Koominen ooppera ja operetti elinvoimaisina
25.1.2007 (Päivitetty 16.3.2024) / Murtomäki, Veijo

Offenbach kuoli vasta 1880, joten hänen esimerkkinsä keveän koomisen musiikin ja ajankohtaisten aihepiirien yhdistämisestä oli voimallinen ja houkutteleva. Niinpä moni muukin ranskalaissäveltäjä joko yksinomaan tai vakavampien oopperoiden ohella tunsi vetoa operetinomaisen musiikki-ilmaisun suuntaan: nimiä riittää Chabrier’stä Hahniin.

Opéra-bouffen rinnalla vanha koominen ooppera, opéra-comique, säilytti elinvoimansa 1800-luvun loppuun saakka, sillä se sieti monenlaisia aiheita ja sopi hyvin ranskalaiseen oopperaestetiikkaan: keveiden aiheiden lisäksi puolivakaviakin suosittiin, kunhan loppu oli (yleensä) onnellinen. Lauletut ja puhutut osat vuorottelivat ja laulunumerot olivat mukavia aireja, chansoneita, kupletteja, romansseja, cavatinoja sekä duettoja, erikokoisia ensemblejä ja kuoroja.

Vuosisadan loppua kohden tultaessa yllättävän monet keskeiset ranskalaisoopperat saivat ensi-iltansa nimenomaan Opéra-Comiquessa siitä huolimatta, että usein nämä oopperat olivat karistaneet dialogin ja lähenivät drame lyrique -lajia: Gounod’n Faust (1859), Bizet’n Carmen (1875), Offenbachin Hoffmannin kertomukset (1881), Delibes’n Lakmé (1883) ja Massenet’n Manon (1884).

Louis-Aimé Maillart

Louis-Aimé Maillart (1817–71) oli menestynyt koomisten oopperoiden säveltäjä. Tuotantoon lukeutuvat Gastilbelza ou Le fou de Tolède (”Hiilimies eli Toledon hullu”, 1847), Le moulin des tilleuls (”Lehmusten mylly”, 1849), Les dragons de Villars (”Villarsin rakuunat”, 1856), Les pêcheurs de Catane (”Catanian kalastajat”, 1860) ja Lara (1864).

Les dragons de Villars

Kolminäytöksinen opéra-comique Eugène Lockroyn ja Eugène Cormonin librettoon George Sandin tekstin La petite Fadette (Pikku Fadette) pohjalta oli erittäin suosittu teos, joka sai 1863 mennessä 153 esitystä Théâtre-Lyrique’ssa, myöhemmin (1868–1917) vielä 377 esitystä Opéra-Comique’ssa. Mahler johti teoksen Budapestissä 1888 ja Furtwängler Strassburgissa 1910. Ooppera, Villarsin rakuunat, käännettiin saksaksi nimellä Das Glöckchen des Eremiten (Erakon pikku kello). Tukholmassa ooppera nähtiin jo 1863. Ooppera tapahtuu pienessä vuoristokylässä lähellä Savoyn rintamaa Cévennes’n sodan lopuilla 1704.

Sisältö

I NÄYTÖS

Rakuunat uhkaavat marssia pieneen kylään, sillä kuningas Louis XIV on lähettänyt sotilaita ajamaan takaa protestanttikarkulaisia, hugenotteja, jotka ovat etsineet turvapaikkaa vuoristosta. Naisten täytyy piiloutua julmina pidettyjen sotilaiden vuoksi ja hakea turvaa pappilasta. Vain rikkaan maanviljelijä Thibault’n rouva, kaunis Georgette (sopraano) suljetaan kyyhkyslakkaan. Komendantti, aliupseeri Belamy (baritoni) sotilaineen saapuu ja vaatii ruokaa ja viiniä Thibaut’lta; kylän naiset ovat paenneet, joten kylä on tyhjä. Vain köyhä talonpoikaistyttö ja oopperan päähenkilö Rose Friquet (sopraano) pälpättää itsekseen ja hän tuo Thibaut’lle muulit, joilla Thibaut vie päivittäin ruokaa pakolaisille. Bellamy löytää Georgetten hilkan ja etsii tämän käsiinsä Georgette, mutta Bellamyn ihastuessa neitoon tämä selittää, että kylän naisten on pysyttävä uskollisina miehilleen, sillä St. Gratien’n erakko (joka on ollut kuolleena ja jo 200 vuotta) pitää vahtia ja soittaa kelloa havaitessaan uskottoman parin. Bellamy haluaa testata asian ja pyytää Georgettea viemään heidät erakon kappeliin. Kun sotilaat ovat löytäneet kylän muut naiset, he päättävät jäädä ja huvitella näiden kanssa Thibaut’n närästykseksi.

II NÄYTÖS

Renki Sylvain (tenori) ja Rose rakastavat toisiaan ja tapaavat St. Gratien’n luona. Rose kertoo tälle, että hän aikoo vapauttaa nasen illalla ja viedä heidät salaista polkua pitkin turvaan. Sylvain kehuu Rosen kauneutta ja he laulavat dueton. Thibaut (tenori) etsii vaimoaan Georgettea, jonka hän on nähnyt lähtevän Belamyn kanssa. Bellamy flirttailee Georgetten kanssa, mutta kun tämä yrittää suudella naista, paikalla oleva Rose itse kilauttelee kelloa, jolloin Georgette pääsee pakoon ja Thibaut ryntää paikalle. Bellamy yrittää väittää, että kello soi Roselle, mutta kaikki tietävät, ettei kello soi tytölle. Sylvain kääntyy takaisin nähdäkseen erakon, mutta löytääkin Rosen. Sylvain tuo pakolaiset paikalle ja esittelee heille Rosen pelastajana samalla kun hän kertoo aikovansa naida Rosen. Rosen vie pakolaiset piilopaikkaan ja Sylvain palaa kylään, jossa Belamy juhlii voittoaan luultuaan paljastaneensa Rosen.

III NÄYTÖS

Seuraavana aamuna puhutaan Sylvainin ja Rosen häistä. Belamy väittää, että että Rose on paljastanut hugenottien  piilopaikan saadakseen näistä rahat. Pitääkseen Belamyn kaukana Georgettesta Thibaut vie upseerin viinikellariin, jossa hän väittää olleensa tapaamisessa Rosen kanssa. Kun Thibaut on vetäytynyt pois, Bellamy suutelee Georgettea, mutta kello ei soi! Rose tulee alas vuorelta ja Georgette vastoin Thibaut’n moitetta antaa Roselle hääseppeleen. Sylvain järjestää kuitenkin kohtauksen Rosen kanssa, sillä hän uskoo Thibaut’n kuiskaukseen, että Rose olisi pettänyt pakolaiset. Rose ei halua puolustaa itseään, mutta Georgette tuo viestin, jonka mukaan pakolaiset ovat päässeet menestyksekkäästi karkuun ja ylittäneet rajan. Belamy raivostuu, koska hän on menettänyt sotilasarvonsa ja luvatut 200 pistolia. Hän kuulustelee Sylvainia ja määrää tämän ammuttavaksi, mutta Rose tulee hänen avukseen ja uhkaa paljastaa Belamyn päällikölle miekkosen edesottamukset ja rakuunoiden sotilasvelvollisuuksien laiminlyönnit. Belamy joutuukin nolona jättämän kylän ja selittämään, ettei mitään erityistä ollut tapahtunut. Rakuunat poistuvat ja rauha palaa kylään. Georgette pelastuu paljastumasta eikä Sylvainin ja Rosen onnen tiellä ole enää mitään esteitä.

Musiikki

Oopperan keskeinen numero ja tunnusssävel on Georgetten laulama provencelainen laulu:

”Blaise joka lähti merille, meni palvelemaan isänmaata vuodeksi
Blaise sanoi eräänä iltana: minulla olisi kiva toive, jos haluaisit Marie!

Rykmentin komentaja Bellamy esittäytyy hevosineen:

”Kun rakuuna on ratsastanut hyvän matkaa, kun hän saapuu nääntyneenä,
voi hän sitten hyvin tai huonosti, täytyy hänen ajatella ensin hevostaan,
ennen kaikkea, ennen itseään eläintä!

Lapsekas Rose lörpöttelee viattomasti:

”Thibaut-isäntä, muulinne ovat viehättäviä,
minä tuon ne teille, älkää lainkaan murehtiko!
Kaikki, kustannuksellanne, nopeita, väriseviä,
me olemme tänä aamuna olleet iloisesti hullutelleet!”

Rosen sulho Sylvain esittäytyy:

”Älä puhu mitään Rose, pyydän sinua!
sillä minun pettäminen olisi suuri synti.
Ei kukaan tunne minun tehtävääni,
eikä mieleeni kätkettyä salaisuutta.”

Georgette laulaa erakon piilopaikasta: ”Kiitos tämän kurjan erakon, kirotun kellonsa kera, näillä mailla ovat onnellisia vain aviomiehet, kun muutoin he ovat huolestuneita ja mustasukkaisia, pelkureina kaikista huolista, sillä luotettava ystävä pitää heille vahtia.”

Seuraavaksi Georgette kertoo kellosta, jota erakko alkaa soittaa, jos se huomaa salaparin: ”Sillä jos illalla menette metsään vähemmän kuin kolmistaan: ding-dong, erakko soittaa kelloa, ding-dong…kuin itse paholainen olisi sinne tullut…”

 

Avausnäytökssen finaali alkaa hälytyksellä ja sotilallisella musiikilla: ”Mukava satula meitä kutsuu, tällä merkkiäänellä ystävät ratsaisiin!”

II näytöksen aluksi Sylvain laulaa paimenlaulun:

”Ah, tra-la-laa!
Oi miten onkaan kaunis aika, kun lintu laulaa
jalavan kätkössä orastavan lehvän alla,
aika leikattujen pensaiden,
kukkien täyttämien niittyjen,
joissa vesi kiemurtelee.

Tra-la-laa!
Oi, tämä soma aika
pian tulee!

Sitä seuraa Rosen ja Sylvainin lemmenduetto:

ROSE
Minäkö soma?

SYLVAIN
Miten noin hämmästynyt siitä mitä sanoin?

ROSE
Mitä hassutusta! Ei minulle ole koskaan sanottu moista.

SYLVAIN
Todellako? ei koskaan!

ROSE
Todellako? ei koskaan!

 

 

Näytöksen ja kenties koko oopperan keskeinen kohtaus on Georgetten ja Bellamyn kohtaaminen erakkokappelissa, jossa Bellamy kärttää suudelmaaa, jolloin legenda osoittautuu sikäli todeksi, että kello alkaa soida – tosin paikalla olevan Rosen avustuksella:

GEORGETTE
Ei muuta kuin yksi suukko…

BELLAMY
Vain yksi suukko!

GEORGETTE
Oi taivas! Kuulitteko?

BELLAMY
Jään sanattomaksi!…

GEORGETTE
Se soi, se soi, kellonen, se soi!

ROSE
Din-din-din, pila on mainio, erakko soittaa ränsistyneessä kellotapulissa kuin itse paholainen olisi tullut.

GEORGETTE, BELAMY
Din-din-din…

Oopperan pastoraalisen ja militaarisen hengen tasapainottamiseksi kuullaan romanttisille oopperoille lähes pakollinen rukouskohtaus; tässä sen avulla pyydetään paitsi turvallista pakoa sotajoukolta: ”Suojele viatonta voimallinen jumala, kaikkivoipa jumala

 

myös siunausta isänmaalle eli tässä tapauksessa Ranskalle: ”Hyvästi rakas Ranska! hyvästi!”

III näytöksen alussa kuullaan Bellamyn Juomalaulu, jollainen pitää toki kuuluu sotilasoopperaan:

”Viisas joka valvoo, tarkastaa ennen kaikkea viinitynnyrinsä;
uskokaa, vannon, uskokaa ystävät, mitä sanon:
Jumala joka meitä neuvoo ja parantaa meidät kaikista vaivoista
on valinnut temppeliin pulloni, tik-tok ja tik-tok.
Miten nämä somat kulaukset tuntuvatkaan hyviltä,
tik-tok, tik-tok, eläköön kuppi Médocia:
On nähtävä kaikki ruusuisena, rakastettava ihmislajia,
ystävät, kaksinkertaistaamme annos juimalla tulevaisuudelle.

Finaalin ydinkohtauksessa häiden valmistelu keskeytyy, kun Marie kokee Sylvainin menettäneen järkensä:

ROSE
Oma Sylvain, sinä tulet hulluksi, sinä menetät järkesi!

GEORGETTE
Hyvästi häät, hyvästi juhlat.

THIBAUT
Perhana, olin siitä ihan varma.

sillä Sylvain uskoo Marien pettäneen higenotti-pakolaiset, vaikka Marie vakuuttaa syyttömyyttään:

SYLVAIN
Painu tiehesi! älä koske käteeni!

ROSE
Sylvain, rakas Sylvain,

SYLVAIN
pois luotani!

ROSE
Sinä muutut hulluksi, menetät järkesi!

THIBAUT
Hänet tunnetaan, mikään ei häntä pysäytä,
hän kieltää, se on varma.

ROSE
Hän syyttää minua, luulee minua syylliseksi,
luulin, että hän tuntee sydämeni, mutta oivoi!
Hänen halveksuntansa ahdistaa minua,
nyt ymmärrän onnettomuuteni!

SYLVAIN
Uskoin hänen sydämeensä! oivoi, kohtalokas erhe!
Tuomitessa sain aikaan onnettomuuden!

KAIKKI
Häpeällinen petos, Sylvain uskoi sydämeesi!

Lopuksi asiat selviävät ja ooppera päättyy yleiseen meluun, jossa trumpetit soivat: ”Soi soi alati, soi trumpetti niin viettelevä,

sotaa että rakkautta varten”.

 

Emmanuel Chabrier

Emmanuel Chabrier (1841-94) aloitti oopperauransa kahden kesken jääneen Verlaine-ilottelun

parissa: Vaucochard et Fils 1er (n. 1864; ed. 1974) ja Fisch-Ton-Kaneki (n. 1864-73; ed. 1974). Niitä seurasi kaksi koomista oopperaa ennen Chabrier’n wagnerilaista vaihetta. Hän myös päätti oopperauransa koomisen oopperan parissa. Säveltäjän taipumus kujeiluun on havaittavissa keveissä näyttämöteoksissa L’étoile ja Une éducation manquée.

Tähti

L’étoile (Tähti, 1877; Théâtre des Bouffes-Parisiens 1877), opéra bouffe, Eugène Letellier’n ja Albert Vanloon librettoon, on tyypillisen gallialainen teos, vaikka sen orkestraatiossa onkin wagnerilaisuutta. Lisäksi siinä on Donizetti– ja Offenbach-parodioita.

Reynaldo Hahn oli täynnä ihailua Chabrier’n teosta kohtaan kuuluaan sen (1943):

”Chabrier’n L’étoile! Nämä ihmeelliset sanat ovat kummitelleet taiteilijoiden mielissä viimeiset viisikymmentä vuotta. Ne myös riivaavat oopperatalojen johtajia, sillä ei löydy ketään, joka ei olisi uneksinut oopperan tuottamisesta, sillä se pitää tuottaa ja asiantuntijayleisölle, tuo legendaarinen teos, rakas ja pyhä teos kaikille tosi muusikoille, tuo ranskalaisen operetin harvinainen helmi, jossa tämän toisen Offenbachin pilailu ja runollinen puhti näyttäytyvät kaiken musiikillisen hurman, tyylikkyyden ja runsauden kera, jotka tämä jälkimmäinen omisti tajuamatta ja juuri siksi tavoittelematta niitä.” (Hahn: Chabrier’n L’étoile -oopperan levyteksti.)

Myös Debussy ihaili Chabrier’ta kovin ja L’étoilea eritoten:

”hänen iloihinsa kuului laulaa toisinaan oman säestyksensä kera koko L’étoile alusta loppuun sekä olla vimmatun ihastunut teoksen ”mielikuvituksellisista löydöistä” ja ”hurjasta riennosta”. (Meyers 1969, s. 19.)

Juoni

 

Ooppera tapahtuu fantasiamaassa hallitsijanaan diktaattori Ouf I (tenori). Hän etsii sopivaa uhria seivästettäväksi 39-vuotissyntymäpäivänsä juhlistamiseksi, mutta häneltä on itseltään mennä henki. Hän selviää siitä antamalla naapurimaan lupaaman prinsessa Laoulan (sopraano) ja valtakuntansa kaupustelija Lazulille (mezzosopraano). Oopperan juoni liittyy henkilöiden tähtiin (= kohtaloihin), joista kuninkaan astrologi Sirocco (basso) ennustaa ja joista myös Lazuli laulaa.

I NÄYTÖS

Kuningas Ouf I (tenori) vaeltaa valepuvussa kaupungissaan etsimässä sopivaa alamaista teloitettavaksi syntymäpäiväjuhlassaan. Suurlähettiläs Hérisson de Porc-Epic (baritoni) saapuu Aloès-vaimonsa (mezzosopraano) kanssa seuranaan sihteerinsä Tapioca (tenori) ja naapurimaan kuningas Mataquinin tytär, prinsessa Laoula (sopraano). He matkustavat incognito muotisalongin henkilökuntana ja esittelevät prinsessan Hérissonin vaimona. Heidän tehtävänään on naittaa Laoula kuningas Ouf’ille sekä vakoilla tämän valtakunnan poliittista tilannetta. Seurue tapaa nukkuvan Lazulin ja herättävät hänet kutittamalla (”Kutitustrio”). Laoula ja köyhä kaupustelija Lazuli (mezzosopraano) rakastuvat ensisilmäyksellä. Porc-Epic kertoo, että neito on hänen vaimonsa (vastoin totuutta, mutta Lazuli vaipuu epätoivoon. Ärsyyntyneenä tästä Lazuli vastaa valepukuisen kuninkaan kysymykseen, mitä tämä ajattelee hallituksesta: ”Hallitus voi painua helvettiin”. Kun Lazuli samalla läpsii kuningasta, hän valikoituu sopivaksi uhriksi eli seipäällä lävistettäväksi. Lazuli ei välitä kuolemantuomiosta, kun hän ei voi saada rakastamaansa Laoulia. Kuullaan ”Seivästyskupletit”. Mutta kuninkaan astrologi Siroco (basso) keskeyttää tilanteen ja paljastaa, että kuninkaan ja kaupustelijan kohtalot liittyvät toisiinsa: jos Lazuli kuolee, kuningas kuolisi 15 minuutin päästä. Lazuli saatetaan kunnianosoituksin palatsiin.

II NÄYTÖS

Lazuli voi paksusti palatsissa ja kuningas huolehtii hänen hyvinvoinnistaan. Porc-Epic esittäytyy kuninkaalle, joka ei tunnista tätä, heitättää tämän vankilaan ja edistää rakastavaisten toiveita antamalla vietellä Laoulin (Suudelma-kvartetto). Rakastavaiset karkaavat Oufin antaman rahapussin kera (”Karku-trio). Kuningas suunnittelee hääseremoniaa Aloèsin kanssa (jota hän luulee Laoulaksi). Porc-Epic pakenee löytääkseen vaimonsa ja Tapiocan kuhertelemassa sekä havaitakseen Laoulan hävinneen. Suurlähettiläs kertoo kuninkaalle lähettäneensä miehet karkureiden perään ja antaneensa määräyksen Lazulin ampumisesta tarvittaessa. Laukaus kuuluu: ”Onko Lazuli kuollut?” Rakastavaiset olivat lähteneet laivalla, jonka Oufin vartijat löytävät haaksirikon (”crack”) tapahduttua: Laoula on pelastunut, mutta Lazulista ei näy jälkeäkään, sillä hän oli painunut veden alle. Ouf valittaa ennustuksen mukaista lähestyvää kuolemaansa.

III NÄYTÖS

Lazuli on selvinnyt tilanteesta uimalla rantaan, joskin hän sai keuhkokuumeen. Kuningas ja Siroco yrittävät keventää tunnelmaa nauttimalla vihreää chartreusea (”Vihreän chartreusin duetto”). Kuultuaan Oufin, Sirocon ja Hérissonin keskustelun Lazuli näyttäytyy Laoulille ja he suunnittelevat uudestaan pakoa, sillä ”kuolleelle” se olisi enää ongelma. Pari sopiii tapaamisesta myöhemmin, mutta kun Ouf näkee Laoulan, luullessaan kuolevansa hän aikoo naida Laoulan edes hetkeksi, jottei valtakunta jäisi ilman perillistä, ”pikku Oufia” – ja Laoula voisi mennä sitten uudestaan naimisiin. Mutta kun ennustettu kuolonhetki saapuu, mitään ei tapahdu, joten hujiariastrologin ennustuksen täytyi olla virheellinen. Poliisi saapuu Lazulin kanssa tämän yritettyä paeta kuningaskunnasta. Ouf siunaa Laoulan ja Lazulin avioliiton. Loppukuoro parin kera toistaa I näytöksen finaalin.

Musiikki

Ooppera sisältää hupaisaa hallitusvallalla pilailua, ja tietenkin pääkohteena on itse kuningas, joka kierrellessään kaupunkia vaipuu epätoivoon, kun hän ei löydä ketään itseään tai hallitusta arvostelevaa kansalaista:

OUF.
Mais, un mot, dites-moi :/Mutta sananen, sanokaa minulle:
Ici, que pense-t-on du roi?/Tällä, mitä ajattelet kuninkaasta?

PATACHA
Vive Ouf!/Eläköön Ouf!
vive notre Ouf!/eläköön Oufimme!
notre bon Ouf/meidän hieno Ouf
le plus excellent des Ouf!/erinomaisin Oufeista.”

 

 

Vain dialogista käy ilmi tärkeä yksityiskohta koko teosta ajatellen, mitä Ouf on suunnitellut testamentissaan astrologiansa Sirocoa varten:

OUF.

Je vais te la dire :/ Sanon sinulle:
”Un quart d’heure après/Neljännestunti jälkeen
ma mort, le nommé Siroco,/kuolemani, nimeltä mainittu Siroco,
astrologue de la cour,/hovin astrologi,
devra me suivre dans la tombe./joutuu seuraamaan minua hautaan.
Telle est mon expresse volonté ;/Tämä on tahtoni ilmaisu;
on agira en conséquence. »/siispä toimitaan sen mukaisesti.”

SIROCO (palissant) (kalpena)
Hein?/Ettäkö mitä?

OUF
J’ai pensé que ça te ferait/Ajattelin, että sinua
plaisir de ne pas quitter ton/ei miellyttäisi erota
maître (severement)./herrastasi (vakavasti).
Est-ce que ça ne te fait pas plaisir?/Eikö tämä miellyttäisikin sinua?

SIROCO.
Sí, sí!/Kyllä! kyllä!

Kevennystä tilanteeseen tuo incognito-seurueen (Laoula, Aloës, Hérisson, Tapioca) saapuminen kaupunkiin:

ENSEMBLE
Nous voyageons incognito,/Me matkustamme incognito,
Sans rien dire a personne./emmekä puhu kenellekään.
Et nous allons sous le manteau,/Ja me mennään takin alla,
Sans que nul nous soupçonne ;/ilman että kukaan meitä epäilee;
Nous voyageons incognito !/Me matkustamme incognito!

 

 

 

Se laulaa aivan Offenbachin kuuluisan galopin tyylissä:

ENSEMBLE
Vendant la cretonne ou la perse,/Myyden kretonkia ja persialaista
C’est les employes jolis,/olemme iloisia palkollisia,
C’est les employes gentils,/olemme mukavia palkollisia
Des maisons de commerce?/kauppaliikkeestä.

 

Avausnäytöksessä kuullaan taiturillinen Kulkukauppiaan rondo “Je suis Lazuli!” (Nimeni on Lazuli!).

RONDEAU.

Je suis Lazuli! Lazuli !/Olen Lazuli! Lazuli!
Le colporteur joli,/iloinen kaupustelija,
Le fournisseur des dames!/naisten hovihankkija!
Et je vends au plus juste prix/Ja myyn juuri sopivaan hintaan
Bijoux, parfums, poudre de riz,/jalokiviä, hajuvesiä, riisipuuteria,
Enfin, tout ce qui plait aux femmes!/Kaikkea mikä miellyttää naisia!

Sitä seuraa Lazulin Romanssi tähdelle “Ó petite étoile!” (Oi pieni tähtönen):

Ô petite étoile !/Oi pieni tähtönen!
Du destin c’est par toi/Kohtalosta sinä vastaat
Que je vais soulever le voile!/ja aion nostaa verhoa!
Ô petite étoile !/Oi pieni tähtönen!
Reponds-moi,/Vastaa minulle,
Et dis-moi/ja paljasta minulle
L’avenir, ô petite étoile !/tulevaisuuteni, oi pieni tähtönen!

 

Kuninkaan tyydytykseksi hän törmää Lazuliin, joka tuntematta tätä haukkuu ja läpsii salapukuista kuningasta, jolloin saadaan riemastuttava ensemblenumero, jossa kerrotaan seivästämisen Lazulia nyt kauhistuttavasta kuolintavasta, jota kuningas ja muu väki toki odottavat innolla: ”Le pal, est de tous les supplices…”.

OUF
Qu’on  apporte  a  l’instant  les  instruments  du  pal !/Tuotakoon seivästysväline!

TOUS.
Le  pal !  Le  pal !/Seiväs! seiväs!

LAZULI.
Comme  cela  doit  faire  mal !/Miten pahalta sen täytyykään tuntua!

OUF.
Mon  cher  ami,  ça  m’est  égal !/Rakas ystäväni, se on minulle ihan sama!

KUORO
Le  pal !  Le  pal ! Est  de  tous  les  supplices/Seiväs, seiväs! se on kaikista kidutuksista
Le  principal,/tärkein
Et  le  moins  rempli  de  délices !/ja tarjoaa vähiten nautintoja!

Toisen näytöksen ”Suudelmakvartetto” on varsin aistillinen: ”Ah! niin sujuu paremmin kiitos tuon suudelman!”

 

”Suutelokvartettoa” seuraavat Laoulan kupletit, jossa tämä ylistää Oufia tämän annettua rahapussin nuoren parin pakomatkalle:

Moi, je n’ai pas une âme ingrate,/Minä en ole kiittämätön sielu,
Je reconnaitrai sur le champ,/minä tulen kiittämään kentällä
Votre conduite délicate,/hienoa toimintaanne,
Votre procédé si touchant!/niin liikuttavaa menettelyänne!

Numeroon yhtyy lopuksi Lazuli: ”Je penserai toujours à vous, nous penserons toujours à vous!” (”Minä tulen aina ajatteleeman teitä! Me tulemme aina ajattelemaan teitä!”)

 

Seuraavaksi kuullaan ”Ryöstötrio”, jossa pariskunta iloitsee ja huokailee onnestaan:

TRIO.

LAOULA
Maintenant, il faut partir vite!/Nyt pitää paeta nopsaan!

LAZULI
Oui, nous partons incontinent./Kyllä lähdemme heti!

LAOULA
Oh ! la delicieuse fuite !/Oi miten suloinen pako!

LAOULA ET LAZULI
Je t’aime !

 

sekä pilkkaa Oufin kera onnetonta aviomiestä, jonka vaimon eli Aloèsin he luulevat ryöstäneen, sillä Laoula ei paljasta miesten erehdystä :

LAOULA ET LAZULI.
Ah ! ah ! ah !/Ai-ai-ai!
C’est le mari qui nous fait rire/Aviomies saa meidät nauramaan
Le mari quand il saura ça,/Kun hän saa tietää tästä
Je vois d’ici le pauvre sire,/näen täältä herraparan
La bonne tête qu’il aura !/miltä hänen kasvonsa tulevatkaan näyttämään!

 

Kolmannen näytöksen alkupuolella Lazuli palaa henkiin ja laulaa iloiset kupletit:

Enfin, je me sens mieux!/Vihdoinkin olo tuntuu paremmalta!
Je puis revoir les cieux/Voin nähdä jälleen taivaan
Loin de ce marécage !/kaukana tästä suosta!
Au milieu des roseaux,/Kaislojen keskellä
Nageant entre deux eaux,/uiden kahden veden välissä
Ah! quel vilain voyage!/voi, mikä karmea matka!
Me voilà tout trempé,/Minä täysin märkänä
A peine ranimé/hädin tuskin vironneena
Et — qui plus est — fort enrhumé!…/ja sen päälle kovasti vilustuneena!
Atch!… atch!… atch !…/Atshui, atshui!

 

Oufin ja Siroccon Duo de la chartreuse jaune (Keltaisen chartreuse[-likööri]n duetto) irvailee 1800-luvun alun italialaisen oopperan kliseiden kustannuksella, samalla kun miehet yrittävät lohduttautua odotellessaan (luulemaansa) lähestyvää kuolemaa.

OUF,  SIROCO.

OUF
Je me sens, hélas, tout chose!/Minä tunnen, oi voi, kaikkea!

SIROCO
Je suis faible à faire peur!/Olen heikkona pelosta!

OUF
Cette liqueur, je suppose,/Tämä likööri, oletan

SIROCO
Nous redonnera da cœur/vahvistaa sydäntämme

ENSEMLE
Pour vous remettre un homme en son assiet-te,/Saadakseen miehen takaisin kunto-on
Non, rien ne vaut un petit verr´/ei haittaa lainkaan pieni lasin’
De chartreus’ ver-/chrtreuse’ vihre-
Te!/Ää!

Laoulin ja Lazulin laivan kärsittyä haaksirikon Laouli laulaa tapahtuneesta ja käyttää hassua sanaa ”crac” (krits):

Vers le pays de l’Esperance :/Kohden Toivon maata
Nous avancions tout doucement,/soljuimme aivan leppoisasti
La nature semblait joyeuse/luonto näytti suloiselta
Et le soleil brillait gaiment…/ja aurinko paistoi iloisesti…
Ah! mon Dieu! que j’étais heureuse!…/Oi jumalani! miten olin onnellinen!
Et puis crac ! Et puis crac !/Ja sitten krits-kräts!
Tout changea dans une, minute,/Kaikki muuttui hetkessä,
Mon amoureux fit la culbute/rakkaani keikahti kumoon
Et disparut au fond du lac !/ja hävisi järven pohjaan!

mitä kuoro sitten on valittelevinaan toistelemalla ”ja sitten krits-kräts!”

mutta laulaa ilakoiden Offenbachin hengessä: ”Suuri onnettomuus! Valitettava onnettomuus! Pikku itku riittää tälle kaupustelijalle!”

Laoula laulaa ”Ruusukupletit” yrittäessään väistellä Oufin lähentelyä:

Ainsi quo la rose nouvelle,/Samoin kuin uusi ruusu
Lorsqu’on la cueille se flétrit,/kun se poimitaan vielä kukkiessa
Ainsi, moi, je verrai comme elle/Samoin minä ruusun tavoin
Pâlir l’éclat qui m’embellit./menetän säteilyn joka minua koristi.
Dans l’eau vous remettez la rose,/Kun laitatte ruusun taas veteen
Elle reprend pour un instant/se saa uudestaan hetkeksi
Sa fraicheur du premier moment,/ensihetken tuoreutensa
Mais ce n’est plus la même chose !/mutta se ei ole enää sama asia!

Laoulan onneksi vietetään uuden pormestarin tulojuhlaa, joten hän välttyy Oufilta; musiikissa jauhaa Chabrier’n kotiseudun, Auvergnen, kansanmusiikkia hyödyntävä borduna: ”Kas näin saapuu herra määri!”

 

 

Laiminlyöty kasvatus

Une éducation manquée (Laiminlyöty kasvatus, 1879), opérette, Eugène Leterrier’n ja Albert Vanloon librettoon on eloisa ja kevyt operetti, jota ihailivat mm. Ravel, Hahn ja Messager. Vuoden 1924 Djaghilevin tuottamaan Pariisin esitykseen Darius Milhaud laati alkuperäisen dialogin korvanneet resitatiivit.

Operetti kertoo Louis XVI:n ajan nuoresta parista Gontran (travesti-sopraano) ja Hélène (sopraano), joka hääiltanaan ei tiedä, mitä avioparin tulee tehdä. Myöskään nuoren miehen opettajaksi palkattu vanha Pausanias (basso), joka tuntee vain kirjansa, ei pysty neuvomaan sen enempää. Hän on hutikassa ja syyttää siitä Roussillonin viiniä juotuaan sitä 12 lasillista ”Ce vin généreux”: ”Tätä antoisaa viiniä otin ensin lasillisen, sitten otin kaksi, mutta kun juon, muutun toiseksi…”.

Nuoripari suukottelee ja laulaa dueton ”Eh bien, ma chère”: ”Yksi suukko, yksi suukko, yksi iso suukko, johon hän on pannut tunteensa.”

Gontran yrittää tivata Pausanialta, mitä aviomiehen täytyy osata tehdä, mutta saa vain luettelon, mitä ukkeli on nuorukaiselle opettanut: hepreaa, hindiä, algebraa, kemiaa, kreikkaa, trigonometriaa, metafysiikkaa, terapiaa, mekaniikkaa, dialektiikkaa, estetiikkaa, tilastotiedettä, mytologiaa, metallurgiaa jne. Kuullaan buffo-duo “Après vous avoir saturé d’hébreu”:

Vasta ukonilman ajamana nuoret hakevat turvaa toisistaan, ja kuullaan söpö sopraanoduetto “Faisons-nous petits” (Tehdään pikkuisia)!

Kuningas vastoin tahtoaan

Le roi malgré lui (Kuningas vastoin tahtoaan; Pariisi 1887), opéra-comique, Emile de Najacin ja Paul Buranin librettoon, jossa Chabrier toivoi tavoittavansa Offenbachin tyylin. Se tarjoaa todella sotkuisen juonen Henrik Valoisilaisen (1551–1589) joutumisesta Puolan kuninkaaksi 1574. Kyseessä on ”suunnaton operetti” (Hahn), joka iloisuudessaan parodioi Offenbachia (Barcarolle), Berliozia (Unkarilainen marssi) ja Meyerbeeriä (Hugenotit ). d’Indy, Satie, Stravinski ja Poulenc ihailivat teosta kovin. Ravel sanoi: ”Le roi malgré lui [-ooppera]n ensi-ilta muutti soinnutuksen suunnan Ranskassa.” Chabrier käytti mm. valmistamattomia ja purkamattomia septimi- ja noonisointuja.

Lisäksi Debussy ja Ravel muiden muassa oppivat Chabrier’lta orkesterinkäyttöä. Espanjalaissävytys tanssirytmeineen on tuntuva etenkin Le roi malgré luin kolmannessa näytöksessä. Musiikillisesti ooppera on suurenmoinen sooloineen ja duettoineen ja sen kruunaavat laajat finaalit, toisen näytöksen alun kerrassaan komea Fête polonaise (Poloneesijuhlat) sekä saman näytöksen Barcarolle. Onkin vaikea löytää toista oopperasäveltäjää, jota kollegat olisivat kehuneet enemmän ja jolta he olisivat oppineet yhtä paljon – ja jonka musiikki olisi yhtä vähän esillä. Teosta on verrattu myös Verdin Falstaffiin sen iloittelevuuden vuoksi.

Juoni

Katarina Medicin pojasta Henri Valois’lainen tullut valituksi Puolan kuninkaaksi, mutta kaipailee takaisin kotiin Ranskaan. Siksi hänelle sopii erinomaisesti, että puolalainen aatelismies Albert Laski on hankkimassa Henrin paikalle itävaltalaisen arkkiherttua. Henri ja hänen ystävänsä kreivi de Nangis vaihtavat identiteettejä tukeakseen Laskin hanketta, mutta Laski yrittää murhata Nangisin. Laskin orjatar Minka kuitenkin pelastaa kreivin. Lopulta Henri päättää jäädä Puolan kuninkaaksi.

I NÄYTÖS: Linna Krakovan lähistöllä

Puolalaiset ovat valinneet kuninkaakseen Henri de Valois’n (baritoni), joka odottaa krunajaisiaan incognito Krakovan läheisessä linnassa. Ranskan aatelisto odottaa uutisia Krakovasta. Henrin ystävä kreivi de Nangis (tenori) on ollut hankkimassa Krakovassa tukea tulevalle kuninkaalle. Vaikka tavallinen väki suhtautuu suopeasti Henriin, aatelisto kreivi Albert Laskin (basso) johdolla vastustaa tätä ja haluaa valtaistuimelle Itävallan arkkiherttuan. Puolassa asuva italialainen herttua Fritelli (baritoni), joka on kuninkaan kamariherra, ei pidä suunnitelmasta. Fritelli valmistelee kruunajaisia ja teeskentelee Nangisille, ettei hän tunne Laskia, samalla kun hän tietää Henrin kärsivän koti-ikävästä puolalaisten ja ranskalaisten suuren eroavaisuuden vuoksi (”Le Polonais est triste et grave”). Nangis tunnustaa ystävilleen yrittäneensä koota armeijaa ja rakastuneensa Laskin kauniiseen orjatar Minkaan (sopraano), joka kuitenkin torjuu Nangisin. Kuningas saapuu ja laulaa romanssin kotimaastaan (”Cher pays du gai soleil”). Nangis muistuttaa kuningasta hänen Venetsia-romanssistaan, kun tämä oli rakastunut Fritellin nykyiseen vaimoon, Alexinaan (sopraano). Fritellin tehtävänä on nyt kidnapata Henri, jolloin Laskin miehet hoitelevat lopun. Minka saapuu kuninkaan tykö ja sanoo rakastavansa sittenkin Nangisia mutta on huolestunut Henrin vastaisesta juonesta. Henri on kuitenkin vain tyytyväinen salaliittoon ja Fritelli esittelee kuninkaan Laskille kreivi Nangisina. Henri vangituttaa Nangisin, ja Fritelli esittelee Henrin (Nangisina) vaimolleen Alexinalle, joka tunnistaa tämän vuosien takaisen Venetsian lemmensuhteen ranskalaisena. Oikea Nangis onnistuu pakenemaan sieppaajiltaan.

II NÄYTÖS: Kreivi Albert Laskin palatsin tanssiaissali

Illalla pidetään Laskilla tanssiaiset, joissa salaliittolaiset suunnittelevat Henrin lähtöä maasta. Fritellit esittelevät Nangisin (= Henrin) uutena salaliittolaisena. Henri (Nangisina) kertoo olevansa nyt kuninkgaskandidaatin suurin vihollinen. Henri on hämmästynyt havaitessaan Alexinan Fritellin vaimona. Minka ja muut orjattaret laulavat Chanson tziganen (”Il est un vieux chant de Bohême”). Kun Minka yrittää lähteä varoittamaan oikeaa Nangisia, Henri määrää Fritellin lukitsemaan Minkan odotushuoneeseen. Alexina palaa suuttuneena muistuttamaan Henriä siitä, että tämä oli arvaamatta jättänyt hänet Venetsiassa, mutta dueton aikana heidän tunteensa lämpenevät uudestaan: Duo-Barcarolle (”Oui, je vous hais”). Kuullaan salaliittolaisten kuoro Ensemble de la conjuration (Messieurs, c’est un ami respirant la vengeance”), jossa Henrikin on mukana. Kun Nangis saapuu Minkan luo, Henri pidätyttää miehen. Kaikki, Minka mukaan lukien, uskovat, että Nangis on kuningas, kun taas Henri pyytää tätä jatkamaan roolinsa näyttelemistä. Laskin mukaan ainoa tae siitä, ettei kuningas palaa, on surmata hänet samana iltana. Henri (= Nangis) on valittu suorittamaan murha, mutta Minka saapuu ilmoittamaan, että hän on nähnyt Nangisin vapaana, jolloin kaikki luulevat kuninkaan karanneen. Näytös päättyy puolalaisaateliston raivoon ja Henrin vannomiseen kuninkaan murhaamisesta.

III NÄYTÖS: Krakovan ja Puolan rajan välissä oleva majatalo

Majatalon isäntä Basile (tenori) palveluskuntineen valmistautuu vastaanottamaan Puolan uuden kuninkaan. Fritelli saapuu ja ilmoittaa, että kuningas ei ole Henri vaan Iävallan arkkiherttua. Henri saapuu muukalaisena aikomuksenaan paeta Puolasta. Henri esittelee itsensä Basilelle Nangiksena edeltämään kuninkaan tuloa. Henri joutuu palvelstytön opastamana lähtemään vanhan kaakin vetämällä kärryllä. Alexina saapuu etsimään miestään ja kertoo vaihtaneensa puolta ja että arkkiherttua on lähetetty takaisin Wieniin, sillä salaliitto on paljastunut. Fritelli on onneton ja syyttää vaimoaan puolen vaihdosta mahdollisuudesta jatkaa Venetsian lemmenseikkailua Puolassa. Seuraa aviokriisi, ja Fritelli kertoo vaimolleen, että hänen raKastamansa ’Nangis’ on häipynyt murhattuaan kuninkaan. Minka saapuu eikä Alexina pysty kertomaan tälle kuninkaan kohtalosta, ja he laulavat dueton, Nocturne à deux voix  (”Ô rêve éteint, réveils funèbres”) rakastamiensa miesten kohtaloista. Alexina kertoo lopulta, että kuningas (Nangis) on murhattu. Minka pyörtyy, kun Basile kertoo, että palvelustytön opastama ’Nangis’ on mennyt basilikaan seuraamaan kruunajaisia. Alexina ottaa Minkan paikan. Vakuuttuneena Nangisin kuolemasta Minka laulaa lamenton, jonka huippuhetkellä miekkonen kuitenkin astuu esiin. Kun Nangis saa vakuutettua, ettei hän ole haamu, molemmat laulavat hurmioituneen dueton (”Ô n’est plus, hélas ! celui que j’aime !”). Minka kertoo Nangiselle Alexinan luulleen kuninkaan kuolleen. Nangis luullessaan Minkan tarkoittavan oikeaa kuningasta haluaa lähteä etsimään tätä. Alexina saapuu palvelustytön asussa ja tapaa Henrin, jolloin Fritelli on tyytyväinen luullessaan päässeensä eroon kilpailijastaan, vain havaitakseen, että palvelustyttö oli hänen vaimonsa, joten hän ryntää etsimään heitä. Minka on ihmeissään, kunnes Nangis kertoo hänelle, kuka on oikea kuningas. Henri tuodaan takaisin tullakseen kuninkaaksi, ja hän ottaa vastaan paashien, sotilaiden ja aatelisten suosionhuudot.

Musiikki

I näytöksessä Fritelli laulaa puolalaisten ja ranskalaisten välisestä erosta: ”Puolalainen on ikävä ja raskas, ja se on samanlaisesta ilmanalasta. Ranskalainen on iloinen ja reipas, alla taivaan jossa aurinko nauraa.”

Minka laulaa avauksessa romanssin: ”Oivoi! orjuudessa, jonne osoititte paikkani, suvaitkaa odottaa vielä villiä kiurua…”.

Henri Valois esittäytyy pavane-rytmillä: ”Rakas maa, maa onnellisen auringon, niin kaukana sinusta, tämä on kärsimykseni! Näen sinut haaveessa, unelmassa, aina kaikkialla rakas Ranskan maa!”

 

 

 

 

Alexinan avausaaria on virtuoosinen ja kertoo tämän luonteenlaadusta: ”Teidän vuoksenne olen kunnianhimoinen, onnen puutteessa unelmoin kunniasta; eikä mikään, rakas mieheni, yletä kunniaan asti, mikä olisi teille kunnianarvoisempaa.”

II näytöksessä Minka ja muut orjattaret laulavat kromatiikkaa ja hyppyjä tarjoavan Chanson tziganen (”Mustalaislaulun”): ”Ah mikä juttu! Voiko niin tehdä, että annat etusijan niin monille sydämille? Mitä (kun), meidän liekaorjien, eräänä päivänä, somat valloittajat, hurmaavat ja urhokkaat, haluaisivat sysämemme?”

Jonka Minka kertoo olevan vanha mustalaislaulu: ”Se on vanha mustalaislaulu, jota olemme kantaneet mukanamme, laulu rakkauden, laulu vapauden, joka saa toivomaan rakastumista!”

II näytöksessä Alexinan ja Henrin kohtaamisessa Duo-Barcarolle (”Oui, je vous hais”) Alexina syyttää Henriä ensin petturiksi, kun tämä edellisen kerran lähti ilmoittamatta: ”Kyllä! vihaan teitä! sillä leikkikaluksi otitte sydämen kiihkeillä lupauksillanne.”

mutta Venetsiassa tapahtuneen romanssin muistelu alkaa vähitellen lämmittää suhdetta uudestaan: ”Oi valkoinen Venetsia, puhdas taivas, iloinen kevät! Oi gondolit aalloilla, kaunis paratiisi lainehtiva. Ah, sydämeni muistaa taas suloiset lemmenvalamme!”

Viardot, Holmès, Chaminade

1800-luvun etevimpiin kuuluvat naissäveltäjät eivät päässeet juurikaan tekemisiin suuren oopperan kanssa. Pääosin heidän oopperansa – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ­ – ovat pienehköjä kamarioopperoita.

Pauline Viardot

Pauline Viardot (1821–1910) oli aikansa tunnetuimpia mezzosopraanoja, joten ei ole yllättävää, että hän sävelsi Turgenjevin teksteihin neljä operettia salonkikäyttöön: Trop de femmes (Liikaa naisia, 1867), L’ogre (Jättiläinen / Ihmissyöjä, 1868), Le dernier sorcier (Viimeinen velho, 1869) ja Le conte de fées (Keijukaiskertomus, 1879). Koominen, kolminäytöksinen kamariooppera sen sijaan on Cendrillon (Tuhkimo, 1894; Pariisi 1904?), joka on kirjoitettu säveltäjän omaan librettoon laulajille pianon säestyksellä. Toisessa näytöksessä Prinssi pyytää Tuhkimoa laulamaan, ja tämä esittääkin Chopinin B-duuri-masurkan op. 7/1 sanoitetun version.

Aigusta Holmès

Augusta Holmès (1847–1903) ei saanut ensimmäisiä oopperoitaan, Héro et Léandre (1875), Astarté ja Lancelot du Lac (Järven Lancelot) esille, joten ne jäivät keskeneräisiksi. Mutta Holmès oli Franckin oppilas ja sai muutenkin tunnutusta työlleen, joten harvinaisena onnistumisena on pidettävä La montaigne noire -oopperan (Mustavuori, 1895) esitystä Grand Opérassa, tosin vailla menestystä.

Cècile Chaminade

Cècile Chaminade (1857–1944) sävelsi yksinäytöksisen koomisen oopperan La Sévillane op. 19 (Sevillatar, 1882), joka esitettiin kotikonsertissa Pariisissa.

Benjamin Godard

La Vivandière

La vivandière (Kanttiinityttö, 1893, Bryssel; 1895, Pariisi, P. A. Vidalin täydentämä, nykyisin käytössä oleva versio), opéra-comique, Henri Cainin librettoon on ehkä suosituin Godardin kuudesta oopperasta. Siinä on kolme näytöstä, 23 numeroa ja neljä balettia. Teosta on usein verrattu Donizettin Rykmentin tyttäreen, jonka eräälle maineikkaalle nimiosan esittäjälle, Zélie de Lussan’lle, Godard sävelsi oman ”sotilas”-oopperansa. Ooppera liittyy Ranskan vallankumouksen veriseen vaiheeseen länsi-Ranskassa, jonka taisteluiden keskellä Marion toimii sotilaiden maskottina, vaatteiden pesijänä, lohduttajana ja kirjeiden lukijana, ”rykmentin äitinä”, hieman Bertolt Brechtin ”Äiti Rohkean” tapaan. Vaikka teos on komedia, siinä on myös sentimentaalisia ja vakavia piirteitä.

Tapahtumat

Ooppera tapahtuu 1794 Nancyn suunnalla. Kanttiinityttö Marion (mezzosopraano) leiriytyy pataljoonansa kera Rieulin linnan lähellä, jossa asuu Rieulin markiisi (baritoni) poikansa Georgesin (tenori) ja orpotyttö Jeannen (sopraano) kanssa. Georges, toinen pojista, jättää linnan liittyäkseen tasavaltalaisten armeijaan ja luopuakseen siten perinnöstään; Jeanne seuraa häntä, sillä Georges on rakastanut tätä jo pitkään. Marion ottaa heidät vastaan, sillä hän on liikuttunut Georgesin nähdessään, tämä kun muistuttaa suuresti hänen oma poikaansa kersantti Thémistoclesta, joka on kaatunut taistelussa. Vuosi vierii ja kaksi rakastavaista tapaavat jälleen Vendéessä. Georges, nyttemmin kersantti, huomaa sodan olevan lopuillaan. Marion saa selville kuitenkin, että nuoren miehen isä on rojalistipataljoonan johdossa ja puolustaa yhä erästä kylää. Hän saa kapteeni Bernardin (baritoni) lähettämään pojan muualle toimittamaan tehtävää, jottei tämä olisi hyökkäyksen aikana paikalla. Tasavaltalaisarmeija voittaa ja ottaa markiisi Rieulin vangiksi. Marion päästää tämän pakoon, kun hälytys on annettu. Hän tunnustaa rikoksensa ja on joutumassa ammutuksi, kun kenraali Hochen armahdusviesti saapuu oikealla hetkellä.

Musiikki

Oopperan alun ja I näytöksen, Nancyn ympäristössä, sotilaallinen musiikki vetosi aikansa yleisöön:

Johdantoon kuuluva kuoro jatkaa samassa moodissa: ”Mukavaa matkaa kunnon miehet! mukavaa matkaa sotilaille! Matka rintamalta tänne on pitkähkö.”

samoin kuin vielä ensimmäiseen numeroon kuuluva Laulu ja marssi: ”Tuemonchin adjutantti on lähtenyt sotaan. Hänellä oli ammuksia mutta ei kivääreitä. Larifla…”

Päähenkilön avausnumero on humoristinen säkeistölaulu harmaahkolle aasille: ”Verrattaessa teitä kärppään, vanha ystävä, sotakumppani, olen tehnyt teille suurta kunniaa, jonka te ette taatusti ansaitse!! Ette, se on totta, pieni kärppäni…”

Myöhemmin Marion kuvailee Jeannelle sodan olemusta ja mahdollisuutta kuolla tuosta vain, jolloin Godard siteeraa Marseljeesia: ”Ehkä tulette surmatuksi tietämättä mistä moinen tulee. Mutta olet ankarasti taistellut maasi puolesta!”

Miespäähenkilö Georgesin ja hänen rakastettunsa Jeannen valaduetto tuo musiikkiin tarvittavaa sentimentaalista kontrastia: ”Me molemmat hellästi, silmät kiinni, syleilemme toisiamme. Vahvistimme ikuisen rakkauden valamme.”

 

 

 

Ranskan vallankumouksen tunnetuin marssilaulu kaikuu, kun Georges vakuuttaa isälleen valinneensa puolensa: ”Taistele maasi ja sen vapauden puolesta!”

jolloin tämä hylkää poikansa eikä halua enää tunnistaa tätä omakseen (I:6): ”En tunne sinua enää! Olet vain muukalainen ja sinut repäisen irti sydämestäni!”

Jocelynin tavoin tässäkin oopperassa on II näytöksen, Vendéessä, alussa Kehtolaulu, jonka Marion laulaa unettomuudesta sotilasleirissä kärsivälle Jeannelle: ”Älä minua sääli, rakas lapsi, sillä olen varsin onnellinen. Tänä yönä minä valvon puolestasi…”

Jeanne lausuu rukouksen Georgesin puolesta: ”Minä olen anonut! olen rukoillut paljon hänen vuokseen!

Rakastavaisten, Georgesin ja Jeannen uudelleen kohtaaminen vuoden eron jälkeen on täynnä tunnetta:

JEANNE
Se olet sinä, löydän sinut jälleen!
Oi, kuinka olen onnellinen!

GEORGES
Lopultakin näen uudelleen rakastettuni sinun suuret silmäsi!
Ja sinun rakkaat sanasi tyynnyttävät hieman sydäntäni!

Marion on kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että Markiisi de Rieul, valkoisten komentaja, ottaa yhteen taistelukentällä tasavaltalaisen poikansa Georgesin kanssa, joten hän päättää toimia: ”Hyökkäys tuo jylinää! Jos isä on tuolla komentamassa Valkoisia, hänen poikansa one meidän kanssamme!

II näytöksen päätteeksi kuullaan Hymni isänmaalle, ensin Marionin laulama ja lopuksi kuoro yhtyy samaan melodiaan: ”Vapaus säteilee taivaisiin, kuule harras rukoukseni, tee mielistämme lempeitä ja armahtavaisia onnettomuuden epätoivossa.”

III näytöksen alussa ollaan Vendéen valloitetussa kylässä ja kuullaan sen jälkeen voittoisa kuoro: ”Eilen oli taistelu, jossa tapeltiin ankarasti, tänään hummaillaan ja lauletaan.”

Oopperassa on neljästä tanssista koostuva baletti:

Marionin päätöskohtaus, jossa hän vapauttaa markiisin tyrmästä ja paljastaa petoksensa kapteeni Bernardille, mistä sotaoikeus tulisi langettamaan kuolemantuomion: ”Onnistuin karkottamaan heidät! Sydämeni on vähemmän suljettu, jos täytyy panna koetukselle kohtalo, minut täytyy ottaa huomioon!”

Kenraali Hoche saapuu ja armahtaa kaikki, joten lopuksi kuullaan verrattoman isänmaallinen, Ranskaa ylistävä kuoronumero: ”Vapaus niille, jotka ovat isiemme ja äitiemme lapsia. Me olemme sanoneet: jättäkää kaikki ja tulkaa puolustamaan, tulkaa tekemään velvollisuutenne. Huolimatta tykistä ja luotisateesta, näette meidän marssivan iloisina. Sinulle annamme elämämme ja sydämemme, koska suojelet Ranskaa. Eläköön Ranska!”

ja

André Messager

André Messager (1853–1929) oli viimeisiä ranskalaisoperetin mestareita Hahnin kanssa. Hän oli Saint-Saënsin ja Faurén oppilas, Saint-Sulpicen urkuri (1874-), Opéra-Comiquen musiikinjohtaja (1898-) ja Opéran johtaja (1907-) eli kaikkiaan Ranskan huomattavimpia musiikkipersoonia. Messager sävelsi kahdeksan balettia, 30 koomista oopperaa, operettia ja muuta näyttämöteosta tasaisella tahdilla (1883-1928).

Madame Chrysanthème (1893), comédie-lyrique, edelsi samaan P. Lotin kertomukseen perustuvaa Puccinin Madama Butterflyta usealla vuodella. Messagérin muita keskeisiä teoksia ovat Les p’tites Michu (1897), opérette, ja Fortunio (1907), comédie lyrique. Myös baletti Les deux pigeons (1886) sekä operetti Monsieur Beaucaire (1919) saavuttivat kansainvälistä menestystä.

Véronique

Véronique (1898) on kolminäytöksinen koominen ooppera Georges Duvalin ja Albert Vanloon librettoon. Se on Messagerin suosituin teos, jota esitettiin vielä 1920-40-luvulla Keski-Euroopassa, myös Yhdysvalloissa ja Australiassa. Siinä 1840-luvun Pariisissa aatelistyttö Hélène de Solanges Louis Philippen hallitessa Heinäkuun monarkian aikana haluaa varmistaa tulevan sulhonsa, hummailevan ja velkavankeuden partaalla olevan varakreivi Florestan de Valaincourtin luotettavuuden myyjättären valepuvussa nimellä Veronique. Hän saakin tämän kiinni, sillä Florestan rakastuu ‘Veroniqueen’. Teoksessa on kuitenkin onnellinen loppu häineen.

Tapahtumat

I NÄYTÖS: Herra ja rouva Coquenardin kukkakaupassa

Varakreivi Florestanin (baritoni) elämäntyyli on vienyt hänet velkakurimukseen. Hänen setänsä on kyllästynyt maksamaan miekkosen velkoja ja antanut tälle kaksi vaihtoehtoa: joko naimisiinmeno tai velkavankeus. Florestan valitsee järjestetyn avioliiton, ja hänen on määrä tavata hovin tanssiaisissa rikas perijätär Hélène de Solanges (sopraano) kihlattunaan. Florestanilla on ollut suhde kukkakaupan omistajan vaimoon, Agathe Coquenardiin (sopraano). Vanha herra Coquenard (baritoni) flirttailee kukkakaupan tyttöjen kanssa ja toivoo huomatta olemattomista miekkamiehen taidoistaan tulevansa nimitetyksi Kansalliskaartin kapteeniksi. Hélène saapuu Pariisiin tätinsä kreivitär Ermerance de Champ d’Azur (mezzosopraano) kera tuntematta Florestania, ja he menevät kauppaan ostamaan molemmille rintakukkia tädin järjestämiin kihlajaisjuhliin. Neito ei ole onnellinen järjestetystä avioliitosta. Naisten palvelija Séraphin (tenori) on kuitenkin innostunut ja haluaa olla mukana juhlissa. Florestan saapuu kauppaan ja alkaa flirttailla myyjättärien kanssa. Hélène ja täti kuulevat miehen keskustelun Agathen kanssa, jossa Florestan haluaa lopettaa suhteen, kun Agathe saa tietää tämän tulevaisuudesta Hélènen aviomiehenä. Kun Florestan valittaa, että hänen pitää jättää Agathe jonkun yksinkertaisen maalaistytön vuoksi, Hélène vannoo kostoa, vaikka hän pitääkin miestä komeana. Juhlistaakseen viimeistä päiväänsä poikamiehenä Florestan Florestan kutsuu Coquenardien kaupan koko henkilökunnan juhliin Romainvillessä Pariisin itäisessä lähiössä. Hélène ja Ermerance pukeutuvat työläistytöiksi tavoitteenaan päästä juhliin salanimillä Véronique ja Estelle. Herra Coquenard on saanut nimityksen Kansalliskaartiin ja pestaa naiset myymäläapulaisiksi. ’Veronique’ saa Florestanin huomion osakseen rouvar Coquenardin harmiksi, ja myös hänen miehensä kiinnosuu uudesta kukkatytöstä. Florestan kutsuu Véroniquen ja Estellen juhliinsa.

II NÄYTÖS: Le Tourne-Bride -ravintola Romainvillessä

Séraphin ja hänen morsiamensa Denise (sopraano) juhlivat omia häitään maalaisympäristössä. Herra Coquenard flirttailee Estellen kanssa ja Florestanin ”vartijaksi” palkattu Loustot (tenori) on kiinnostunut Agathesta. Florestan ilmaisee intohimoisen rakkautensa Véroniquelle, joka pilkkaa tätä ja tekeytyy ujoksi. Florestan päättää, että hän rakastaa Veronique ja kieltäytyy siksi illan tanssiaisista. Séraphin tunnistaa ’Veroniquen’ ja ’Estellen’, mutta hänet vannotetaan olemaan hiljaa asiasta. Hélène ja Ermerance lainaavat palvelijansa kärryt palatakseen Pariisiin, ja Veronique jättää kirjeen Florestanille pahoitellen lähtöä mutta vihjaten että he tapaisivat pian uudelleen. Florestan vannoo menevänsä mieluummin vankilaan kuin naivansa tuntemattoman morsiamensa. Loustrot vangituttaa Florestanin.

III NÄYTÖS: Tuileries’n palatsissa

Esmerance miettii Coquenardin kosiskelua, kun taas Hélène odottaa Florestanin uudelleen tapaamista tullakseen esitellyksi hänelle oikealla henkilöllisyydellään. Kapteeni ja rouva Coquenard on kutsuttu myös hovitansseihin. He tapaavat Véroniquen ja Estellen ja saavat siten tietään näiden oikeat nimet. Agathe kertoo Hélènelle, että rakkaudesta Véroniquea kohtaan Florestan meni mielummiin vankilaan kuin naisi vieraan ihmisen. Hélène maksaa salaa Florestanin velat saadakseen tämän pois vankilasta. Kun Florestan saapuu tanssiaisiin, Agathe soimaa miestä ja paljastaa tälle, että Véronique on Hélène, mutta Florestan nolostuneena torjuu Hélènen. Pian seuraa kuitenkin sovinto, joten yleisen ilon vallitessa avioliitto sinetöidään.

Musiikki

Florestanin elostelijan luonne tulee ilmi heti hänen ensimmäisessä numerossaan:

”Jumalani, hyvät ystävät, miksi ponnistella elämässä,
sehän on vain kuin hitunen hulluutta,
kun 20-vuotiaana se on paratiisi!
Meillä on nuoruutemme, sitä täytyy iloisesti käyttää hyväkseen,
mitä surua tarvitsee pelätä valtijattarensa käsivarsilla?
Aamulla ja illalla, yöllä ja päivällä
rakastaen brunettia, rakastaen blondia
maailmassa on vain yksi kertosäe:
eläköön nainen ja rakkaus! Ah…

Veronique purkaa kiukkuaan tulevan öykkäröivän sulhonsa takia numerossa “Petite dinde: ah! quel outrage!” (Pikku hanhi: oi! mikä solvaus! Todellakin pakahdun raivosta! Kohdella minua katsoen ylhäältä alas, tämä herra ei tunne minua!”).

Séraphinin ja Denisen häitä juhlitaan II näytöksen alussa railakkaasti: ”Juokaamme! juokaamme sulhon ja morsiamen terveydeksi! Juokaamme heidän menetyksekseen: saakoot he kaksitoista lasta!”

Florestanin ja Véroniquen ns. ”aasiduetto” (Duetto de l’âne) oli aikalaisten suosikki: ”Sieltä, täältä, sujuu jotenkuten. Mene, tallusta, mene, ravaa, mene pikku aasi, ruokapussi sinut palkitsee!”

Hélènellä ja Florestanilla on toinenkin suosikkiduetto, ”Nuorakeinuduetto” (Duo de escarpolette): ”Työnnä keinua, työnnä jotta olisin paremmin tasapainossa! Kun minulla vähän pyörii pää, ei se haittaa! haluan aloittaa uudelleen.”

Florestanilla on myös toisessa näytöksessä kevytmielinen ”grisettilaulu”: ”Pieni soma flirttityttö on rakastettava henkilö, joka kursailematta tekee hyvää kunnon kaverille!”

III näytöksessä Hélène valmistautuu huolella tanssiaisiin, sillä hän haluaa tehdä vaikutuksen Florestaniin ja on hieman hermonakin; hän laulaa soman valssilaulun: ”Ah, tätini, olen aivan hermona! Nainen! on annettava anteeksi kiihtymykselle hädässä sydänparalleni, joka tuntee [rakkauden] liekin ensimmäistä kertaa!”

Hovitanssit on tapaus: ”Tanssiaiset hovissa! On mukaava päivä, kun kuningas kutsuu meidät hepenissä suureen gaalaan, jonne jokainen kiirehtii nopsaan!”

Lopussa väärinkäsitykset selviävät:

HÉLÈNE
Mitä se haittaa, kun kaikki on päättynyt, sillä Helena on Veronique!

FLORESTAN
Ei ei! uni on päättynyt, Helena ei ole Veronique!

 

Dueton päätös on vapauttava:

HÉLÈNE
Ah, nyt kun kaikki on anteeksiannettu Veroniquen muistoksi!

FLORESTAN
Ei ei, uni on loppu, Helena ei ole Veronique!

Fortunio

Fortunio (1907) oli alunperin viisinäytöksinen comédie lyrique Gaston Caillavet’n ja Robert de Hers’n librettoon Alfred Musset’n Le Chandelier -näytelmän (”Kynttilänjalka”, 1835) pohjalta, kunnes 1910 alkaen siitä on esitetty nelinäytöksistä versiota. Siinä ei ole puhuttua dialogia, vaan resitatiiveja ja aarioita, kuten ”normaaleissa” oopperoissa. Lauluosuus perustuu ”sulavasti virtaavaan parlandoon” (Josef Heinzelmann), ja jottei komedian virta katkeilisi, kuullaan paljon lyhyitä musiikkinumeroita.

Teos oli suosittu aina 1940-luvulla saakkaa ja myöhemminkin sitä on nähty Ranskan teattereissa ja muuallakin. Ensiesityksessä olivat paikalla Debussy, Hahn, G. Pierné ja Fauré, joka kirjoitti oopperasta arvion:

”Jos on olemassa aihe, joka viettelee muusikon, se on Le Chandelier, erityisesti jos muusikko omistaa Messagerin tavoin eleganssin ja selkeyden, säkenöivyyden ja leikillisen sirouden lahjat, yhdistettynä taiteensa tekniikan täydelliseen hallintaan, tunteiden ja herkkyyden harvinaisiin ominaisuuksiin.”

Lähtökohtana ollut Musset’n näytelmä oli niin arkaluontoinen avioliiton ulkopuolisen suhteen kuvauksessaan, että se kiellettiin 1840. Se ei estänyt Auberia tarttumaan aiheeseen (Zanetta, 1840), ja Offenbach laati siitä yksinäytöksisen operetin La Chanson de Fortunio (1861). Messagerin oopperassa Fortunio, lakimies Maître Andrén oppipoika, saa roolin harhauttajana lakimiehen vaimon Jacquelinen ja tämän upseerirakastaja Clavarochen välillä. Fortunio itse rakastuu Jacquelineen tietämättä tämän syrjähypystä, ja lopuksi Fortunion viaton charmi saa Jacquelinen puolelleen ja ajamaan upseerin tiehensä.

Tapahtumat

I NÄYTÖS: Promenadi pienessä maaseutukaupungissa sunnuntaiaamuna

Väki tungeksii kirkkoaukiolla ja petanqua pelataan. Ooppera käynnistyy ilman alkusoittoa.

Maïtre Andrén (baritoni) iloinen kirjuri Landry (baritoni) juo maljan hienolle asianajaisännälleen, joka on nuoren ja kauniin Jacquelinen (sopraano) mies. Maître Subtil (tenori) ja hänen veljenpoikansa, Andrén oppipoika Fortunio (tenori) saapuvat maaseudulta; Subtil on saanut juuri paikan kollegansa Andrén luota. Fortunion vanhempi serkku Landry neuvoo tätä suurkaupungin suhteen, mutta tämä ei unelmissaan kuuntele ohjeita. Fortunio on viaton ja haaveellinen nuorukainen, joka ajattelee mahdollista tulevaa rakkauttaan:

”Olen herkkä ja erittäin arka, joskus heittäydyn polvilleni,
ja tunnen huulilleni nousevan tuntemattomat ja mitä suloisimmat sanat.”

Rykmentti saapuu johtajanaan paikallisen varuskunnan uusi päällikkö, nuori, upea kapteeni Clavaroche (baritoni), joka kyselee valloitettavista naisista. : ”No niin! Olemme sotaväen keskellä…Puhutaan naisista! Sillä kunnian tähden, juuri tulleena tähän kylään, en tiedä, missä voi antaa sydämensä. Neuvokaa minua!”

Kun hän huomaa, että Jacqueline ei ole käytettävissä, hän haluaa vietellä neidon tämän poistuessa kirkosta; Jacqueline astuu ulos asialliselta, kenties tylsältä vaikuttavan, mutta mustasukkaisen aviomiehen kera: ”Saarna oli erinomainen, rauhoittava ja rakentava! sinä ilmeisesti et huomannut, sylikoirani?; J: ”Kyllä rakkaani.”

Clavaroche puhuttelee Jacquelinea, joka kuitenkin torjuu miehen: ”Herra, olen täysin hämmentynyt, ja kieltäydyn kuuntelemasta teitä pidempään, sillä tuollaiset ehdotukset saattavat huonoon valoon, jos meitä kuulette, tehkää niin kapteeni.”

Clavaroche saavuttaa neidon aviomiehen luottamuksen etenkin komean uniformunsa ansiosta, mikä avaa hänelle pääsyn Andrén kotiin. Fortunio on myös nähnyt Jacquelinen, ja hänkin on hurmaantunut näkemästään ja joutunut vahvan tunteen valtaan:

FORTUNIO
Oi taivas! miten kaunis tämä nainen onkaan!

LANDRY
Hyvä niin, mikä sinun on? Mitä, sinä horjut?

FORTUNIO
Landry, miten kaunis tämä nainen onkaan! Mikä hänen nimensä on? Kuinka kauniilta hän näyttää!

Avausnäytöksen päättää sotilasmarssi: ”Paikallanne! paikallanne! Sotilaat! Varokaa!”

 

II NÄYTÖS: Jacquelinen huone

Muutamaa päivää myöhemmin aamulla André herättää vaimonsa ja kertoo sihteeri Guillaumen (basso) nähneen miehen saapuvan ikkunan kautta tämän huoneeseen. Seuraa sanaharkkaa: Jacqueline torjuu kyynelehtien syytökset ja soimaa puolestaan miestään hylkäämisestään, vieläpä hääpäivänä:

JACQUELINE
Oi, kuolen, älkää pelätkö!

ANDRÉ
Katsokaa miten hän minua korventaa!

JACQUELINE
Miten hän murskaa sydänparkani!

ANDRÉ
Oi kuinka naiset ovat raivostuttavia!

JACQUELINE
Ah miten petollisia miehet ovat!

André poistuu lammasmaisesti, ja Clavaroche kömpii ulos piilopaikastaan komerosta: ”Ah, mikä juttu! Clavaroche, mitä meidän pitää tehdä! Kas miten mustasukkainen André on! Mitä sanotte?”

Lemmenpari päättää, että heidän on löydettävä joku syntipukki poistaakseen Andrén epäilyt. Tähän tarvitaan ”kynttilänjalka” (chandelier), joka flirttailisi Jacquelinen kanssa, jolloin todellisen rakastajan identiteetti ei paljastuisi: ”J: Kynttilänjalka, siis mikä kynttilänjalka?; C: Mukavan näköinen nuorukainen, naiivi, lainattu.”

Jacqueline ja Clavaroche laulavat onnellisen dueton keksimästään pelastuksesta: ”Oi miten ainutlaatuinen seikkailu! Liukua mutta ei kaatua, luvata ja karttaa.”

Harhauttajaksi osuu tietenkin Fortunio, joka ujoudestaan huolimatta lupaa horjumatonta omistautumista Jacquelinelle numeron ”J’aimais la vieille maison grise”, jonka aluksi hän kertoo rauhallisesta kotikylästään:

”Rakastin vanhaa harmaata taloa, jossa kasvoin lieden äärellä.
Päivät kuluivat siellä ilmaan yllätyksiä vanhan pähkinäpuun oksien alla.”

ja lopuksi hän vannoo vaikka kuolevansa Jacquelinen puolesta:

FORTUNIO
Kuolisin hyvällä syyllä puolestanne, kuolisin teidän onnenne vuoksi!

JACQUELINE
Vaietkaa! vaietkaa!

FORTUNIO
Määrätkää elämääni, se on teidän!

III NÄYTÖS; Maître Andrén puutarha (alla valokuva 1907 ensiesityksen 3. näytöksestä)

Landry viihdyttää itseään laululla kevytkenkäisistä naisista (Ah ! si j’étais femme):

LANDRY
Oi jos oisin rakastettava ja soma nainen,
tahtoisin valloittaa, ystäväni, kuten te,
pelotta ja säälittä, ilman valintaa ja salailua,
koko maankamaran suloisilla silmillä.

FORTUNIO
Guillaume!

GUILLAUME
Mitä?

FORTUNIO
Onko totta se mitä puhutaan,
että sinä uskot nähneesi
yöllä miehen astuneen sisään
tämän ikkunan kautta?

GUILLAIME
Kyllä…

Vaikka sihteeri Guillaume kertoo toisen miehen menneen Jacquelinen huoneeseen, Fortunio haluaa suojella neitoa eikä usko sihteerien puhetta ja itseensä kohdistuvaa pilkkaa, vaan asettaa haaveet todellisuuden edelle. Guillaume, Fortunio ja Landry laulavat kolmistaan Rêver ! Boire ! Dormir ? (Unelmoida? juoda? mukkua?).

André esittelee Fortunion Jacquelinelle ja antaa tälle oikeuden olla vaimonsa seuralainen osoittaakseen, ettei hän ole mustasukkainen ja laulaa vanhan ukon narisevalla äänellä juhlallisen melodian Côteaux brûlants: ”Kuumat kukkulat, niittymaa ja vihreys. Se on meidän veremme, joka virtaa kypsissä viiniköynnöksissä.”

Illallisella neljälle (vaimo, aviomies, rakastaja ja viaton palvoja) Fortunio kaikkien pyynnöstä laulaa sydämestään niin kauniisti ja viattomasti Si vous croyez que je vais dire que j’ose aimer:

”Jos luulette, että aion sanoa, ketä uskallan rakastaa,
jos osaisitte yhden valtakunnan nimetä
lähtisitte laulamaan piirissä.
Jos haluatte tietää, että häntä palvon
ja että hän on vaalea kuten vehnä,
tekisin niin kuin hänen oikkunsa
tahtoo minua käskeä
ja minä voin, jos hän tahtoo elämäni,
lahjoittaa sen hänelle.

, että Jacquelinessa herää myötätunto miehen intohimoa kohtaan samalla aikaa kuin kaksi muuta vanhempaa miestä pelaavat korttia. Fortunio miettii, josko Jacqueline rakastaa häntä Une angoisse exquise et mortelle:

”Hurmaava ja hirveä ahdistus vie ja raatelee sydäntäni,
rakastaako Jacqueline minua?”

Jacquelinen ja Fortunion jäätyä kahden kesken pimenevään iltaan ja Fortunion tunnustaessa kiihtyneenä rakastaneensa Jacqueline ensi kohtaamisesta lähtien, lopulta myös Jacqueline paljastaa rakastavansa nuorta miestä:

JACQUELINE
Oivoi! Jos lähden, teen sen koska rakastan teitä!

FORTUNIO
Hän rakastaa minua!
Minä voin elää tai kuolla, ei sillä ole väliä,
hän rakastaa minua…

Koska André on yhä epäluuloinen, Clavaroche aikoo seuraavana yönä sijoittaa vartijat ikkunan alle ja olla yksi heistä saadakseen Fortunion ansaan. Fortunio kuulee miehen ja Jacquelinen keskustelun ja tajuaa, mihin rooliin hän on joutunut.

IV NÄYTÖS: Jacquelinen huone

Koska André on asettanut ansan vaimonsa rakastajalle, Clavaroche lähettää Jacquelinen nimissä viestin Fortuniolle, jossa Jacqueline toivoo yöllistä tapaamista. Jacqueline on lähettänyt palvelusneitonsa Madelonin (sopraano) varoittamaan Fortuniota ja toivoo että viesti ehtii perille Je ne vois rien, mutta liian myöhään:

”En näe mitään, kaikki on pimeää.
Kunpa Madelon olisi ilmoittanut hänelle…
Oivoi! olin julma, heikko ja raukkamainen
ja leikin hänen rakkaudellaan…”

Fortunio astuu leijonan kitaan tietoisena väijytyksestä, sillä hän on  epätoivoinen tultuaan hyväksikäytetyksi. Hän haluaakin lähteä pois ja syyttää Jacqueline valehtelijaksi, mutta Jacqueline tunnustaa Fortuniolle rakastavansa ja palvovansa tätä, jolloin seuraa kiihkeä duetto:

FORTUNIO
Se ei ole vain mieletöntä unta, ei, hän rakastaa minua!

JACQUELINE
Minun silmilleni tuotti iloa katsella sinua, rakastan sinua!

Kun André ja Clavaroche saapuvat ottamaan Fortunion kiinni, Jacqueline on ehtinyt piilottaa mieheen alkoviinsa, joten häntä ei löydetä vaatekaapista, jota Clavaroche oli käyttänyt piillopaikkanaan. Aviomies pyytää anteeksi epäilyjään, ja Jacqueline antaa raivoisalle Clavarochelle kynttilänjalan valaisemaaan miehen tietä ulos talosta. Näin Jacqueline jää kahdestaan Fortunion kanssa, ja he lankeavat toistensa käsivarsille.

Reynaldo Hahn

Reynaldo Hahn (1875-1947) oli Venezuelassa saksalais-juutalaisesta ja espanjalaisesta vanhemmasta syntynyt säveltäjä, joka tuli jo kolmevuotiaana Pariisiin ja opiskeli Massenet’n johdolla. Hän oli myöhemmin Proustin ystävä ja rakastaja. Hahn on parhaimmillaan lauluissa, mutta hän kirjoitti lisäksi paitsi baletteja ja teatterimusiikkia myös 17 oopperaa, operettia ja musiikkinäytelmää. Niistä L’ïle du rêve (Unelmasaari, 1898), idylle Polynésienne, pääsi Opéra-Comiqueen säveltäjän ollessa vasta 23-vuotias. Hahn oli synnynnäinen komedisti, jonka motto kuului: ”Raskautta ja ikävystymistä täytyy välttää hinnalla millä hyvänsä; muusilla ei ole mukanaan silmälaseja.”

Ciboulette

Ciboulette (1922; Pariisi 1923), opérette Robert de Flers’n ja Francis de Croisset’n librettoon, on Hahnin suosituin teatterisävellys ja ehkäpä viimeinen ranskalainen mestarioperetti, jossa hän hyödyntää omaa, opiskelijavuosina hankkimaansa Pariisin populaarimusiikin laajaa tuntemusta. Sen ensi-ilta koettiin Pariisin Théâtre des Variétés’ssä. Operetti tapahtuu (1867) pariisilaisessa kahvilassa, Les Halles -markkinoilla, maatilalla Aubervilliersin lähellä sekä pariisilaisateljeessa.

Operetti on täynnä absurdia keksintää, iloisen mozartmaista ja pastissimaista musiikkia. Siinä parodioidaan Puccinin lisäksi Massenet’n Manon-oopperaa. Päätöskohtaus valssisäveltäjä Olivier Métran salongissa, Cibouletten laulama Métra-valssi sekä seurueen yhtyminen siihen pyöristävät positiivisesti elämään suhtautuvan operetin mainiosti.

Päähenkilö Ciboulette (tark. ‘ruohosipuli’) on soma vihannespuutarhuri, joka rakastaa häilyvää Antonin-kosijaa, joka puolestaan empii Zénobien ja Cibouletten välillä. Selvännäkijän sekä Duparquetin, 30 vuotta vanhentuneen ja elämään filosofisesti pettyneen Rodolfon, Puccinin Boheemielämää-oopperan runoilijan, avulla ja pukeutumalla espanjalaislaulajattareksi nimellä Conchito Ciboulero Ciboulette saa rakastamansa miehen ja Zénobie iloisen kapteeni.

Tapahtumat ja musiikki

I NÄYTÖS: 1. kohtaus: Les Halles -markkinoilla Au Chien Qui Fume -kahvila (Tupakoiva koira)

Nuori husaari Roger de Lansgenet (baritoni) juhlii ylennystään luutnantista kapteeniksi sotilastovereidensa ja kurtisaanien kera (”Nous sommes six Hussards”).

Hänen lemmittynsä, Zénobie de Guernesay’n (sopraano, täytyy pitää seuraa rikkaammalle varakreivi Antonin de Mourmelon’lle (tenori). Antonin saapuu Zénobien kanssa, mutta neito liittyy pian Rogerin seuraan. Tori-isäntä Duparquet (baritoni) on runouteen taipuva, ja hän muistelee nuoruuttaan samassa paikassa (”Ce n’était pas la même chose”).

Zénobie ja Roger nauttivat toistensa seurasta (”Toi! Vous!”).

Antonin huomaa joutuneensa aisankannattajaksi vakoillessaan juhlijoiden touhuja (”Après cette nuit d’orgie”).

Rogerin on onnistunut valloittamaan Zénobien (Roger a fait votre conquête”), joten Antonin irrottautuu Zénobiestä:

 

Antonin on saanut kuitenkin Duparquet’stä hyvän ystävän.

2. kohtaus: Aamunsarastus Les Halles’lla

Maanviljelijät, puutarhurit ja kauppiaat asettelevat tuotteitaan näytteille toria (”Nous sommes les bons maraichers”).

Vain eräs myyjätärtyttö on myöhässä, koska on hänen 21. syntymäpäivänsä ja hän on jäänyt nauttimaan kevätilmasta (”C’est le printemps qui m’a surprise”).

Kyseessä on Ciboulette (sopraano) (”Moi, j’m’appell’ Ciboulette”), joka on saanut päähänsä, että hänen täytyy saada ennustus tulevaisuudestaan.

Hänestä on kiinnostunut jo kahdeksan kosijaa kotikylässä, joten hän toivoo saavansa tietää, kuka näistä on paras. Vanha ennustajaäiti Pingret (bassobaritoni) kertoo neidolle, ettei kukaan miehistä ole se oikea, vaan että hän tulee naimaan rikkaan miehen, joka löytyy kaalikuorman alta, mutta vasta, kun hän tapaa naisen, jonka tukka muuttuu välittömästi valkoiseksi ja jolta hän pystyy riistämään tämän miehen, ja kun hän löytää itsemurhakirjeen tamburiinista. Koska Ciboulette oli myöhässä torilla vihanneksineen, hän menettää ostajan ja 500 frangia, jotka kuitenkin Antonin maksaa tälle. Antonin kertoo Zénobien menettämisestä, jolloin Ciboulette nauraa ja onnittelee miestä moisesta petollisesta naisesta eroon pääsemisestä. Antonin on ymmällään ja miettii, miten hän tulee pärjäämään omillaan itsenäisesti, sillä kaikki ovat häntä siihen asti ohjailleet (”Les parents, quand on est bébé”).

Onneksi Antoninilla on nyt Ciboulettessa ystävä ja he tuntevat toisiansa kohtaan olevansa kuin ”sisar ja veli”.

Antonin nukahtaa Cibouletten kärryyn ja hänen päälleen kasataan kaaleja ja muita vihanneksia. Kun tori herää henkiin (”Mettons nos tabliers coquets”):

ja kielokauppiaat huutelevat (”Voilà, l’muguet”),

Ciboulette pakkaa kärrynsä ja suuntaa kohden kyläänsä ja maatilaansa.

II NÄYTÖS: Aubervilliers’n maalaistalossa

Ciboulettea odotellessa tämän setä ja täti, Le Père ja La Mère Grenu (baritoni ja sopraano), ovat työn touhussa (”C’est le doux silence des champs”).

Ciboulette tulee kotiin Duparquein kanssa, sillä miehellä on tapana syödä maanantaisin lounasta Grenun perheen kanssa (”Nous avons fait un beau voyage”).

Mutta setä Grenu on tyytymätön, sillä kahdeksan kosijaa odottaa Ciboulettea kirkon torilla, ja hän määrää Cibouletten ottamaan heti heistä yhden miehekseen ja ajamaan muut tiehensä. Ciboulette ei halua heistä ketään, mutta onneksi Antonin herää kaalien alla ja ihmettelee joutuneensa maaseudulle, joskin Ciboulette kertoo, että kyse on maaseudun sijaan lähiöstä (”C’est sa banlieu”).

Kilpakosijat suhtautuvat häneen nurjasti (”C’est nous les fiancés”), kun Ciboulette kertoo heille uudesta tilanhoitaja Nicolaksesta, jolloin kosijoita ei enää tarvita.

Ciboulette aprikoi tilannetta, jos Nicolas olisi oikeasti pehtori (Ah! si vous etiez Nicolas”).

Ensimmäinen ennustus on joka tapauksessa toteutunut. Zénobie saapuu ystävineen. Kun Roger seurueineen saapuu taloon virkistäytymään sotilasharjotteidensa lomassa, Ciboulette huomaa joukossa Zénobien ja sulkee Antoninin kellariin, jottei tämä tapaisi entista heilaansa, ja viihdyttää sotilaita näiden ensin laulettua

samalla reippaalla marssilaululla (”Chanson de route: Y A d’la lune au bord du toit qu’est ronde”).

Ciboulette kiistelee mustasukkaisen Zénobien kanssa ja heittää tämän päälle jauhosäkin, joka värjää Zénobien tukan valkoiseksi. Nyt ennustuksen kaksi ehtoa ovat toteutuneet. Antonin ilmaantuu ja sättii Ciboulettea tämän asenteesta ja lähtee. Duparquet kertoo olleensa aiemmin kuuluisa rakastaja, Rodolphe (eli Puccinin Boheemielämän runoilija), jonka rakastettu Mimí kuoli ja jolta jäi hänelle vain pieni hansikas (”C’est tout ce qui me reste d’elle”).

Hän tarjoutuu huomatessaan Cibouletten rakastavan Antoninia esittelemään Cibouletten suurelle valssisäveltäjä Olivier Métralle. Paikalliset virkamiehet ja kylänväki saapuvat juhlistamaan Cibouletten häitä (”Nous somm’s les bons villageois”),

mutta Duparquet kertoo neidon tulleen leskeksi jo ennen häitä, sillä sulho on kadonnut. Ciboulette muuntuu Duparquetin neuvosta espanjatardiiva Conchita Cibouleroksi, jonka pitää palata kaupunkiin esiintymään näyttämöllä.

III NÄYTÖS: Ilta Olivier Métran työhuoneessa

Conchita Cibouleron on määrä debytoida Olivier Métran (baritoni) iltamissa, joissa on mukana myös kreivitär de Catiglione (sopraano) (”Dans le monde quand nous sortons”).

Duparquet on tuonut mukanaan Antoninin, joka on purkanut suhteensa Zénobien kanssa ja häntä ei nyt kiiinnosta yksikään juhlavieraista (J’ai ving-huit ans”).

Antonin päättää tappaa itsensä, jollei hän näe enää Ciboulettea. Hän saa apua Cibouletelle tarkoitetun itsemurhakirjeen suhteen Duparquetilta (”Mon amour, daigne me permettre”).

Neito saapuu valeasussa ja esittää säihkyvän valssilaulun (”Amour qui meurs! Amour qui passes!”).

Valssin lopussa Ciboulette kääntyy jo selkeästi Antonin puoleen, mikä edeltää sitten varsinaista rakkaudentunnustusta:

Antoninin lämmetessä Ciboulettn laululle, tämä riisuu esiintymisasunsa, tunnustaa rakkautensa Antonia kohtaan, joka puolestaan pyytää neitoa vaimokseen. Keskiyön kellon lyödessä Métra antaa kaikille vieraslahjan, joka Ciboulettelle on äiti Pingretin piilottama Antoninin jäähyväiskirje tamburiinissa. Nyt kaikki kolme ehtoa ovat täyttyneet, joten Antonin ja Ciboulette voivat aloittaa onnellisen yhteiselämän!

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös