Siirry sisältöön

Bel canto: Gioacchino Rossini
10.11.2006 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Elämä Italian ja Ranskan välillä

Gioachino Rossini

Gioacchino Rossini (1792-1868), ”Pesaron joutsen” opiskeli Bolognassa (1806-), soitti selloa ja pianoa, esiintyi laulajana sekä toimi johtajana cembalon ääressä teatterissa. Rossinin ensimmäinen ooppera oli valmis jo ennen kuin säveltäjä oli 17-vuotias (ennen 1809), ja 21-vuotiaaksi mennessä (1813) hän oli kirjoittanut kymmenen oopperaa Pohjois-Italian teattereille. Napoli oli seuraavaksi Rossinin aktiivisuuden pääpaikka (1815, 1817-22). Rossini siirtyi 1823 Pariisiin ja johtajaksi Italialaiseen teatteriin, jonne hän sävelsi viisi oopperaa (1825-29).

Rossini lopetti 1829 yllättäen oopperasäveltämisen: taustalla on poliittisia (vuoden 1830 tapahtumat), emotionaalisia (äiti kuoli), taloudellisia (oli jo äveriäs mies), fyysis-psykologisia (ruumiin ja mielen kunto rappeutumassa) ja musiikillisia syitä: uudet tuulet puhalsivat Meyerbeerin myötä, ja laululta vaadittiin uusia ominaisuuksia. Musiikkityylin muutos oli ehkä tärkein syy lopettamiseen, sillä Rossini uskoi oopperan olemuksen olevan kauniissa laulussa, spontaanissa ja populaarissa melodisuudessa, joka ihastuttaa ja liikuttaa. Sitä paitsi kastraatit taiteilijoina ja opettajina olivat häviämässä.

Vielä 1836 Rossini palasi Italiaan saatuaan Ranskan valtioneläkkeen. Hän toimi Bolognan konservatorion johtajana sekä opetusohjelman uudistajana. Rossini tuli kuolemansairaana miehenä 1855 Ranskaan takaisin viimeisiksi vuosikseen. Terveys palasi yllättäen, ja hän alkoi säveltää uudelleen, ei tosin oopperaa: syntyi kirkkomusiikkia, lauluja sekä runsaasti yli sata kappaletta mm. pianolle ja lauluäänelle; Rossini nimitti kappaleitaan ”Vanhuuden synneiksi”.

”Musiikin Napoleon”

Rossini syrjäytti muut 1800-luvun alun italialaiset säveltäjät meteorimaisella nousullaan, mikä sai kirjailija Stendhalin – oikealta nimeltään Henri Beyle (1783-1842) – nimeämään Rossinin “musiikin Napoleoniksi” kirjassaan Vie de Rossini (Rossinin elämä, 1824). Kyseessä on harvinainen tapaus sikäli, että se on kohteensa vielä eläessä laadittu kirjallinen säveltäjämuotokuva. Stendhal aloittaa kirjansa luonnehdinnalla:

Napoleon on kuollut, mutta uusi valloittaja on jo näyttäytynyt maailmalle. Moskovasta Napoliin, Lontoosta Wieniin, Pariisista Kalkuttaan hänen nimensä on jatkuvasti kaikkien huulilla. Sankarin maine ei tunne mitään rajoja paitsi sivilisaation asettamat; eikä hän ole vielä edes 32 vuoden ikäinen! (Stendhal 1970 [1824]: 3)

Oopperoiden musiikki ja laulun koristeellisuus

Rossinin oopperoiden musiikilliselle tyylille on ominaista melodian pursuileva ja taituruutta edellyttävä virtailu, tekstuurien selkeys ja säästeliäisyys sekä värikäs orkestraatio. Musiikin pääelementtejä ovat rytmi ja toistaminen, crescendo yhä kovempaa ja korkeammalta; useinkaan musiikillinen aines ei ole yhtä tärkeää kuin musiikin tuottama huumaava pyörre. Buffa-ensemblet ovat loisteliaita, hyvän maun ja säihkeen ilmentymiä.

Melodia on lyhyt ja katkeileva, mutta tuhdisti koristeleva. Vaikka nykyään Rossinin melodiat koruineen ovat paikoin lähes mahdottomia laulaa, tuona ajankohtana Rossinin koristelu oli aivan kohtuullista. Rossinilla ornamentit ja vokaliisit merkitsivät musiikin vapautumista ideaalina taiteena ja kykyä ilmaista itseään realistisen jäljittelyn tuolla puolen, “salatun kaunopuheen” ihmeellisellä avustuksella. Kuviolaulu ilmaisee tunteita intensiivisessä tilassa, se vahvistaa tunteita ja passioita. Siksi Rossini halusi kirjoittaa ornamentteja, ja melodia syntyi heti koristeellisena ja kuvioituna. Kuviot ovat olennainen osa melodista tunneilmaisua, ei pelkkä irrallinen koriste.

Usein luullaan, että Rossini aloitti ornamenttien kirjoittamisen 1813 kastraatti Vellutin ylenmääräisen koristelun estämiseksi. Mutta hänen oopperoissaan on havaittavissa johdonmukainen kehitys kohden yhä koristeellisempaa kirjoittamista, mikä näkyi jo oopperassa Aureliano in Palmira (1813) ja huipentui fioritureihin, korunuotteihin ja fermaattikuvioihin oopperassa Semiramide (1823), joka on säveltäjän viimeinen Italiaan kirjoitettu ooppera. Teoksissa Il barbiere di Siviglia, Cenerentola ja La gazza ladra koominen ooppera nousi serian tasolle vokaalisessa virtuoosisuudessa.

Samalla kun Rossini halusi yhä täsmällisemmin määritellä ilmaisun kuvioilla, hän siirtyi parhaaseen kauteensa. Mutta hän ei sanellut kuvioita, vaan antoi yhä laulajille tilaa ja muutti kulkuja kunkin laulajan toiveiden mukaisesti. Rossini ei ollut omien oopperoidensa da capo -koristelua vastaan, minkä lisäksi hän teki muutoksia myös Bellinin oopperoiden numeroihin.

Oopperat ja niiden lajit

Rossini kirjoitti vuosina 1809-29 (17-37 vuoden iässä) yhteensä 39 oopperaa, joissa hän loi buffa-oopperan kuolemattomat esimerkit ja vakavan oopperan mallit italialaissäveltäjille. Lisäksi hänen ranskalaiset oopperansa vaikuttivat ratkaisevasti grand opéran muodostumiseen.

Rossinin oopperoista peräti 19 on vakavia, mikä saattaa tuntua yllättävältä nykykäsityksen valossa, sillä Rossinia pidetään buffan mestarina. Vakavilla oopperoilla on useita lajinimikkeitä: pääosin niiden nimenä on (melo)dramma (per musica), mutta useimmiten niillä on lisämääreenä eroico, serio tai tragico. Vakavia oopperoita löytyy myös nimikkeillä opera, azione tragica, azione tragica-sacra (oikeastaan oratorio) sekä ranskalaisena versiona vanhan tragédie-lyriquen alla.

Koomisia oopperoita Rossinilla on 13 lajinimellä (melo)dramma, ja lisämääreenä on usein giocoso tai buffo. Joukkoon mahtuu myös yksi commedia ja yksi ranskalainen opéra comique. Lisäksi keveisiin oopperoihin kuuluu viisi suppeahkoa teosta lajinimellä farsa, lisämääreinään tavallisesti comica tai giocosa, minkä lisäksi yhdellä oopperalla on lajinimenä burletta.

Vain yksi ooppera on saanut lajinimen dramma semiserio, vaikka niitä on oikeasti Rossinilla kolme. Mutta lajinimistä huolimatta Rossinin tärkeä uudistus oli lajien sekoittaminen: seria sai aineksia koomisesta oopperasta (Tancredi) ja koomisessa oli vaikutteita seriasta (Italiatar Algeriassa).

Varhaiset koomiset oopperat

Varhaista seriaa Tancredia lukuun ottamatta Rossini sävelsi aluksi koomisia oopperoita, ja varsinaisesti tänä päivänä Rossini muistetaankin opera buffan suurimpiin kuuluvana nerona. L’italiana in Algeri (1813) oli sikäli Rossinin läpimurtoteoksia. Tosin on muistettava, että Rossini ei käyttänyt otsaketta opera buffa, vaan se on myöhemmin käyttöön otettu nimike, ja että buffat, oikeasti nimiltään melodramma buffo tai melodramma giocoso, ovat Rossinilla niin kuin muillakin ajan säveltäjillä vain eräs koomisen oopperan alalaji farssin ja burlettan ohella.

Rossinin kokoillan buffa-oopperoissa ja yksinäytöksisissä farsseissa on jo useita varhaisia täysosumia:

La cambiale di matrimonio (Vihkivekseli; Venetsia, 1810), farsa comica, on sekä lauletussa että koomisessa sisällössään jo hersyttävä, vaikka kokonaisuutta vaivaa hieman musiikillisten ideoiden lyhythengitteisyys ja tavanomaisuus. Rossini käytti cavatinan “Grazie … grazie” uudestaan Turkkilainen Italiassa -oopperassaan. Fannyn aarian cabalettan “Ah, se amor voi conosceste” (Oi, jos tuntisitte rakkautta) aineistoa ilmaantuu kierrätettynä Sevillan parturissa kreivin aariassa “Ah il più lieto” (Oi, onnellisempana).

L’equivoco stravagante (Eriskummallinen väärinkäsitys; Bologna 1811), dramma giocoso per musica, on Rossinin ensimmäinen kokoillan koominen ooppera. Ooppera osoittautui juonensa ja tekstinsä suhteen fiaskoksi, mutta Rossini pelasti teoksesta useita numeroita myöhempiin oopperoihinsa. Samalla päätöksessä kuultava päähenkilön, sankaritar Ernestinan, joka on pukeutunut sotilaaksi välttyäkseen naimasta rikasta typerystä ja joutuu vankilaan ennen karkaamistaan ja oman rakkaansa omistamista, voittoisa aaria “Se per te lieta ritorno” (Jos vuoksesi palaan onnellisena) kohtauksesta “Il periglio passò” (Selvisin vaarasta) otsakkeella Scena e Rondò con Cori, osoittautui toimivaksi ratkaisuksi myöhemminkin.

L’inganno felice (Onnekas petos; Venetsia, 1812), farsa per musica, on yleisön rakastama teos, jossa viatonta sankaritarta uhkaa kuolema mutta jossa saadaan onnellinen loppu. Rossini on saavuttanut jo tässä koomisten ja vakavien ainesten synteesin, eli lopputulos on semiserinen, puolivakava. Farssissa on hienoja bassoduettoja.

La scala di seta (Silkkitikkaat; Venetsia, 1812), farsa comica, on oopperana jalokivi, joka viittaa Cimarosan Salaisen avioliiton suuntaan. Kyseessä on ranskalaisen komedian à la Beaumarchais kaltainen teos. Oopperan antoisin hahmo on basso Germano, jolta vaaditaan näyttämöllisesti ja musiikillisesti paljon, mm. kahden oktaavin koloratuureja. Oopperan alkusoitto on suosittu konserttinumero. Giulian aariassa ”Il mio ben sospiro e chiamo” (Rakastani huokaan ja kutsun) on englannintorvi-obligato. Oopperan ensemblet ovat hienoja.

La pietra del paragone (Koetinkivi; Milano, 1812), melodramma giocoso, oli Rossinin ensimmäinen suuri tilaus Milanon La Scalaan. Oopperassa koetellaan tunteiden vakautta, kun naisvihaaja, kreivi Asdrubale epäilee kaikkien naisten petollisuutta. Vain yksi heistä, markiisitar Clarice, jää jäljelle rakkaudessaan, kun kreivi mukamas menettää omaisuutensa. Kreivin velkojaksi osoittautuu turkkilainen, joka on itse asiassa naamioitunut kreivi. Oopperan huipentumia on ensimmäisen näytöksen “turkkilainen” finaali, jossa kreivi esiintyy valepukuisena ja jossa eksotiikka kuvataan luonnollisesti koomisessa valossa. Claricen cavatinan “Quel dirmi, oh Dio!” (Älä puhu minulle noin, Jumalani!) cabaletta ennakoi paljossa Tancredin numeroa “Di tanti palpiti”.Cavatinassa on käyrätorvi-obligato.

Il Signor Bruschino, ossia Il figlio azzardo (Herra Bruschino eli Poika sattumalta; Venetsia, 1813), farsa giocosa per musica, on Rossinin viimeinen farssi ja täydellinen hulluttelu. Sofian, jälleen väärälle miehelle, Bruschino juniorille, aluksi luvatun sankarittaren, kohtauksen Arte ci vuol (Tässä tarvitaan taitoa) cantabile-vaiheen sentimentaalisessa, englannintorven säestämässä Andante-aariassa Ah donate il caro sposo (Oi suokaa rakas sulho) ja Allegro-cabalettassa Se crudele persistete (Jos pysytte julmurina) on mukana myös annos ironiaa. Bruschino seniorin koominen aaria Ho la testa o è andata via (Onko minulla päätä vai onko se lähtenyt kalppimaan) on mainio. Tertsetto Per un figlio già pentito (Jo katuneelle pojalle) on oopperan kohokohta.

Seuraavassa kohtauksen Arte ci vuol teksti italiaksi ja suomeksi (suom. Veijo Murtomäki).

SCENA IX.
Recitativo
Sofia

Arte ci vuol. Tentiamo
D’acquistarci uno sposo.
Tähän tarvitaan taitoa.
Yrittäkäämme hankkia sulho.
Bruschino
Per baccone!… uh che caldo!…
Ora signor Gaudenzio
mio carissimo
Che viene il Delegato,
Dal signor Commissario
La man ci toccheremo.
Perhana! … miten kuuma olo!
Nyt rakkahin
herra Gaudenzio,
kun saapuu Asiamies
herra komisarjuksen luota,
sanokaamme kättäpäivää.
RECITATIVO ED ARIA
Allegro
Sofia
Ah! voi condur volete
Alla disperazione una figliuola
Promessa a degno sposo.
Non vi parla
Voce di sangue in petto?
No, creder nol potrei…
Deh! piegatevi o cielo!
ai voti miei.
Ah, haluatte saattaa
epätoivoiseksi tyttösen,
joka on luvattu kunnon sulholle.
Eikö teidän rinnassanne
puhu veren ääni?
Ei, en tohdi uskoa…
Oi! suostukaa taivaan tähden
täyttämään toiveeni.
Andante
Ah! donate il caro sposo
Ad un’alma che sospira.
La mia calma, il mio riposo,
Da voi sol dipenderà.
Ah! suokaa rakas sulho
sielulle, joka huokaa.
Rauhani, tyyneyteni
riippuvat yksin teistä.
Allegro
Se crudele persistete
A negarmi l’idol mio,
Voi la pena pagherete
Della vostra crudeltà.
Ma già sento la speranza
Che lusinga questo core.
Consolate un dolce amore,
Ve lo chiede la pietà.
Jos julman itsepintaisesti
kiellätte minulta rakkaani,
saatte maksaa piinan takaisin
julmuutenne mukaisesti.
Mutta tunnen jo toivon,
joka hellii tätä sydäntä.
Lohduttakaa suloista rakkautta,
pyydän teiltä sääliä.

Ensimmäiset suurmenestykset

L’italiana in Algeri

L’italiana in Algeri (Italiatar Algeriassa; Venetsia, 1813), dramma giocoso per musica, oli Rossinin ensimmäinen täydellinen menestys. Stendhalin mukaan ooppera on ”järjestäytynyttä ja täydellistä hulluutta”.

Oopperassa Mustafà haluaa italiatar Isabellan (altto) vaimokseen, mutta tämän rakastettu Lindoro ja ihailija Taddeo estävät sen liittämällä Mustafàn keksimäänsä Pappataci-veljeskuntaan (tertsetto “Pappataci!”), jonka sääntönä on syöminen, juominen ja nukkuminen. Isabellan kolme kosijaa karakterisoidaan hienosti. Tenori Lindoron ”Languir per una bella” (Riutua kaunottaren vuoksi) on herkkä ja taiturilliseksi yltävä rakkauden ylistys. Mustafàn keskeinen aaria ”Già d’insolito ardore” (Jo epätavallisen poltteen) edellyttää liikkuvaa bassoääntä. Taddeo saa Mustafàlta tittelin Suurkaimakaani sekä turkkilaisasun turbaaneineen, mikä aiheuttaa tässä hämmennystä. Se kuuluu oopperassa mm. hupaisassa aariassa “Ho un gran peso sulla testa” (Iso paino on pääni päällä).

Isabella osoittautuu sekä hemaisevaksi – huiluobligatolla varustettu aaria ”Per lui che adoro” (Hänen vuokseen jota palvon) – että lopussa velvollisuudentuntoiseksi aariassa ”Pensa alla patria” (Ajattele isänmaata). Samalla Isabellan isänmaa-aaria oli ensimmäisiä italialaisen patriotismin ilmentymiä oopperassa, etenkin kun ennen aariaa kuoro laulaa Marseljeesi-sitaattia.

Il Turco in Italia

Il Turco in Italia (Turkkilaismies Italiassa; Milano, 1814; Felice Romanin libretto), dramma buffo per musica, edustaa maailman murheet unohtumaan saavaa hulluttelua, Rossinia parhaimmillaan.

Turkkilainen prinssi Selim hakee Napolista takaisin aiemman rakastettunsa Zaidan, mutta rakastuu välillä Don Geronion nuoreen Fiorilla-vaimoon. Kyseessä on huolella rakennettu edellisen buffan käänteisooppera, Mozartin Così fan tutten sisarteos. Jälleen turkkilaisaiheinen teos on lähinnä ensemble-ooppera duetoista kvintettoon ja kuoroihin, joskin näyttäviä aarioita laulavat mm. Fiorilla – “Non si dà follia maggiore” (Ei ole suurempaa hulluutta) – ja Selim, jonka avausnumero “Bella Italia” hänen astuessaan Italian maankamaralle edellyttää bassolta äärimmäisen notkeaa liikkuvuutta ja on jälleen heikosti piilotetun patriotismin ilmaus.

Turkkilaisuuden lisäksi musiikissa on myös mustalaisväritystä. Ensimmäisen näytöksen finaali on laaja ja meluisan huumaava, runoilijan mukaan finalone (jättifinaali).

Sevillan parturi

Sevillan parturi

Il barbiere di Siviglia (Rooma, 1816; libretto Cesare Sterbini), lajinimeltään commedia, Beaumarchaisin komediatrilogian ensimmäisen näytelmän mukaan, on parhaita koomisia oopperoita Mozartin Figaron häiden ja Verdin Falstaffin rinnalla. Aluksi Rossini epäröi tarttua aiheeseen, sillä Paisiellon samanniminen ooppera oli tuolloin tavattoman suosittu. Paisiellon vuorona oli kuitenkin puolestaan joutua unohduksiin Rossinin jälkeen; jo Verdi piti Rossinin oopperaa kauneimpana buffana.

Hienon libreton turvin Rossini loi partituurin, jonka melodinen tyylikkyys, rytminen tarttuvuus, taitava ensemble-osuus sekä loistelias orkesterille kirjoittaminen tekevät siitä kuolemattoman klassikon. Musiikin komiikka esimerkiksi toisessa näytöksessä, jossa Almaviva toimii mukamas musiikinopettaja Basilion sijaisena, Almavivan ja Rosinan teerenpeli holhoaja Bartolon silmien alla sekä Bartolon typeryyden osoittava, hänen laulamansa vanhanaikainen ariettaQuando mi sei vicina” (Kun olen lähellä rakastettavaa Rosinaa) tarjoavat musiikillis-näyttämöllistä, commedia dell’arte -traditiota mestarillisesti hyödyntävää huumoria roppakaupalla.

Rosina on Rossinin tärkeimpiä naisrooleja. Rooli on alun perin sävelletty mezzosopraanolle, mutta sitä laulavat myös sopraanot. Rosinan ns. kirjeaaria ”Una voce poco fa” (Muuan ääni äsken) on bel canto -kirjallisuuden legendaarisimpia numeroita monine eri koristeluversioineen. ”Una voce poco fa” suomeksi (suom. Veijo Murtomäki) ja italiaksi:

Muuan ääni äsken
täällä sydämessäni kaikui;
sydämeni on jo haavoittunut,
ja Lindoro sen haavoitti.
Kyllä Lindoro tulee omakseni;
sen vannon, hänet voitan.
Holhooja kieltää,
mutta minä älyäni teroitan.
Lopulta hän myöntyy
ja minä tulen onnelliseksi.
Una voce poco fa
qui nel cor mi risuono’;
il mio cor ferito e’ gia’,
e Lindor fu che il piago’.
Si’, Lindoro mio sara’;
lo giurai, la vincero’.
Il tutor ricusera’,
io l’ingegno aguzzero’.
Alla fin s’acchetera’
e contenta io restero’.
Olen pehmeä,
olen kohtelias,
olen kuuliainen,
suloinen, rakastettava,
annan itseäni vallittavan,
annan itseäni johdettavan.
Mutta jos minuun kosketaan
arkaan paikkaan,
voin olla kyykäärme
ja sata ansaa
ennen luovuttamista
tulen virittämään.
Io sono docile,
son rispettosa,
sono obbediente,
dolce, amorosa;
mi lascio reggere,
mi fo guidar.
Ma se mi toccano
dov’e’ il mio debole
saro’ una vipera
e cento trappole
prima di cedere
faro’ giocar.

Gioacchino Rossini: Sevillan parturi. Ensimmäinen näytös, nro 7, Rosinan cavatina Una voce poco fa.

Oikeasti kohtauksen nimenä on cavatina, joka pitää sisällään alun scena-vaiheen jälkeen Moderato-cavatinan tekstisäkeestä “Io sono docile” (Olen pehmeä) alkaen sekä piilevän cabalettan, kun jälkimmäinen säkeistö toistuu hieman lyhennettynä ja sitä edeltää esityksissä yleensä toteutettu viulujen nopeutettu 1/16-leggiero-kuviointi.

Sevillan parturin tunnetuimpia numeroita ovat avauksessa Conten eli kreivi Almavivan, joka esiintyy salanimellä Lindoro, cavatina “Ecco ridente in cielo” (Kas nauraen taivaalla punertaa kaunis aamurusko), Figaron cavatina ”La ran la le ra … Largo al factotum” (Tietä asioiden hoitajalle) sekä Basilion juoruaaria ”La calunnia è un venticello” (Juoru on tuulenvire). Ns. ”Rossini-crescendo” on parhaimmillaan ensimmäisen näytöksen lopun ensemblessä ”Mi par d’esser con la testa in un’orrida fucina” (Pääni tuntuu olevan hirveässä pajassa), kun kaikki ihmettelevät tapahtumien saamaa käännettä, sillä rauhanhäiritsijä Lindoroa Bartolon ja Rosinan tykö vangitsemaan tullut upseeri yllättäen vapauttaakin kreivin tämän näytettyä upseerille salaa aatelisvaltakirjaansa.

Tuhkimo

La cenerentola, ossia La bontà in trionfo (Tuhkimo eli Voittoisa hyvyys; Rooma, 1817, Giacomo Ferrettin librettoon), dramma giocoso, on sekin Rossin parhaita ja esitetyimpiä oopperoita. Stendhalin mukaan Tuhkimo on ”harvoin ylevä, muttei koskaan väsyttävä”, ja oopperan aihe tuo toki kokonaisuuteen jälleen semiseria-piirteitä nimihenkilön pitkään vallitsevan onnettoman kohtalon mukana.

Päähenkilöitä ovat turhamainen Don Magnifico tyttärineen sekä Cinderella, prinssi Ramiro ja tämän palvelija Dandini (jotka vaihtavat keskenään rooleja) sekä neuvonantaja Alidoro. Tuhkimo ei ole vain koominen ooppera, vaan siinä on serian vokaalista loistetta etenkin Tuhkimon aarioissa, kuten voittoisassa ja anteeksiantavassa päätösnumerossa ”Nacquì all’affanno, al pianto” (Synnyin kärsimään, itkemään). Rossini vaatii myös bassoiltaan, Dandinilta (nykyisin osan laulaa baritoni) ja Magnificolta, ketterää kuviotaitamista. Herkullinen on toisen näytöksen loppupuolella hämmästystä ilmaiseva sekstetto “Questo è un nodo avviluppato” (Tämä on sotkuinen solmu), jossa laulajat päryttelevät lyhyiden taukojen erottamia konsonanttivaltaisia tavuja sen jälkeen, kun Tuhkimo ja Ramiro ovat yllättäen tunnistaneet toisensa.

Myöhäiset koomiset oopperat

Matka Reimsiin

Il viaggio a Reims, ossia L’albergo del giglio d’oro (Matka Reimsiin eli Kultaisen liljan majatalo; Pariisi, 1825), dramma giocoso, on Kaarle X:n kruunajaisiin sävelletty, harvoin esitetty teos, joka hautautui esitysvaikeuksien vuoksi 160 vuodeksi löytyäkseen uudestaan vasta 1970-luvulla. Silti ooppera on parasta, kekseliäintä ja vokaalisesti vaativinta Rossinia, sillä sen esitys edellyttää toistakymmentä hienoa solistia.

Gran Pezzo Concertato à 14 VociAh! A tal colpo inaspettato” (Suuri konsertoiva kappale 14 äänelle “Ah! Näin odottamattomalla iskulla”) on oopperan kruunu. Erityisen ihastuttavia ja loisteliaita ovat Corinnan, roomalaisen improvisaatiotaiteilijattaren numerot: Aria di CorinnaArpa gentil” (Lempeä harppu) ja Improvviso di CorinnaAll’ombra amena” (Miellyttävässä varjossa).

Oopperan lopussa majataloon kerääntyneet matkaajat kaikkialta Euroopasta esittävät näytteet omien kansojensa musiikista, joten oopperassa kuullaan yhdistyneen Euroopan konsertti Ranskan ja kuningas Kaarle X:n kunniaksi (vrt. EU ja Ranskan presidentit!): Saksan, Venäjän ja Englannin kansallislaulut, poloneesi, espanjalainen ja ranskalainen canzone, tirolilainen jodlauslaulu sekä yhteislaulu kuninkaalle ja vilkas italialainen tanssi, danza – joskin päätteeksi kuullaan säveltäjän signeeraus sanoilla “Viva Rossini!”.

Veijarikreivi

Le Comte Ory (Veijarikreivi, 1828; Pariisi), opéra [comique], italialaisena versiona Il conte Ory alaotsakkeella melodramma giocoso, on lajistatukseltaan ongelmallinen ja vain osin koominen ooppera Eugène Scriben ym. librettoon. Veijarikreiviin Rossini pelasti puolet Reims-oopperastaan, joten ei ihme, että kyseessä on kupliva teos, jonka melodiat ”virtaavat kuin samppanja” (Liszt).

Oikeasti Rossini ajatteli oopperansa Pariisiin suureen oopperaan, sillä puhuttuja dialogeja, lyhyitä laulunumeroita sekä kevyttä orkesteriosuutta käyttävän koomisen oopperan sijaan Veijarikreivin musiikilliset muodot ovat kompleksisia ja pitkälle kehittyneitä ja niitä yhdistävät orkesteriresitatiivit. Oopperassa ei ole myöskään buffa-tyyppisiä hahmoja tai nopeaa puheenomaista deklamaatiota, vaan musiikkia sävyttää gallialainen henkevyys ja vitsikkyys.

Aihekin on pikemminkin vakavasta oopperasta: se perustuu keskiaikaiseen balladiin, jossa alun perin kreivi Oryn miehet valloittavat nunnaluostarin, mutta oopperassa nunnat on vaihdettu ristiretkeläisiä odottaviin vaimoihin, joihin Oryn miehet eivät ennätä koskea ennen miesten saapumista. Tämä tapahtumasarja muodostaa oopperan toisen, vaudeville-tyyppisen näytöksen, johon laadittiin johdatteleva avausnäytös. Syntynsä seikkailevaisuudesta huolimatta ooppera toimii hyvin. Musiikillisesti vain yksittäinen numero on Veijarikreivin ensimmäisessä näytöksessä uutta, kun taas toisessa näytöksessä Rossini käytti vain kahta numeroa Il viaggio a Reims -oopperasta.

Semiseriat

Rossinilla on lajimääreeltään vain yksi semiseria, puolivakava ooppera, mutta lisäksi aiheensa puolesta lajin alle luetaan kaksi muutakin oopperaa. Sitä paitsi monissa koomisissa oopperoissa, mm. Tuhkimossa, on mukana tummempia sävyjä ja vakavia juonenkäänteitä. Rossinin ainoa aito dramma semiserio on melko tuntemattomaksi jäänyt Torvaldo e Dorliska (1815, Rooma), joka on ajalle tyypillinen pelastusooppera.

La gazza larda

La gazza ladra (Varasteleva harakka; Milano 1817), melodramma Giovanni Gherardinin librettoon, sisältää kosolti vakavia lisäaineksia: sankaritar Ninetta ja hänen sotilas-isänsä Fernando ovat kuolemanrangaistuksen uhkaamia, Ninetta kadonneiden hopealusikoiden vuoksi ja hänen isänsä karattuaan kahakan jälkeen sotilasyksiköstä nähdäkseen tyttärensä.. Viime hetkellä harakan hopeakätkö paljastuu ja ilmenee, ettei Ninetta varastanutkaan kalleuksia.

Oopperan musiikki on kaunista: kuullaan herkkiä rakkaudentunnustuksia (sulho Giannetton cavatina “Vieni, fra queste braccia” [Tule syliini]) ja lemmenduettoja, joskin siitä löytyy myös buffa-komiikkaa (pormestarikilpakosijan cavatina “Il mio pianto è preparato” [Suunnitelmani on valmis]) sekä nykyajalle ehkä outoa siirtymistä iloisesta pastoraalista syvään tragediaan ja päinvastoin. Esimerkiksi toisessa näytöksessä on ensin kosolti synkkiä sävyjä tuomionjulistamiskohtauksessa ja sitten oletettavan mestauksen yhteydessä. Surumarssin ja sankarittaren rukouksen jälkeen päädytäänkin yhtäkkiä hillittömään iloon, jonka keskeyttävät kuitenkin hetkeksi kiväärinlaukaukset merkkinä Ninettan luullusta kuolemisesta sekä sitä seuraava hyinen tunnelma. Toki sankaritar pelastuu ja päästään happy endiin. Oopperan alkusoitto on suosittu konserttinumero rummun päristyksineen, jotka liittyvät oopperan lopun kuolemantuomion julistamiseen.

La donna del lago

La donna del lago (Järven nainen; Napoli, 1819), on melodramma Walter Scottin mukaan. Se on romanttisin Rossinin oopperoista ja toinen varhainen italialainen skottilaisaiheinen ooppera Mayrin uraa uurtavan Ginevra di Scozian jälkeen.

Oopperassa valta ja rakkaus ovat vastakkain: 1500-luvulla Skotlannin ylämaan klaanit kapinoivat kuningas Giacomoa (Jaakko) vastaan. Kuningas yrittää Uberton valepuvussa saada Elenan, jonka isä Douglas vastustaa kuningasta ja haluaa naittaa tyttärensä Rodrigolle, vaikka tytär rakastaa Malcolmia. Elenan aariat ovat bel canton juhlaa: ”Oh mattutini albori” (Oi aamuiset puut) ja oopperan loppurondo ”Tanti affetti in tal momento” (Niin paljon tunteita tällä hetkellä); samaan sarjaan kuuluu Uberton cavatina “Oh fiamma soave” (Oi suloinen liekki).

Rossini on käyttämättä varsinaisesti skottilaisia sävelmiä yrittänyt toteuttaa tässä myöhemminkin 1800-luvulla keskeistä paikallisvärin (couleur locale) ideaa: kuullaan skottirytmiikkaa (Scotch snap), metsästystorvia ja bardiharppuja ajan ossiaanisen muodin mukaisesti. Malcolm-sulhon osan laulaa kuolevaan kastraattitraditioon liittyen altto.

Seriat

Vaikka Rossinia pidetään nykyään buffa-säveltäjänä, hänen oma aikansa arvosti häntä ennen muuta vakavien oopperoiden vuoksi: hänet ajateltiin seria-säveltäjäksi, joka kirjoitti myös koomisia oopperoita. Säveltämisen painopiste siirtyikin Rossinin tuotannossa menestyksekkäiden koomisten oopperoiden jälkeen vähitellen (1817-) jälleen takaisin vakavaan oopperaan. Tutustuminen Rossinin serioihin osoittaa, että ne ovat usein buffia musiikillisesti täysipainoisempia, uutta tuloa vaativia mestariteoksia.

Oireellista on, että Rossinin läpimurtoteos oopperan Italiatar Algeriassa ohella oli nimenomaan Tancredi. Napoli oli Rossinin aktiivisuuden pääpaikkoja (1815, 1817-22), ja moni pitääkin tuon ajan yhdeksää seriaa Rossinin vaikuttavimpina saavutuksina. Serioiden lähteinä toimivat Italian renessanssin aiheisto, Shakespearen tragediat, Ranskan klassinen draama sekä englantilainen romanttinen runous.

Tancredi

Tancredi (1813, Venetsia), melodramma eroico, on lyyrisen ja dramaattisen juonteen, rakkaus- ja sankariaiheen onnellinen yhdistymä, joka perustuu Voltairen samannimiseen näytelmään. Ferraraa varten Rossini laati uuden libretistin kanssa uuden, traagisen lopun, joka oli lähempänä Voltairen näytelmää. Kolmas produktio joulukuussa 1813 Milanossa palautti kuitenkin yleisön haluaman onnellisen lopun joidenkin lisien kera Ferrara-versiosta. Ooppera pysyi Italiassa ohjelmistossa 1800-luvun puoliväliin saakka ja sen tunnetuin numero ”Di tanti palpiti” eli läpi 1800-luvun suosikkinumerona ja on sitä vieläkin. Oopperan elvytys oli vuonna 1952, alkuperäisen traagisen lopun kera 1974. Alkuperäisversio on jäänyt ohjelmistoon, joskin oopperaa esitetään myös onnellisella lopulla.

Oopperan keskeisiä numeroita on Tancredin resitatiivi ja cavatina “Oh patria! dolce, e ingrata patria!” (Oi isänmaa! suloinen ja kiittämätön isänmaa!) ja “Di tanti palpiti” (Niin monien sydämen sykähdyksien vuoksi). Kiihkeässä resitatiivissa Tancredi purkaa isänmaan ja rakastettunsa kaipuuta; cavatina on puolestaan ytimekkäästi tekstiä maalaavan ja ytimekkään melodiikan malliesimerkki:

Niin monien
sydämen sykähdyksien
ja tuskien vuoksi
sinulta rakkaani
toivon armoa.
Tulet näkemään minut,
minä sinut,
ja sinun kauniissa
säteilyssäsi rauhoitun.
Di tanti
palpiti,
Di tante pene,
Da te mio bene,
Spero mercé.
Mi rivedrai…
Ti rivedrò…
Ne’ tuoi bei rai
Mi pascerò.
Houreita! huokauksia!
onnellisia sanoja!
Tulen onnelliseksi,
sydämeni sen kertoo,
kohtaloni on
olla luonasi!
Deliri – Sospiri…
Accenti – Contenti!…
Sarà felice –
Il cor mel dice,
Il mio destino –
Vicino a te.
suom. Veijo Murtomäki

Gioacchino Rossini: Tancredi. Nimihenkilön cavatinan Di tanti palpiti (Niin monien sydämen sykähdyksien vuoksi) alku.

Tancredi tapahtuu vuonna 1005 Siracusassa, jossa odotetaan saraseenien hyökkäystä. Argirio haluaa antaa tyttärensä Amenaiden liittolaiselleen Orbazzanolle, vaikka Amenaide rakastaa karkotettua ja piileskelevää Tancredia. Onnellisessa lopussa Amenaide ja Tancredi saavat toisensa, kun taas traagisessa päätöksessä Tancredi kuolee.

Toisen näytöksen suuri kohtaus, jossa Amenaide laulaa resitatiivin “Gran Dio! deh, tu proteggi” (Suuri Jumala! oi suojele) ja aarian, jakaantuu jälleen Andante-cavatinaan ”Giusto Dio che umile adoro” (Oikeuden Jumala jota nöyrästi palvon) ja Allegro-cabalettaan “Qual fragore!” (Mikä pauhu!). Kun kuoro kertoo taustalla Tancredin voitosta Orbazzanosta (”Viva il prode vincitore!” [Eläköön urhea voittaja!]), syntyy hyvä esimerkki draaman ja numero-oopperan loksahtamisesta yhteen, etenkin kun Allegron keskeyttää kahdesti Più lento -tempo Amenaiden ajatellessa rakastaan.

Muita serioita

Elisabetta, regina d’Inghilterra (Englannin kuningatar Elisabet; Napoli, 1815), dramma per musica, perustuu paljossa vanhojen teosten kierrättämiseen, mutta on silti hämmästyttävän yhtenäinen ooppera, jossa orkesterin ja kuoron käyttö nousee uudelle tasolle ja kuoron sekä solistien yhteistyö on joustavaa. Napolin kauden (1815-22) aloittaneen teoksen uusi laadukkuus ja tehokas dramaattisuus perustuvat osin siihen, että San Carlo -teatterissa oli hieno orkesteri, suuri sekakuoro (aiemmin Rossini oli käyttänyt mieskuoroa) sekä ajan tärkeimpiä solisteja, mm. sopraano Isabella Colbran, jolle Rossini kirjoitti Elisabetin pääroolin ja josta myöhemmin tuli säveltäjän vaimo. Erikoisuutena Napolin oopperassa oli kahden tenorin käyttö samassa teoksessa, joten Rossinillakin on tässä sekä korkea, liikkuva ja lyyrinen tenori (Norfolk) että baritonaalisempi sankaritenori (Leicester).

Otello, ossia Il moro di Venezia (Othello eli Venetsian mauri; Napoli, 1816), dramma per musica vapaasti Shakespearen mukaan, on Rossinin onnistuneimpia traagisia oopperoita ja 1800-luvulla Rossinin ihailluin ooppera, joka on turhaan jäänyt Verdin varjoon. Teos on musiikkidramaattisesti tehokas, ja etenkin kolmas näytös sisältää originaalia ja syvällistä musiikkia. Siinä on jo Desdemonan ”Pajulaulu” sekä Othellon ja Desdemonan hurja duetto.

Armida (Napoli, 1817) on dramma per musica Tasson ristiretkiajoista kertovaan tekstiin. Oopperaa leimaa romanttinen intohimo eksoottista ja yliluonnollista kohtaan. Teoksessa on merkittäviä ja tunteeltaan aidosti romanttisia duettoja Rinaldon ja Armidan kesken kaikissa näytöksissä, mikä saattaa heijastella säveltäjän ja Colbranin puhjennutta suhdetta: avausnäytöksessä kuullaan duetto ”Amor, possente nome” (Rakkaus, mahtava sana), toisessa näytöksessä ”Dove son io?” (Missä olen?) ja päätösnäytöksessä ”Soave catene” (Suloiset kahleet).

Mosé in Egitto (Mooses Egyptissä; Napoli, 1818), azione tragico-sacra, on ”traaginen kirkkodraama”, vaikka sitä esitettiinkin Pariisissa myös nimellä opera. Teoksessa on mahtavia ensembleja, kuorokohtauksia ja soolodeklamaatiota; sikäli kyseessä on Wilhem Tellin edeltäjäteos. Kolmannen näytöksen revisoitu finaali (1819), joka kuvaa Punaisen meren ylitystä, sisältää Rossinin suosituimpiin kuuluvan numeron, kuoron ja solistien esittämän rukouksen “Dal tuo stellato soglio” (Tähtivaltaistuimeltasi).

Muhammad II

Maometto secondo / II (Muhammad II; Napoli, 1820), dramma per musica, on sävelletty Cesare della Vallen librettoon, jossa aiheena on turkkilaisten ja venetsialaisten sota sekä sitä seurannut Negroponten kukistuminen (1476). Juoneen liittyy lisäksi pakollinen rakkaustarina. Vähäisestä ylläpidosta huolimatta teos on Rossinin ehkä kunnianhimoisin, laaja ooppera, italialaisen oopperan avainteoksia 1800-luvulla.

Orkesterin käyttö on oopperassa rikasta, ja turkkilainen aihepiiri kuuluu mahtavina kuoron ja orkesterin yhteisesiintyminä, mm. avausnäytöksen kuoro ja Muhammadin cavatina “Dal ferro, da foco” (Raudalla ja tulella). Teoksessa on enää vain viisi itsenäistä aariaa, joista ainoastaan kaksi loppuu cabalettaan, eli oopperaa leimaa rakenteen uusi joustavuus.

Rossini arvosti teostaan suuresti, sillä hän revisoi sen Venetsian-esitykseen (1822), jolloin ooppera sai onnellisen lopun, kun hän pani venetsialaisten voittamaan turkkilaiset ja rakastavaiset (Anna ja Colbo) saamaan toisensa. Etenkin oopperan päätöksen Gran scena ed Aria Annan uhrautumisajatuksineen sekä sooloineen kuoron kera, naiskuoron liikuttava valitus sekä kokonaisuuteen liittyvät taistelun ja kanuunoiden äänet, orkesterin ja soolosoittimien tehokas hyödyntäminen, sekä loppukohtaus, Scena e Rondo finale voitonjuhlineen ja Annan loisteliaine cabalettoineen, pitävät jännitystä tehokkaasti yllä ja ovat komeaa kuunneltavaa.

Rossini valitsi oopperan myös Pariisin-debyyttiään varten, uudestaan revisoituna versiona. Ooppera tunnetaankin parhaiten ranskankielisenä versiona Le siège de Corinthe (Korinton piiritys, 1826), joka on lajina tragédie-lyrique. Siinä ooppera tapahtuu Negroponten sijaan Korintossa. Lisäksi Rossini karsi oopperansa Pariisin-versiosta koristeita, vähensi deklamaation ja kuviolaulun välistä eroa sekä tiivisti dramaattista jatkuvuutta. Soolojen ja kuorojen yhdistely on johtanut entistä laajempiin yksiköihin, ja pariisilaistyyppiset seremonianumerot, tanssit, hymnit ja kuorot, lisäävät version vaikuttavuutta.

Loppuvaiheen seriat

Semiramide (Venetsia, 1823, Voltairen tekstiin), melodramma tragico, on Rossinin viimeinen Italiaan kirjoitettu ooppera, joka ennakoi ranskalaista suurta oopperaa. Babylonian kuningattaresta, sotkuisesta valtaistuinkiistasta ja ristiin menevistä rakkaussuhteista kertova teos oli suosittu läpi 1800-luvun. Rossini luopui oopperassa secco-resitatiivista ja kirjoitti ilmeikästä deklamaatiota säestetyissä resitatiiveissa. Oopperan dramaattisimpia hetkiä ovat kolme suurta yhtyekohtausta johdannossa sekä molempien näytösten finaaleissa, kuten kaanon-ensemble “Qual mesto gemito” (Mikä surullinen valitus) ensimmäisen näytöksen finaalissa. Myös monet duetot ovat musiikillisesti vaikuttavia, mm. Semiramiden ja Alsacen “Giorno d’orror!” (Kauhun päivä) toisesta näytöksestä – Bellini saattoi ottaa niistä mallia Norman duettoihin Norman ja Adalgisan kesken. Oopperassa on huippuvaikeudestaan kuuluisa Semiramiden rakkausaaria, cavatina con coro, Bel raggio lusinghier (Kaunis houkutteleva säde).

Bel raggio lusinghierin teksti italiaksi ja suomeksi (suom. Veijo Murtomäki):

Bel raggio lusinghier
Di speme e di piacer
Alfin per me brillò!
Arsace ritornò,
Sì, a me verrà.
Quest’alma che sinor
Gemé, tremò, languì,
Oh! come respirò!
Ogni mio duol sparì,
Dal cor, dal mio pensier
Si dileguò il terror.
Bel raggio lusinghier
etc.
Soma hyväilevä säde
toivon ja mielihyvän
vihdoinkin minulle loistaa:
Arsace tulee palaamaan,
hän palaa varmasti luokseni.
Sieluni on tähän asti
huokaillut, vavissut, riutunut,
oi! kuinka olen huokaillut!
Kaikki tuskani on häipynyt
povestani, ajatuksistani
ja kauhu on kaikonnut.
Soma hyväilevä säde
jne.

Gioacchino Rossini: Semiramide, I näytös, nro 7, cavatina con coro Bel raggio lusinghier.

Guillaume Tell (Wilhelm Tell; Pariisi, 1829), grand opéra, on suuri ooppera Schillerin mukaan. Sen piti olla Rossinin uuden uran avausteos Ranskassa, mutta teos jäi hänen viimeiseksi oopperakseen. Hämmästyttävää siinä on orkestraalinen tehokkuus, soolo-osuuksien, ensembleiden ja kuorojen sulava yhteenkietoutuminen suuremmiksi kohtauskomplekseiksi, lähes jatkuvaksi draamaksi.

Lähteet ja kirjallisuutta

Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.

Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Stendhal 1970 [1824]. Life of Rossini, engl. Richard N. Coe. New York: The Orion Press.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Takaisin ylös