Suomalaissäveltäjiä
Ruotsilla ja sen myötä osin Suomellakin on oma musiikinhistoriansa keskeytyksettä keskiajasta lähtien, joskaan säveltäjiä ei löydy jokaiselta aikakaudelta. Suomalaisia renessanssisäveltäjiä ei tunneta, ja myöhäistä barokkiakin edustaa vain muutama näyte. Klassismin ajalta löytyy jo muutamia eteviä Suomen tai Ruotsin alueella eläneitä säveltäjiä.
Saksalaissyntyinen Spohrin oppilas Fredrik Pacius (1809–91), joka toimi Helsingissä pääosan elämästään (1834–) ja suomalainen, Leipzigin konservatoriossa (1857–61) opiskellut Ernst Fabritius (1842–99) lienevät ensimmäiset merkittävät Suomen konserttosäveltäjät viulukonsertoillaan: Paciuksen fis-molli-konsertto on valmistui 1845/67/69 ja Fabritiuksen d-molli-konsertto 1877–78.
Ernst Mielck (1877–99) oli Bruchin lahjakas oppilas, joka ei ehtinyt vielä saavuttaa omaa tyyliään vaan jäi pianokonsertossaan (1895) sekä konserttikappaleissaan viululle op. 8 (1898) ja pianolle op. 9 (1898) yleisromantikoksi suomalais-kansallisin lisin.
Jean Sibelius
Jean Sibelius
Viulukonsertto
Jean Sibeliuksen (1865–1957) viulukonsertto d, op. 47 (1903–05) on soittimensa konsertoista kaikkein tärkeimpiä. Toveyn mielestä se nousee jopa Mendelssohnin ja Bruchin yli. Joka tapauksessa se on 1900-luvun levytetyin konsertto. Konsertossa solistisesti vaativa ja virtuoosinenkin osuus on tasapainossa erittäin vahvasti esiintyvän ja värikkäästi käsitellyn orkesterin kanssa. Teoksessa soolo- ja orkesterijaksot yhdistyvät luontevasti Mendelssohnin e-molli-konserton tapaan kummankaan alistumatta tai dominoimatta. Kyseessä on suuren tyylin konsertto teknisiltä vaatimuksiltaan sekä ylväältä (”von oben”) otteeltaan. Teosta hallitsee pohjoinen tumma väri (matalat puhaltimet).
Sibeliuksen viulukonserton op. 47 valmistumisprosessi otti aikaa ja oli monella tapaa jännittävä. Se tuotti kaksi versiota: varhaisemman 1904, joka on palannut hiljakseen uudestaan käyttöön, sekä lopullisen version 1905. Ensimmäinen versio valmistui kesästä 1903 tammikuuhun 1904 paljolti Lohjassa, toinen versio alkuvuodesta 1905 Järvenpäässä. Mukaan mahtui empimistä viulistin suhteen: alun perin konserton omistuksen piti olla Willy Burmesterille, mutta varhaisversion ensiesityksestä vastasi 8.2.1904 Viktor Nováček säveltäjän johtaman Helsingin filharmonisen seuran orkesterin kanssa, ja lopullisen version kastoi Karel Halíř 19.10.1905 Berliinissä itsensä Richard Straussin toimiessa kapellimestarina. Lopulta omistuksen sai Franz von Veczey, jonka konserttotulkinnan Sibelius kuuli Berliinissä loppuvuodesta 1910: ”Mycket bra och med schwung.” (kirje Carpelanille 13.11.1910). Sibelius itse teki lopullisesta laitoksesta pianoversion (13.11.1910), joskin kustantaja Lienaun Paul Juan mainitaan nuotissa toimitustyön tekijänä.
Avausosa, Allegro moderato, käynnistyy jousten tremolotaustan päälle ilmaantuvalla unenomaisella melodialla, joka laajenee pian koko rekisterin käsittäväksi näytösjaksoksi murtosointuineen, asteikkoineen ja moniotteineen.
Orkesterin siirtymä vie B-duuri-lupauksestaan huolimatta viulistin uuteen sisääntuloon Des-duurissa suuren tyylin Largamente-aiheella seksteissä ja oktaaveissa.
Orkesterin jyrähtävä päätöstutti (Allegro molto) kääntää musiikin b-molliin.
Viulu tulkitsee b-basson sibeliaanisesti g-mollisekstisoinnuksi, jolla käynnistyy kehittelyjakson paikan ottava soolokadenssi; siinä käsitellään pääteemaa jopa imitaation keinoin. Kertausjakso alkaa subdominanttisesti g-mollilla fagotin soittaessa aluksi pääteeman – Mendelssohnin malli on tässä ilmeinen.
Kertaus on sävelletty paljolti uudestaan, ja tempoltaan nopea kooda (Allegro molto vivace) päättää osan.
Toinen, Adagio di molto -osa on melodisesti ihmeen ihana. Rytmisesti se on innovaatinen ja vaatii solistilta soittamista orkesterin synkooppeja vasten ja jopa polyrytmisiä valmiuksia (harj.nro 2).
ABA-muotoisen osan kertausvaiheessa (harj.nro 3) orkesteri esittää pääteeman, kun taas viulisti esittää sille kuvioivan ja trillejä sisältävän vastaäänen. Aivan lopussa päätöstahtien viulun 1/16-korukuvio vie ajatukset Massenet’n Thaïs-oopperan viulu-meditaation loppuun, mikä vahvistaa sekin hitaan osan kirkastusroolia.
Finaali on kuuluisa ”jääkarhupoloneesi” (Tovey), joka saa viulistit voihkimaan vaativuutensa vuoksi.
Rondomuotoisen D-duuri-osan, Allegro, ma non tanto, avausteema sisältää kuuluisat, huippuvaikeat kaksoisterssit.
Sivuepisodi (harj.nro 2) on hemiolamaisesti vaihtuvassa rytmissä, jossa tosiasiallisesti 6/8- ja 3/4-tahtilajit vuorottelevat g-mollisekstisoinnun päällä.
Sivuepisodi palaa yllättäen d-mollisekstisoinnulla ja siinä koetellaan viulistin huiluäänten soittotaitoja.
Pääteeman kolmannen esiintymän sijasta on kooda (harj.nro 12), jossa vain voimakkaiden ponnistusten kautta D-duuri vakiintuu päätössävellajiksi, sillä es-sävel ja sille rakentuva “napolilainen asteikko” tekevät tenää vielä viisi tahtia ennen unisonopäätössointua.
Muita säveltäjiä
Selim Palmgren
Selim Palmgren (1878–1951) oli Lisztin oppilaan Conrad Ansorgen sekä Busonin oppilas. Viidellä pianokonsertollaan (1904–41) Palmgren oli Griegin jälkeen ja Stenhammarin rinnalla lajin etevin edustaja Pohjolassa. Hän ei laajan soolopianotuotannon ansiosta suotta saanut epiteettiä ”Pohjolan Chopin”. Benno Moiseiwitsch piti ohjelmistossaan useita Palmgrenin pianominiatyyrejä.
Palmgrenin suurimuotoisista teoksista Weberin konserttikappaleen ja Lisztin Es-duuri-konserton mallin mukainen, Griegiltäkin vaikutteita saanut ensimmäinen pianokonsertto (1904/05) on yksiosainen teos, jota voi pitää lähinnä näytöskappaleena säveltäjälle itselleen. Pianokonsertto nro 4, ”Huhtikuu” (1927) on aiempaa impressionistisempi, kevään herättämiä tunnelmia välittävä teos. Pianokonsertto nro 5 (1940–41) on Amerikan-vuosien jälkeinen (1922–26) merkkiteos, joka valmistui toimimisen ohella Sibelius-Akatemian professorina ja sotavuosien melskeessä. Hieman klassiseempaan suuntaan kääntynyttä teosta kehui Sibelius seuraavin sanoin: ”Uusi konserttosi on koko sinun tuotantosi polttopiste. Et ole koskaan aiemmin ollut yhtä ylivoimainen.”
Pianokonsertto nro 2
Etenkin pianokonsertto nro 2, Virta (1913), joka on Lisztin ja Rahmaninovin musiikillinen perillinen, saavutti kansainvälistä suosiota mm. Ignaz Friedmanin soittamana, ja juuri Friedmanin suosituksesta Hansen-kustantamo painoi teoksen. Konsertossa musiikki on osa musiikin ja orkesterin ”virtaa”, minkä vuoksi sitä on pidetty jopa liian vähän solistisena – ja Palmgren suunnittelikin sitä alun perin sinfoniseksi runoksi pianolle ja orkesterille, missä esikuvana on voinut toimia Vincent d’Indyn Symphonie cévenole eli Symphonie sur un chant montagnard français (1886) orkesterille ja pianolle. Palmgrenin konserton lisänimi tulee hänen nuoruuden kotikaupunkinsa Porin läpi virtaavasta Kokemäen joesta, joten ”Virta” tarkoittaa tässä symbolisesti ”elämän juoksua”, ei ohjelmallista teosta tarkkoine kuvailuineen.
Konsertto on jälleen yksiosainen sonaatin ja sinfonisen muodon yhdistelmä. Teoksen ”virta-aihe” pohjautuu ruotsalaiseen sävelmään Näckens polska (”Näkin polska”). Se tuo musiikkin jotensakin mystisen perusilmeen ennen kuin virtuoosiset oktaavit ja virtaan assosioituvat nopeat pärskekuviot saavat jalansijaa.
Teoksessa on kaksi kadenssia ja niiden väliin sijoittuu hitaahko jakso. Pääteema ilmaantuu uudestaan teoksen alun tapaan pianon toisen kadenssin alussa,
kunnes se lopuksi kymenä huipentaa teoksen.
Pianokonsertto nro 3
Palmgren sai kolmannen pianokonserttonsa valmiiksi 1916, ja se saavutti valtaisan menestyksen kantaesityksessä 14.11.1916 Helsingissä säveltäjän toimiessa pianistina ja Kajanuksen johtaessa orkesteria. Uudessa, täysin Lisztin Totentanzin mallin mukaisessa ”Metamorfoosit”-konsertossa pianon rooli on edellistä konserttoa solistisempi. Pääaiheena on pohjalaisten herännäisten koraali, joka toimii muunnelmateemana yhdeksälle muunnelmalle:
Pääaiheen vakavuudesta huolimatta ensimmäinen muunnelma on varsin iloitteleva:
Seuraavaksi kuullaan variaatiot tempoilla Andante con moto (2. var.), Tempo di valse (3. var.), Allegretto amabile (4. var.), Cadenza (5. var.), Allegretto grazioso (6. var.), Allegro giojoso (7. var.), Lento lugubre (8. var.), Molto allegro (9. var.).
Keskimmäisin muunnelma on samalla kadenssi, ja muunnelmat suhteutuvat siihen suurin piirtein symmetrisesti tempoiltaan.
Keskeisenä variaationa on järjestykseltään kahdeksas, hitaan osan kaltainen Lento lugubre, jota symmetrisessä suunnitelmassa vastaa munnelma nro 2 (Andante con moto):
jonka jälkeinen Molto allegro ottaa finaalin roolin, ja koodassa herännäissävelmä huipentaa teoksen.
ja koodassa herännäissävelmä huipentaa teoksen.
Ilmari Hannikainen
Ilmari Hannikainen (1892–1955) oli Silotin oppilas, joka sävelsi venäläisen tradition mukaisen tehokkaan, värikkään ja näyttävän b-molli-pianokonserton (1917/19). Konserton osat ovat Allegro moderato marziale, Adagio non tanto ja Finale. Allegro vigoroso. Avausosassa on tsaikovskiaanista tummaa patetiaa:
Finaalin pääaihe on pianossa kuin jokin villi ”uralilainen” tanssi:
Uuno Klami
Uuno Klami (1900–61) oli ranskalaistyyppinen, Kalevalasta ammentanut säveltäjä, joka kirjoitti varhaisen G-duuri-konserton soolopianolle (1915), konserton nro 1 pianolle ja orkesterille, Une nuit à Montmartre op. 8 (1925), Tseremissiläisen fantasian sellolle ja orkesterille op. 19, teoksen Hommage à Haendel pianolle ja jousiorkesterille op. 21 (1931), kaksi eri versiota viulukonsertosta op. 32a (1939–43) ja op. 32b (1953–54), konserton pianolle ja jousiorkesterille nro 2 op. 41 sekä teoksen Tema con 7 variazioni e coda sellolle ja orkesterille op. 44.
Pianokonsertto ”Yö Montmartrella” on Klamin Pariisin-ajan (1924–25) ja suomalaisittain harvinainen mondeemin ajan hengen ilmaus jazz- ja Stravinsky-vaikutteineen. Kantaesitys Helsngissä 1928 shokeerasi osan yleisöstä ja eräät Helsingin orkesterin muusikot jopa protestoivat aluksi sen esitystä vastaan – tuloksena oli skandaalimenestys!
Ensimmäistä, Grave-tempolla alkavaa osaa tai vaihetta seuraa attacca Klamin uutuus: toisen osan esitysmerkintä on Rhytme las et nerveux d’une Valse Boston (”Boston-valssin raukeassa ja hermoherkässä rytmissä”). Osassa esiintyy myös saksofoneja viittauksena jazziin.
Ronde-päätöksessä kuullaan ragtime-viittauksia ajan antiromanttisessa hengessä
Viulukonsertto op. 32 valmistui alun perin sodan keskellä 1943 (uusittu versio 1954), mikä selittänee tietyn karuuden sen ilmaisussa, jossa 1920-luvun hedonistiset ranskalaisvaikutteet ovat vaihtuneet uusklassisen suuntaan. Allegro giocoso -finaalissa Klamin tietty veijarimaisuus tosin näyttäytyy.
Erkki Melartin
Erkki Melartin (1875–1937) sävelsi tosin kuusi sinfoniaa (1902–1924) ja muuta orkesterimusiikkia, mutta vain yhden konserton, viulukonserton op. 69 (1910–13).
Ernest Pingoud
Ernest Pingoud (1887–1942) syntyi Pietarissa ja opiskeli siellä konservatoriossa A. Rubinsteinin, Glazunovin ja Rinski-Korsakovin johdolla ja vielä Saksassa Regerin johdolla (1906) ennen siirtymistään Venäjän vallankumouksen mainingeissa Suomeen, ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin. Hän edusti aikansa ultramodernismia ja ”musiikkibolshevimia”. Orkesterituotantoon kuuluu mm. kolme sinfoniaa (1920–279 ja kolme pianokonserttoa (1917–22).
Ernst Linko
Ernst Linko (1889–1960) oli Martin Krausen oppilas ja peräti neljän pianokonserton (1916–57) säveltäjä. Hänen musiikkinsa on yhdistelmä romantiikkaa, ranskalaisuutta ja uusklassismia.
Aarre Merikanto
Aarre Merikanto (1893–1958) oli taipumukseltaan ennen muuta orkesterisäveltäjä, joka sävelsi myös muutaman konserton: tärkeimpiä ovat viulukonsertto nro 2 (1925) ja nro 4 (1954), sellokonsertto nro 2 (1939) sekä pianokonserot nro 2 ja 3 (1935–37 ja (1955).