Totuudellisuuden esiinmarssi
Wagnerin vaikutus oli pitkään vähäinen italialaisessa oopperassa, sillä vasta 1870-luvulla Italiassa ruvettiin esittämään tämän varhaisoopperoita. Radikaalit kokeilut, filosofinen ote ja esteettiset teoriat musiikin ja oopperan olemuksesta eivät aiemmin juurikaan koskettaneet italialaisen oopperan vahvoja käytännöllisiä juuria.
Jo tosin Verdi tähtäsi kypsissä oopperoissaan vahvaan dramatiikkaan ja emotionaalisuuteen, näyttämölliseen uskottavuuteen ja psykologiseen realismiin. Verdin esimerkki sekä ranskalaisen romaanitaiteen realistisuus (Flaubert, Zola) olivat lähtökohtia noin vuodesta 1890 eteenpäin italialaisen oopperan tyylisuunnalle, josta käytetään nimitystä verismi (= totuudellisuus; ital. vero = tosi).
Verismi näkyy lähinnä aiheenvalinnan tasolla: esitellään tavallisia ihmisiä arkipäivän tilanteissa, paljaita tunteita ilman ihanteellisuutta, armottomia ja jopa väkivaltaisia kohtauksia, käyttäytymistä raaimmillaan. Verismiä ei pidä sekoittaa joskus Verdin dramatiikasta käytettyyn puoliviralliseen termiin verdismi; Verdi ei ollut vielä varsinainen veristi, vaikka toimikin sen edelläkävijänä.
Musiikkiin verismi ei vaikuttanut kovinkaan paljon, sillä se säilytti paljossa sensuaalisen, yliromanttisen luonteensa, joka kultasi kauneudellaan edelleenkin näyttämötapahtumien realismin, jopa naturalistisuuden – sikäli vaikutelma saattoi usein olla yhä melodramaattinen. Ennen Puccinia, verismin pääedustajaa, Italiasta löytyy muitakin suuntaukseen luettavia säveltäjiä.
Alfredo Catalani
Alfredo Catalani
Alfredo Catalani (1854–93) on Boiton ja Faccion – sekä Verdin Otellon – ohella harvoja Wagnerista vaikutteita saaneita italialaissäveltäjiä, italialaisen romantiikan ja esiverismin edustaja. Kuudessa oopperassaan hän loi saksalaisen ja italialaisen musiikin ja aiheiston onnistuneen synteesin. Dejanice (1883, Milano), dramma lirico Boiton librettoon on Ponchielli-vaikutteinen teos, joka tapahtuu 400-luvulla eaa. Siracusassa. Se sai vain kohtalaisen vastaanoton.
Loreley
Loreley (1879/89, Torino), azione romantica in tre atti, Angelo Zanardinin librettoon on Italiassa harvinainen vedenneito-ooppera, tosin epätasainen, mutta melodisesti hieno teos, josta löytyy jo verististä melodista poltetta. Muita Loreley-oopperoita ovat säveltäneet Ignaz Lachner (Loreley, 1857), Max Bruch (Die Loreley, 1863) ja Fredrik Pacius (Die Loreley, ensi-ilta 1887). Mendelssohnin Loreley-ooppera (1847) jäi keskeneräiseksi. Heinrich Heine kirjoitti runon Die Lore-Ley (1824), jonka Friedrich Silcher sävelitti kansanlauluksi 1837. Useat säveltäjät, mm. Clara ja Robert Schumann sekä Liszt, ovat kirjoittaneet lauluja aiheen pohjalta. Yhteensä tunnetaan yli 40 Heinen runoon perustuvaa laulua 1800-luvulta.
Vedenneito-oopperan hieman erilaisen juonen pohjalta –Undine, Ondine, joissa myös miespäähenkilö tuhoutuu – ovat säveltäneet monet tunnetut nimet: ensimmäinen heistä oli E. T. A. Hoffmann (1816) ja häntä seurasivat Albert Lortzing (1845), Tšaikovski (1869), kun taas Aleksandr Dargomyžskin (1856) ja Dvořákin Rusalka (1901) jakavat pitkälle saman aiheen slaavilaisena versiona. Carl Reinecken huilusonaatti (1882) ja Ravelin pianosarjan Gaspard de la nuit (Yön Gaspard, 1908) avausosa perustuvat niinikään Undine/Ondine-taruun.
Juoni
Lordi Walterin (tenori) kihlattu on Anna (sopraano), maakreivi Rodolfin (basso) siskontytär, mutta hän on lumoutunut Loreley-vedenneidosta (sopraano) ja uskoo uudesta laittomasta rakkaudestaan ystävälleen paroni Hermannille (baritoni). Annan ja Walterin häissä Loreley ilmaantuu ja laulaa rakkauslaulun Walterille, joka syöksyy Loreleyn syliin, mutta Loreley torjuu miekkosen ja syöksyy virtaan. Anna vaipuu kuolleena maahan ja Loreley on asettunut rantakalliolle. Annan hautajaisissa Walter pyörtyy ja toivuttuaan kuulee taasen Loreleyn rakkauslaulun. Loreley on vähällä syleillä Walteria, mutta Loreley Alberichille, Reinin kuninkaalle, antamansa valan vuoksi tempautuu irti Walterista ja palaa rantakalliolleen. Walter hukuttautuu ja Loreley jatkaa laulamistaan rantakalliolla. Kyse on siten yhä nykyään kerrottavasta Reinin tytär -legendasta.
Musiikki
Tarinan sisällön ja Wagnerin vaikutuksen vuoksi oopperassa kuullaan vaikutteita sekä Valkyyriasta
että Reininkullasta, kun Reinin vedennneidot laulavat ylistystä Joen jumalalle sekä Thor-jumalalle, rajuilman herralle.
Oopperan II näytöksessä Annan tunteen vaihtelevat rakastuneesta epäilyihin.
Häämenoihin kuuluu saksalainen valssi.
Häälaulua (Epitalamio) seuraa
Loreleyn ilmaantuminen ja häämenojen katkeamiseen sekasortoon sekä Annan kuolemaan.
III näytöksessä on suosittu Vedenneitojen tanssi.
Loreley ja Walter kokevat lyhyen hurmoshetken.
Mutta kuoro muistuttaa Reinin tytärtä vannomastaan valasta, ettei hän menisi koskaan naimisiin petturin kanssa.
Loreley laulaakin seuraavaksi kalliosta, josta on tuleva hänen olinpaikkansa.
Hyvästit ovat katkerat Walterille, joka on menettänyt kaikki ja vain kuolo on vääjäämätön seuraus.
Loreley jää kalliolle houkuttelemaan laulullaan ohikulkevia nautintoihin.
La Wally
La Wally (1892, Milano), dramma lirico Luigi Illican librettoon Wilhelmine von Hillerninin kotiseuturomaanin Die Geier-Wally (1873) pohjalta tapahtuu Tirolissa n. 1800.
Juoni
Nimihenkilö (sopraano) rakastaa Hagenbachia (tenori), mutta hänen 70-vuotias isänsä Stromminger (basso) yrittää turhaan naittaa Wallyn tilanhoitaja Gellnerin (baritoni) kanssa ja ajaa tyttären ulos talosta. Strommingerin kuoltua Wally on perinyt isänsä omaisuuden. Hagenbach mieltyy paikallisen majatalon pitäjä Afraniin (mezzosopraano) ja onnistuu suudelman varastamiseen liittyvän vedonlyönnin tähden suututtamaan Wallyn, joka pyytää rakastunutta Gellneriä surmaamaan Hagenbachin. Mutta kun Gellner kertoo syösseensä Hagenbachin rotkoon, Wally ryntää kauhuissaan pelastamaan sittenkin rakastamansa nuoren miehen. Wally onnistuu köyden avulla nostamaan tajuttoman ja loukkaantuneen Hagenbachin ylös rotkosta. Walter tulee Wallyn avuksi ja pyytää tätä tulemaan kylän joulujuhliin, mutta vammoista toipuneen Hagenbachin ääni ja rakkaudentunnustus saavat hänet jäämään Alppi-rinteelle, jossa lumivyöry hautaa heidät molemmat.
Musiikki
Musiikki on täynnä paatosta ja mielenkiintoista saksalaisvaikutteista soinnunkäyttöä, mikä ennakoi Puccinia. Germaanis-tirolilaista eksotiikkaa edustavat valssi- ja ländler-melodiikka sekä jodlausversio Edelweiss-sävelmästä, jonka esittää nuori sitransoittaja ja balladilaulaja Walter (sopraano).
WALTER
… Dell’Edelweis è la canzon!
Un jodler mesto, soave, come un bacio
CORO
Canta! Canta!
STROMMINGER
Pettegole, tacete!
(a Walter con fare seccato)
Udiam, codesta maraviglia!
(Tutti circondano Walter; chi siede, chi si appoggia alle tavole; alcuni a gruppi; altri in disparte soli; Stromminger seduto nella sua poltrona; Gellner a cavalcioni di una panca. Walter leva la cetra e canta.)
WALTER
Un dì, verso il Murzoll, una fanciulla,
Per un erto sentier, movea il piè leggiero;
Lenta ascendendo la montagna brulla!
Giù susurava il vento;
Parea lontano pianto
Tornava allegro canto
E finiva in lamento!
Coi raggi intanto l’avvolgeva il sole
Ed ella ognor salia la solitaria via.
Stavano intorno a lei le nubi sole!
Ah! Ah! Ah!
Quando fu giunta sovra l’alto monte
Presso la neve bianca …
La, la, la! la pellegrina stanca …
La, la, la!
Oopperan tunnetuin numero on sen alussa oleva Wallyn valituslaulu hänen poistuessaan kotoa “Ebben? Ne andró lontana” (No siis? Kuljen täältä loitolle). Mielenkiintoista kylläkin, Catalani sävelsi laulun alun perin 1878 Jules Vernen runoon ”Chanson groenlandaise”; tässä ABA-muotoisen aarian ensimmäinen A-vaihe. (Alla Adolf Hohensteinin suunnittelema Wallyn asu 1892.)
WALLY
(rimane un po’ pensierosa, poi si scuote, si guarda intorno)
Ebben? Ne andrò lontana,
Come va l’eco della pia campana …
Là, fra la neve bianca!
Là fra le nubi d’or!
Laddove la speranza, la speranza,
È rimpianto, è rimpianto, è dolor!
O della madre mia casa gioconda,
La Wally ne andrà da te, da te lontana assai,
E forse a te, e forse a te non farà mai più ritorno,
Ne più la rivedrai!
Mai più … mai più …
Ne andrò sola e lontana
Come l’eco della pia campana,
Là, tra la neve bianca!
N’andrò, n’andrò sola e lontana …
E fra le nubi d’or!
Ma fermo è il piè!
N’andiam che lunga è la via, n’andiam.
Wally liittyy Walteriin ja he hyvästelevät yhdessä kylän väen.
WALLY E WALTER
(dall’alto del sentiero)
Un dì, verso il Murzoll,
Una fanciulla per un erto sentier,
Movea il piè leggier …
Hagenbachin Wallylta varastama suudelma tapahtuu II näytöksen lopun kyläjuhlissa rehevän ländler-valssin aloittaessa kohtauksen.
Välisoitosta tuli verismo-oopperoissa lähes pakollinen numero: III näytöksen avauksen lisäksi myös IV näytös käynnistyy laajalla johdannolla (Introduzione).
IV näytös ja koko ooppera päättyy sitten Hagenbachin ja Wallyn toistensa löytämiseen ja tunnustuksiin ennen traagista ja tavallaan katarttista loppua.
HAGENBACH E WALLY
(Wally ripete mormorando)
Vieni, vieni; una placida vita
Noi vivremo in un mondo ignorato!
Pelegrini a una piaggia fiorita
Chiederemo un asilo incanto.
Là, sui prati, fra rose e viole,
Noi vivremo una placida vita!
(Rimangono abbracciati.)
Lumi hautaa lopuksi Wallyn.
O neve! o candido destino mio
Ecco la sposa di Giuseppe.
Anima cara, aprimi le tue braccia!
(Si getta nel precipizio, larghe le braccia,
come stese ad un supremo abbraccio.)
Alfonso Rendano
Alfonso Rendano (1853–1931) syntyi Calabriassa Cosenzan maakunnassa, opiskeli ensin Napolin konservatoriossa, sitten Pariisissa piano-opettajinaan Thalberg ja Chopinin oppilas Georges Mathias, joten hän toimi lisäksi pianistina – viimeinen konsertti 1925 – sekä opettajana Napolissa ja Roomassa, jossa hän kuoli. Hän ei innostunut uudesta naturalistisesta ja porvarillisesta oopperatyylistä, vaan säilytti hienostuneen otteen musiikissaan. Hänen oopperansa Consuelo (1888, Torino 1902) George Sandin samannimisen romaanin (1843; suom. Taiteilijattaren tarina, 1967) mukaan Francesco Cimminon librettoon ei ole erityisen dramaattinen ja myös sen librettoa on moitittu epäteatterilliseksi. Mutta musiikki, jossa on vaikutteita Wagnerin johtoaihetekniikasta, on onnistunutta Gounod-, Saint-Saëns– ja jopa Massenet-sävyineen, mikä teki sen Saksan-esityksestä (Stuttgart, 1903) kohtalaisen menestyksen.
andin romaania kohtaan tunnettiin Italiassa 1890-luvulla mielenkiintoa. Sen sävelsi 1895 myös Giacomo Orefice (1865–1922). Romaani kuvaa Sandin ja kenties Pauline Viardot’n kokemuksia Italiassa fiktiivisen, 1700-luvun venetsialaislaulajattaren Consuelon kautta. Romaanin henkilöitä ovat myös säveltäjä ja laulunopettaja Nicolà Porpora, jonka kanssa Consuelo joutuu perehtymään wieniläiseen ja preussilaiseen kulttuuriin seikkailtuaan sitä ennen kreivi Alberton kalmantuoksuisessa böömiläislinnassa, sekä nuori Joseph Haydn, mutta hän ei päässyt oopperaan saakka.
Consuelo
Prologin lemmenkohtaus ”Anzoleto … Anzoleto…” Consuelon (sopraano) ja hänen köyhän, myös kadulta kotoisin olevan kanssalaulajansa, Anzoleton (tenori), kesken on onnistunut, samoin kilpailevan Corilla-laulajattaren balladi ”Ei poserà la fronte” (Hän tulee painamaan levolliset kasvonsa sykkivää sydäntäni vasten). Oopperassa on sen tapahtuma-aikaa vastaavaa tyylittelyä mm. Consuelon cembalolaulussa ”Su l’alme in pena” (Piinattuja sieluja) sekä Porporan osuuksissa. Vahvimpia hetkiä oopperassa on älykkään ja synkän Alberton (baritoni) sekä Consuelon pitkä duetto toisen näytöksen alussa. Aitoitalialainen on Anzoleton barkarola ”Splendea la luna su Venezia bella” (Kuu loisti kauniin Venetsian yllä). Kerrankin italialaisooppera ei lopu sankarittaren vaan miehen, toivottomasti Consueloa kosineen Alberton kuolemaan päätösnumerossa ”Da me lontano” (Luotani karkasit turhaan). (Kuvassa yllä Pauline Viardot-Garcia, oopperan oletettu inspiraation lähde)
Antonio Smareglia
Antonio Smareglia (1854–1929) jäi muiden säveltäjien varjoon, ei saanut ilmeisesti persoonallisista syistä yhteyttä Ricordiin tai Sonzogniin ja kärsi sokeudesta loppuelämänsä (1900–). Brahms ja kapellimestari Hans Richter tosin tukivat Smareglian uraa. Hän oli istrialaisen syntyperänsä vuoksi altis italialaisille, slaavilaisille ja saksalaisille vaikutteille ja omaksui wagnerilaisia periaatteita.
Istrialaiset häät
Tuotantoa Smareglialta syntyi kymmenen oopperan verran (1879–1911), ja siitä esitetään yhä ainakin Triestessä kahta teosta: oopperoita Nozze istriane (Istrialaiset häät, 1893; Trieste, 1895), dramma lirico, Luigi Illican librettoon ja Ocèana (1902; Milano, 1903). Aiheeltaan hieman Cavalleria rusticana -tyyppisen oopperan Nozze istriane musiikki tulee lähelle Mascagnia, ja siinä on myös Wagner– ja Smetana-kaikuja sekä Tristan-vaikutteita. Lisäksi hänen oopperansa La falena (1897), legenda Silvio Bencon librettoon on palannut ohjelmistoon.
Istrialaisissa häissä kaksi nuorta kyläläistä, Marussa ja Lorenzo, rakastavat toisiaan. Rikas kosija Nicola ilmoittaa luopuvansa myötäjäisistä, ja Marussan onneton isä Menico suostuu naimakauppaan. Manussa saadaan uskomaan, että Lorenzo on ollut hänelle uskoton, joten Nicola järjestää pikaisesti häät. Vähän ennen juhlallisuuksia Marussa yrittää saada Nicolalta vapautuksen kihloista. Kun Nicola kieltäytyy, salaa kohtausta kuunnellut Lorenzo ryntää Marussan huoneeseen veitsi kädessään ja uhkaa Nicolaa, joka pistää Lorenzoa, ja tämä kuolee Marussan käsivarsille. Seuraavassa nuottiesimerkki väkivaltaisesta loppukohtauksesta:
Alberto Franchetti
Alberto Franchetti (1860–1942) oli italialas-saksalainen säveltäjä, joka syntyi Torinossa, opiskeli Münchenissä Rheinbergerin ja Dresdenissä Draeseken johdolla. Sävellettyään e-molli-sinfonian (1885) hän omistautui oopperalle. Puccinin, Leoncavallon ja Mascagnin ohella sekä Catalanin ja Smareglian kera oli eräs Italian “nuoren koulun” (giovane scuola) edustaja, jonka lähtökohtana oli Wagner, ja hän toimi Bolognan Wagner-yhdistyksen puheenjohtajana.
Silti hänen ehkä tunnetuin oopperansa Asrael (1888, Reggio Emilia), leggenda Ferdinando Fontanan librettoon on tristanismien lisäksi Verdin vaikutuspiirissä syntynyt teos. Kun Verdiltä pyydettiin Amerikan löytymisen 400-vuotisjuhliin oopperaa, hän kääntyi Franchettin puoleen: näin valmistui Cristoforo Colombo (1892, Genova) Luigi Illican librettoon. Vastaavasti kun Illica tarjosi Franchettille Toscan librettoa, hän luopui siitä Puccinin hyväksi.
Tunnetuimpia oopperoita ovat Fior d’Alpe (Alppikukka, 1894, MIlano) opera Leo di Castelnuovon librettoon, Il Signor di Pourceaugnac (1897) opera comica Fontanan librettoon Molièren pohjalta, Germania (1902), La Figlia di Jorio (1906, Milano) tragedia pastorale Gabriele D’Annunzion librettoon, Notte di Leggenda (1915), tragedia lirica Giovacchino Forzanon librettoon, Giove a Pompei (1921, Rooma) commedia musicale yhteistyössä Umberto Giordanon kanssa Luigi Illican ja Ettore Romagnolin librettoon ja Glauco (1922, Napoli) Giovacchino Forzanon ja Ercole Luigi Morsellin librettoon.
Kolmannessa valtakunnassa sekä Mussolinin rotulakien vallitessa (1938–) hänen teoksensa joutuivat esityskieltoon juutalaisen syntyperän vuoksi. Yhteensä Franchetti sävelsi 15 oopperaa, joista yksi on hävinnyt ja kaksi jäänyt esittämättä – kenties osin poliittisista syistä.
Germania
Germania (1902, Milano), dramma lirico Luigi Illican librettoon sai ensiesityksen 11.3.1902 Milanon La Scalassa, kuten moni muukin Franchettin ooppera. Arturo Toscanini toimi ensiesityksen kapellimestarina sekä Enrico Caruso erään pääroolin (Federico Loewe) esittäjänä. Teoksen juoni sijoittuu Napoleonin valloittamaan Saksaan (1802), jossa maan alla kapinoivat opiskelijat kokevat triangelidraaman. Franchetti siteeraa oopperassana useita saksalaisia ylioppilaslauluja sekä viittaa moniin saksalaissäveltäjien teoksiin antaakseen oopperalleen sakasalaista paikallisväriä.
Kapinallisten johtaja Carlo Worms haluaa nojata taistelussa kynän ja kirjoittamisen voimaan ja vetoaa Fichten sekä Schillerin ajatuksiin. Radikaalimpaa, aseihin luottavaa taisteluvalmista ryhmää johtaa Federico Loewe, joka on Wormsin ystävä, mutta molemmat rakastavat samaa naista, Ricke, joka on tosin Federicon kihlattu, mutta tämän poissaollessa Carlo viettelee Ricken. Suunniteltu kaksintaistelu peruuntuu erinäisten vaiheiden jälkeen, ja Napoleonin vastaisen rintaman kuningats Louisen avulla vapaaehtoiset osallistuvat Kansojen taisteluun 19.10.1803 Leipzigin ulkopuolella luodakseen tyranniasta vapaan Saksan sloganin GERMANIA! alla.
Toisen näytöksen lopuilla kuullaan sinfoninen intermezzo. Taistelun jälkeen Worms makaa kentällä kuolleena, Loewe pahasti haavoittuneena ja Rickelle ei jää muuta kuin asettautua maahan heidän vierelleen.
Ooppera oli pitkään unohduksissa sotien välisestä ajasta lähtien, mutta nyt se on elvytetty. Tosin Caruson levyttämät kaksi aariaa ovat olleet tenoreiden suosikkinumeroita, etenkin aaria ”Studenti udite” (Opiskelijat kuulkaa). ”Opiskelijat! Kuulkaa te, vanhat ja uudet ystävät!/Kuivatkaa nuo kyyneleet! Lakatkaa itkemästä!/Ken kuolee isänmaan puolesta, ei kuole! [Hän] on ikuinen! [Hän] on pyhä!/Ikuisia ovat sankarit!”
Francesco Cilea
Francesco Cilea (1866–1950) opiskeli Napolissa (1881–89), sai sopimuksen Sonzognon kanssa (1889) ja toimi Napolin konservatorion pianonsoiton opettajana (1894-) sekä johtajana (1916-). Hänen kuudesta oopperastaan kaksi ovat lunastaneet paikkansa italialaisen oopperan perusohjelmistossa.
Arleesitar
L’arlesiana (Arleesitar; Milano, 1897) on dramma lirico Leopoldo Marencon librettoon Alphonse Daudet’n novellin ja näytelmän L’Arlésienne (1872) mukaan. Bizet oli säveltänyt siihen jo näyttämömusiikin (1872). Tarinassa nuori mies Federico (tenori) rakastuu arleesialaisneitoon niin, että vaikka hän on menossa naimisiin Vivettan (sopraano) kanssa, aiemmin nähdyn naisen muisto ja tieto tämän suhteesta toisen miehen kanssa saa Federicon epätoivon valtaan ja surmaamaan itsensä. Oopperan tunnetuin numero on tenoriaaria ”E la solita storia del pastore” (Se on tavallinen paimentarina). Federicon äidin, Rosan aaria “Esser madre è un inferno” (On helvetillistä olla äiti) on myös kuuluisa.
Adriana Lecouvreur
Adriana Lecouvreur (Milano, 1902), commedia-dramma Arturo Calauttin librettoon E. Scriben ja E. Legouvén näytelmän (1849) mukaan sijoittuu Louis XV:n aikaan Pariisiin (1730), jossa nimihenkilö Adrienne Lecouvrer (1692-1730) oli komedianäyttelijätär (sopraano). Oopperassa Adrianan (sopraano) rakastajana on Saksin kreivi Maurizio (tenori), jonka entinen rakastajatar, Bouillonin ruhtinatar (mezzosopraano) myrkyttää mustasukkaisena kukkalähetyksellä Maurizion uuden ihastuksen, Adrianan. Kuuluisin numero on Adrianan aaria ”Io son l’umile ancella” (Olen nöyrä tyttönen), minkä lisäksi vaikuttavia numeroita ovat ruhtinattaren “Acerba voluttà” (Kitkerä hekuma), Maurizion “L’anima ho stanca” (Sieluni on väsynyt) sekä Adrianan ja Maurizion duetto “Ma, dunque, è vero?” (Mutta siis, onko se totta?). Draama ja musiikki ovat varsin tunnepitoisia.
Italialaisen oopperan myöhemmät vaiheet
Italialainen ooppera on toki jossain määrin jatkunut vielä Puccininkin jälkeen, vaikkei ns. suuria menestyssäveltäjiä tai -teoksia ole paljoa ilmaantunut. Jotain kuitenkin niin, että oopperan perintö on jatkunut pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle ja löytänyt uusia ilmaisumuotoja ja musiikillisia toteutuksia modernistien (Dallapiccola, Sciarrino, Berio) teoksissa.
1900-luvun keskeiset romantiikkaa jatkaneet oopperasäveltäjät
Italo Montemezzi (1875-1952) oli kotoisin Veronan liepeiltä ja sävelsi seitsemän oopperaa, joissa Wagner- ja Strauss-vaikutteet ovat tuntuvilla. Hänen oopperoistaan tunnetuin on L’amore dei tre re (Kolmen kuninkaan rakkaus; Milano, 1913) Sem Benellin (1910) symbolistiseen, Maeterlinck-henkiseen näytelmään. Ooppera tapahtuu 900-luvulla Pohjois-Italiassa, jossa kuningas Archibaldon (basso) poika Manfredo (baritoni) on mennyt naimisiin hangoittelevan Fioran (sopraano) kanssa, joka kuitenkin rakastaa ruhtinas Avitoa (tenori). Kun sokea Archibaldo tapaa Fioran Aviton kanssa, tietämättä kuka hänen poikansa kilpailija on, hän surmaa Fioran ja voitelee tämän huulet myrkyllä, joka tappaa sitten myöhemmin Aviton ja Manfredon. Archibaldin musiikki on hienoa, samoin Aviton ja Fioran Tristan-vaikutteinen lemmenduetto “Come tremi, diletto!” (Miten värisetkään, rakas!) toisen näytöksen alussa.
Franco Alfano (1875–1954) tunnetaan parhaiten Puccinin Turandotin täydennystyöstä. Hän sävelsi kuitenkin myös kymmenen oopperaa (1896-1949), joista eräät ovat vakiinnuttaneet asemansa 1900-luvun alkupuolen italialaisessa ohjelmistossa. Näitä ovat suosittu Risurrezione (Ylösnousemus, 1904) Tolstoin romaanin (1900) mukaan, mestariteoksena pidetty La leggenda di Sakùntala (Sakuntalan legenda, 1920) intialaisen 400-luvun näytelmän mukaan sekä Cyrano de Bergerac (1936). Alfanon tyyliä leimaavat vaikutteet R. Straussilta, venäläisiltä säveltäjiltä, Debussyltä ja Ravelilta.
Ermanno Wolf-Ferrari (1876–1948) oli italialais-saksalainen, Venetsiassa syntynyt säveltäjä. Hänen oli vaikea saada italialaisyleisön hyväksyntää musiikilleen, vaikka hän sävelsi oopperoita mm. Goldonin näytelmiin ja liittyi commedia dell’arten ihailijoihin. Hänen oopperoistaan I quatro rusteghi (Neljä mänttiä; 1906 München) on tunnustettu säveltäjänsä parhaaksi saavutukseksi. Sen rinnalle asettuu Il campiello ([Venetsian] pieni aukio; Milano 1936).
Gabriel Dupont (1878–1914) oli ranskalainen säveltäjä, joka voitti Sonzognon sävellyskilpailun veristisellä oopperallaan La cabrera (1904, Milano), dramma lirico, Salvatore Cammaranon librettoon. Ooppera tapahtuu Espanjassa.
Ottorino Respighi (1879–1936) oli orkesterin taikuri, joka sävelsi kahdeksan oopperaa. Niistä oopperat La bella dormente nel bosco (Prinsessa Ruusunen, 1921/33; Podrecca, 1922), fiaba musicale (musiikkisatu), Belfagor (1922; Milano, 1923), koominen ooppera, La fiamma (Liekki, 1923; Rooma, 1934), melodramma, ja Lucrezia (1935; Milano 1937, opera, ovat nauttineet kohtuullista suosiota.
Domenico Alaleona (1881–1928) oli merkittävä musiikkitieteilijä ja musiikinteoreetikko, joka jakoi oktaavin viiteen yhtä suureen osaan ja kehitti soittimen nimeltä pentafoninen harmoni. Hän ehti säveltää 600 teosta, mukaan luettuna oopperan Mirra (Rooma, 1920) Vittorio Alfierin näytelmään. Ooppera tapahtuu antiikissa. Mirra on Kyproksen kuninkaan tytär, joka on rakastunut isäänsä ja hylättyään sulhonsa surmaa itsensä. Musiikki edustaa italialaista ekspressionismia ja kuolemalla mässäilyä Schönbergin tapaan.
Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi kymmeniä oopperoita ja musiikkiteatteriteoksia (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan. Hän loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä.
Riccardo Zandonai (1883–1944) oli Mascagnin oppilas ja edusti traditionalismia Italian oopperaelämässä. Hänen tuotantonsa sisältää 12 oopperaa (1907-33), joista suurin menestys oli Francesca da Rimini (1912-13; Torino 1914). Ooppera on esitetty yli 20 maassa yli 200 kertaa. Myös Giulietta e Romeo (1920-21; Rooma 1922) ja I cavalieri di Ekebù (Ekebyn ritarit, 1923-24; Milano 1925) Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun (1891) mukaan ovat saavuttaneet suosiota. Ekebyn ritarit tapahtuu Länsi-Ruotsissa rautaruukissa, jota hallitsee naispuolinen johtaja. Ooppera on työn ylistystä ja sisältää tummassa värityksessään skandinaavista soivuutta sekä Turandotin läheisyyttä, minkä lisäksi siinä on kansanmusiikkivihjeitä.
Alfredo Casella (1883–1947) sävelsi kolme oopperaa (1931-37), joista tunnetuin on La donna serpente (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), opera-fiaba (satuooppera) Carlo Gozzin näytelmään (1762) – samaan aiheeseen kuin Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.
Nino Rota (1911–79) on toki parhaiten tunnettu Fellini-elokuvamusiikeistaan, mutta hän oli samalla “oikea” säveltäjä, jolla on suuri konserttimusiikkituotanto. Hänen kymmenestä oopperastaan tärkein on Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945-46/1955; Palermo, 1955), joka edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin.
Gian Carlo Menotti (1911–2007) on 24 oopperallaan (1937–93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, vaikka hän onkin asunut pääosan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen oopperoistaan tunnetuimpia ovat The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950).
Lähteet ja kirjallisuutta
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.
Francesco Cilea 2000, toim. Domenic Ferraro, Nandi Ostali, Piero Ostali Jr. Milano: Casa Musicale Sonzogno di Piero Ostali.
Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.
The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.
The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Weaver, William 1980. The Golden Century of Italian Opera. From Rossini to Puccini. London, New York: Thames and Hudson.