Italialaisen oopperan modernismi
10.2.2026 (Päivitetty 13.6.2026) / Murtomäki, Veijo

Gian Francesco Malipiero

Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi 36 oopperaa ja musiikkiteatteriteosta (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan, etenkin sen verismo-vaihetta. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä. Ratkaisevia vaikutteita omalle säveltäjyydelleen hän saikin tutkimalla ja kopioimalla Monteverdin ja Frescobaldin käsikirjoituksia. Hän toimitti Monteverdin koko tuotannon julkaisun ja suuren määrän Vivaldin konserttoja.

Malipiero opiskeli vuoronperään Venetsiassa ja Bolognassa Marco Antonio Bossin johdolla, minkä jälkeen hänestä tuli sokean säveltäjä Antonio Smareglian assistentti. Hän asui ajoittain myös Berliinissä ja Pariisissa, jossa hän tutustui aikansa tärkeimpiin säveltäjiin ja koki Stravinskin Kevätuhrin ensiesityksen 1913. Hän joutui Caporetton kuuuisan taistelun (1917) jälkeen pakenemaan Venetsiasta Roomaan. Hän perusti Alfredo Casellan ja Gabriele d’Annunzion kanssa Corporazione delle Nuove Musichen (1923), ja oli hyvää pataa Mussolinin kanssa ennen 1933 tapahtunutta välirikkoa, kun hän sävelsi Luigi Pirandellon kertomuksen ”Vaihdetun pojan tarina” (La favola del figlio cambiato). Malipiero toimi Parman konservatorion sävellyksen professorina (1921-24) sekä Venetsian musiikkikoulun johtajana (1939-52). Hänen oppilaisiinsa kuului mm. Luigi Nono, Bruno Maderna ja Roger Sessions.

Musiikki

Malipiero sävelsi 17 teosta, joita hän kutsui sinfonioiksi, vaikkakin vain 11 niistä on numeroituja. Varhaisvaiheessa hän ei halunnut käyttää ’sinfonia’-nimitystä niiden itävaltalais-saksalaisen traditioon sitoutumisen vuoksi, koska hän tahtoi hylätä tuon perinnön liittymällä mieluummin omaan italialaiseen musiikkitaustaansa (tosin ’sinfonia’ oli alun perin italialaisen musiikin laji 1500-luvun lopulta lähtien!). Varhaisia poikkeuksia ovat pikemmnkin sinfonisen runon alalajiin kuuluvat teokset: Sinfonia degli eroi (Sankarien sinfonia, 1905), Sinfonia del mare (Meren sinfonia, 1906) sekä Sinfonie del silenzio e della morte (Hiljaisuuden ja kuoleman sinfoniat, 1909–1910). Isoja orkesteriteoksia on noin 50: sinfonioiden lisäksi baletteja, konserttoja ja vapaita orkesteriteoksia; lisäksi suuren määrän kamari-, piano- ja vokaaliteoksia.

Malipieroa voidaan pitää ”Italian Stravinskina”, sillä hänen musiikkinsa usein motorinen rytmiikka ja kirpeä, mutta jännittävä ja omaperäinen harmonia tuo hänet lähelle Stravinskin uusklassisen kauden aiheistoa ja myös musiikkikieltä. Sikäli hänen musiikkinsa ei ole vielä saavuttanut ansaitsemaansa asemaa italialaisessa ja kansainvälisessä ohjelmistossa. Barokkimusiikin editointitoiminta on kenties toiminut esteenä säveltäjä Malipieron laajalle hyväksynnälle ja tunnettuvuudelle. Tosin viime vuosien levytykset ovat parantaneet tilannetta huomattavasti.

Oopperoita ja muita draamateoksia

Malipieron originaalista oopperakäsityksestä kumpuavia oopperoita on 35. Malipiero loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria laulajien sijaan sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Oopperoista varhaisimpiin menestyksiin kuuluu L’Orfeide.

L’Orfeide

Orfeidi on Orfeo-myytin ja italialaisrunoilijoiden pohjalta Malipieron omaan librettoon säveltämä kolmiosainen ooppera (1919-22; Düsseldorf, 1925) osineen I ”La morte delle maschere” (Naamioiden/Naamioitujen kuolema; 1922), II ”Sette canzoni” (Seitsemän laulua) ja III ”Orfeo, tai Kahdeksas laulu” (Orfeus). Kun II osa esitettiin Pariisissa (1920) Henry Prunières’n ranskantamana, verismosta poikkeava musiikki herätti tyrmistystä ja mekkalaa, mikä miltei keskeytti esityksen.

Malipieron musiikkityyli tässä teoksessa onkin varsin modernia: sitä voi luonnehtia kubistiseksi, futuristiseksi, fauvistiseksi jne. Düsseldorfin koko teoksen käsittävässä esityksessä teksti esitettiin saksaksi, ja italian ensiesitys koettiin vasta 1936 Venetsiassa. Sette canzoni -osaa on pidetty yhtenä Malipieron mestariteoksena ja sitä onkin esitetty erikseen, kun taas koko oopperan esitykset ovat jääneet harvalukuisiksi. (Viereinen kuva esittää commedia dell’arten erästä kuuluista hahmoa, Dottore Balanzonea; Maurice Sand: Masques et bouffons, Paris, 1860.)

I OSA: Naamioiden/naamioitujen kuolema

Impressaariota ja Orfeusta lukuun ottamatta kaikki roolihenkilöt ovat commedia dell’arte -galleriasta. Ryhmän esityksen katkaisee, kun paikalle ryntää punaiseen pukeutunut, pelottavasti naamioitu ja piiskaa kädessään pitelevä mies, joka pakottaa kaikki seitsemän näyttelijää isoon kaappiin. Protestiääniä kuultuaan mies riisuu naamionsa ja paljastuu Orfeukseksi, hänen ruoskansa lyyraksi. hän kuuluttaa naamioiden kuolemaa, koska ne eivät enää vastaa nykyihmisten luonteita ja elämää ja tuo paikalle seitsemän uutta henkilöä. Harlekiini onnistuu pakenemaan kaapista ja huutaa: ”Ei voi koskaan olla totta, että Harlekiini kuolisi nälkään.” (”Non sarà mai vero che Arlecchino muoia di fame”.)

II OSA: Seitsemän laulua

Seitsemän laulua ovat kukin minioopperoita, jotka kestävät yhteensä lähes tunnin; niillä on kaikilla omat teemansa ilman kokonaisuuden läpi kulkevaa kertomusta. Osat ovat ”Kulkuri” (Il vagabondo), ”Vesperissä” (A vespro), ”Paluu” (Il ritorno), ”Juoppp” (L’ubriaco), ”Serenadi” (La serenata), ”Kellonsoittaja” (Il campanaro) ja ”Tuhkakeskiviikon sarastus” (L’alba delle ceneri).

III OSA: Orfeus eli Kahdeksas laulu

Hovi kokoontuu 1300-luvun teatteriin. Kun kuningas ja kuningatar saapuvat, esitys alkaa. Kyseessä on verinen, marionettien laulama tarina antiikin Roomasta Neron, tämän Agrippinan-äidin sekä teloittajan kera. Kuninkaalliset ja aristokraatit katsovat näytöstä välinpitämättöminä. Vanhat miehet vaimoineen istuvat ylellisessä barokkiteaterissa ja ovat närkästyneitä näytelmästä, kun taas ryhmä poikia istuu penkeillä ja pyytävät innostuneina lisää. Orfeus ilmaantuu ilveilijänä ja onnittelee aristokraatteja passiivisuudesta sekä laulaa: ”Uscite o gemiti, accenti queruli, lamenti flebili…” (Kuulkaa oi huokauksia, ahdistuneita äänensävyjä, hiljaisia valituksia…”) Laulu saa kaikki muut nukahtamaan paitsi kuningattaren, joka on viehtynyt Orfeukseen, ja lopuksi nämä pakenevat yhdessä pois paikalta.

Kolme Goldoni-komediaa

Tre commedie goldoniane (1920-1922; Darmstadt, 1926) käsittää kolme Carlo Goldonin tunnetuinta näytelmää, joissa Malipiero on käsitellyt Goldonin tekstejä vapaasti ja lisännyt niihin omiaan. Goldoni-mieltymyksessään venetsialainen Malipiero on Wolf-Ferrarin rinnakkaishahmo. Malipieron musiikki tulee tässä lähelle Stravinskin italialaisaiheista 1700-luvulle sijoittuvaa Pulcinella-sarjaa (1920). ”Kahvilassa” Malipiero on esipuheen mukaan halunnut kuvata venetsialaista katuelämää, ”Sior Todero Brontolonissa” inyiimiä kotielämää ja ”Baruffe Chiozzottessa” elämää laguuneilla. Kaikkinensa kyse on Venetsia-nostalgiasta ja kaupungista, joko oli jo Malipieron aikana häviämässä.

I ”La bottega da caffè” (Kahvila)

II ”Sior Todero brontolon” (Yrmeä herra Todero)

III ”Le baruffe chiozzotte” (Riitoja Chioggiassa)

Torneo notturno

(Öiset turnajaiset; München, 1931) on Seitsemän laulun tapaan seitsenosainen kokonaisuus. (Vieressä Sylvano Bussottin kuva oopperan henkilöiden asuiksi, 1981). Säveltäjä laati libreton kahden 1400-luvun lopulla eläneen merkkimiehen, Serafino Aquilanon ja Francesco Sacchettin teosten sekä toscanalaisten kansanlaulujen pohjalta. Teos jakaantuu seitsemään notturnoon välisoittojen kera. Osat ovat

1. Le serenate (Serenadit)
2. La tormenta (Myräkkä)
3. La foresta (Metsä)
4. La taverna del buon tempo (Hyvien aikojen kapakka)
5. Il focolare spento (Sammunut tulisija)
6. Il castello della noia (Ikävystymisen linna)
7. La prigione (Vanki)

I Capricci di Callot

I Capricci di Callot (Callot’n oikut; Rooma, 1942) on commedia in tre atti e prologo (cinque quadri) E. T. A. Hoffmannin mukaan; lähteenä on Hoffmannin Fantasiestücke in Callots Manier. Blätter aus dem Tagebuche eines reisenden Enthusiasten. (Fantasiakappaleita Callot’n tyyliin. Erään innokkaan matkustavanise päiväkirjan lehtiä; 1814-15; lopulllinen julkaisu 1819). [Mahler nimesi 1. sinfoniansa 3. osan Surumarssiksi Callot’n mukaan.]

PROLOGI

Teoksen alussa esitellään naamioidut henkilöt, jotka astuvat esiin tanssiparieina cembalon sisältä pienestä ovesta ja esittävät baletin Balli di Sfessania:

Kapteeni Spessa Monti ja Bagattino;
Kapteeni Ceremonia ja Lavinia;
Riciulina ja Mezzetino;
Kapteeni Malogambo ja kapteeni Bellavito.

Näytösten henkilöt ovat:

*Giacinta (sopraano)
*Giglio (tenori)
*La Vecchia Beatrice/Vanha Beatrice (mezzosopraano)
*Il Principe Travestito da Ciarlatano/Prinssi pukeutuneena Charlataaniksi (baritoni)
*Il Poeta/Runoilija; myös Il piccolo vecchio/Pieni vanhus (tenori)
*Una Maschera/Naamioitunut (baritoni)

I NÄYTÖS

Ompelutuvassa vanhan Beatricen läsnäollessa ompelija Giacinta valmistaa karnevaalien aattona harvinaisen kaunista ja prameaa asua, joka voisi sopia jopa prinesssalle. Sovittaessaan asua hän lumoutuu hän sen taikavoimasta. Hänen rakastajansa Giglio, köyhä näyttelijä, tulee hänen luokseen prinssinä, jona hän on halunnut esiintyä näyttämöllä. Giglion kaipuu uuteen identiteettiin ja unelmaan prinssin roolissa vie hänet taisteluun ja siinä häviämiseen saa hänet menettämään kaiken todellisuudentajun. Giglio palvoo Giacintaa prinsessana mutta halveksii tätä ompelijattarena, jolloin Giacinta kokee itsensä tulleen loukatuksi. Neiro jättää miehen harhoihinsa ja määrää tämän lähtemään ulos talosta.

II NÄYTÖS

Rooma on täysin karnevaalin riivaama. Charlatan yrittää saada väkijoukon huomion. Mutta väki seuraa kummallista kulkuetta, jonka päämääränä on kadun toisessa päässä oleva komea palatsi. Charlatan selittää, kuinka kyse on kuuluisan prinsessan hovi palveluskuntineen. Charlatan pyytää väkeä etsimään prinssiä, jonka voi nähdä vain häneltä saatavilla silmälaseilla. Giglio kieltäytyy laseista, sillä hän etsii Giacintaa. Vanha Beatrice lääkärin valeasussa paljastaa Gigliolle, että Giacinta on vankilassa, mistä miekkonen syytää itseään  ja on epätoivoinen. Mutta Charlatan tyynnyttää miehen osoittamalla rakastettua linnan ikkunassa. Giglio haluaa rynnätä rakkaansa luo, mutta Runoilija yrittää estää hankkeen lukemalla miehelle uusinta näytelmäänsä, jonka hän on laatinut Gigliolle. Väsynyt Giglio nukahtaa, jolloin Runoilijaa pyytää väkijoukkoa lyömään Giglion kuoliaaksi.

III NÄYTÖS

Palatsin sisälllä vanha mies istuu tulppaanien keskellä ja lukee Prinsessa Mitiliksen tarinaa. Giglio herää hirvittävästä painajaisunestaan ja huomaa olevansa linnassa. Hän näkee vilauksen Giacintasta, joka kuitenkin pakenee, ja Giglioryntää avuttomana hänen peräänsä. Näyttämö muuttuu yhtäkkiä avausnäytöksen ompelutuvaksi. Giacinta on tulla hulluksi etsiessään Prinssiä. Hän hourailee ja pystyy puhumaan vain lintujen kielellä. Giglio on vangittu häkkiin ja saa nyt vapauden. Hän moittii Giacintaa tämän uskottomuusepäilyistä. Molemmat tekevät sovinnon. Giacinta kertoo seuranneensa kalastajaa, joka heitti verkkonsa kuivalla maalla. Giglio palauttaa mieleensä ammattinsa näyttelijänä ja alkaa toistaa Runoilijan tekstiä. Runoilija ja Charlatan ilmaantuvat ja heidän kanssaan hetimiten Callot’n hahmot. Hääpöytä valmistetaan. Ooppera päättyy yhteislauluun: ”Alie dachten, das Spiel sei echt, dessen Geschichte nur mit geborgten Worten erzählt wurde.” (Kaikki uskoivat, että näytös oli totta, sen tarina vain kerrottiin lainatuilla sanoilla.”)

Vokaali- ja näyttämöteoksia

Malipiero sävelsi laajoja vokaaliteoksia, oratorioita ja kantaatteja 18, joukossa mm. San Francesco d’Assisi sekä La principessa Ulalia. Lisäksi tuotantoon kuuluu kuusi balettia, joihin lukeutuu mm. La mascherata delle principesse prigioniere (Vangitun prinsessan naamiaiset), Monteverdin musiikkia hyödyntävä Una festa a Mantova (Mantovan juhla, 1936; Dortmund, 1958) sekä El mondo novo (Uusi maailma; Rooma, 1951) ja sen muokkaus nimellä La Lanterna Magica (Taikalyhty, 1955)

Pyhä Franciscus Assisilainen

San Francesco d’Assisi, mistero per soli, coro e orchestra (New York, 1922) alkaa johdannolla, joka esittelee Malipieron modernia melodiikkaa ja sen perinteistä soinnuttamista:

I. Katras

Franciscus ylistää köyhyyttä.

 

II. Saarna linnuille

III. Pyhän Franciscuksen ja Pyhän Klaaran ehtoollinen

Pyhä Klaa´ara ei puhu/laula lainkaan, vaan Franciscus toistaa alun köyhyyden ylistyksestään.

IV. Pyhän Franciscuksen kuolema

 

Ulalian prinsessa

La principessa Ulalia, cantata per tenore, coro misto e orchestra (New York, 1927) on kantaatti tenorille, sekakuorolle ja orkesterille. Malipiero keksi sadun Prinsessa Ulaliasta tuodakseen päivänvaloon vanhoja italialaisia kansanlauluja, joita hän oli löytänyt Napolin 1600-luvun käsikirjoituksista, joissa musiikki koostui vain lauluäänestä ja bassosta. Teos kuvailee hetkeä, jolloin Ulalia on menettänyt miehensä. Hän laulaa silloin ”lauluja lapsuudesta, onnellisesta tyttöiästä ja myöhemmin hänen rakkaastaan.” Teoksen kuusi ensimmäistä laulua ovat aitoja kansanlauluja, kun taas seitsemäs (Uskolliset rakastetut) ja kahdeksas (Hän on kuollut, oivoi) ovat luultavimmin 1600-luvun napolilaissäveltäjä Francesco Provenzalen (1632-1704) käsialaa. Seuraavassa ensimmäisen laulun alkua.

Viimeisen laulun loppu:

 

Vangitun prinsessan naamiaiset

La mascherata delle principesse prigioniere, azione coreografica in un atto (Vangitun prinsessan naamiaiset), Henry Prunières ’n librettoon (1919) (Brysseli, 1924) on yksi Malipieron kuudesta baletista. Baletin kertomus kehkeytyy linnassa Provencessa Välimeren tuntumassa eräänä karnevaaliyönä. Näyttämönä esiintyy linnan suuri, maan tasolla oleva vastaanottosali. Sisällä hyörii suuri joukko ihmisiä, naamioitujen kulkueita soihdut käsissä, veden pinnalla liukuu valaistuja pikku veneitä, kuullaan karnevaalilauluja, fanfaareja, iloista hälinää. Nuotista löytyy yksityiskohtaisia ohjeita tapahtumille.

Saapuvat kreivi ja kreivitär, joka haluaa näyttää erikseen juhlaan tehtyä kampaustaan.

Naamiaistanssi alkaa.

Naamiaiset alkavat ja ne esittävät ”Vangittua prinsessaa”; kreivittären tunnistaa naurettavasta tukkalaitoksestaan.

Naamiaisiin saapuu laiva, josta tule esiin turkkilaiseksi naamioitu ruhtinas kultaisen naamion kera (niin uskotaan).

Seuraavaksi saapuu ottomaaniylimyksiä seuralaisineen, jotka on naamioitu mustiksi orjiksi. Vielä tulee eunukkeja suurine miekkoineen.

Turkkilaiset tanssivat muiden naamioitujen kanssa.

Seuraa yllättävä käänne: naamioiduiksi luullut ovatkin oikeita turkkilaisia, jotka ryöstävät nuoria naisia ja tyttöjä, ja nyt nähdään siis ”Vangittujen prinsessojen naamiaiset”.

Merirosvojen päällikkö armahtaa kuitenkin vanhan kreivittären ja jättää jäähyväiset kreiville hilpeine seurueineen.

ja

 

Ildebrando Pizzetti

Ildebrando Pizzetti (1880–1968) oli Parmassa syntynyt säveltäjä, musiikkitieteilijä ja musiikkikriitikko. Hän kuuluu uudestaan myös soitinmusiikkia painottaneeseen ”1880-sukupolveen” Respighin, Malipieron ja Casellan kera heitä edeltäneiden Antonio Scontrinon (1850–1922) ja Giuseppe Martuccin (1856-1909), Respighin opettajan jälkeen. Hän opetti Firenzen konservatoriossa (1917-23) ja johti Milanon konservatoriota (1923-). Oppilaisiin luketuvat mm. Mario Castelnuovo-Tedesco, Nino Rota ja Franco Donatoni. Pizzetti laati useita kirjoja Italian ja Kreikan musiikista sekä oli perustamassa lehteä. Pizzetti oli innokas fasismin kannattaja ja allekirjoitti fasistien manifestin (Manifesto degli intellettuali fascisti, 1925). Hän sai Mussolini-palkinnon (Premio Mussoni, 1931) oopperastaan Debora e Jaele. Pizzetti teki yhteistyötä poliittisesti häilyvän näytelmäkirjoittaja Gabriele d’Annunzion (1963-1938) kanssa, ja vielä 1954 hän sävelsi tragedian La figlia di Iorio Gabriele D’Annunzion näytelmään. T. S. Eliotin draamaan valmistui vielä Assassinio nella cattedrale (Murha katedraalissa, 1958). Pizzetti sävelsi myös kamarimusiikkia (9 teosta), pianoteoksia (11), vokaaliteoksia (13) ja orkerimusiikkia (5 konserttoa, 2 sinfoniaa). Oopperoita Pizzetti sävelsi 14.

Oopperoita

Debora ja Jael

Debora e Jaele (Debora ja Jael; 1922, Milano) kolminäytöksinen ooppera, dramma biblico, säveltäjän librettoon vapaasti Tuomarien kirjan (luku 4) pohjalta. Pizzetti piti teosta ”ensimmäisenä oikeana omana oopperanaan”, ja tällä hän tarkoitti irtaantumista varhaisoopperoiden liittymisestä Gabriele d’Annunzion teksteihin. Tuloksena oli dramaattisesti vaikuttava teos, jonka orkesterinkäyttö, harmoninen kieli ja virtaava melodiikka muodostavat hien synteesin verismosta ja italialaisesta perinteestä. (Vieressä Artemisia Gentileschin(1593–1653) maalaus Giaele e Sisera, n. 1620; Museo of Fine Arts, Budapest.)

I NÄYTÖS

Alkusoiton paralleelit avosävyiset soinnit maalaavat autiomaata sekä vanhaa, tässä tapauksessa raamatullista aikaa. Israelilaiset valittavat kanaanilaisten hirmuteoista, ja etenkin Mara (mezzosopraano) laulaa pojastaan, jonka kanaanilaiset tappoivat. Israelilaiset syyttävät jumalan vihasta Siseran oletettua jalkavaimoa Jaelia, keeniläisen Heberin (baritoni/basso) vaimoa, ja huutavat tälle kuolemaa, koska väkijoukon mielestä Jael ja hänen miehensä palvoisivat Baalia ja Astartea alttarilla, jolla he olisivat uhranneet poikansa. Jael joutuu puolustautumaan syytöksiä vastaan: hän vetoaa Deboraan ja pyytää vesikoetta syyttömyytensä tueksi sekä kertoo Heberin tappaneen heidän poikansa, joka syntyi raiskauksen seurauksena.

JAELE
Jos olen juonitellut kirotun miehen kanssa
ja pyydätte minulta katkeran veden koetta,
kysykää sitä Deboralta,
ja vatsani paisukoon, jos olen tehnyt syntiä,
häpeän edessänne.
Ja jos olen antanut pikkuisen olentoni Baalin tulelle,
ja jos pienokaiseni riisti väkisin
käsivarsiltani hän (= Heber)
ja hän tukki suuni
ja heitti minut lammashäkkiin …

 

Israelilainen profeetta Debora (altto) saarnaa sodan puolesta kanaanilaisia ja näiden kuningas Siseraa (tenori) vastaan.

DEBORA
”Nouskaa jaloillennen ja menkää Kedeshiin,
kutsu väki kokoontumiseen ja ilmoita:
Jumala jylisee joukkojen edessä
ja uusii sopimuksen ja
nostaa kätensä lastensa vihollisia vastaan.”

Israelilaisten sotajoukkojen päällikko Baarak on valmis sotaan, jos ”jumala pyytää, Debora neuvoo ja kansa tahtoo”. Kuningas Sisera on piiloutuu valloittamattoman linnoituksen vallien sisään. Koska Debora tietää, että kuningas rakastaa Jaaelia (sopraano), hän lähettää neidon Maran (mezzosopraano) kera houkuttelemaan Siseran ulos muurien suojasta. Ennen lähtöä Mara laulaa kehtolaulun kuolleelle lapselleen.

MARA
Ninna nanna,
silmät kauniit,
silmät tummat,
Ninna nanna,
Gunì palaa huomenna,
tuo säkillisen jauhoja,
ja lampaan isommalle lapselle
ja karitsan pienimmälle.

II NÄYTÖS

Kuningas Sisera valmistautuu sotaan palvomalla Baalia:

SISERA
Alalaa!
Juokaa ylimmälle Baalille
huutakaa kiitosta ja ylistystä!

Jael tuodaan kuninkaan luo, ja Jael hämää Siseraa kertomalla tälle israelilaisten joukkojen vähäisyydestä ja tarjoutumalla miehen otettavaksi, jolloin Sisera sulaa Jaelin kauneuden edessä.

SISERA
Oo, oo! Miten olet kaunis!
Ja yhä haluaisin ottaa sinut
ja puristaa sinut käsivarsieni väliin,
enkä edes uskalla koskea sinuun.

Jael kertoo, kun hänen huijausyrityksensä Siseraa kohtaan on paljastunut, kuinka hän ja kaikki israelilaiset vihaavat kuningasta ja vuodatuksensa päätteeksi Jael yrittää murhata tämän. Epäonnistuttuaan tässä Jael pyytää Siseraa surmaamaaan hänet,

JAELE
Kyllä! olen vehkeillyt sinut petokseen:
Olisin tahtonut viedä sinut kuoleman ansaan,
koska vihaan sinua,
kuten sinua vihaavat kaikki veljeni.
Tapa minut, tapa minut!
Tapa minut samalla,
en olisi ensimmäinen käsiesi tappama nainen,
olet naisten ja tyttöjen surmaaja,
tapa minut, tapa minut!

SISERA
Ei, en tapa sinua,
vaan otan sinut!

JAELE
Ei!

mutta Sisera rakastaa Jaelia liikaa ja Jael saa anteeksi yrityksensä.

SISERA
Oi vahva ja puhdas!
Olen yrittänyt vuosikausia:
kaikkialla kohtaloni on saanut
minut panemaan itseni peliin:
olen kutsunut sinua joka päivä ja yö,
saadakseni voimaa elää,
löytääkseni iloa elää,
jotten tuntisi itseäni yksinäiseksi,
rakastaakseni.

Sisera antaa Jaelin lähteä linnoituksesta ja lupaa tavata hänet, kun hän olisi voittanut israelilaiset.

III NÄYTÖS

Israelilaiset kuitenkin päihittävät sotapäällikkö Barakin (baritoni/basso) johdolla kanaanilaiset. Sisera kertoo kuinka kanaanilaiset olivat voitosta varmoja, mutta yläilmat puuttuivat taisteluun.

SISERA
Mieheni olivat jo lähes päässeet vuoren huipulle,
ja voiton olisi pitänyt olla meidän,
mutta taivaasta lankesi rajuilma, myrsky,
vesivirtoja, kiviä ja tulta ja salamoita.
Israelilaiset huusivat ilosta,
huusivat ja lauloivat ilosta.

Sisera etsii nyt pakopaikkaa Jaelin teltasta, jossa Jaelilla ja Siseralla on hellä kohtaus. Jael tunnustaa rakkautensa ja haluaa miehen lähelleen.

JAELE
Kiedon käsivarret kaulasi ympäri,
ja asetan pääsi rintaani vasten.
Kuinka katkeraa on täytynyt olla sydämessäsi,
kun huulesi maistuvat niin katkerilta.
Suuni on täynnä suloa,
huulillani on hunajaa,
tule, tule, niin nukahdat…

SISERA
Nukahdan näin käsivarsillesi,

Sisera seuraa telttaan Jaelia, ja orkesteri kertoo loput.

 

Debora vaatii Siseran luovuttamista, mutta Jael kieltäytyy tästä.

DEBORA
Puolustatko kansasi vihollista?
Avaa teltta ja tarjoa sänky lohikäärmeelle,
joka surmasi ja hävitti veljiäsi?

JAELE
Hera haluaa hänen pakenevan,

DEBORA
Niin, ehkä koetellaksesi sinua,
ei selvitäkseen ilman rangaistusta.
Ja näetkö: hän lähetti minulle jälkensä

JAELE
Oi Debora, Pyhä Äiti…

Mutta kun israelilaisten joukko lähestyy, Jael surmaa nukkuvan Siseran säästääkseen tämän paljon kauhistuttavammalta kuolemalta. Lopuksi israelilaiset virittävät ”alleluia”-kiitoslaulun.

ja

Assessinio nella cattedrale 

Assessinio nella cattedrale (Murha katedraalissa; Milano, 1958), tragedia musicale, sisältää kaksi näytöstä ja interludion säveltäjän librettoon T. S. Eliotin näytelmän (suom. Pertti Nieminen, 1985) mukaan (italiaksi Alberto Castelli). (Viereinen kuva: Mestari Francke (1380–1435), Das Martyrium des hl. Thomas von Canterbury, 1426, Kunsthalle Hamburg.)

Ooppera käsittelee Thomas/Tuomas Becketin murhaa 1170. Hän toimi vuodesta 1162 kuningas Henrik II:n neuvonantajana ja tämän nimeämänä Canterburyn arkkipiispana, mutta hän joutui ongelmiin puolustaessaan kirkon itsemääräämisoikeutta. Hän eli Ranskassa maanpaossa (1164–), josta hän saapui takaisin kansan juhlimana sankarina, muttei suostunut sovintoon kuninkaan kanssa. Niinpä 29.12.1170 kuninkaan ritarit surmasivat hänet katedraalissa.

Pizzetti jätti tässä Respighin ja Malipieron tapaan taakseen dekadentin verismon ja sävelsi ”antidramaattisen” oopperan. Antiikin draaman tavoin kuorolla on merkittävä osuus, ja ylipäätään tekstin huomioon ottaminen oli keskeistä, minkä huomaa etenkin pitkissä monologimaisissa soolo-osuuksissa, jotka lähentyvät katolista, ns. ”gregoriaanista” kirkkolaulua. Polyfoniaa on vähän, harmonia on tonaalista ja käyttää usein modaalisia käänteitä.

Muita oopperoita

Faidra

Fedra (1915, Milano) on kolminäytöksinen ooppera Gabriele d’Annunzion librettoon. Faidra oli antiikin mytologiassa kuningas Minoksen tytär ja sankari Theseuksen vaimo, joka rakastuu Theseuksen edellisen vaimon, kuolleen Hippolyten, ja Theseuksen poikaan Hippolytokseen eli poikapuoleensa. Kun tämä ei vastaa äitipuolensa eli Faidran vikittelyihin, Faidra keksii syyttää miehelleen Theseukselle poikapuolensa väkivaltaisesta käytöksestä, minkä vuoksi poika ajettaan maanpakoon. Suuttunut Theseus pyytää Poseidonia kostamaan Hippolytokselle ja surmaamaan tämän. Kuultuaan tapahtuneesta Faidra tunnustaa valehdellessaan ja tekee itsemurhan. Aihe ol erityisen suosittu Ranskan klassisella ajalla 1500–1700-luvuilla draama- ja oopperakirjallisuudessa. (Vieressä Adolfo de Carolis’n [1874–1928] Fedra-kuva 2. näytökseen, 1909).

Oopperan lyhytjuoni

Oopperan alkusoitto tarjoaa laajan alttoviulumelodia, joka kuvaa Faidran (sopraano) intohimoa Hippolytosta (tenori) kohtaan. Faidra yrittää suudella poikapuoltaan tämän nukkuessa, mihin tämä herää ja seuraa yhteenotto. HIppolytos tekee selväksi, ettei rakasta äitipuoltaan. Faidraa tämä ei pysäytä, mutta samalla on raivoissaan hylkäämisestä. Faidra haluaakin kostaa Hippolytokselle. Kun Theseus (baritoni) saapuu palatsiin, hän näkee poikansa pakenevan, eikä tämä vastaa vaikka isä kutsuu häntä useaan otteeseen. Faidra väittää Hippolytoksen raiskanneen hänet. Theseus ei ensin usko tapahtunutta, mutta kun hän näkee todisteet, sokaistuu hän vihasta ja käskee vielä samana päivänä Poseidonin surmaamaan poikansa. Hippolytos menettääkin samana päivänä henkensä onnettomuudessa meren rannalla. Hän putoaa hevosen selästä ja lyö päänsä kiveen. Kun Theseus saa tietää syytöksen perättömyyden, heittäytyy hän Faidran kimppuun ja ilmoittaa naisen joutuvan kuolemaan hirvittävällä tavalla.

ja

Fra Gherardo

Fra Gherardo (Veli Gherardo; 1928, Milano), kolminäytöksinen ooppera säveltäjän librettoon (Salimbene da Parman Cronachen/Kronikan mukaan). (Vieressä Edoardo Marchioron maalaus ”Gherardon talon sisäpiha”, 1927; Archivio Storico Ricordi.)

Ooppera kertoo Parmassa 1200-luvun lopulla eläneestä ja kuolleesta Gherardino Segalellosta (1240-1300). Tultuaan hylätyksi fransiskaaneista hän perusti ”Apostolisen veljeskunnan”, joka pyrki elvyttämään varhaiskristillistä elämää. Gherardo möi talonsa, jakoi rahat köyhille ja ryhtyi saarnaajaksi. Hänet poltettiin vääräuskoisena roviolla Parmassa 1300.

I NÄYTÖS: Parma 1260

Avausmusiikin diatonisuus ja avosointisuus viittaavat luonnollisesti keskiaikaan. Gherardo (tenori), rikas mies, ilmoittaa myyneensä omaisuutensa ja antavansa rahat köyhille. Notaari (tenori) pilkkaa moista tekoa:

Gherardo kutsuu väkä luokseen ja kertoo, mitä on tehnyt:

Hän ylistää köyhyyttä. Monet ryntäävät seuraamaan tapahtumisia, mutta vaalea nainen  (La Donna bionda) ja herrasmies (Un Gentiluomo; baritoni) tulevat väliin sekä pilkkaavat ja loukkaavat Gheradon ystävällisyyttä. Nuori ja köyhä tyttö Mariola (sopraano) puolustaa Gherardoa. Myöhemmin Gherardo puolustaa samaa tyttöä kahden juopuneen sotilaan tungetteluja vastaan, ja Mariela kertoo surullisen tarinansa lähisukulaisten menetyksestä.

Gherardo kutsuu tytön taloonsa. Gherardo ei voi vastustaa tytön kauneutta, vaikka tyttö ensin haluaa lähteä, mutta kun Gherardo kertoo Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä rakkaudesta, Mariola ymmärtää, ettei rakastaminen ole synti, joten lopulta he viettävät lemmenyön.

Aamulla Gherardo tuntee itsensä syylliseksi ja vakavan synnin tekijäksi ja hän syyttää Mariolaa houkuttamisesta hänet pois valinnasta omistaa elämänsä jumalalle.

II NÄYTÖS: 16.7.1269

Gherardosta on tullut veli, ja hänen kannattajansa, etenkin Fra Simone (tenori) uumoilevat miehen joutuvan Podestàn (= ylin hallinoelin) hampaisiin.

Hän  johtaakin kapinaa turmeltunutta kaupunkia ja sen uskonnollisia auktoriteetteja vastaan sekä suunnittelee palatsin torneineen ja arkkipiispan tuhoamista.

Paljon myöhemmin Mariola tapaa Gherardon ja kertoo heidän yhteisestå pojastaan, joka oli kuollut kaksivuotiaana.

 

 

Silti Mariola yhä rakastaa Gheradoa ja kehottaa tätä jatkamaan työtään oikeuden ja rakkauden puolesta. Gherardo on täynnä katumusta, ja podestàn vartijat vangitsevat hänet.

III NÄYTÖS: 18.7.1269 aamulla

Piispa (baritoni) ja podesta/kaupunginjohtaja (baritoni) keskustelevat Gherardon inkvisitiokäsittelyn jälkeen tmiehen nukkuessa ämän tappamisesta, joskin podesta varoittaa kostonhimoista piispaa siitä, että koko kaupungin väestö on aseistautunut ja voi nousta väkivaltaiseen kapinaan saatuaan marttyyrin.

Gherardoa ei kuitenkaan voi pelastaa, sillä hänen kannattajansa, johtajanaan nainen (Mariola), olivat avanneet vankilan portit, vapauttaneet vangit ja surmanneet vartijoita.  Viranomaiset ilmoittavat siksi vanginneensa myös Mariolan, mutta Gherardo voi pelastaa tämän julkisella tunnustuksella. Gherardo tunnustaa harhaoppinsa pelastaakseen Mariolan, ja kun hän näkee neidon väkijoukossa, hän tuntee päivänpaisteista iloa. Gherardo joutuu kuitenkin pian uudestaan vangituksi, kun hän ei tunnustaudukaan harhaoppiseksi.

Ennen joutumistaan roviolle Gherardo muistuttaa kaikkia: ”yksi on laki, toinen on Totuus:/Anna kysymättä/ja rakasta, rakasta, rakasta.” (una è la Legge, una la Verità. Donare senza chiedere e amare, amare, amare!).

Samaan aikaan muutamat naiset, riistävät Mariolan miesten otteesta, ja muuan nainen, La Madre (mezzosopraano), joka oli menettänyt poikansa edellisissä levottomuuksissa, onnistuu pistämään Mariolan kuoliaaksi. Gherardo kuolee.

 

Muukalainen

Lo straniero (Muukalainen; 1925; Rooma, 1930), kaksinäytöksinen ooppera, dramma lirico, säveltäjän librettoon Vanhan testamentin pohjalta. Vvieressä Peter Hofferin (1924–2000) piirrustus libreton kansilehdeksi; Archivio Storico Ricordi.)

Kyseessä on viimeinen Pizzettin oopperatrilogiasta, jossa on uskonnollinen aihe ja tematiikka, joka käsittelee lunastuksen, hyveen ja rakkaden tematiikkaa. Kaksi muuta teosta ovat Debora e Jaele sekä Fra Gherardo. On vaikea tietää, onko Pizzettin Muukalaisella jokin yhteys Vincent d’Indyn samannimiseen oopperaan L’étranger (1901-02), jossa myös on muukalaiseen liittynyt Vita-neito ja jossa molemmat kuolevat yhdessä – yhtymäkohtia on samalla myös Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan ”Lemmenkuoloon”. Sen sijaan Vincenzo Bellinin La straniera (Muukalaisnainen, 1821) ei liity tematiikaltaan mitenkään näihin myöhempiin oopperoihin.

Tapahtumat ja musiikki

Preludi on yltiödramaattinen, jopa väkivaltainen.

I NÄYTÖS

Moabilaiset ovat pelastuneet nälänhädältä salaperäisen Muukalaisen ihmeellisen asiaan puuttumisen ansiosta. Hanok kertoo ihaillen Muukalaisen saavutuksista.

Kuningas Hanok/Henok (basso) oli Muukalaiselle (tenori) niin paljon kiitollisuuden velkaa, että hän haluaa antaa tälle vaimoksi nuorimman tyttärensä Marian (sopraano), mutta aie tuottaa ärtymystä heimossa, mustasukkaisuutta ja epäilyksiä Hanokin vävyssä, Scedeùrissa (baritoni).

Muukalainen kertoo nyt tarinansa, syntymäpaikkansa (vrt. Wagnerin Lohengrin).

Hän paljastaa lopulta isänmurhan: hän oli surmannut isänsä, toisen heimon kuninkaan, puolustaakseen nuorta naista, tämä kun oli halunnut uhrata itsensä rauhoittaakseen raivoisan sodan, joka oli puhjennut sisaren puolustamiseksi viholliskuninkaan herjauksien vuoksi. Hanok pakottaa Muukalaisen poistumaan kylästä.

II NÄYTÖS

On yö ja Muukalainen on lähtenyt liikkeelle. Hän valittaa surullisena joutuessaan taas lähtemään tien päälle.

Hän menee Hanokin tyttären Marian luo, jota on liikuttanut Muukalaisen tarina. Auttaakseen miestä hän haluaa liittyä yhteen tämän kanssa sisaren tavoin. Maria kutsuu Muukalaisen huutamaan avuksi oikeaa jumalaa, Israelin Jumalaa, jota Muukalainen ei kuitenkaan tunne ja jota hän ei siten osaa rukoilla.

Muukalainen yrittää vakuuttaa Mariaa pelastautumaan ja palaamaan kotiinsa ennen kuin Hanokin alamaiset saapuvat ottamaan takaisin naisen. Mutta liian myöhään: miehet saapuvat ja turhaan Muukalainen yrittää ottaa syykseen Marian paon ja olevansa siten viettelijä. Muukalainen kivitetään kuoliaaksi, ja myös Maria yrityksessään puolustaa tätä saa saman tuomion. Kansan viha laantuu, kun Muukalainen näyttää löytäneen todellisen jumalan, ja hän kuolee hurmiossa julistaen: ”Palvella, rakastaa tosi jumalaa rauhassa” (Servire…Amare…il vero Dio…in pace…).

ja

Alfredo Casella

Alfredo Casella (1883–1947) syntyi Torinossa musiikkiperheeseen: isä oli sellisti ja äiti pianisti. Alfredo opiskeli Pariisin konservatoriossa (1896-) pianoa (Louis Diémer) ja sävellystä (Fauré); samoilla luokilla opiskelivat myös Enescu ja Ravel.Tuttavuuksia olivat lisäksi Debussy, Stravinski ja Manuel de Falla. ja hän oli tekemisissä myös Busonin, Mahlerin ja Richard Straussin kanssa. Casella opetti pianonsoittoa Rooman Santa Cecilia -konservatoriossa, toimi Boston Popsin johtajana (1927-29) ja muodosti laajasti konsertoineen Trio Italianon (1930-). Hän perusti d’Annunzion ja Malipieron kera Uuden musiikin yhdistyksen (La Corporazione delle Nuove Musiche, 1923), ja Malipieron kanssa hän edisti ratkaisevasti Vivaldin musiikin ja italialaisen barokkimusiikin ja klassismin (A. ja D. Scarlatti, Clementi) paluuta musiikkielämään. Casella oli aluksi Italian fasistihallituksen kannattaja, mutta rotulakien tultua voimaan (1938) hän eli perheineen jatkuvassa vangitsemisen pelossa, koska hänen vaimonsa oli ranskalais-juutalainen. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on silti haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Casellan soitintuotanto on laaja: orkesterimusiikkia on 28 teosta, joukossa kolme sinfoniaa, kolme orkesterikonserttoa ja kahdeksan konserttoa eri soittimille. Liki 20 kamariteoksesta huomattavimpia ovat kaksi sellosonaattia. Pianotuotanto käsittää yli 20 nimikettä, lauluja ja erilaisia laulusarjoja on liki 20. Näyttämötuotanto sisältää neljä balettia, joista La Giara op. 41 (1924) Pirandellon skenaarioon oli suurin menestys. Kolmesta oopperasta (1931-37) tunnetuin on La donna serpente  – samasta aiheesta Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan sävelkieli on paljossa neoklassinen ja polytonaalinen.

Käärmenainen

La donna serpente op. 50 (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), un prologo, tre atti e 7 quadri, on opera fiaba (satuooppera) Cesare Vico Lodovicin librettoon Carlo Gozzin näytelmän (1762) pohjalta.

Ooppera tapahtuu taruaikaan Téflisissä Kaukasus-vuorilla. Teoksessa Téflisin kuningas Altidòr (tenori) rakastuu Eldoradon kuningatar Miranda-keijuun (sopraano). Keijun isä Demogorgon (baritoni) varoittaa Altidòria, että jos tämä kiroaa Mirandan, tämä muuttuu käärmeeksi.

PROLOGI: Keijujen puutarhoja

Maahiset, keijut, haltijat ja muut taruolennot ovat levottomia, koska Miranda aikoo naida kuolevaisen. Keijujen kuningas Demogorgon lupaa lempityttärensä Mirandan morsiameksi Altidorille sillä ehdolla, että tytär eläisi miehen kanssa yhdeksän vuotta ja yhden päivän eikä ilmoittaisi koskaan tälle nimeään tai syntyperäänsä keijuna. Sinä aikana Altidor ei saisi kirota neitoa, sattuipa mitä hyvänsä kohtalonoikuista, ja vasta tuon ajan jälkeen Altidor saisi Mirandan vaimokseen. Jos mies rikkoisi valansa, Miranda muuttuisi 200 vuodeksi käärmeeksi ja tulisi sitten keijuksi.

I NÄYTÖS, 1. kuva: Korkeiden vuorien ympäröimä kauhistuttava autiomaa

Autiomaassa Altidorin kuninkaallinen jousiampuja Alditruf (tenori) kertoo palvelija Albrigorille (baritoni), miten Altidor oli tutustunut hirvimetsällä Mirandaan sittemmin kadonneessa linnassa. He rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta: Mirtillinan ja Pedrillinon. Miranda ja lapset kuitenkin katosivat linnan kera, kun Altidor oli kysynyt heidän alkuperäänsä. Siitä lähten Altidor on vaeltanut maassa kasvattajansa Pantulin (baritoni) kanssa etsien kadonneita. Pantul painostaa kuningasta palaamaan Teflisiin tataariuhan vuoksi. Kaksi isoa sinistä sudenkorentoa tuovat paikalle velho Geoncasin käskystä ministeri Togrulin (basso) ja tämän alamaisen Tartagilin (tenori) paikalle ylipuhumaan Altidorin. Kuninkaan eteen ilmaantuu kuitenkin herkullinen pöytä, mutta hän on liian väsynyt syödäkseen vaan nukahtaa. Mutta hänet herättää kohta pamauksen ääni. Ylipappi Checsaian hahmossa Pantul yrittää kertoa Altidorille, että Muranda olisi paha lumoojatar. Pantul yrittää vielä Altidorin kuolleen isän hahmossa varoittaa tätä Mirandasta, mutta Altidor ei muuta käsitystään.

2. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin puutarha

Altidorin ollessa surullisissa ajatuksissa edessä ollut autiomaa linnan viereiseksi kauniiksi puutarhaksi. Miranda ilmaantuu hovinaisten ympäröimänä. Hän kehottaa Altidoria kestämään edessä olevat vaikeat ajat: vaikka hän näkisi hirveitä asioita, ei hän saisi kirota Mirandaa. Miranda jättää kyynelehtien miehensä ja lupaa Altidorin näkevän lapsensa seuraavana päivänä. Palatsi katoaa ja Altidor jää yksin autiomaahan.

II NÄYTÖS, 1. kuva: Autiomaa;  aamunkoitto

Alditrúf kertoo Albrigòrille voimakkaasta yöllisestä maanjäristyksestä, mutta alkavat kuitenkin tanssia. Myös Pantúl ja Tartagíl kertovat epäluonnollisista tapahtumista ja muista ennusmerkeistä. Kaikki neljä joutuvat paniikkiin. Imettäjien ryhmä etsii kuningasta. Altidor ja Tògrul saapuvat. Imettäjät ja heidän johtajansa kertovat Altidorin lapsista ja Mirandasta, joka hallitsee kuningattarena kaukaisessa palatsissa. Imettäjät olivat huomanneet Mirandan itkevän ja syleilevän katkerasti lapsiaan. Miranda ja lapset ovat kalliolla. He tervehtivät iloisesti Altidoria. Mutta Mirandan sotilaat ilmaantuvat, ja liekit nuolevat kalliota. Mirandaa käskee sotilaiden heittävän lapset tuleen. Ilmestys häipyy, mutta Altidor ei kiroa Mirandaa vaan itseään.

2. kuva: Kuninkaanpalatsin suuri sali Téflisissä

Tataarien piirittämässä Teflisissa amatsooni Canzade (mezzosopraano) ehdottaa, että kuninkaan poissaollessa hänen sisarensa Armilla (sopraano), Togrulin vaimo,  nimitettäisiin hallitsijaksi. Armilla kertoo taistelustaan tataarikuningas Morgonea vastaan. Kaikki juhlivat, laulavat ja tanssivat, ja balettikohtauksessa Morgonen ja Armillaa joukot taistelevat toisiaan vastaan. Juhlan aikaa lähetti tuo viestin, että tataarit ovat kaupungin porteilla. Lisäksi väki kärsii nälänhädästä, ja tuhannet asukkaat ovat jo kuolleet nälkään. Altidor ja Togrul saapuvat ja ovat kauhuissaan tilanteesta, mutta Altidor ei edelleenkää kiroa Mirandaa vaan itseään. Ministeri Badur (baritoni) ilmoittaa, että Miranda on heittänyt asukkaille tarkoitetut elintarvikkeet jokeen. Nyt Altidor kiroaa Mirandan, jolloin salamat ja maanjäristykset saavat kaikki kauhun valtaan. Miranda ilmaantuu. Hän kertoo lasten valesurman olleen hänen isänsä edellytys avioliitolle, jotta miehen uskollisuus tulisi testattua. Tuhotut elintarvikkeet olivat petollisen Badurin myrkyttämiä. Nyt Altidor saisi kokea koston: Miranda muuttuu käärmeeksi, valittaa kohtaloaan (lamento, kvintetto kaksoiskuoron kera) ja pyytää, ettei lapsille kerrottaisi tapahtunutta, van heille selitettäisiin äidin lentäneen pois pilven päällä ja palaavan pian takaisin.

III NÄYTÖS

Miranda valittaa, sillä hänen pitäisi elää nyt 200 vuotta käärmeenä. Kuoro lohduttaa, että kohtalo voi vielä muuttua.

1.kuva: Palatsi Téflisissä

Väki juhlii tataarien lopullista kukistamista Armillan ja Canzaden johdolla, mihin myös Pantúl ja Tartagíl osallistuvat. Kuningas saapuu, muttei voi yhtyä iloon, sillä hän ajattelee Mirandaa, jonka sisar, haltijatar Farzana (sopraano saapuu. Tämä kertoo, että Miranda on Kaukasus-vuoren huipulla ja että Demagorgoon suo Altidorille vielä yhden mahdollisuuden kohtalon muuttamiseksi. Kaikki varoittavat Altidoria, ettei Farzanaan voi luottaa; väki seuraa kuningasta, jottei tämä joutuisi pulaan. Lyhyen välisoiton aikana velho Geonca kertoo Demagorgoonille tukevansa Altidoria.

2. kuva: Kaksi rotkon erottamaa ylänköä, toisella temppelin muotoinen hautakammio

Altidor, väki, Armilla ja Canzade lhestyvät temppeliä, jossa kolme hirviötä – jättiläinen Giaromiro, yksisarvinen Liocorno ja härkä Ignivomo – pitävät Mirandaa vankinaan. Farzana osoittaa Altidorille gongin, johon tämä lyö, jolloin hirviöt näyttäytyvät. Altidor voittaa heidät kamppailussa (tanssikohtaus), ja ryntää temppeliin, joka on liekeissä. Valtava käärme pakenee ja palaa hetkessä tuhkaksi.

3. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin takana ja puutarhassa

Kun savu on haihtunut, Mirandan valtakunta tulee näkyviin. Miranda ja Altidor saavat nyt toisensa, ja imettäjät tuovat lapset paikalle. Koko perheen yhdistyttyä Alditrúf, Tartagíl, Albrigòr, Pantúl, Tògrul ja kansa juhlivat onnellita lopputulosta.

ja

Giorgio Federico Ghedini

Giorgio Federico Ghedini (1892–1965) opiskeli ensin Torinossa urkuja, pianoa ja selloa, ja Bolognassa Bossin johdolla sävellystä (diplomi 1911). Hän toimi opettajana tai johtana Torinon konzervatoriossa (1918-37), Arrigo Boito -konservatoriossa (1937-41) ja Milanon Verdi-konservatoriossa (1951-62). Oppilaisiin kuuluivat mm. Guido Cantelli, Claudio Abbado, Luciano Berio ja Niccolò Castiglioni. Ghedini oli vanhan musiikin, Italian renessanssi- ja barokkisäveltäjien (A. ja G. Gabrieli, Monteverdi, Frescobaldi) ihailija, ja hän halusi yhdistää heidän sävelkieltään 1900-luvun musiikkiin. Soitinmusiikki käsittää useita konserttoja ja kamarimusiikin lajeja, mm. kvartettoja.

Oopperoita

Ghedini sävelsi 10 oopperaa, joista tunnetuin on Billy Budd (1949, Torino), opera in 1 atto, Salvatore Quasimodon italiannokseen Herman Melvillen kertomuksen mukaan – saman aiheen sävelsi oopperaksi vähän myöhemmin (1951/2. versio 1964) myös Benjamin Britten. Häneltä on myös kiintoisa teos: Concerto dell’Albatro per violino, violoncello, pianoforte, voce recitante e orchestra, sul testo ”Moby Dick” di Herman Melville (Albatrossikonsertto; 1945, Torino).

Le baccanti (Bakkantit; 1941-44; Milano, 1948) Tullio Pinellin librettoon Euripideen tragedian pohjalta on Ghedinin laadukkain ooppera, jossa säveltäjä käyttää runsaita kuorokohtauksia ja toimintaa, joka perustuu pelkistettyihin liikkeisiin ja eleisiin. Teoksesta löytyy paljon yhteistä Stravinskin Oidipus Rexin kanssa.

Muista oopperoista mainittakoon Maria d’Alessandria (1936), Re Hassan (1938), La pulce d’oro (Kultakirppu, 1940) sekä radio-ooppera Lord Inferno (1952). Seuraavassa aaria Kultakirpusta:

Nino Rota

Nino Rota, alun perin Giovanni Rota Rinaldi (1911–79), oli musiikin ihmelapsi, joka sai valmiksi oratorion ”Johannes Kastajan lapsuus” jo kouluiässä ja johti sen 12-vuotiaana. Hän on toki parhaiten tunnettu Fellini– ja Visconti-elokuvamusiikeistaan, ja kaikkiaan hänen musiikkiaan löytyy yli 150 elokuvasta, mm. Coppolan Kummisetä I–I:sta. Hän opiskeli ensin Milanossa Pizzettin johdolla ja sitten Roomassa Casellan oppilaana. Opintojen päättymisen (1929) jälkeen hän asui Yhdysvalloissa (1930-32), jossa hän sai orkesterinjohdon opetusta maineikkaalta Fritz Reinerilta. Hän tutustui matkallaan myös Coplandiin, Menottiin ja Barberiin. Rota oli Barin konservatorion pitkäaikainen opettaja (1939–) ja johtaja (1950–). Monopolin konservatorio on omistettu hänen muistolleen: Conservatorio Nino Rota (1971–)

Rota oli siten samalla “oikea” säveltäjä, ja hänellä on suuri klassisen musiikin alaan kuuluva tuotanto orkesteri-, kamari- ja vokaalimusiikkia: kolme sinfoniaa, kolme pianokonserttoa, kolme sellokonserttoa, sekä kontrabasso-, fagotti-, pasuuna- ja harppukonsertot. Hän sävelsi lisäksi yhteensä 23 näyttämöteosta, joista viisi on balettia ja 10 kymmenen oopperaa, joista tärkein on Firenzen olkihattu. Se edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin. Toinen usein esitetty ooppera on Aladino e la lampada magica (Aladdinin taikalamppu; 1963-65, Milano 1968). Hän kirjoitti myös yksinäytöksisen radio-oopperan I due timidi (Kaksi arkajalkaa, 1950).

Firenzen olkihattu

Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945; Palermo, 1955), nelinäytöksinen ooppera, on sävelletty Eugène Labichen ja Marc Michelin farssinäytelmän Un chapeau de paille d’Italie pohjalta (1851), libretistinä toimivat säveltäjä ja hänen äitisä Ernesta Rota Rinaldi. Ooppera tapahtuu Pariisissa 1850. Rota: ”Minun musiikkini pitää myöhemmin muistaa rahtusesta nostalgiaa, paljosta optimismista ja hyvästä huumorista.”

Oopperasssa nuori aatelismies Fadinard (tenori) on aikeissa naida Elenan (sopraano), maanviljelijä Nonancourtin (basso) tyttären.

FADINARD
Tunnin päästä olen naimisissa
vain minulle hän tulee olemaan
pikku vaimo joka ilta ja aamu.
Ja hapannaamainen appeni
ei enää, herran kiitos, huuda.
”Kaikki on loppu!
Niitä häitä ei tule!”

Voi jospa tämä päivä olisi jo
ohi ja yö jo langennut:
ja me kahden, vihdoinkin kahden
olisimme onnellisia aamuun asti.

Mutta matkalla kotiin hääpäivänään Fadinardin hevonen syö Beaupertuis’n (baritoni) vaimon, lady Anaiden (sopraano) olkihatun, kun tämä on tapaamassa sotilasrakastajaansa. Jottei ladyn ja rakastajan salainen tapaaminen tulisi ilmi, he vaativat Fadinardia ostamaan uuden samanlaisen hatun samalla kun he majoittuvat Fadinardin huoneistoon odottamaan hattua. Tässä II näytöksen Fadinardin laulu olkihatun etsinnästä:

Lemmenparin oleskelu Fadinardin luona on tuottaa onnettomuuden, sillä hänen yhtäkkiä ilmaantuva tuleva appi-isänsä sekä hääseurue eivät luonnollisestikaan saa nähdä vierasta naista sulhasen kotona. Jatkoapahtumat  pitävät sisällään vaihdettuja henkilöllisyyksiä. Lopulta käy ilmi, että Fanardin kotona on hatturasia, jossa on juuri samanlainen häälahjaksi tarkoitettu olkihattu, joten Elenan asia saa onnellisen käänteen. Fadinard menee naimisiin Elenan kanssa ja Anaide voi jatkaa rakastajansa tapailua ilman paljastumista. Kyseessä on siten todellinen italialainen happy end.

ja

Gian Carlo Menotti

Gian Carlo Menotti (1911–2007) on oopperoillaan (1937–93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, joka Menotti opiskeli Milanon konservatoriossa (1923) ja kirjoitti 11-vuotiaana ensimmäisen oopperansa, joka oli nukketeatterille: La morte di Pierrot (Pierrot’n kuolema). Menotti asui pääosan elämästään Yhdysvalloissa, jonne hän muutti äitinsä kanssa 1928 isän kuoleman jälkeen, ja jossa hän opiskeli sävellystä Curtis-instituutissa Rosario Scaleron johdolla yhdessä Leonard Bernsteinin ja Samuel Barberin kanssa. Lopulta hän toimi itse opettajana instituutissa 1933–1955.

Amerikkalaistumisestaan huolimatta Menotti piti aina Italian kansalaisuuden.  Menotti ei seurannut aikansa moderneja trendejä, vaan edusti yhä italialaista lyyrisyyttä sekä II maailmansodan jälkeistä verismoa. Hänen esikuviaan olivat mm. Musorgski, Puccini ja Kurt Weill. Menotti kirjoitti itse kaikki librettonsa, pääosin englanniksi, minkä lisäksi hän laati niitä myös muille säveltäjille, ennen kaikkea elämäntoverilleen Samuel Barberille, jonka Vanessa-ooppera sai ensiesityksen 1958.

Menotti toimi myös oopperaohjaajana. Hän perusti 1958 ”Spoleton kahden maailman festivaalin” (Festival dei Due Mondi di Spoleto), jossa edistettiin kaikkia taiteita: proosaa, oopperaa, tanssia, marionettiteatteria, puhetaidetta, musiikkia, elokuvaa ja kuvataiteita. Menotti luopui tapahtuman johtamisesta 1993 ja ryhtyi johtamaan Rooman oopperaa (1992–94). Spoleton kaupunki on omistanut hänelle teatterin: Teatro Nuovo Gian Carlo Menotti. Menotti kuoli Monte Carlossa, ja hänen hautansa on Giffordin kaupungissa Skotlannissa.

Muusta tuotannossa tärkeimpiä teoksia ovat baletti Sebastian (1944), pianokonsertto F (1945), sinfoninen runo Apocalypse (1951), viulukonsertto (1952), laulusarja Canti della lontananza (Kaukaisuuden lauluja, 1961), Triple Concerto a Tre (1968), Fantasia sellolle ja orkesterille (1975), sinfonia no. 1 a-molli The Halcyon (1976) ja kontrabassokonsertto (1983).

Oopperoita

Menottin 28 oopperastaan osa on radio- ja tv-oopperoita. Hänestä tuli kuuluisa jo ensimmäisen oopperan ansiosta: Amelia al ballo (Amelia menee tanssiaisiin, 1937) esitettiin Metropolitan-ooppeatalossa. Tunnetuimpia saavutuksia ovat NBC:n tilaama radio-ooppera The Old Maid and the Thief (1939, New York), 1900-luvun jälkipuolen esitetyimpiin kuuluva ooppera The Medium (1946; filmatisointi 1951), The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä Menottin tärkeimpänä oopperana pidetty The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950), jolla hän voitti musiikin Pulitzer-palkinnon. Toisen Pulitzerin hän sai oopperasta The Saint of Bleecker Street (1955). Koominen ooppera The Hero (1976) oli satiiri amerikkalaisesta poliittisesta elämästä, etenkin Watergate-skandaalista. Viimeisin menestysteos on Placido Domingolle sävelletty ooppera Goya (1986).

Vanhapiika ja varas

The Old Maid and the Thief (1939, New York) on alun perin radio-ooppera 14 kohtauksessa Menottin omaan librettoon. Sen ensimmäinen lähetys aalloilla koettiin 22.4.1939 NBC:n New Yorkin lähetyksessä, ja ensimmäinen, yksinäytöksinen näyttämöesitys tapahtui Philadelphiassa 11.2.1941. Jokainen kohtaus sisältää resitatiivin ja aarian, radioversiossa myös puhejohdannon. Saksalainen versio nähtiin 1947 Weimarissa nimellä ”Die alte Jungfer und der Dieb”. (Vieressä Peter Hofferin piirtämä libreton kansi; Archivio Storico Ricordi.)

Juoni

Teos sijoittuu vuoteen 1900 amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Vanhapiika Miss Todd (altto) on usean pienen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtaja. Hän ja palvelustyttö Laetetia (sopraano) lumoutuvat maankiertäjä Bobista (baritoni) ja uskovat että tämä on karannut vankilasta, sillä Toddin ystävätär Miss Pinkerton (sopraano) kertoo eräästä lähellä nähdystä rikollisesta. He ottavat miehen luokseen ja Miss Todd rakastuu tähän. Todd tahtoo tehdä vaikutuksen Bobiin ja alkaa vähitellen antaa tälle rahasummia johtamiensa järjestöjen kassoista. Pian käy ilmi, että Bob on tosiaan maankiertäjä eikä rikollinen, minkä lisäksi miekkonen ei vastaa Toddin rakkauteen. Niinpä Todd menee poliisin pakeille ja yrittää vyöryttää syyn rahojen häviämisestä Bobin niskaan. Palvelusneiti Laetetia ja Bob ovat sillä välin rakastuneet. He pakenevat ja ottavat mukaansa Toddin tavarat. Kun Todd palaa kotiin, hän pyörtyy tajutessaan tapahtuneen.

Meedio

The Medium (1946, New York; filmatisointi 1951) on vähän yli tunnin mittainen kaksinäytöksinen tragedia, jonka filmiversion oli tarkoitus olla film noir -hengessä tehty elokuva. Oopperan nimi osaltaan viittaa ’meedio’-merkityksen ohella ehkä vapaasti tulkittuna myös siihen, että Menotti otti käyttöön oopperoissaan uudet mediat: radion, television ja elokuvan, minkä lisäksi monet oopperat on tarkoitettu pienille (bulevardi-) näyttämöille isojen oopperatalojen sijaan. Menotti sai idean tähän oopperaansa kokemastaan vastaavasta istunnosta Itävallan St. Wolfgang im Salzkammergut’issa 1936. (Yllä Carlo Diappin luonnos The Medium -oopperaan, 1999; Archivio Storico Teatro Regio Torino.)

I NÄYTÖS: Meedion seurusteluhuone

Monica, Baban tytär, ja mykkä palvelija Toby, joka on pelastettu ”Budapestin kaduilta”, somistautuvat. Euroopasta emigroitunut Baba pitää nimellä ”Madame Flora” istuntoja, joissa hän kutsuu kuolleita esiin – ja tienaa toiminnastaan sievoisasti rahaa. Aviopari Gobineau, säännölliset vieraat istunnoissa, tulevat mukanaan rouva Nolanin. Valot sammuvat, Toby hoitelee salaista konetta ja Monica esittää himmeässä valossa poismenneen ääntä ja esiintymistä, rva Nolanin tytärtä, sitten kaksivuotiaana hukkunutta Gobineaun poikaa. Baba huutaa yhtäkkiä: hän tuntee jääkylmän käden kaulallaan ja keskeyttää istunnon. Tehdään sopimus uudesta istunnosta. Mme Flora selittää istuntojen olevan huijausta. Kolme asiakasta uskovat, että heidän emäntänsä ajatukset ovat utuisia ja he lähtevät. Baba haluaa vierittää syyn tapahtuneesta Tobylle. Kun Toby kätkeytyy nukketeatterin taaksa, Baba seuraa perässä, mutta Monica pelastaa hänet. Baba tuntee huonoa omatuntoa huijaustensa vuoksi ja turvautuu yhä enemmän alkoholiin.

Monica’s dark lullaby ”The Black Swan”

II NÄYTÖS: Muutamaa päivää myöhemmin

Baban lähdettyä talosta Monicalla ja Tobylla on hellä kohtaus. Kun he tanssivat valssia, Monica viestii Tobylle rakkaustunnustuksen. Baba ryntää sisään ja haluaa Tobyltä tunnustuksen: oliko tämä laskenut kylmä kätensä hänen kaulalleen vai ei. Gobineaut ja Nolan tulevat uudestaan istuntoon. Flora selittää, että kaikki on vain valetta, mutta asiakkaat eivät usko tätä vaan jäävät taloon. Baba ajaa kaikki ulos ja alkaa juoda, kunnes nukahtaa. Kun Toby etsii Monicaa, Baba herää. Toby piiloutuu esiripun taakse, ja kun kangas liikkuu, Baba joutuu kauhun valtaan. Hän ampuu ja Toby haavoittuu kuolettavasti. Monica juoksee hakemaan apua. Baba luulee päihittäneensä henkimaailman edustajan, mutta on oopperan loppuun saakka epävarma, josko hän on osunut sellaiseen. Ooppera loppuu sanoihin: ”Olitko se sinä?” (Was it you?).

”Monica’s Waltz” (Monica)

”Afraid, am I afraid?” (Baba)

Puhelin eli Rakkautta kolmisin

The Telephone, or L’amour à trois (1946; New York, 1947) on yksinäytöksinen opera buffa, kestoltaan noin 20 minuutia. Teoksessa on kaksi roolia: Lucy (sopraano) ja Ben (baritoni).

Juoni

Ben tulee lahja mukanaan Lucyn asuntoon aikomuksenaan kosia tätä ennen lähtemistään matkalle. Huolimatta useista yrityksistä puhua Lucylle ja tehdä tälle kysymys suostumuksesta, Lucy on ehtimisiin varattuna puhelimen soittoja seuraaviin keskusteluihin. Puhelujen välissä, kun Lucy poistuu huoneesta, Ben yrittää jopa katkaista puhelimen johdon, onnistumatta kuitenkaan puuhassa. Jottei myöhästyisi junasta, Ben jättää asunnon ehtimättä kysyä naimisiin menosta. Hän tekee vielä viimeisen yrityksen ja soittaa Lucylle puhelinkopista ja kertoo tälle ehdotuksensa. Lucy suostuu, ja molemmat laulavat puhelinlinjoja pitkin lemmendueton, ja Lucy varmistaa, että Ben muistaa varmasti hänen puhelinnumeronsa.

Konsuli

The Consul (1949; Philadelphia, 1.3.1950) on kolminäytöksinen, reilut kaksi tuntia kestävä Menottin ensimmäinen täysimittainen ooppera. New Yorkissa (15.3.1950–) Philadelphian ensi-illan jälkeen Konsuli näytettiin jopa 269 kertaa kahdeksan kuukauden sisällä. Oopperan aihe oli ajankohtainen, sillä Yhdysvallat esti 1950-luvun alussa ei-amerikkalaisten tiedemiesten pääsyn maahan. Ooppera tapahtuu jossain määrittelemättömässä eurooppalaisessa totalitaarisessa maassa. Teoksen pohjalla on lehtikirjoitus vuodelta 1947, joka kertoo itsemurhan tehneestä puolalaisesta tämän epäonnistuttua viisumin saamisessa Yhdysvaltoihin.

Juoni

I NÄYTÖS

1. Kohtaus

Poliittinen toisinajattelija John Sorel pakenee salaista poliisia. Hänen Magda-vaimonsa ja äitinsä piilottelevat häntä kotona. Poliisi saapuu ja etsii, muttei löydä miestä. John aikoaa paeta rajalle ja etsiä konsulaattia saadakseen viisumin lähteäkseen maasta. Hän odottaisi rajalla, kunnes hänen äitinsä, vaimonsa ja lapsensa ovat turvassa.

2. Kohtaus

Monet ihmiset odottavat viisumia. Magda anoo viisumia, mutta sihteeri ei voi luvata mitään, joten hän liittyy joukkoon. Tarvitaan paljon paperityötä, ja viisumin saanti on pitkä prosessi. Samat ihmiset odottavat konsulaatin toimistossa päivä toisensa jälkeen ilman viisumin myöntämistä.

II NÄYTÖS

1. Kohtaus

Lapsi on sairas, ja äiti laulaa sille kehtolaulua. Poliisi yrittää saada Magdalta tietoa tämän miehen liittolaisista, mutta Magda kieltäytyy. Johniöta saapuu viesti kiiruhtamisesta viisumin kanssa.

2. Kohtaus: Konsulaatti

Magda on epätoivoinen konsulin näkemiseksi. Viisumia odottava taikuri yrittää tehdä vaikutuksen sihteeriin ja hypnotisoi koko väen saaden ihmiset uskomaan olevansa tanssiaisissa, mutta hän saa aikaan vain pelotusvaikutuksen. Magda puhkeaa ahdistuneeseen vuodatukseen sihteeriä kohtaan, jolloin hän saa vastauksen, että konsuli ottaa vastaan sen jälkeen, kun muuan tärkeä vieras on hoitanut asiansa. Vierailija on poliisipäällikkö, joka saa kauhistuneen Magdan pakenemaan.

III NÄYTÖS

1. Kohtaus

Magdan lapsi ja anoppi ovat kuolleet. Konsulin toimistossa Magda saa tietää, että John riskeeraa elämänsä ja paluunsa vaimonsa luo. Rikas nainen saapuu ja saa heti viisumin. Magda ajattelee itsemurhaa suojellakseen Johnia ja lähtee konsulaatista. Kun toimisto on sulkeutumaisillaan, John saapuu mutta poliisi kintereillään. Poliisi pidättää Johnin, ja sihteeri yrittää tavoittaa puhelimella Magdan.

2. Kohtaus

Epätoivoisena kaiken koetun jälkeen Magda sytyttää kaasulieden surmatakseen itsensä. Sitten puhelin soi, kun sihteeri yrittää tavoitella Magdaa.

ja

Goya

Goya (1986, Washington) on kolminäytöksinen, vajaat kaksi tuntia kestävä ooppera, joka tapahtuu 1700-luvun lopussa Espanjassa ja 1800-luvun alussa sekä Bordeaux’ssa 1828. Oopperan aiheena on kuuluisan espanjalaisen maalari Francisco de Goyan (1746–1828) elämä. (Vieressä Goyan 1795 maalaama Alban herttuattaren [1762–1802] muotokuva; Liria Palace, Fundación Casa de Alba, Madrid.)

I NÄYTÖS

1. Kuva

Vanhana ja kuurona Goya muistelee elämänsä. Nuorena miehenä Madridissa hän rakastui kapakan palvelustyttöön

2. Kuva

Seuraavana aamuna neito kertoo olevansa Alban herttuatar. Espanjan kauneimpana herttuatar on tilannut muotokuvansa Goyalta.

II NÄYTÖS

Kun herttuatar on kokonaan omistautunut Goyalle, kuningatar on täynnä kateutta. Lisäksi herttuatar suututtaa kuningattaren, kun herttuattaren kuusi kamarineitoa kantavat samanlaista asua kuin kuningatar. Niinpä pääministeri Godoy, kuningattaren rakastaja, pakottaa maalarin osoittamaan ehdotonta uskollisuutta hoville. Goya suostuu tähän ja herttuatar jättää Goyan myöntyväisyytensä vuoksi. Alba hylkää Goyan hänen inhimillisen heikkoutensa vuoksi.

III NÄYTÖS

1. Kuva

Goya havaitsee liian myöhään joutuneensa kuningattaren ja herttuattaren välisen valtakamppailun uhriksi. Hän vetäytyy omistautuakseen taiteelleen. Kun kuningatar on myrkyttänyt Alban, hän makaa kuolinvuoteellaan ja haluaa nähdä viimeisen kerran Goyan, joka ei kuitenkaan ehdi perille ajoissa. Herttuattaren kuoleman jälkeen Goya pahoittelee. ettei ole elänyt oikein eikä ole tehnyt mitään ihmisten elinolojen parantamiseksi, kun hän on vain maalannut kuvia.

2. Kuva

Yksinäisenä ja kuurona Goya elää viimeiset aikansa Bordeaux’ssa. Epäilyssään väärin elämisestä hän omistaa loppuaelämänsä menneiden tapahtumien muistelulle. Alba ilmestyy hänelle viimeisellä hetkellä ja sanoo, että maalarin kuvat ovat toteuttaneet korkeampia päämääriä. Goya kuolee.

ja

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös