Italialaisen oopperan myöhemmät vaiheet
21.11.2025 (Päivitetty 13.1.2026) / Murtomäki, Veijo

ja sitten molemmat laulavat lemmendueton.

 

Francesco Cilèa (1866–1950) syntyi Reggio Calabriassa, opiskeli Napolin yhdessä konservatoriossa (1881–89), sai sopimuksen Sonzognon kanssa (1889) ja toimi Napolin konservatorion pianonsoiton opettajana (1894-) sekä johtajana (1916-).

Hänen viidestä oopperastaan kaksi ovat lunastaneet paikkansa italialaisen oopperan perusohjelmistossa. Varhaisvaiheen Gina (1889, Napoli) ja Tilda (1892, Firenze) odottavat pääosin uutta löytämistä. Cilèan viimeinen ooppera oli kolminäytöksinen tragedia Gloria (1907) Arturo Colauttin librettoon Victorien Sardoun näytelmän pohjalta. Kun teos sai vain kaksi esitystä, Cilèa lopetti oopperoiden säveltämisen.

Cilèa keskittyikin kamari- ja orkesterimusiikkiin sekä lauluihin muun musiikillisen työn ja hallintotoimien ohella. Keskeisiä soitinteoksia ovat sellosonaatti (1888) sekä Sinfoninen runoelma Giuseppe Verdin kunniaksi (1913). Cilèa piti itseään napolilaisen koulun viimeisenä edustajana, joskin musiikista löytyy yhtymäkohtia Jules Massenet’iin, joka arvosti Cilèaa. Molempien musiikkia leimaa hienovireinen, melankolinen melodiikka.

Arleesitar

L’arlesiana (Arleesitar; Milano, 1897; 1938 lopullinen versio) on Cilèan kolmas ooppera: dramma lirico Leopoldo Marencon librettoon Alphonse Daudet’n novellin ja näytelmän L’Arlésienne (1862) mukaan. Bizet oli säveltänyt siihen jo näyttämömusiikin (1872). Ooppera ei ollut suuri menestys, ei edes pääosan esittäjä Enrico Caruson myötä, joten säveltäjä muokkasi sitä kolmeen kertaan, ensin 1898 nelinäytöksisestä kolminäytöksiseen versioon. Lisäyksiä olivat alkusoitto (1936) ja intermezzo sinfonico 3. näytöksen alkuun (1938). Mussolinin suosio oopperalle toi sen taas teattereihin 1930-luvulla.

Tapahtumat

Tarinassa maatilanomistajatar Rosa Mamai (mezzosopraano) elää poikansa Federicon (tenori) ja henkisesti jälkeen jääneen toisen poikansa L’Innocenten (mezzosopraano) kanssa maaseudulla Arlesin lähellä. Federico on rakastunut arlesialaiseen tyttöön L’Arlesiana, vaikka Rosa näkisi mieluummin poikansa tätä oikeasti rakastavan naapurintyttö Vivettan (sopraano) kanssa. Federico haluaa vain Arleesittaren ja hylkää Vivettan. Marco-eno (basso) tukee Federicoa. Myös hevospaimen Metifio (baritoni) on rakastunut Arleesittareen, ja hän esittelee Rosalle kirjeitä, joiden mukaan Arleesitar viettäisi moraalitonta elämää. Kirjeet nähtyään pettynyt Federico kääntyy taas Vivettan puoleen. Kun Federico saa tietää, että Metifio on vietellyt naisen pitääkseen hauskaa tämän kanssa, tekee hän epätoivossaan itsemurhan. Oopperan mielenkiintoinen piirre on se, että nimihenkilöllä ei ole roolia eikä esiinny siinä lainkaan, vaan hänestä ainoastaan puhutaan.

Musiikki

I NÄYTÖS: La fattoria del castelletto (Pienen linnan maatila)

Myöhemmin lisätyn Preludion alkua:

Vanha paimen Baldassarre (baritoni) laulaa aarian ”Come due tizzi accesi”, jossa hän kertoo l’Iinnocentelle tarinan sutta pakenevasta vuohesta, joka lopuksi kuolee.

BALDASSARE
(come chi esca da tristi pensieri)
E allora… allor?… Di allora ce n’è tanti
nelle mie storie… Ah, l’ho trovato…
Come due tizzi accesi,
dall’alto del dirupo,
vide su lei sospesi
gli occhi del lupo.

Vivetta näkee Rosan kauhistuksen, joka kumpuaa tämän näkemästä tilanteesta Federicon ja Arleesittaren välillä, joskin hänkin tietää Federicon mieltymyksestä.

VIVETTA
(a Rosa, tra il desiderio di sapere e la tema)
Credevo in casa Federico… e adesso…
vi vedo in viso tutta turbata!
Perfino il vostro respiro è oppresso…
Giunger potrebbe di là un’ingrata
notizia? Forse d’una sventura?

Metifio haukkuu Rosalle ja Baldassarelle Vivettaa ilotytöksi.

METIFIO
Ebben… ebben voi state per dar sposa
al figlio vostro una sgualdrina!

BALDASSARE
(con forza)
Badate!

ja kertoo haluavansa omistaa Arleesittaren, mitä vastaan Rosalla ei tosin ole mitään sanomista.

ROSA
(dopo le prime parole, lascia cader
le lettere, che Baldassarre raccoglie
e legge)
Mio Dio!

METIFIO
Comprendo!
Questo ch’io faccio è una vigliaccheria;
ma quella donna è mia!

ROSA
(risoluta)
State tranquillo, non verremo certo
a rapirvela noi!

II NÄYTÖS: Il giorno di Sant’ Eligio (Pyhän Eligiuksen [mm. eläinten suojelupyhimys] päivä)

Baldassare vie Federicon vuorille, jotta tämä lohduttautuisi tapahtumista. Mutta kun hän lukee uudestaan Metifion väärentämät kirjeet, tuntuu tilanne kidutukselta. Federico laulaa kuunneltuaan L’Innocenten toistamaa Baldassaren tarinaa oopperan tunnetuimman numeron, joka on Lamento di Federico,”E la solita storia del pastore” (Se on tavallinen paimentarina), jossa hän samaistuu suden jahtaaman vuohen osaan. Aarian kuuluisassa aloituksessa Federico laulaa L’Innocentesta, joka kesken kertomusta nukahtaa.

L’INNOCENTE
(in dormiveglia, ricordando
il racconto del pastore)
“Il sol tramonta, scende la sera…”
(s’addormenta)

FEDERICO
(colpito sinistramente)
È la solita storia del pastore…
(si avvicina all’Innocente)
Il povero ragazzo
voleva raccontarla, e s’addormì.

Federico haluaisi itsekin nukkua unohtaakseen kaiken.

FEDERICO
Anch’io vorrei dormir così,
nel sonno almen l’oblìo trovar!
La pace sol cercando io vo’:
vorrei poter tutto scordar.

 

 

Intermezzo

III NÄYTÖS: La torretta del fienile (Karjasuojan pikku torni)

Federicon äidin, Rosan aaria “Esser madre è un inferno” (On helvetillistä olla äiti).

ROSA
Esser madre è un inferno!
Ho dolorato fino quasi a morirne
il dì che venne alla luce
Signor…
tu che mi hai vista alla sua cuna
in quelle paurose notti della sua infanzia…
e tu lo sai che te l’ho disputato ora per ora,
con la fronte dimessa al pavimento,
e con le palme aperte in te converse,
invocando il Tuo nome.

Ennen traagista loppua Rosa laulaa kehtolaulun molemmille pojilleen: ”Nukkuvat molemmat”.

Teokseen lisättiin 2011 vielä 4-näytöksisestä versiosta aaria ”Alba novella. Una mattina” (Uusi aamunkoitto. Eräs aamu).

Adriana Lecouvreur

Adriana Lecouvreur (Milano, 1902), commedia-dramma Arturo Calauttin librettoon E. Scriben ja E. Legouvén näytelmän (1849) mukaan sijoittuu Louis XV:n aikaan Pariisiin (1730), jossa nimihenkilö Adrienne Lecouvrer (1692-1730) oli aikansa kuuluisin komedianäyttelijätär (sopraano). Oopperan ensi-illan laulajista tunnetuimpia ovat Enrico Caruso ja baritoni Giuseppe De Luca.

Samannimisen oopperan, tosin eri librettoihin, laati ennen Cileaa kolme muutakin säveltäjää, joiden nimet ovat jääneet unohduksiin: Tomaso Benvenuti (1857),  Edoardo Vera (1858) sekä Ettore Perosio (1889).

Juoni ja musiikki

Oopperassa Adrianan rakastajana on Saksin kreivi Maurizio, jonka entinen rakastajatar, Bouillonin ruhtinatar myrkyttää mustasukkaisena orvokkikukkalähetyksellä Maurizion uuden ihastuksen, Adrianan.

I NÄYTÖS: Comédie-Françaisen lämpiö

Comédie-Françaisessa valmistaudutaan esitykseen näyttämöohjaaja Michonnet’n (baritoni) johdolla. Ruhtinas Bouillon (basso) on näyttelijätär Duclosin ihailija ja ylläpitäjä, ja myös hän on paikalla ystävänsä Chazeuil’n apotin (tenori) kera. Adriana (sopraano) saapuu ja laulaa oopperan tunnetuimman aarian ”Io son l’umile ancella” (Olen nöyrä tyttönen).

ADRIANA
lo son l’umile ancella
del Genio creator:
lei m’offre la favella,
io la diffondo ai cor …
Del verso io son l’accento,
l’eco del dramma uman,
il fragile strumento
vassallo della man …
Mite, gioconda, atroce,
mi chiamo Fedeltà:
un soffio è la mia voce,
che al novo dì morrà …

Michonnet tahtoo tunnustaa rakkautensa Adrianaa kohtaan, mutta tämä kertoo jo olevansa Maurizion (tenori) rakastettu ja luulee tätä Saksin kreivin sotilaaksi. Maurizio saapuu ja ilmoittaa rakkautensa Adrianaa kohtaan: ”La dolcissima effigie”.

MAURIZIO
La dolcissima effigie sorridente
in te rivedo della madre cara;
nel tuo cor, della mia patria dolce, preclara
l’aura ribevo, che m’aprì la mente …
Bella tu sei, come la mia bandiera,
delle pugne fiammante entro i vapor;
tu sei gioconda, come la chimera
della Gloria, promessa al vincitor …
Bella tu sei, tu sei gioconda …

He sopivat tapaamisesta samana iltana, ja Adrina antaa tälle muutaman orvokin napinreikiin. Ruhtinas ja apotti saapuvat, ja he ovat siepanneet Duclosin kirjeen, jossa tämä pyytää tapaamista kreivin kanssa ruhtinaan huvilalla. Ruhtinas toivoo paljastavansa kohtaamiseeen kutsuu koko teatteriryhmän esityksen jälkeen huvilalleen. Saatuaan Duclosin kirjeen Maurizio peruu treffit Adrianan kanssa, joka puolestaan liittyy ruhtinaan juhliin.

II NÄYTÖS: Seinen rantahuvila

Ruhtinatar Bouillon odottaa malttamattomana Mauriciota ja laulaa: ”Acerba voluttà, dolce tortura”.

LA PRINCIPESSA
(dolorosamente)
Acerba voluttà, dolce tortura,
lentissima agonia, rapida offesa,
vampa, gelo, tremor, smania, paura,
ad amoroso sen torna l’attesa!
Ogni eco, ogni ombra nella notte incesa
contro la impaziente alma congiura:
fra dubbiezza e disio tutta sospesa,
l’eternità nell’attimo misura …

Kun Maurizio saapuu orvokit napinlävessä, nainen ihmettelee moista. Maurizio antaa ne ruhtinattarelle, mutta ilmoittaa, ettei hän rakasta tätä enää, jolloin ruhtinatar tajuaa jonkun toisen ottaneen hänen paikkansa ja hän yrittää turhaan saada selville tämän nimen. Maurizio ilmaisee tunteensa numerossa “L’anima ho stanca” (Sieluni on väsynyt).

MAURIZIO
(dolorosamente)
L’anima ho stanca, e la meta è lontana:
non aggiungete la rampogna vana
all’ansia che m’accora …
Assai vi debbo; ma se amor cadrà
memore affetto in cor mi fiorirà …

Ruhtinattaren täytyy piiloutua, kun ruhtinas ja apotti saapuvat. Maurizio huomaa näiden ajattelevan, että hän on Duclosin kanssa. Adriana ilmaantuu ja tajuaa, että Maurizio ei olekaan sotilas vaan sala-asuinen Saksin kreivi. Adriana ja Maurizio ovat nyt samalla aaltopituudella ja laulavat dueton “Ma, dunque, è vero?” (Mutta siis, onko se totta?).

ADRIANA
Ma, dunque, è vero? …
Dite … Il gran Maurizio, voi?

MAURIZIO
E volevi sedurlo?

ADRIANA
In tuo favor …

MAURIZIO
Lo puoi!
Adriana! …

ADRIANA
Eri degno d’un trono
nell’assisa dell’umil alfier:
or la frode gentil ti perdono,
poi che sei qual ti pinse il pensier …

MAURIZIO
Adriana deh, taci! …

ADRIANA
Lasciami dir …

MAURIZIO
No! Che giova?

Maurizio selittää Adrianalle, että hänen tehtävänsä oli poliittinen ja että heidän pitää auttaa lähistöllä piileskelevää naista pakenemaan. Adriana luottaa mieheen ja lupaa auttaa häntä. Talo pimenee, ja Adriana kertoo ruhtinattarelle, että hänellä on nyt pakomahdollisuus. Mutta molemmat naiset ovat epäluuloisia, joten pelastusyritys päättyy riitaan ennen kuin ruhtinatar lähtee. Michonnet löytää ruhtinattarelta pudonneen rannerenkaan, jonka hän antaa Adrianalle.

III NÄYTÖS: Bouillon-hotelli

Ruhtinatar on epätoivoissaan tajutessaan kilpailijattarensa henkilöllisyyden. Ruhtinas, joka on kiinnostunut kemiasta, on saanut hallitukselta pyynnön vaarallisen myrkyn analysoimiseksi. Pariskunta järjestää vastaanoton, jonne saapuvat myös Michonnet ja Adriana. Ruhtinatar luulee tunnistavansa Adrianan tämän äänestä ja ilmoittaa Maurizion haavoittuneen kaksintaistelussa, jolloin Adriana pyörtyy. Kun Maurizio kuitenkin saapuu vahingoittumattomana, Adriana on hurmiossa. Maurizio laulaa sotauroteoistaan: ”Il russo Mencikoff”

MAURIZIO
Il russo Mèncikoff
riceve l’ordine di côrmi in trappola
nel mio palagio … Era un esercito
contro un manipolo, un contro quindici …
Ma, come a Bèndera Carlo duodecimo,
nemici o soci contar non so …

TUTTI
Gloria a Maurizio, gloria al valor! …

Seuraa  laaja pastoraalinen, antiikin Kreikkaan sijoittuva baletti Pariksen tuomio, jossa esiintyvät myös Merkurius, Juno, Pallas Athene ja amatsoonit sekä Venus.

Adriana tajuaa saamansa rannekorun kuuluvan ruhtinattarelle. Mauriziosta kilpailevat naiset haastavat toisensa. Ruhtinatar haluaa, että Adriana lausuu kohtauksen Hylätystä Ariannasta, mutta ruhtinas haluaa kuulla kohtauksen Faidrasta. Adriana lausuukin Faidran viimeiset säkeet, joissa tämä katuu saaneensa aikaan Theseuksen edellisen vaimon, Hippolytoksen kuoleman väärin perustein, kun hän ei saanut vastarakkautta Theseuksen ja Hippolytoksen pojalta eli omalta poikapuolenltaan. Samalla hän solvaa Ruhtinatarta tämän aviorikollisesta liekistä, joten Ruhtinatar vannoo kostoa.

IV NÄYTÖS: Huone Adrianan talossa

Näytös alkaa vaimealla Preludiolla, joka ennakoi oopperan surullista päätöstä. On Adrianan nimipäivä, ja Michonnet odottaa naisen kotona tämän heräämistä. Adriana on vihan ja mustasukkaisuuden vallassa. Kollegat saapuvat tervehtmään häntä lahjojen kera ja pyytävät häntä palaamaan näyttämölle. Eräs lahjoista on timanttikaulakoru, jonka Michonnet oli lunastanut, sillä Adriana oli pantannut sen maksaakseen Maurizion velat. Pieni lipas tuodaan, ja se sisältää viestin Mauriziolta kera niiden orvokkien, jotka Adriana oli antanut miehelle. Adriana on loukkaantunut, suutelee kukkia ja heittää ne tuleen: ”Poveri fiori” (Kukkaraukat).

ADRIANA
Poveri fiori, gemme de’prati,
pur ieri nati, oggi morenti,
quai giuramenti d’infido cor!
L’ultimo bacio, o il bacio primo,
ecco v’imprimo,
soave e forte bacio di morte,
bacio d’amor.
Tottu è finito!
Col vostro olezzo muoia il disprezzo:
con voi d’un giorno senza ritorno cessi l’error!
Tutto è finito!

Maurizio saapuu ja toivoo solmivansa avioliiton Adrianan kanssa. He syleilevät ja Maurizio huomaa Adrianan vapisevan. Adriana muutuu sekavaksi, jolloin Michonnet ja Maurizio, joka oli ojentanut kukat Adrianalle, huomaavat naisen tulleen myrkytetyksi. Hetkeksi Adriana muuttuu selväjärkiseksi,  ”Ecco la luce”, kunnes hän kuolee.

ADRIANA
No, qua dentro è la morte! …
m’addenta un serpe il cor … Ah! … Ah!
Scostatevi, profani! … Melpòmene son io!
Ecco la Luce,
che mi seduce,
che mi sublima,
ultima e prima
luce d’amor …
Sciolta dal duolo
io volo, io volo
come una bianca
colomba stanca,
al suo chiaror …

 

 

Cilèan oopperassa draama ja musiikki ovat varsin tunnepitoisia, laulaminen on intohimoista, ja lähinnä Kreivin ja Apotin sisältävät kohtaukset tuovat taukojen katkaisemissa lyhyissä repliikeissään sekä höoötyksissään kokonaisuuteen koomisia kontrasteja. Seuraavassa II näytöksen kohtauksessa Ruhtinas ja Apotti luulevat saaneensa Maurizion kiinni kielletystä tapaamisesta Duclosin kanssa, vaikka piiloutunut nainen on Ruhtinatar.

SCENA III. Il Principe, l’Abate e Maurizio.

IL PRINCIPE
con disinvoltura elegante
Vi cogliam, Conte, sul fatto …

L’ABATE
In flagrante!

MAURIZIO
fingendo sorpresa
Voi, signori!

IL PRINCIPE
gaiamente
Re di picche!

L’ABATE
imitandolo
Asso di cuori!

MAURIZIO
tra lo stupito e l’offeso
È una celia?

IL PRINCIPE c.s.
Niente affatto …

L’ABATE
misteriosamente
Io l’ho vista …

IL PRINCIPE
secondandolo
Vista io l’ho.

MAURIZIO
destreggiando
Chi?

L’ABATE
La dama!

MAURIZIO
Che?

IL PRINCIPE
La bella!

L’ABATE
Veste bianca …

IL PRINCIPE
Vita snella.

MAURIZIO
fingendo sorpresa
Non capisco …

IL PRINCIPE E L’ABATE
Tutto io so!

ja

Ottorino Respighi

Ottorino Respighi (1879–1936) oli orkesterin taikuri, joka sävelsi kahdeksan oopperaa. Niistä La bella dormente nel bosco (Prinsessa Ruusunen), La campana sommersa (Uponnut kello), Belfagor, La fiamma (Liekki) ja Lucrezia ovat nauttineet kohtuullista suosiota.

La fiamma

La fiamma (Liekki; 1934, Rooma), melodramma in tre atti, Claudio Guastallan librettoon Hans Wiers-Jenssenin näytelmän Anne Pedersdotter, ovvero La strega (Anna Petersdotter eli Noita, 1908) pohjalta. Näytelmä kertoo norjalaisesta naisesta, joka poltettiin roviolla 1590 noituudesta syytettynä. Respighi ja Guastalla siirsivät tapahtumat kuitenkin 600-luvun Ravennaan. Respighi yhdistää oopperaan perinteistä italialaista laulullisuutta uudempaan, modernihkoon sävelkieleen. Aikalaiskritiikissä pidettiin La fiammaa tosin ”mestariteoksena”, mutta toisaalta sitä verrattiin suorastaan Richard Straussin Salomen jälkeisenä ”ehkä äärimmäisenä askeleena eurooppalaisen oopperan dekadenssissa” (Piero Mioli). Tosin kirkkokohtauksissa Respighi hyödyntää vanhan musiikin tekniikkaa ja arkaaista soivuutta. Tässä oopperan 3. näytöksestä kuoron ja piispan vuorolaulua kirkossa.

Oopperassa kerrotaan noidan tytär Silvanan kielletystä rakkaudesta velipuoltaan Donelloa kohtaan. Kun Silvanan mies Basilio kuolee sydänkohtaukseen, Silviaa syytetään noitakeinojen käyttämisestä ja hänet tuomitaan kuolemaan. (Alla Peter Hofferin piirtämä libreton kansikuva, 1954.)

I NÄYTÖS

Palvelijattaret ja Silvana (sopraano), Bysantin Ravennan käskynhaltija Basilion (baritoni) toinen ja nuorempi vaimo, työskentelevät Basilion palatsissa tämän äidin, Eudossian (mezzosopraano), silmälläpidon alaisina. Silvana on ahdistunut nuoruutensa menetyksestä suljettujen muurien sisällä. Silloin ulkoa kuuluu huutoja, joissa vaaditaan erään noidan kuolemaa. Sisään syöksyy väkijoukon noitana pitämä Agnese (mezzosopraano), jonka Silvana piilottaa, sillä tämä oli ollut Silvanan äidin ystävä ja tiesi äidin noidaksi. Paikalle saapuu Basilion ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Donello (tenori), joka on palannut Bysantista ja tervehtii äitipuoltaan Silvanaa, jonka kanssa hän leikki lapsuudessa ja jota kohtaan hänellä on nyt heti helliä tunteita. Isoäidilleen Eudossialle hän tuo reliikin, ja molemmat toivovat, että pakkokarkotus Ravennaan loppuisi pian. Väki ryntää sisään manaajan (basso) johdattamana, ja tämä löytää Agnesin. Agnes haluaa turhaan Eudossialta suojelusta, joten Agnes kiroaa Eudossan ja Donellon sek ennustaa Silvanalle hirmuista kuolemaa. Agnes raahataan roviolle poltettavaksi.

AGNESE
Non voglio morire! Lasciatemi!
Dirò tutto! Confesso! Ma i tormenti, no!
Maledetta sia tu, Eudossia, e il figlio tuo,
e il figliuolo del tuo figlio.
Cani! E tutti voi dilanierà
l’artiglio del demonio!
(a Silvana)
E anche tu sarai domani come me…
Vedo i tuoi occhi!
T’aspetta la stessa sorte!
E verrai maledetta!

II NÄYTÖS

Donello pilailee eräänä iltana palvelijattareiden kanssa, jotka kunnioittavat miestä. Silvana on rakastunut Donelloon ja levittää vääriä syytöksiä niinikään mieheen kiintyneestä Monicasta (sopraano), jonka kanssa Donello flirttailee ja lähetyttää naisen luostariin. Basilio ja Donello saapuvat ilmoittamaan, että Agnese oli syyttänyt Silvanaa noidaksi. Kuolemanrangaistuksen uhalla Basilio kieltää levittämistä tätä väitettä. Basilio tunnustaa vaimolleen, että tämän äiti, joka siis myös oli ollut noita, oli salaperäisten voimien avulla kahlinnut hänet itseensä, joten Silvana oli syntynyt tästä suhteesta, mitä tosin Baslilio nyt katuu hairahduksena. Basilion tunnustus on laaja monologi, jonka Silvana keskeyttää muutaman kerran:

BASILIO
Una potenza misteriosa ardeva
negli occhi di diamante: era
la sua voce gelida come lama.
Io son la prova del suo fascino strano.
Perchè volsi il passo
verso la sua casa oscura?
Chi mi chiamava?
Ed era necessario obbedire
a quel tacito comando
come se ferrea mano mi traesse,
come se stocco mi urgesse alle reni.
Sorrise ambigua e disse:
Io t’aspettavo.
So il tuo destino.

Silvana pelkää, että myös hänen sisällään palaa sama liekki. Miehen mentyä Silvana kutsuu Donellon käyttääkseen kaikki viettelytaidot velipuoleensa, ja kun Donello saapuu, Silvana syleilee tätä ja he viettävät yön yhdessä. Näytöksen lopussa moderni Respighin sävelkieli perustuu kromaattisen basso-ostinaton käyttöön.

III NÄYTÖS

Silvanalla ja Donellolla on intohimoinen duetto.

SILVANA
Io sono nata quella notte,
nell’ora del prodigio,
che tu, amore, m’hai baciata:
di tutto quel che fu prima
d’allora non mi sovviene più.

DONELLO
Nova come l’aurora ogni giorno,
al mio sguardo tu rinasci nel fuoco.
Ond’io sempre ardo.

Eudossia aavistaa kelletyn rakkauden ja onnistuu ylipuhumaan Donellon, jotta tämä palaisi hoitamaan tehtäviä keisaritar Irenen luo Bysanttiin. Turhaan Silvana yrittää taivuttaa sairaalloista miestään olemaan lähettämättä Donelloa matkaan, samalla kun hän tunnustaa rakkautensa tätä kohtaan. Basilio kuolee saamaansa raivokohtaukseen. (Näytöksen loppupuoli tapahtuu San Vitalen basilikassa, jossa laulaa suuri kuoro ja josta Silvana johdetaan roviolle.) Eudossia vie Silvanan kansan eteen ja syyttää tätä murhasta ja noituudesta, johon auttaisi ainoastaan hengenmiehelle, manaajalle tehty pyhä vala. Donello on valmis ottamaan syyn itselleen väärästä rakkaudesta. Mutta Eudossia ei suostu armahdukseen, vaan väittää, että Silvana oli surmannut miehensä taikavoimillaan, ja myös Donello uskoo tähän eikä enää puolusta Silvanaa. Niinpä Silviana romahtaa, ja piispa (basso) langettaa Silvanalle anateeman eli kirkonkirouksen samalla kun väki huutaa ”noita!”.

 

Muita oopperoita

La bella dormente nel bosco

La bella dormente nel bosco (Prinsessa Ruusunen; Rooma, 1922), fiaba musicale (musiikkisatu), Gian Bistolfin librettoon Charles Perrault’n sadun La Belle au bois dormant (1697) pohjalta. (Viereinen kuva: Jenny Harbour, Sleeping Beauty, from My Book of Favourite Fairy Tales, 1921.) Varhaisversio (1922) sai ensiesityksensä Vittorio Podreccan marionettiteatterissa, vaikkakin orkesterin ja laulajien kera.

Respighi piti teostaan ajan melodraaman viattomana pilkkaamisena. Se on synteesi säveltäjän monityylisyydestä ja musiikillisesta huumorista. Respighi halusi oopperallaan kunnioittaa monia keskeisiä säveltäjiä: Wagneria, Massenet’a, Debussyä, Puccinia ja Stravinskia. Wagneria hän siteerasi Siegfriedin Reinin-matkasta (kun Prinssi matkaa linnaan), Freia-aihetta (Vihreän haltijan melodraamassa), Brünnhildin heräämiskohtausta (Prinsessan heräämiskohtaksessa) ja Mestarilaulajia (Lääkärikohtauksessa). Puccini näyttäytyy finaalin lemmenduetossa. Respighin oopperaorkesteri koostuu seitsemästä puhallinsoittimesta, jousista, celestasta, pianosta ja cembalosta. Orkestraatio on niin ihastuttavaa kuin vain Respighi sen osaa. Sinisellä haltijattarella on koloratuurisopraanon vaativa ja loistokas rooli. (Alla pianopartituurin ensimmäinen sivu.)

Juoni

Viheriöivä maaseutu 1620, jossa käki ja satakieli kilpailevat laulullaan, minkä tanssivat sammakot keskeyttävät. Kuninkaan suurlähettiläs ja airut ilmoittavat ilmoittavat Prinsessan syntyneen ja kutsuvat kaikki haltijat juhlimaan. Sininen haltijatar seurueineen saapuu ja he ilmoittautuvat suostuvansa kummeiksi. Linnan isossa hallissa ilveilijä laulaa koomisen kehtolaulun. Ruusunymfit tanssivat hitaan valssin. Seremonian keskeytyy vihaisen Vihreän haltijattaren tuloon, kun tämä ilmoittaa Prinsessan 20-vuotiaana pistävän sormensa värttinään ja vaipuvan ikuiseen uneen. Kuningas käskee hävittää kaikki rukit ja Sininen haltijatar aikoo valvoa Prinsessaa.

Vuodet ovat kuluneet. Linnan unohdetussa tornissa vanha nainen istuu rukin ääressä ja hyräilee laulua yksinäisyydestä. Nainen lähtee etsimään lisää villaa, jolloin Prinsessa astuu sisään  kevätlaulun kera. Hän tervehtii Kissaa, joka esittelee tälle värttinän ja he kaikki kolme tanssivat. Nainen opettaa Prinsessalle rukin käyttöä, ja tämä pistää sormeensa nukahtaen saman tien. Nainen lähtee hakemaan apua, ja värttinä tanssii Prinsessan ympäri. Neljä lääkäriä tutkii Prinsessaa löytämättä sairauden laatua. Kuningas ja Kuningatar laulavat valitusdueton ja hautajaisia valmistellaan. Valittajat laulavat, mutta mikään ei tunnut tepsivän nukkuvaan neitoon, ei lempiruuat eikä edes Straussin lempeät sävelet. Sininen haltijatar neuvoo Prinsessan asetettavaksi näytille alkoviin, niin että Prinssi voisi herättää tämän suudelmallaan. Hyräilevät hämähäkit kutovat hopeisen vaipan kaiken ylle.

Toiminta jatkuu yli 300 vuoden jälkeen, vuonna 1940. Loppu tapahtuu metsässä, jossa puunhakkaaja laulaa kumppaneidensa kera. Prinssi Huhtikuu saapuu metsästysseurueensa kera. Mukana on myös ”Papermetsästäjien” eli rikkaan amerikkalaisseuran jäseniä, joiden päänä on Hra Dollari-Shekki. Tämä on valmis ostamaan Prinsessan. Kuullaan cake-walk numero. Neuvottelujen jälkeen Prinssi jättää hevosensa ja lähestyy norsunluulla katettua linnaa. Sisällä Prinssi kuulee hovi-ihmisiltä, että vain kevään inspiroima rakkaus voi herättää Prinsessan. Iso hämähäkki yrittää kutoa Prinssin verkkoonsa, mutta tämä hajottaa verkon ratsastuspiiskallansa. Prinssi näkee Prinsessan, saa tämän heräämään sudelmaan, mitä seuraa rakkausduetto. Sininen haltijatar muuttaa taikasauvallaan vanhan huoneen valtaistuinsaliksi. Kaikki riemuitsevat. ”Paperimetsästys”-ryhmä tuo paikalle aiemmat 1600-luvun ihmiset ja väki tanssii uuden ajan foxtrottia.

Belfagor

Belfagor (1923, Milano), commedia lirica in un prologo, due atti, un epilogo, Claudio Guastallan librettoon, joka perustuu Ercole Luigi Morsellin komediaan, jonka taustalla on Niccolò Macchiavellin kertomus Belfagor arcidiavolo (Arkkipaholainen Belfagor). Ensi-illan johti Antonio Guarnieri. (Kuva yllä: J.A.S. Collin de Plancyn Dictionnaire Infernal, 1863.) Oopperassa Paholainen yrittää naida aatelismieheksi pukeutuneena ihmisnaisen antamalla tämän isälle lahjaksi rahaa. Oopperan futuristiset piirteet ihastuttivat mm. Filippo Tommaso Marinettia (1876-1944, joka oli runoilija ja futurismi-taidesuunnan perustaja, utopismin ja symbolismin edustaja; hän laati Futurismin manifestin (1909) sekä Fasismin manifestin (1919). Muuan kriitikko syytti Respighin oopperaa ”epänautittavaksi” (S. A. Lucani), ja toinen, tunnetumpi kirjoittaja syytti säveltäjää siitä, kun tämä yhdistää koomiseen oopperaan ”tarunomaista ja veijarimaista, ihmeellistä ja sentimentaalista” (Gaetano Cesari).

Juoni

PROLOGI

Oopperan avaa Candidaa (sopraano) kyselevä Baldo (tenori), ja Candida puolestaan valittaa, kun Baldon pitää lähteä aina merelle, vaikkei mies haluaisikaan. Belfagor (baritoni) ilmaantuu pikkukylään Toscanan rannikolla. Hän tapaa apteekkari Mirocleton (basso) ja molemmat esittäytyvät: Mirocleto on lääkärin lisäksi hajusalvan tekijä, Belfagor on arkkipiru.

Mirocletolla on kolme naimaikäistä tytärtä, kun taas Belfagorilla hänellä on alamaailmasta saatu tehtävä. Belfagorin on selvitettävä, onko avioliitto tosiaan helvetti ihmiskunnalle, kuten monet sanovat saavuttuaan alamaailmaan. Tehtävää varten Belfagorilla on kosolti rahaa käytettävissään, peräti satatuhatta dukaattia, jotta hän löytäisi vaimon ja viettääkseen kymmenen vuotta tämän kanssa. Tuo summa saa Mirocleton silmät kiilumaan, joten hän haluaa esitellä paholaiselle tyttärensä.

Tietämättä mitään isän suunnitelmista Candida ja Baldo unelmoivat yhteisestä kodista ja lapsesta kehdossa.

I NÄYTÖS

Belfagor esittäytyy nyt rikkaan ja kauniin Ipsilonnen valeasussa ja kuvailee upeaa linnaansa. Fidelia (sopraano) ja Maddalena (sopraano) ovat hulluna mieheen, mutta tämä hylkää kaksi ensimmäistä tytärtä ja valitsee kolmannen tytön, Candidan, joka sen sijaan vaikuttaa välinpitämättömältä.

Mirocleto ja hänen vaimonsa Olimpia (mezzosopraano) ajattelevat vain rahaa ja antavat tytön Ipsilonnelle. Candida on epätoivoinen, sillä hän rakastaa vain merimies Baldoa.

II NÄYTÖS

Näytös alkaa paholais- ja inferno-musiikilla.

Kuukauden päästä ollaan Ipsilonnen ylellisessä palatsissa. Candida on pakotettu naimisiin Ipsilonnen kanssa, vaikka hän on tuskissaan ja yrittää yhä vannoa rakkauttaan epäilevälle Baldolle. Candidasta tulee morsian,

ja häihin kuuluvia tansseja soitetaan.

Ipsilonne riemuitsee, kun Candida on vihdoin hänen, mutta morsian onnistuu vetoamaan pelkoonsa ja haluaa odottaa keskiyöhön ennen antautumista, saatuaan ensin Ipsilonnen uskomaan, että hän olisi valmis viettämään yön miehen kanssa, joten avioliitto ei saa täyttymystä.

Lopulta Candida Baldon auttamana onnistuu pakenemaan, ja Ipsilonne jää turhaan huutamaan neidon perään.

EPILOGI

Candida ja Baldo löytävät turvapaikan arkkipiispa Don Biagion (basso) luota, sitten kun tämän palvelijatar Menica (mezzosopraano) suostuu päästämään yöaikaan pariskunnan sisään. Belfagor ilmaantuu seuraavaksi kylän torille pukeutuneena kulkuriksi. Belfagor onnistuu herättämään Baldossa epäilyn, että Candida olisi menettänyt neitsyytensä Ipsilonnen kanssa. Hän laskettelee pajunköyttä rikkaan muukalaisen viettelytaidoista ja kyltymättömyydestä.

Täten Belfagor saavutti tavoitteensa pidettyään hauskaa neidon kustannuksella, minkä jälkeen miekkonen häviää. Candida yrittää turhaan vakuuttaa Baldolle, että kulkuri on valehtelija. Baldo suostuu hyväksymään Candidan selitykset vain jos Candida saa Madonnan tekemään ihmeen, mikä tapahtuukin, kun kirkonkellot alkavat soida itsekseen.

La campana sommersa

La campana sommersa (Uponnut kello; Hampuri 1927), opera in quattro atti, Claudio Guastallan libretto perustuu Gerhart Hauptmannin näytelmään Die versunkene Glocke (1896). (Vieressä Heinrich Vogelerin piirtämä näytelmän kansilehti, 1898.)

Lucrezia

Lucrezia (post. 1937, Milano), opera in un atto e tre quadri, Claudio Guastallan librettoon Shakespearen näytelmän The Rape of Lucretia (Lucretian raiskaus) pohjalta. Teos esitettiin postuumisti, sillä keskeneräiseksi jääneen partituurin täydensivät vaimo Elsa Respighi sekä säveltäjän oppilas Ennio Porrino. (Vieressä Lucas Cranach vanhemman maalaus Lucretian itsemurha, 1525.)

Muita säveltäjiä

Italo Montemezzi

Italo Montemezzi (1875-1952) oli kotoisin Veronan liepeiltä ja sävelsi seitsemän oopperaa, joissa Wagner- ja Strauss-vaikutteet ovat tuntuvilla. Hänen oopperoistaan tunnetuin on L’amore dei tre re (Kolmen kuninkaan rakkaus; Milano, 1913) Sem Benellin (1910) symbolistiseen, Maeterlinck-henkiseen näytelmään. Ooppera tapahtuu 900-luvulla Pohjois-Italiassa, jossa kuningas Archibaldon (basso) poika Manfredo (baritoni) on mennyt naimisiin hangoittelevan Fioran (sopraano) kanssa, joka kuitenkin rakastaa ruhtinas Avitoa (tenori). Kun sokea Archibaldo tapaa Fioran Aviton kanssa, tietämättä kuka hänen poikansa kilpailija on, hän surmaa Fioran ja voitelee tämän huulet myrkyllä, joka tappaa sitten myöhemmin Aviton ja Manfredon. Archibaldin musiikki on hienoa, samoin Aviton ja Fioran Tristan-vaikutteinen lemmenduetto “Come tremi, diletto!” (Miten värisetkään, rakas!) toisen näytöksen alussa.

Franco Alfano

Franco Alfano (1875–1954) tunnetaan parhaiten Puccinin Turandotin täydennystyöstä. Hän sävelsi kuitenkin myös kymmenen oopperaa (1896-1949), joista eräät ovat vakiinnuttaneet asemansa 1900-luvun alkupuolen italialaisessa ohjelmistossa. Näitä ovat suosittu Risurrezione (Ylösnousemus, 1904) Tolstoin romaanin (1900) mukaan, mestariteoksena pidetty La leggenda di Sakùntala (Sakuntalan legenda, 1920) intialaisen 400-luvun näytelmän mukaan sekä Cyrano de Bergerac (1936). Alfanon tyyliä leimaavat vaikutteet R. Straussilta, venäläisiltä säveltäjiltä, Debussyltä ja Ravelilta.

Ermanno Wolf-Ferrari

Ermanno Wolf-Ferrari (1876–1948) oli italialais-saksalainen, Venetsiassa syntynyt säveltäjä. Hänen oli vaikea saada italialaisyleisön hyväksyntää musiikilleen, vaikka hän sävelsi oopperoita mm. Goldonin näytelmiin ja liittyi commedia dell’arten ihailijoihin. Hänen 15 oopperastaan I quatro rusteghi (Neljä mänttiä; 1906 München), koominen ooppera, Luigi Suganan ja Giuseppe Pizzolaton librettoon Carlo Goldonin näytelmän pohjalta on tunnustettu säveltäjänsä parhaaksi saavutukseksi. Sen rinnalle asettuu Il campiello ([Venetsian] pieni aukio; Milano 1936). Muita oopperoita ovat Il segreto di Susanna (1909), intermezzo in un atto, Enrico Golisciantin librettoon sekä La vedova scaltra (Ovela leski; 1931, Rooma), commedia lirica in tre atti, Mario Ghisalbertin librettoon Carlo Goldonin näytelmän pohjalta.

Gabriel Dupont

Gabriel Dupont (1878–1914) oli ranskalainen säveltäjä, joka voitti Sonzognon sävellyskilpailun veristisellä oopperallaan La cabrera (1904, Milano), dramma lirico, Salvatore Cammaranon librettoon. Ooppera tapahtuu Espanjassa.

Domenico Alaleona

Domenico Alaleona (1881–1928) oli merkittävä musiikkitieteilijä ja musiikinteoreetikko, joka jakoi oktaavin viiteen yhtä suureen osaan ja kehitti soittimen nimeltä pentafoninen harmoni. Hän ehti säveltää 600 teosta, mukaan luettuna oopperan Mirra (Rooma, 1920) Vittorio Alfierin näytelmään. Ooppera tapahtuu antiikissa. Mirra on Kyproksen kuninkaan tytär, joka on rakastunut isäänsä ja hylättyään sulhonsa surmaa itsensä. Musiikki edustaa italialaista ekspressionismia ja kuolemalla mässäilyä Schönbergin tapaan.

Gian Francesco Malipiero

Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi kymmeniä oopperoita ja musiikkiteatteriteoksia (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan. Hän loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä.

Riccardo Zandonai

Riccardo Zandonai (1883–1944) oli Mascagnin oppilas ja edusti traditionalismia Italian oopperaelämässä. Hänen tuotantonsa sisältää 12 oopperaa (1907-33), joista suurin menestys oli Francesca da Rimini (1912-13; Torino 1914). Ooppera on esitetty yli 20 maassa yli 200 kertaa. Myös Giulietta e Romeo (1920-21; Rooma 1922) ja I cavalieri di Ekebù (Ekebyn ritarit, 1923-24; Milano 1925) Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun (1891) mukaan ovat saavuttaneet suosiota. Ekebyn ritarit tapahtuu Länsi-Ruotsissa rautaruukissa, jota hallitsee naispuolinen johtaja. Ooppera on työn ylistystä ja sisältää tummassa värityksessään skandinaavista soivuutta sekä Turandotin läheisyyttä, minkä lisäksi siinä on kansanmusiikkivihjeitä.

Alfredo Casella

Alfredo Casella (1883–1947) sävelsi kolme oopperaa (1931-37), joista tunnetuin on La donna serpente (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), opera-fiaba (satuooppera) Carlo Gozzin näytelmään (1762) – samaan aiheeseen kuin Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Nino Rota

Nino Rota (1911–79) on toki parhaiten tunnettu Fellini-elokuvamusiikeistaan, mutta hän oli samalla “oikea” säveltäjä, jolla on suuri konserttimusiikkituotanto. Hänen kymmenestä oopperastaan tärkein on Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945-46/1955; Palermo, 1955), joka edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin.

Gian Carlo Menotti

Gian Carlo Menotti (1911–2007) on 24 oopperallaan (1937–93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, vaikka hän onkin asunut pääosan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen oopperoistaan tunnetuimpia ovat The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950). Uusin menestysteos on Goya (1986)

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös