Montemezzistä Menottiin
10.2.2026 (Päivitetty 10.5.2026) / Murtomäki, Veijo

Italo Montemezzi

Italo Montemezzi (1875-1952) oli kotoisin Veronan liepeiltä ja sävelsi yhdeksän oopperaa, joista ensimmäinen on jäänyt esittämättä ja viimeinen jäi kesken. Näissä Wagner– ja Strauss-vaikutteet ovat tuntuvilla, samoin Debussyn kolorismi. Hänen oopperoistaan tunnetuin on L’amore dei tre re (Kolmen kuninkaan rakkaus; Milano, 1913), poema tragico in tre atti, Sem Benellin (1910) symbolistiseen, Maeterlinck-henkiseen näytelmään. Muita keskeisiä oopperoita ovat La nave (Laiva; Milano, 1918), tragedia in un prologo e tre episodii, Tito Ricordin muokkaamaan Gabriele d’Annunzion tekstiin ja L’incantesimo (Loitsu, 1943). Orkesteriteoksista ovat keskeisiä sinfoniset runot Paolo e Virginia (1929) sekä sodassa hävinneelle kotimaalle sävelletty Italia mia (1944).

Kolmen kuninkaan rakkaus

Ennen kuin toiminta alkaa, 40 vuotta aiemmin pohjoisesta tullut Archibaldo oli valloittanut Italian ja huudattanut itsensä Alturan kuninkaaksi. Rauhan takaamiseksi hän on päättänyt, että Aviton kihlatusta Fiorasta on tuleva hänen poikansa Manfredin puoliso. Archibaldosta on tullut vanha ja sokea, mutta hän tajuaa kaiken, mitä lähellä tapahtuu.

Ooppera tapahtuu 900-luvulla Pohjois-Italiassa, jossa kuningas Archibaldon (basso) poika Manfredo (baritoni) on mennyt naimisiin hangoittelevan Fioran (sopraano) kanssa, joka kuitenkin rakastaa ruhtinas Avitoa (tenori). Kun sokea Archibaldo tapaa Fioran Aviton kanssa, tietämättä kuka hänen poikansa kilpailija on, surmaa hän Fioran ja voitelee tämän huulet myrkyllä, joka tappaa sitten myöhemmin Aviton ja Manfredon. (Vieressä Gian Giuseppe Mancinin laatima näyttämäkuva, 1913; Archivio storico Ricordi.)

Musiikki

Oopperan alussa Archibaldo muistelee mennyttä 40 vuotta.

ARCHIBALDO
Italia! Italia… è tutto il mio ricordo!
Son quarant’anni che discesi in questa
bella serra di fiori; e sento ancora
le mie narici dilatarsi al fiero ricordo!
Giovani ardenti eravamo
e bene esercitati alla conquista!
Ed in noi tutti era la volontà
possente come una mazza di ferro.
Tornavano da questa terra alcuni
dei nostri e, nella lingua scalpitante
metallica di nostra gente, ai cieli
esaltavano questa prezïosa
gemma; ed il bel nome d’Italia a noi
squillava forte come lusinga
d’una marcia di guerra…
Finalmente
il re nostro di noi scelse i migliori;
e movemmo: masnada scintillante
argentea verde e d’oro come serpe
immane che si desta e si divincola
dall’ombra e muove, risuonando, al sole.

Manfredon ja Fioran duetto antaa ymmärtää, että miehet toistuvat poissaolot sotimassa olisivat Fioralle tuskallisia, mutta ne antavat mahdollisuuden neidon todellisen rakkaan tapaamiselle.

Manfredo
Dimmi, Fiora, perché ti veggo ancora
così chiusa dinanzi al mio dolor?…
Io parto, Fiora, io parto ancora, ancora…
E son così scosso che mi par
per un viaggio eterno, di partire…

Fiora
Mio signore, v’ho detto che la vostra
partenza così prossima turbò
a gioia che ebbi dal vostro ritorno…
E perciò son così, senza parole…
Io poco vi conosco, ché voi siete
sempre lontano; e quando ritornate
pur mi dite: fra poco partirò.

Avitolla ja Fioralla onkin Tristan-vaikutteinen lemmenduetto “Come tremi, diletto!” (Miten värisetkään, rakas!) toisessa näytöksessä, mikä johtaa sitten katastrofiin.

Fiora
Come tremi, diletto!…

Avito
L’amor tuo,
che mi ricopre tutto, ora mi fa
sentire il gelo della solitudine…

Fiora
(carezzosa: tutto dimenticando)
Pensando a Fiora, non dormivi più…

Avito
(quasi imitandola)
Pensando a Fiora, non vivevo più…

Fiora
Mio diletto!…

Avito
Guarda in su…
Siamo in cielo… si naviga nel cielo…
Si molleggia sull’etere…

Fiora
(come in sogno)
Nel cielo…

 

Franco Alfano

Franco Alfano (1875–1954) syntyi Napolissa ja opiskeli S. Pietro a Majella – konservatoriossa. Sittemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Leipzigissa Hans Sittin ja Salomon Jadassohnin johdolla sekä työskenteli Berliinissä. Hän tapasi siellä ihailemansa Edvard Griegin, ja sävelsi uransa varrella useita kamarimusiikki- ja orkesteriteoksia, mm. kaksi sinfoniaa, sekä Folies-Bergère -teatteriin kolme balettia ja muutaman laulusarjan. Hän toimi Bolognan, Torinon ja Pesaron Rossini-konservatorion rehtorina (1918-1950). Hänen jälkimaineensa on kärsinyt läheisestä suhteesta Mussoliniin.

Parhaiten Alfano tunnetaan parhaiten Puccinin Turandotin hienosta täydennystyöstä (1926). Hän sävelsi kuitenkin myös kymmenen oopperaa (1896-1949), joista eräät ovat vakiinnuttaneet asemansa 1900-luvun alkupuolen italialaisessa ohjelmistossa. Melko tuntemattomiksi ova jääneet varhaiset oopperat Miranda (1896) sekä arabialainen fantasia La fonte di Enschir (1898). Menestyneitä ovat olleet suosittu, vuoteen 1951 mennessä 1000 esitystä saanut Risurrezione (Ylösnousemus, 1904), jonka Alfano sävelsi siirryttyään 1898 Pariisiin. Myöhäisinä mestariteoksina on pidetty oopperoita La leggenda di Sakùntala (Sakuntalan legenda, 1920) intialaisen 400-luvun näytelmän mukaan sekä E. E. A. Rostandin näytelmään (1897) perustuva Cyrano de Bergerac (1936). Alfanon tyyliä leimaavat vaikutteet R. Straussilta, venäläisiltä säveltäjiltä sekä Debussyltä ja Ravelilta.

Ylösnousemus

Risurrezione (Ylösnousemus; Torino, 1904; rev. Berliini, 1909) on nelinäytöksinen dramma lirico Cesare Hanaun ja Camillo Antona Traversin librettoon Tolstoin romaanin (1899; suom. Arvid Järnefelt, 1899) mukaan. Ooppera tapahtuu Venäjällä ja Siperiassa 1800-luvun lopussa. Musiikista löytyykin venäläisiä piirteitä: kansanomaisia pääsiäissävelmiä sekä Siperiaan karkotettujen lauluja, vaikakkin Katjušan hahmo ja rakkaustarina ovatkin keskiössä (vrt. Massenet’n ja Puccinin Manon [Lescaut]). Alfanon teos tulee lähelle Umberto Giordanon oopperaa Siberia (1903) sekä Fedora (1898). Myös Leoncavallon Zingari (1912) kertoo venäläistä kirjallisuutta kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta.

Synopsis

I NÄYTÖS: Täti Sofian luona

Ruhtinas Dimitri Ivanovitš Nekljudov (tenori) ottaa jäähyväiset tädistään Sofia Ivanovnasta (mezzosopraano) ennen lähtemistään sotaan. Hänen vanha ystävättärensä Katerina Mihailovna eli Katjuša (sopraano), nuori orpo talonpoikaistyttö on nyt Dimitrin tädin Sofia Ivanovnan kumppani. Dimitri on ylionnellinen tavatessaan taas Katjušan, ja sinä yönä hänestä tulee neidon rakastaja. Seuraavana päivänä hän lähtee sotaan.

II NÄYTÖS: Pikkukaupungin asema

Sofia on ajanut raskaana olleenKatjuša ulos talosta, ja Dimitrin kanssa saatu lapsi on kuollut. Hän odottaa huolestuneena Dimitriä, jonka on määrä ohittaa asema. Mutta kun Katjuša näkee Dimitrin prostituoidun seurassa junassa, hänen rohkeutensa pettää ja hän pysyy piilossa, kunnes poistuu paikalta sydän lävistettynä.

III NÄYTÖS: Vankila Pietarissa

Katjuša on murtunut tultuaan hylätyksi ja menetettyään lapsensa, minkä vuoksi hän ajautuu irstailuun. Hän sekaantuu rikoksen ja vaikka on syytön, hänet tuomitaan oikeudessa murhasta ja karkotettavaksi Siperiaan. Ennen lähtöä katuva Dimitri on tullut tapaamaan häntä selliin ja ehdottaa avioliittoa. Mutta Katjuša on niin surkean epätoivon tilassa, että hän torjuu kaiken lohdutuksen.

IV NÄYTÖS: Siperiaan vievällä tiellä

Katjuša on saanut takaisin aiemman suloisen tyttömäisyytensä. Ruhtinas Dimitri saapuu. Poliittinen vanki Simonson Ivanovitš (baritoni) paljastaa rakastavansa Katjušaa ja tahtoo saada avioitumiselle Dimitrin suostumuksen. Dimitri sanoo Katjušan olevan vapaa tekemään valintansa. Dimitri näyttää Katjušalle kirjeen, jossa ilmoitetaan tämän tuomion peruuttamisesta. Hän kertoo Katjušalle myös Simonsonin rakkaudesta ja antaa Katjušan valita vapaasti heidän välillään. Vaikka Katjuša rakastaa yhä Dimitriä, hän pyytää tätä lähtemään ja liittyy Simonsoniin.

Musiikki

Alfanon musiikki ei perustu niinkään suljetuille numeroille kuin virtaavalle ”rytmiselle proosalle”, vapaalle epäsymmetriselle rakenteelle – unohtamatta hänen napolilaista koulutustaan, jolle on ominaista tietty melodinen lyyrisyys. Ranskalaisuus kuuluu modaalisissa kuluissa sekä kokosävelasteikon käytössä – jota tosin löytyy venäläisestä oopperastakin alkaen Glinkan Ruslan ja Ljudmilasta.

I NÄYTÖS

Lyhyen johdannon kansanomais-tanssillinen musiikki palaa usein oopperan kuluessa.

Pääsiäissävelmää ”Kristus on ylösnoussut” lauletaan alussa.

Dimitri esittäytyy ariosolla, jossa hän muistelee vanhan huoneensa elähdyttämänä aiempia aikoja: ”Si, la ravviso la mia cara stanza ”

Katjušan ja Dimitrin duetto ”Qualcun giù in giardino?… È Katioucha!…”, jonka aikana he tapaavat ensin puutarhassa jossa Dimitri tunnustaa rakkautensa, kunnes Katjuškakin lankeaa yhteiseen illuusioon, kun taas Dimitriä voi pitää itsepetokseen sortuvana viettelijänä hyvästä tahdostaan holimatta.

 

II NÄYTÖS

Näytös aukeaa suruisen ankealla preludilla, kun Katjuša odottaa junaa saapuvaksi ystävänsä Annan kanssa.

Katjušan aaria ”Dio pietoso, fa ch’ei venga alfin” perustuu II näytöksen Preludin musiikille. Kun Dimitri ei tule ulos junasta, Katjušan on surun murtama. Viime hetkellä Dimitri kuitenkin ilmaantuu ja pyytää Katjušaa junaan – mutta kaikki on liian myöhäistä.

Aarian loppu on epätoivoinen.

III NÄYTÖS

Pidätettyjen naisvankien laulua. Katjuška on saanut 20 vuoden tuomion Siperiaan.

Vanginvartija pitää nimenhuudon ja vangit raahustavat hitaasti suruisan melodian soidessa kappeliin.

Dimitri saapuu ja näkee lohduttoman tilanteen, jossa ”kaikki toivo kuolee”. Hän yrittää lohduttaa neitoa ariosossaan ”Piangi, si, piangi”, mutta Dimitrin pelastusyritys ei onnistu.

IV NÄYTÖS

Soolo-oboe luo vaikutelman Siperian jääkylmästä maisemasta.

Rakastuneen Simonsonin aaria ”Quando la vidi, una voce mi disse”

Katjušan ja Dimitrin päätös- ja eroduetto: ”Ed ora, va… parti!… Son felice!!!”

Alun pääsiäismusiikin paluu luo vaikutelman lunastuksesta.

 

Sakuntala

Sakùntala tai La leggenda di Sakùntuala (Sakuntalan legenda; 1921, Bologna) on kolminäytöksinen dramma lirico säveltäjän omaan librettoon, joka perustuu sanskriitin kielisen lähteeseen, runoilija Kālidāsa draamaan Abhijñānaśākuntalam (400-luku jaa.). Oopperaa pidetään Alfanon parhaimpana, vaikka sitä on ani harvoin estetty näyttämöllä, radiossa muutamia kertoja. (Viereinen kuva: Raja Ravi Varman (1848–1906) maalaus Sakuntala katsoo taaksepäin rakastajaansa Dushyantaan.) Alfonson teos on enemmän mysteeri kuin perinteinen ooppera, ja sitä onkin kutsuttu ”Italian Parsifaliksi”.

Oopperan musiikki on varsin modernia harmonisesti: se sisältää muunnesointuja, lisättyjä säveliä soinnuissa sekä yllättäviä sointuyhdistelmiä. Orientaalinen kolorismi on tulosta harpun, huilun ja lyömäsoittimien käytöstä, orkestraation värikkyyydestä. Musiikki on parasta, mitä ei vain italialaisessa, vaan koko eurooppalaisessa oopperamusiikissa 1900-luvun alkupuolella voi löytää.

Orientaalisen tapahtumapaikkansa puolesta Alfanon ooppera on sukua Albert Rousselin oopperalle Padmàvatî, joka sai kantaesityksen vasta 1923. Eräs suoraan samaa aihetta käsittelee Karl Goldmarkin Sakuntala-alkusoitto (1865).

Juoni

I NÄYTÖS

Aamun sarastaessa kaukaisia kuninkaallisen metsästysretken ääniä kuuluu metsästä. Kuningas Dushyanta (tenori) ajaa takaa gasellia ja ajautuu erilleen seurueesta törmätäkseen Nuoreen erakkoon (tenori). Erakko pyytää kuningasta olemaan surmaamatta gasellia, koska se on pyhä eläin. Kuningas säästää eläimen ja lupaa erakolle suojelustaan. He odottavat saapuvaksi johtajaansa suurta tietäjää, joka on ollut pitkällä pyhiinvaelluksella. Hänen suojattinsa Sakuntala (sopraano) on temppelin vartija yhdessä ystäviensä Priyâmvadan (mezzosopraano) ja Anùsuyan (sopraano) kanssa. Nähdessään neidon kuningas rakastuu tähän ja jättää tälle sormuksen panttina rakkaudestaan ennen palaamista palatsiin.

Alkusoitto antaa heti kuvan sävelkielen uutuudellisuudesta.

Kuninkaan rakkauden syttyessä Alfano lainaa Puccinin La bohèmen tekstisäettä:

Sakuntala vastustelee pitkään Kuninkaan intohimoisia kosintoja, sillä hänelle temppelin vartijana moinen ei ole sopivaa. Lopulta Kuningas ottaa Sakuntalan lähes väkisin, mitä tosin seuraa sitten pitkä hurmioitunut duetto.

 

II NÄYTÖS

Sakuntala, Priyamvada ja Anusuya on valmistelemassa uskonnollista juhlaa. Sakuntala on niin poissa tolaltaan kuninkaan kohtaamisesta, ettei hän avaa temppelin porttia mahtavalle askeetikko Durvasasille (basso). Tämä kiroaa raivoissaan Sakuntalan ja ilmoittaa, ettei kuningas muista häntä näkemättä ensin neidolle lahjoittamaansa sormusta. Erakkojen johtaja Kanva (basso) saapuu ja kertoo tietävänsä Sakuntalan suhteesta Dushyantaan.

Kun Sakuntala odottaa Kuningasta saapuvaksi, hän laulaa tälle kauniin ”Pilvilaulun” Canzone della nuvola),

jolla hän lähettää rakastetulleen hellät terveiset.

III NÄYTÖS

Kuninkaallisessa palatsissa kuningas on joutunut kirouksen alaiseksi, ja hän seuraa tanssimista ja laulamista. Hänelle kerrotaan Nuoren erakon saapumisesta hunnutetun naisen kera. Sakuntala odottaa lasta ja hänen on mentävä kuninkaan luo kertomaan uutisesta Harita (basso) ja Nuoren erakon kanssa. Sakuntalan kasvatti-isä Kanva on hyväksynyt avioliiton Kuninkaan kanssa.

 

Kuningas ei muista mitään aiemmin tapahtuneesta eikä tunnista Sakuntalaa, mikä on häväistys pyhää miestä kohtaan. Sakuntala aikoo näyttää sormuksen kuninkaalle mutta huomaa sen kadonneen, jolloin hän poistuu hätääntyneenä palatsista. Muuan Kalastaja (tenori) on löytänyt sormuksen, ja vartijat vievät hänet palatsiin. Nähdessään sormuksen kuninkaan muisti palaa ja hän etsityttää Sakuntalaa palatsiin, mutta liian myöhään, ja Kuningas on epätoivoinen.

Sakuntala on heittäytynyt nymfien lampeen ja hävinnyt liekkipilveen, mutta neidon lohduttava ääni kuuluu kaukaisuudesta.

Sakuntala anteeksi kuninkaalle anteeksi ja luovuttaa tälle heidän poikansa, ikuisen rakkauden hedelmän, josta on tuleva koko maailman hallitsija.

 

Muita oopperoita

Parin kolmen menestysoopperan lisäksi Alfano sävelsi heti Risurrezionen (1904)  jälkeen kolminäytöksisen teoksen L’ombra di Don Giovanni (Don Juanin varjo; Milano, 1914), dramma lirico, Ettore Moschinon librettoon, ja se odottaa yhä löytämistä uudelleen. Muita oopperoita ovat yksinäytöksinen koominen ooppera Madonna Imperia (Torino, 1927), commedia musicale, Balzacin tekstiin sekä keskiluokan realismia kuvaavan teoksen kolminäytöksinen Il Dottor Antonio (Lääkäri Antonio; Rooma, 1949), opera, Mario Ghisalbertin librettoon.

Viimeinen lordi 

L’ultimo Lord (Napoli, 1930) on kolminäytöksinen semiseria Ugo Falenan ja Arturo Rossaton librettoon Frances Hodgson Burnettin lastenromaanin Little Lord Fauntleroy (”Viimeinen lordi, kuninkaan lapsi”, 1886) pohjalta. Se kertoo hemmoitellusta lapsesta.

Cyrano de Bergerac

Cyrano de Bergerac (Rooma, 1936) on nelinäytöksinen commedia eroica Henri Caïnin librettoon Edmond Rostandin näytelmän (1897) italiannoksen mukaan (suom. mm. Pekka Lintu, 1993). Se kertoo kuuluisasta 1600-luvulla eläneestä runoilijasta ja näytelmäkirjailijasta (1619-1655). Alfano tavoittaa oopperassaan tuon ajan ranskalaisen musiikin deklamaation ja olemuksen.

Gabriel Dupont

Gabriel Dupont (1878–1914) syntyi Caenissa ja hän oli ranskalainen säveltäjä, joka opiskeli Pariisin konservatoriossa 15-vuotiaasta lähtien mm. Guilmantin, Massenet’n (1894-1896) ja Widorin (1897-1903) johdolla ja jonka tyylissä on yhtymäkohtia Franckin, Debussyn ja Massenet’n musiikkiin. Dupont luetaan myös osaksi italialaisen musiikin historiaa, sillä hän voitti 1903 Sonzognon sävellyskilpailun veristisellä, kaksinäytöksisellä  oopperallaan La cabrera (Vuohipaimenetar; 1904, Milano), dramma lirico/drame lyrique, Henri Cainin librettoon. Hänen toinen oopperansa La Glu (Liima, 1909) hyödyntää bretagnelaista kansanmusiikkia. Varhaiseen kuolemaan johtaneen tuberkuloosin jälkeen hänen kaksi muuta oopperansa esitettiin vasta postuumisti: La Farce de cuvier (1911) ja orientalistinen Antar (1914).

La cabrera

Ooppera tapahtuu Espanjan baskialueella Guipuzcoan pienessä kylässä lähellä San Sebastiania 1890-luvulla, espanjalais-amerikkalaisen sodan aikana, jossa sodittiin Kuuban omistuoikeudesta. Henkilöt ovat:

*Amalia (sopraano), vuohipaimen
*Teresita Aranjez (mezzosopraano), Pedriton äiti
*Juana (sopraano) & Rosario (mezzosopraano), nuoria naisia
*Pedrito (tenori), Espanjan laivaston matruusi
*Juan Cheppa (baritoni), pormestarin poika
*Riosso (basso), kalastusaluksen omistaja
*Joaquin (tenori), merimies

Avausalkusoitto on raskas ja ennakoi tragediaa. Oktaaviunisonoteema liittyy Cabreraan ja hänen työnsä raskauteen.

Pedrito on ollut sotimassa neljä vuotta Kuubassa ja palaa nyt kotiin. Äiti haluaa estää Pedriton ja Amalian rakkauden. Kylän muut naiset pilkkaavat La Cabreraa ja irvailevat Pedritoa La Cabreran lapsen kummisedäksi, mikä saa Amalian surun valtaan.

Rakastavaisten jälleennäkemistä sumentaa se, että Pedriton äiti oli mustasukkaisuudessaan koko ajan salannut miehen viestit La Cabreralle.

Pedrito vannoo uneksineensa rakkaansä läsnäolosta joka yö ja haluaa nyt naimisiin, minkä La Cabrera tietää mahdottomaksi äidin vastustuksen vuoksi, etenkin tämä oli vain halveksinut ja haukkunut mahdollista miniäänsä. Pedriton poissaollessa lisäksi pormestarin poika Juan Cheppa oli herkeämättä piirittänyt La Cabreraa ja vietellyt tämän – joten La Cabreran lapsi ei olekaan Pedriton vaan tuon lurjusJuan Cheppan. Kuullessaan tapahtuneesta Pedrito pitää suhdetta La Cabreraan loppuneena.

Näytösten välisoitto, Intermezzo sinfonico, kuva yksin lapsensa kanssa jääneen Amalian epätoivoa ja alistumista., kun hän vaeltaa kylästä ylös vuorelle.

II näytökse alussa väki ja Juan Cheppa tanssivat 5/8-rytmissä olevaa baskilaista zortzigo-tanssia.

Kapakassa on käynnistyä tappelu Pedriton ja Juan Cheppan välillä, mutta muut estävät sen, jolloin onnensa menettänyt Pedrito jää ulkopuolelle muun seurueen. Myös La Cabrera pitää koko kaupunkia ”rumana sairashuoneena” ja mieli on täynnä kuoleman ajatuksia.

Rakastavaiset tapaavat vielä katkerissa tunnelmissa, jolloin La Cabrera ilmoittaa lapsen kuolleen, mistä hän syyttää Pedriton torjuvaa käytöstä.  Lopulta he kuitenkin sulavat anteeksiantoon ja rakkauden tunnustukseen.

Loppu on katkeransuloinen, sillä pitkän rakastavan syleilyn päätteeksi Amalia vaipuu maahan ja kuolee tyrmistyneen Pedriton edessä.

ja

Domenico Alaleona

Domenico Alaleona (1881–1928) oli merkittävä musiikkitieteilijä ja musiikinteoreetikko, joka jakoi oktaavin viiteen yhtä suureen osaan ja kehitti soittimen nimeltä pentafoninen harmoni. Hän ehti säveltää 600 teosta, mukaan luettuna kaksinäytöksisen oopperan Mirra (Rooma, 1920) Vittorio Alfierin näytelmään. Ooppera tapahtuu antiikissa. Mirra on Kyproksen kuninkaan tytär, joka on rakastunut isäänsä ja hylättyään sulhonsa surmaa itsensä. Musiikki edustaa italialaista ekspressionismia ja kuolemalla mässäilyä Schönbergin tapaan. Oopperassa on jälleen suosittu intermezzo.

Gian Francesco Malipiero

Gian Francesco Malipiero (1882–1973) sävelsi 36 oopperaa ja musiikkiteatteriteosta (1909-71), joissa hän kapinoi maansa oopperaperinnettä vastaan, etenkin sen verismo-vaihetta. Vaikka Dallapiccola piti Malipieroa “Italian merkittävimpänä musiikkihenkilönä Verdin jälkeen”, hänet tunnetaan pikemminkin vanhan musiikin editoijana kuin säveltäjänä. Ratkaisevia vaikutteita omalle säveltäjyydelleen hän saikin tutkimalla ja kopioimalla Monteverdin ja Frescobaldin käsikirjoituksia. Hän toimitti Monteverdin koko tuotannon julkaisun ja suuren määrän Vivaldin konserttoja.

Malipiero opiskeli vuoronperään Venetsiassa ja Bolognassa Marco Antonio Bossin johdolla, minkä jälkeen hänestä tuli sokean säveltäjä Antonio Smareglian assistentti. Hän asui ajoittain myös Berliinissä ja Pariisissa, jossa hän tutustui aikansa tärkeimpiin säveltäjiin ja koki Stravinskin Kevätuhrin ensiesityksen 1913. Hän joutui Caporetton kuuuisan taistelun (1917) jälkeen pakenemaan Venetsiasta Roomaan. Hän perusti Alfredo Casellan ja Gabriele d’Annunzion kanssa Corporazione delle Nuove Musichen (1923), ja oli hyvää pataa Mussolinin kanssa ennen 1933 tapahtunutta välirikkoa, kun hän sävelsi Luigi Pirandellon kertomuksen ”Vaihdetun pojan tarina” (La favola del figlio cambiato). Malipiero toimi Parman konservatorion sävellyksen professorina (1921-24) sekä Venetsian musiikkikoulun johtajana (1939-52). Hänen oppilaisiinsa kuului mm. Luigi Nono, Bruno Maderna ja Roger Sessions.

Musiikki

Malipiero sävelsi 17 teosta, joita hän kutsui sinfonioiksi, vaikkakin vain 11 niistä on numeroituja. Varhaisvaiheessa hän ei halunnut käyttää ’sinfonia’-nimitystä niiden itävaltalais-saksalaisen traditioon sitoutumisen vuoksi, koska hän tahtoi hylätä tuon perinnön liittymällä mieluummin omaan italialaiseen musiikkitaustaansa (tosin ’sinfonia’ oli alun perin italialaisen musiikin laji 1500-luvun lopulta lähtien!). Varhaisia poikkeuksia ovat pikemmnkin sinfonisen runon alalajiin kuuluvat teokset: Sinfonia degli eroi (Sankarien sinfonia, 1905), Sinfonia del mare (Meren sinfonia, 1906) sekä Sinfonie del silenzio e della morte (Hiljaisuuden ja kuoleman sinfoniat, 1909–1910). Isoja orkesteriteoksia on noin 50: sinfonioiden lisäksi baletteja, konserttoja ja vapaita orkesteriteoksia; lisäksi suuren määrän kamari-, piano- ja vokaaliteoksia.

Malipieroa voidaan pitää ”Italian Stravinskina”, sillä hänen musiikkinsa usein motorinen rytmiikka ja kirpeä, mutta jännittävä ja omaperäinen harmonia tuo hänet lähelle Stravinskin uusklassisen kauden aiheistoa ja myös musiikkikieltä. Sikäli hänen musiikkinsa ei ole vielä saavuttanut ansaitsemaansa asemaa italialaisessa ja kansainvälisessä ohjelmistossa. Barokkimusiikin editointitoiminta on kenties toiminut esteenä säveltäjä Malipieron laajalle hyväksynnälle ja tunnettuvuudelle. Tosin viime vuosien levytykset ovat parantaneet tilannetta huomattavasti.

Oopperoita ja muita draamateoksia

Malipieron originaalista oopperakäsityksestä kumpuavia oopperoita on 35. Malipiero loi uusia musiikkidraaman muotoja käyttämällä tanssijoita ja nukketeatteria laulajien sijaan sekä hyödyntämällä vanhaa musiikkia. Oopperoista varhaisimpiin menestyksiin kuuluu L’Orfeide.

L’Orfeide

Orfeidi on Orfeo-myytin ja italialaisrunoilijoiden pohjalta Malipieron omaan librettoon säveltämä kolmiosainen ooppera (1919-22; Düsseldorf, 1925) osineen I ”La morte delle maschere” (Naamioiden/Naamioitujen kuolema; 1922), II ”Sette canzoni” (Seitsemän laulua) ja III ”Orfeo, tai Kahdeksas laulu” (Orfeus). Kun II osa esitettiin Pariisissa (1920) Henry Prunières’n ranskantamana, verismosta poikkeava musiikki herätti tyrmistystä ja mekkalaa, mikä miltei keskeytti esityksen.

Malipieron musiikkityyli tässä teoksessa onkin varsin modernia: sitä voi luonnehtia kubistiseksi, futuristiseksi, fauvistiseksi jne. Düsseldorfin koko teoksen käsittävässä esityksessä teksti esitettiin saksaksi, ja italian ensiesitys koettiin vasta 1936 Venetsiassa. Sette canzoni -osaa on pidetty yhtenä Malipieron mestariteoksena ja sitä onkin esitetty erikseen, kun taas koko oopperan esitykset ovat jääneet harvalukuisiksi. (Viereinen kuva esittää commedia dell’arten erästä kuuluista hahmoa, Dottore Balanzonea; Maurice Sand: Masques et bouffons, Paris, 1860.)

I OSA: Naamioiden/naamioitujen kuolema

Impressaariota ja Orfeusta lukuun ottamatta kaikki roolihenkilöt ovat commedia dell’arte -galleriasta. Ryhmän esityksen katkaisee, kun paikalle ryntää punaiseen pukeutunut, pelottavasti naamioitu ja piiskaa kädessään pitelevä mies, joka pakottaa kaikki seitsemän näyttelijää isoon kaappiin. Protestiääniä kuultuaan mies riisuu naamionsa ja paljastuu Orfeukseksi, hänen ruoskansa lyyraksi. hän kuuluttaa naamioiden kuolemaa, koska ne eivät enää vastaa nykyihmisten luonteita ja elämää ja tuo paikalle seitsemän uutta henkilöä. Harlekiini onnistuu pakenemaan kaapista ja huutaa: ”Ei voi koskaan olla totta, että Harlekiini kuolisi nälkään.” (”Non sarà mai vero che Arlecchino muoia di fame”.)

II OSA: Seitsemän laulua

Seitsemän laulua ovat kukin minioopperoita, jotka kestävät yhteensä lähes tunnin; niillä on kaikilla omat teemansa ilman kokonaisuuden läpi kulkevaa kertomusta. Osat ovat ”Kulkuri” (Il vagabondo), ”Vesperissä” (A vespro), ”Paluu” (Il ritorno), ”Juoppp” (L’ubriaco), ”Serenadi” (La serenata), ”Kellonsoittaja” (Il campanaro) ja ”Tuhkakeskiviikon sarastus” (L’alba delle ceneri).

III OSA: Orfeus eli Kahdeksas laulu

Hovi kokoontuu 1300-luvun teatteriin. Kun kuningas ja kuningatar saapuvat, esitys alkaa. Kyseessä on verinen, marionettien laulama tarina antiikin Roomasta Neron, tämän Agrippinan-äidin sekä teloittajan kera. Kuninkaalliset ja aristokraatit katsovat näytöstä välinpitämättöminä. Vanhat miehet vaimoineen istuvat ylellisessä barokkiteaterissa ja ovat närkästyneitä näytelmästä, kun taas ryhmä poikia istuu penkeillä ja pyytävät innostuneina lisää. Orfeus ilmaantuu ilveilijänä ja onnittelee aristokraatteja passiivisuudesta sekä laulaa: ”Uscite o gemiti, accenti queruli, lamenti flebili…” (Kuulkaa oi huokauksia, ahdistuneita äänensävyjä, hiljaisia valituksia…”) Laulu saa kaikki muut nukahtamaan paitsi kuningattaren, joka on viehtynyt Orfeukseen, ja lopuksi nämä pakenevat yhdessä pois paikalta.

Kolme Goldoni-komediaa

Tre commedie goldoniane (1920-1922; Darmstadt, 1926) käsittää kolme Carlo Goldonin tunnetuinta näytelmää, joissa Malipiero on käsitellyt Goldonin tekstejä vapaasti ja lisännyt niihin omiaan. Goldoni-mieltymyksessään venetsialainen Malipiero on Wolf-Ferrarin rinnakkaishahmo. Malipieron musiikki tulee tässä lähelle Stravinskin italialaisaiheista 1700-luvulle sijoittuvaa Pulcinella-sarjaa (1920). ”Kahvilassa” Malipiero on esipuheen mukaan halunnut kuvata venetsialaista katuelämää, ”Sior Todero Brontolonissa” inyiimiä kotielämää ja ”Baruffe Chiozzottessa” elämää laguuneilla. Kaikkinensa kyse on Venetsia-nostalgiasta ja kaupungista, joko oli jo Malipieron aikana häviämässä.

I ”La bottega da caffè” (Kahvila)

II ”Sior Todero brontolon” (Yrmeä herra Todero)

III ”Le baruffe chiozzotte” (Riitoja Chioggiassa)

Torneo notturno

(Öiset turnajaiset; München, 1931) on Seitsemän laulun tapaan seitsenosainen kokonaisuus. (Vieressä Sylvano Bussottin kuva oopperan henkilöiden asuiksi, 1981). Säveltäjä laati libreton kahden 1400-luvun lopulla eläneen merkkimiehen, Serafino Aquilanon ja Francesco Sacchettin teosten sekä toscanalaisten kansanlaulujen pohjalta. Teos jakaantuu seitsemään notturnoon välisoittojen kera. Osat ovat

1. Le serenate (Serenadit)
2. La tormenta (Myräkkä)
3. La foresta (Metsä)
4. La taverna del buon tempo (Hyvien aikojen kapakka)
5. Il focolare spento (Sammunut tulisija)
6. Il castello della noia (Ikävystymisen linna)
7. La prigione (Vanki)

I Capricci di Callot

I Capricci di Callot (Callot’n oikut; Rooma, 1942) on commedia in tre atti e prologo (cinque quadri) E. T. A. Hoffmannin mukaan; lähteenä on Hoffmannin Fantasiestücke in Callots Manier. Blätter aus dem Tagebuche eines reisenden Enthusiasten. (Fantasiakappaleita Callot’n tyyliin. Erään innokkaan matkustavanise päiväkirjan lehtiä; 1814-15; lopulllinen julkaisu 1819). [Mahler nimesi 1. sinfoniansa 3. osan Surumarssiksi Callot’n mukaan.]

PROLOGI

Teoksen alussa esitellään naamioidut henkilöt, jotka astuvat esiin tanssiparieina cembalon sisältä pienestä ovesta ja esittävät baletin Balli di Sfessania:

Kapteeni Spessa Monti ja Bagattino;
Kapteeni Ceremonia ja Lavinia;
Riciulina ja Mezzetino;
Kapteeni Malogambo ja kapteeni Bellavito.

Näytösten henkilöt ovat:

*Giacinta (sopraano)
*Giglio (tenori)
*La Vecchia Beatrice/Vanha Beatrice (mezzosopraano)
*Il Principe Travestito da Ciarlatano/Prinssi pukeutuneena Charlataaniksi (baritoni)
*Il Poeta/Runoilija; myös Il piccolo vecchio/Pieni vanhus (tenori)
*Una Maschera/Naamioitunut (baritoni)

I NÄYTÖS

Ompelutuvassa vanhan Beatricen läsnäollessa ompelija Giacinta valmistaa karnevaalien aattona harvinaisen kaunista ja prameaa asua, joka voisi sopia jopa prinesssalle. Sovittaessaan asua hän lumoutuu hän sen taikavoimasta. Hänen rakastajansa Giglio, köyhä näyttelijä, tulee hänen luokseen prinssinä, jona hän on halunnut esiintyä näyttämöllä. Giglion kaipuu uuteen identiteettiin ja unelmaan prinssin roolissa vie hänet taisteluun ja siinä häviämiseen saa hänet menettämään kaiken todellisuudentajun. Giglio palvoo Giacintaa prinsessana mutta halveksii tätä ompelijattarena, jolloin Giacinta kokee itsensä tulleen loukatuksi. Neiro jättää miehen harhoihinsa ja määrää tämän lähtemään ulos talosta.

II NÄYTÖS

Rooma on täysin karnevaalin riivaama. Charlatan yrittää saada väkijoukon huomion. Mutta väki seuraa kummallista kulkuetta, jonka päämääränä on kadun toisessa päässä oleva komea palatsi. Charlatan selittää, kuinka kyse on kuuluisan prinsessan hovi palveluskuntineen. Charlatan pyytää väkeä etsimään prinssiä, jonka voi nähdä vain häneltä saatavilla silmälaseilla. Giglio kieltäytyy laseista, sillä hän etsii Giacintaa. Vanha Beatrice lääkärin valeasussa paljastaa Gigliolle, että Giacinta on vankilassa, mistä miekkonen syytää itseään  ja on epätoivoinen. Mutta Charlatan tyynnyttää miehen osoittamalla rakastettua linnan ikkunassa. Giglio haluaa rynnätä rakkaansa luo, mutta Runoilija yrittää estää hankkeen lukemalla miehelle uusinta näytelmäänsä, jonka hän on laatinut Gigliolle. Väsynyt Giglio nukahtaa, jolloin Runoilijaa pyytää väkijoukkoa lyömään Giglion kuoliaaksi.

III NÄYTÖS

Palatsin sisälllä vanha mies istuu tulppaanien keskellä ja lukee Prinsessa Mitiliksen tarinaa. Giglio herää hirvittävästä painajaisunestaan ja huomaa olevansa linnassa. Hän näkee vilauksen Giacintasta, joka kuitenkin pakenee, ja Giglioryntää avuttomana hänen peräänsä. Näyttämö muuttuu yhtäkkiä avausnäytöksen ompelutuvaksi. Giacinta on tulla hulluksi etsiessään Prinssiä. Hän hourailee ja pystyy puhumaan vain lintujen kielellä. Giglio on vangittu häkkiin ja saa nyt vapauden. Hän moittii Giacintaa tämän uskottomuusepäilyistä. Molemmat tekevät sovinnon. Giacinta kertoo seuranneensa kalastajaa, joka heitti verkkonsa kuivalla maalla. Giglio palauttaa mieleensä ammattinsa näyttelijänä ja alkaa toistaa Runoilijan tekstiä. Runoilija ja Charlatan ilmaantuvat ja heidän kanssaan hetimiten Callot’n hahmot. Hääpöytä valmistetaan. Ooppera päättyy yhteislauluun: ”Alie dachten, das Spiel sei echt, dessen Geschichte nur mit geborgten Worten erzählt wurde.” (Kaikki uskoivat, että näytös oli totta, sen tarina vain kerrottiin lainatuilla sanoilla.”)

Vokaali- ja näyttämöteoksia

Malipiero sävelsi laajoja vokaaliteoksia, oratorioita ja kantaatteja 18, joukossa mm. San Francesco d’Assisi sekä La principessa Ulalia. Lisäksi tuotantoon kuuluu kuusi balettia, joihin lukeutuu mm. La mascherata delle principesse prigioniere (Vangitun prinsessan naamiaiset), Monteverdin musiikkia hyödyntävä Una festa a Mantova (Mantovan juhla, 1936; Dortmund, 1958) sekä El mondo novo (Uusi maailma; Rooma, 1951) ja sen muokkaus nimellä La Lanterna Magica (Taikalyhty, 1955)

Pyhä Franciscus Assisilainen

San Francesco d’Assisi, mistero per soli, coro e orchestra (New York, 1922) alkaa johdannolla, joka esittelee Malipieron modernia melodiikkaa ja sen perinteistä soinnuttamista:

I. Katras

Franciscus ylistää köyhyyttä.

 

II. Saarna linnuille

III. Pyhän Franciscuksen ja Pyhän Klaaran ehtoollinen

Pyhä Klaa´ara ei puhu/laula lainkaan, vaan Franciscus toistaa alun köyhyyden ylistyksestään.

IV. Pyhän Franciscuksen kuolema

 

Ulalian prinsessa

La principessa Ulalia, cantata per tenore, coro misto e orchestra (New York, 1927) on kantaatti tenorille, sekakuorolle ja orkesterille. Malipiero keksi sadun Prinsessa Ulaliasta tuodakseen päivänvaloon vanhoja italialaisia kansanlauluja, joita hän oli löytänyt Napolin 1600-luvun käsikirjoituksista, joissa musiikki koostui vain lauluäänestä ja bassosta. Teos kuvailee hetkeä, jolloin Ulalia on menettänyt miehensä. Hän laulaa silloin ”lauluja lapsuudesta, onnellisesta tyttöiästä ja myöhemmin hänen rakkaastaan.” Teoksen kuusi ensimmäistä laulua ovat aitoja kansanlauluja, kun taas seitsemäs (Uskolliset rakastetut) ja kahdeksas (Hän on kuollut, oivoi) ovat luultavimmin 1600-luvun napolilaissäveltäjä Francesco Provenzalen (1632-1704) käsialaa. Seuraavassa ensimmäisen laulun alkua.

Viimeisen laulun loppu:

 

Vangitun prinsessan naamiaiset

La mascherata delle principesse prigioniere, azione coreografica in un atto (Vangitun prinsessan naamiaiset), Henry Prunières ’n librettoon (1919) (Brysseli, 1924) on yksi Malipieron kuudesta baletista. Baletin kertomus kehkeytyy linnassa Provencessa Välimeren tuntumassa eräänä karnevaaliyönä. Näyttämönä esiintyy linnan suuri, maan tasolla oleva vastaanottosali. Sisällä hyörii suuri joukko ihmisiä, naamioitujen kulkueita soihdut käsissä, veden pinnalla liukuu valaistuja pikku veneitä, kuullaan karnevaalilauluja, fanfaareja, iloista hälinää. Nuotista löytyy yksityiskohtaisia ohjeita tapahtumille.

Saapuvat kreivi ja kreivitär, joka haluaa näyttää erikseen juhlaan tehtyä kampaustaan.

Naamiaistanssi alkaa.

Naamiaiset alkavat ja ne esittävät ”Vangittua prinsessaa”; kreivittären tunnistaa naurettavasta tukkalaitoksestaan.

Naamiaisiin saapuu laiva, josta tule esiin turkkilaiseksi naamioitu ruhtinas kultaisen naamion kera (niin uskotaan).

Seuraavaksi saapuu ottomaaniylimyksiä seuralaisineen, jotka on naamioitu mustiksi orjiksi. Vielä tulee eunukkeja suurine miekkoineen.

Turkkilaiset tanssivat muiden naamioitujen kanssa.

Seuraa yllättävä käänne: naamioiduiksi luullut ovatkin oikeita turkkilaisia, jotka ryöstävät nuoria naisia ja tyttöjä, ja nyt nähdään siis ”Vangittujen prinsessojen naamiaiset”.

Merirosvojen päällikkö armahtaa kuitenkin vanhan kreivittären ja jättää jäähyväiset kreiville hilpeine seurueineen.

ja

Riccardo Zandonai

Riccardo Zandonai (1883–1944) syntyi Trentinossa pohjois-Italiassa, opiskeli ensin Pesaron konservatoriossa (1899–1902) ja täydensi opintojaan Mascagnin johdolla. Kun boito kuuli Zandonain musiikkia 1908, suositteli hän Zandonaita Ricordille. Tulevalle vaimolleen Tarquinia Tarquinille hän sävelsi oopperan Conchita (Milano, 1911). Sodan sytyttyä Zandolai sävelsi isänmaallisen laulun Alla Patria (1916). Kustantaja pyysin ensiksi Zandonaita täydentämään Puccinin Turandotin, mutta poika Tonio Puccini esti hankkeen. Zandonaista tuli Pesaron Rossini-konservatorion johtaja 1935, ja hän revisoi sekä orkesteroi joitain Rossinin oopperoita. Zandonai edusti traditionalismia Italian oopperaelämässä, vaikkakin myös verismo on tuntuvilla teoksissa.

Hänen tuotantonsa sisältää 12 oopperaa (1907-33), joista suurin menestys oli Francesca da Rimini. Myös Giulietta e Romeo (Rooma, 1922) on ollut esillä silloin tällöin. Orkesteriteoksia hänellä on 10, joukossa kaksi konsertto (viulu, sello) ja kolme muuta soolosävellystä orkesterin kera. Kuoroteoksista mainittavin on Messa da Requiem (1916).

Wagnerin, Debussyn ja Richard Straussin vaikutus on ilmeinen harmonian ja orkestraation suhteen Francesca da Riminissä. Johtoaiheita esiintyy: Paolon sankarillinen kvinttiaihe, Gianciotton realistinen ontumis-aihe, Francesca-aihe. Näytökset 2 ja 4 ovat maskuliinisia ja väkivaltaisia. Francescan ja ystävien naisten maailma 1. ja 3. näytöksessä on täynnä suloutta ja runoutta. Petollisesti toimivat Melot Wagnerilla ja Malatestino Zandonailla ovat rinnakkaishahmoja.

Francesca da Rimini

Francesca da Rimini (1912-13; Torino 1914) perustuu Gabriele d’Annunzion tragediaan, josta libreton laati Tito Ricordi ajan dekadenssin mukaisesti. Teoksessa on neljän näytöstä ja viisi kuvaa.  Ooppera on esitetty yli 20 maassa yli 200 kertaa. Alun perin kertomus löytyy Danten Jumalaisen näytelmän ensiosasta, Infernosta (n. 1320). Tuloksena oli ”italialainen Tristan ja Isolde”. Aiheen ovat sävelittäneet ainakin

• Gioachino Rossini, ”Farò come colui che piange e dice”, aaria (Inferno, Canto 5, 1848)
• Pjotr Tšaikovski, Francesca da Rimini, sinfoninen runo (1876)
• Arthur Foote, Symphonic Prologue Francesca da Rimini, Op. 24 (1890)
• Antonio Bazzini, Francesca da Rimini, sinfoninen runo, Op. 77 (Berlin 1890)
• Pierre Maurice, Francesca da Rimini, sinfoninen runo, Op. 6 (1899)
• Sergei Rahmaninov: Francesca da Rimini, 2-näytöksinen ja epilogin sisältävä ooppera op. 25 (Moskova 1906)
• Paul von Klenau, Francesca da Rimini, sinfoninen runo (1913, rev. 1919)

Tapahtumat

(Viereinen kuva: Ary Scheffer: Paolon ja Francescan aaveet näyttäytyvät Dantelle ja Vergiliukselle, 1835.)

ESIHISTORIA

Francescan (sopraano), Guido da Polentan tyttären, pitäisi poliittisista syistä mennä naimisiin Malatesta-sukua edustavan Malatesta da Verucchion pojan, Gianciotton (baritoni) kanssa, jota kutsutaan Giovanni Rammaksi. Tosin on olemassa pelko, ettei Francesca suostuisi naimaan erittäin rumaa poikaa ja kieltäytyisi häistä. Siksi lavastetaan petos, jottei naimakauppa vaarantuisi: Giovannin sijaan hänen kaunis (Il bello) nuorempi veljensä Paolo (tenori) valitaan pettämään Francesca.

I NÄYTÖS: Ravenna kesäaikaan, Polentan linnanhovi

Francescan veli Ostasio (basso) pelkää suuren valheen paljastumista, ja hän heitättää siksi vankilaan pelimanni/klovni Il Giullaren (basso), joka esittää hovin viihdytykseksi tarinaa Tristanista ja Isoldesta. Francescan sisar Samaritana (mezzosopraano) ei ole tietoinen juonista ja pyytää, ettei häntä ajettaisi ulos lapsuuden kodistaan. Francesca kuitenkin on innoissaan tulevista häistä, ja kun hän näkeen Paolon ratsuineen, syttyy hänessä ihastus kaunista miestä kohtaan, ja hän taittaa Paololle ruusun rakkautensa merkiksi.

Francesca yhtäältä lohduttaa siskoansa vuoksi eroamisen vuoksi, toisaalta hänen sydämensä on tuskainen ilosta Paolon näkemisen jälkeen.

Musiikki muuttuu lempeäksi, kun se kuvaa Francescan rakkauden heräämistä; molemmat pysyvät vaiti, ja Francesca lahjoittaa ruusun Paolalle.

II NÄYTÖS: Rimini muutama kuukausi myöhemmin, Malatestan linna

Johdannon risaiset rytmit liittyvät Gianciottoon. Malatestojen/guelfien ja Paridatien/ghibelliinien taistellessa Francesca vetäytyy linnan torniin, jonne tulee myös Paolo, joka oli laiminlyönyt häntä poissaolollaan. Sillä välin Francesca ja Gianciotto ovat menneet naimisiin. Katumuksena Paolo ottaa kypärän päästä ja lähtee taisteluun ilman sitä osoituksena rohkeudesta, jolloin Francesca suo tälle anteeksi. Paolo saa taistelussa nuolen päähänsä, tosin vain tukkaansa. Kun Francesca hoitaa haavaa, Paolo tunnustaa tälle rakkautensa. Gianciotto saapuu ja tervehtii Francescaa, jolloin hän tarjoaa viiniä tälle ja Paololle. Kun taistelu alkaa uudestaan, juuri vammoistaan sidottu Malatestojen kolmas lapsi Malatestino (= Yksisilmäinen) (tenori) ryntää sinne uudestaan.

Guelfien ja ghibelliinien sota raivoaa, kunnes Malatestat voittavat sen. Paolo antaa Francescalle kypäränsä katumuksensa merkkinä ja pyytää jalkajousta.

Gianciotto saapuu taistelun jälkeen tyytyväisenä ja janoisena linnaan sekä nautti Francesca-vaimon tarjoamasta viinistä.

 

III NÄYTÖS: Rimini maaliskuussa, Tristanin ja Isolden tarinan kertova frescoilla koristeltu huone

Francesca lukee ääneen ritari Lancelotin legendaa. Palvelijattaret yrittävät rauhoittaa lauluin ja tanssein hermostunutta Francescaa. Orjatar Smaragdi (mezzosopraano) varoittaa Francescaa ovelasta Malatestinosta. Paolo saapuu, ja Francesca puhuttelee tätä lankomieheksi sekä yrittää selittää luopuvansa katoavasta onnesta, vaikka Paolo sanoo kaivanneensa tätä kuukausia. Paolo huomaa avatun kirjan, alkaa lukea ja pyytää Francescaa ottamaan Genevieven osan. Kun he saapuvat ensisuudelman kohdalle, lankeavat he toistensa syliin ja suutelevat intohimoisesti.

On maaliskuun 1.päivä ja, joten Francescan palvelusneidot kutsuvat tätä iloitsemaan kevään alusta, vaikka hän on ristiriitaisissa ajauksissa.

Francesca yrittää ensin puhua järkeä Paololle, joka on nyt hänen lankonsa.

Lukiessaan Lancelotin ja Genevieven tarinaa he joutuvat kuitenkin rakkautensa valtaan.

IV NÄYTÖS, 1. kuva: Rimini, kesän kynnyksellä; kahdeksankulmainen halli

Francesca istuu ikkunan ääressä, ja Malatestino seisoo vieressä, sillä myös Malatestino havittelee Francescaa, joten hän uhkaa paljastaa Francescan ja Paolon salasuhteen. Kun tyrmästä kuuluu vangin huutoa, Malatestino ottaa kirveen ja laskeutuu sinne. Kun Gianciotto ilmaantuu, Francesca valittaa hänelle Malatestinosta. Kun Gianciotto epäilee Malatestinon huijanneen häntä, mies kääntää puheen ovelasti Paolon ja Francescan salasuhteeseen. Malatestino saapuu vangin pään kanssa, mikä kauhistuttaa Francescaa. Giovanni joutuu raivoisan mustasukkaisuuden valtaan, päättää perua matkansa ja jäädä yllättämään lemmenparin yöllä.

Malatestinokin himoaa Francescaa.

Malatestinon paljastuksen jälkeen raivoisa Gianciotto aikoo jäädä yöksi linnaan paljastaakseen aviorikolliset.

 

IV NÄYTÖS, 2. kuva: Muutama tunti myöhemmin yöaikaan; sama huone kuin III näytöksessä

Aamuyöllä Francesca lähettää palvelijat pois ja kutsuu Paolon kamariinsa. Intohimokohtaus jää kuitenkin lyhyeksi, sillä Gianciotto raivoaa oven ulkopuolelle. Francesca päästää tämän sisälle, ja Paolo yrittää turhaan paeta lattialuukusta. Paolo yrittää tikarilla suojella Francescaa, mutta Gianciotto onnistuu miekallaan vastustamaan tätä ja surmaa miesten väliin rynnänneen Francescan. Paolo antaa viimeisen suudelman kuolevalle rakkaalleen, ja vihan vimmassa Gianciotto pistää myös veljensä kuoliaaksi.

Intohimokohtauksen huipentuma.

Gianciotto surmaa pariskunnan.

ja

Ekebyn ritarit

Myös I cavalieri di Ekebù (Ekebyn ritarit, 1923-24; Milano 1925), dramma lirico in quattro atti e cinque quadri, Arturo Rossaton librettoon Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun (1891) mukaan on saavuttanut suosiota. Ekebyn ritarit tapahtuu Länsi-Ruotsissa rautaruukissa, jota hallitsee naispuolinen johtaja. Ooppera on työn ylistystä ja sisältää tummassa värityksessään skandinaavista soivuutta sekä Turandotin läheisyyttä, minkä lisäksi siinä on kansanmusiikkivihjeitä. Teos esitettiin Tukholmassa 1928 ruotsiksi (Sven Lindström) säveltäjän toimiessa kapellimestarina, ja se pääsi lavalle 34 kertaa 1936 mennessä. (Viereinen kuva: Giovannin Grandin Spiazzo nevoso davanti a osteria, ”Luminen aukio kapakan edessä”, 1925.)

Tapahtumat

I NÄYTÖS: Kapakassa jouluaattona

Gösta (tenori) on pappi, joka on saanut potkut alkoholin liikakäytön vuoksi ja rakastaa Annaa (sopraano). Ekebyn kapakassa tytön isä Sintram (basso) saa papin juomaan urakkakaupalla siinä toivossa, että tämä ottaisi hengen itseltään ja jättäisi tyttären rauhaan. Anna vastaa Göstan rakkauteen, mutta kun hän näkee Göstan heitettynä hankeen, hylkää hän miehen. Gösta otetaan vastaan Majurinrouvan (mezzosopraano) linnassa, sillä rouva auttaa hädänalaisia, joten Gösta tulee rouvan miesseuralaisten, väsymättömien työläisten ryhmän jäsen. Seuraavassa juopon papin, Göstan tilitystä tilanteesta, ensin pitkän aarian alku:

Aarian loppu:

II NÄYTÖS: Ekebyn linnoituksessa. Voimakas lumisade

Linnassa esitetään näytelmää, johon Annakin osallistuu. Myös Gösta otetaan näyttelijäksi, joka esittää Annan kosijaa. Näytelmän edetessä todellisuus ja kuviteltu sulavat yhteen: Gösta ja Anna ajautuvat pitkään suudelmaan. Pakalla oleva Sintram vannoo kostoa. Majurinrouva pakottaa Göstan viemään Annan kotiin. Seuraavassa Annan tuska purkautuu, kun hän toivoo yhteiseloa Göstan kanssa, mutta kehottaa epätoivoisena miestä kuitenkin lähtemään. Ensin aarian alku:

Aarian lopussa Anna toivoo miehen palaavan jumalam ja rakkauden luo.

III NÄYTÖS: Ekeby, myöhäinen ilta

On joulu, ja seuralaiset nautiskelevat täysillä juhlista. Sintram ottaa tilaisuudesta vaarin ja väittää, että Majurinrouva on tekemisissä paholaisen kanssa, jolle hän haluaa myydä sielunsa. Sintramin hanke on menestyksekäs, ja Majurinrouva ajetaan ulos linnasta.

IV NÄYTÖS: Joitain kuukausia myöhemmin

Majurinrouvan lähdön jälkeen linna rappeutuu. Isä hylkää Annan. Majurinrouva on sairas, ja hänet löydetään kuolevana hangesta, jolloin hänet viedään takaisin linnaan. Hän antaa anteeksi kaikille häntä loukanneille, siunaa Annan ja Göstan sekä organisoi linnan toiminnan. Majurinrouva kuolee rauhaisena, samalla kun työ ja elämä linnassa jatkuvat normaalisti.

ja

Muita oopperoita

Oopperoiden joukkoon kuuluvat myös seuraavat teokset.

Kultalintunen

L’uccelino d’oro (Kultalintunen; Sacco di Rovereto, 1907), kolminäytöksinen tunnin mittainen fiaba musicale (musiikkisatu) Giovanni Ghelodin librettoon Grimmin veljesten mukaan (Der goldene Vogel); julkaisematon pianoversio, jonka esitysversion laati Silvio de Florian (1959). Ooppera alkaa keskustelulla rumasta kyyhkysestä:

 

Lopussa rakkaus voittaa ja kaikki ryhtyvät iloiseen tanssiin.

Conchita

Conchita (1911, Milano), oli alun perin nelinäytöksinen, mutta lopulta puolitoista tuntia kestävä opera in cinque quadri (00ppera viidessä kuvassa), Maurice Vaucairen ja Carlo Zangarinin librettoon Pierre Louys’n romaanin La femme et le pantin (Nainen ja nukke, 1898) mukaan. (Vieressä Leopoldo Metlicovitzin ensi-iltajuliste, jossa on kuvattuna nimiroolin esittäjä säveltäjän tuleva vaimo Tarquinia Tarquini (1917–); lähde Femmes fatales at the opera (2011).) Oopperassaan Zandonai yhdistelee verismoa ja espanjalaista musiikkia, sillä tapahtumapaikkana on Sevilla. Yhteyksiltä juonen ja osin musiikinkin tasoilla ei voi välttyä, sillä Bizet’n Carmenin tavoin Conchitan alussa näyttämönä on tupakkatehdas. Erona on se, että Conchita päättyy pääparin osalta onnellisesti. Oopperan musiikki on sangen eloisaa ja liikkuvaisuutta ja edustaa pikemminkin komediaa kuin vakavaa musiikkiteatteria.

Kuva 1: Sikaritehtaassa kesäpäivänä 1900-luvun alussa

Työläisnaiset, Conchita (sopraano) mukaan lukien ovat enemmän kiinnostuneita juoruilusta kuin työnteosta. Tehtaassa vierailijoiden joukossa Conchita tunnistaa Mateo de Diazin (tenorin), joka on rikas espanjalainen ja kuvernöörin sukulainen ja oli vuotta aiemmin pelastanut Conchitan väkivaltaisen poliisin kynsistä. Molemmat muistavat heti toisensa, ja Conchita kutsuu miehen kotiinsa vielä samana päivänä nauttimaan kultaisen ”Napoleonin”.

Kuva 2: Välinäytös kadulla

Conchitan kotona

Conchitan äiti (mezzosopraaano) on tyytyväinen, kun tytär esittelee hänelle kauniin ja hyväkäytöksisen, rikkaan ja hyvän miehen. Äiti haluaa kiihkeästi mennä kaupungille ostoksille, joten Conchita lähettää hänet pois, jotta voi olla kahden Mateon kanssa. Seuraa lemmenduetto ”Il tuo labbro é di flamma” (Huulesi ovat liekkiä), vaikka Conchita ei ole täysin vakuuttunut miehen aikeista, koska kyse voi olla vain seikkailusta.

He vannovat kuitenkin ikuista rakkautta suudelmiin, joten Conchita antautuu, ja he sopivat tapaamisesta seuraavana päivänä.

Kun Mateo lähtee, häntä vastaan tule Conchitan äiti, joka on niin köyhä, että silkasta myötätunnosta hän antaa tälle rahaa, mikä tekee äidistä ikionnellisen. Conchita on kuitenkin järkyttynyt, sillä hän ajattelee Mateon ostavan hänen rakkautensa rahalla. Hän vannoo, ettei näkisi enää Mateota ja ryntää ulos talosta.

ja

Kuva 3: Tanssisalissa

Kuusi kuukautta on kulunut, ja Conchitasta on tullut flamenco-ballerina, tanssisalin liehitellyin ja piiritetyin vetonaula. Mateo löytää nyt taas pitkään etsimänsä Conchitan. Vaikka Mateo on kauhuissaan Conchitan muuttuneesta olemuksesta, kiehtoo häntä neidon provokatiivinen tanssiminen. Yllättäen Conchita sopii seuraavaksi päiväksi tapaamisen Mateon kanssa. Sitä ennen Conchita on flirttaillut Moreniton kanssa.

ja

Kuva 4: Aita; ”Kalteriportti”, katu jolla Conchita talo sijaitsee

Mateo tulee sovitusti Conchitan talolle. Conchita testaa nyt Mateon rakkauden pysyvyyttä eikä päästä Mateota sisään, vaan huutaa sen sijaan Morenito, jonka kansa Mateo oli nähnyt edellisenä päivänä Conchitan tanssivan ja joka pilkkaa Mateota. Pilkkapuheiden jälkeen Mateo horjuu pois paikalta.

ja

Kuva 5: Pieni huone Mateon talossa

Mateo muistelee epätoivoisena ja maahan lyötynä edellistä iltaa. Kun Conchita saapuu, puhkeaa valtava riita, ja Mateo satuttaa Conchitaa, mutta tulee heti järkiinsä. Conchita huomaa lopultakin, kuinka paljon Mateo häntä rakastaa ja paljastaa itsekin omat vastaavat tunteensa.

Conchita vannoo, ettei Morenito ole ollut koskaan hänen rakastajansa. Pari syleilee autuaasti toisiaan.

ja

Tie ikkunan alla

La via della finestra (Tie ikkunan alla; Pesaro, 1919), commedia musicale in tre atti, Giuseppe Adamin librettoon Eugène Scriben mukaan.

*Giulietta e Romeo (1920-21; Rooma, 1922), tragedia in tre atti, Arturo Rossaton librettoon Shakespearen mukaan.

Ildebrando Pizzetti

Ildebrando Pizzetti (1880–1968) oli Parmassa syntynyt säveltäjä, musiikkitieteilijä ja musiikkikriitikko. Hän kuuluu uudestaan myös soitinmusiikkia painottaneeseen ”1880-sukupolveen” Respighin, Malipieron ja Casellan kera heitä edeltäneiden Antonio Scontrinon (1850–1922) ja Giuseppe Martuccin (1856-1909), Respighin opettajan jälkeen. Hän opetti Firenzen konservatoriossa (1917-23) ja johti Milanon konservatoriota (1923-). Oppilaisiin luketuvat mm. Mario Castelnuovo-Tedesco, Nino Rota ja Franco Donatoni. Pizzetti laati useita kirjoja Italian ja Kreikan musiikista sekä oli perustamassa lehteä. Pizzetti oli innokas fasismin kannattaja ja allekirjoitti fasistien manifestin (Manifesto degli intellettuali fascisti, 1925). Hän sai Mussolini-palkinnon (Premio Mussoni, 1931) oopperastaan Debora e Jaele. Pizzetti teki yhteistyötä poliittisesti häilyvän näytelmäkirjoittaja Gabriele d’Annunzion (1963-1938) kanssa, ja vielä 1954 hän sävelsi tragedian La figlia di Iorio Gabriele D’Annunzion näytelmään. T. S. Eliotin draamaan valmistui vielä Assassinio nella cattedrale (Murha katedraalissa, 1958). Pizzetti sävelsi myös kamarimusiikkia (9 teosta), pianoteoksia (11), vokaaliteoksia (13) ja orkerimusiikkia (5 konserttoa, 2 sinfoniaa). Oopperoita Pizzetti sävelsi 14.

Oopperoita

Debora e Jaele

Debora e Jaele (Debora ja Jael; 1922, Milano) kolminäytöksinen ooppera, dramma biblico, säveltäjän librettoon Tuomarien kirjan pohjalta. Pizzetti piti teosta ”ensimmäisenä oikeana omana oopperanaan”, ja tällä hän tarkoitti irtaantumista varhaisoopperoiden liittymisestä Gabriele d’Annunzion teksteihin. (Vieressä Artemisia Gentileschin(1593–1653) maalaus Giaele e Sisera, n. 1620; Museo of Fine Arts, Budapest.)

I NÄYTÖS

Israelilainen profeetta Debora (altto) saarnaa sodan puolesta kanaanilaisia ja näitten kuningas Siseraa (tenori) vastaan. Sisera piiloutuu linnoituksen murtamattomien vallien sisään. Koska Debora tietää, että kuningas rakastaa Jaelia (sopraano), hän lähettää neidon Maran (mezzosopraano) kera houkuttelemaan Siseran ulos muurien suojasta.

II NÄYTÖS

Jael tuodaan kuninkaan luo, jolloin tämä yrittää murhata kuninkaan. Mutta hän rakastuu Siseraan ja saa anteeksi yrityksensä. Mara laulaa pojasta, joka on joutunut kanaanilaisten käsiin ja hämmentää  näin Jaelin omaatuntoa. Sisera antaa Jaelin lähteä linnoituksesta ja lupaa tavata hänet, kun hän olisi voittanut israelilaiset.

III NÄYTÖS

Israelilaiset kuitenkin päihittävät kanaanilaiset, ja Sisera etsii pakopaikkaa Jaelin teltasta. Debora vaatii Siseran luovuttamista, mutta Jael kieltäytyy tästä. Mutta kun israelilaisten joukko lähestyy, Jael surmaa nukkuvan Siseran säästääkseen tämän paljon hirvittämältä kuolemalta.

Assessinio nella cattedrale 

Assessinio nella cattedrale (Murha katedraalissa; Milano, 1958), tragedia musicale, sisältää kaksi näytöstä ja interludion säveltäjän librettoon T. S. Eliotin näytelmän (suom. Pertti Nieminen, 1985) mukaan (italiaksi Alberto Castelli). (Viereinen kuva: Mestari Francke (1380–1435), Das Martyrium des hl. Thomas von Canterbury, 1426, Kunsthalle Hamburg.)

Muita oopperoita

*Fedra (1915, Milano), kolminäytöksinen ooppera Gabriele d’Annunzion librettoon.

*Fra Gherardo (1928, Milano), kolminäytöksinen ooppera säveltäjän librettoon (Salimbene da Parman Cronachen/Kronikan mukaan).

*Lo straniero (Muukalainen; Rooma, 1930), kaksinäytöksinen ooppera säveltäjän librettoon.

Alfredo Casella

Alfredo Casella (1883–1947) syntyi Torinossa musiikkiperheeseen: isä oli sellisti ja äiti pianisti. Alfredo opiskeli Pariisin konservatoriossa (1896-) pianoa (Louis Diémer) ja sävellystä (Fauré); samoilla luokilla opiskelivat myös Enescu ja Ravel.Tuttavuuksia olivat lisäksi Debussy, Stravinski ja Manuel de Falla. ja hän oli tekemisissä myös Busonin, Mahlerin ja Richard Straussin kanssa. Casella opetti pianonsoittoa Rooman Santa Cecilia -konservatoriossa, toimi Boston Popsin johtajana (1927-29) ja muodosti laajasti konsertoineen Trio Italianon (1930-). Hän perusti d’Annunzion ja Malipieron kera Uuden musiikin yhdistyksen (La Corporazione delle Nuove Musiche, 1923), ja Malipieron kanssa hän edisti ratkaisevasti Vivaldin musiikin ja italialaisen barokkimusiikin ja klassismin (A. ja D. Scarlatti, Clementi) paluuta musiikkielämään. Casella oli aluksi Italian fasistihallituksen kannattaja, mutta rotulakien tultua voimaan (1938) hän eli perheineen jatkuvassa vangitsemisen pelossa, koska hänen vaimonsa oli ranskalais-juutalainen. Casellan liittyminen fasismin kannattajien riveihin on silti haitannut myöhemmin hänen musiikkinsa esittämistä ja vastaanottoa.

Casellan soitintuotanto on laaja: orkesterimusiikkia on 28 teosta, joukossa kolme sinfoniaa, kolme orkesterikonserttoa ja kahdeksan konserttoa eri soittimille. Liki 20 kamariteoksesta huomattavimpia ovat kaksi sellosonaattia. Pianotuotanto käsittää yli 20 nimikettä, lauluja ja erilaisia laulusarjoja on liki 20. Näyttämötuotanto sisältää neljä balettia, joista La Giara op. 41 (1924) Pirandellon skenaarioon oli suurin menestys. Kolmesta oopperasta (1931-37) tunnetuin on La donna serpente  – samasta aiheesta Wagner teki ensimmäisen, Die Feen -oopperansa. Casellan sävelkieli on paljossa neoklassinen ja polytonaalinen.

Käärmenainen

La donna serpente op. 50 (Käärmenainen, 1931; Rooma, 1932), un prologo, tre atti e 7 quadri, on opera fiaba (satuooppera) Cesare Vico Lodovicin librettoon Carlo Gozzin näytelmän (1762) pohjalta.

Ooppera tapahtuu taruaikaan Téflisissä Kaukasus-vuorilla. Teoksessa Téflisin kuningas Altidòr (tenori) rakastuu Eldoradon kuningatar Miranda-keijuun (sopraano). Keijun isä Demogorgon (baritoni) varoittaa Altidòria, että jos tämä kiroaa Mirandan, tämä muuttuu käärmeeksi.

PROLOGI: Keijujen puutarhoja

Maahiset, keijut, haltijat ja muut taruolennot ovat levottomia, koska Miranda aikoo naida kuolevaisen. Keijujen kuningas Demogorgon lupaa lempityttärensä Mirandan morsiameksi Altidorille sillä ehdolla, että tytär eläisi miehen kanssa yhdeksän vuotta ja yhden päivän eikä ilmoittaisi koskaan tälle nimeään tai syntyperäänsä keijuna. Sinä aikana Altidor ei saisi kirota neitoa, sattuipa mitä hyvänsä kohtalonoikuista, ja vasta tuon ajan jälkeen Altidor saisi Mirandan vaimokseen. Jos mies rikkoisi valansa, Miranda muuttuisi 200 vuodeksi käärmeeksi ja tulisi sitten keijuksi.

I NÄYTÖS, 1. kuva: Korkeiden vuorien ympäröimä kauhistuttava autiomaa

Autiomaassa Altidorin kuninkaallinen jousiampuja Alditruf (tenori) kertoo palvelija Albrigorille (baritoni), miten Altidor oli tutustunut hirvimetsällä Mirandaan sittemmin kadonneessa linnassa. He rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta: Mirtillinan ja Pedrillinon. Miranda ja lapset kuitenkin katosivat linnan kera, kun Altidor oli kysynyt heidän alkuperäänsä. Siitä lähten Altidor on vaeltanut maassa kasvattajansa Pantulin (baritoni) kanssa etsien kadonneita. Pantul painostaa kuningasta palaamaan Teflisiin tataariuhan vuoksi. Kaksi isoa sinistä sudenkorentoa tuovat paikalle velho Geoncasin käskystä ministeri Togrulin (basso) ja tämän alamaisen Tartagilin (tenori) paikalle ylipuhumaan Altidorin. Kuninkaan eteen ilmaantuu kuitenkin herkullinen pöytä, mutta hän on liian väsynyt syödäkseen vaan nukahtaa. Mutta hänet herättää kohta pamauksen ääni. Ylipappi Checsaian hahmossa Pantul yrittää kertoa Altidorille, että Muranda olisi paha lumoojatar. Pantul yrittää vielä Altidorin kuolleen isän hahmossa varoittaa tätä Mirandasta, mutta Altidor ei muuta käsitystään.

2. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin puutarha

Altidorin ollessa surullisissa ajatuksissa edessä ollut autiomaa linnan viereiseksi kauniiksi puutarhaksi. Miranda ilmaantuu hovinaisten ympäröimänä. Hän kehottaa Altidoria kestämään edessä olevat vaikeat ajat: vaikka hän näkisi hirveitä asioita, ei hän saisi kirota Mirandaa. Miranda jättää kyynelehtien miehensä ja lupaa Altidorin näkevän lapsensa seuraavana päivänä. Palatsi katoaa ja Altidor jää yksin autiomaahan.

II NÄYTÖS, 1. kuva: Autiomaa;  aamunkoitto

Alditrúf kertoo Albrigòrille voimakkaasta yöllisestä maanjäristyksestä, mutta alkavat kuitenkin tanssia. Myös Pantúl ja Tartagíl kertovat epäluonnollisista tapahtumista ja muista ennusmerkeistä. Kaikki neljä joutuvat paniikkiin. Imettäjien ryhmä etsii kuningasta. Altidor ja Tògrul saapuvat. Imettäjät ja heidän johtajansa kertovat Altidorin lapsista ja Mirandasta, joka hallitsee kuningattarena kaukaisessa palatsissa. Imettäjät olivat huomanneet Mirandan itkevän ja syleilevän katkerasti lapsiaan. Miranda ja lapset ovat kalliolla. He tervehtivät iloisesti Altidoria. Mutta Mirandan sotilaat ilmaantuvat, ja liekit nuolevat kalliota. Mirandaa käskee sotilaiden heittävän lapset tuleen. Ilmestys häipyy, mutta Altidor ei kiroa Mirandaa vaan itseään.

2. kuva: Kuninkaanpalatsin suuri sali Téflisissä

Tataarien piirittämässä Teflisissa amatsooni Canzade (mezzosopraano) ehdottaa, että kuninkaan poissaollessa hänen sisarensa Armilla (sopraano), Togrulin vaimo,  nimitettäisiin hallitsijaksi. Armilla kertoo taistelustaan tataarikuningas Morgonea vastaan. Kaikki juhlivat, laulavat ja tanssivat, ja balettikohtauksessa Morgonen ja Armillaa joukot taistelevat toisiaan vastaan. Juhlan aikaa lähetti tuo viestin, että tataarit ovat kaupungin porteilla. Lisäksi väki kärsii nälänhädästä, ja tuhannet asukkaat ovat jo kuolleet nälkään. Altidor ja Togrul saapuvat ja ovat kauhuissaan tilanteesta, mutta Altidor ei edelleenkää kiroa Mirandaa vaan itseään. Ministeri Badur (baritoni) ilmoittaa, että Miranda on heittänyt asukkaille tarkoitetut elintarvikkeet jokeen. Nyt Altidor kiroaa Mirandan, jolloin salamat ja maanjäristykset saavat kaikki kauhun valtaan. Miranda ilmaantuu. Hän kertoo lasten valesurman olleen hänen isänsä edellytys avioliitolle, jotta miehen uskollisuus tulisi testattua. Tuhotut elintarvikkeet olivat petollisen Badurin myrkyttämiä. Nyt Altidor saisi kokea koston: Miranda muuttuu käärmeeksi, valittaa kohtaloaan (lamento, kvintetto kaksoiskuoron kera) ja pyytää, ettei lapsille kerrottaisi tapahtunutta, van heille selitettäisiin äidin lentäneen pois pilven päällä ja palaavan pian takaisin.

III NÄYTÖS

Miranda valittaa, sillä hänen pitäisi elää nyt 200 vuotta käärmeenä. Kuoro lohduttaa, että kohtalo voi vielä muuttua.

1.kuva: Palatsi Téflisissä

Väki juhlii tataarien lopullista kukistamista Armillan ja Canzaden johdolla, mihin myös Pantúl ja Tartagíl osallistuvat. Kuningas saapuu, muttei voi yhtyä iloon, sillä hän ajattelee Mirandaa, jonka sisar, haltijatar Farzana (sopraano saapuu. Tämä kertoo, että Miranda on Kaukasus-vuoren huipulla ja että Demagorgoon suo Altidorille vielä yhden mahdollisuuden kohtalon muuttamiseksi. Kaikki varoittavat Altidoria, ettei Farzanaan voi luottaa; väki seuraa kuningasta, jottei tämä joutuisi pulaan. Lyhyen välisoiton aikana velho Geonca kertoo Demagorgoonille tukevansa Altidoria.

2. kuva: Kaksi rotkon erottamaa ylänköä, toisella temppelin muotoinen hautakammio

Altidor, väki, Armilla ja Canzade lhestyvät temppeliä, jossa kolme hirviötä – jättiläinen Giaromiro, yksisarvinen Liocorno ja härkä Ignivomo – pitävät Mirandaa vankinaan. Farzana osoittaa Altidorille gongin, johon tämä lyö, jolloin hirviöt näyttäytyvät. Altidor voittaa heidät kamppailussa (tanssikohtaus), ja ryntää temppeliin, joka on liekeissä. Valtava käärme pakenee ja palaa hetkessä tuhkaksi.

3. kuva: Mirandan kuninkaanpalatsin takana ja puutarhassa

Kun savu on haihtunut, Mirandan valtakunta tulee näkyviin. Miranda ja Altidor saavat nyt toisensa, ja imettäjät tuovat lapset paikalle. Koko perheen yhdistyttyä Alditrúf, Tartagíl, Albrigòr, Pantúl, Tògrul ja kansa juhlivat onnellita lopputulosta.

ja

Giorgio Federico Ghedini

Giorgio Federico Ghedini (1892–1965) opiskeli ensin Torinossa urkuja, pianoa ja selloa, ja Bolognassa Bossin johdolla sävellystä (diplomi 1911). Hän toimi opettajana tai johtana Torinon konzervatoriossa (1918-37), Arrigo Boito -konservatoriossa (1937-41) ja Milanon Verdi-konservatoriossa (1951-62). Oppilaisiin kuuluivat mm. Guido Cantelli, Claudio Abbado, Luciano Berio ja Niccolò Castiglioni. Ghedini oli vanhan musiikin, Italian renessanssi- ja barokkisäveltäjien (A. ja G. Gabrieli, Monteverdi, Frescobaldi) ihailija, ja hän halusi yhdistää heidän sävelkieltään 1900-luvun musiikkiin. Soitinmusiikki käsittää useita konserttoja ja kamarimusiikin lajeja, mm. kvartettoja.

Oopperoita

Ghedini sävelsi 10 oopperaa, joista tunnetuin on Billy Budd (1949, Torino), opera in 1 atto, Salvatore Quasimodon italiannokseen Herman Melvillen kertomuksen mukaan – saman aiheen sävelsi oopperaksi vähän myöhemmin (1951/2. versio 1964) myös Benjamin Britten. Häneltä on myös kiintoisa teos: Concerto dell’Albatro per violino, violoncello, pianoforte, voce recitante e orchestra, sul testo ”Moby Dick” di Herman Melville (Albatrossikonsertto; 1945, Torino).

Nino Rota

Nino Rota, alun perin Giovanni Rota Rinaldi (1911–79), oli musiikin ihmelapsi, joka sai valmiksi oratorion ”Johannes Kastajan lapsuus” jo kouluiässä ja johti sen 12-vuotiaana. Hän on toki parhaiten tunnettu Fellini– ja Visconti-elokuvamusiikeistaan, ja kaikkiaan hänen musiikkiaan löytyy yli 150 elokuvasta, mm. Coppolan Kummisetä I–I:sta. Hän opiskeli ensin Milanossa Pizzettin johdolla ja sitten Roomassa Casellan oppilaana. Opintojen päättymisen (1929) jälkeen hän asui Yhdysvalloissa (1930-32), jossa hän sai orkesterinjohdon opetusta maineikkaalta Fritz Reinerilta. Hän tutustui matkallaan myös Coplandiin, Menottiin ja Barberiin. Rota oli Barin konservatorion pitkäaikainen opettaja (1939–) ja johtaja (1950–). Monopolin konservatorio on omistettu hänen muistolleen: Conservatorio Nino Rota (1971–)

Rota oli siten samalla “oikea” säveltäjä, ja hänellä on suuri klassisen musiikin alaan kuuluva tuotanto orkesteri-, kamari- ja vokaalimusiikkia: kolme sinfoniaa, kolme pianokonserttoa, kolme sellokonserttoa, sekä kontrabasso-, fagotti-, pasuuna- ja harppukonsertot. Hän sävelsi lisäksi yhteensä 23 näyttämöteosta, joista viisi on balettia ja 10 kymmenen oopperaa, joista tärkein on Firenzen olkihattu. Se edustaa myöhäistä commedia dell’artea ja on sävelitetty hieman neoklassisen Prokofjevin tyyliin. Toinen usein esitetty ooppera on Aladino e la lampada magica (Aladdinin taikalamppu; 1963-65, Milano 1968). Hän kirjoitti myös yksinäytöksisen radio-oopperan I due timidi (Kaksi arkajalkaa, 1950).

Firenzen olkihattu

Il cappello di paglia di Firenze (Firenzen olkihattu, 1945; Palermo, 1955), nelinäytöksinen ooppera, on sävelletty Eugène Labichen ja Marc Michelin farssinäytelmän Un chapeau de paille d’Italie pohjalta (1851), libretistinä toimivat säveltäjä ja hänen äitisä Ernesta Rota Rinaldi. Ooppera tapahtuu Pariisissa 1850. Rota: ”Minun musiikkini pitää myöhemmin muistaa rahtusesta nostalgiaa, paljosta optimismista ja hyvästä huumorista.”

Oopperasssa nuori aatelismies Fadinard (tenori) on aikeissa naida Elenan (sopraano), maanviljelijä Nonancourtin (basso) tyttären. Mutta matkalla kotiin hääpäivänään Fadinardin hevonen syö Beaupertuis’n (baritoni) vaimon, lady Anaiden (sopraano) olkihatun, kun tämä on tapaamassa sotilasrakastajaansa. Jotteiladyn ja rakastajan salainen tapaaminen tulisi ilmi, he vaativat Fadinardia ostamaan uuden samanlaisen hatun samalla kun he majoittuvat Fadinardin huoneistoon odottamaan hattua. Lemmenparin oleskelu Fadinardin luona on tuottaa onnettomuuden, sillä hänen yhtäkkiä ilmaantuva tuleva appi-isänsä sekä hääseurue eivät luonnollisestikaan saa nähdä vierasta naista sulhasen kotona. Jatkoapahtumat  pitävät sisällään vaihdettuja henkilöllisyyksiä. Lopulta käy ilmi, että Fanardin kotona on hatturasia, jossa on juuri samanlainen häälahjaksi tarkoitettu olkihattu, joten Elenan asia saa onnellisen käänteen. Fadinard menee naimisiin Elenan kanssa ja Anaide voi jatkaa rakastajansa tapailua ilman paljastumista. Kyseessä on siten todellinen italialainen happy end.

ja

Gian Carlo Menotti

Gian Carlo Menotti (1911–2007) on oopperoillaan (1937–93) ollut tärkein Puccinin jälkeinen italialaisen oopperan hahmo, joka Menotti opiskeli Milanon konservatoriossa (1923) ja kirjoitti 11-vuotiaana ensimmäisen oopperansa, joka oli nukketeatterille: La morte di Pierrot (Pierrot’n kuolema). Menotti asui pääosan elämästään Yhdysvalloissa, jonne hän muutti äitinsä kanssa 1928 isän kuoleman jälkeen, ja jossa hän opiskeli sävellystä Curtis-instituutissa Rosario Scaleron johdolla yhdessä Leonard Bernsteinin ja Samuel Barberin kanssa. Lopulta hän toimi itse opettajana instituutissa 1933–1955.

Amerikkalaistumisestaan huolimatta Menotti piti aina Italian kansalaisuuden.  Menotti ei seurannut aikansa moderneja trendejä, vaan edusti yhä italialaista lyyrisyyttä sekä II maailmansodan jälkeistä verismoa. Hänen esikuviaan olivat mm. Musorgski, Puccini ja Kurt Weill. Menotti kirjoitti itse kaikki librettonsa, pääosin englanniksi, minkä lisäksi hän laati niitä myös muille säveltäjille, ennen kaikkea elämäntoverilleen Samuel Barberille, jonka Vanessa-ooppera sai ensiesityksen 1958.

Menotti toimi myös oopperaohjaajana. Hän perusti 1958 ”Spoleton kahden maailman festivaalin” (Festival dei Due Mondi di Spoleto), jossa edistettiin kaikkia taiteita: proosaa, oopperaa, tanssia, marionettiteatteria, puhetaidetta, musiikkia, elokuvaa ja kuvataiteita. Menotti luopui tapahtuman johtamisesta 1993 ja ryhtyi johtamaan Rooman oopperaa (1992–94). Spoleton kaupunki on omistanut hänelle teatterin: Teatro Nuovo Gian Carlo Menotti. Menotti kuoli Monte Carlossa, ja hänen hautansa on Giffordin kaupungissa Skotlannissa.

Muusta tuotannossa tärkeimpiä teoksia ovat baletti Sebastian (1944), pianokonsertto F (1945), sinfoninen runo Apocalypse (1951), viulukonsertto (1952), laulusarja Canti della lontananza (Kaukaisuuden lauluja, 1961), Triple Concerto a Tre (1968), Fantasia sellolle ja orkesterille (1975), sinfonia no. 1 a-molli The Halcyon (1976) ja kontrabassokonsertto (1983).

Oopperoita

Menottin 28 oopperastaan osa on radio- ja tv-oopperoita. Hänestä tuli kuuluisa jo ensimmäisen oopperan ansiosta: Amelia al ballo (Amelia menee tanssiaisiin, 1937) esitettiin Metropolitan-ooppeatalossa. Tunnetuimpia saavutuksia ovat NBC:n tilaama radio-ooppera The Old Maid and the Thief (1939, New York), 1900-luvun jälkipuolen esitetyimpiin kuuluva ooppera The Medium (1946; filmatisointi 1951), The Telephone, or L’amour à trois (Puhelin eli Rakkautta kolmisin, 1946; New York, 1947) sekä Menottin tärkeimpänä oopperana pidetty The Consul (Konsuli, 1949; Philadelphia, 1950), jolla hän voitti musiikin Pulitzer-palkinnon. Toisen Pulitzerin hän sai oopperasta The Saint of Bleecker Street (1955). Koominen ooppera The Hero (1976) oli satiiri amerikkalaisesta poliittisesta elämästä, etenkin Watergate-skandaalista. Viimeisin menestysteos on Placido Domingolle sävelletty ooppera Goya (1986).

Vanhapiika ja varas

The Old Maid and the Thief (1939, New York) on alun perin radio-ooppera 14 kohtauksessa Menottin omaan librettoon. Sen ensimmäinen lähetys aalloilla koettiin 22.4.1939 NBC:n New Yorkin lähetyksessä, ja ensimmäinen, yksinäytöksinen näyttämöesitys tapahtui Philadelphiassa 11.2.1941. Jokainen kohtaus sisältää resitatiivin ja aarian, radioversiossa myös puhejohdannon. Saksalainen versio nähtiin 1947 Weimarissa nimellä ”Die alte Jungfer und der Dieb”. (Vieressä Peter Hofferin piirtämä libreton kansi; Archivio Storico Ricordi.)

Juoni

Teos sijoittuu vuoteen 1900 amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Vanhapiika Miss Todd (altto) on usean pienen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtaja. Hän ja palvelustyttö Laetetia (sopraano) lumoutuvat maankiertäjä Bobista (baritoni) ja uskovat että tämä on karannut vankilasta, sillä Toddin ystävätär Miss Pinkerton (sopraano) kertoo eräästä lähellä nähdystä rikollisesta. He ottavat miehen luokseen ja Miss Todd rakastuu tähän. Todd tahtoo tehdä vaikutuksen Bobiin ja alkaa vähitellen antaa tälle rahasummia johtamiensa järjestöjen kassoista. Pian käy ilmi, että Bob on tosiaan maankiertäjä eikä rikollinen, minkä lisäksi miekkonen ei vastaa Toddin rakkauteen. Niinpä Todd menee poliisin pakeille ja yrittää vyöryttää syyn rahojen häviämisestä Bobin niskaan. Palvelusneiti Laetetia ja Bob ovat sillä välin rakastuneet. He pakenevat ja ottavat mukaansa Toddin tavarat. Kun Todd palaa kotiin, hän pyörtyy tajutessaan tapahtuneen.

Meedio

The Medium (1946, New York; filmatisointi 1951) on vähän yli tunnin mittainen kaksinäytöksinen tragedia, jonka filmiversion oli tarkoitus olla film noir -hengessä tehty elokuva. Oopperan nimi osaltaan viittaa ’meedio’-merkityksen ohella ehkä vapaasti tulkittuna myös siihen, että Menotti otti käyttöön oopperoissaan uudet mediat: radion, television ja elokuvan, minkä lisäksi monet oopperat on tarkoitettu pienille (bulevardi-) näyttämöille isojen oopperatalojen sijaan. Menotti sai idean tähän oopperaansa kokemastaan vastaavasta istunnosta Itävallan St. Wolfgang im Salzkammergut’issa 1936. (Yllä Carlo Diappin luonnos The Medium -oopperaan, 1999; Archivio Storico Teatro Regio Torino.)

I NÄYTÖS: Meedion seurusteluhuone

Monica, Baban tytär, ja mykkä palvelija Toby, joka on pelastettu ”Budapestin kaduilta”, somistautuvat. Euroopasta emigroitunut Baba pitää nimellä ”Madame Flora” istuntoja, joissa hän kutsuu kuolleita esiin – ja tienaa toiminnastaan sievoisasti rahaa. Aviopari Gobineau, säännölliset vieraat istunnoissa, tulevat mukanaan rouva Nolanin. Valot sammuvat, Toby hoitelee salaista konetta ja Monica esittää himmeässä valossa poismenneen ääntä ja esiintymistä, rva Nolanin tytärtä, sitten kaksivuotiaana hukkunutta Gobineaun poikaa. Baba huutaa yhtäkkiä: hän tuntee jääkylmän käden kaulallaan ja keskeyttää istunnon. Tehdään sopimus uudesta istunnosta. Mme Flora selittää istuntojen olevan huijausta. Kolme asiakasta uskovat, että heidän emäntänsä ajatukset ovat utuisia ja he lähtevät. Baba haluaa vierittää syyn tapahtuneesta Tobylle. Kun Toby kätkeytyy nukketeatterin taaksa, Baba seuraa perässä, mutta Monica pelastaa hänet. Baba tuntee huonoa omatuntoa huijaustensa vuoksi ja turvautuu yhä enemmän alkoholiin.

Monica’s dark lullaby ”The Black Swan”

II NÄYTÖS: Muutamaa päivää myöhemmin

Baban lähdettyä talosta Monicalla ja Tobylla on hellä kohtaus. Kun he tanssivat valssia, Monica viestii Tobylle rakkaustunnustuksen. Baba ryntää sisään ja haluaa Tobyltä tunnustuksen: oliko tämä laskenut kylmä kätensä hänen kaulalleen vai ei. Gobineaut ja Nolan tulevat uudestaan istuntoon. Flora selittää, että kaikki on vain valetta, mutta asiakkaat eivät usko tätä vaan jäävät taloon. Baba ajaa kaikki ulos ja alkaa juoda, kunnes nukahtaa. Kun Toby etsii Monicaa, Baba herää. Toby piiloutuu esiripun taakse, ja kun kangas liikkuu, Baba joutuu kauhun valtaan. Hän ampuu ja Toby haavoittuu kuolettavasti. Monica juoksee hakemaan apua. Baba luulee päihittäneensä henkimaailman edustajan, mutta on oopperan loppuun saakka epävarma, josko hän on osunut sellaiseen. Ooppera loppuu sanoihin: ”Olitko se sinä?” (Was it you?).

”Monica’s Waltz” (Monica)

”Afraid, am I afraid?” (Baba)

Puhelin eli Rakkautta kolmisin

The Telephone, or L’amour à trois (1946; New York, 1947) on yksinäytöksinen opera buffa, kestoltaan noin 20 minuutia. Teoksessa on kaksi roolia: Lucy (sopraano) ja Ben (baritoni).

Juoni

Ben tulee lahja mukanaan Lucyn asuntoon aikomuksenaan kosia tätä ennen lähtemistään matkalle. Huolimatta useista yrityksistä puhua Lucylle ja tehdä tälle kysymys suostumuksesta, Lucy on ehtimisiin varattuna puhelimen soittoja seuraaviin keskusteluihin. Puhelujen välissä, kun Lucy poistuu huoneesta, Ben yrittää jopa katkaista puhelimen johdon, onnistumatta kuitenkaan puuhassa. Jottei myöhästyisi junasta, Ben jättää asunnon ehtimättä kysyä naimisiin menosta. Hän tekee vielä viimeisen yrityksen ja soittaa Lucylle puhelinkopista ja kertoo tälle ehdotuksensa. Lucy suostuu, ja molemmat laulavat puhelinlinjoja pitkin lemmendueton, ja Lucy varmistaa, että Ben muistaa varmasti hänen puhelinnumeronsa.

Kosuli

The Consul (1949; Philadelphia, 1.3.1950) on kolminäytöksinen, reilut kaksi tuntia kestävä Menottin ensimmäinen täysimittainen ooppera. New Yorkissa (15.3.1950–) Philadelphian ensi-illan jälkeen Konsuli näytettiin jopa 269 kertaa kahdeksan kuukauden sisällä. Oopperan aihe oli ajankohtainen, sillä Yhdysvallat esti 1950-luvun alussa ei-amerikkalaisten tiedemiesten pääsyn maahan. Ooppera tapahtuu jossain määrittelemättömässä eurooppalaisessa totalitaarisessa maassa. Teoksen pohjalla on lehtikirjoitus vuodelta 1947, joka kertoo itsemurhan tehneestä puolalaisesta tämän epäonnistuttua viisumin saamisessa Yhdysvaltoihin.

Juoni

I NÄYTÖS

1. Kohtaus

Poliittinen toisinajattelija John Sorel pakenee salaista poliisia. Hänen Magda-vaimonsa ja äitinsä piilottelevat häntä kotona. Poliisi saapuu ja etsii, muttei löydä miestä. John aikoaa paeta rajalle ja etsiä konsulaattia saadakseen viisumin lähteäkseen maasta. Hän odottaisi rajalla, kunnes hänen äitinsä, vaimonsa ja lapsensa ovat turvassa.

2. Kohtaus

Monet ihmiset odottavat viisumia. Magda anoo viisumia, mutta sihteeri ei voi luvata mitään, joten hän liittyy joukkoon. Tarvitaan paljon paperityötä, ja viisumin saanti on pitkä prosessi. Samat ihmiset odottavat konsulaatin toimistossa päivä toisensa jälkeen ilman viisumin myöntämistä.

II NÄYTÖS

1. Kohtaus

Lapsi on sairas, ja äiti laulaa sille kehtolaulua. Poliisi yrittää saada Magdalta tietoa tämän miehen liittolaisista, mutta Magda kieltäytyy. Johniöta saapuu viesti kiiruhtamisesta viisumin kanssa.

2. Kohtaus: Konsulaatti

Magda on epätoivoinen konsulin näkemiseksi. Viisumia odottava taikuri yrittää tehdä vaikutuksen sihteeriin ja hypnotisoi koko väen saaden ihmiset uskomaan olevansa tanssiaisissa, mutta hän saa aikaan vain pelotusvaikutuksen. Magda puhkeaa ahdistuneeseen vuodatukseen sihteeriä kohtaan, jolloin hän saa vastauksen, että konsuli ottaa vastaan sen jälkeen, kun muuan tärkeä vieras on hoitanut asiansa. Vierailija on poliisipäällikkö, joka saa kauhistuneen Magdan pakenemaan.

III NÄYTÖS

1. Kohtaus

Magdan lapsi ja anoppi ovat kuolleet. Konsulin toimistossa Magda saa tietää, että John riskeeraa elämänsä ja paluunsa vaimonsa luo. Rikas nainen saapuu ja saa heti viisumin. Magda ajattelee itsemurhaa suojellakseen Johnia ja lähtee konsulaatista. Kun toimisto on sulkeutumaisillaan, John saapuu mutta poliisi kintereillään. Poliisi pidättää Johnin, ja sihteeri yrittää tavoittaa puhelimella Magdan.

2. Kohtaus

Epätoivoisena kaiken koetun jälkeen Magda sytyttää kaasulieden surmatakseen itsensä. Sitten puhelin soi, kun sihteeri yrittää tavoitella Magdaa.

ja

Goya

Goya (1986, Washington) on kolminäytöksinen, vajaat kaksi tuntia kestävä ooppera, joka tapahtuu 1700-luvun lopussa Espanjassa ja 1800-luvun alussa sekä Bordeaux’ssa 1828. Oopperan aiheena on kuuluisan espanjalaisen maalari Francisco de Goyan (1746–1828) elämä. (Vieressä Goyan 1795 maalaama Alban herttuattaren [1762–1802] muotokuva; Liria Palace, Fundación Casa de Alba, Madrid.)

I NÄYTÖS

1. Kuva

Vanhana ja kuurona Goya muistelee elämänsä. Nuorena miehenä Madridissa hän rakastui kapakan palvelustyttöön

2. Kuva

Seuraavana aamuna neito kertoo olevansa Alban herttuatar. Espanjan kauneimpana herttuatar on tilannut muotokuvansa Goyalta.

II NÄYTÖS

Kun herttuatar on kokonaan omistautunut Goyalle, kuningatar on täynnä kateutta. Lisäksi herttuatar suututtaa kuningattaren, kun herttuattaren kuusi kamarineitoa kantavat samanlaista asua kuin kuningatar. Niinpä pääministeri Godoy, kuningattaren rakastaja, pakottaa maalarin osoittamaan ehdotonta uskollisuutta hoville. Goya suostuu tähän ja herttuatar jättää Goyan myöntyväisyytensä vuoksi. Alba hylkää Goyan hänen inhimillisen heikkoutensa vuoksi.

III NÄYTÖS

1. Kuva

Goya havaitsee liian myöhään joutuneensa kuningattaren ja herttuattaren välisen valtakamppailun uhriksi. Hän vetäytyy omistautuakseen taiteelleen. Kun kuningatar on myrkyttänyt Alban, hän makaa kuolinvuoteellaan ja haluaa nähdä viimeisen kerran Goyan, joka ei kuitenkaan ehdi perille ajoissa. Herttuattaren kuoleman jälkeen Goya pahoittelee. ettei ole elänyt oikein eikä ole tehnyt mitään ihmisten elinolojen parantamiseksi, kun hän on vain maalannut kuvia.

2. Kuva

Yksinäisenä ja kuurona Goya elää viimeiset aikansa Bordeaux’ssa. Epäilyssään väärin elämisestä hän omistaa loppuaelämänsä menneiden tapahtumien muistelulle. Alba ilmestyy hänelle viimeisellä hetkellä ja sanoo, että maalarin kuvat ovat toteuttaneet korkeampia päämääriä. Goya kuolee.

ja

ja

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös