Italialaisen oopperan myöhäisvaihe
10.2.2026 (Päivitetty 5.7.2026) / Murtomäki, Veijo

 

Alfredo Casella

Alfredo Casella (1883–1947) syntyi Torinossa musiikkiperheeseen: isä oli sellisti ja äiti pianisti. Alfredo opiskeli Pariisin konservatoriossa (1896-) pianoa (Louis Diémer) ja sävellystä (Fauré); samoilla luokilla opiskelivat myös Enescu ja Ravel.Tuttavuuksia olivat lisäksi Debussy, Stravinski ja Manuel de Falla. ja hän oli tekemisissä myös Busonin, Mahlerin ja Richard Straussin kanssa. Casella opetti pianonsoittoa Rooman Santa Cecilia -konservatoriossa, toimi Boston Popsin johtajana (1927-29) ja muodosti laajasti konsertoineen Trio Italianon (1930-). Hän perusti d’Annunzion ja Malipieron kera Uuden musiikin yhdistyksen (La Corporazione delle Nuove Musiche, 1923), ja Malipieron kanssa hän edisti ratkaisevasti Vivaldin musiikin ja italialaisen barokkimusiikin ja klassismin (A. ja D. Scarlatti, Clementi) paluuta musiikkielämään. Casella oli aluksi Italian fasistihallituksen kannattaja, mutta rotulakien tultua voimaan (1938) hän eli perheineen jatkuvassa vangitsemisen pelossa, koska hänen vaimonsa oli ranskalais-juutalainen. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on silti haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Casellan soitintuotanto on laaja: orkesterimusiikkia on 28 teosta, joukossa kolme sinfoniaa, kolme orkesterikonserttoa ja kahdeksan konserttoa eri soittimille. Liki 20 kamariteoksesta huomattavimpia ovat kaksi sellosonaattia. Pianotuotanto käsittää yli 20 nimikettä, lauluja ja erilaisia laulusarjoja on liki 20. Näyttämötuotanto sisältää neljä balettia, joista La Giara op. 41 (1924) Pirandellon skenaarioon oli suurin menestys. Kolmesta oopperasta (1931-37) tunnetuin on La donna serpente  – samasta aiheesta Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan sävelkieli on paljossa neoklassinen ja polytonaalinen, tosin Puccinin ja Ravelin orkestraatiotaide toimivat inspiraation lähteinä, ja myös Verdin Otello ja Falstaff, Stravinskin Pulcinella ja Prokofjevin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ovat yhtä lailla teoksen kummeja.

Käärmenainen

La donna serpente op. 50 (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), un prologo, tre atti e 7 quadri, on opera fiaba (satuooppera) Cesare Vico Lodovicin librettoon Carlo Gozzin näytelmän (1762) pohjalta. Oopperan kesto on noin 2,5 tuntia. Musiikki on sangen värikästä, raikasta ja ilmaisurikasta myöhäisromantiikan ja varhaisen modernismin synteesissään, ranskalaisessa impressionismissaan, Stravinsky-tyyppisessä neoklassisessa rytmiikassaan ja harmoniassaan sekä venäläisessä (à la Rimski-Korsakov) ja italialaisessa (à la Puccinin Turandot) orientalismissaan ja orkesterivärityksen vaikutteissaan.

Ooppera tapahtuu taruaikaan Téflisissä Kaukasus-vuorilla. Teoksessa Téflisin kuningas Altidòr (tenori) rakastuu Eldoradon kuningatar Miranda-keijuun (sopraano). Keijun isä Demogorgon (baritoni) varoittaa Altidòria, että jos hän kiroaa Mirandan, tämä muuttuu käärmeeksi.

PROLOGI: Keijujen puutarhoja

Maahiset, keijut, haltijat ja muut taruolennot ovat levottomia, koska Miranda aikoo naida kuolevaisen. Keijujen kuningas Demogorgon lupaa lempityttärensä Mirandan morsiameksi Altidorille sillä ehdolla, että tytär eläisi miehen kanssa yhdeksän vuotta ja yhden päivän eikä ilmoittaisi koskaan tälle nimeään tai syntyperäänsä keijuna. Sinä aikana Altidor ei saisi kirota neitoa, sattuipa mitä hyvänsä kohtalon oikkua, ja vasta tuon ajan jälkeen Altidor saisi Mirandan vaimokseen. Jos mies rikkoisi valansa, Miranda muuttuisi 200 vuodeksi käärmeeksi ja tulisi sitten keijuksi. Prologi päättyy eloisan tanssilliseen Sinfoniaan.

I NÄYTÖS, 1. kuva: Korkeiden vuorien ympäröimä kauhistuttava autiomaa

Autiomaassa Altidorin kuninkaallinen jousiampuja Alditruf (tenori) kertoo palvelija Albrigorille (baritoni), miten Altidor oli tutustunut hirvimetsällä Mirandaan sittemmin kadonneessa linnassa. He rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta: Mirtillinan ja Pedrillinon. Miranda ja lapset kuitenkin katosivat linnan kera, kun Altidor oli kysynyt heidän alkuperäänsä. Siitä lähten Altidor on vaeltanut maassa kasvattajansa Pantulin (baritoni) kanssa etsien kadonneita. Pantul painostaa kuningasta palaamaan Teflisiin tataariuhan vuoksi. Kaksi isoa sinistä sudenkorentoa tuovat velho Geoncasin käskystä ministeri Togrulin (basso) ja tämän alamaisen Tartagilin (tenori) paikalle ylipuhumaan Altidorin. Kuninkaan eteen ilmaantuu kuitenkin herkullinen pöytä, mutta hän on liian väsynyt syödäkseen ja nukahtaa. Mutta hänet herättää kohta pamauksen ääni. Ylipappi Checsaian hahmossa Pantul yrittää kertoa Altidorille, että Miranda olisi paha lumoojatar. Pantul yrittää vielä Altidorin kuolleen isän hahmossa varoittaa tätä Mirandasta, mutta Altidor ei muuta käsitystään. Sarabanda kuuluu näytöksen numeroihin.

2. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin puutarha

Altidorin ollessa surullisissa ajatuksissa edessä ollut autiomaa linnan viereiseksi kauniiksi puutarhaksi. Miranda ilmaantuu hovinaisten ympäröimänä. Hän kehottaa Altidoria kestämään edessä olevat vaikeat ajat: vaikka hän näkisi hirveitä asioita, ei hän saisi kirota Mirandaa. Miranda jättää kyynelehtien miehensä ja lupaa Altidorin näkevän lapsensa seuraavana päivänä. Palatsi katoaa ja Altidor jää yksin autiomaahan.

II NÄYTÖS, 1. kuva: Autiomaa;  aamunkoitto

Preludi avaa näytöksen, samoin kuin I ja III näytöksen. Alditrúf kertoo Albrigòrille voimakkaasta yöllisestä maanjäristyksestä, mutta he alkavat kuitenkin tanssia. Myös Pantúl ja Tartagíl kertovat epäluonnollisista tapahtumista ja muista ennusmerkeistä. Kaikki neljä joutuvat paniikkiin. Imettäjien ryhmä etsii kuningasta. Altidor ja Tògrul saapuvat. Imettäjät ja heidän johtajansa kertovat Altidorin lapsista ja Mirandasta, joka hallitsee kuningattarena kaukaisessa palatsissa. Imettäjät olivat huomanneet Mirandan itkevän ja syleilevän katkerasti lapsiaan. Miranda ja lapset ovat kalliolla. He tervehtivät iloisesti Altidoria. Mutta Mirandan sotilaat ilmaantuvat, ja liekit nuolevat kalliota. Mirandaa käskee sotilaiden heittämään lapset tuleen. Ilmestys häipyy, mutta Altidor ei kiroa Mirandaa vaan itseään.

2. kuva: Kuninkaanpalatsin suuri sali Téflisissä

Kuullaan Marssi, hieman Prokofjevin tyyliin. Tataarien piirittämässä Teflisissa amatsooni Canzade (mezzosopraano) ehdottaa, että kuninkaan poissaollessa hänen sisarensa Armilla (sopraano), Togrulin vaimo,  nimitettäisiin hallitsijaksi. Armilla kertoo taistelustaan tataarikuningas Morgonea vastaan. Kaikki juhlivat, laulavat ja tanssivat, ja balettikohtauksessa Morgonen ja Armillaa joukot taistelevat toisiaan vastaan. Juhlan aikaa lähetti tuo viestin, että tataarit ovat kaupungin porteilla. Lisäksi väki kärsii nälänhädästä, ja tuhannet asukkaat ovat jo kuolleet nälkään. Altidor ja Togrul saapuvat ja ovat kauhuissaan tilanteesta, mutta Altidor ei edelleenkää kiroa Mirandaa vaan itseään. Ministeri Badur (baritoni) ilmoittaa, että Miranda on heittänyt asukkaille tarkoitetut elintarvikkeet jokeen. Nyt Altidor kiroaa Mirandan, jolloin salamat ja maanjäristykset saavat kaikki kauhun valtaan. Miranda ilmaantuu. Hän kertoo lasten valesurman olleen hänen isänsä edellytys avioliitolle, jotta miehen uskollisuus tulisi testattua. Tuhotut elintarvikkeet olivat petollisen Badurin myrkyttämiä. Nyt Altidor saisi kokea koston: Miranda muuttuu käärmeeksi, valittaa kohtaloaan (lamento ”Vedi? Sì oscura il sole!” [Näetkö? Näin aurinko pimenee!], kvintetto kaksoiskuoron kera) ja pyytää, ettei lapsille kerrottaisi tapahtunutta, van heille selitettäisiin äidin lentäneen pois pilven päällä ja palaavan pian takaisin.

III NÄYTÖS

Miranda valittaa, sillä hänen pitäisi elää nyt 200 vuotta käärmeenä. Kuoro lohduttaa, että kohtalo voi vielä muuttua.

1. Kuva: Palatsi Téflisissä

Väki juhlii tataarien lopullista kukistamista Armillan ja Canzaden johdolla, mihin myös Pantúl ja Tartagíl osallistuvat. Kuningas saapuu, muttei voi yhtyä iloon, sillä hän ajattelee Mirandaa, jonka sisar, haltijatar Farzana (sopraano saapuu. Tämä kertoo, että Miranda on Kaukasus-vuoren huipulla ja että Demagorgoon suo Altidorille vielä yhden mahdollisuuden kohtalon muuttamiseksi. Kaikki varoittavat Altidoria, ettei Farzanaan voi luottaa; väki seuraa kuningasta, jottei tämä joutuisi pulaan. Lyhyen välisoiton aikana velho Geonca kertoo Demagorgoonille tukevansa Altidoria.

2. kuva: Kaksi rotkon erottamaa ylänköä, toisella temppelin muotoinen hautakammio

Altidor, väki, Armilla ja Canzade lhestyvät temppeliä, jossa kolme hirviötä – jättiläinen Giaromiro, yksisarvinen Liocorno ja härkä Ignivomo – pitävät Mirandaa vankinaan. Farzana osoittaa Altidorille gongin, johon tämä lyö, jolloin hirviöt näyttäytyvät. Altidor voittaa heidät kamppailussa (tanssikohtaus), ja ryntää temppeliin, joka on liekeissä. Valtava käärme pakenee ja palaa hetkessä tuhkaksi.

3. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin takana ja puutarhassa

Kun savu on haihtunut, Mirandan valtakunta tulee näkyviin. Miranda ja Altidor saavat nyt toisensa, ja imettäjät tuovat lapset paikalle. Koko perheen yhdistyttyä Alditrúf, Tartagíl, Albrigòr, Pantúl, Tògrul ja kansa juhlivat onnellita lopputulosta, jossa osansa on bakkaanalisella tanssilla.

Giorgio Federico Ghedini

Giorgio Federico Ghedini (1892–1965) opiskeli ensin Torinossa urkuja, pianoa ja selloa, ja Bolognassa Bossin johdolla sävellystä (diplomi 1911). Hän toimi opettajana tai johtana Torinon konzervatoriossa (1918-37), Arrigo Boito -konservatoriossa (1937-41) ja Milanon Verdi-konservatoriossa (1951-62). Oppilaisiin kuuluivat mm. Guido Cantelli, Claudio Abbado, Luciano Berio ja Niccolò Castiglioni. Ghedini oli vanhan musiikin, Italian renessanssi- ja barokkisäveltäjien (A. ja G. Gabrieli, Monteverdi, Frescobaldi) ihailija, ja hän halusi yhdistää heidän sävelkieltään 1900-luvun musiikkiin. Soitinmusiikki käsittää useita konserttoja ja kamarimusiikin lajeja, mm. kvartettoja.

Oopperoita

Ghedini sävelsi 10 oopperaa, joista tunnetuin on Billy Budd (1949, Torino), opera in 1 atto, Salvatore Quasimodon italiannokseen Herman Melvillen kertomuksen mukaan – saman aiheen sävelsi oopperaksi vähän myöhemmin (1951/2. versio 1964) myös Benjamin Britten. Häneltä on myös kiintoisa teos: Concerto dell’Albatro per violino, violoncello, pianoforte, voce recitante e orchestra, sul testo ”Moby Dick” di Herman Melville (Albatrossikonsertto; 1945, Torino).

Le baccanti (Bakkantit; 1941-44; Milano, 1948) Tullio Pinellin librettoon Euripideen tragedian pohjalta on Ghedinin laadukkain ooppera, jossa säveltäjä käyttää runsaita kuorokohtauksia ja toimintaa, joka perustuu pelkistettyihin liikkeisiin ja eleisiin. Teoksesta löytyy paljon yhteistä Stravinskin Oidipus Rexin kanssa. Muista oopperoista mainittakoon Maria d’Alessandria (1936), Re Hassan (1938), La pulce d’oro (Kultakirppu, 1940) sekä radio-ooppera Lord Inferno (1952).

Kultakirppu

Kultakirppu on eksoottinen koominen ooppera, jonkaa alussa Lupo Fiorino elää kapakassa ja kertoo asiakkaille oudoimmasta näkemästään eläimestä: kaukaisessa Aasian maassa elävästä kirpusta, jonka purema muuttaa kaiken kullaksi. Lupo on sen isäntä ja rakastaa kapakan isännän tytärtä, Lucillaa.

FIORINO
Elävät, nämä mitä harvinaisimmat kirput,
kallioiden päällä suolameren,
keskellä erästä metsää;
ne ovat kallioita helmiäisten
ja osaavat vastustaa näiden petojen puremaa.

 

Aariassa ”Piccola mamma” Lucilla yrittää vakuuttaa vanhempansa, ettei siinä ole mitään vaaraa, jos hän menee ja riisuuntuu Fiorinon edessä. Tästä seuraisi vain hyvää: näin hän voisi estää kultakirpun katoamasta, sillä jokainen haluaisi panna kätensä kirpun päälle. Seuraavassa Lucillan aaria Kultakirpusta:

LUCILLA
Rakas äiti, mitä sinä pelkäät?
Tiedän mainiosti mitä pelkäät.
Mutta jos hän ottaa minulta pussin, kirppu voi paeta;
mutta jos hän ei ota sitä, siitä ei seuraa mitään pahaa.
jos hän ottaa minulta vaatteet, kirppu hyppää pois;
ja jos hän ei riisu minua, siitä ei koidu mitään pahaa.
Jos hän katsoo tyttöä, kirppu jää vartiotta ja hyppää pois.
Ja jos hän katsoo kirppua, siitä ei seuraa mitään pahaa.
Jos minua ei pelota, niin mitä sitten pelkäät?
Ja jos tyttö ei pelkää, siitä ei seuraa mitään pahaa.

Nino Rota

Nino Rota, alun perin Giovanni Rota Rinaldi (1911–79), oli musiikin ihmelapsi, joka sai valmiksi oratorion ”Johannes Kastajan lapsuus” jo kouluiässä ja johti sen 12-vuotiaana. Hän on toki parhaiten tunnettu Fellini– ja Visconti-elokuvamusiikeistaan, ja kaikkiaan hänen musiikkiaan löytyy yli 150 elokuvasta, mm. Coppolan Kummisetä I–I:sta. Hän opiskeli ensin Milanossa Pizzettin johdolla ja sitten Roomassa Casellan oppilaana. Opintojen päättymisen (1929) jälkeen hän asui Yhdysvalloissa (1930-32), jossa hän sai orkesterinjohdon opetusta maineikkaalta Fritz Reinerilta. Hän tutustui matkallaan myös Coplandiin, Menottiin ja Barberiin. Rota oli Barin konservatorion pitkäaikainen opettaja (1939–) ja johtaja (1950–). Monopolin konservatorio on omistettu hänen muistolleen: Conservatorio Nino Rota (1971–)

Rota oli siten samalla “oikea” säveltäjä, ja hänellä on suuri klassisen musiikin alaan kuuluva tuotanto orkesteri-, kamari- ja vokaalimusiikkia: kolme sinfoniaa, kolme pianokonserttoa, kolme sellokonserttoa, sekä kontrabasso-, fagotti-, pasuuna- ja harppukonsertot. Hän sävelsi lisäksi yhteensä 23 näyttämöteosta, joista viisi on balettia ja 10 kymmenen oopperaa, joista tärkein on Firenzen olkihattu. Se edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin. Toinen usein esitetty ooppera on Aladino e la lampada magica (Aladdinin taikalamppu; 1963-65, Milano 1968). Hän kirjoitti myös yksinäytöksisen radio-oopperan I due timidi (Kaksi arkajalkaa, 1950).

Firenzen olkihattu

Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945; Palermo, 1955), nelinäytöksinen ooppera, on sävelletty Eugène Labichen ja Marc Michelin farssinäytelmän Un chapeau de paille d’Italie pohjalta (1851), libretistinä toimivat säveltäjä ja hänen äitisä Ernesta Rota Rinaldi. Ooppera tapahtuu Pariisissa 1850. Rota: ”Minun musiikkini pitää myöhemmin muistaa rahtusesta nostalgiaa, paljosta optimismista ja hyvästä huumorista.” Ooppera on todellakin täynnä viihdyttävää, hyväntuulista komediaa ja scherzando-sävyjä, mutta myös italialaisen oopperan joskus jopa intohimoiseksi yltyvä melodiikka on teoksessa tuntuvilla. Tyyliä voisi luonnehtia dovertimento-henkiseksi ja kevyen musiikin täyttämäksi neo-neoklassismiksi. Rota hyödyntää myös erilaisia tansseja; tässä fandango, kun Fadinard on lähdössä ratsullansa kaupunkiin: ”Lähden seitsemältä kylästä ja jätän kaverit kuin nallin kalliolle”.

Oopperasssa nuori aatelismies Fadinard (tenori) on aikeissa naida Elenan (sopraano), maanviljelijä Nonancourtin (basso) tyttären.

FADINARD
Tunnin päästä olen naimisissa
vain minulle hän tulee olemaan
pikku vaimo joka ilta ja aamu.
Ja hapannaamainen appeni
ei enää, herran kiitos, huuda.
”Kaikki on loppu!
Niitä häitä ei tule!”

Voi jospa tämä päivä olisi jo
ohi ja yö jo langennut:
ja me kahden, vihdoinkin kahden
olisimme onnellisia aamuun asti.

Mutta matkalla kotiin hääpäivänään Fadinardin hevonen syö Beaupertuis’n (baritoni) vaimon, lady Anaiden (sopraano) olkihatun, kun tämä on tapaamassa sotilasrakastajaansa. Jottei ladyn ja rakastajan salainen tapaaminen tulisi ilmi, he vaativat Fadinardia ostamaan uuden samanlaisen hatun samalla kun he majoittuvat Fadinardin huoneistoon odottamaan hattua. Tässä II näytöksen Fadinardin laulu olkihatun etsinnästä.

FADINARD
Tahdon tuon hatun
rakkauden suloisimman pantin
koska vain tuo
voi vielä minut pelastaa.

Se oli pikkuikkunan alla
kun ilmestyitte minulle eräänä aamuna.
Tajusin tuolla hetkellä
kohtaloni tulleen merkityksi.

Antakaa minulle tuo hattu!
Jos en saa sitä viipymättä
voih, en tiedä mitä voin tehdä.

Lemmenparin oleskelu Fadinardin luona on tuottaa onnettomuuden, sillä hänen yhtäkkiä ilmaantuva tuleva appi-isänsä sekä hääseurue eivät luonnollisestikaan saa nähdä vierasta naista sulhasen kotona. Jatkoapahtumat  pitävät sisällään vaihdettuja henkilöllisyyksiä. Lopulta käy ilmi, että Fanardin kotona on hatturasia, jossa on juuri samanlainen häälahjaksi tarkoitettu olkihattu, joten Elenan asia saa onnellisen käänteen. Fadinard menee naimisiin Elenan kanssa ja Anaide voi jatkaa rakastajansa tapailua ilman paljastumista. Kyseessä on siten todellinen italialainen happy end.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös