Siirry sisältöön

Verismi
13.11.2006 (Päivitetty 15.11.2019) / Murtomäki, Veijo

Varhainen verismi: totuudellisuuden esiinmarssi

Wagnerin vaikutus oli pitkään vähäinen italialaisessa oopperassa, sillä vasta 1870-luvulla Italiassa ruvettiin esittämään tämän varhaisoopperoita. Radikaalit kokeilut, filosofinen ote ja esteettiset teoriat musiikin ja oopperan olemuksesta eivät aiemmin juurikaan koskettaneet italialaisen oopperan vahvoja käytännöllisiä juuria.

Jo tosin Verdi tähtäsi kypsissä oopperoissaan vahvaan dramatiikkaan ja emotionaalisuuteen, näyttämölliseen uskottavuuteen ja psykologiseen realismiin. Verdin esimerkki sekä ranskalaisen romaanitaiteen realistisuus (Flaubert, Zola) olivat lähtökohtia noin vuodesta 1890 eteenpäin italialaisen oopperan tyylisuunnalle, josta käytetään nimitystä verismi (= totuudellisuus; ital. vero = tosi).

Verismi näkyy lähinnä aiheenvalinnan tasolla: esitellään tavallisia ihmisiä arkipäivän tilanteissa, paljaita tunteita ilman ihanteellisuutta, armottomia ja jopa väkivaltaisia kohtauksia, käyttäytymistä raaimmillaan. Verismiä ei pidä sekoittaa joskus Verdin dramatiikasta käytettyyn puoliviralliseen termiin verdismi; Verdi ei ollut vielä varsinainen veristi, vaikka toimikin sen edelläkävijänä.

Musiikkiin verismi ei vaikuttanut kovinkaan paljon, sillä se säilytti paljossa sensuaalisen, yliromanttisen luonteensa, joka kultasi kauneudellaan edelleenkin näyttämötapahtumien realismin, jopa naturalistisuuden – sikäli vaikutelma saattoi usein olla yhä melodramaattinen. Ennen Puccinia, verismin pääedustajaa, Italiasta löytyy muitakin suuntaukseen luettavia säveltäjiä.

Alfredo Catalani

Alfredo Catalani

Alfredo Catalani (1854-93) on Boiton ja Faccion – sekä Verdin Otellon – ohella harvoja Wagnerista vaikutteita saaneita italialaissäveltäjiä, italialaisen romantiikan ja esiverismin edustaja. Kuudessa oopperassaan hän loi saksalaisen ja italialaisen musiikin ja aiheiston onnistuneen synteesin.

Dejanice (1883, Milano), dramma lirico Boiton librettoon on Ponchielli-vaikutteinen teos, joka tapahtuu 400-luvulla eaa. Siracusassa. Se sai vain kohtalaisen vastaanoton. Loreley (1879/89, Torino), azione romantica, on Italiassa harvinainen vedenneito-ooppera, tosin epätasainen, mutta melodisesti hieno teos, josta löytyy jo verististä melodista poltetta. Lordi Walterin (tenori) kihlattuna on Anna (sopraano), mutta hän on lumoutunut vedenneidosta (sopraano). Tarina loppuu Annan kuolemaan sekä Walterin menemiseen Loreleyn perään. Oopperassa on mm. kuuluisa Vedenneidon tanssi.

La Wally (1892, Milano), dramma musicale Luigi Illican librettoon tapahtuu Tirolissa n. 1800. Nimihenkilö (sopraano) rakastaa Hagenbachia (tenori), mutta hänen 70-vuotias isänsä yrittää naittaa Wallyn tilanhoitaja Gellnerin (baritoni) kanssa ja ajaa tyttären ulos talosta. Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen pari on saamaisillaan toisensa, mutta lumivyöry hautaa heidät lopussa. Musiikki on täynnä paatosta ja mielenkiintoista saksalaisvaikutteista soinnunkäyttöä, joka ennakoi Puccinia. Germaanis-tirolilaista eksotiikkaa edustavat valssi- ja ländler-melodiikka sekä jodlausversio Edelweiss-sävelmästä. Oopperan tunnetuin numero on sen alussa oleva Wallyn valituslaulu hänen poistuessaan kotoa “Ebben? Ne andró lontana” (No siis? Kuljen täältä loitolle).

Alfonso Rendano

Alfonso Rendano (1853-1931) ei innostunut uudesta naturalistisesta ja porvarillisesta oopperatyylistä, vaan säilytti hienostuneen otteen musiikissaan. Hänen oopperansa Consuelo (1902) George Sandin samannimisen romaanin (1843; suom. Taiteilijattaren tarina, 1967) mukaan ei ole erityisen dramaattinen ja myös sen librettoa on moitittu epäteatterilliseksi. Mutta musiikki, jossa on vaikutteita Wagnerin johtoaihetekniikasta, on onnistunutta Gounod-, Saint-Saëns- ja jopa Massenet-sävyineen, mikä teki sen Saksan-esityksestä (Stuttgart, 1903) kohtalaisen menestyksen.

Sandin romaania kohtaan tunnettiin Italiassa 1890-luvulla mielenkiintoa. Sen oli sävelittänyt jo 1895 Giacomo Orefice (1865-1922). Romaani kuvaa Sandin ja kenties Pauline Viardot’n kokemuksia Italiassa fiktiivisen, 1700-luvun venetsialaislaulajattaren Consuelon kautta. Romaanin henkilöitä ovat myös säveltäjä ja laulunopettaja Nicolà Porpora, jonka kanssa Consuelo joutuu myös perehtymään wieniläiseen ja preussilaiseen kulttuuriin seikkailtuaan sitä ennen kreivi Alberton kalmantuoksuisessa böömiläislinnassa, sekä nuori Joseph Haydn, mutta hän ei päässyt oopperaan saakka.

Prologin lemmenkohtaus ”Anzoleto … Anzoleto…” Consuelon (sopraano) ja hänen köyhän, myös kadulta kotoisin olevan kanssalaulajansa, Anzoleton (tenori), kesken on onnistunut, samoin kilpailevan Corilla-laulajattaren balladi ”Ei poserà la fronte” (Hän tulee painamaan levolliset kasvonsa sykkivää sydäntäni vasten). Oopperassa on sen tapahtuma-aikaa vastaavaa tyylittelyä mm. Consuelon cembalolaulussa ”Su l’alme in pena” (Piinattuja sieluja) sekä Porporan osuuksissa. Vahvimpia hetkiä oopperassa on älykkään ja synkän Alberton (baritoni) sekä Consuelon pitkä duetto toisen näytöksen alussa. Aitoitalialainen on Anzoleton barkarola ”Splendea la luna su Venezia bella” (Kuu loisti kauniin Venetsian yllä). Kerrankin italialaisooppera ei lopu sankarittaren vaan miehen, toivottomasti Consueloa kosineen Alberton kuolemaan päätösnumerossa ”Da me lontano” (Luotani karkasit turhaan).

Antonio Smeraglia

Antonio Smeraglia (1854-1929) jäi muiden säveltäjien varjoon, ei saanut ilmeisesti persoonallisista syistä yhteyttä Ricordiin tai Sonzogniin ja kärsi sokeudesta loppuelämänsä (1900-). Brahms ja Hans Richter tosin tukivat Smeraglian uraa. Hän oli istrialaisen syntyperänsä vuoksi altis italialaisille, slaavilaisille ja saksalaisille vaikutteille ja omaksui wagnerilaisia periaatteita.

Tuotantoa Smareglialta syntyi kymmenen oopperan verran (1879-1911), ja siitä esitetään yhä Triestessä kahta teosta: oopperoita Nozze istriane (Istrialaiset häät, 1893; Trieste, 1895) ja Ocèana (1902; Milano, 1903). Aiheeltaan hieman Cavalleria rusticana -tyyppisen oopperan Nozze istriane musiikki tulee lähelle Mascagnia, ja siinä on myös Wagner- ja Smetana-kaikuja sekä Tristan-vaikutteita.

Alberto Franchetti

Alberto Franchetti (1860-1942) oli Puccinin, Leoncavallon ja Mascagnin ohella sekä Catalanin ja Smareglian kera eräs Italian “nuoren koulun” (giovane scuola) edustaja, jonka lähtökohtana oli Wagner. Silti hänen tunnetuin ja kenties paras oopperansa Asrael (1888) on tristanismien lisäksi Verdin vaikutuspiirissä syntynyt teos. Suuren tyylin myöhempiä saavutuksia ovat Cristoforo Colombo (1892) sekä Germania (1902).

Ensimmäiset täysveristit

Pietro Mascagni

Pietro Mascagni

Pietro Mascagni (1863-1945) oli kotoisin Livornosta. Hän opiskeli Milanon konservatoriossa (1882-) mm. Ponchiellin johdolla. Mascagnin ura säveltäjänä ja kapellimestarin käynnistyi, kun hän voitti yhtenä kolmesta kustantamo Sonzognon 1889 järjestämän yksinäytöksisten oopperoiden sävellyskilpailun, johon osallistui 70 säveltäjää. Kaikkiaan Mascagni sävelsi 15 oopperaa, mutta ainakaan Italian ulkopuolella muut niistä eivät ole saavuttaneet samaa asemaa kuin menestysteos Cavalleria rusticana. Säveltäjä joutui paitsioon, kun hän oli fasistihallituksen suosimana kansallissäveltäjän asemassa. Hänen kapellimestaritaiteestaan on säilynyt merkittäviä dokumentteja.

Cavalleria rusticana (Maalaishäät, oik. ”Maalaisritarillisuus”; 1889; Rooma 1890), melodrama / opera, on yksinäytöksinen pienoisdraama, joka perustuu G. Vergan näytelmään (1883) ja tapahtuu sisilialaiskylässä. Kyseessä on emotionaalisesti kiihkeä ooppera, jonka polttavuus syntyy klassisesta aihepiiristä: petetystä rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja kostosta. Oopperan päähenkilöitä ovat Santuzza (sopraano) ja hänen entinen mielitettynsä sotilas Turiddu (tenori), joka hakkailee Lolaa (mezzosopraano), ajuri Alfion (baritoni) vaimoa. Lopussa Alfio surmaa Turiddun kaksintaistelussa.

Cavalleria rusticanan kuuluisin numero lienee orkesterin soittama Intermezzo sinfonico. Turiddulla on monta hienoa ja vaativaa sooloa: heti alussa sicilianaO Lola, bianca come fior di spino” (Oi Lola, valkoinen kuin orjantappurapensaan piikki), toisessa näytöksessä juomalaulu “Viva il vino spumeggiante” (Eläköön kuohuva viini) sekä kuoleman aavistuksessa laulettava “Mamma, quel vino è generoso” (Äiti, tuo viini on vahvaa). Santuzzalla on omana numerona romanssi “Voi le sapete, o mamma” (Te sen tiedätte, oi äiti). Hyvän näytteen oopperan kuumaverisestä tunnelmasta ja dialogista antaa Turiddun ja Santuzzan duetto “Tu qui, Santuzza?” (Sinä täällä, Santuzza?). Seuraavassa dueton käännös (suom. Veijo Murtomäki):

T:
Sinä täällä, Santuzza?

Tu qui, Santuzza?
S:
Odotin sinua täällä.

Qui t’aspettavo.
T:
On pääsiäinen,
etkö mene kirkkoon?

È Pasqua,
In chiesa non vai?
S:
En halua. Minun
on puhuttava sinulle…

Non vo.
Debbo parlarti…
T:
Etsin äitiä.

Mamma cercavo.
S:
Minun on
puhuttava sinulle!

Debbo
parlarti…
S:
Missä olet ollut?

Dove sei stato?
T:
Mitä tarkoitat?
Francofontessa!

Che vuoi tu dire?
A Francofonte!
S:
Ei, se ei ole totta!

No, non è ver!
T:
Santuzza, usko minua!

Santuzza, credimi…
S:
En, älä valehtele;
näin sinun kääntyvän
alas polkua…
Ja tänään,
aamunkoitteessa
sinut nähtiin
Lolan ulko-oven liepeillä.

No, non mentire;
Ti vidi volger Giù
dal sentier…
E stamattina,
all’alba,
T’hanno scorto
Presso l’uscio di Lola.
T:
Ah, olet vakoillut minua!

Ah! mi hai spiato?
S:
En, sen vannon sinulle.
Meille sen kertoi
ystävä Alfio,
aviomies, hetki sitten…

No, te lo giuro.
A noi l’ha raccontato
Compar Alfio
Il marito, poco fa.
T:
Näinkö vastaat rakkauteeni
sinua kohtaan?
Haluatko että
hän tappaa minut?

Cosi ricambi L’amor
che ti porto?
Vuoi che
m’uccida?
S:
Voi! Älä sano
noin…

Oh! questo non
lo dire…
T:
Päästä minut sitten,
päästä,
Turhaan koetat tyynnyttää
oikeutettua närkästystäni
myötätunnollasi –

Lasciami dunque,
lasciami;
Invan tenti sopire
Il giusto sdegno
Colla tua pietà.
S:
Sinä rakastat siis häntä?

Tu l’ami dunque?
T:
En!

No…
S:
Paljon kauniimpi
on Lola…

Assai più bella
È Lola.
T:
Vaiti!
En rakasta häntä.

Taci,
non l’amo.
S:
Rakastat… oi!
kirottu nainen!

L’ami… Oh!
maledetta!
T:
Santuzza?

Santuzza!
S:
Tuo ilkeä nainen
riisti sinut minulta!

Quella cattiva femmina
Ti tolse a me!
T:
Varo, Santuzza,
en ole orja
tuon turhan
mustasukkaisuutesi!

Bada, Santuzza,
Schiavo non sono
Di questa vana
Tua gelosia!
S:
Lyö minua,
loukkaa minua,
rakastan sinua ja
annan anteeksi,
mutta liian armoton
on tuskani.

Battimi,
insultami,
T’amo e
perdono,
Ma è troppo forte
L’angoscia mia.

Pietro Mascagni: Cavalleria rusticana. Santuzzan ja Turiddun dueton alku.

Pietro Mascagni: Cavalleria rusticana. Santuzzan ja Turiddun dueton loppu.

L’amico Fritz (Fritz-ystävä; Rooma 1891), commedia lirica, on Italiassa standardiohjelmistoon kuuluva ooppera, joka tapahtuu Elsassissa. Siinä on kuuluisa Fritzin (tenori) ja Suzelin (sopraano) laulama viehättävä ”kirsikkaduetto” ”Suzel, buon dì” (Suzel, hyvää huomenta) toisessa näytöksessä. Orkesterin Intermezzon jälkeen Fritz joutuu myöntämään rakkauden heränneen povessaan soolossa “O amore, o bella luce del core” (Oi rakkaus, oi sydämen kaunis valo). Hänestä ja Suzelista tulee pari oopperan lopussa.

Iris (Rooma, 1898), melodrama Luigi Illican librettoon on myös italialaisten lempioopperoita. Se on Puccinin Madama Butterflyn rinnakkaisteos, joka myös tapahtuu Japanissa. Osaka (tenori) on rikas nuori elostelija, joka ryöstää köyhän pesijätärtyttö Iriksen (sopraano) ja pistää tämän bordelliin käyttääkseen tyttöä hyväkseen. Kun tytön sokea isä löytää tytön ilotalosta, hän solvaa tätä, kunnes Iris heittäytyy alas parvekkeelta. Ooppera alkaa ja loppuu “aurinkohymnillä”, ja välissä kuullaan Osakan hurmioituneita, mutta turhia Iriksen taivutteluyrityksiä.

Ruggiero Leoncavallo

Ruggiero Leoncavallo (1858-1919) syntyi Napolissa ja opiskeli sen konservatoriossa (1866-) musiikkia. Sen jälkeen hän siirtyi vielä Bolognan yliopistoon kirjallisuusopintojen pariin, mikä vei hänet suunnittelemaan Wagnerin mallin mukaan oopperatrilogiaa, josta valmistui kustantajien epäsuopeuden takia vain I Medici (1893), ja sekin jäi vaille menestystä. Välillä Leoncavallo toimi vähän aikaa Puccinin libretistinä tämän Manon Lescaut -projektin parissa. Leoncavallosta tuli yhdessä yössä tähti, kun hän Mascagnin menestysoopperan kannustamana päätti kokeilla itsekin pienoisoopperan säveltämistä. Kaikkiaan Leoncavallo sävelsi tusinan verran oopperoita sekä kymmenen operettia.

Pagliacci

Pagliacci (Pajatso, oik. ”Ilveilijät”; Milano, 1892), kaksinäytöksinen dramma prologin kera, on suppea ooppera säveltäjän omaan librettoon. Ooppera tapahtuu Calabriassa (n. 1865-70) pienen teatteriseurueen yksityiselämässä ja myös näyttämölle vietynä. Kyseessä on klassinen kolmoisdraama: teatteriseurueen johtaja Canion (tenori; näytelmässä Pagliaccio) vaimo Nedda (sopraano; näytelmässä Colombina) on rakastunut talonpoika Silvioon (baritoni). Myös klovni Tonio (baritoni; näytelmässä Taddeo) yrittää päästä Neddan suosioon.

Pajatson kuuluisin numero on Canion aaria ”Vesti la giubba” (Pue takki), jonka sanat ”Ridi, Pagliaccio!” (”Naura, Pajatso”) ovat oopperakirjallisuuden tutuimpia. Myös Canion päätösnumero “No, Pagliaccio non son” (Ei, en ole Pajazzo) on vaikuttava tuskaisuudessaan. Musiikillisesti suurenmoinen on Tonion prologi “Si può?” (Sallitteko?). Kaunein on varmaankin Neddan kohtaus “Qual fiamma avea nel guardo!” (Mikä liekki hänellä olikaan katseessa!) ja ballatellaStridono lassù liberamente” (Ne [linnut] kirskuvat korkeuksissa vapaasti). Silvion taivuttelulaulu “E fra quest’ansie in eterno vivrai” (Ja tällaisessa ahdingossa tulet elämään ikuisesti) tarjoaa baritonimelosta hunajaisimmillaan. Orkesteri-intermezzo kuuluu tämänkin oopperan pakollisiin numeroihin.

Muita Leoncavallon oopperoita

La bohème

La bohème (Boheemielämää, 1895-96, Venetsia 1897; rev. versio 1913, Palermo), commedia lirica, on teos säveltäjän librettoon. Leoncavallo rupesi säveltämään oopperaa kuultuaan Puccinin hankkeesta, sillä hän ajatteli hallitsevansa aihepiirin Puccinia paremmin elettyään vuosia 1880-luvulla Pariisissa. Leoncavallon samanaikainen versio on jäänyt Puccinin jalkoihin, mutta olematta parempi siinä on kuitenkin tehokasta ja kaunista melodiikkaa sekä vahvoja ariosoja, etenkin loppupuolella Rodolfolle.

Leoncavallon ratkaisut sekä yhtenevät että poikkeavat Puccinin tekemistä: kaksi ensimmäistä näytöstä ovat keveitä ja kaksi seuraavaa traagisia Puccinin tapaan. Sen sijaan Leoncavallolla Marcello on tenori, Rodolfo baritoni ja Musetta mezzosopraano.

Zazà

Zazà (Milano, 1900), commedia lirica säveltäjän librettoon kertoo nimihenkilön (sopraano), varieteetaiteilijattaren tarinan, jossa tämä haluaa päästä työstään eroon. Hän antautuu suhteeseen rakastajansa Milio Dufresen (tenori) kera, joka on jo naimisissa, kuten selviää, kun Zazà kohtaa miehen tyttären tämän kodissa. Zazà päättää luopua onnen tavoittelusta, vaikkakin häntä rakastaa myös varieteeteatterin omistaja Cascart (baritoni), jolla on oopperassa hienoja aarioita.

Edipo Re

Edipo Re (Kuningas Oidipus; 1919, täyd. G. Pennacchio; Chicago, 1920), opera Sofokleen mukaan sisältää vaativan ja kiinnostavan baritoniroolin.

Muita säveltäjiä

Umberto Giordano

Umberto Giordano

Umberto Giordano (1867-1948) syntyi Apulian Foggiassa, opiskeli Napolin konservatoriossa ja kuoli Napolissa. Hänkin osallistui 1889 kuuluisaan Sonzognon sävellyskilpailuun ja vaikkei voittanutkaan, häneltä tilattiin ooppera Mala vita (Huono elämä, 1892), jossa työläinen haluaa käännyttää prostituoidun – ja skandaalin lennättämänä ura saattoi alkaa. Vaikka Giordano kirjoitti yhteensä 14 oopperaa, hänen maineensa perustuu pääasiassa kahteen oopperaan.

Andrea Chénier

Andrea Chénier (Milano, 1896), dramma di ambiente storico (näytelmä historiallisessa ympäristössä) Illican librettoon on se teos, jolla Giordanon menestys käynnistyi. Kyseessä on Ranskan vallankumousajan tehokas verismi-ooppera, jossa politiikka ja verentuoksu sekä vallankumouksen raadollinen läheisyys ovat kouraisevammin läsnä kuin konsanaan Toscassa. Oopperan realismia lisäävät vallankumouslaulut ”Ça ira”, ”Carmagnole” ja ”Marseljeesi”.

Oopperan nimihenkilö on runoilija (tenori), joka on vallankumouksen puolella, mutta jonka jakobiinien verinen vallankumous syö. Osansa tässä on entisellä toverilla, vallankumouksellisten eliittiin nousseella Carlo Gérardilla (baritoni). Gérard on rakastunut samaan aatelisneitoon, Maddalena di Coignyyn (sopraano), jonka suvun palveluskuntaan Gérard oli kuulunut ennen vallankumousta. Ooppera päättyy Chénierin ja Maddalenan vankilakohtaukseen teloitusta odotellessa.

Oopperassa on suuria tenoriaarioita nimiroolissa: ”Un dì, all’ azzurro spazio” (Jonain päivänä taivaansinisessä tilassa / avaruudessa), ”Sì, fui soldato” (Kyllä, olin sotilas) ja ”Come un bel dì di maggio” (Kuin kaunis toukokuun päivä). Mutta myös Gérardilla, joka on “Scarpia ennen Scarpiaa”, on vahvana numeronaan “Nemico della patria?!” (Isänmaan vihollinen?!), ja Maddalenan “La mamma morta” (Äitini oli kuolleena) on suuri aaria. Kolmannen näytöksen loppu on vertahyytävä vallankumouksen kaameuden ilmentäjä. Seuraavassa kohtauksen (“Udiamo I testimoni”) käännös (suom. Veijo Murtomäki):

Fouquier Tinville:
Kuunnelkaamme todistajia!

Udiamo I testimoni!
Gérard:
Antakaa minulle tietä!
Carlo Gérard!

Datemi il passo!
Carlo Gérard!
F:
Hyvä on; puhu!

Sta ben; parla!
G:
Syytösasiakirja on
hirveää valhetta!

L’atto di accusa è
orribile menzogna!
F:
Vaikka itse sen
kirjoitit?!

Se tu l’hai
scritto?!
G:
Tein väärän ilmiannon
ja sen tunnustan.

Ho denunziato il falso
e lo confesso!
F:
Minä otan nämä syytökset
ja uudistan ne!

Mie faccio queste accuse
e le rinnovo!
G:
Tekosi on alhainen!

La tua è una viltà!
F:
Loukkaat isänmaata
ja oikeutta!
Kansalaiset:
hän on epäilty,
hänet on ostettu!

Tu offendi la patria
e la giustizia!
Cittadini:
Esso è un sospetto,
fu comprato!
G:
Täällä oikeuden nimi
on tyrannia!
Täällä on vihan
ja koston orgiat!

Qui la giustizia
ha nome tirannia!
Qui è un orgia d’odi
e di vendette!
K:
Vaikene!
Lyhtypylvääseen!
Kyllä, lain ulkopuolella!
Lyhtypylvääseen!

Taci! …
Alla lanterna!
Sì, fuori della legge!
Alla lanterna!
G:
Isänmaan veri
vuotaa täällä!
Me raatelemme
Ranskan rintaa!
Chénier on
Vallankumouksen poika!

Il sangue della patria
qui cola!
Siam noi che feriamo
il petto della Francia!
Chénier è un figlio
della Rivoluzione!
K:
Hän on petturi!

Egli è un traditore!
G:
Laakerit hänelle,
älkää antako
hänelle kuolemaa!…

L’alloro a lui,
non dategli
la morte!
K:
Hänet on ostettu!
Vaikene!

Fu comprato!
Taci!
G:
Isänmaa on kunnia!

La Patria è gloria!
K:
Vaientakaa hänet
oi Dumas!
Vaikene!

Imponigli silenzio,
o Dumas! …
Taci!
G:
Kuuntele oi kansa,
siellä on isänmaa,
missä kuollaan
miekka kädessä!
Ei täällä, jossa
tapatte sen runoilijoita.

Odila, o popolo,
là è la patria,
dove si muore
colla spada in pugno!
Non qui dove le uccidi
i suoi poeti.
Chénier:
Oi ylevä!
Oi suuri!
Katso! Minä itken!

O generoso!
o grande!
Vedi! Io piango!
G:
Katso tuonne alas!
Nuo kalpeat kasvot…
Se on … hän!

Guarda laggiù!
Quel bianco viso…
È lei!
C:
Hän? Maddalena!…
Vielä sain nähdä hänet!
Nyt kuolen onnellisena!

Lei? Maddalena?
Ancor l’ho riveduta!
Or muoio lieto!
G:
Minä toivon vielä!

Io spero ancora.
Dumas:
Kuolema!

Morte!
F:
Kuolema!

Morte!
Maddalena:
(huutaa epätoivoisesti, nyyhkyttäen)

Umberto Giordano: Andrea Chénier. Kohtauksen ”Udiamo I testimoni” (Kuulkaamme todistajia) alku oopperan kolmannesta näytöksestä.

Fedora

Fedora (Milano, 1898), melodramma Arturo Colauttin librettoon Sardoun näytelmän pohjalta, yhdistää kauniin lyyrisen musiikin voimallisuuteen ja jännittävyyteen. Nimihenkilön kihlattu murhataan Pietarissa, mistä syytetään nihilistejä ja kreivi Loris Ipanovia (tenori). Pariisissa Fedora (sopraano) ja Loris kohtaavat ja rakastuvat, minkä jälkeen he elävät onnellisina Sveitsissä, kunnes saapuu tieto Lorisin veljen ja äidin kuolemasta. Loris syyttää tästä Fedoraa, joka oli vannonut aikoinaan kostoa kihlattunsa kuoltua. Fedoraa ottaa myrkkyä ja kuolee Lorisin käsivarsille. Oopperassa on kuuluisa tenoriaaria ”Amor ti vieta” (Rakkaus sinua estää).

Francesco Cilea

Francesco Cilea (1866-1950) opiskeli Napolissa (1881-89), sai sopimuksen Sonzognon kanssa (1889) ja toimi Napolin konservatorion pianonsoiton opettajana (1894-) sekä johtajana (1916-). Hänen kuudesta oopperastaan kaksi ovat lunastaneet paikkansa italialaisen oopperan perusohjelmistossa.

L’arlesiana (Arleesitar; Milano, 1897) on dramma lirico Leopoldo Marencon librettoon Alphonse Daudet’n novellin ja näytelmän L’Arlésienne (1872) mukaan. Bizet oli säveltänyt siihen jo näyttämömusiikin (1872). Tarinassa nuori mies Federico (tenori) rakastuu arleesialaisneitoon niin, että vaikka hän on menossa naimisiin Vivettan (sopraano) kanssa, aiemmin nähdyn naisen muisto ja tieto tämän suhteesta toisen miehen kanssa saa Federicon epätoivon valtaan ja surmaamaan itsensä. Oopperan tunnetuin numero on tenoriaaria ”E la solita storia del pastore” (Se on tavallinen paimentarina). Federicon äidin, Rosan aaria “Esser madre è un inferno” (On helvetillistä olla äiti) on myös kuuluisa.

Adriana Lecouvreur (Milano, 1902), commedia-dramma Arturo Calauttin librettoon E. Scriben ja E. Legouvén näytelmän (1849) mukaan sijoittuu Ludwig XV:n aikaan Pariisiin (1730), jossa nimihenkilö Adrienne Lecouvrer (1692-1730) oli komedianäyttelijätär (sopraano). Oopperassa Adrianan (sopraano) rakastajana on Saksin kreivi Maurizio (tenori), jonka entinen rakastajatar, Bouillonin ruhtinatar (mezzosopraano) myrkyttää mustasukkaisena kukkalähetyksellä Maurizion uuden ihastuksen, Adrianan. Kuuluisin numero on Adrianan aaria ”Io son l’umile ancella” (Olen nöyrä tyttönen), minkä lisäksi vaikuttavia numeroita ovat ruhtinattaren “Acerba voluttà” (Kitkerä hekuma), Maurizion “L’anima ho stanca” (Sieluni on väsynyt) sekä Adrianan ja Maurizion duetto “Ma, dunque, è vero?” (Mutta siis, onko se totta?). Draama ja musiikki ovat varsin tunnepitoisia.

Italialaisen oopperan myöhemmät vaiheet

Italialainen ooppera on toki jossain määrin jatkunut vielä Puccininkin jälkeen, vaikkei ns. suuria menestyssäveltäjiä tai -teoksia ole paljoa ilmaantunut. Jotain kuitenkin niin, että oopperan perintö on jatkunut pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle ja löytänyt uusia ilmaisumuotoja ja musiikillisia toteutuksia modernistien (Dallapiccola, Sciarrino, Berio) teoksissa.

1900-luvun keskeiset romantiikkaa jatkaneet oopperasäveltäjät

Italo Montemezzi (1875-1952) oli kotoisin Veronan liepeiltä ja sävelsi seitsemän oopperaa, joissa Wagner- ja Strauss-vaikutteet ovat tuntuvilla. Hänen oopperoistaan tunnetuin on L’amore dei tre re (Kolmen kuninkaan rakkaus; Milano, 1913) Sem Benellin (1910) symbolistiseen, Maeterlinck-henkiseen näytelmään. Ooppera tapahtuu 900-luvulla Pohjois-Italiassa, jossa kuningas Archibaldon (basso) poika Manfredo (baritoni) on mennyt naimisiin hangoittelevan Fioran (sopraano) kanssa, joka kuitenkin rakastaa ruhtinas Avitoa (tenori). Kun sokea Archibaldo tapaa Fioran Aviton kanssa, tietämättä kuka hänen poikansa kilpailija on, hän surmaa Fioran ja voitelee tämän huulet myrkyllä, joka tappaa sitten myöhemmin Aviton ja Manfredon. Archibaldin musiikki on hienoa, samoin Aviton ja Fioran Tristan-vaikutteinen lemmenduetto “Come tremi, diletto!” (Miten värisetkään, rakas!) toisen näytöksen alussa.

Franco Alfano (1875-1954) tunnetaan parhaiten Puccinin Turandotin täydennystyöstä. Hän sävelsi kuitenkin myös kymmenen oopperaa (1896-1949), joista eräät ovat vakiinnuttaneet asemansa 1900-luvun alkupuolen italialaisessa ohjelmistossa. Näitä ovat suosittu Risurrezione (Ylösnousemus, 1904) Tolstoin romaanin (1900) mukaan, mestariteoksena pidetty La leggenda di Sakùntala (Sakuntalan legenda, 1920) intialaisen 400-luvun näytelmän mukaan sekä Cyrano de Bergerac (1936). Alfanon tyyliä leimaavat vaikutteet R. Straussilta, venäläisiltä säveltäjiltä, Debussyltä ja Ravelilta.

Ermanno Wolf-Ferrari (1876-1948) oli italialais-saksalainen, Venetsiassa syntynyt säveltäjä. Hänen oli vaikea saada italialaisyleisön hyväksyntää musiikilleen, vaikka hän sävelsi oopperoita mm. Goldonin näytelmiin ja liittyi commedia dell’arten ihailijoihin. Hänen oopperoistaan I quatro rusteghi (Neljä mänttiä; 1906 München) on tunnustettu säveltäjänsä parhaaksi saavutukseksi. Sen rinnalle asettuu Il campiello ([Venetsian] pieni aukio; Milano 1936).

Gabriel Dupont (1878-1914) oli ranskalainen säveltäjä, joka voitti Sonzognon sävellyskilpailun veristisellä oopperallaan La cabrera (1904, Milano), dramma lirico, Salvatore Cammaranon librettoon. Ooppera tapahtuu Espanjassa.

Ottorino Respighi (1879-1936) oli orkesterin taikuri, joka sävelsi kahdeksan oopperaa. Niistä oopperat La bella dormente nel bosco (Prinsessa Ruusunen, 1921/33; Podrecca, 1922), fiaba musicale (musiikkisatu), Belfagor (1922; Milano, 1923), koominen ooppera, La fiamma (Liekki, 1923; Rooma, 1934), melodramma, ja Lucrezia (1935; Milano 1937, opera, ovat nauttineet kohtuullista suosiota.

Domenico Alaleona (1881-1928) oli merkittävä musiikkitieteilijä ja musiikinteoreetikko, joka jakoi oktaavin viiteen yhtä suureen osaan ja kehitti soittimen nimeltä pentafoninen harmoni. Hän ehti säveltää 600 teosta, mukaan luettuna oopperan Mirra (Rooma, 1920) Vittorio Alfierin näytelmään. Ooppera tapahtuu antiikissa. Mirra on Kyproksen kuninkaan tytär, joka on rakastunut isäänsä ja hylättyään sulhonsa surmaa itsensä. Musiikki edustaa italialaista ekspressionismia ja kuolemalla mässäilyä Schönbergin tapaan.

Gian Francesco Malipiero (1882-1973) sävelsi kymmeniä oopperoita ja musiikkiteatteriteoksia (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan. Hän loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä.

Riccardo Zandonai (1883-1944) oli Mascagnin oppilas ja edusti traditionalismia Italian oopperaelämässä. Hänen tuotantonsa sisältää 12 oopperaa (1907-33), joista suurin menestys oli Francesca da Rimini (1912-13; Torino 1914). Ooppera on esitetty yli 20 maassa yli 200 kertaa. Myös Giulietta e Romeo (1920-21; Rooma 1922) ja I cavalieri di Ekebù (Ekebyn ritarit, 1923-24; Milano 1925) Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun (1891) mukaan ovat saavuttaneet suosiota. Ekebyn ritarit tapahtuu Länsi-Ruotsissa rautaruukissa, jota hallitsee naispuolinen johtaja. Ooppera on työn ylistystä ja sisältää tummassa värityksessään skandinaavista soivuutta sekä Turandotin läheisyyttä, minkä lisäksi siinä on kansanmusiikkivihjeitä.

Alfredo Casella (1883-1947) sävelsi kolme oopperaa (1931-37), joista tunnetuin on La donna serpente (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), opera-fiaba (satuooppera) Carlo Gozzin näytelmään (1762) – samaan aiheeseen kuin Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Nino Rota (1911-79) on toki parhaiten tunnettu Fellini-elokuvamusiikeistaan, mutta hän oli samalla “oikea” säveltäjä, jolla on suuri konserttimusiikkituotanto. Hänen kymmenestä oopperastaan tärkein on Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945-46/1955; Palermo, 1955), joka edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin.

Gian Carlo Menotti (1911-) on 24 oopperallaan (1937-93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, vaikka hän onkin asunut pääosan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen oopperoistaan tunnetuimpia ovat The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950).

Lähteet ja kirjallisuutta

Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.

Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Takaisin ylös