1800-luvun alun italialaisooppera
8.11.2006 (Päivitetty 5.11.2025) / Murtomäki, Veijo

Interregnum

1800-luvun alkuvuosikymmen oli Italiassa kirjailija ja oopperaentusiasti, Rossini-ekspertti ja romaanikirjailija Stendhalin (1783–1842) mukaan luovan tauon, interregnumin (väliaikaishallituksen) aikaa. Italian vientisäveltäjät (Cherubini, Salieri, Spontini jne.) työskentelivät muualla ja Piccinni ja Cimarosa olivat kuolleet (1800, 1801), kun taas ranskalainen sankarillinen ooppera ja saksalainen ooppera olivat voimissaan.

Toki Stendhalin käsitys on yksioikoinen, sillä Italiassa ja sen ulkopuolella toimi sittenkin muutama aktiivinen italialainen oopperasäveltäjä, ennen muuta Zingarelli, Fioravanti, Moscan veljekset, Paer, Mayr ja Morlacchi. Heistä eräät ovat oikeasti tärkeitä säveltäjiä, vaikka heidän teoksiaan harvoin esitetään Italian ulkopuolella.

Niccolò Antonio Zingarelli

Niccolò Antonio Zingarelli (1752–1837) oli napolilaisen vakavan oopperan viimeisimpiin kuulunut edustaja. Hänen tärkeimpiä työpaikkojaan olivat Milanon katedraali, Loreton Santa Casan kappeli, Rooman Pietarinkirkko (1804-) sekä Napolin katedraali ja Kuninkaallinen musiikkikoulu (1813–).

Säveltäjänä hän oli Paisiellon ja Cimarosan rinnakkaishahmo, mutta katsoi myös eteenpäin kohden emotionaalisesti kypsää ilmaisua. Myös hänen oppilaissaan Bellinissä ja Mercadantessa jatkui joitain elementtejä vanhasta traditiosta. Vakavien oopperoiden lisäksi Zingarelli kunnostautui kirkkomusiikin ja myös koomisen oopperan parissa. Hänen oopperoistaan 17 on kadonnut, ja 25 hänen säilynyttä oopperaansa valmistuivat pääosin 1700-luvun loppuvuosina (1781–1811). Tunnetuimpia niistä ovat Giulietta e Romeo (Milano, 1796), Ines de Castro (Milano, 1798), dramma per musica, A. Gasperinin librettoon sekä Edipo a Colono (Oidipus Kolonnoksella, 1802, Venetsia), opera lirica Simeone Antonio Sografin librettoon.

Zingarellin teos on ensimmäisiä Romeo ja Julia -aiheeseen perustuvia oopperoita. Ihka ensimmäinen aiheen sovitus näyttämölle oli Georg Bendan melodraama Romeo und Julie (1776). Yhteensä aiheesta on sävelletty ainakin 24 oopperaa. Tunnetuin aiheen hyödyntäjä lienee Charles Gounod oopperallaan Roméo e Juliette (1867). Italiassa ennen häntä Zingarellin lisäksi aiheen pohjalta ovat säveltäneet Nicola Vaccaj oopperan Giulietta e Romeo (Milano, 1825), Vincenzo Bellini oopperansa I Capuleti e i Montecchi (Venezia, 1830) ja myöhemmin Riccardo Zandonai teoksen nimellä Giulietta e Romeo (1922). Soitinteoksia tärkeimpiä ovat Hector Berliozin dramaattinen sinfonia Roméo et Juliette (1839) ja Pjotr Tšaikovskin alkusoitto-fantasia Ромео и Джульетта (1870) sekä baleteista Sergei Prokofjevin teos Romeo i Giulietta (Ромео и Джульетта, 1936).

Julia ja Romeo

Jean-Baptiste Bertrand (1823-1887), Roméo et Juliette.

Zingarellin oopperassakin aiheen pohjalla on toki Shakespearen näytelmä (1596), mutta Giuseppe Maria Foppan libretto perustuu välittömästi Luigi da Porton samannimiseen romaaniin kokoelmassa Storie di Verona (Veronan kertomuksia, 1530) sekä Jean-François Ducis’n vapaaseen Shakespeare-jäljitelmään, tragediaan Roméo et Juliette (1772). Zingarelli sävelsi tämän oopperansa vain kahdeksassa päivässä, mutta siitä tuli italialaisen oopperan eräs menestysteos 1800-luvun alkupuolella aina Maria Malibraniin esityksiin 1830 saakka. Sitä ei tarvitse ihmetellä, sillä Zingarellin teos on täynnä yllättävän hienoa musiikkia, ja dramaturgisesti se on ensiluokkainen. Zingarelli hyödyntää teoksessaan napolilaisen opera serian perinnettä yhdistettynä Traettan ja Gluckin reformeihin, minkä lisäksi hänen bel cantonsa ja henkilöiden sisäisten konfliktien kuvaamisensa valmistivat tietä romanttisille oopperoille. Zingarellin teos oli eräitä Napoleonin lempioopperoita, saattoihan kahden suvun vihamielisyyden yhdistää Ranskan vallankumousta seuranneeseen terroriin ja valtataisteluun.

Musiikki

Heti alussa Capuletien juhliin kutsumattomana tunkeutunut Montecchi/Montague-suvun jäsen Romeo laulaa innoittuneen aarian nähtyään Julian.

ROMEO
Che vago sembiante!
Che luci vezzose!
Qual provo all’istante
soave stupor!

Un tenero moto
mi nasce nel petto;
un dolce diletto
mi sento nel cor.

Julia ei voi hyväksyä hänelle aiottua sulhoa ja rakastamansa Romeon kanssa he laulavat lemmendueton; tässä dueton ensimmäinen ja viimeinen sivu (I:8).

ROMEO
Dunque, mio bene,
Tu mia sarai?

JULIA
Sì cara speme,
Io tua sarò.

ROMEO
Il tuo bel core…

JULIA
Ti giura amore….

ROMEO & JULIA
Oh cari palpiti!
Soavi accenti,
Dolci momenti,
Felice amor.

 

Traagisen lopun päättää ensin musiikillisesti ja ilmaisullisesti vaikuttava Romeon kuolema, jonne Julia seuraavaksi seuraa miestään.

GIULIETTA
Ahimè già vengo meno:
deh mi palesa almeno
del tuo destin l’orror.

ROMEO
Sappi, che un rio veleno
già mi serpeggia in seno,
opra del mio furor.

GIULIETTA E ROMEO
Ah che m’opprime l’anima
il barbaro tormento:
la pena ch’io mi sento
più non mi può straziar.

ROMEO
Che duol!… che fier tormento…
mi sento già mancar.

GIULIETTA
Ma che facesti barbaro!
A tanto mal, riparo
non si saprà trovar?

ROMEO
Solo mi puoi compiangere
idolo… amato… e caro;
le forze… più non reggono…
vedimi… oh dio… spirar.

 

j

 

Valentino Fioravanti

Valentino Fioravanti (1764–1837) syntyi Roomassa ja opiskeli Napolissa. Hän saavutti 1780-luvulla ensin Italiassa ja 1790-luvulla myös muualla Euroopassa mainetta koomisen buffan säveltäjänä. Hänen uransa tähtihetket sujuivat Italian ohella Lissabonissa ja Pariisissa. Hänen viroistaan tärkeimmät olivat Napolin San Carlo -teatterin johtajuus (1803–07) ja sen jälkeen Rooman Pietarinkirkon kapellimestarin paikka parinkymmenen vuoden ajan. Fioravanti kuoli Capuassa.

Fioravanti kilpaili parhaimmillaan Cimarosan kanssa suosiosta. Vaikkei hän ollut kovin omaperäinen säveltäjä, hän hallitsi komedian. Hän kokeili myös muodikkaan ranskalaista “kyynelkomediaa” (comédie larmoyante), ja joissakin hänen myöhäisvaiheen oopperoissaan on myös kuolemaan liittyvää tragiikkaa.

Yhteensä Fioravantin tiedetään säveltäneen 80 oopperaa (1784–1824), joista 43 on säilynyt. Niistä ajan suosikkeihin kuului etenkin I virtuosi ambulanti (Kiertävät taiturit, 1807), opera buffa L. Balocchi da Louis-Benoît Picardin librettoon, jonka Fioravanti sävelsi Pariisin Italialaiseen teatteriin (Théâtre-Italien). Ooppera perustuu suosittuun juoneen kiertelevästä lauluseurueesta, joka ryhmän sisäisistä, keskinäisen kilpailun aiheuttamista (vrt. Mozartin Teatterinjohtaja) ja ulkopuolisista ongelmista sekä toimintaan liittyvistä kommelluksista, sekaantumisista ja laulunopettamisen vaikeuksista (vrt. Cimarosan Kapellimestari) huolimatta yrittää löytää itselleen teatterin esityksiään varten.

Resitatiivien ja aarioiden ohella I virtuosi ambulantin musiikki koostuu canzonesta sekä kolmesta tertsetosta ja kahdesta sekstetosta. Sooloaariat vaativat taiturillista osaamista. Osa aarioista on hupaisan liioittelevaa tekstin maalausta. Ensimmäisen näytöksen finaali on laaja, ja ryhmän jäsenten kinastelun aiheuttama sekasorto ennakoi kiihtymystä, joka vallitsee, tosin tehokkaammin, myös myöhemmissä Rossinin buffa-finaaleissa.

Le cantatrici villane (Kylälaulajattaret, 1799), opera (dramma giocoso) Giuseppe Palomban librettoon oli Napoleonin lempiooppera, jota on yhä viime vuosikymmeninä esitetty Saksassa.

Ferdinando Paër

Ferdinando Paër/Paer (1771–1839) syntyi Parmassa ja kuoli Pariisissa, toimi Parman hovin kapellimestarina (1792–) ja Wienin Kärtnertor-teatterin musiikinjohtajana (1797–). Näiden tehtävien jälkeen hän muutti Prahaan (1801) ja sieltä Dresdeniin. Lopulta Paër päätyi Pariisiin Napoleonin kapellimestariksi (1807–).

Paërin musiikissa on vaikutteita Gluckilta ja Mozartilta, minkä lisäksi se on italialaisittain melodista ja heijastaa Bellinin tavoin eteläitalialaista kansanperinnettä taidelaulun koristeellisuudella lisättynä. Paërin oopperat ovat enimmäkseen puolivakavia semiserioita eli ranskalaisen koomisen oopperan vastineita. Paërilta on säilynyt 39 ja kadonnut 14 oopperaa; ne on sävelletty pääosin 1800-luvun puolella (1792–1821). Orphée et Euridice (Parma, 1791), opera in prosa, on Paërin ensimmäinen ooppera.

Leonora

Ranskan vallankumouksen jälkeinen aika heijastui oopperaan Leonora, ossia L’amour coniugale (Leonora eli Aviorakkaus; 3.10.1804, Dresden), dramma semiserio Giuseppe Fobben ja Giacomo Cintin librettoon Jean Nicolas Bouilly’n pohjalta (1798). Siinä on sama aihe kuin Beethovenin Leonoressa op. 72a (20.11.1805, Wien), jonka Beethoven sittemmin muokkasi Fidelioksi op. 72 (23.5.1814, Wien), mutta joka jätti Paërin varjoonsa. Beethoven arvosti Paëria ja omisti tämän Leonoran partituurin, joten ei ole ihme, että teosten välillä on runsaasti yhtäläisyyksiä. Ensimmäinen aiheen säveltäjä oli Pierre Gaveaux (1761–1825) oopperallaan Léonore, ou L’amour conjugal (Leonore eli Aviorakkautta; 19.2.1798, Pariisi) Jean-Nicolas Bouillyn librettoon, joka toimi sekin Beethovenin eräänä lähtökohtana, ja toinen oli Simone Mayrin Aviorakkautta (16.7.1805).

Synopsis

Keskiaikaisen synkeän espanjalaisvankilan syvimmässä sellissä Florestan on ollut vankina jo yli kaksi vuotta. Hän on poliittisen toimijan ja tämän vankilan kuvernöörin Don Pizarron vehkeilyjen syytön uhri. Toisessa näytöksessä paljastetaan Florestanin ”rikos”: hän oli keksinyt Pizarron suunnitelman ja oli uhannut ilmoittaa sen viranomaisille. Florestanin ystävä, ministeri Don Fernando uskoo tämän jo kuolleen, mutta Leonora takertuu yhä toivoon, että hänen miehensä voi olla elossa vankilassa. Mieheksi pukeutunena Leonora Fedelen nimellä esittäytyy vankilassa orvoksi työn hakijaksi. Päävanginvartija ja avainten haltija Rocco ottaa hänet apulaiseksi. Miehisen asun erehdyttämänä Roccon tytär Marcellina on rakastunut ”hra Fedeleen” ja toivoo pikaisia häitä. Tämä ärsyttää ovenvartijaa Giacchinoa, joka oli liehitellyt Marcellinaa.

Paërilla painopiste on rakkaudessa, kun taas Beethovenilla universaalissa vapauden teemassa. Paërilla uskollinen, valeasuinen aviovaimo on Fedele; vanginvartija Roccon tytär Marcellinan, joka rakastuu palavasti Fedeleen, rooli on merkittävämpi kuin Beethovenilla, kun hän seuraa Fedeleä vankiselliin ja saa tämän lupautumaan naimisiin kanssaan Florestanon silmien edessä. Näin tapahtuu, koska Marcellina saa vasta ihan lopussa tietää Fedelen olevan nainen ja Florestanon vaimo. Paërin ja Beethovenin kolmen miesroolin äänityypit eroavat toisistaan: kuvernöörityranni Pizarro on Paërilla tenori, kuten myös ministeri ja Espanjan Grande Don Fernando; Beethovenilla edellinen on baritoni, jälkimmäinen bassobaritoni; vanginvartija ja Marcellinan rakastaja Giacchino on Paërilla basso, Beethovenilla tenori. Paër säveltää italialaiseen tyyliin enemmän koloratuureja kuin Beethoven, ja Paër pitäytyy italialaisen kohtauksen rakenteeseen – resitatiivi-cavatina-cabaletta – sekä hyödyntää orkesteri-crescendoja.

Musiikki

Marcellinan avausaaria on sävelletty täysin italialaiseen tyyliin koristeiden ja korkeiden sävelten – jopa e4 – eikä voisi olla kauempana Beethovenista. Seuraavassa ABA1-muotoisen aarian A1-jakson tekstiä ”Oh quante cose belle con te ben mio farò.” (Oi kuinka kauniita asioita tulenkaan tekemään kanssasi.)

SCENA PRIMA
Introduzione

MARCELLINA

Allegro non molto
Fedele mio diletto,
fa presto, non tardar!
Ah, quel che per te
sento potessi palesar.

Andantino
Ma dirlo una zitella
non può que per metà.

Tempo primo
Ah, venga quel momento e tutto ti dirà.
Oh quante cose belle
con te ben mio farò.

Giaccinon ja Marcellinon rakastettava avausduetto on täysin buffa-tyylinen; tässä alkua:

Duetto

GIACHINO
Mia cara! Mia bella!/Rakkaani! Kaunottareni!
Vò teco parlar./Tahdon puhua kanssasi.

MARCELLINA
Ebben che volete?/Mitä sitten haluatte?

Rocco haluaa tertsetossa tietää, miksi Giacchino roikku Marcellinassa (vaikka tämä on rakastunut Fedele-Leonoraan); tässä Roccon osuuden alkua:

SCENA SECONDA

Terzetto

ROCCO
Che vuol dire? Cosa fate?
Fra voi sempre taroccate.
(a Marcellina)
Tu hai gl’occhi rossi,
(a Giachino)
tu sei tutto in convulsione,
che significa la cosa?
Su parlate, la ragione
vò saper di questo quà.

Leonoran ensimmäinen aaria näyttää hänet heti sydämellisenä ja rakastettavana olentona, joka on kiitollinen saamastaan Roccon ja Marcellinan huolenpidosta. Aaria paljastaa toki hänen feminiinisyytensä, mikä on toki kuulijan/katsojan tiedossa.

Aria

LEONORA
Oh qual soave incanto
è sì pietoso amore!
Ah grato ognora il core
vi giuro di serbar.
Per voi del mio tormento
l’aspro tenore obblio,
già un raggio di contento
m’invita a respirar.

Pizzarron, Roccon ja Leonoran terzetto, jonka alussa Rocco yrittää rohkaista itseään Florestanin murhaamiseen lähinnä antamalla muille tehtävän, sillä hän on siihen liian raukkamainen pelkuri eikä lainkaan odotetun kaltainen julmuri; musiikki on yllättävän buffamaista ja ”rossinimaista”:

[11] Terzetto

DON PIZZARRO
(Quai pensieri, quai dubbi ho d’intorno,
qual partito mai prender degg’io,
onde i dì Florestano in tal giorno
in segreto abbia qui a terminar.)

Leonoran suuri aaria ”Esecrabil! ” Pizzarro” on laaja italialainen kohtaus. Paër käyttää siinä orkesteria mestarillisesti ja osoittaa soolot käyrätorvelle (vrt. Beethovenin Fidelion ”O, komm Hoffnung”), fagotille ja klarinetille; aiemmin hän käytti teoksessaan sellosooloa.

SCENA QUINTA

[12] Recitativo accompagnato

LEONORA (sola)
Esecrabil Pizzarro! Dove vai?
Che mediti? Che pensi? Tu dal seno
mi strappasti lo sposo,
e da te lo rivoglio, uomo spietato.

Andante espressivo
Sposo, sposo adorato!
Io ti vedo, io t’intendo,
in qual abisso orrendo
ora ti trovi mai! Duolo tiranno!
Ah che mi manca il core in tanto affanno.

[13] Cavatina, Larghetto

LEONORA
I tuoi gemiti dolenti,
odo intorno, o sposo amato,
ma involarti a tuoi tormenti
o morir vogl’io con te.

Risoluto
Si tendi del crudele i rei disegni
ora saper. Simulazion, ritegno,
ragion, prudenza, voi,
si, le mie guide siete,
a penetrar nelle prigion segrete.
Ma se tu avverso fato
toglier tentasti a me si gran conforto,
che tanto mi costo di pene e guai,
vedrai di ch’è capace in questo petto,
vivo e costante, conjugale affetto.

[15] Aria, Allegro; ensin aarian avaussivu ja sitten kaksi virtuoosisista eri esiintymää sanoilla aarian lopusta ”senza mostrar timor” (Osoittamatta lainkaan pelkoa), jossa Leonora kerää valituksen ja kaipauksen jälkeen raivon kautta uskoa aviomiehen vapautukseen.

LEONORA
Fiero aquilon furente,
gonfio torrente irato,
onda del mar fremente,
fulmin del ciel sdegnato,
possenti più non sono
d’un conjugale amor!
Ad onta dei perigli,
a fronte della morte,
verrò a strapparti o sposo
all’ empie tue ritorte.
Ti stringerò al mio seno
ed indivisi ognora
vedremo l’ultim’ora
senza mostrar timor.

 

II NÄYTÖS

Florestan viruu vankilassa toisen näytöksen alussa.

SCENA PRIMA

[1] Recitativo accompagnato

FLORESTANO
Ciel! che profonda oscurità tiranna!
Qual eterno silenzio! Oh come io sono
separato dal tutto. E in tal momento
nell’universo già mi veggo solo.
Dunque il mortal mio duolo
termine non avrà nel mio soffrire?
Fra questi ceppi rei dovrò morire?
Per meritarmi un si fatal destino –
Numi! – che fec’io mai?

Allegro
Le trame disvelai
d’un tiranno, d’un mostro.
Ecco la colpa mia! Ah! Quest’abisso
non è de mali miei certo il maggiore;
è tormento per me, peggior di morte,
l’esser privo di te, dolce consorte!
(cava un ritratto dal suo seno)

[2] Aria: Andante sostenuto

FLORESTANO
Dolce oggetto del mio amore,
io ti bacio e stringo al seno.
Tu sei vita a questo core,
tu sostieni l’alma in me.

Allegro
Deh quel ciglio rasserena,
cara sposa, e ti consola!
Sia conforto alla tua pena
che fedele moro a te.

(Aarian andante-osuuden lopun tekstin toisto:)
Tu sei vita a questo core,
tu sostieni l’alma in me.

[3] Recitativo accompagnato

FLORESTANO
Oh giustizia, mi reggi e mi difendi…
ma… indebolir mi sento…
io vacillo… l’orror, la fame, il freddo
fan tutti intorpidire i sensi miei…
Vieni o morte! T’invoco, ti desio…
Termina tu pietosa… il viver mio.

 

Paërilla on jo mukana pelastusta kuuluttavat fanfaarit (kuten Mayrilla ja Beethvenilla), vaikka Florestan ja Leonora tulkitsevat ne ensin uudeksi uhkaksi.

DON PIZZARRO
Io voglio questa vita.
(per avventarsi contro Florestano.
In questo odesi suonare la tromba.
Don Pizzarro siferma sospeso,
e si concentra in sé stesso)

FLORESTANO, LEONORA
Ah qual suon, qual nuovo affanno.

Vielä pariskunnan tunnistettua toisensa iloon sekoittuu Pizarron uhka:

Recitativo accompagnato

LEONORA
Dolce sposo!
Tenero amico mio!
Veglia nel cielo
un nume protettor dell’innocenza.

FLORESTANO
Ma Pizzarro è un nemico,
che mi fa palpitar.

Don Fernando estää Pizarron murha-aikeen.

Voi donna impareggiabile
che di virtù splendete,
di vostra man dovete
lo sposo liberar.

Finaalissa ei ole varsinaista pääparin päättävää rakkausduettoa Beethovenin tapaan (”O namenlose Freude!”), vaan Leonoran neuvokkuuden ylistys sekä Leonoran tunnustys, että ”hyveen seuraaminen voi olla katkeraa” voi olla tuskallista:

Vasta ihan lopussa  on iloa ja rakkaus voittaa ”suon di morte” (kuoleman äänen):

FLORESTANO
Voi che al zelo di Leonora
saggie donne or plauso fate,
imitarla ognor tentate
per goder felicità.

TUTTI
Imitarla ognor tentate
per goder felicità.

LEONORA
Di virtude il bel sentiero
aspro è alquanto, questo è vero.
Ma se un poco non si pena
non s’ottien felicità.

TUTTI
Ma se un poco non si pena
non s’ottien felicità.
Quando prima suon di morte
echeggiava qui d’intorno,
suon di gioia in sì bel giorno
s’oda ovunque ad echeggiar.

 

Muita oopperoita

Tragedia Sofonisba (Bologna, 1805), dramma serio Giovanni Schmidtin librettoon on Leonoran tavoin palannut ohjelmistoon. Agnese (1809, Parma), dramma semiserio Luigi Buonavoglian librettoon, tarjoaa jo sentimentaalisen aiheen, hulluutta, epätoivoa ja silti onnellisen lopun. Le Maitre de chapelle, ou Le souper imprévu (Kapellimestari eli Odottamaton illallinen; 1821, Pariisi) on koominen ooppera, opéra comique, Sophie Gayn librettoon, jäi Paërin viimeiseksi kokonaan itse sävelletyksi teokseksi.

Paërin teoksista esitetään yhä viehättävää, venetsialaiseen barkarolaan perustuvaa laulua La Biondina in Gondoletta (Vaaleaverikkö gondolissa), jonka luistavat koloratuurit sen neljässä muunnelmassa heijastuvat Chopinin myöhemmässä koristelutaiteessa. Seuraavassa ensin laulu,

osa muunnelmasta 1 ja

osa muunnelmasta 3.

 

Pietro Generali

Pietro Generali (1773–1832) syntyi Piemonten Masseranossa, opiskeli siellä, sitten Roomassa ja Napolissa ja kuoli Novarassa. oli viimeisissä teoksissaan Rossinin aikalainen ja kärsi tämän suosiosta, joten hän muutti Barcelonaan teatterinjohtajaksi  kahdeksi kaudeksi, toimi sitten Napolissa opettajana (maineikkain oppilas Luigi Ricci)ja kapellimestarina (1820–23), Palermon oopperan musiikinjohtajana siihen asti kun Donizetti korvasi hänet (1823-25), kunnes hän joutui vapaamuurariuden takia jättämään Molempien Sisilioiden kuningaskunnan (1826) ja vietti loppuvuotensa Novaran katedraalin maestro di cappellan virassa (1827-).

Hän sävelsi kantaattien ja kirkkomusiikin lisäksi 56 oopperaa, joita kehuttiin rikkaasta orkestraatiosta ja harmoniasta. Oopperoissa ovat ajan tyypilliset lajit edustettuina muutaman harvinaisemman ohella: opera buffa, (melo)dramma giocoso, (melo)dramma serio, melodramma eroico, commedia per musica, dramma sentimentale, dramma semiserio, dramma comico, farsa. Oopperoita esitettiin useimmissa Euroopan maissa Venäjää myöten sekä Intiassa, Meksikossa ja Kuubassa.

Adelina

Oopperoista suosituimpia olivat farssi Le gelosie di Giorgio (Giorgion mustasukkaisuus; Bologna, 1803), farssi Pamela nubile (Naimaton Pamela; Venetsia, 1804), Le lagrime d’una vedova (1808, Venetsia), farssi/melodramma sentimentale Adelina (1810, Venetsia) ja melodramma eroico  I Bacchanali di Roma (Rooman bakkanaalit; Trieste, 1816).

Gaetano Rossin librettoon sävelletty Adelina oli niin suosittu, että se sai 20 esitystä Venetsiassa, kun Rossinin La cambiale di matrimonio (Vihkivekseli; Venetsia, 1810) nähtiin siellä vain kahdeksan kertaa. Generalin musiikki onkin kuin Rossinia crescendoineen, nopeine kuvioineen ja höpöttävine toistuvine tavuineen ennen Rossinia, sillä tunnetumman kollegan oopperaura alkoi juuri samana vuona 1810 kuin kuultiin Generalin Adelina samassa kaupungissa. Näytteeksi Adelinan Johdannon sivut 2–3, joiden ilakoivuus on tosiaankin sellaista, jota Rossini saattoi jatkaa omassa musiikissaan. Generalin kirjoitustapa on innostava ja raikas, joten hänen uusi tulemisensa nyt Adelinan tapauksessa on enemmän kuin ansaittu.

Juoni perustuu ranskalaiseen, Grétryn 1797 säveltämään E. de Favières’n librettoon Lisbeth, ja se kertoo Rossin muokkaamana nimihenkilö Adelinan (sopraano) koettelemuksista, kun hänen rakastettunsa Erneville (tenori) viettelee ja hylkää tämän, ja neito saa lehtolapsen. Isä Varner (baritoni) torjuu ensin tyttärensä, kunnes naapuri ja opettaja Simone (baritoni) tulee avuksi neuvonantajana, jolloin isä antaa lopulta anteeksi tyttärelle, kun hän on ensin nainut Ernevillen. Muita henkilöitä ovat Adelinan sisar Carlotta (mezzosopraano) ja Ernevillen palvelija Firmino (basso).

Näytteenä Generalin tyylistä Adelinan ensimmäinen esiintymä tempoissa Andante–Allegro:

N. 2 Sortita Adelina

Adelina
Dolce suon mi scendi al core,
ma non calmi il mio dolore.
Ah, bel soggiorno, io torno a te.
Ma tremante inoltro il piè…

Che farò?… Chi mi consiglia?
Quale stato! Quale orrore!…
Ah, di me
che mai sarà?
Pace più per me non v’è,
non v’è felicità.
Cielo, errai,
ma tu lo sai
per chi imploro il tuo favor.

 

Giuseppe ja Luigi Mosca

Giuseppe Mosca (1772–1839) oli napolilaissyntyinen säveltäjä, joka riiteli Rossinin kanssa ja väitti tämän plagioineen hänen crescendo-keksintönsä, vaikka sen oli tehnyt jo Simon Mayr. Mosca sävelsi 1826 mennessä yli 40 oopperaa, jotka ovat tyylillisesti lähellä Rossinia. Tunnetuin niistä on I pretendenti delusi, ossia Con amore non si scherza (Pettyneet kosijat eli Rakkaudella ei leikitä, Milano 1811).

Toinen veljeksistä, Luigi Mosca (1775–1824) oli säveltäjänä etevämpi ja myös lähellä Rossinia, joskin täytyy muistaa, että hän oli liikkeellä ennen suurta maanmiestään säveltämällä mm. buffa-oopperan L’italiana in Algeri Rossinia aiemmin (1808, Milano) Angelo Anellin librettoon.

Francesco Morlacchi

Francesco Morlacchi (1784–1841) syntyi Perugiassa, kuoli Innsbruckissa ja teki pääosan elämäntyöstään italialaisen oopperan edustajana Saksassa, lähinnä Dresdenissä (1810–). Vakavat oopperat Le danaidi (1810) – Salierilla on aiempi lyyrinen tragedia Les Danaïdes (1784) – ja Raoul di Créqui (1811) vakiinnuttivat hänen maineensa; jälkimmäisessä Morlacchi loi keskeytymättömän kokonaisuuden vailla resitatiiveja, kadensseja tai soitinjohdantoja.

Säveltäjänä Morlacchi oli kenties parhaimmillaan koomisissa oopperoissa. Tosin Weber totesi Morlacchin ehkä tärkeimmästä teoksesta Il barbiere di Siviglia (Sevillan parturi, 1816, Dresden) Giuseppe Petrosellinin librettoon, joka valmistui säveltäjälle epäonnekkaasti kaksi kuukautta Rossinin mestariteosta myöhemmin: ”Hänellä on vain vähän musiikillista tietämystä, mutta lahjoja, paljon ideoita sekä ennen kaikkea runsain mitoin hyvän komedian tajua.”

Sevillan parturi

Sevillan parturi Morlacchin versiona ei kestä vertailua Rossinin kanssa, mutta aikalaiskritiikki tervehti teosta suopeasti ja piti sitä “vanhanaikaista” Paisielloa parempana, joskin Morlacchi piti Paisielloa ja tämän librettoa paljossa mallinaan. Morlacchillakin on samojen tekstikohtien oivallisia sävelityksiä kuin Rossinilla (“La calunnia, mio signore [Huhu, herrani]) ja pieniä mestarikappaleita oopperassaan. Kreivin canzone “Saper bramate” (Haluatte tietää) Rosinalle on kitarasäestyksineen, asteikkoineen, toistettuine sävelineen, trilleineen ja murtosointuineen viehättävä ja vaativa bel canto -numero. Figaron ja Kreivin duetto “Non dubitare, Figaro” (Älä epäröi, Figaro) päättää ensimmäisen näytöksen kiihkeisiin sävyihin, jotka eivät olisi häpeäksi Mozartille ja Rossinillekaan.

Oman aikansa suosikkeja oli toisen näytöksen puhemaisen sukkela tertsetto Rosinan, Kreivin ja Bartolon kesken “Ah! Rosina”, ja näytöksen päättävä Rosinan aaria “Giusto ciel” (Oikeudenmukainen taivas) viuluobligaton kera esittää sankarittaren avonaisen ilakoivan lisäksi jo myös varsin romanttisessa ja haaveilevassa valossa. Kolmannen näytöksen laulunopiskelukohtaus on yhtä herkullinen kuin Rossinillakin Rosinan harjoitteluaarioineen, Bartolon fandangoineen ja fuugan sisältävine rossinimaisine päätöskvintettoineen. Viimeinen näytös alkaa orkesterimyrskyllä (Tempesta), jossa ollaan jälleen Rossinin tuntumassa; ooppera loppuu Paisiellon version tapaan.

Carlo Soliva

Carlo Soliva (1791–1853) oli sveitiläis-italialainen säveltäjä, joka opiskeli Milanon konservatoriossa ja työskenteli Italian (La Scalan kapellimestarina) lisäksi Puolassa (laulunopettajana 1821-, Chopinin e-molli-pianokonserton johtajana), Venäjällä (Kuninkaallisen kapellin ja Keisarillisen laulukoulun johtajana 1832-41), jossa hän kirjoitti venäjänkielisen oopperan (Kitaijskaja djewaschka, 1833), Ranskassa (1844-) ja Sveitsissä. George Sand kirjoitti sonetin hänen muistolleen.

Hänen kuudesta oopperastaan tunnetuin oli mozartiaaninen La testa di bronzo o sia La capanna solitaria (”Pronssipää eli yksinäinen mökki”, Felice Romanin librettoon (1816), jonka johdosta Stendhal lausui: ”Pikku Soliva on heiveröinen hahmo ja nero mieheksi. Oopperan musiikki on kiinteintä, tulisinta, dramaattisinta, mitä olen koskaan kuullut elämässäni.”

Ooppera Giulia e Sesto Pompeo (Julia ja Sextus Pompeius, 1818), opera in due atti, Benedetto Perottin librettoon oli sen sijaan fiasko, sillä Rossini valtasi markkinat. Nyt oopperasta löytyy kuitenkin levytys. Teoksen henkilöt ovat Fulvia, Gulia, Ottavio (Octavianus), Sextus Pompeius, Aufido ja Marc’ Antonio (Marcus Antonius). Oopperan musiikkia leimaa Napoleonin ajan juhlava sankarillisuus marsseineen ja kuoroineen. Itävallan hallitsemassa Milanossa ooppera ilmensi jo myös varhaisia kapinallisia piirteitä, joten sensuuri vaikutti librettoon: esimerkiksi sana ’vapaus’ korvattiin sanalla ’isänmaa’. Juonessa Sextus Pompeius, Fulvia ja Giulia suunnittelevat tyranni Octavianuksen surmaamista; tosin lopussa Octavianus osoittaa armeliaisuutta ja armahtaa kapinalliset (vrt. Mozartin La clemenza di Tito eli ”Tituksen lempeys”).

Jacopo Foroni

Jacopo Foroni  (1825–1858) oli italialaissyntyinen ruotsalaistunut säveltäjä ja kapellimestari, joka oli opiskellut Milanossa, jossa hän debytoi oopperakapellimestarina (1846). Hän saapui oopperaseurueensa kanssa Tukholmaan 1848. Siellä hän sävelsi ja omisti Oskar I:lle oopperansa Cristina Regina di Svezia (Ruotsin kuningatar Kristiina; 1849, Tukholma), dramma storico, Giovanni Carlo Casanovan, seurueen bassolaulajan librettoon. Triestessä tapahtuneeseen Italian-esitykseen (1850) Foroni muokkasi oopperasta uuden version. H. C. Andersen kirjoitti ensiesityksestä innostuneen kuvauksen. Foroni nimitettiin 1849 hovikapellimestariksi ja Tukholman Kuninkaallisen oopperan johtajaksi sekä Ruotsin Kuninkaallisen Musiikkiakatemian jäseneksi. Toimessaan hän johti paljon italialaisten ja ranskalaisten säveltäjien oopperoita sekä vastasi Weberin Oberonin saksankielisen version esityksestä. Hän johti myös Beethovenin, Mendelssohnin ja Schumannin orkesteriteoksia sekä Ruotsin ensimmäisen Wagner-esityksen, Tannhäuser-alkusoiton (1856).

Foroni sävelsi neljä oopperaa, joista teokset kuningatar Kristiinasta ja koominen operetti, yksinäytöksinen Advokaten Pathelin (1849) valmistuivat Ruotsissa. Margherita (1848) ja I gladiatori (1851) saivat ensiesityksensä Milanossa. Lisäksi häneltä löytyy mm. kolme orkesterialkusoittoa, kuoro- ja pianomusiikkia, näyttämömusiikkia sekä jousikvartetto ennen koleraan kuolemista.

Foroni ei ollut ainoa Kristiina-oopperan säveltäjä, siinä määrin hänen henkilöhahmonsa on kiinnostanut muitakin:

• Alessandro Nini sävelsi vuonna 1840 Kristiinasta kertovan oopperan Cristina di Svezia.
• Giuseppe Lillo sävelsi vuonna 1841 oopperan Cristina di Svezia.
• Sigismond Thalberg sävelsi vuonna 1855 oopperan Cristina di Svezia.
• Friedrich Wilhelm von Redern sävelsi vuonna 1860 oopperan Christine de Suede.

Ruotsin kuningatar Kristiina

Kolminäytöksinen, viidestä kuvasta koostuva ooppera perustuu vapaasti tapahtumiin Kristiinan kruunusta luopumisen vaiheilla 1654.

Oopperan henkilöt

*Kristiina (sopraano)
*Maria Eufrosyne, Magnus Gabriel De la Gardien salarakas (mezzosopraano)
*Axel Oxenstierna, valtakunnankansleri (baritoni)
*Erik, edellisen poika (tenori)
*Gabriel (= Manus Gabriel De la Gardie), Kristiinan suosikki ja Marian rakastaja (tenori)
*Kaarle Kustaa, myöhempi Kaarle X Kustaa (baritoni)
*Arnold Messenius, Kristiinan salainen vihollinen (bassobaritoni)
*Johan, edellisen poika ja Kristiinan vihollinen (tenori)
*Kalastaja (tenori)
*Voce interna, Sisäinen ääni (sopraano)

Juoni ja musiikki

Foroni oli Verdi-tyyppinen säveltäjä, josta olisi voinut Italiassa pysyessään kuuluisamman säveltäjän rinnakkaishahmo. Oopperan alkusoiton hidas johdanto ja osin myös nopea vaihe perustuvat ajan tunnetuimpaan ruotsalaissävelmään Näckens polska (Näkinpolska), kuten myös A. Thomas Hamlet-oopperansa Ofelian suuressa kohtauksessa. Foroni lienee omaksunut polskan Friedrich Kuhlaun näyttämöteoksesta Elverhøj (Keijukaiskukkula, 1828).

Oopperan viisi kuvaa ovat nimeltään seuraavat:

I NÄYTÖS, osa 1: Rakkaus

Kristiina ja hoviväki ovat kerääntyneet kuninkaanlinnan ulkopuolelle rinteelle juhlimaan Oxenstiernaa ja tämän Erik-poikaa, jotka ovat palanneet 30-vuotisen sodan rauhanneuvotteluista Euroopan valtioiden kesken. He kunnioittavat kuningatarta, joka oli mahdollistanut rauhan. Kuoron laulaa rauhanhymnin, joka tuo mieleen Verdin suuret kuoronumerot: ”Laulakaatte oi Kansa hymni onnellisesta sydämestä, ei enää miekasta, vaan Ruotsia koristaa oliivinlehti.”

 

Suurenmoisena eleenä kuningatar luovuttaa Maria-serkkunsa Erikille morsiameksi, jolloin säestyskuvio muuttuu jälleen ilmi-italialaiseksi: ”Haluan palkita sinut ensin Erikin onnella. Ja niinpä hienon poikasi kohtalona on olla Marian sulho.”

Mutta kuningattaren suosikki Gabriel ja Maria ovat pettyneitä, sillä he rakastavat salaa toisiaan. Gabriel ja Maria aikovat tavata etäisessä puutarhassa. Gabriel haluaa heidän karkaavan, mutta Maria on kunniantuntoinen ja aikoo sen sijaan kääntyä Kristiinan puoleen. Gabriel tuntee kuitenkin kuningattaren mielen ja tietä, ettei tämä koskaan muuta mieltään. Epätoivostaan huolimatta Marian ja Gabrielin duetto loppuu toiveikkaasti, etenkin Marian osalta, kun taas Gabrielin mieli on myrkyttynyt Marian mahdollisesta avioliitosta toisen miehen kanssa.

I NÄYTÖS, osa 2: Häät

Linnassa valmistaudutaan viettämään Marian ja Erikin häitä. Hääkuoron aikana kuullaan puutarhasta Sisäinen ääni”:

Kristiina huomaa Marian surun ja tämä myöntää pelkäävänsä pakkohäitä.

Kristiina vihastuu, joten hän pakottaa Marian tunnustamaan syyn käytökseensä.

Kristiina kiroaa Marian. Mustasukkaisuuden sokaisema kuningatar haluaa Gabrielille elinikäistä piinaa. Kuningattaren viholliset, Messenius ja Johan-poika, toivovat nyt Gabrielista liittolaista.

II NÄYTÖS, osa 3: Salaliitto

Kuu loistaa Saltsjön/Suolajärven saarella, ja Kalastaja laulaa.

 

Kaarle Kustaa on saapunut Kastellholmiin, vaikkakin epäröivin mielin. Hän lukee Arnold Messeniuksen kirjeen, jossa tämä väittää Oxenstiernan kumppaneineen tavoittelevan hänen henkeään ja että Kristiina olisi mustasukkainen Kaarlen menestyksestä.

Kaarle tajuaa petoksen ja hän aikoo yhtyä salaliittolaisiin paljastaakseen näiden juonittelun: elää tai kuolla kuningattaren puolesta. Tässä on italialainen baritonitaide huipussaan:

Kaarle huomaa kauhukseen Gabrielin liittolaisten joukossa. Salaliittolaiset kokoontuvat suunnittelemaan rikosta. Heidän tarkoituksenaan on sytyttää linna palamaan, syrjäyttää kuningatar ja asettaa Kaarle valtaistuimelle.

II NÄYTÖS, osa 4: Pettymys

Kristiina on menettänyt rakastamansa Gabrielin serkulleen Marialle. Hän omistaa maailman, muttei yhtään ystävää.

Oxenstierna yrittää piristää kuningatarta ja pyytää tätä ottamaan Kustaan miehekseen ja kanssahallitsijakseen. Kristiina paljastaa aikeensa luopua kruunusta ja nimittää Kaarlen seuraajakseen, minkä Oxenstierna yrittää turhaan estää.

Ulkoa kuuluu meteliä ja hovinaiset ja henkivartijat ryntäävät kertomaan palatsin olevan tulessa. Salaliittolaisten äänet sekoittuvat miekkojen kalskeeseen.

Kaarle saapuu ja sanoo riisuneensa konnat aseista. Kristiina määrää nämä tuotaviksi eteensä. Kun kuningatar näkee Gabrielin näiden joukossa, hän raivostuu ja tuomitsee tämän ja kaikki muutkin salaliittolaiset kuolemaan; Kristiina laulaa kiihtymyksessään roolinsa erään näyttävimmän soolonsa ja kurottaa des3-säveleen:

Neuvosto on määrä antaa päätös rikollisten kohtalosta eli kuolemasta.

III NÄYTÖS, osa 5: Kruunusta luopuminen

Omassa huoneistossaan Kristiina laatii itselleen muistokirjoitusta. Hän on nähnyt maailman turhuuden ja haluaa elää tavallisena naisena rauhassa nauttien Italian paratiisimaisesta kauneudesta. Kun hänen kamariinsa pyytämä Kaarle saapuu, kuningatar paljastaa tälle suunnitelmansa. Kaarle kiroaa julmaa kohtaloa, joka tulee erottamaan heidät toisistaan ikuisiksi ajoiksi. Kristiina pyytää tätä unohtamaan heidän nuoruuden aikaisen ihastumisensa.

Kaarlen ei auta muuta kuin alistua kohtaloonsa eli Kristiinan päätöksen.

Kun Oxenstierna ja muut ovat määränneet salaliittolaiset kuolemaan, Kristiina saapuu saliin. Hän armahtaa salaliittolaiset, yhdistää Marian ja Gabrielin sekä ilmoittaa kruunusta luopumisensa sekä kruunaa Kaarle Kustaan uudeksi kuninkaaksi. Hovi ylistää Kristiinaa jalomielisyydestä ja vannoo kuuliaisuutta uudelle kuninkaalle.

–

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös