatorion sävellysprofessoriksi (1840–68).

Oopperatuotanto on laaja ja käsittää noin 40 teosta italiaksi ja ranskaksi. Niiden ensi-illat jakaantuvat Italian päänäyttämöiden (Napoli, Italia, Venetsia, Rooma) ja Pariisin kesken, ja painopiste oli vuodesta 1821 nimenomaan ranskalaisissa oopperoissa. Opéra-Comiqueen hän sävelsi mm. oopperat Jeanne d’Arc à Orléans (1821), Le solitaire (Erakko, 1822), Le valet de chambre (Kamaripalvelija, 1823), L’auberge supposée (Oletettu majatalo, 1824), Sangarido (1827), Masaniello, ou Le pêcheur napolitain (Masaniello eli Napolin kalastaja, 1827), La violette (1828), Jenny (1828), La prison d’Edinbourg (Edinburgin vankila, 1833), La grande duchesse (Suurherttuatar, 1835), Thérèse (1838). Muihin Pariisin teattereihin Carafa sävelsi mm. oopperat La belle au bois dormant (Prinsessa Ruusunen, 1825) ja Le nozze di Lammermoor (Lammermoorin häät, 1829). Huomionarvoista on, että hän sävelsi moneen aiheeseen ennen myöhemmin tunnetumpien säveltäjien versioita samoista aiheista. Myös Il sonnambulo (Unissakävelijä, Milano, 1824) edelsi Belliniä (1831).

Kaksi Figaroa

I due Figaro o sia il Soggetto di una commedia (Kaksi Figaroa eli Aihe erääksi komediaksi, Milano, 1820) on kaksinäytöksinen  melodramma Felice Romanin librettoon Honoré-François Richaud’n näytelmän Martelly (1790) pohjalta. Kyseessä on eräs Carafan rossinimainen iloittelu, josta hän myöhemmin teki version Pariisiin nimellä Les deux Figaro (1827). Carafan oopperan libretisti mukailee tässä Pierre Beaumarchais’n Figaro-trilogian kolmatta osaa La Mère coupable (Syyllinen äiti, 1792), jossa Cherubinilla (basso) alias Figarolla ja Kreivittärellä on yhteinen lehtolapsi, avioton poika Léon. Carafan ooppera on siten on jatko-osa Figaro-trilogialle eli tavallaan sen neljäs osa. Ooppera sai aikanaan hyvän vastaanoton ja lehtiarvosteluissa kehuttiin teosta. Libreton sävelsivät neljä muutakin italialaista, joista tunnetuin on Saverio Mercadanten versio (1826).

Lyhyt juoni

Ooppera tapahtuu 15 vuotta Figaron häiden jälkeen: Susannan (altto) ja Figaron (basso) sekä Kreivi Almavivan (tenori) ja Kreivittären (sopraano) avioliitot ovat hajonneet. Kreivitär on karkoitettu linnasta mukanaan tytär Inez (sopraano). Figarosta on tullut täysin häikäilemätön ja kiinnostunut vain rahasta. Cherubinosta (basso) on kasvanut sotilasajan myötä itsetietoinen mies, joka rakastaa Ineziä. Pystyäkseen lähestymään tunnistamattomana Ineziä hankkii hän Figaron (= Figaro II) nimellä Cherubinon suosituskirjeen päästäkseen Kreivin palveluskuntaan. Oikea Figaro (= Figaro I) on saanut Kreivin vakuuttuneeksi antaa Inez vaimoksi tietylle Don Alvarolle (tenori). Tämä on oikeasti kuitenkin vain tallirenki Torribio, joka on luvannut Figarolle vastapalvelukseksi puolet myötäjäisistä. Uusi hahmo on nuori runoilija Plagio (baritoni), jolle Figaron luvannut saavan kaikesta aiheen uudelle komedialleen. Tällä tarkoitetaan tietenkin Kreivin ja tämän tyttären petkuttamista, minkä Figaro haluaa ikuistaa kirjallisuudeksi Plagion avulla. Susanna ja Kreivitär tukevat Ineziä estääkseen epätoivottavan pakkoavioliiton. Lopussa Figaro II/Cherubino saa Ineksen, Figaro I:n metkut paljastuvat ja tämä ajetaan pois linnasta, kun taas Susannasta tulee Kreivin rakastajatar.

Sisältö ja musiikki

Oopperan ensimmäinen sivu

I NÄYTÖS

Palvelijat juhlivat linnassa Inezin saapumista, sillä tarkoituys on viettää Kreivin tyttären ja rikkaan porvarin Don Alvaron häitä. (Coro: Compagni al suon de’ pifferi). Todellisuudessa Alvaro on köyhä tallirenki ja Figaron löytö, sillä hän haluaa saada puolet myötäjäisistä ja jättää Kreivin sekä Susannan. Toisaalta Figaro on luvannut runoilija Plagiolle herkullisen aiheen uudeksi komediaksi Inezin ja Kreivin petkuttamisesta. (Aria d’introduzione: Bravi amici, va benone). Kreivi epäilee, josko pakkoavioliitto miellyttää Ineziä, mutta lohduttautuu omasta kokemuksesta, kuinka avioliitto on paras keino tunteiden kuolettamiselle. (Cavatina; Che mai giova al nostro bene). Inez ilmaantuu Kreivittären ja Susannan kera, ja neito on päättänyt vastustaa avioliittoa, minkä lisäksi hän on rakastunut toiseen, joka on sankariksi muuttunut Cherubino. Molemmat muut naiset tukevat Ineziä. (Coro: Benvenute le nostre padrone & Terzetto: Esser tratte nel castello.). Cherubino saapuu valepuvussa nimellä Figaro ja ojentaa Kreiville suosituskirjeen, jossa pyydetään Cherubinoa eli Figaro II:sta pääsemään Kreivin palvelukseen. Alkuperäisen Figaro I:n raivon vuoski Kreivi ottaa Figaro II:n. (Cavatina: Un gentile colonello). Cherubino on tyytyväinen, ettei pitkän poissaolon vuoksi häntä tunnisteta. Näin hän voi ponnistella saavutaakseen Inezin ja tehdäkseen tämän pakkoavioliiton tyhjäksi. Cherubino ja Inez julistavat rakkauttaan. (Duetto: Sei troppo facile e spaventarti). Figaro I on kuullut kohtauksen ja rientää varoittamaan Kreiviä. Cherubino järjestää kohtauksen, jossa, jossa Inez pyytää hänetä turhaan apua isän järjestelyjen vuoksi. Kreivi kehuu Figaro II:ta ja moittii Figaro I:tä paranoiasta. (Quartetto: No signoa, vel ripeto). Figaro on epävarma, mutta tajuaa, että tilanne käy hänelle uhkaavaksi. Keskustelu Plagion kanssa vahvistaa hänen epäilyjään. (Recitativo: Figaro ti sveglia). Cherubino ja Susanna tapaavat puutarhassa. He laskevat leikkikä Figaron kustannuksella, jonka suunnitelmat he ovat saaneet toistaiseksi karille. Kreivi ja Figaro ovat kuulleet keskustelun, joten he kutsuvat väkeä paikalle ottamaan petturit kiinni. Mutta Cherubino keksii tavanneensa Susannan ja tunnustaneensa tälle rakkautensa, mikä saa kaikki nauramaan Figaron oletetun aisankannattajuuden vuoksi. (Finale: Né Susanna, né il mio bene).

II NÄYTÖS

Palveluskunta pitää hauskaa Figaron kustannuksella, ja Plagio etsii uutta teatteriryhmää. (Coro: L’avventura è singolare). Susannalla ja Figarolla on raju yhteenotto. Figaro tuntee vaimonsa liian hyvin uskoakseen tämän suhdetta Figaro II:een. Niinpä hän painostaa Susanna kertomaan totuuden, mutta tilanne häiriintyy Plagion puuttumisella tapahtumaan. (Duetto-Terzetto: In quegli occhi, bricconcella). Inez ja Cherubino tapaavat Susannan huoneessa, mutta Figaron ilmaantuminen saa heidät paniikkiin. He piiloutuvat kaappiin, josta Figaro, Kreivi ja Kreivitär keksivät heidät. Kreivi ajaa Cherubinon ja Susannan pois linnasta. Figaro olettaa toiveidensa täyttyneen. (Sestetto: È cosí? Con chi ho parlato?). Kreivi vakuuttaa Figarolle alkuperäisen suunnitelman pätevän yhä ja haetuttaa paikalle notaarin Ineksen ja Don Alvaron avioliiton vahvistamiseksi. Susanna ilmaantuu paikalle lähtöaikeissa, mutta Kreivi on yhä heikkona tähän ja haluaa häänet rakastajattarekseen. (Duetto: Tu lo volesti, ingrata). Kuoro johdattaa aviomiehen paikalle, mutta Inez kieltäytyy yhä tottelemasta isäänsä eikä halua naida Don Alvaroa. (Coro: Signore, si accomodi & Rondo: Se generoso e nobile). Plagio luullen notaaria toiseksi runoilijaksi karkottaa tämän ja ottaa notaarin paikan. Keskustelussa Kreivin kanssa Plagio kertoo suunnitelusta komediasta, josta tämä tunnistaa itsensä. Oikea notaari saapuu uudemman kerran, joten häämenot voivat jatkua. Silloin Cherubino paljastaa itsensä, Don Alvaron tallirenki Torribioksi ja kertoo Figaron punomasta juonesta. Kreivi ajaa Figaron pois ja yhdistää rakastavaise. Lopuksi Plagio sanoo yleisölle kaiken olleen vain leikkiä, josta hän toivoo itselleen aplodeja. (Finale: Siete voi che m’aspettate?).

Petrella, Pedrotti

Muita vaihtelevasti läsnä- tai poissaolevia oopperasäveltäjiä ovat mm. Errico Petrella (1813–77) buffallaan Il carnevale di Venezia (1851), Carlo Pedrotti (1817–93) buffaoopperallaan Tutti in maschera (Kaikki naamioissa, 1856), semiseriallaan Fiorina (1851), Vesuviuksen purkaukseen liittyvällä vakavalla oopperallaan Jone (1858) sekä Verdiä lähestyvällä teoksellaan La contessa di Amalfi (Amalfin kreivitär, 1864).

Antonio Cagnoni

Antonio Cagnoni (1828–96) oli 20 oopperan säveltäjä ja tärkeä nimi farsallaan Amori e trappole (Rakkauksia ja kepposia, 1850). Hän oli yksi 13:sta säveltäjästä (mm. Bazzini, Pedrotti, Federico Ricci, Lauro Rossi), jotka osallistuivat Verdin ideoimaan Messa per Rossiniin heti mestarin kuoleman jälkeen (1869; ensiesitys vasta 1988).

Cagnonin suosituimpia teoksia ovat Michele Perrin (1864) ja Papa Martin (1871). Oopperoissaan Claudia (1866), Un capriccio di donna (Naisen oikku, 1870) ja Francesca da Rimini (1878) Cagnoni käyttää henkilöihin liittyviä johtoaiheita.

Don Bucefalo

Don Bucefalo (1847) on kolminäytöksinen melodramma giocosa eli buffa Calisto Bassin librettoon Giuseppe Palomban libreton Le cantatrici villanen (Maalaislaulajattaret) mukaan. Saman oopperan oli säveltänyt jo Valentino Fioravanti 1799. Cagnonin versio oli 19-vuotiaan säveltäjänalun päättötyö Milanon konservatorioon. Oopperaa esitettiin sitten Italian monissa teattereissa, Pariisiissa ja Montevideossa. Oopperassa on käytössä yhä osittain Rossinin malli, mutta myös Donizetti on ollut yksi lähtökohta, etenkin tämän Lemmenjuoma. Cagnonin riemukas buffa on ooppera oopperan tekemisen vaikeudesta.

Juoni ja musiikkia

Nimihenkilö on laulunopettaja (basso), Carlino (tenori) on sotilas, hänellä on vaimo Rosa (sopraano), jolla on rakastajana kreivi Belprato (tenori); lisäksi henkilöitä ovat talonpoikaisnaiset Agata (mezzosopraano) ja Gianetta (sopraano) sekä vanhempi rikas kavaljeeri Don Marco Bomba (basso).

’I NÄYTÖS

Don Bucefalo tapaa kahvilassa naisia, jotka laulavat sadonkorjuun ylistystä, ja oppitunneilla hän uskoo saavansa naiset laulamaan vielä paremmin ja valloittavan sitten maailman.

Yksi naisista on Rosa, jonka mies Carlino on kenties saanut surmansa sodassa. Rosa toivoo opetusta ja mielii sillä tavoin saavansa miehekseen Belpraton. Hänen näyttävä cavatinansa seuraa italialaisen scenan perusmallia ja sisältää

resitatiivin jälkeen

hitaan melodisen Larghetto-osan,

joka johtaa Allegro moderato -cabalettaan

ja se edelleen strettaan.

Kreivi Belprato on korviaan myöten rakastunut Rosaan.

Rosa, Agatha, Belprato ja Bucefalo keskustelevat laulamisen vaikeuksista oopperasta, jonka Bucefalo aikoo laatia ja esityttää. Valepukuinen Carlino sotilaana toivoo tapaavansa Rosan, ja kuulee kotonansa Bucefalon antamassa laulutuntia sekä ihmettelee, josko Rosa pitää yhä opettajasta. Rosan naapuri Marco on niinikään pihkassa nuoreen naiseen.

Avausnäytöksen lopussa pohditaan oopperan tekemisen vaikeuksia, etenkin Bucefalon epätoivoa huonon laulamisen vuoksi.

ja lopulta päädytään rossinimaiseen crescendoon, säkeiden ja sanojen nopean höpötysmäiseen toistoon.

II NÄYTÖS

Bucefalon ooppera on valmistunassa, vaikka kyläläisillä on huolenaiheensa. Bucefalon yrittää kirjoittaa Rosalle ja Agatalle sopivia aarioita. Bucefalo on epätoivoinen oopperansa säveltämisen kanssa ja pyytää muusilta innoitusta kohtauksen (scena ed aria) alun resitatiivissa:

hän alkaa kamppaillu työn parissa ja toivoo neronleimausta (fulmine) cavatina-vaiheessa

 

jonka saatuaan työt alkavat luistaa kohtalisen nopeassa tempossa

kunnes miekkonen on luovan energian synnyttämässä hurjassa vauhdissa cabalettan saavuttaessa uuden tempon.

Rosa on ilahtunut, mutta kun mustasukkainen Marco tulee paikalle, hän joutuu napit vastakkain Bucefalon kanssa. Yhtäkkiä valepukuinen Carlino saapuu ja luulee Rosan olevan uskoton.

II finaalin loppu tuo mieleen taitavuudessaan jopa Donizettin Lucia di Lammermoorin suuren seksteton.

III NÄYTÖS

Marco ja Bucefalo ovat lopettaneet riitelyn. Marco rahoittaa oopperan ja haluaa laulaa bassopääroolin. Agata on mielestään yhä hyvä laulaja kuin Rosa, joka kuitenkin vie päähuomion.

Säveltäjä tuntuu ainakin uskovan Agatan taiteeseen, ainakin ekspressiivisyyden suhteen.

Belprato haluaa yhä naida Rosan, joka kuitenkin on alkanut epäilemään asiaa. Bucefalo harjoittaa orkesteria turhan pitkään, joten kuullaan herkullisia eri soitinten jäljittelyitä laulamallakin.

Yhtäkkiä Carlio ilmaantuu, riisuu sotilaspukunsa ja hän menee jälleen yhteen Rosan kanssa pienen syyttelyn jälkeen.

Esiintyy kaikenlaista hämminkiä, mutta kaikki päättyy onnellisesti ja Rosan ylitsevuotavaan onneen.

ja

Lauro Rossi

Lauro Rossi (1812–85) syntyi Maceratassa, opiskeli Napolissa mm. Niccolò Zingarellin johdolla ja valmistui 1829. Hän alkoi kirkkomusiikkisäveltäjänä, mutta siirtyi oopperan puolelle buffallaan Le contesse villane (Maalaiskreivittäret, 1829, Milano), melodramma buffo. Hän matkusteli esityttäen maestrona oopperoitaan eri kaupungeissa (Napoli, Milano, Rooma, Torino) ja johti Meksikossa (1835–44) italialaista oopperaseuruetta. Rossi toimi Milanon Verdi-konservatorion johtajana (1850–) ja Napolissa samassa tehtävässä (1871–78). Hänen sävellysoppilaitaan oli mm. Ruggiero Leoncavallo. Verdi pyysi Rossia säveltämään Agnus Dei -osan muistoteokseen Messa per Rossini (1869).

Rossi sävelsi noin 30 oopperaa, myös vakavia oopperoita, mutta buffa-säveltäjänä libretisti Felice Romani piti Rossia Donizettin työn jatkajana. Koomisista oopperoista tunnetuimpia ovat La scommessa di matrimonio (Vedonlyönti avioliitosta, Napoli, 1831), commedia per musica, A. Passaron librettoon; Maria Malibraniin suuren vaikutuksen tehnyt ja tilaukseen johtanut La casa disabitata (Asumaton talo, Milano, 1834), melodramma giocoso, J. Ferrettin librettoon; La figlia di Figaro (Figaron tytär, Wien, 1846) melodramma giocoso, Ferrettin librettoon; Il domino nero (Musta domino, Milano, 1849) opera comica, Rubinon librettoon.

Vakavista oopperoista tunnetuimpia ovat Le Sabine (Sabiinittaret, Milano, (1852), melodramma, Giovanni Peruzzinin librettoon, joka kertoo Rooman varhaishistoriasta ja Romuluksesta sekä Cleopatra (Torino, 1876). Shakespearen näytelmän Antony and Cleopatra pohjalta libreton laati Marco D’Arienzo lajinimellä melodramma. Ooppera menestyi Verdin Aidan vanavedessä. Siinä on hienoja yhtye- ja juhlakohtauksia sekä Kleopatran iso kohtaus 2. näytöksen alussa.

Carlos Gomes

Brasiliassa, São Paulon maakunnassa syntynyt Antonio Carlos Gomes (1836–96) opiskeli keisari Dom Pedro II:n ansiosta ensin Rio de Janeiron konservatoriossa (1860-64) ja sävelsi tuona aikana kaksi oopperaa. Seuraavaksi keisari myönsi hänelle kuninkaallisen apurahan opiskeluun Italiassa, Milanossa (1864). Gomes opiskeli Lauro Rossin ja Alberto Mazzucaton johdolla kolme vuotta ja sävelsi sen teattereihin sekä myöhemmin Rio de Janeiroon useita oopperoita.

Gomesista tulikin ensimmäinen Uuden Maailman säveltäjä, joka hyväksyttiin laajalti Euroopassa. Hänen eräs yhteensä kuudesta niinikään Milanossa ensiesityksensä saaneesta 11 oopperasta tai operetista on Maria Tudor (1878), dramma Lirico (1879, Milano) Arrigo Boiton ja Emilio Pragan librettoon Hugon näytelmän Marie Tudor pohjalta. Hänen orjuuden vastainen oopperansa Lo schiavo (Orja, ensi-ilta 1889 Rio de Janeiro) kertoo intiaanien ja portugalilaisten välisestä suhteesta ja konfliktista. Sittemmin hän sävelsi oopperan Condor (1891, Milano) sekä kantaatin Colombo (1892) Kolumbuksen Amerikan löytämisen 400-vuotisjuhlallisuuksiin.

Il Guarany

Il Guarany (1870), opera-ballo José de Alencarin romaanin  O Guarani pohjalta tehtyyn Antonio Scalviniin ja Carlo d’Ormevillen italiankieliseen librettoon oli kansallisine aiheineen ja tansseineen (mm. Baccanale Indiano) La Scalassa sensaatiomainen menestys, ja Vittorio Emmanuele II palkitsi hänen kunniamerkillä, minkä jälkeen teos nähtiin kaikkialla Euroopan metropoleissa. Gomesia pidettiin jopa Verdin seuraajana ja häntä verrattiin myös Rossiniin. Verdi lausui Milanon ensi-illan jälkeen: ”Tämä nuorukainen aloittaa siitä, mihin minä jäin.” Ooppera on sekoitus eteläamerikkalaista folklorea, italialaista ja ranskalaista musiikkia, paikoin grand opéra Meyrbeerin tapaan.

Juoni ja musiikki

Oopperan sisältönä on kahden intiaaniheimon ja valkoisten valloittajien, portugalilaisten ja espanjalaisseikkailijoiden välisistä yhteenotoista. Tapahtumapaikka on Rio de Janeiro ja lähiseutu 1560.

I NÄYTÖS

Alkusoiton musiikki on taistelu- ja rakkausaiheineen täysin italialaisen oopperan, lähinnä Verdin esimerkkiä seuraava; sama koskee pääosin myös oopperan melodiikkaa. Metsästysretken jälkeen portugalilainen Don Alvaro (tenori) ja espanjalaisseikkailijat Gonzales (baritoni), Ruy-Bento (tenori ja Alonso (basso) tapaavat portugalilaisen hidalgo Don Antonio de Marizin (basso) luona. Kuullaan Metsästäjien kuoro, ”Coro di cacciatori”.

Alvaro ja Gonzales ovat rakastuneita Don Antonion tytär Ceciliaan (sopraano). Hidalgo suhtautuu heihin suopeasti, mutta kertoo, että eräs hänen miehistään on surmannut aymoré-intiaanin, minkä sovittaminen ei onnistu millään tavoin. Vastikään eräs heimon intiaaneista on hyökännyt Cecilian kimppuun, mutta hänet oli pelastanut guarany-untiaani Peri (tenori). Hidalgo pyytää Periä auttamaan aimorè/aymoré-heimon kukistamisessa tietämättä, että Peri ja Cecilia ovat rakastuneet toisiinsa. Cecilia laulaa onnestaan bolero-rytmissä ennen kuin isä ilmoittaa hänelle valitsemansa sulhasen nimen.

Don Antonio hyväksyy Don Alvaron kosinnan, mutta kun Cecilia vastustelee, isä käskee häntä tottelemaan. Sotilaat vetäytyvät neuvonpitoon, kun taas Cecilia ja Peri tunnustavat toisilleen rakkautensa. Avausnäytöksen suuri Perin ja Cecilian duetto ”Sento una forza indominata, che ognor mi tragge a te” (Tunnen pidättelemätöntä voimaa, joka alati vetää minua puoleesi) kuului monien kuuluisien oopperaparien keskeisiin numeroihin Enrico Carusoon ja Emmy Destinniin saakka (levytys 1914). Dueton alku on rakkauden täyteinen,

mutta lopuksi kuoleman ajatus täyttää Cecilian mielen.

II NÄYTÖS

Peri on vetäytynyt viidakkoon rotkoon, jonne ilmaantuu Gonzales miehineen. Peri kuulee heidän keskustelunsa: miehet haluavat ottaa haltuunsa Antonion hopeakaivoksen ja ryöstää Cecilian. Peri tulee esiin ja haastaa miehet: muuta pakenevat, mutta Gonzales ja Peri jäävät taistelemaan. Peri selviää voittajana ja vannotuttaa Gonzalesin jättämään maan. Gonzales yhdyttää espanjalaiskumppaninsa näiden leirissä, ja he laulavat yhdessä canzonen ”Del aventuriere”. Gonzales laulaa aluksi resitatiivia kuoron kommentoimana,

kunnes koko joukko yhtyy tanssirytmiseen canzoneen.

Gonzales ei aio pitää lupaustaan, vaan aikoo ystävineen yhä saada ryöstösaaliin ja kidnapata Cecilian. Cecilia on parvekkeella ajatelleen rakkauttaan Periin. Gonzales yllättää neidon napatakseen tämän. Peri kuulee Cecilian avunhuudot, saapuu paikalle ja haavoittaa Gonzalesia. Peri kertoo hidalgolle petossuunnitelmasta, minkä Gonzales kiistää. Aymoré-intiaanit tekevät hyökkäyksen, minkä Antonion miehet torjuvat, mutta aymorét onnistuvat kaappaamaaan Cecilian.

III NÄYTÖS

Kannibalistisen aymoré-leirin päällikkö Il Cacico/Kazike (basso) haluaa naidan Cecilian. Peri tulee pelastamaan neitoa, mutta jää kiinni ja hänet tuomitaan kuolemaan ja heimon vanhimpien syötäväksi. Ennen teloitusta kutsuvat intiaanit jumaliaan sekä järjestävät laulua- ja tanssi-rituaalin (= balettikohtaus), joka liittyy suunniteltuihin uhrimenoihin ja joka jakaantuu neljään pääosaan ja on oopperassa lähimpänä paikallista musiikkifolklorea.

Ensimmäinen pääosa:

Peri sidotaan puuhun ja päällikkö Cacico raahaa mukanaan Ceciliaa:

joukot liikkuvat eteenpäin

Peri määrää kauneimman intiaaninaisen viemään hedelmiä ja viiniä Perille, joka kieltäytyy.

Perille tarjotaan luumiekkaa, mutta hän pudottaa sen maahan.

Toinen pääosa, Passo selvaggio (≈ ”villi askel”), joka on tanssi heimon miehille ja naisille.

Kolmas pääosa, Passo delle freccie (≈ ”Nuolitanssi”)

Yllättäen tansseissa on myös masurkka.

 

Neljäs pääosa, Gran marcia – Bacchanale indiana, marssi intiaanien omien soittimien kera.

Intiaanilapset lelujen/lelusoittimien kera.

Intiaanit marssivan sombrerojen kera.

Tanssien päätös.

Rakkauspari tunnustaa taas lempensä. Antonion joukot saapuvat parahiksi ja pelastavat vangit, mutta Don Alvaro kuolee taistelun tiimellyksessä.

IV NÄYTÖS

Petolliset espanjalaiset liittyvät yhteen aimorè-heimon kera tuhotakseen Antonion, ja etenkin Gonzales haluaa kostaa Perille. Hyökkääjät piirittävät linnaa, mutta Peri tietää salaisen pakotien sieltä ulos. Koska Antonio ei luota pakanaan, Peri antaa kastaa itsensä.

 

 

 

 

Don Antonio ja Peri laulavat dueton kasteen jälkeen.

Ennen kuin pari onnistuu pakenemaan, he laulavat Antonin kanssa sydäntä särkevät jäähyväiset.

Antonio räjäyttää koko linnan ilmaan ja tuhoaa samalla itsensä ja myös hyökkääjät.

Nicola Vaccaj

I näytöksen lopussa Julia pelkää Romeon kuolleen. Vaccai kirjoittaa fioritureja bel canto- tradition mukaisesti hitaassa cantabile-tempossa.

GIULIETTA
Ah! Per Romeo v’invoco,
Numi, destino, amor.

II NÄYTÖS

Julian ja Capulettien perhelääkäri Lorenzon, Capellion sukulaisen duetto:

GIULIETTA
Là riposa il mio germano
da Romeo trafitto e spento…
Sorgerà dal monumento
del mio fallo punitor.

LORENZO
Là vedrai l’amata mano
di Romeo dall’arca trarti.
Là null’altro al tuo sembiante
fia presente che l’amor.

A 2
Lungi il timor dal core:
scendo/i all’avel da forte,
tolta per man d’amore
sia la sua preda a morte…
E il sol per me/te risorgere
più lieto ancor vedrò.

Oopperan loppuduetto, ensin pianoversion alku

ja dueton lopuksi Romeon kuolema,

GIUIETTA
Ed io ritorno a vivere
quando tu dei morir!

ROMEO
Cessa… il vederti in pena
accresce il mio martir.
Più non ti veggo… ah! Parlami…
Un altro accento ancor…
Rammenta il nostro amor…
Giulietta, rammenta…
Io manco… addio!…

GIULIETTA
Oh! Sfortunato, attendimi…
Non mi lasciare ancor…
Posati sul mio cor…
Ei muore! Romeo!… Oh Dio!
(Romeo muore, Giulietta cade svenuta).

Lopuksi Giuliettan kuolinlaulu

GIULIETTA
Tu t’arretri… il ferro neghi…
Fin d’un ferro, oh Dio! son priva,
fin d’un ferro!
Ah crudel! Se vuoi ch’io viva,
mi ridona il mio tesor.
Vano pianto, vani voti…
Tu nol puoi, né il Cielo istesso…
A Romeo mi uccida appresso…
mi consumi il mio dolor!
(si precipita sopra Romeo)

 

 

Giuseppe Persiani

Giuseppe Persiani (1799–1869) syntyi Recanatissa, jossa sijaitsee Teatro Persiani, ja kuoli Pariisissa. Hän opiskeli Zingarellin johdolla Napolissa ja asettui 1824 Roomaan oratoriosäveltäjäksi. Hänen oopperatuotantonsa pääosa, yhdeksän oopperaa, valmistuivat varhain (1825–29), jolloin Persiani oli maineessa ja kysytty säveltäjä. Loput yhteensä 11 oopperasta ovat ajalta 1835–46. Persianin musiikki on säestysrytmeineen ja laulutyyleineen lähellä Belliniä ja Donizettia.

Ines de Castro

Ines de Castro (1835), tragedia lirica Cammaranon tekstiin oli Persianin suurin menestys ja on yhä esillä. Oopperan musiikki on harmonisesti yksinkertaista, mutta rytmisesti ja laulullisesti vetävää. Pohjalla oleva tarina kertoo 1300-luvulla eläneestä galicialaisesta aatelisnaisesta Ineksesetä, josta tuli Portugalin kuningas Pedro I:n (1357–) rakastajatar ja neljän lapsen äiti sekä kuolemansa jälkeen (1355) postuumisti kuningatar.

Aihe on kiinnostanut ainakin yhdeksää säveltäjää, jotka ovat laatineet siitä samannimisen oopperan: Bernhard Anselm Weber (1790, Hannover), Niccolò Antonio Zingarelli (1798), Walter Savage Landor (1831), Pietro Antonio Coppola (1842, Lissabon), Thomas Pasatieri (1976, Baltimore), James MacMillan (1996, Edinburgh), Andrea Lorenzo Scartazzini nimellä Wut (”Raivo”, 2006, Erfurt) ja James Rolfe (2009, Toronto). Maalaus: Eugénie Servières, Inés de Castro supplica con i suoi figli il re Alfonso IV, 1822 (Ines de Castro rukoilee armoa lapsilleen kuningas Alfonso IV:n edessä (Versailles’n palatsi).

Ines kuoli vaikutusvaltansa vuoksi edellisen kuninkaan Alfonso IV:n määräyksestä, kun hän oli kuunnellut neuvonantajiaan. Persianin oopperassa Alfonso vangitsee sekä poikansa Don Pedron että Ineksen. Ooppera päättyy ajalle välttämättömään, tällä kertaa juonittelija Gonzalesin Inekselle antaman myrkyn tuottamaan sankarittaren hulluuskohtaukseen ja kuolemaan. Ineksen osa on vaikea ja sen lauluosuus käsittää yli kaksi oktaavia, jiten se oli sopiva espanjalaisen mezzosopraano Maria Malibranin laulettavaksi. Seuraavassa näyte nimiroolin vaatimuksista oopperan alusta Ineksen scenassa ja cavatinassa, joka päättyy tässä cabalettalla tempossa Allegro brillante ja tekstillä ”Rakas hetki rakkauden huumassa, kuinka paljon kyyneleitä vuodatinkaan, kuinka paljon sydämen tykytyksiä koinkaan, kaikki se häipyi ajatuksista”:

Riccin veljekset

Riccin veljekset Luigi (1805–59) ja Federico (1809–77) syntyivät ja opiskelivat Napolissa sekä sävelsivät oopperoita erikseen ja yhteistyönä neljä oopperaa.

Luigi Ricci

Luigi Ricci työskenteli pääosin Odessassa ja Triestessä ennen kuolemistaan mielisairaalassa Prahassa. Hänen erikoisalansa oli komedia, ja La serva e l’ussero (Palvelustyttö ja husaari; Pavia 1835) on lyhyt, onnistunut farssi. Hänen omaan tuotantoonsa kuuluu mm. Le nozze di Figaro (Figaron häät, 1838), joka tosin oli fiasko.

Federico Ricci

Federico Ricci saavutti suosiota Walter Scottin romaaniin Midlothianin sydän perustuvalla oopperallaan La prigione di Edimburgo (Edinburghin vankila, 1838), joka käsittelee Italiassa harvinaista aihepiiriä onnistuneesti. Federico toimi Wienin epäonnistumisten jälkeen 16 vuotta opettajana Pietarissa, kunnes hän muutti 1869 Pariisiin säveltääkseen siellä ranskalaisia komedioita, mm. Une folie à Rome (Hullutus Roomassa, 1869).

Yhteistyöooppera

Veljesten neljästä yhteistyössä tehdystä oopperasta kestävimmäksi on osoittautunut Crispino e la comare (Crispino ja keiju; Venetsia 1850; ranskal.rev. 1866, Liège), melodramma fantastico-giocoso Francesco Maria Piaven librettoon. Yhteisteos on ajan menestyksekkäimpiä italialaisia koomisia oopperoita ja viimeisiä buffa-tradition näytteitä. Se tapahtuu 1700-luvun Venetsiassa.

Henkilöt

*Crispino Tacchetto (basso)
*Annetta, edellisen vaimo (sopraano)
*Fabrizio, lääkäri (baritoni)
*Mirabolano, lääkäri ja apteekkari (basso)
*Contino del Fiore, toscanalainen (tenori)
*Don Asdrubale, rikas ja ahne sisilialainen (2. basso)
*Lisetta, edellisen veljen/sisaren tytär (sopraano)
*La Comare (sopraano)
*Bortolo, muurari (basso)

Oopperassa pilkataan lääkärin ammattia: onneton lukutaidoton suutari Crispino on päättämäisillään päivänsä, kun Comare-haltija muuttaa hänet suosituksi lääkäriksi, huijaritohtoriksi. Crispino onnistuu ennustamaan Bortolon ja Lisettan toipumisen sekä Don Asdrubalen, Lisettan sedän kuoleman. Crispino ei kuitenkaan osaa hallita omaisuuttaan ja käyttäytyy huonosti vaimoaan Annettea kohtaan. Kun Haltija on näyttänyt pöyhistyneelle ja rikastuneelle Crispinolle helvetin, jonne moiset keinottelijat joutuvat, hän muuntaa miekkosen takaisin suutariksi ja onnelliseksi perheenisäksi.

Juoni ja musiikki

I NÄYTÖS

Crispino Tacchetto on kokeillut monia töitä ja on nyt rutiköyhä suutari, joka ei kyekene elättämään perhettään, joten hänen vaimonsa Annetta kaupustelee ympäri Venetsiaa satukirjoja ja lemmenlauluja. Don Asdrubale, jonka alainen Crispino on, uhkaa häätää miekkosen maksamattomien vuokrien vuoksi. Don aikoo naida suojattinsa Lisettan saadakseen tämän myötäjäiset nuoren kreivi del Fioren pettymykseksi, sillä tämä rakastaa neitoa. Asdrubale lupaa kuitata Tacchetton perheen velat, jos Annetta lupaa hänelle ennakkoa. Lisetta vastaa Asdrubalen rakkauteen, mutta käy voinniltaan yhä huonommaksi. Tohtori Fabrizio ei pysty parantamaan Lisettan psykosomaattista sairautta, joten hän kehottaa Asdrubalea suostumaan Lisettan ja nuoren kreivin avioliiton. Epätoivoinen Crispino aikoo hukuttautua kaivoon, mutta hänet yhyttää salaperäinen naishaltija, joka vakuuttaa Crispinon lukutaidottoman Crispinon mahdollisuuksista lääkärinä, sillä maailma on täynnä epäpäteviä lääkäreitä. Crispinon tarvitsee vain tavata potilaansa, ja jos Haltija on paikalla, potilas kuolee, ja jos hän ei ole paikalla, potilas jää henkiin

. Haltija on Rouva Kuolema, joka haluaa kostaa crispinon kautta kaikille huonoille lääkäreille. Crispino ei tiedä tätä, vaan ottaa Haltijan tarjoamat rahat, joilla hän voi maksaa velkansa. Epäuskoinen vaimo lopulta lopuksi uskoo miestään ja iloitsee tämän kanssa.

Federico on säveltänyt oopperan parhaat musiikkiosuudet, vaikkakin useimmat oopperan numerot ovat Luigin käsialaa. Federicon säveltämä romanssi (I:2) “Bella siccome un angelo” (Kaunis kuin enkeli) sisältää saman tekstin kuin Donizettin Don Pasquale. Seuraavassa ”Kaunis kuin enkeli” -romanzan alku: ”Kaunis kuin enkeli/sinut näin ja sinua palvoin/ja yhä useammin pamppailun/tämän sydämen tunsin.”

 

Seuraavassa da capo -vaihe koristeluineen: ”kaiken tiesin voittavani/Lisettani, Lisettani/sinun ansiostasi!”

Luigin säveltämä Crispinon ja Annettan duettofinaali (I:8) ensimmäisen näytöksen päätökseksi on helmi, samalla laaja ja monivaiheinen kohtauskompleksi, jollaisia myös Verdi sävelsi viimeistään 1850-luvulla, selvimmin Rigolettosta eteenpäin.

Allegro trattenuto = resitatiivi: ”Son qua, Annetta”.

ANNETTA
(di dentro)

CRISPINO
(andandole incontro)
Son qua, Annetta.
Allegramente sai?

ANNETTA
Ah! ti ritrovo alfine!
Sei fuggito così tutto arrabbiato,
ed io n’ebbi tal pena,
che dietro ti son corsa,
e ti raggiunsi a stento e domandando.

Allegro con brio = cabaletta 1: ”Vedi, o cara, tal sacchetto?” (Näetkö, oi rakas, tuon pussukan?)

CRISPINO 
Vedi, o cara, tal sacchetto?

ANNETTA
È uno scherzo, ci scommetto.

CRISPINO
Senti, Annetta, questo suono?

ANNETTA
Quanto è bello!… sì lo sento!

CRISPINO
Disperato più non sono,
qui ci stan oro ed argento.

ANNETTA
Propriamente?

CRISPINO
Propriamente.
Guarda, guarda.

ANNETTA
Oh! veramente!
Ma di chi? di chi sarà?

CRISPINO
Mia assoluta proprietà.

Andante sostenuto = cantabile: ”Se trovasti una comare”

ANNETTA
Se trovasti una comare,
io trovar saprò un compare;
la vedremo, signor mio.
Ingegnarmi saprò anch’io;
già più d’un mi fa il galante,
vo’ ascoltarlo a tuo dispetto;
con un guardo, un sorrisetto,
so ben io quel che farò.
Va pur là; brutto birbante,
che ben ben t’acconcerò.

Allegro giusto = resitatiivi 2: ”Dal velen crepar mi sento”

ANNETTA
Dal velen crepar mi sento…

CRISPINO
Pensa all’oro ed all’argento.

ANNETTA
(gli stende la mano)
Pace dunque…

CRISPINO
(rifiutandosi)
Ah birichina.

Allegro giusto 2 = cabaletta 2: ”Ah sì, sì, marito mio”

ANNETTA
Ah sì, sì, marito mio,
s’è finito di penare.
Benedetta la comare
che godere ne farà!
Addio storie, fame addio;
(si mette a ballare)
là, larà, larà, là, là.

& Stretto: ”la la la ra la”

ANNETTA & CRISPINO
Là, larà, larà, là, là.

II NÄYTÖS

Suutaria ja kirjakauppiasta ei ole; sen sijaan suutarin oven yllä on merkki ”Lääkäri”, ja nimikin on vaihtunut muotoon De Tacchetti. Annetta on onnellinen voidessaan nyt nauttia kaikesta tarvitsemaansa: vaatteita, vaunuja, juhlia, kosijoita. Annette laulaa hersyvän aarian uuden elämän innoittamana: ”En ole enää se Annetta kaupustelija, suutarinvaimo”

Io non sono più l’Annetta
vendi­storie, ciabattina;
dottoressa, e più bellina
di me inver non ci sarà.
Ah il piacere che m’aspetta
col pensier pregusto già!
Gran velluti, cappellini,
(passeggia pomposa)
piume, guanti sopraffini,
scialli turchi, scialli inglesi,
rococò, mode francesi.
Una casa da signora,
un palchetto a ogni teatro;
in campagna un tiro a quattro;
la mia gondola in città.
Sempre aperta la mia mensa,
sempre piena la dispensa;
a dozzine gli eleganti
mi faran da spasimanti! ~
Quel che luce il mondo adora;
senza soldi una contessa
è assai men che dottoressa,
e tesori Annetta avrà.
Ah il piacere che m’ aspetta
col pensier pregusto già.
(entra in casa)

Kaikki pilkkaavat uutta lääkäriä, mutta kun hän tekee ihmeen saamalla katolta pudonneen ja muiden lääkäreiden toivottomaksi julistaman Bortolon tervehtymään. Crispino alkaa väheksymään kollegoitaan, mutta nämä ja koko väki ylistää miekkosen urotekoja.

III NÄYTÖS

Crispinosta on tullut sietämätön, itsekeskeinen persoona, joka käyttäytyy huonosti kotona ja puhuu pahaa muista lääkäreistä, jotka ovat vihaisia valelääkärin vietyä heidän potilaansa, esimerkiksi Mirabolanon potilas Pandolfettin. Haltijan ilmoituksen mukaisesti Asdrubale kuolee, ja toisaalta kreivi del Fiore saa Lisettansa. Kolmannen näytöksen buffotertsetto (III:8) “Di Pandolfetto medico” (Pandolfettosta tuli lääkäri noin vuosi sitten) farmaseuttilääkäri Mirabolanon (basso), Crispinon ja lääkäri Fabrizion (baritoni) kesken on sekin myöhäisen napolilaisen ooppera buffan hienoimpia väläyksiä vuosisadan puolivälissä.

MIRABOLANO
Di Pandolfetti medico
era da circa un anno;
ben le mie cure andavano…

CRISPINO
Ah no, qui sta l’inganno…

MIRABOLANO
Quando l’inevitabile
dottore ciabattino
presso di lui s’ insinua,
e in modo il più asinino,
bandito ogni mio recipe,
lo getta nel canale,
la cura assume e medica
all’uso suo bestiale:
or d’inquietarmi, ditemi,
ho io ragion sì o no?
Parlatemi pur candido,
mio giudice vi fo.
(Quel buffone, animalone
neghi il fatto, se lo può.)

 

ja

 

CRISPINO
(Con due sillabe il buffone
r confondere saprò.)

FABRIZIO
(Più ridicola questione
ritrovare non si può.)

CRISPINO
Per un segreto incomodo
giacea da sei mesetti
lungo e disteso in lectulo
il conte Pandolfetti;
quando gli nacque un dubbio,
che qui il signor dottore
fosse, per caso, un asino;
m’invita oggi, a tre ore.
Vado, lo vedo, interrogo,
la cura disapprovo;
nuovi rimedi, e semplici,
io d’ ordinargli trovo.
Vengo a spedirgli il recipe,
sapete egli che fa?
Va in bestia, e qual quadrupede
infuria e calci dà.
(Quel buffone, animalone
che rispondere non sa.)

MIRABOLANO
(Quant’è ardito quel bestione
niun pensare mai potrà.)

FABRIZIO
Or m’udite, e colle buone
la question si comporrà.
(siedono)

FABRIZIO
Non fu, ned è tra i medici
bandita la creanza;
abbiam le nostre regole,
seguir dobbiam l’usanza.
Quando i malati il chiedono,
franchi parlar dobbiamo,
e suggerir que’ farmachi
che adatti più crediamo.

MIRABOLANO
Puoi tornare al tuo panchetto,
sempre sei Crispin Tacchetto.
No, cangiarti non potrai,
sempre un zotico sarai.
Quanti fumi hai per la testa
forse un dì svanir vedrò.
Ancor batti, tira, pesta
a cantar ti sentirò.

CRISPINO
Canta pure di panchetti,
ma io sono il de Tacchetti,
trionfante mi vedrai,
e per bile creperai;

 

MIRABOLANO
Ancor batti, tira, pesta
a cantar ti sentirò.

CRISPINO
La teriaca pesta, pesta,
più cantar non sentirò.

FABRIZIO
Or si lasci il tira e pesta.
Che torniate amici io vo’.

 

Annetta on täysin kypsynyt mieheensä ja järjestää tämän ollessa poissa Padovassa konsultoimismatkalla juhlat tarjoamalla vieraille ohukaisia/munakasta (frittola) ja malvasia-viiniä sekä laulaa näille venetsian murteella aiemmin kauppaamaansa laulua niistä, jotka haluavat palasen frittolaa.

Piero mio, go qua una fritola,
te la vogio regalar;
sasto, caro, quanti zoveni
la voleva sgnocolar?

IV NÄYTÖS

Crispino palaa kotiin matkaltaan, järjestää kohtauksen motkottamalla vaimolleen sekä haukkuu myös Haltijaa, joka koskee miekkosen olkapäähän, jolloin tämä vaipuu uneen ja maanalaiseen pimeään paikkaan.

COMARE
Eccoci giunti.

CRISPINO
Dove?

COMARE
Nel mio soggiorno.

CRISPINO
Non mi piace affatto.

COMARE
Giammai ho inteso che ad alcun piacesse.

CRISPINO
Vedete se ho ragion?… ma qui, a quattr’occhi,
ditemi un poco, sono vivo, morto,
oppur resuscitato?

COMARE
Perché vuoi tu esser morto?

CRISPINO
Per quella brutta tombola
che insieme fatto abbiam, cara Comare.

COMARE
Fu una burla, fu scherzo.

CRISPINO
Ah! scherzo la chiamate?…
Intendiamoci ben… non vo’ più scherzi.
Non voglio confidenze.

COMARE
E a me così tu parli?

CRISPINO
Che ho da fare?
Ho da stare?
ho da andare?
lo non capisco niente.

COMARE
Rimanerti.

CRISPINO
E per quanto?

COMARE
Eternamente,
quando il voglia colui che mi comanda.

CRISPINO
Misericordia!… dite, son prigione?
Quale paura io provo in tale stanza!
I visceri mi fan la contraddanza…
Quel muso torto chi è che sta guardando?

COMARE CRISPINO
È il Tempo che mi guida inesorando.
Ahimè che brutto tempo!… è un temporale!…
E l’altro là chi è?…

COMARE
Il Giudizio che vien dopo di me.

CRISPINO
Oh che brutti inquilini,
Comare, avete in questo appartamento!

COMARE
Ciò non è tutto ancora. Osserva att

Haltija, joka on itse asiassa Kuolema, ilmoittaa Crispinon kuolon koittavan, jolloin miekkonen haluaa nähdä vielä kerran vaimonsa ja lapsensa, jotka hän näkee itkevinä taikapeilin kautta. Silloin Crispino rukoilee päästä takaisin elämään, mikä hänelle suodaankin, ja kaikki ovat vihdoinkin onnellisia.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös