Montemezzistä Menottiin
10.2.2026 (Päivitetty 21.4.2026) / Murtomäki, Veijo

Italo Montemezzi

Italo Montemezzi (1875-1952) oli kotoisin Veronan liepeiltä ja sävelsi yhdeksän oopperaa, joista ensimmäinen on jäänyt esittämättä ja viimeinen jäi kesken. Näissä Wagner– ja Strauss-vaikutteet ovat tuntuvilla, samoin Debussyn kolorismi. Hänen oopperoistaan tunnetuin on L’amore dei tre re (Kolmen kuninkaan rakkaus; Milano, 1913), poema tragico in tre atti, Sem Benellin (1910) symbolistiseen, Maeterlinck-henkiseen näytelmään. Muita keskeisiä oopperoita ovat La nave (Laiva; Milano, 1918), tragedia in un prologo e tre episodii, Tito Ricordin muokkaamaan Gabriele d’Annunzion tekstiin ja L’incantesimo (Loitsu, 1943). Orkesteriteoksista ovat keskeisiä sinfoniset runot Paolo e Virginia (1929) sekä sodassa hävinneelle kotimaalle sävelletty Italia mia (1944).

Kolmen kuninkaan rakkaus

Ennen kuin toiminta alkaa, 40 vuotta aiemmin pohjoisesta tullut Archibaldo oli valloittanut Italian ja huudattanut itsensä Alturan kuninkaaksi. Rauhan takaamiseksi hän on päättänyt, että Aviton kihlatusta Fiorasta on tuleva hänen poikansa Manfredin puoliso. Archibaldosta on tullut vanha ja sokea, mutta hän tajuaa kaiken, mitä lähellä tapahtuu.

Ooppera tapahtuu 900-luvulla Pohjois-Italiassa, jossa kuningas Archibaldon (basso) poika Manfredo (baritoni) on mennyt naimisiin hangoittelevan Fioran (sopraano) kanssa, joka kuitenkin rakastaa ruhtinas Avitoa (tenori). Kun sokea Archibaldo tapaa Fioran Aviton kanssa, tietämättä kuka hänen poikansa kilpailija on, surmaa hän Fioran ja voitelee tämän huulet myrkyllä, joka tappaa sitten myöhemmin Aviton ja Manfredon. (Vieressä Gian Giuseppe Mancinin laatima näyttämäkuva, 1913; Archivio storico Ricordi.)

Musiikki

Oopperan alussa Archibaldo muistelee mennyttä 40 vuotta.

ARCHIBALDO
Italia! Italia… è tutto il mio ricordo!
Son quarant’anni che discesi in questa
bella serra di fiori; e sento ancora
le mie narici dilatarsi al fiero ricordo!
Giovani ardenti eravamo
e bene esercitati alla conquista!
Ed in noi tutti era la volontà
possente come una mazza di ferro.
Tornavano da questa terra alcuni
dei nostri e, nella lingua scalpitante
metallica di nostra gente, ai cieli
esaltavano questa prezïosa
gemma; ed il bel nome d’Italia a noi
squillava forte come lusinga
d’una marcia di guerra…
Finalmente
il re nostro di noi scelse i migliori;
e movemmo: masnada scintillante
argentea verde e d’oro come serpe
immane che si desta e si divincola
dall’ombra e muove, risuonando, al sole.

Manfredon ja Fioran duetto antaa ymmärtää, että miehet toistuvat poissaolot sotimassa olisivat Fioralle tuskallisia, mutta ne antavat mahdollisuuden neidon todellisen rakkaan tapaamiselle.

Manfredo
Dimmi, Fiora, perché ti veggo ancora
così chiusa dinanzi al mio dolor?…
Io parto, Fiora, io parto ancora, ancora…
E son così scosso che mi par
per un viaggio eterno, di partire…

Fiora
Mio signore, v’ho detto che la vostra
partenza così prossima turbò
a gioia che ebbi dal vostro ritorno…
E perciò son così, senza parole…
Io poco vi conosco, ché voi siete
sempre lontano; e quando ritornate
pur mi dite: fra poco partirò.

Avitolla ja Fioralla onkin Tristan-vaikutteinen lemmenduetto “Come tremi, diletto!” (Miten värisetkään, rakas!) toisessa näytöksessä, mikä johtaa sitten katastrofiin.

Fiora
Come tremi, diletto!…

Avito
L’amor tuo,
che mi ricopre tutto, ora mi fa
sentire il gelo della solitudine…

Fiora
(carezzosa: tutto dimenticando)
Pensando a Fiora, non dormivi più…

Avito
(quasi imitandola)
Pensando a Fiora, non vivevo più…

Fiora
Mio diletto!…

Avito
Guarda in su…
Siamo in cielo… si naviga nel cielo…
Si molleggia sull’etere…

Fiora
(come in sogno)
Nel cielo…

 

Franco Alfano

Franco Alfano (1875–1954) syntyi Napolissa ja opiskeli S. Pietro a Majella – konservatoriossa. Sittemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Leipzigissa Hans Sittin ja Salomon Jadassohnin johdolla sekä työskenteli Berliinissä. Hän tapasi siellä ihailemansa Edvard Griegin, ja sävelsi uransa varrella useita kamarimusiikki- ja orkesteriteoksia, mm. kaksi sinfoniaa, sekä Folies-Bergère -teatteriin kolme balettia ja muutaman laulusarjan. Hän toimi Bolognan, Torinon ja Pesaron Rossini-konservatorion rehtorina (1918-1950). Hänen jälkimaineensa on kärsinyt läheisestä suhteesta Mussoliniin.

Parhaiten Alfano tunnetaan parhaiten Puccinin Turandotin hienosta täydennystyöstä (1926). Hän sävelsi kuitenkin myös kymmenen oopperaa (1896-1949), joista eräät ovat vakiinnuttaneet asemansa 1900-luvun alkupuolen italialaisessa ohjelmistossa. Melko tuntemattomiksi ova jääneet varhaiset oopperat Miranda (1896) sekä arabialainen fantasia La fonte di Enschir (1898). Menestyneitä ovat olleet suosittu, vuoteen 1951 mennessä 1000 esitystä saanut Risurrezione (Ylösnousemus, 1904), jonka Alfano sävelsi siirryttyään 1898 Pariisiin. Myöhäisinä mestariteoksina on pidetty oopperoita La leggenda di Sakùntala (Sakuntalan legenda, 1920) intialaisen 400-luvun näytelmän mukaan sekä E. E. A. Rostandin näytelmään (1897) perustuva Cyrano de Bergerac (1936). Alfanon tyyliä leimaavat vaikutteet R. Straussilta, venäläisiltä säveltäjiltä sekä Debussyltä ja Ravelilta.

Ylösnousemus

Risurrezione (Ylösnousemus; Torino, 1904; rev. Berliini, 1909) on nelinäytöksinen dramma lirico Cesare Hanaun ja Camillo Antona Traversin librettoon Tolstoin romaanin (1899; suom. Arvid Järnefelt, 1899) mukaan. Ooppera tapahtuu Venäjällä ja Siperiassa 1800-luvun lopussa. Musiikista löytyykin venäläisiä piirteitä: kansanomaisia pääsiäissävelmiä sekä Siperiaan karkotettujen lauluja, vaikakkin Katjušan hahmo ja rakkaustarina ovatkin keskiössä (vrt. Massenet’n ja Puccinin Manon [Lescaut]). Alfanon teos tulee lähelle Umberto Giordanon oopperaa Siberia (1903) sekä Fedora (1898). Myös Leoncavallon Zingari (1912) kertoo venäläistä kirjallisuutta kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta.

Synopsis

I NÄYTÖS: Täti Sofian luona

Ruhtinas Dimitri Ivanovitš Nekljudov (tenori) ottaa jäähyväiset tädistään Sofia Ivanovnasta (mezzosopraano) ennen lähtemistään sotaan. Hänen vanha ystävättärensä Katerina Mihailovna eli Katjuša (sopraano), nuori orpo talonpoikaistyttö on nyt Dimitrin tädin Sofia Ivanovnan kumppani. Dimitri on ylionnellinen tavatessaan taas Katjušan, ja sinä yönä hänestä tulee neidon rakastaja. Seuraavana päivänä hän lähtee sotaan.

II NÄYTÖS: Pikkukaupungin asema

Sofia on ajanut raskaana olleenKatjuša ulos talosta, ja Dimitrin kanssa saatu lapsi on kuollut. Hän odottaa huolestuneena Dimitriä, jonka on määrä ohittaa asema. Mutta kun Katjuša näkee Dimitrin prostituoidun seurassa junassa, hänen rohkeutensa pettää ja hän pysyy piilossa, kunnes poistuu paikalta sydän lävistettynä.

III NÄYTÖS: Vankila Pietarissa

Katjuša on murtunut tultuaan hylätyksi ja menetettyään lapsensa, minkä vuoksi hän ajautuu irstailuun. Hän sekaantuu rikoksen ja vaikka on syytön, hänet tuomitaan oikeudessa murhasta ja karkotettavaksi Siperiaan. Ennen lähtöä katuva Dimitri on tullut tapaamaan häntä selliin ja ehdottaa avioliittoa. Mutta Katjuša on niin surkean epätoivon tilassa, että hän torjuu kaiken lohdutuksen.

IV NÄYTÖS: Siperiaan vievällä tiellä

Katjuša on saanut takaisin aiemman suloisen tyttömäisyytensä. Ruhtinas Dimitri saapuu. Poliittinen vanki Simonson Ivanovitš (baritoni) paljastaa rakastavansa Katjušaa ja tahtoo saada avioitumiselle Dimitrin suostumuksen. Dimitri sanoo Katjušan olevan vapaa tekemään valintansa. Dimitri näyttää Katjušalle kirjeen, jossa ilmoitetaan tämän tuomion peruuttamisesta. Hän kertoo Katjušalle myös Simonsonin rakkaudesta ja antaa Katjušan valita vapaasti heidän välillään. Vaikka Katjuša rakastaa yhä Dimitriä, hän pyytää tätä lähtemään ja liittyy Simonsoniin.

Musiikki

Alfanon musiikki ei perustu niinkään suljetuille numeroille kuin virtaavalle ”rytmiselle proosalle”, vapaalle epäsymmetriselle rakenteelle – unohtamatta hänen napolilaista koulutustaan, jolle on ominaista tietty melodinen lyyrisyys. Ranskalaisuus kuuluu modaalisissa kuluissa sekä kokosävelasteikon käytössä – jota tosin löytyy venäläisestä oopperastakin alkaen Glinkan Ruslan ja Ljudmilasta.

I NÄYTÖS

Lyhyen johdannon kansanomais-tanssillinen musiikki palaa usein oopperan kuluessa.

Pääsiäissävelmää ”Kristus on ylösnoussut” lauletaan alussa.

Dimitri esittäytyy ariosolla, jossa hän muistelee vanhan huoneensa elähdyttämänä aiempia aikoja: ”Si, la ravviso la mia cara stanza ”

Katjušan ja Dimitrin duetto ”Qualcun giù in giardino?… È Katioucha!…”, jonka aikana he tapaavat ensin puutarhassa jossa Dimitri tunnustaa rakkautensa, kunnes Katjuškakin lankeaa yhteiseen illuusioon, kun taas Dimitriä voi pitää itsepetokseen sortuvana viettelijänä hyvästä tahdostaan holimatta.

 

II NÄYTÖS

Näytös aukeaa suruisen ankealla preludilla, kun Katjuša odottaa junaa saapuvaksi ystävänsä Annan kanssa.

Katjušan aaria ”Dio pietoso, fa ch’ei venga alfin” perustuu II näytöksen Preludin musiikille. Kun Dimitri ei tule ulos junasta, Katjušan on surun murtama. Viime hetkellä Dimitri kuitenkin ilmaantuu ja pyytää Katjušaa junaan – mutta kaikki on liian myöhäistä.

Aarian loppu on epätoivoinen.

III NÄYTÖS

Pidätettyjen naisvankien laulua. Katjuška on saanut 20 vuoden tuomion Siperiaan.

Vanginvartija pitää nimenhuudon ja vangit raahustavat hitaasti suruisan melodian soidessa kappeliin.

Dimitri saapuu ja näkee lohduttoman tilanteen, jossa ”kaikki toivo kuolee”. Hän yrittää lohduttaa neitoa ariosossaan ”Piangi, si, piangi”, mutta Dimitrin pelastusyritys ei onnistu.

IV NÄYTÖS

Soolo-oboe luo vaikutelman Siperian jääkylmästä maisemasta.

Rakastuneen Simonsonin aaria ”Quando la vidi, una voce mi disse”

Katjušan ja Dimitrin päätös- ja eroduetto: ”Ed ora, va… parti!… Son felice!!!”

Alun pääsiäismusiikin paluu luo vaikutelman lunastuksesta.

 

Sakuntala

Sakùntala tai La leggenda di Sakùntuala (Sakuntalan legenda; 1921, Bologna) on kolminäytöksinen dramma lirico säveltäjän omaan librettoon, joka perustuu sanskriitin kielisen lähteeseen, runoilija Kālidāsa draamaan Abhijñānaśākuntalam (400-luku jaa.). Oopperaa pidetään Alfanon parhaimpana, vaikka sitä on ani harvoin estetty näyttämöllä, radiossa muutamia kertoja. (Viereinen kuva: Raja Ravi Varman (1848–1906) maalaus Sakuntala katsoo taaksepäin rakastajaansa Dushyantaan.) Alfonson teos on enemmän mysteeri kuin perinteinen ooppera, ja sitä onkin kutsuttu ”Italian Parsifaliksi”.

Oopperan musiikki on varsin modernia harmonisesti: se sisältää muunnesointuja, lisättyjä säveliä soinnuissa sekä yllättäviä sointuyhdistelmiä. Orientaalinen kolorismi on tulosta harpun, huilun ja lyömäsoittimien käytöstä, orkestraation värikkyyydestä. Musiikki on parasta, mitä ei vain italialaisessa, vaan koko eurooppalaisessa oopperamusiikissa 1900-luvun alkupuolella voi löytää.

Orientaalisen tapahtumapaikkansa puolesta Alfanon ooppera on sukua Albert Rousselin oopperalle Padmàvatî, joka sai kantaesityksen vasta 1923. Eräs suoraan samaa aihetta käsittelee Karl Goldmarkin Sakuntala-alkusoitto (1865).

Juoni

I NÄYTÖS

Aamun sarastaessa kaukaisia kuninkaallisen metsästysretken ääniä kuuluu metsästä. Kuningas Dushyanta (tenori) ajaa takaa gasellia ja ajautuu erilleen seurueesta törmätäkseen Nuoreen erakkoon (tenori). Erakko pyytää kuningasta olemaan surmaamatta gasellia, koska se on pyhä eläin. Kuningas säästää eläimen ja lupaa erakolle suojelustaan. He odottavat saapuvaksi johtajaansa suurta tietäjää, joka on ollut pitkällä pyhiinvaelluksella. Hänen suojattinsa Sakuntala (sopraano) on temppelin vartija yhdessä ystäviensä Priyâmvadan (mezzosopraano) ja Anùsuyan (sopraano) kanssa. Nähdessään neidon kuningas rakastuu tähän ja jättää tälle sormuksen panttina rakkaudestaan ennen palaamista palatsiin.

Alkusoitto antaa heti kuvan sävelkielen uutuudellisuudesta.

Kuninkaan rakkauden syttyessä Alfano lainaa Puccinin La bohèmen tekstisäettä:

Sakuntala vastustelee pitkään Kuninkaan intohimoisia kosintoja, sillä hänelle temppelin vartijana moinen ei ole sopivaa. Lopulta Kuningas ottaa Sakuntalan lähes väkisin, mitä tosin seuraa sitten pitkä hurmioitunut duetto.

 

II NÄYTÖS

Sakuntala, Priyamvada ja Anusuya on valmistelemassa uskonnollista juhlaa. Sakuntala on niin poissa tolaltaan kuninkaan kohtaamisesta, ettei hän avaa temppelin porttia mahtavalle askeetikko Durvasasille (basso). Tämä kiroaa raivoissaan Sakuntalan ja ilmoittaa, ettei kuningas muista häntä näkemättä ensin neidolle lahjoittamaansa sormusta. Erakkojen johtaja Kanva (basso) saapuu ja kertoo tietävänsä Sakuntalan suhteesta Dushyantaan.

Kun Sakuntala odottaa Kuningasta saapuvaksi, hän laulaa tälle kauniin ”Pilvilaulun” Canzone della nuvola),

jolla hän lähettää rakastetulleen hellät terveiset.

III NÄYTÖS

Kuninkaallisessa palatsissa kuningas on joutunut kirouksen alaiseksi, ja hän seuraa tanssimista ja laulamista. Hänelle kerrotaan Nuoren erakon saapumisesta hunnutetun naisen kera. Sakuntala odottaa lasta ja hänen on mentävä kuninkaan luo kertomaan uutisesta Harita (basso) ja Nuoren erakon kanssa. Sakuntalan kasvatti-isä Kanva on hyväksynyt avioliiton Kuninkaan kanssa.

 

Kuningas ei muista mitään aiemmin tapahtuneesta eikä tunnista Sakuntalaa, mikä on häväistys pyhää miestä kohtaan. Sakuntala aikoo näyttää sormuksen kuninkaalle mutta huomaa sen kadonneen, jolloin hän poistuu hätääntyneenä palatsista. Muuan Kalastaja (tenori) on löytänyt sormuksen, ja vartijat vievät hänet palatsiin. Nähdessään sormuksen kuninkaan muisti palaa ja hän etsityttää Sakuntalaa palatsiin, mutta liian myöhään, ja Kuningas on epätoivoinen.

Sakuntala on heittäytynyt nymfien lampeen ja hävinnyt liekkipilveen, mutta neidon lohduttava ääni kuuluu kaukaisuudesta.

Sakuntala anteeksi kuninkaalle anteeksi ja luovuttaa tälle heidän poikansa, ikuisen rakkauden hedelmän, josta on tuleva koko maailman hallitsija.

 

Muita oopperoita

Parin kolmen menestysoopperan lisäksi Alfano sävelsi heti Risurrezionen (1904)  jälkeen kolminäytöksisen teoksen L’ombra di Don Giovanni (Don Juanin varjo; Milano, 1914), dramma lirico, Ettore Moschinon librettoon, ja se odottaa yhä löytämistä uudelleen. Muita oopperoita ovat yksinäytöksinen koominen ooppera Madonna Imperia (Torino, 1927), commedia musicale, Balzacin tekstiin sekä keskiluokan realismia kuvaavan teoksen kolminäytöksinen Il Dottor Antonio (Lääkäri Antonio; Rooma, 1949), opera, Mario Ghisalbertin librettoon.

Viimeinen lordi 

L’ultimo Lord (Napoli, 1930) on kolminäytöksinen semiseria Ugo Falenan ja Arturo Rossaton librettoon Frances Hodgson Burnettin lastenromaanin Little Lord Fauntleroy (”Viimeinen lordi, kuninkaan lapsi”, 1886) pohjalta. Se kertoo hemmoitellusta lapsesta.

Cyrano de Bergerac

Cyrano de Bergerac (Rooma, 1936) on nelinäytöksinen commedia eroica Henri Caïnin librettoon Edmond Rostandin näytelmän (1897) italiannoksen mukaan (suom. mm. Pekka Lintu, 1993). Se kertoo kuuluisasta 1600-luvulla eläneestä runoilijasta ja näytelmäkirjailijasta (1619-1655). Alfano tavoittaa oopperassaan tuon ajan ranskalaisen musiikin deklamaation ja olemuksen.

Gabriel Dupont

Gabriel Dupont (1878–1914) syntyi Caenissa ja hän oli ranskalainen säveltäjä, joka opiskeli Pariisin konservatoriossa 15-vuotiaasta lähtien mm. Guilmantin, Massenet’n (1894-1896) ja Widorin (1897-1903) johdolla ja jonka tyylissä on yhtymäkohtia Franckin, Debussyn ja Massenet’n musiikkiin. Dupont luetaan myös osaksi italialaisen musiikin historiaa, sillä hän voitti 1903 Sonzognon sävellyskilpailun veristisellä, kaksinäytöksisellä  oopperallaan La cabrera (Vuohipaimenetar; 1904, Milano), dramma lirico/drame lyrique, Henri Cainin librettoon. Hänen toinen oopperansa La Glu (Liima, 1909) hyödyntää bretagnelaista kansanmusiikkia. Varhaiseen kuolemaan johtaneen tuberkuloosin jälkeen hänen kaksi muuta oopperansa esitettiin vasta postuumisti: La Farce de cuvier (1911) ja orientalistinen Antar (1914).

La cabrera

Ooppera tapahtuu Espanjan baskialueella Guipuzcoan pienessä kylässä lähellä San Sebastiania 1890-luvulla, espanjalais-amerikkalaisen sodan aikana, jossa sodittiin Kuuban omistuoikeudesta. Henkilöt ovat:

*Amalia (sopraano), vuohipaimen
*Teresita Aranjez (mezzosopraano), Pedriton äiti
*Juana (sopraano) & Rosario (mezzosopraano), nuoria naisia
*Pedrito (tenori), Espanjan laivaston matruusi
*Juan Cheppa (baritoni), pormestarin poika
*Riosso (basso), kalastusaluksen omistaja
*Joaquin (tenori), merimies

Avausalkusoitto on raskas ja ennakoi tragediaa. Oktaaviunisonoteema liittyy Cabreraan ja hänen työnsä raskauteen.

Pedrito on ollut sotimassa neljä vuotta Kuubassa ja palaa nyt kotiin. Äiti haluaa estää Pedriton ja Amalian rakkauden. Kylän muut naiset pilkkaavat La Cabreraa ja irvailevat Pedritoa La Cabreran lapsen kummisedäksi, mikä saa Amalian surun valtaan.

Rakastavaisten jälleennäkemistä sumentaa se, että Pedriton äiti oli mustasukkaisuudessaan koko ajan salannut miehen viestit La Cabreralle.

Pedrito vannoo uneksineensa rakkaansä läsnäolosta joka yö ja haluaa nyt naimisiin, minkä La Cabrera tietää mahdottomaksi äidin vastustuksen vuoksi, etenkin tämä oli vain halveksinut ja haukkunut mahdollista miniäänsä. Pedriton poissaollessa lisäksi pormestarin poika Juan Cheppa oli herkeämättä piirittänyt La Cabreraa ja vietellyt tämän – joten La Cabreran lapsi ei olekaan Pedriton vaan tuon lurjusJuan Cheppan. Kuullessaan tapahtuneesta Pedrito pitää suhdetta La Cabreraan loppuneena.

Näytösten välisoitto, Intermezzo sinfonico, kuva yksin lapsensa kanssa jääneen Amalian epätoivoa ja alistumista., kun hän vaeltaa kylästä ylös vuorelle.

II näytökse alussa väki ja Juan Cheppa tanssivat 5/8-rytmissä olevaa baskilaista zortzigo-tanssia.

Kapakassa on käynnistyä tappelu Pedriton ja Juan Cheppan välillä, mutta muut estävät sen, jolloin onnensa menettänyt Pedrito jää ulkopuolelle muun seurueen. Myös La Cabrera pitää koko kaupunkia ”rumana sairashuoneena” ja mieli on täynnä kuoleman ajatuksia.

Rakastavaiset tapaavat vielä katkerissa tunnelmissa, jolloin La Cabrera ilmoittaa lapsen kuolleen, mistä hän syyttää Pedriton torjuvaa käytöstä.  Lopulta he kuitenkin sulavat anteeksiantoon ja rakkauden tunnustukseen.

Loppu on katkeransuloinen, sillä pitkän rakastavan syleilyn päätteeksi Amalia vaipuu maahan ja kuolee tyrmistyneen Pedriton edessä.

ja

Domenico Alaleona

Domenico Alaleona (1881–1928) oli merkittävä musiikkitieteilijä ja musiikinteoreetikko, joka jakoi oktaavin viiteen yhtä suureen osaan ja kehitti soittimen nimeltä pentafoninen harmoni. Hän ehti säveltää 600 teosta, mukaan luettuna kaksinäytöksisen oopperan Mirra (Rooma, 1920) Vittorio Alfierin näytelmään. Ooppera tapahtuu antiikissa. Mirra on Kyproksen kuninkaan tytär, joka on rakastunut isäänsä ja hylättyään sulhonsa surmaa itsensä. Musiikki edustaa italialaista ekspressionismia ja kuolemalla mässäilyä Schönbergin tapaan. Oopperassa on jälleen suosittu intermezzo.

Gian Francesco Malipiero

Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi 36 oopperaa ja musiikkiteatteriteosta (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan, etenkin sen verismo-vaihetta. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä. Ratkaisevia vaikutteita omalle säveltäjyydelleen hän saikin tutkimalla ja kopioimalla Monteverdin ja Frescobaldin käsikirjoituksia. Hän toimitti Monteverdin koko tuotannon julkaisun ja suuren määrän Vivaldin konserttoja.

Malipiero opiskeli vuoronperään Venetsiassa ja Bolognassa Marco Antonio Bossin johdolla, minkä jälkeen hänestä tuli sokean säveltäjä Antonio Smareglian assistentti. Hän asui ajoittain myös Berliinissä ja Pariisissa, jossa hän tutustui aikansa tärkeimpiin säveltäjiin ja koki Stravinskin Kevätuhrin ensiesityksen 1913. Hän joutui Caporetton kuuuisan taistelun (1917) jälkeen pakenemaan Venetsiasta Roomaan. Hän perusti Alfredo Casellan ja Gabriele d’Annunzion kanssa Corporazione delle Nuove Musichen (1923), ja oli hyvää pataa Mussolinin kanssa ennen 1933 tapahtunutta välirikkoa, kun hän sävelsi Luigi Pirandellon kertomuksen ”Vaihdetun pojan tarina” (La favola del figlio cambiato). Malipiero toimi Parman konservatorion sävellyksen professorina (1921-24) sekä Venetsian musiikkikoulun johtajana (1939-52). Hänen oppilaisiinsa kuului mm. Luigi Nono, Bruno Maderna ja Roger Sessions.

Musiikki

Malipiero sävelsi 17 teosta, joita hän kutsui sinfonioiksi, vaikkakin vain 11 niistä on numeroituja. Varhaisvaiheessa hän ei halunnut käyttää ’sinfonia’-nimitystä niiden itävaltalais-saksalaisen traditioon sitoutumisen vuoksi, koska hän tahtoi hylätä tuon perinnön liittymällä mieluummin omaan italialaiseen musiikkitaustaansa (tosin ’sinfonia’ oli alun perin italialaisen musiikin laji 1500-luvun lopulta lähtien!). Varhaisia poikkeuksia ovat pikemmnkin sinfonisen runon alalajiin kuuluvat teokset: Sinfonia degli eroi (Sankarien sinfonia, 1905), Sinfonia del mare (Meren sinfonia, 1906) sekä Sinfonie del silenzio e della morte (Hiljaisuuden ja kuoleman sinfoniat, 1909–1910). Isoja orkesteriteoksia on noin 50: sinfonioiden lisäksi baletteja, konserttoja ja vapaita orkesteriteoksia; lisäksi suuren määrän kamari-, piano- ja vokaaliteoksia.

Malipieroa voidaan pitää ”Italian Stravinskina”, sillä hänen musiikkinsa usein motorinen rytmiikka ja kirpeä, mutta jännittävä ja omaperäinen harmonia tuo hänet lähelle Stravinskin uusklassisen kauden aiheistoa ja myös musiikkikieltä. Sikäli hänen musiikkinsa ei ole vielä saavuttanut ansaitsemaansa asemaa italialaisessa ja kansainvälisessä ohjelmistossa. Barokkimusiikin editointitoiminta on kenties toiminut esteenä säveltäjä Malipieron laajalle hyväksynnälle ja tunnettuvuudelle. Tosin viime vuosien levytykset ovat parantaneet tilannetta huomattavasti.

Oopperoita ja muita draamateoksia

Malipieron originaalista oopperakäsityksestä kumpuavia oopperoita on 35. Malipiero loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria laulajien sijaan sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Oopperoista varhaisimpiin menestyksiin kuuluu L’Orfeide.

L’Orfeide

Orfeidi on Orfeo-myytin ja italialaisrunoilijoiden pohjalta Malipieron omaan librettoon säveltämä kolmiosainen ooppera (1919-22; Düsseldorf, 1925) osineen I ”La morte delle maschere” (Naamioiden/Naamioitujen kuolema; 1922), II ”Sette canzoni” (Seitsemän laulua) ja III ”Orfeo, tai Kahdeksas laulu” (Orfeus). Kun II osa esitettiin Pariisissa (1920) Henry Prunières’n ranskantamana, verismosta poikkeava musiikki herätti tyrmistystä ja mekkalaa, mikä miltei keskeytti esityksen.

Malipieron musiikkityyli tässä teoksessa onkin varsin modernia: sitä voi luonnehtia kubistiseksi, futuristiseksi, fauvistiseksi jne. Düsseldorfin koko teoksen käsittävässä esityksessä teksti esitettiin saksaksi, ja italian ensiesitys koettiin vasta 1936 Venetsiassa. Sette canzoni -osaa on pidetty yhtenä Malipieron mestariteoksena ja sitä onkin esitetty erikseen, kun taas koko oopperan esitykset ovat jääneet harvalukuisiksi. (Viereinen kuva esittää commedia dell’arten erästä kuuluista hahmoa, Dottore Balanzonea; Maurice Sand: Masques et bouffons, Paris, 1860.)

I OSA: Naamioiden/naamioitujen kuolema

Impressaariota ja Orfeusta lukuun ottamatta kaikki roolihenkilöt ovat commedia dell’arte -galleriasta. Ryhmän esityksen katkaisee, kun paikalle ryntää punaiseen pukeutunut, pelottavasti naamioitu ja piiskaa kädessään pitelevä mies, joka pakottaa kaikki seitsemän näyttelijää isoon kaappiin. Protestiääniä kuultuaan mies riisuu naamionsa ja paljastuu Orfeukseksi, hänen ruoskansa lyyraksi. hän kuuluttaa naamioiden kuolemaa, koska ne eivät enää vastaa nykyihmisten luonteita ja elämää ja tuo paikalle seitsemän uutta henkilöä. Harlekiini onnistuu pakenemaan kaapista ja huutaa: ”Ei voi koskaan olla totta, että Harlekiini kuolisi nälkään.” (”Non sarà mai vero che Arlecchino muoia di fame”.)

II OSA: Seitsemän laulua

Seitsemän laulua ovat kukin minioopperoita, jotka kestävät yhteensä lähes tunnin; niillä on kaikilla omat teemansa ilman kokonaisuuden läpi kulkevaa kertomusta. Osat ovat ”Kulkuri” (Il vagabondo), ”Vesperissä” (A vespro), ”Paluu” (Il ritorno), ”Juoppp” (L’ubriaco), ”Serenadi” (La serenata), ”Kellonsoittaja” (Il campanaro) ja ”Tuhkakeskiviikon sarastus” (L’alba delle ceneri).

III OSA: Orfeus eli Kahdeksas laulu

Hovi kokoontuu 1300-luvun teatteriin. Kun kuningas ja kuningatar saapuvat, esitys alkaa. Kyseessä on verinen, marionettien laulama tarina antiikin Roomasta Neron, tämän Agrippinan-äidin sekä teloittajan kera. Kuninkaalliset ja aristokraatit katsovat näytöstä välinpitämättöminä. Vanhat miehet vaimoineen istuvat ylellisessä barokkiteaterissa ja ovat närkästyneitä näytelmästä, kun taas ryhmä poikia istuu penkeillä ja pyytävät innostuneina lisää. Orfeus ilmaantuu ilveilijänä ja onnittelee aristokraatteja passiivisuudesta sekä laulaa: ”Uscite o gemiti, accenti queruli, lamenti flebili…” (Kuulkaa oi huokauksia, ahdistuneita äänensävyjä, hiljaisia valituksia…”) Laulu saa kaikki muut nukahtamaan paitsi kuningattaren, joka on viehtynyt Orfeukseen, ja lopuksi nämä pakenevat yhdessä pois paikalta.

Kolme Goldoni-komediaa

Tre commedie goldoniane (1920-1922; Darmstadt, 1926) käsittää kolme Carlo Goldonin tunnetuinta näytelmää, joissa Malipiero on käsitellyt Goldonin tekstejä vapaasti ja lisännyt niihin omiaan. Goldoni-mieltymyksessään venetsialainen Malipiero on Wolf-Ferrarin rinnakkaishahmo. Malipieron musiikki tulee tässä lähelle Stravinskin italialaisaiheista 1700-luvulle sijoittuvaa Pulcinella-sarjaa (1920). ”Kahvilassa” Malipiero on esipuheen mukaan halunnut kuvata venetsialaista katuelämää, ”Sior Todero Brontolonissa” inyiimiä kotielämää ja ”Baruffe Chiozzottessa” elämää laguuneilla. Kaikkinensa kyse on Venetsia-nostalgiasta ja kaupungista, joko oli jo Malipieron aikana häviämässä.

I ”La bottega da caffè” (Kahvila)

II ”Sior Todero brontolon” (Yrmeä herra Todero)

III ”Le baruffe chiozzotte” (Riitoja Chioggiassa)

Torneo notturno

(Öiset turnajaiset; München, 1931) on Seitsemän laulun tapaan seitsenosainen kokonaisuus. (Vieressä Sylvano Bussottin kuva oopperan henkilöiden asuiksi, 1981). Säveltäjä laati libreton kahden 1400-luvun lopulla eläneen merkkimiehen, Serafino Aquilanon ja Francesco Sacchettin teosten sekä toscanalaisten kansanlaulujen pohjalta. Teos jakaantuu seitsemään notturnoon välisoittojen kera. Osat ovat

1. Le serenate (Serenadit)
2. La tormenta (Myräkkä)
3. La foresta (Metsä)
4. La taverna del buon tempo (Hyvien aikojen kapakka)
5. Il focolare spento (Sammunut tulisija)
6. Il castello della noia (Ikävystymisen linna)
7. La prigione (Vanki)

I Capricci di Callot

I Capricci di Callot (Callot’n oikut; Rooma, 1942) on commedia in tre atti e prologo (cinque quadri) E. T. A. Hoffmannin mukaan; lähteenä on Hoffmannin Fantasiestücke in Callots Manier. Blätter aus dem Tagebuche eines reisenden Enthusiasten. (Fantasiakappaleita Callot’n tyyliin. Erään innokkaan matkustavanise päiväkirjan lehtiä; 1814-15; lopulllinen julkaisu 1819). [Mahler nimesi 1. sinfoniansa 3. osan Surumarssiksi Callot’n mukaan.]

PROLOGI

Teoksen alussa esitellään naamioidut henkilöt, jotka astuvat esiin tanssiparieina cembalon sisältä pienestä ovesta ja esittävät baletin Balli di Sfessania:

Kapteeni Spessa Monti ja Bagattino;
Kapteeni Ceremonia ja Lavinia;
Riciulina ja Mezzetino;
Kapteeni Malogambo ja kapteeni Bellavito.

Näytösten henkilöt ovat:

*Giacinta (sopraano)
*Giglio (tenori)
*La Vecchia Beatrice/Vanha Beatrice (mezzosopraano)
*Il Principe Travestito da Ciarlatano/Prinssi pukeutuneena Charlataaniksi (baritoni)
*Il Poeta/Runoilija; myös Il piccolo vecchio/Pieni vanhus (tenori)
*Una Maschera/Naamioitunut (baritoni)

I NÄYTÖS

Ompelutuvassa vanhan Beatricen läsnäollessa ompelija Giacinta valmistaa karnevaalien aattona harvinaisen kaunista ja prameaa asua, joka voisi sopia jopa prinesssalle. Sovittaessaan asua hän lumoutuu hän sen taikavoimasta. Hänen rakastajansa Giglio, köyhä näyttelijä, tulee hänen luokseen prinssinä, jona hän on halunnut esiintyä näyttämöllä. Giglion kaipuu uuteen identiteettiin ja unelmaan prinssin roolissa vie hänet taisteluun ja siinä häviämiseen saa hänet menettämään kaiken todellisuudentajun. Giglio palvoo Giacintaa prinsessana mutta halveksii tätä ompelijattarena, jolloin Giacinta kokee itsensä tulleen loukatuksi. Neiro jättää miehen harhoihinsa ja määrää tämän lähtemään ulos talosta.

II NÄYTÖS

Rooma on täysin karnevaalin riivaama. Charlatan yrittää saada väkijoukon huomion. Mutta väki seuraa kummallista kulkuetta, jonka päämääränä on kadun toisessa päässä oleva komea palatsi. Charlatan selittää, kuinka kyse on kuuluisan prinsessan hovi palveluskuntineen. Charlatan pyytää väkeä etsimään prinssiä, jonka voi nähdä vain häneltä saatavilla silmälaseilla. Giglio kieltäytyy laseista, sillä hän etsii Giacintaa. Vanha Beatrice lääkärin valeasussa paljastaa Gigliolle, että Giacinta on vankilassa, mistä miekkonen syytää itseään  ja on epätoivoinen. Mutta Charlatan tyynnyttää miehen osoittamalla rakastettua linnan ikkunassa. Giglio haluaa rynnätä rakkaansa luo, mutta Runoilija yrittää estää hankkeen lukemalla miehelle uusinta näytelmäänsä, jonka hän on laatinut Gigliolle. Väsynyt Giglio nukahtaa, jolloin Runoilijaa pyytää väkijoukkoa lyömään Giglion kuoliaaksi.

III NÄYTÖS

Palatsin sisälllä vanha mies istuu tulppaanien keskellä ja lukee Prinsessa Mitiliksen tarinaa. Giglio herää hirvittävästä painajaisunestaan ja huomaa olevansa linnassa. Hän näkee vilauksen Giacintasta, joka kuitenkin pakenee, ja Giglioryntää avuttomana hänen peräänsä. Näyttämö muuttuu yhtäkkiä avausnäytöksen ompelutuvaksi. Giacinta on tulla hulluksi etsiessään Prinssiä. Hän hourailee ja pystyy puhumaan vain lintujen kielellä. Giglio on vangittu häkkiin ja saa nyt vapauden. Hän moittii Giacintaa tämän uskottomuusepäilyistä. Molemmat tekevät sovinnon. Giacinta kertoo seuranneensa kalastajaa, joka heitti verkkonsa kuivalla maalla. Giglio palauttaa mieleensä ammattinsa näyttelijänä ja alkaa toistaa Runoilijan tekstiä. Runoilija ja Charlatan ilmaantuvat ja heidän kanssaan hetimiten Callot’n hahmot. Hääpöytä valmistetaan. Ooppera päättyy yhteislauluun: ”Alie dachten, das Spiel sei echt, dessen Geschichte nur mit geborgten Worten erzählt wurde.” (Kaikki uskoivat, että näytös oli totta, sen tarina vain kerrottiin lainatuilla sanoilla.”)

Vokaali- ja näyttämöteoksia

Malipiero sävelsi laajoja vokaaliteoksia, oratorioita ja kantaatteja 18, joukossa mm. San Francesco d’Assisi sekä La principessa Ulalia. Lisäksi tuotantoon kuuluu kuusi balettia, joihin lukeutuu mm. La mascherata delle principesse prigioniere (Vangitun prinsessan naamiaiset), Monteverdin musiikkia hyödyntävä Una festa a Mantova (Mantovan juhla, 1936; Dortmund, 1958) sekä El mondo novo (Uusi maailma; Rooma, 1951) ja sen muokkaus nimellä La Lanterna Magica (Taikalyhty, 1955)

Pyhä Franciscus Assisilainen

San Francesco d’Assisi, mistero per soli, coro e orchestra (New York, 1922) alkaa johdannolla, joka esittelee Malipieron modernia melodiikkaa ja sen perinteistä soinnuttamista:

I. Katras

Franciscus ylistää köyhyyttä.

 

II. Saarna linnuille

III. Pyhän Franciscuksen ja Pyhän Klaaran ehtoollinen

Pyhä Klaa´ara ei puhu/laula lainkaan, vaan Franciscus toistaa alun köyhyyden ylistyksestään.

IV. Pyhän Franciscuksen kuolema

 

Ulalian prinsessa

La principessa Ulalia, cantata per tenore, coro misto e orchestra (New York, 1927) on kantaatti tenorille, sekakuorolle ja orkesterille. Malipiero keksi sadun Prinsessa Ulaliasta tuodakseen päivänvaloon vanhoja italialaisia kansanlauluja, joita hän oli löytänyt Napolin 1600-luvun käsikirjoituksista, joissa musiikki koostui vain lauluäänestä ja bassosta. Teos kuvailee hetkeä, jolloin Ulalia on menettänyt miehensä. Hän laulaa silloin ”lauluja lapsuudesta, onnellisesta tyttöiästä ja myöhemmin hänen rakkaastaan.” Teoksen kuusi ensimmäistä laulua ovat aitoja kansanlauluja, kun taas seitsemäs (Uskolliset rakastetut) ja kahdeksas (Hän on kuollut, oivoi) ovat luultavimmin 1600-luvun napolilaissäveltäjä Francesco Provenzalen (1632-1704) käsialaa. Seuraavassa ensimmäisen laulun alkua.

Viimeisen laulun loppu:

 

Vangitun prinsessan naamiaiset

La mascherata delle principesse prigioniere, azione coreografica in un atto (Vangitun prinsessan naamiaiset), Henry Prunières ’n librettoon (1919) (Brysseli, 1924) on yksi Malipieron kuudesta baletista. Baletin kertomus kehkeytyy linnassa Provencessa Välimeren tuntumassa eräänä karnevaaliyönä. Näyttämönä esiintyy linnan suuri, maan tasolla oleva vastaanottosali. Sisällä hyörii suuri joukko ihmisiä, naamioitujen kulkueita soihdut käsissä, veden pinnalla liukuu valaistuja pikku veneitä, kuullaan karnevaalilauluja, fanfaareja, iloista hälinää. Nuotista löytyy yksityiskohtaisia ohjeita tapahtumille.

Saapuvat kreivi ja kreivitär, joka haluaa näyttää erikseen juhlaan tehtyä kampaustaan.

Naamiaistanssi alkaa.

Naamiaiset alkavat ja ne esittävät ”Vangittua prinsessaa”; kreivittären tunnistaa naurettavasta tukkalaitoksestaan.

Naamiaisiin saapuu laiva, josta tule esiin turkkilaiseksi naamioitu ruhtinas kultaisen naamion kera (niin uskotaan).

Seuraavaksi saapuu ottomaaniylimyksiä seuralaisineen, jotka on naamioitu mustiksi orjiksi. Vielä tulee eunukkeja suurine miekkoineen.

Turkkilaiset tanssivat muiden naamioitujen kanssa.

Seuraa yllättävä käänne: naamioiduiksi luullut ovatkin oikeita turkkilaisia, jotka ryöstävät nuoria naisia ja tyttöjä, ja nyt nähdään siis ”Vangittujen prinsessojen naamiaiset”.

Merirosvojen päällikkö armahtaa kuitenkin vanhan kreivittären ja jättää jäähyväiset kreiville hilpeine seurueineen.

ja

Riccardo Zandonai

Riccardo Zandonai (1883–1944) oli Mascagnin oppilas ja edusti traditionalismia Italian oopperaelämässä. Hänen tuotantonsa sisältää 12 oopperaa (1907-33), joista suurin menestys oli Francesca da Rimini (1912-13; Torino 1914). Ooppera on esitetty yli 20 maassa yli 200 kertaa. Myös Giulietta e Romeo (1920-21; Rooma 1922) ja I cavalieri di Ekebù (Ekebyn ritarit, 1923-24; Milano 1925) Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun (1891) mukaan ovat saavuttaneet suosiota. Ekebyn ritarit tapahtuu Länsi-Ruotsissa rautaruukissa, jota hallitsee naispuolinen johtaja. Ooppera on työn ylistystä ja sisältää tummassa värityksessään skandinaavista soivuutta sekä Turandotin läheisyyttä, minkä lisäksi siinä on kansanmusiikkivihjeitä.

Alfredo Casella

Alfredo Casella (1883–1947) sävelsi kolme oopperaa (1931-37), joista tunnetuin on La donna serpente (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), opera-fiaba (satuooppera) Carlo Gozzin näytelmään (1762) – samaan aiheeseen kuin Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Nino Rota

Nino Rota (1911–79) on toki parhaiten tunnettu Fellini-elokuvamusiikeistaan, mutta hän oli samalla “oikea” säveltäjä, jolla on suuri konserttimusiikkituotanto. Hänen kymmenestä oopperastaan tärkein on Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945-46/1955; Palermo, 1955), joka edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin.

Gian Carlo Menotti

Gian Carlo Menotti (1911–2007) on 24 oopperallaan (1937–93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, vaikka hän onkin asunut pääosan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen oopperoistaan tunnetuimpia ovat The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950). Uusin menestysteos on Goya (1986)

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös