Eksotiikka valtaa Ranskan
25.1.2007 (Päivitetty 6.11.2023) / Murtomäki, Veijo

Orientaalisuus

Napoleonin Egyptin-retken (1798) ajoista lähtien ranskalaissäveltäjiä kiehtoivat kaukaiset kulttuurit, mitä lisäsivät maailmannäyttelyiden järjestämiset Pariisissa (1866, 1867, 1878, 1889, 1900), jolloin saattoi kuulla myös ulkoeurooppalaista musiikkia. Luonnollisesti tutustuminen Ranskan siirtomaihin Pohjois-Afrikassa sekä Orienttiin ja kauempanakin sijaitseviin alueisiin edesauttoi vieraiden kulttuureiden musiikista ja maantieteestä ammentamista (Intia, Ceylon, Jaava, Japani jne.).

Eksotiikka yleisenä ja orientalismi erityisenä suuntautumisena pitäisi erottaa toisistaan, mutta sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska olennaista oli hakeutuminen yleistettyyn kuvaan perustuvaan, värikkääseen, idylliseen ja houkuttelevaan maailmaan, “jonnekin muualle”. Orientti merkitsi toki Lähi-itää eli Syyriaa, Libanonia, Palestiinaa, Israelia ja Jordaniaa, mutta vähitellen myös Egyptiä ja Pohjois-Afrikkaa, Konstantinopolia ja jopa Espanjaa sen arabialaisen menneisyyden vuoksi.

Eksoottisuus muotiin

Eksoottisuuden kasvuun liittyi poliittisia, taloudellisia ja tieteellisiä tekijöitä, kolonialismia, tutkimusmatkailua ja kulttuurintutkimusta. Ranskassa vuorotellen egyptiläisyys, intiaanikulttuurin ihannointi, intialaisuus ja japanilaisuus olivat muotia. Kirjailijat (Chateubriand, Hugo, Gautier, Flaubert) ja kuvataiteilijat (Delacroix, Decamps, Ingres) käsittelivät eksoottis-eroottisia aihepiirejä. “Paikallisväri” (couleur locale) ja “pittoreski” (pittoresque) olivat muotitermejä.

Oopperoiden henkilögalleriat ja tapahtumapaikat muuttuivat: suosittiin “villejä” Afrikassa, Amerikassa ja Aasiassa; näyttämölle sijoitettiin pagodeja, kantotuoleja, moskeijoita, minareetteja, majoja, palmupuita jne. Pukeutumista ja tapoja Pariisin ja vieraiden maiden kesken verrattiin – useimmiten Pariisin eduksi. Usein koomisissa oopperoissa eksotiikka koettiin viihdyttävän lisäksi huvittavaksi, jopa naurettavaksi. Eli alkuun vieraisiin kulttuuriin suhtauduttiin alentuvasti, ja vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla valkoisen miehen ylimielisyys kasvoi vieraiden kulttuureiden ihailuksi.

Eksotiikka oopperassa

Félicien Davidin 1840-luvun teoksista alkaen ranskalaisissa oopperoissa ja lauluissa toistuivat eksoottiset, seikkailulliset ja eroottisesti kiinnostavat aihepiirit ja seudut. Samoin Louis Moreau Gottschalkin (1829-69), New Orleansissa syntyneen pianistin kuubalais- ja eteläamerikkalaistyyliset sävellykset saavuttivat Pariisissa suosiota ja toivat Louisiana- sekä Kuuba-romantiikan eurooppalaisten ulottuville.

Davidin jälkeen ranskalaisessa oopperakirjallisuudessa eksotiikkasuuntautuminen on havaittavissa mm. Reyerin, Bizet’n (Helmenkalastajat), Saint-Saënsin, Delibes’n, Rabaudin ja Rousselin oopperoissa. Mutta myös Italia, Espanja (Carmen), Venäjä, Skandinavia ja vuosisadan loppupuolella jopa Ranskan maakunnat (Provence, Bretagne jne.) tarjosivat kimmokkeita ranskalaissäveltäjien työlle.

Eksoottisuutta musiikissa viljeltiin eniten melodiikassa, jossa puolitoista-askel oli tyypillisin tehokeino (Simson ja Delila, Djamileh); toinen oli ornamentaalisten motiivien käyttö (Helmenkalastajat). Vähitellen otettiin käyttöön modaalisuus (alennettu johtosävel, duurin ja mollin sekoittaminen, aiolinen ym. moodit), urkupisteet, oktaavikaksinnukset ja avokvintit.

Soittimista harppu, ruokolehtisoittimet, triangeli, piccolo, kastanjetit, tamburiini, gongi ja erilaiset kalistimet olivat suosittuja, myös sointiväriensä puolesta. Tanssit – ensin espanjalaiset (habanera, seguidilla), sitten kaukaisemmat (usein kuviteltuja outoja tanssirytmejä) – olivat itseoikeutettuja orientaalisuuden kantajia.

Félicien David

Oodisinfonioita

Félicien Davidin (1810-76) oodisinfonia Le désert (Autiomaa, 1844) (ks. Romanttinen ranskalaissinfonia) ennakoi 1800-luvun lopun eksotismia orientaalisuudellaan ja loi samalla uuden lajin, johon muutkin säveltäjät tarttuivat. Toinen ode-symphonique -lajin edustaja on Christophe Colomb (1847).

Oopperoita

Kaikkiaan David sävelsi kuusi oopperaa, joiden vastaanotto on ollut ongelmainen: esityksiä on ollut vähän tai ei ollenkaan ja nuotitkin ovat osin jääneet painamatta. Yksinäytöksinen Le fermier de Franconville (F:n talonpoika, n. 1857), opéra-comique, on jäänyt esittämättä.

La captive (Vanki, n. 1860–64; pianopartituuri 1883), opéra-comique en trois actes, M. Carrén librettoon pääsi harjoituksiin asti, mutta se vedettiin takaisin.

Le saphir (Safiiri, 1865), opéra-comique en trois actes, Carrén, T. Hadorin ja de Leuvenin librettoon Shakespearen näytelmän All’s Well That Ends Well (Loppu hyvin, kaikki hyvin) pohjalta esitettiin Koomisessa oopperassa 8.3.1865.

Teatteriin David sävelsi yhden näyttämömusiikin laulusolisteille, korolle ja orkesterille: Le jugement dernier, ou La fin du monde (Viimeinen tuomio eli Maailman loppu; n. 1849), J. Gabrielin ja E. de Mirecourtin tekstiin josta on ollut aikanaan vain konserttiesitys 1861.

Varsin oopperamaisia ovat myös Davidin kaksi oratoriota: Moïse au Sinai (Mooses Siinailla) solisteille, kuorolle, (tanssijoille) ja orkesterille S. Saint-Étiennen tekstiin (1846, Pariisin National Opéra, rev. 1847) sekä L’Éden, Mystère (Eeden, mysteeri) J. Méryn tekstiin (1848, Pariisin National Opéra) myös solisteille, kuoroille, (tanssijoille) ja orkesterille.

Brasilian helmi

(gallica.bnf.fr.; Sto et Victor Coindre)

La perle du Brésil (Brasilian helmi, 1851, Pariisin Opéra National) oli alun perin puhutun dialogin sisältävä  opéra-comique en trois actes, J. Gabrielin ja S. Saint-Étiennen librettoon. Teos oli kohtalainen menestys, ja se esitettiin kolmen vuoden aikana 68 kertaa. Revisoitu versio Théâtre Lyriquessa lajinimellä drame lyrique sai jopa 144 esitystä (1858–59). Säveltäjä joutui Bordeaux’n esitykseen (1862) korvaamaan dialogit resitatiiveilla. Toisen kerran revisoitu ja Jules Barbierin uusilla dialogeilla varustettu, lyhennetty versio Koomisessa oopperassa sai 1883 vain 19 esitystä.

Oopperan henkilöitä ovat nuori brasiliatar Zora (sopraano), Cavallosin kreivitär (sopraano), portugalilainen amiraali Don Salvador (basso), palatsin vartijaluutnantti Lorenz (tenori), nuori merimies Rio (tenori), brasilialainen mies (basso). Teoksen ajankohta on 1530, Portugalin suorittama Brasilian kolonialisaatio. Seuraavassa Lyyrisen draaman version pianosovituksen kansilehti:

(gallica.bnf.fr; Antoine Barbazet)

Tapahtumat

I näytös tapahtuu Portugalin kuninkaallisen hovin palatsissa. Amiraali Salvador löysi Zoran ja toi hänet Brasiliasta Portugaliin ja huolehti hänen kasvatuksestaan sekä kastamisesta kristinuskoon. Neidosta tuli hovin suosikki, ja Salvador aikoo mennä naimisiin Zoran kanssa. Luutnantti Lorenz rakastuu myös neitoon, jolloin Salvador päättää viedä tämän takaisin Brasiliaan.

II näytös tapahtuu laivalla. Lorenz on pukeutunut merimieheksi ollakseen rakkaansa lähettyvillä. Amiraali tunnistaa miehen ja hautoo kostoa, minkä myrsky keskeyttää. Laivan täytyy etsiytyä suojaisaan satamaan Brasiliassa.

III näytöksessä ollaan Brasilian metsässä. Alkuasukkaat piirittävät matkustajat ja miehistön, uhkaavat heitä tomahawkeilla ja aikovat nujertaa nämä. Silloin Zora laulaa hymnin Suurelle Hengelle. Brasilialaiset tunnistavan hänessä maannaisensa, polvistuvat ja tekevät rauhan. Kiitollisuudesta Zoraa kohtaan tämän pelastettua kaikkien hengen amiraali myöntyy Zoran ja Lorenzin toiveeseen päästä naimisiin.

(gallica.bnf.fr; Stop et Victor Coindre)

Musiikki

Oopperan musiikin tunnetuin osa muodostuu Zoran esiintymisistä, mutta teoksesta löytyy muutakin kiintoisaa musiikkiainesta. I näytöksen romanssissa Lorenz tunnustaa rakkautensa Zoraa kohtaan:

Zora, j’admire ta ouissance!/Zora, ihailen valtaasi!
Lorsque j’ignorais le bonheur,/Kun en tuntenut onnea,
Tu fis naître en moi l’espérance,/sait minussa syntymään toiveen
Et je sentis battre mon coeur!/ja tunsin sydämeni pamppailevan!

 

Tansseja ja marsseja löytyy myös, tässä toisen näytöksen baletista Fandango.

II näytöksessä kuullaan ensimmäinen rakastuneen parin duetto:

ZORA
Enfin on nous laisse,
En ce séjour,
A notre tendresse,
A notre amour!

LORENZ
Je suis heureux, ô ma Zora chérie/Olen onnellinen, oi rakas Zorani,
De t’inspirer une si vive ardeur,/kun herätät näin eloisan kiihkon
A toi qui seule es ma vie,/Sinä joka yksin olet elämäni
Et qui fais tout mon bonheur !/ja joka suot minulle kaiken onnen!

Vaikka Salvador edustaa korkeaa moraalia ja on velvollisuudentuntoinen, hän ei voi olla kuuluttamatta rakkauttaan Zoraa kohtaan jo I näytöksessä:

Jusqu’à ce jour, sans desir sans envie,/Tähän päivään saakka, ilman toivoa, ilman halua
je fus pour elle un guide, en protecteur,/olin hänelle opas ja suojelija
pour moi c’était une fille chérie/hän oli minulle rakas tyttö
dont je devais assurer le bonheur./jonka onni minun piti taata.

ja se puhkeaa kukkaan hänen toisen aariansa (II näytös) hitaammassa keskijaksossa:

Ô ma Zora chérie,/Rakas Zorani,
doux rève de mon coeur,/suloinen unelma sydämeni,
je te donne ma vie,/annan sinulle elämäni,
Donne-moi mon bonheur!/anna minulle onneni!

 

Päästyään rantautumaan Salvador miehistöineen julistaa uuden maan kuuluvan isänmaalle: ”Ô patrie!/Toi seul excites nos transports!” (Oi isänmaa, sinä yksin innostat huumaamme!)

 

 

Hurmaava lintu

Oopperasta löytyy kosolti eksotiikkaa Meyerbeerin Afrikattaren tapaan. Teoksen tunnetuin numero on sikäli koloratuurisopraanoiden suosima Zoran soolo Couplets du Mysoli (mysoli on brasilialainen lintu) “Charmant oiseau” (Hurmaava lintu), jonka päämotiivi esiintyy useita ketoja alkusoiton alkupuolen Andantino-vaiheessa.

Charmant oiseau, qui, sous l’ombrage,/Hurmaava lintu, joka varjossa
Etaie à nos yeux éblouis./levität häikäistyneille silmillemme
Les couleurs de son beau plumage,/värit komeiden sulkapeitteesi,
Mêlé d’azur et de rubis,/joissa taivaansininen ja rubiininpunainen sekoittuvat.
Quand sur la tige à fleur dorée,/kun kullanhohteisten varsien päällä
Il se balance tout joyeux./se keinuu iloisena.

Ennen kolmatta kuplettia on fermaatti, jossa vaaditaan suurta taituriutta. Aariasta on olemassa myös versio, jossa kolmannen kupletin lopussa sopraano laulaa duetossa huilun kanssa vieläkin taiturillisemman version Donizettin Lucia di Lammermoorin ns. ”hulluskohtausta” jäljitellen tekstillä ”joka on soma mysoli”; version lienevät kehittäneet 1900-luvun vaihteen ja alun suuret sopraanot Luisa Tetrazzini, Emma Calvé ja Amelita Galli-Curci.

 

Lopussa alkuasukkaat tunnistavat poissa olleen Zoran hallitsijakseen, ”Brasilian helmeksi”.

En adoptant l’enfant,/Hyväksymällä lapsen
dont nous pleurions de l’absence/jonka poissaoloa itkimme
que nous appelions tous la Perle du Brésil,/jota me kaikki kutsumme Brasilian helmeksi
Tu nous as subjugués par la reconnaissance;/Sinä meidät olet valloittanut tunnistamisen kautta
Ah! ne redoute plus chez nous aucun péril!/oi älä tunne enää mitään vaaraa luonamme!

 

Herculanum

 

Herculanum (1859) on (grand) opéra en 4 actes, Joseph Méryn ja Térence Hadot’n librettoon, jossa kristityt ja barbaarit ovat vastakkain ja lemmenpari kuolee Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 keisari Tituksen hallituskaudella. Oopperan aihetta, Pompeijin hävitystä, pidettiin jumalallisena kostona Rooman aiheuttamalle Jerusalemin tuholle ja varhaiskristittyjen vainoille. Orjien kapina Spartacuksen johdolla ja kristittyjen taistelu antavat oopperalle saint-simonistisen värityksen. Olympian tehtävä veljensä Nicanorin avulla oli estää kristittyjen liikkeen leviäminen aiheuttamalla marttyyrikuolemia ja viettelemällä apostoleita.

Itämaisen lumoojattaren kristityn tai ristiretkiläisen viettely oli ollut jo lähes kolme vuosisataa suosittu teema, joka palautuu Torquato Tasson vastareformaation hengessä kirjoittamaan ristiretkieepoksen Gerusalemme liberata (“Vapautettu Jerusalem”, 1581), jossa parin muodostavat italialaisittain Armida ja Rinaldo, ranskalaisittain Armide ja Rénaud. Ensimmäinen merkittävä ooppera teemasta on J.-B. Lullyn Armide (1686); seuraavia tunnetuimpia ovat G. F. Handelin Rinaldo (1711) , C. W. Gluckin Armide (1777), Joseph Haydnin Armida (1784), G. Rossinin Armida (1817) ja A. Dvorákin Armida (1904). Jules Massenet’n Esclarmonde (1889) vie aiheen eroottisen ulottuvuuden uskaliaisuuteen saakka.

Davidin ooppera itse oli menestys loisteliaan näyttämöllepanon, kuorojen, balettien ja ajan tähtilaulajien ansiosta. Jopa usein niin arvosteluissaan kriittinen Berlioz kehui sen musiikkia, joten sitä esitettiin 74 kertaa: 1859–62 esityskertoja oli 64, ja vielä 10 esitystä vuonna 1868. Edeltävä tulivuori- ja tuho-ooppera oli Auberin Porticin mykkä (1828), jossa tenorinimisankari Masaniello ja hänen mykkä Fenella-sisarensa tuhoutuvat.

Juoni

I näytös
Kuninkaat ja ruhtinaat ovat tulleet kunnioittamaan Olympiaa (mezzosopaano) tämän palatsiin Herkulaneumissa. Kaksi kristittyä, Hélios (tenori) ja Lilia (sopraano) tuodaan paikalle, ja kansa vaatii heille kuolemantuomiota. Olympian veli Nicanor (basso) – molemmat ovat syntyneet Eufrat-joen rannalla – haluaa myös tuomion täytäntöönpanon, mutta Olympiaa miellyttää Hélioksen ulkonäkö, joten hän säästää kristityt. Lähetettyään Lilian pois Olympia käyttää taikajuomaa vietelläkseen Hélioksen. Seuraa maanjäristys, jolloin profeetta Magnus (baritoni) varoittaa lähestyvästä tuomionpäivästä, mutta Olympia ja Nicanor nauravat tämän puheille.

II näytös
Kaupungin ulkopuolella olevassa laaksossa raunioiden lomassa varhaiskristítyt tapaavat kunnioittaakseen marttyyrien hautoja ja rukuoillakseen vapahdusta. Nicanor saapuu etsimään Liliaa, ja hänen käskystään vartiosotilaat hajottavat kristittyjen kokoontumisen. Jäätyään yksin Lilian kanssa Nicanor yrittää vietellä neidon. Nicanor teeskentelee kääntyneen kristityksi, mutta Lilia ei usko asiaan ja vastustaa päättäväisesti Nicanorin yrityksiä. Lopuksi Nicanor huutaa raivoissaan: ”Jumalaasi ei ole olemassa!” Salama lyö miehen kuoliaaksi ja Lilia pyörtyy. Saatana saapuu (Nicanor muuntuneena) ja ilmoittaa vihaavansa ihmiskuntaa ja tuottavansa sille kärsimyksiä. Saatana loihtii LIlian eteen kuvan, jossa Olympiaa onnistuu valloottamaan Hélioksen, ja hän ottaa Nicanorin muodon.

III näytös
Hélios antautuu Olympialle palatsin puutarhassa, mutta bakkanaalin remusta huolimatta Lilia saapuu muistuttamaan Héliosta tämän antamasta valasta. Olympia määrää: joko Hélios ryhtyy kuninkaaksi hänen vierellää ai Lilia surmataan. Lilia laulaa kiihkeän Credon. Saatana-Nicanor suostuttelee säästämään Lilian hengen ja aiheuttamaan tälle vielä suurempaa tuskaa ottamalla Hélioksen valtaistuinkumppanikseen. Hélios suostuu kuninkaaksi säästääkseen Lilian hengen. Saatana juhlii.

IV näytös
Näytös avautuu Olympian palatsin etruskilaisesti koristellussa atriumissa, laajassa katottomassa sisätilassa. Maa järisee, ja Saatana vapauttaa orjat, jotta nämä nousisivat isäntiään vastaan. Rajuilma ja maanjäristys yltyvät, ja samalla rakennukset alkavat sortumaan. Hélios saapuu sekasorron keskellä Olympian palatsin terassille ja kutsuu mielenkuohun vallassa Liliaa. Neito ilmaantuu ja antaa anteeksi Héliokselle tämän uskottomuuden. Tulivuori purkaantuu. Olympia saapuu, ja Saatana ilmaisee henkilöllisyytensa tälle. Palatsi ja lähirakennukset sortuvat. Kuningatar suojapaikassaan ja kansa peittyvät laavamassaan. Kristityt kuolevat onnellisina uskossaan tulleensa pelastetuiksi. Lopussa taivas selkenee, jolloin hävitys paljastuu Vesuviuksen syöstessä yhä savua ja tulta.

Musiikki

I näytös alkaa suurenmoisella kuoron laulamalla Kunnialla (”Kunnia sinulle, suurelle kuningattarelle, kansojen ja kuninkaiden kuningattarelle!”) sekä marssilla Olympian kunniaksi.

Kuoro on I näytöksessä aggressiivinen huutaessaan ”Du sang I Faites justice!” (Verta, verta!/tehkää oikeutta/heidän rikoksensa on suuri/äkkiä teloituspaikalle!/verta, verta!), koska juhla vaatii kristittyjen verta:

Erityisen tehokas on I näytöksen Olympian juomalaulu, kun hän viettelee taikajuomalla Hélioksen: ”Bois ce vin que l’amour donne”. (Juo tämä viini, jonka rakkaus lahjoittaa/syksyllä./Jokainen pisara purppuranpunaista juomaa/on tulta joka meidät sytyttää/hurmio/auringon hymyä.)

II näytöksen avaa kristittyen pelonsekainen kuoro:

Seuls, dans la nuit,/Yksin yössä
Et sans bruit,/ilman ääntäkään
Avançons,/edetkäämme
Évitons/Välttäkäämme
Avec soin/varovasti
Toit témon,/kaikkia todistajia.

sekä rukous: ”Taivaan kuningas, maan valtias. Kaikki kristityt palvovat sinua polvillaan.”

Nicanorin ja sotilaiden saapuminen keskeyttää kokoontumisen, minkä jälkeen seuraa dramaattinen on Lilian ja Nicanorin II näytöksen duetto, joka päättyy jälkimmäisen turhautuneen viettely-yrityksen jälkeen huutoon: ”Ton Die n’existe pas!” (Jumalaasi ei ole olemassa).

NICANOR
Tu seras à moi!/Kuulut minulle!

LILIA
Non! non! non!/Ei, ei, ei!

NICANOR
À moi!/Minulle!

LILIA
Non, te dis-je!/Ei, sanon sinulle!
Je ne serai qu’à Dieu!/Kuulun vain Jumalalle!

NICANOR
Ton Dieu n’existe pas!/Jumalaasi ei ole olemassa!

III näytös alkaa kuoron innokkaalla numerolla ”Ô jour d’ivresse” (Oi huuman päivä!/Oi ilon päivä! Paetkaa suru ja turha maltillisuus!)

 

Kuoroa seuraa Muusien tanssi:

III näytöksen kohokohta on Olympian Venukselle osoitettu numero ”Ô, viens, blonde déesse” (Oi saavu vaaleahipiäinen jumalatar)

joka johtaa kuoron tukemaan koloratuuriaariaan ”Aimos, libre d’envie/Aimons toujours” (Rakastakaamme vapaana kateudesta/Rakastakaamme aina):

Itämaisten naisten tanssinumerot III näytöksessä ovat valloittavia.

IV näytöksen alkunumero on Saatanan muotokuva.

Sitä seuraava Saatanan aaria on täynnä voittajan riemua: ”Täällä Saatana on voittaja! Kaikki jumaluudet ovat antautuneet! Mahtini tulee peittämään tämän maan raunioilla, ja ikuinen yö tulee päivän tilalle. […] Spartakuksen lapset, kiirehtikää luokseni!”

Säveltäjä maalaa Saatanan ja roomalaisten orjien salaliittoa vaikuttavasti: ”Ystävät, marssikaamme!/Lyökäämme! tuhotkaamme!/Taivas auttaa meitä./Ystävät marssikaamme!

Lilian ja Hélioksen loppuduetolla, Scène et duo, IV näytöksen toisessa kuvassa ennen kuolemaa on tyypillisen italialaisen kohtauksen rakenne, jossa resitatiivit keskeyttävät laululliset ja tempollisesti kiihtyvät jaksot:

1. resitatiivi ”Dieu ne m’a pas frappé !”;
2. arioso Allegretto ”Oui j’ai mérité l’anathème”
3. resitatiivi ”Mais quel est donc l’espoir”
4. cantabile 1 Andante ”Ah! malgré moi, j’oublie”
5. resitatiivi  ”Mon Dieu! Ce pardon qu’il demande”
6. cantabile 2 Andantino ”Devant Dieu, vers qui monte”
7. resitatiivi ”Hélios! tes amours impies”
8. cabaletta Tempo di marcia ”Viens! La mort qui nous purifie”
8.b ”C’est l’amour qui ne finit pas!”

1.
Dieu ne m’a pas frappe !/Jumala ei ole vielä iskenyt minua alas!
Cette plaine est couverte/Tämän kentänpeittävät
De débris et de morts…/rauniot ja kuolleet…

2.
Oui, j’ai mérité l’anathème/Ansaitsen totisesti kirouksen
Qui tombe sur les fronts maudits./joka lankeaa tuomittujen päälle.

3.
Mais quel est donc l’espoir/Mutta mitä sitten voit toivoa
de ton impure flamme?/epäpuhtaalta intohimoltasi?

4.
Ah! malgré moi, j’oublie/Oi, huolimatta itsestäni, unohdan
Et sa honte et mes pleurs./hänen häpeänsä ja omat kyyneleeni.
À sa voix qui supplie/Kuullessani hänen anovan äänensä
S’effacent mes douleurs./tuskani häipyvät.

5.
Mon Dieu! Ce pardon qu’il demande,/Jumalani! anteeksianto, jota hän pyytää,
Avec moi daigne le donner!/salli minun se antaa hänelle!
Du haut du ciel sur lui/Taivaan korkeuksista hänen päällensä
que la grâce descende!/armo laskeutukoon!
Mon Dieu, dis-moi de pardonner!…/Jumalani, käske minun antaa hänelle anteeksi.

6.
Devant Dieu, vers qui monte,/Jumalan edessä, jota kohti nousee
en ce jour de colère,/tänä vihan päivänä
D’un coeur brisé par toi/sinun särkemästäsi sydämestä
La fervente prière/kiihkeä rukous

7.
Hélios! tes amours impies/Helios, sinun jumalaton rakkautesi
Te fermaient le ciel irrité./pysytti taivaan suuttumuksen päälläsi
Par tes remords tu les expies…/Mutta katumuksesi parantamana
Viens m’aimer dans l’éternité!/tule rakastamaan minua ikuisuudessa!

8.
Viens! La mort, qui nous purifie/Tule! kuolema, joka meidät puhdistaa,
Pour jamais te rend mon amour./antaa rakkauteni sinulle ainiaaksi.
Sans regret laisse cette vie,/Ilman surua jätä tämä elämä
Ce faux bonheur qui dure un jour!/tämä väärä onni, joka kestää vain päivän!

Marssin päätösjaksossa pariskunta laulaa jälleen saavutetun rakkauden symbolina unisonossa:

8b.
C’est l’amour qui ne finit pas!/Tämä on rakkautta vailla loppua!
Allons au ciel aimer encore,/menkäämme taivaaseen rakastamaan uudelleen,
Au ciel où luit une autre aurore!/taivaaseen, jossa loistaa uusi aamunkoitto!
Divin séjour/Taivainen asuinsija
Du pur amour/puhdasta rakkautta
Dieu fait éclore/Jumala aukaisee
Ton saint jour!/sinulle siunatun päivän.

Päätöskuoro julistaa katastrofia laulussa ”Ô terreur! Malheur!” (Oi kauhua ja onnettomuutta!)

Lalla-Roukh

Lalla-Roukh (1862) on opéra-comique en deux actes Michel Carrén ja Hippolyte Lucas’n librettoon, joka puolestaan perustuu Thomas Mooren samannimiseen kertovaan runoelmaan (1817). (Vieressä ensi-iltajuliste.) Tapahtumat sijoittuvat Kashmiriin ja Samarkandiin, ja juoni kertoo Samarkandin kuningas Noureddinin ja Mughalin prinsessan rakkaustarinan. (Mughal oli laaja imperiumi, joka kattoi ison osan etelä-Aasiaa 1526–1857.)

Lalla-Roukh tarkoittaa tulpaaniposkista tyttöä, mikä on tavallinen persialaisen runouden käyttämä luonnehdinta. Oopperaa sävyttääkin persialainen ilmapiiri, vaikkakin teoksen eksotiikka on usein enemmän aiheenvalinnan kuin musiikin tasolla. Orientaalisen eksotiikan sijaan voisi puhuan kenties pikemminkin etäisen paikan ja ajan Toiseuden kuvaamisesta. Ooppera oli pariisilaisyleisön välitön suosikki, ja sitä esitettiin vuoden sisällä 100 kertaa. Kaikkiaan vuoteen 1898 mennessä ooppera koki 376 esitystä, ja yleisöä saapui Pariisiin etelä-Ranskasta, Provencesta asti. Emma Calvé (alla kuvassa) esiintyi nimiroolissa vuoden 1885 esityksissä. Tukholmaan se ylsi 1870, Pietariin 1884 ja Moskovaan 1896. Mainittakoon lisäksi, että oopperan pianopartituuri myi samana aamuna, kun se julkistettiin, kaikki 1000 kopiota. Vaikkakin koominen ooppera, David luopui teoksessa dialogista ja käytti sen sijaan aistikasta ranskalaista resitatiivia, joka eroo selkeästi italialaisesta kuivemmasta resitatiivista.

Oopperassa Mughalin keisari Aurangzepin tytär Lalla-Roukh on luvattu puolisoksi Samarkandin kuninkaalle. Luottohenkilöidensä Mirzan ja eunukki Baskirin kanssa neito suuntaa karavaanissa kuninkaan kesäpalatsiin häihin. Kun karavaani matkaa Kashmirin poikki, Lalla-Roukh hurmaantuu karavaaniin liittyneen mystisen runoilijalaulajan (= Noureddinin) yöllisistä lauluista. Pari tapaa yöllä ja vannoo rakkautta. Kun karavaani tavoittaa linnan, symbaalit alkavat kaikua ja neito saa ylellisiä lahjoja, joista hän kuitenkin kieltäytyy. Neito kertoo Baskirille, että kun he saapuvat palatsiin, hän aikoo tunnustaa tapahtuneen kuninkaalla, kieltäytyvänsä avioliitosta tämän kanssa ja asuvansa mieluummin Kashmirin autiomaassa aidon rakkauden täyttämässä halvassa mökissä. Baskir pelkää neidon päätöksen vuoksi oman henkensä puolesta ja vangitsee runoilijan sekä uhkaa kuolemalla Lalla-Roukhinia. Seuraavaksi kuningas saapuu hoviväkeineen ottamaan vastaan Lalla-Roukhin, jonka iloiseksi hämmästykseksi yöllinen laulaja onkin kuningas Noureddin.

Musiikki

Oopperan alkusoitto sisältää seitsemän teemaa teoksen eri numeroista. Noureddinin valssi-romanssi ”Ô ma maîtresse” (I:4d) on suosittu, orientaalisesti sävytetty tenorinumero.

Ô ma maîtresse a quitté la tente,/Oi valtijattareni on lähtenyt teltastaan,
Est-elle allée au rendez-vous?/onkohan hän mennyt tapaamiseen?
J’y cours et l’âme impatiente;/Juoksen sinne ja kärsimättömällä mielellä
Je la cherche en ce lieux si doux./etsin häntä niin suloiselta paikalta.
O fleurs qui parfumez la plaine,/Oi kukat jotka tuoksutatte tasangon
Pour embaumer les airs ainsi./tehdäksenne siten ilman hyväntuoksuiseksi
Ne gardez vous pas son haleine?/Ettekö vartioi hänen hengitystään
Ma maitresse est venue ici?/Valtijattareni lienee tullut tänne?

Lievää orientaalisuutta löytyy myös palvelijoiden kuorosta ”Voici le repas de soir” (I:4a): ”Kas nyt koittaa illan ruokahetki; jokainen meistä kiirehtii, tehdäkseen velvollisuutensa.”

 

sekä tanssista ”Bayadères plus légères” (Kepeät bajadeerit; I:4c) tamburiineineen ja kiemurtelevine (oboe-)sooloineen.

Lalla-Roukhin kaksi numeroa, I näytöksen idyllinen ”Sous le feuillage sombre” (I:2)

Sous le feuillage sombre,/Hämärässä lehvistössä,
Dans le silence et l’ombre/hiljaisuudessa ja varjossa
Il venait chaque soir!/Hän saapui joka ilta!
Sous notre ciel sans voïles,/Pilvettömän taivaan alla,
Aux clartes des étoiles,/tähtien loisteessa
Mes yeux ont pu le voir!/silmäni saattoivat nähdä hänet.

 

 

sekä II näytöksen ”Ô nuit d’amour, nuit parfumée!/Nuit d’ivresse et d’enchantement” (II:7) tarjoavat harvinaisen tunnesyviä ja kauniita melodioita. Resitatiivin jälkeen herkkä aaria alkaa Andante-tempossa: ”Oi rakkauden yö,tuoksujen yö!/Huuman ja lumouksen yö!”

Allegro non troppo -vaihe päättää aarian.

Bientôt va paraitre/Pian ilmaantuu
L’époux glorieux/kunniakas aviomies
Qui se dit mon maître/jota sanotaan herrakseni
Et règne en ces lieux./ja näiden seutujen hallitsijaksi.
Je l’attends sans crainte/Odotan häntä pelotta
Comme sans amour/kuin ilman rakkautta
De làches feintes,/teeskentelevien pelkureiden
Ni de vains détours!/ilman turhia verukkeita.

Oopperan koomiset sivuroolit sisälsivät yhtä suosittuja numeroita kuin mitä pääparilla on teoksessa. Avausnäytöksessä on keskeinen palvelijatar Mirzan (sopraano) numero, kaksisäkeistöinen kupletti, couplet “Si vous ne savez plus charmer” (Jos te ette osaa enää hurmata; I:5), jossa säkeistöt on tempossa Poco Allegretto :

Si vous ne savez plus charmer,/Jos te ette osaa enää hurmata
Ne vous en prenez qu’à vous même/te voitte ottaa vain itsenne
Et si vous voulez qu’0n vous aime,/Ja jos haluatte teitä rakastettavan
Cher Seigneur, faites vous aimer! ah!/oi, virittäytykää rakkaudelle!

ja kertosäkestö Allegro-tempossa:

En vain la viellesse/Turhaan vanhuus
Veut faire se cour/tahtoo liehitellä
C’est à la jeunnesse/Vain nuoruus
Que sourit l’amour!/suosii rakkautta!

Samoin Baskirilla (basso/baritoni) on kaksi vetävää numeroa: I näytöksen ”De près ou de loin” (I:3)

De près ou de loin/Läheltä tai kaukaa
Il faut avec soin/täytyy huolella
Surveiller la belle;/pitää silmällä kaunokaista;
De peur d’accident/Onnettomuuden pelossa
En homme prudent/varovaisen miehen
Faire sentinelle!/täytyy vahtia.

sekä toisen näytöksen ”Ah! funeste ambassade” (II:10).

Ah! funeste ambassade/Voi tuhoisa suurlähetystö
Me voilà bien malade!/Minä kun olen vallan sairaana!
Je suis un homme mort/Olen kuollut mies
Je fais naufrage au port./aiheutan haaksirikon satamassa.

 

Erityisen lumoava on Baskirin ja Noureddinin koominen duetto, Duo bouffe ”Tout ira bien demain” (II:12) itoisessa näytöksessä, jonka yhdennäköisyys Bizet’n Carmenin II näytöksen ”salakuljettajien kvinteton” kanssa on ilmeinen.

NOUREDDIN
Tout ira bien demain./Kaikki sujunee hyvin huomenna.

BASKIR
Tout ira bien demain./Kaikki sujunee hyvin huomenna.

NOUREDDIN
Je promets de me taire;/Lupaan vaieta

BASKIR
Il promet de se taire/Lupaan vaieta

NOUREDDIN
Régloins l’affaire/Hoidetaan juttu
Le verre en main./lasi kädessä.

BASKIR
Régloins l’affaire/Hoidetaan juttu
Le verre en main./Lasi kädessä.

 

Ernest
Reyer

Ernest Reyer (1823-1909) osallistui kahden suuren oopperansa lisäksi myös eksotiikkasuuntaukseen. Hänellä oli tähän hyvät edellytykset Marseille’ssa syntyneenä, sillä 10-vuotisten konservatorio-opiskelujen jälkeen hän vietti vuodet 1839–48 Algeriassa enonsa Louis Farrencin – joka oli Louise Farrencin veli ja Reyerin tuleva opettaja – alaisena toimistovirkailijana ja tutustui paikalliseen kulttuuriin ennen asettumistaan Pariisiin. Siellä hän laati lukuisia esseitä, sävelsi romansseja ja tanssikappaleeita.

Le Sélam

Kunnianhimoisin näyte Reyerin suuntautumisesta on F. Davidin esimerkistä syntynyt lähes tunnin mittainen ”orientaalinen sinfonia” Le Sélam (1850), Symphonie orientale en cinq tableaux, jota Berlioz kehui innostuneesti: Yleensä niin kriittinen Berlioz ihastui teokseen: ”Ylistän yhä M. Reyeriä, joka on antanut meille Théâtre-Italienissa Le Sélam -nimisen teoksen, josta voi löytää toisiinsa liittyneinä useita orientaalisissa moodeissa olevia arabialaisia teemoja: Mekasta palaavien pyhiinvaeltajien marssi, hymni yölle, ryöstö, erittäin outo ja  vaikutukseltaan todella originaali djinnien kuoro  sekä muezzinin laulu ”Allah! Allah! Rassoul Allah!” Reyer sävelsi teoksen Louise Farrencin oppilaana Thé0phile Gautierin tekstiin kuorolle, solisteille ja orkesterille.Teos jakaantuu viiteen kuvaan.

1.Kuva. Introduction. Le Ghoum, Sérénade et choeur de guerriers (Johdanto. Le Ghoum, Serenadi ja sotilaiden kuoro.) Autiomaata maalaavan kuvan jälkeen sheikki laulaa Fatimalle kaipaavan serenadin, kuullaan sotilaiden kutsuhuuto sotaan. (Goum on on algerialaissotilaiden joukko-osasto Ranskan siirtomaa-armeijassa).

2. Kuva. Razzia. Choeur de guerriers et de pasteurs. Pastorale (Ryöstöretki, sotureiden ja paimenten kuoro. Pastoraali). Rauhallinen paimenidylli rikkoutuu rosvojen hyökkäykseen.

3. Kuva. Conjuration des Djinns, choeur de sotcières (Djinnien manaaminen, noitien kuoro). Djinnit ovat arabialaisia luonnonhenkiä, ja joskus niihin liitetään vihamielisiä piirteitä, ja tässäkin ne ovat synkkiä ja pahoja henkiä, jotka täytyy karkottaa asuinsijaansa helvettiin. Tosin myös Aladdinin ”lampun henki” on djinni, tässä tapauksessa hyvä henki.

4. Kuva. Chant du soir (Iltalaulu). Kuvaa pohjoisafrikkalaisen maiseman rauhaa ja horisontin synnyttämää syvää luonnontunnetta; muezzininrukous huuto kuuluu kaukaa, ja siinä lauletaan kuuluisia säkeitä ”Salaam aleikum …” -toivotuksesta.

5. Kuva. La Dhossa, marche de pèlerins, prière et choeur de derviches (La Dhossa, pyhiinvaeltajien marssi, dervishien rukous ja kuoro). Dhossa on Mekasta ja muista pyhistä paikoista Kairoon saapuvien pyhiinvaeltajien kaunis juhla, jossa toistetaan lähes kokoa ajan Allahin nimeä.

Baletti Sakuntala

Toinen esimerkki on baletti pantomiimi Sacountalâ (Sakuntala, 1858) intialaisaiheeseen, joka puhutteli 1800-luvulla muitakin säveltäjiä niin Ranskassa, Italiassa, Englannissa kuin Itävallassakin. Sakuntala-aiheisia teoksia sävelsivät Reyerin lisäksi mm. Franco Alfano, Karl Goldmark, Felix Weingartner, M. L. J. Magot ja Frederick Delius.

Sakuntala tai Sakuntalan uudelleentunnistaminen on intialaisen sanskriitiksi kirjoittaneen runoilija Kalidasan (400-luvun vaihde), aikansa suurimman intialaisrunoilijan, tunnetuin näytelmä, joka perustuu hindulaiseen mytologiaan ja löyhästi Mahabharataan. Tarina kertoo kertoo Dushyanta-kuninkaasta, joka rakastuu alempiarvoiseen Śakuntalā-tyttöön. He menevät naimisiin, mutta kohtalo puuttuu peliin. Kirouksen takia kuningas menettää osan muististaan, morsian hukkaa sormuksensa ja on vieläpä raskaana. Rakkaus voittaa ja tarina päättyy onnellisesti. Näytelmä käännettiin ensi kertaa englanniksi 1789 (William Jones), minkä jälkeen se aloitti voittokulkunsa. (Raja Ravi Varma: Sakuntala pysähtyy kääntyäkseen katsomaan Dusyantaa, 1898).

La statue

La statue (Patsas, 1861) on kolmas ja täysin laiminlyöty Reyerin orientaalinen teos. Se oli alun perin koominen ooppera Michel Carrén ja Jules Barbierin librettoon Tuhannen ja yhden yön kertomusten pohjalta. Alun perin oopperassa oli myös dialogia, ja siinä muodossa sitä esitettiin Théâtre-Lyrique’ssa 1863 mennessä 59 kertaa.  Täysin muokatussa muodossa opéraksi eli resitatiivien kera sitä esitettiin Pariisin Opérassa 10 kertaa 1903, minkä jälkeen on seurannut täydellinen unohdus ilman ainuttakaan esitystä. Reyer itse tunnusti tässä teoksessaan veökansa Weberille, Gluckille ja Berliozille. Berlioz puolestaan kirjoitti oopperasta: ”M. Reyerin partituuri paljastaa ennen kaikkea muusikon, joka on mieltynyt tyyliin, karaktereihin ja todelliseen ilmaisuun. […] Kaikkialta löytää syvää tunnetta, melodian luonnollista alkuperäisyyttä, värikästä soinnunkäyttöä ja tehokasta orkestraatiota vailla rumuutta tai väkivaltaisuutta.”

Tapahtumat

Oopperan roolit ovat Margyane (sopraano), Sélim (tenori), Muck (tenori), Amgiad (basso/baritoni), Kaloum-Barouck (baritoni/basso buffo) ja Ali (tenori). Tapahtumat sijoittuvat taruaikaan arabialaiselle alueelle. Seuraavassa Charles Binchinin pukuluonnoksia oopperaan: Sélim, Amgiad ja Kaloum-Barouck; gallica.bnf.fr).

 

1. Näytös: Damasko, Baalbekin rauniot
Nuori damaskolainen Sélim on hyvin rikas ja hyvin hekumallinen, mutta nääntynyt isänsä jättämästä omaisuudesta, josta hän ei kuitenkaan löydä iloa. Hän nautiskelee ooppiumin polttamisesta (kuoro ”Ô vapeur embaumée).

CHŒUR:
Ô vapeur embaumée/Oi hyväntuoksuinen savu
Enivrante fumée/päihdyttävä höyry
Subtil poison/hienostunut myrkky
Emporte loin du monde mon âme et ma raison./joka vie kauas tästä maailmasta henkeni ja järkeni.

SÉLIM:
Heureux celui que sa folie enivre/Onnellinen se, joka päihtyy sen hulluudesta
Jusqu’à la mort qui nous délivre,/joka helpottaa elämäämme kuolemaan saakka
Et dont le cœur amoureux et surpris,/ja jonka rakastava ja yllättynyt sydän
S’éveille à la voix des houris!/herää kaunotarten ääniin!

Häntä jäytää illuusiottomuus, omaisuus on käymässä vähiin ja hän on neuvoton tulevaisuuden suhteen, kun voimallinen henki Amgiad ilmestyy hänelle dervishin muodossa. Henki lupaa Sélimille maailman kaikki rikkaudet maapallon sisältä, jos tämä vain ilmaantuu tiettyyn paikkaan tietyllä hetkellä. Palvelijansa Mouckin kera Sélim saapuu Baalbekin vanhaan rauniokaupunkiin, josta hän löytåå nuoren köyhän Margyane-tytön suihkulähteellä. Vähitellen molemmat lähestyvät toisiaan, tyttö raottaa huntuaan, he rakastuvat ja suutelevat, mikä saa tytön kuitenkin epäröimään ja pakenemaan.

MARGYANE:
Ah! quel charme encore,/Oi mikä tenho vielä
Retient mes pas,/pidättää askeleitani
Ma voix t’implore;/ääneni rukoilee sinua
Ne me suis pas/etten olisi lainkaan
A cette ivresse fugitive/tämän katoavan huuman vallassa
Je livre/jolle annan
mon âme craintive./pelokkaan sieluni.

SÉLIM:
Viens! attends encore,/Tule! odota vielä
Ne t’en vas pas;/älä mene
Ma voix t’implore;/ääneni sinua rukoilee
Reste en mes bras/jää käsivarsilleni
Ah! de cette ivresse fugitive,/Oi! jotta tästä katoavasta huumasta
Qu’en mon cœur le souvenir survive…/sydämeni säilyttäisi muiston …

 

Amgiad vakuuttaa Sélimin uudestaan ja varottaa tätä rakkauden voimasta, joten Sélim hyppää syvyyteen. Margyane palaa ja kun hän ei näe Sélimiä, päättää tyttö liittyä karavaaniin. Sélim kertoo syvyydessä vierailustaan innolla palvelijalleen: siellä oli 12 jalokivin koristeltua kultaista patsasta ja kolmastoista kuuluisi hänelle, jos hän naisi puhtoisen tytön ja toisi tämän alamaailmaan.

2. Näytös: Mekka

Rikkaan oliivikauppias Kaloum-Barouckin kartanossa on häät, joissa Sélim on menossa naimisiin kauppiaan veljentytön kanssa. (Alkuperäisessä koomisessa versiossa kauppias haluaa itse naida veljentyttärensä, joten hän pieksättää Mouckin, joka on tullut pyytämään isännälleen tytön kättä. Amgiad puuttuu asiaan, ottaa kauppiaan hahmon tämän hämmästykseksi ja närkästykseksi ja ajaa tämän tiehensä.

KALOUM:
Le maitre de cette maison/Tämän talon isäntä
N’est pas Kaloum-Barouch?/eikö ole Kaloum-Barouch?

AMGIAD:
En effet c’est mon nom!/Sehän juuti on nimeni!

KALOUM:
Ton nom?(Nimesi?

AMGIAD:
Mon nom!/Nimeni!

KALOUM:
Par quel démon/Minkä pirun kautta
Ma place est elle prise?/hän on ottanut paikkani?

AMGIAD: (deciso)
Kaloum-Barouch est mon nom/Kaloum-Barouch on nimeni
Et je suis dans ma maison!/ja minä olen omassa talossani!

KALOUM:
Il me vole ma maison,/Hän on varastanut taloni
Ma ressemblance et mon nom!/minun olemukseni ja nimeni!

AMGIAD:
Oui parle de voleur?…/Kuka apuhuu varkaudesta?…

Pitkän baletin lopuksi Sélim saa nähdä morsiamensa kasvot, ja esiin sukeutuu suihkulähteen nuori Margyane-tyttö. Juhlat keskeytyvät yllätyksellisesti, sillä Sélimin on pidettävä lupauksensa ikuisen rangaistuksen uhalla saatuaan aarteensa ja luovutettava rakkaansa alamaailmaan.

3. Näytös: Arabialainen erämaa
Sélim palveliansa ja Margyanen kera on matkalla erämaassa viemään rakastaan sopimuksen mukaan alamaailman hengille. Myrsky puhkeaa, ja Sélim kertoo nyt Margyanelle sopimuksestaan ja käy sisäistä taistelua rakkauden ja lupauksensa välillä. Amgiad saapuu hakemaan saalistaan, mutta Sélim on päättänyt pitäytyä rakkaudessaan, mutta Margyane ei hyväksy näin suurta uhrausta ja aikoo vapaaehtoisesti seurata dervishiä alamaailmaan. Silloin Sélim vetää esiin tikarinsa valmiina puolustamaan Margyanea omalla hengellään. Amgiad pysäyttää helposti Sélimin ja vaivuttaa tämän uneen samalla kun hän vie kyynelehtivän Margyanen mennessään. Sélin rientää palvelijansa kanssa perässä keräämään luvatut rikkaudet, muta hän aikoo särkeä 13. patsaan. Samalla kuitenkin patsas nousee esiin, ja sillä on Margyane, joka vaipuu miehensä syliin. Amgiad näyttäytyy nyt djinnien komeana mestarina ja lausuu päätökseksi opetuksen:

”Se on aarre/
harvinaisempi kuin kulta/
kaikesta maan päällä./
Puhtaampi kuin päivä/se on suloinen ihme/
rakkaudeksi kutsuttu.”

Kuvassa kirkastettu Margyane (gallica.bnf.fr)

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saëns (1835-1921) oli eräs ensimmäisiä ranskalaisen musiikin eksootikkoja, joka matkusteli mielellään Pohjois-Afrikassa ja Kaukoidässä ja sisällytti musiikkikieleensä asteikko- ja värielementtejä ulkoeurooppalaisista kulttuureista. Oopperan lisäksi hän hyödynsi pohjoisafrikkalaisia vaikutteita teoksissaan pianolle ja orkesterille, mm. pianokonsertossa nro 5, sekä Suite algériennessä (1880).

Keltainen prinsessa

La princesse jaune (Keltainen prinsessa, 1872) on yksinäytöksinen, kuusikohtauksinen koominen ooppera Louis Gallet’n librettoon. Se on viehättävän kepeä, orientaalinen teos hollantilais-japanilaiseen aiheeseen, miltei kamarioopperamainen intiimiydessään. Ooppera ei pahemmin menestynyt, sai vain viisi esitystä tuolloin, sillä se oli ensimmäisiä Kaukoitään sijoittuvia oopperoita Ranskassa, vaikka tapahtuukin itse asiassa Hollannissa; teos palasi ohjelmistoo vuonna 1906. Musiikillisesti teos on oireellinen pentatoniikassaan ja viittaa jopa Debussyn suuntaan. (Vieressä Vincent van Goghin maalaus Kurtisaani, 1887; Amsterdamin van Gogh -museo.) Seuraavassa pentatoniikkaa alkusoitosta:

 

 

 

 

Oopperassa opiskelija Kornélis on viehättynyt kaikesta japanilaisuudesta, mutta Léna-serkku on rakastunut Kornélisiin, jolla on liian pakkomielteinen veto japanilaistyttö Mingiin omistamansa muotokuvan perusteella, jotta hän huomaisi serkun kiintymystä itseään kohtaan. Taikajuoman aiheuttamassa unessa Kornélis luulee siirtyneensä Japaniin. Hän kuitenkin kokee ensilumoutumisen jälkeen pettymyksen ja havaitsee rakastavansa Lénaa.

Pentatoniikkaa esiintyy heti Lénan ensimmäisessä numerossa ja sen alkupuoliskossa, kun hän toistelee Kornélisin japanilaista höpötystä ja ilmaisee lopuksi vihaavansa muotokuvan lumoojatarprinsessaa:

 

 

 

Kun Kornélis ylistää seuraavassa numerossa kaukaista maata, säveltäjä käyttää toista erikoista asteikkoa, molliduuria, jossa mollipentakordi on yhdistetty duuritetrakordiin; tämä oli muuten eräs Sibeliuksen suosima asteikko:

Là, sous la frêle balustrade,/Tuolla alla hennon reunakaiteen
Les hôtes charmés/hurmaavat vieraat
Goûtent dans des coupes de jade/maistelevat jademaljoista
Des vins parfumés!/tuoksuvaa viiniä!

 

 

Otettuaan taikajuomaa Kornélis vaipuu hurmioituneeseen tunnelmaan:

Anime-toi, respire,/Elähdy, hengitä,
J’ai compris ce que veulent dire/olen ymmärtänyt mitä tahtovat sanoa
Avec leur éternel sourire/ikuisen hymynsä kera
Tes grands yeux noirs fixés sur moi,/suuret mustat silmäsi nauliintuneina minuun
Anime-toi!/Elähdy!

 

 

Kun kuoro laulaa pentatonista melodiaa japanilaisella tekstillä, Kornélis toteaa tosiaan, että se on ”outoa musiikkia”:

 

Juomahöyryssä Kornélis luulee tosiaan olevansa Japanissa:

Je te salue,/Tervehdin sinua
ô, pays Japonais,/oi Japanin maa
C’est la realité!/Se on todellisuus!
Par la fênetre ouverte/Avoimen ikkunan kautta
voici la foule des marchands,/näen kauppiaiden joukon

Laajassa 5. kohtauksessa Léna ja Kornélis lähentyvät toisiaan, kun Kornélis tunnustaa nyt rakastavansakin kuvan asemasta Lénaa eli on tapahtunut kohteensiirto. Tosin Léna ei ole pitkään aikaan vakuuttunut siitä, että Kornélis on toipunut houreistaan, joten kohtaus jää vielä auki:

LÉNA
Je t’aime!/Rakastan sinua!
Es-tu content/oletko tyytyväinen

KORNÉLIS
Elle m’aime,/Hän rakastaa minua
O douce parole!/oi suloinen sana!
Ah! quand de la lèvre s’envole/Ah kun huulilta irtaantuu
Ce mot si longtemps espéré,/tuo sana niin kauan odotettu,
Tu ne peux refuser à ma tendresse gage!/et voi kieltäytyä hellyyteni pantista!

LÉNA
Un gage!/Pantista!

KORNÉLIS
Un seul baiser/Yhden ainoan suudelman
Je le prendrai, ingrate!/otan sinulta, kiittämätön!

LÉNA
Non pas! Jamais!/Ei koskaan!

 

Vasta viimeisessä 6. kohtauksessa pariskunta löytää lopulta toisensa ja Lénakin uskoo todellisuutta vääristäneen Kornéliksen houretilan väistyneen.

MOLEMMAT

L’aube en mon coeur se léve/Aamunkoitto sarastaa sydämessäni
Et dissipe le rêve/ja karkottaa unen
Qui l’avait égaré,/joka oli johtanut harhaan
Realité charmante/ihanan todellisuuden
Je ne crains plus qu’il mente/En pelkää enää että hän valehtelisi
A ce qu’il ma juré/siinä mitä hän on minulle vannonut.

 

Léo Delibes

Baletteja ja koomisia oopperoita

Léo Delibes (1836-91) oli urkuri Benoist’n ja Adamin oppilas, joka ei onnistunut saamaan Rooman palkintoa. Sen sijaan hän pääsi konservatorion sävellyksen professoriksi Henri Reberin jälkeen (1881) sekä Ranskan Akatemiaan musiikin edustajana (1884).

Delibes sävelsi noin 30 näyttämöteosta, joista neljä teosta on yhä esillä. Baletit Coppélia, ou La fille aux yeux d’émail (Coppelia eli emaljisilmäinen tyttö, 1870) ja Sylvia, ou La nymphe de Diane (Sylviaa eli Dinan nymfi, 1876) ovat lakastumattoman suosittuja. Alkuvaiheen oopperat ovat pääosin operetteja (opérette): niitä on yhdeksän, ja yksi on farssi (farce), samoin Delibes’ltä löytyy yhdeksän koomista oopperaa (opéra comique). Oopperoista Jean de Nivelle (1880), opéra, on yhä esillä, samoin Jules Massenet’n täydentämä Kassya, viisinäytöksinen drame lyrique (post. 1893, joskin. Delibes’n varsinainen täysosuma oli Lakmé. Seuraavassa eräs Coppelian suosikkinumero, Nukkevalssi:

Kuningas on puhunut

Le roi l’a dit (Kuningas on puhunut; 1873), kolminäytöksinen koominen ooppera Edmond Gondinet’n librettoon, on operettityylinen teos Ludvig XIV:n ajalta, samalla ylipäätään ensimmäinen merkittävä Delibes’n ooppera, joka sai vuoteen 1900 mennessä 79 esitystä Pariisin Opéra-Comiquessa ja piti pintansa ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Säveltäjä on siinä viehtynyt klassisen ajan pastissien tekemiseen. Seuraavassa oopperan roolihenkilöiden pukuluonnoksia: ensin Benoît ja Gautrun, sitten markiisitar ja markiisi Moncontour, Benoît ja Pacôme.

Juoni ja musiikki

Oopperassa Mme de Maintenonin lemmikkipapukaija on karannut, ja markiisi de Moncontourille (basso) on langennut ilo ja kunnia ottaa sen kiinni. Kiitokseksi Madame esittelee markiisin kuningas Louis XIV:lle. Markiisitar (mezzosopraano) on löytänyt kahdelle tyttärelle vävyt: turhamaisen paroni de Merlussacin (basso) Agathelle (sopraano) ja rahamies Gautrun (basso) Chimènelle (sopraano); muita tyttäriä ovat Philomène ja Angélique. Äiti ei tiedä, että tyttärillä on jo rakkaat: markiisi de Flarambel (travesti-sopraano tai tenori) ja markiisi de la Bluette (travesti-mezzosopraano tai baritoni-martin eli kevyt baritoni). Muita henkilöitä ovat tanssinopettaja Miton (tenori), iloluontoinen palvelijatar Javotte (sopraano), joka on rakastunut nuoreen talonpoika Benoît’iin (tenori).

Kun kuningas puhuttelee markiisia, tämä yrittää epätoivoisesti matkia muiden hovimiesten hänelle opettamia tervehdystapoja ja kumarruksia, muttei onnistu siinä.

Ei, ei! olen unohtanut kumarruksen,
juuri sinä pöivänä, kun sitä pitäisi käyttää!
Kun saan sen suunnattoman kunnian
ilmaantua Kuninkaan eteen!
Kuuden kuukauden toivomisen jälkeen
saan tämän ansaitun kunnian
ja olen unohtanut kumarruksen
esittelyn hetkellä!

 

Kuitenkaan hän ei halua olla miellyttämättä kuningasta väittäessään omistavansa pojan, vaikka hänellä on vain neljä tytärtä. Todisteeksi hänen on adoptoitava hetimiten Benoît (tenori) ja esiteltävä tämä hovissa poikanaan., kunhan Janette on ensin rohkaissut markiisia pojan omistamisen hyvistä puolista: ”Talo täyttyy iloisuudesta, ja tämä poika karkottaa synkkyyden. Moncontourin sukupuu ryhdistyy kas kun siitä löytyy nuoruutta.”

 

Benoît’lle ei ole vaikeaa hyväksyä markiisia uudeksi isäkseen: ”Se on kiistämätön tosiseikka, Herra markiisi, että olette minun isäni, enkä kysele, miten se tapahtui, mutta tunnustana helposti sen ja kunnioitan teitä.”

Janetten on opetettava tällekin, linnan kokin pojalle, hovitapoja: J: ”Tiedätkö, että ollakseen (sveitsiläinen)ovenvartija/vahtimestari, täytyy kävellä ylväästi?”; B: ”pienellä harjoituksella sen voi oppia helposti.”

Benoît nauttii hovielämästä ja esiintyy suurena herrana, ”grand seigneurina”. Koska Hän harrastaa kaikenlaisia kujeita, väki ja myös markiisitar alkavat epäillä tämän aatelista syntyperää. Benoît joutuu kaksintaisteluun Merlussacin ja Gautrunin kanssa. Kun miekkonen teeskentelee kuolleensa kaksi kertaa, Mme de Maintenonin vaatimuksesta, koska kaksintaistelut eivät sovi Ranskaan, kosijat joutuvat pakosalle. Operettimaisen oopperan kevyestä ilmeestä käy esimerkiksi sulhojen samalla kaipauksellinen ja kevyt ensemble, jossa kaksi markiisin tytärtä on luostarissa: ”Ihana rakastettu joka kärsit kaukana minusta, haluaisin lentää luoksesi.”

Markiisi käyttää tilanteen hyväkseen ilmoittamalla tämän kuolleeksi.  Kuningas Louis XIV yrittää lohduttaa markiisia ja kohottaa hänet herttuaksi. Benoît saa hovinainen Javotten (sopraano) vaimokseen ja hän katoaa valevanhempiensa helpotukseksi sisarpuolten lahjoittaman rahasumman kera. Janetten ja Benoî’:n loppuduetto on varsin hersyvä: ”Oi iloa! oi menetettyä onnea! Kaikki on palautunut, minulla/minulla on hänen rakkautensa//hänellä on minun rakkauteni. Oi saavu! Lumoava unelma. Oi, anna huumasi täyttää minut.”

Lopussa toistellaan oopperan nimifraasia: hän on siis kuollut, koska ”Kuningas on niin sanonut”. Ooppera päättyy siten hyvin kaikkien kannalta.

Oopperan III näytöksessä on koloratuurisopraanoiden suosima iloitteleva ja samalla vaatimatonta hyveellisyyttä teeskentelevä kaksisäkeistöinen kupletti, jonka laulaa Philomène:

Kantakaamme aina tummia vaatteita,
jättäkäämme nämä iloiset hepenet,
Puhukaamme aina matalalla äänellä kuin varjot,
ja älkäämme koskaan nostako katsettamme,
ei pidä olla muuta kuin jumalinen,
Saattakaa sydämenne kiihdyksiin
mutta siitä huolimatta nauttikaa
kunhan ette vain ole typeryksiä.

Lakmé

Lakmé (1883), kolminäytöksinen opéra, Edmond Gondinet’n ja Philippe Gillen librettoon Pierre Lotin romaanin Le Mariage de Loti (1880) pohjalta, pääsi esille Koomisessa oopperassa, jossa sitä esitettiin 179 kertaa (1888-93). Siitä tuli eräs pariisilaisten suosikkiteos: teosta esitettiin 1 265 kertaa vuoteen 1945 mennessä. Se on muodoltaan perinteinen, mutta täydellisesti eksotiikalle antautunut ooppera. Hindu-ympäristöön sijoittuva traaginen tarina on laadittu hieman Meyerbeerin Africainen tapaan, samalla kun se ennakoi Puccinin Madama Butterflyta.

Brahmiinipapitar Lakmé (sopraano) rakastuu englantilaisupseeri Géraldiin (tenori), joka on tunkeutunut toverinsa Fredericin (baritoni) kanssa pyhään puutarhaan (vrt. Helmenkalastaja). Lakmé pelastaa Géraldin isänsä, brahminiipappi Nilakanthan (basso) tappoyritykseltä ja kuolee ottamaansa myrkkyyn, kun hän tietää menettävänsä miehen.

Postikorttieksotiikan sijaan kyseessä on kuitenkin oikea draama, jossa kulttuurierot törmäävät julmasti eivätkä päähenkilöt ymmärrä mitään toistensa maailmoista. Siitä tietoisuutta ilmentää avausnäytöksen Géraldin aaria “Fantaisie aux divins mensonges” (Taivaallisen valheellinen mielikuvitusluomus). Oopperan tekijöiden myötätunto on ollut vieraan kulttuurin puolella, sillä Lakmén annetaan luonnehtia englantilaisia barbaaritunkeilijoiksi duetossa “D’où viens-tu?” (Mistä sinä tulet?). Tosin oopperan kolmannen näytöksen rakkauskohtauksessa, kun Lakmé hoitaa haavoittuneen Géraldin terveeksi, Lakmé unelmoi lauluosuudessaan “Là, je pourrai t’entendre” (Täällä opin ymmärtämään sinua) liikuttavan synkretistisessä, lähes ekumeenisessa hengessä ja esittää ajatuksen uskontojen yhteensulautumisesta ja eri jumalien yhtäaikaisesta palvelemisesta.

Oopperaa hallitsee miellyttävä tyyli, herkullinen orkesteriasu, tehokas kuviolaulu sekä melodinen rikkaus. Nimihenkilö Lakmén koloratuureistaan kuuluisan Kelloaarian ”Ah ! … Où va la jeune Indoue” (Ah … Minne menee nuori hindutyttö) konteksti toisessa näytöksessä ei ole kuitenkaan idyllinen, kuten laulunumeron kauneudesta juopunut kuulija voisi kuvitella, vaan kiduttava, sillä laulun avulla Lakmén on houkuteltava Gérald ilmestymään paikalle isänsä näköpiiriin samalla, kun Lakmé laulaessaan tajuaa, että hän vaarantaa sen kautta rakastamansa miehen hengen. Seuraavassa aarian suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

Uskonnolliset kohtaukset, alun kuoronumero ja Brahma-rukous, tuovat oopperaan lisäksi paikallisväriä mm. pentatoniikan, tritonuksen, kvintti-bordunoiden ja melismojen avulla. Toisen näytöksen eksoottiset tanssit, tanssilaulujen (Airs de danse) ketju (Terâna, Rektah, Persialainen jne.) on tehokas osa kokonaisuutta, vaikkakin rouva Bentson, englantilaistyttöjen kotiopettajatar, paheksuu tanssien ja bajadeerien, tanssijoiden, säädyttömyyttä. Lakmén ja hänen palvelijattarensa Mallikan (mezzosopraano) duetto “Dôme épais le jasmin / Sous le dôme épais” (Tuuhea jasmiiniholvi / Tuuhean holvin alla) on satumainen.

Henri Rabaud

Henri Rabaud (1873-1949) oli Massenet’n oppilas ja Rooman palkinnon voittaja (1894), taitava orkesterinkäsittelijä sekä -johtaja. Hän toimi oopperakapellimestarina Pariisin Opéra Comique’ssa (1908-) ja Grand Opérassa (1914–18), Roomassa, Wienissä sekä Bostonissa ennen kuin hänestä tuli Pariisin konservatorion arvostettu johtaja (1922–41) ja maansa huomattavimpiin kuulunut musiikkihenkilö. Hänen oppilaisiinsa kuuluivat mm. Olivier Messiaen, Jean Langlais ja Jehan Alain. Rabaudin maine on kärsinyt hieman hänen toiminnastaan, kun hän 1940 seuraten natsihallinnon määräyksiä erotti kolme juutalaisopettajaa konservatoriosta sekä laaditutti listan juutalaisopiskelijoista, jotka joutuivat niin muodoin lähtemään 1941–1942.

Oopperoita Rabaud’lta syntyi kahdeksan, joista kahta – La fille de Roland (Rolandin tytär, 1904; Opéra-Comique Paris) ja Rolande et le mauvais garçon (Rolande ja paha poika, 1934; Grand Opéra Paris) – esitetään harvakseltaan.

Rolandin tytär

(Kohtaus oopperasta: oikealla Ganelon; gallica.bnf.fr)

Kyseessä on Rabaudin ensimmäinen ooppera, nelinäytöksinen musiikkitragedia, tragédie musicale, Paul Ferrierin librettoon. Juoni liittyy Ranskan historian suureen sankariin tai pikemminkin Rolandin legendaan, kun tämä kuoli Roncevaux’n taistelussa 778. Legenda löytyy Kaarle Suuren elämän kronikasta ja 1000-luvulla laaditusta ”Rolandin laulusta”, La Chanson de Roland, joka julkaistiin ensi kertaa 1837. Keskiaika-ihastus sai legendasta käyttövoimaa Ranskassa.

Oopperan tapahtumat käynnistyvät vasta ritarin kuoleman jälkeen. Hänen Berthe-tyttärensä on pelastanut Gérald. Nuoret rakastavat toisiaan, mutta Géraldin isä Ganelon ei hyväksy avioliittoa, koska hän oli pettänyt Rolandin ja aiheuttanut tämän kuoleman, mitä tosin hänen poikansa ei tiedä. Vaikka Kaarle Suuri armahtaa Ganelonin, Gérald hylkää naimisaikeen, ja isän pakotetun tunnustuksen jälkeen molemmat lähtevät maanpakoon.

Musiikki on vakavaa ja ankaraa librettoa seuraten ja oopperan lähes uskonnollinen sävy tekee siitä miltei oratorion. Seuraavassa näyte oopperan vanhaa musiikkia tyylittelevästä otteesta, sillä numero on sävelletty kansanlaulun tyyliin ja jäljittelee keskiaikaista laulua (I:4):

”Ranskassa tuolla vuosisadalla,
oli kaksi mahtavaa miekkaa.
Kaksi miekkaa, yksi kuninkaallinen ja toinen feodaalinen,
joiden terät oli kastanut taivainen virta.

Yksi oli nimeltään Iloinen, toinen Durandal.
Roland omisti Durandalin,
Kaarle Suuri Iloisen,
kunnian kaksoissisaret,
sankarittaret terästä,
joiden kärjissä asui
salaperäinen henki.

Kairon suutari

Sen sijaan ihastuttava Mârouf, savetier du Caire (Marouf, Kairon suutari, 1914; Opéra-Comique Paris), viisinäytöksinen opéra, on jäänyt henkiin. Säveltäjä itse johti sen sadannen esityksen Koomisessa oopperassa. Oopperan juoni perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoihin Lucien Népotyn libreton pohjalta. Arabialaisilla (ooppera)fantasioilla oli pitkä tradaitio Ranskassa alkaen Grétryn Kairon karavaanista (1783), Boieldieun Bagdadin kalifista (1800), Isouardin Aladinista (1822) ja Cherubinin Ali Babasta (1833) aina Reyerin ja Davidin oopperoihin ja sinfonisiin oodeihin.

Sekä yleisö että kritiikki pitivät Kairon suutarista. Gabriel Fauré kirjoitti: ”Mâroufin partituuri ansaitsee ehdottomasti saavuttamansa suursuosion, jonka uskon kestävän kauan ja joka perustuu olennaisesti sen musiikin laatuun, runsauteen, vaihtelevuuteen ja ideoiden hurmaavuuteen, tyylin lujuuteen, värityksen lumoon, musiikillisesti vitsikkäisiin jaksoihin sekä terveelliseen huumoriin alusta loppuun.” Mâroufia esitettiinkin vuoteen 1950 mennessä 128 kertaa Pariisin Koomisessa oopperassa ja 124 kertaa Suuressa oopperassa.

Juoni

Mârouf on köyhä suutari ja alistettu aviomies, onnettomasti naimisissa Fattoumahin (= täystuho) kanssa. Rouva syyttää miestään pahoinpitelystä, jolloin poliisi Kadi määrää Mâroufille sata kepiniskua. Kyllästyneenä pahantahtoiseen vaimoonsa ja onnettomaan kohtaloonsa hän ryntää merille. I ja II näytöksen välillä laiva, jolla Mârouf matkustaa, kokee haaksirikon. Onneksi rikas kauppias Ali löytää hänet ja osoittautuu Mâroufin lapsuusajan ystäväksi 20 vuoden takaa. Saadakseen Mâroufin menestymään Ali kertoo kaikille, että tämä on maailman paras kauppias. Mârouf lahjoittaa 2000 dinaaria kerjäläiselle, joka on valepukuinen sulttaani. Mârouf teeskentelee odottavansa karavaania: 1000 kamelia kantamassa kankaita sekä koreja täynnä hopeaa ja jalokiviä; 1400 muulia lastinaan timantteja, rubiineja ja safiireita; 1000 mamelukkia eli sotilasorjaa; lisäksi 100 kamelia kuormattuina kultasäkeillä. Sulttaani ja hänen visiirinsä kuullessaan tämän kutsuvat Mâroufin päivälliselle.

Sulttaani naittaa tyttärensä, ihastuttavan prinsessa Saamcheddinen, näin rikkaalle miehelle eli Mâroufille. Suutari ja prinsessa ovat hulluna rakkaudesta, joskin Mârouf tunnusta olevansa vain köyhä mies. Pari pakenee palatsista sulttaanin vartijoiden takaa-ajamana, prinsessa pojaksi naamioituneena. Onneksi he löytävät taikasormuksen, joka voi kutsua djinnin, Aadin pojan Scheddadin vartioiman aarteen, joten Mârouf on vihdoinkin kalleuksien omistaja. Sulttaani ja visiiri ottavat kiinni karkulaisparin ja he ovat aikeissa mestata Mâroufin ja Alin, kun aiemman tarinan mukainen karavaani saapuu. Vaikuttuneena vävynsä suunnattomasta vauraudesta sulttaani anoo Mâroufilta anteeksiantoa. Tarina päättyy siten onnellisesti ja kaikki ylistävät Allahia. Jos ooppera onkin täynnä ihmeellisiä sattumuksia, kaikki on tapahtunut Allahin tahdon mukaisesti.

Musiikki

Rabaudin musiikki on lumoava yhdistelmä Rimski-Korsakovin orientalismia, myöhäisen Debussyn sävelkieltä ja Massenet’n melodiikkaa. Lähi- ja keski-Itään viittaavat pentatoniikka sekä kokosävelasteikko, arabialaiset rytmit ja muezzinin laulut, eksoottiset puhallin ja lyömäsoittimet, arabialaiset huudot ja loitsut. Sergei Djagilevin venäläisten balettien tuoma vaikutus on selviö: viitteitä löytyy Stravinskin Petrushkasta ja Rimski-Korsakovin Sheherazadesta.

I näytös

Heti ensimmäisen näytöksen alussa avioparin toraisa yhteiselämä paljastuu, kun Mârouf kaipailee vaaleahipiäistä naista: ”Musulmaanien kaupungissa Kairossa voi ilahtua vaaleahipiäisistä vaimoista.”

kun taas ja Fattoumah haukkuu miestään vetelehtijäksi ja koiraksi: ”Kirottu olkoon tuo kivitettävä! Laiskuri vielä, oi räätäleiden koira!”

 

 

Avioparin naapurit laulavat kuorossa arabialaisia hokemia ja pyytävät Kadia armahtamaan viattoman miekkosen, kun Kadi määrää Mâtoufille rangaistuksen.

 

Merimiehet virittävät melismaattisen laulunsa:

II näytös

Muezzinin rukoushuuto sekoittuu II näytöksen alussa kauppiaiden mekastukseen:

Oopperan tunnetuimmassa numerossa Karavaaniaaria ”A travers le désert” (Aavikon poikki) Mârouf (tenori) luettelee karavaaninsa tuomia aarteita: ”Aavikon poikki, tuhat kamelia lastattuina kankailla, marssivat karavaaninajajien sauvan alla. Korit ovat täynnä hopeaa ja jalokiviä, laatikot täynnä damaskoslaisia tikareita ja sapeleita, 1400 muulia kantavat timantteja, rubiineja ja safiireja.”

III näytös

III näytöksen tanssit, joiden aikana Mârouf jakaa sulttaanin rikkauksia, ovat musiikillisesti ylelliset eksotiikassaan ja rytmiikassaan.

Näytöksen kulminaatiossa prinsessan ilmaantuminen parvekkeelle on täynnä väräjävyyttä. Aikanaan sitä luonnehdittiin ”suloiseksi viihdytykseksi korvalle ja silmälle”. Lopussa Mâroufin numero ”Allah est le seul grand” (Yksin Allah on suuri, armollinen ja antelias; ja koko hänen loistonsa säteilee kasvoillasi) on hurmioitunut rukous hänen nähdessään prinsessan paljastetut kasvot.

Prinsessa ei lopulta välitä Mâroufin rikkaudesta tai tunnustamasta köyhyydestä, sillä hän on mieltynyt Mâroufiin: ”Hän on nuori ja minä olen tyytyväinen”: ”Oi kauppias, oletpa sitten rikas tai köyhä, unohda kenties aiempi onnettomuutesi. Unessasi, johon olet vaipunut rakkaudesta, Allah lähettää sinulle prinsessan suudelman.”

 

IV näytös

Sulttaani ja visiiri alkavat huolestua, kun rikkauksilla lastattua karavaania ei vain näy. Mârouf laulaa vain haltioitunuttaa arabialaistyyppistä melismaa morsiamensa kauneudesta: ”Beauté du cou de ma Saamcheddine” (Saamcheddineni kaulan kauneus).

Mârouf saa naurukohtauksen tunnustaessaan prinsessalleen, että mitään karavaania ei ole olemassakaan. Silloin prinsessa Saamcheddinen (sopraano) laulaa usein erillisesti esitettävän soolon”Mârouf, il n’est pas de richesse que je te préfère” (Mârouf, en aseta sinua etusijalle rikkauksien vuoksi. Vaikka isäni pitäisi surmata minut, en sanoisi hänelle mitään.).

Hän kehottaa Mâroufia pakenemaan nopeasti isänsä kostoa: ”Oi mieheni, pelkään henkesi puolesta. Lähde pakosalle mitä pikemmin. Allah huolehtii paluustasi.”

Lopulta molemmat päättävät karata yhdessä: ”P: Pyydäthän kaksi hevosta?/M: Sinä tulet mukaani?/P: Minä seuraan sinua.”

V näytös

V näytös alkaa tasangolla, jolla laulaa yksinäinen fellah (= arabialainen talonpoika, vuokraviljelijä; heitä pidetään egyptiläisten alkuperäisimpinä jälkeläisinä) kannustaakseen aasiaan: ”Ylistys  Kaikkein Korkeimmalle ruumiistasi…/(aasille: Harrha!)/ruumiistasi,/joka on hento kaikkialla missä hentoutta tarvitaan/riittoisa niissä paikoissa joissa runsaus on toivottavaa.”

Prinsessa laulaa tarinan heistä: ”Kertomus prinsessasta, suutarin vaimosta./Soma historia!” Allegretto-balladi ”Ils s’enfuirent tous les deux” on koomista oopperaa parhaimmillaan: ”He molemmat pakenivat isän palatsista, ja heistä tuli kaksi fellahia/maalaista, jotka elivät rauhassa ja rakkaudessa.”

 

 

 

Kun pakenevan parin teloitusuhka on väistynyt fellahin muututtua fellah-hengeksi ja karavaani on lopulta saapunut, kaikki laulavat kuorossa ylistystä Allahille, aluksi jopa fuugan tapaan: ”Kunnia kaikkivoivalle, yksin elävälle olennolle, maailman herralle, päivän ja yön luojalle. Allah!”

 

Albert Roussel

Vaikutteita Intiasta ja antiikista

Albert Roussel (1869-1937) oli Gigout’n ja d’Indyn oppilas. Hän teki vuonna 1909 vaimonsa kanssa matkan Intiaan ja Indokiinaan, mikä vaikutti ratkaisevasti hänen musiikilliseen suuntautumiseensa niin orkesteri- kuin vokaaliteoksissakin. Olematta suoranainen impressionisti – hän sijoittuu d’Indyn koulun ja uuden ranskalaisen musiikin (Debussy, Ravel) välimaastoon – jälkiromantikko Roussel kulki kohden neoklassismia, mutta eksotiikka on hänen musiikkinsa keskeinen nimittäjä.

Neoklassismi ja antiikkikiinnostus näkyy Rousselin toisessa oopperassa La naissance de la lyre (Lyyran syntyminen, 1924; Opéra, 1925), conte lyrique. Teos perustuu Sofokleksen näytelmään Ikhneute sekä homeeriseen hymniin (700-luvulta eaa.). Solisteille, tanssijoille, kuorolle ja orkesterille sävelletty teos kertoo Hermeksen ja Apollon riitaantumisesta edellisen varastettua toisen karjaa. Apollo kuitenkin leppyy, kun Hermes kokoaa naudan jäänteistä (sarvista, nahasta ja suolista) soittimen, joka miellyttää Apolloa sekä nymfejä ja satyyrejä – joten rauha palaa Olympokselle ja Apollo ottaa lyyran soittimekseen. Alkuperäiskoreografiasta vastasi Bronislava Nijinska.

Le testament de la Tante Caroline (1933; Olmütz, 1936), opéra-bouffe, on hupaisa kolminäytöksinen perhedraama, josta yksinäytöksisenä operetti-versiona on tullut yllättäen Rousselin suosituin ooppera. Se kertoo tädistä, joka jättää perinnön veljen- ja sisarentyttärilleen sillä ehdolla, että joku heistä saa vuoden sisällä lapsen. Kaksi sisaruksista saa sen saman miehen, perheen autonkuljettajan kanssa, vieläpä samana päivänä, kunnes lopulta ilmenee, että vanhimmalla tyttärellä on nuoruudenhairahduksen tuloksena jo aikuinen lapsi – perheen autonkuljettaja!

Eksoottisen oopperan huipentuma: Padmávatî

 

Padmâvatî (1918; Opéra, 1923), opéra-ballet orientalisti Louis Laloyn runoelmaan merkitsi ranskalaisen eksoottisen oopperan huipentumaa ja päätepistettä, samalla Rameaun harrastaman lajin myöhäistä tulemista. Teoksen orkestraalinen uhkeus, kuoron tärkeys, tanssien moninaisuus, hemaisevat harmoniat, useimmiten kromaattisen tonaalisuuden ja bitonaalisuuden vuorottelu, hindumelodiat ja -asteikot sekä – omana aikanaan – lumoaviksi koetut näyttämökuvat valaistustehoineen tekivät oopperasta puoleensavetävän. Musiikista löytyy Debussyn vaikutusta niin deklamaatiossa, harmonioissa kuin teoksen viimeisen näytöksen Dafnis ja Khloe -baletin huipennuksen rousselmaisessa versiossa. Myöhemmin oopperan esitykset ovat olleet vähäiset, mitä voi vain ihmetellä, sillä teos kuuluu ranskalaisen oopperakirjallisuuden eliittiin. (Ylhäällä tuntemattoman taiteilijan ”Prinsessa Padmâvatî”, n. 1765; Ranskan kansalliskirjasto.)

Juonisisältö

Ooppera kertoo moguli ja sulttaani Alaouddinista (baritoni), joka piirittää hindulaista Chitorin kaupunkia hallitsijanaan Ratan-Sen (tenori). Rauhan solmimiseksi kuningas Ratan-Sen on valmis näyttämään Alaouddinille rikkauksiaan, tanssityttöjään ja jopa naisten palatsissa asuvan kuningatar Padmâvatîn (altto), joka on kuuluisa kauneudestaan – hänen nimensä tarkoittaa sanskriitiksi ”lootuksen kaltainen”. Padmâvatî riisuu jopa huntunsa, mutta rauhansopimusta ei synny, sillä sen ehtona Alaouddin vaatii Padmâvatîa. Mogulit hyökkäävät kaupunkiin, ja taisteluissa haavoittunut Ratan-Sen pyytää vaimoaan antautumaan valloittajalle verilöylyn estämiseksi. Padmâvatî mieluummin surmaa miehensä ja pistää tämän kuoliaaksi, sillä Shiva-kultin mukaan nainen poltetaan kuolleen miehensä kanssa, mitä kuningatar pitää viholliselle antautumista parempana kohtalona. Kun Alaouddin lopulta pääsee temppeliin asti, hän löytää vain palaneen hautajaisrovion.

Musiikki

I NÄYTÖS

Padmâvatîn musiikki on kauttaaltaan suurenmoisen vaikuttavaa ja omintakeista. Mogulin saapuminen heti alussa luonnehtii tämän soturina voittoisaa olemusta:

Alaouddin esiintyy kuitenkin alussa rauhaa tekevänä sulttaanina: ”A: Kukoistavan kansan hallitsija/nauttikoon sydämesi aina seesteisen rauhan lähteistä”; R: ”Valaiskoon voitto aina kasvojasi.”

Oopperan upeaa antia edustavat tanssikohtaukset: avausnäytöksessä on ensin Sotatanssi, joka oli jo aikoinaan menestysnumero, koska sen 5/4- tahtilajia (3+2) ja musiikin raakuuttaa pidettiin kaukoitäisen brutaalisuuden kuvauksena, joka välttää samalla Stravinskin Kevätuhrin läheisyyden:

Naisorjattarien tanssi  vauhdikkaasti ja perustuu puupuhallinten käyttöön: ostinato-melodian soittaa oboe,

kun taas yhden orjattaren osuus hyödyntää debussyaanista huilu–harppu-yhdistelmää:

Palatsin naisten tanssissa sulttaani ihastuu tanssijattariin: ”He ovat palatsin naiset/sydämeni tulvehtii ilosta/heidän uumansa kuin kultaliaaneja.”

Kun moguli epäilee, että palatsissa elävän Padmâvatîn kauneus on liioiteltua, hän saa vastauksen on kerrassaan ihastuttavassa Brahmaanin (tenori) kertomuksessa Padmâvatî est l’image vivante de lotus céleste: ”Padmâvatî on taivaisen lootuksen elävä kuva./Ainutlaatuinen, puhdas, hallitsijatar Padmâvatî.”

Tämän vahvistaa myös puhtaita intervalleja, kvinttejä, kvartteja ja oktaajeva käyttävä kuoro: ”Padmâvatî, kuinka Shiva onkaan sinulle suosiollinen, kuinka Lakšmi vartioi kauneuttasi, oi Singhain tytär.”

Palatsinumeron musiikissa käytetään eksoottista asteikkoa ja lyömäsoittimet kilisevät unelmaisesti. Tätä täydentää vielä Nakamti-tytön (mezzosopraano) laulamat kuningattaren ylistykset: ”Hän nousee taivaaseen, jossa unelmoi keväästä/valaisee pimeää maata kasvojensa säteilyllä/karkottaa yön.”

 

II NÄYTÖS

Oopperan toinen puolisko ja näytös, aluksi tunnelmiltaan synkkä ja arvoituksellinen, tapahtuu Shivan temppelissä, jossa aluksi papit ja Padmavâtî rukoilevat sekä pyytävät neuvoa Shivan tyttäriltä. Tilanne päättyy Padmâvatîn kysymykseen ”Minunko pitää uhrautua?”. Yksi papeista: ”He (= Shivan tyttäret) ovat luvanneet aamunkoitteessa ylimmän uhrin.” P: ”Minkä uhrin? Minunko pitää uhrautua?”

Lopuksi järjestetään lopuksi mahtava spektaakkeli, joka alkaa kun Padmâvatîn surmaamaa kuningaspuolisoa kannetaan temppeliin sarabanden tahdissa:

jossa ensin numeroina ovat Pantomiimi

 

sekä Tanssi ja pantomiimi.

Roussel hyödyntää sarabanden lisäksi myös toista ranskalaissäveltäjien rakastamaa tanssia eli sicilienneä.

Näitä seuraa hautajaisseremonia (Cérémonie funèbre) Shivan pappeineen ja kuoroineen,

Padmâvatî saatetaan roviolle miehensä luo,

samalla kun papit hokevat mystisiä loitsuja – eli ooppera ei voisi päättyä vaikuttavampaan kohtaukseen.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös