Siirry sisältöön

Musiikki ja konsertoivuus Etelä-Amerikassa
25.11.2020 (Päivitetty 25.10.2023) / Murtomäki, Veijo

Etelä-Amerikan musiikki

Jo aiemmin renessanssin ja barokin aikana jesuiittamunkkien ja -säveltäjien opetustyön tuloksena espanjalaisten ja portugalilaisten valtaamissa siirtomaissa varsinkin Etelä-Amerikassa sekä Meksikossa sävellettiin eurooppalaisen mainstreamin mukaista musiikkia, jossa lähinnä valloitettujen maiden lukuisten kansallisuuksien soittimisto ja rytmiikka antoivat omat erityispiirteensä harjoitetulle musiikille. Lähetyssaarnaajat käännyttivät alkuperäisväestöä kirkkomusiikin keinoin, ja intiaanimuusikoiden määrää oli jo 1561 rajoitettava Filip II:n ohjeen mukana. Paavi Benedictus XVI totesi 1700-luvun puolivälissä, ettei paraguaylaismuusikoiden esittämissä messuissa ei ollut mitään eroa eurooppalaiseen standardiin verrattuna. Myös intiaanien soitinyhtyeet esittivät eurooppalaista musiikkia, kuten on käynyt ilmi Meksikon, Guatemalan, Kolumbian, Perun ja Bolivian katedraalien nuottiarkistojen avulla. Afrikkalaisorjien myötä latinalaisamerikkalaiseen musiikkiin tuli aiempaa vahvempi rytminen elementti: brasilialainen synkopoitu, mutta vahvoja tahdinosia korostava rytmi, ja kuubalainen, tauoilla ja sitomisilla häivytetyt vahvat tahdinosat.

Kansanmusiikki, gauchojen ja haciendojen musiikki, erilaiset tanssit, intiaaniheimojen musiikit ja eurooppalaisperäiset serenadit vallitsivat siirtomaakaudella. Barokki, klassinen ja romanttinen tyyli sekoittuivat toisiinsa ja olivat olemassa yhtäaikaa eivätkä niinkään, kuten Euroopassa, jossa ne olivat peräkkäisiä tyylikausia. Latinalaiseen Amerikkaan muodostui erikseen eurooppalaisperäinen kaupunkimusiikki ja alkuperäiskansojen maalaisempi kreolimusiikki.

Ooppera- ja konservatoriolaitokset vakiintuivat 1800-luvun mittaan suuriin kaupunkeihin, ja etenkin italialaista oopperaa esitettiin laajalti. Pianomusiikki tansseineen, karakterikappaleineen ja oopperaparafraaseineen oli suosittua salonkimusiikkia, Ensimmäinen taidemusiikin kannalta ratkaisevan merkittävä säveltäjäsukupolvi muodostui 1900-luvun vaihteessa ja alkupuolella: näitä olivat ennen muuta brasilialainen Heitor Villa-Lobos, meksikolainen Carlos Chávez ja argentiinalainen Alberto Ginastera, muitakin toki oli.

Pienin variaatioin latinalaisen Amerikan musiikinhistoria noudattaa samaa kaavaa: esikolumbiaanisesta musiikista emme tiedä paljoakaan, vaikka varmasti tansseja, lauleja ja rituaaleihinliittyvää musiikkia harjoitettiin. Konkvistadorien saavuttua 1500-luvulla kolumbiaalisella eli kolonia-ajalla jesuiitat ja lähetyssaarnaajat toivat mukaanaan katolisen kirkon liturgian, mikä alkoi yksiäänisestä kirkkolaulusta ja eteni vihdoin moniäänisyyteen, kun alkuperäisasukkaita saatiin koulutettua, jolloin eurooppalaisen musiikin parhaiden säveltäjien musiikkia esitettiin runsaista katedraalien käsikirjoituskopioiden määrästä voi päätella. 1500-luvun lopulta ja 1600-luvulta eteenpäin alkaa ilmaantua intiaanisäveltäjiä ja myös soittimia otettiin mukaan kirkkomusiikkiin sekä kansankieliseen laulumusiikkiin, villancicoon, jossa tosin oli mukana latinaa ja usein kirkkomusiikkilähtökohta. 1600-luvulta ja 1700-luvulta eteenpäin tunnetaan jo melkoinen määrä paikallisia katedraalimaestroja ja -säveltäjiä. Musiikkikoulutus oli aluksi katedraalien hoteissa, mutta 1800-luvulta eteenpäin alettiin perustaa itsenäisiä musiikkikouluja ja konservatorioita, jolloin tanssi- ja salonkimusiikki yleistyivät italialaisen oopperan ohella. Eurooppalaiset sävellystekniikat yhdistyivät vähitellen myös folkloristiseen aineistoon, ja syntyi kansallisia kouluja omine intiaaniaiheistoineen sekä populaaritanssien lajeineen. 1900-luvun alussa viimeistään jo lahjakkaita muusikoita lähetettiin opiskelemaan Espanjaan, Italiaan, Saksaan ja Ranskaan (Pariisiin), minkä pohjalta he loivat omintakeisia synteesejään länsimaisesta ja nationalistisesta musiikista.

Kolumbian musiikki

Bogotan katedraali oli jo 1500-luvun lopuilla kuuluisine maestroineen kirkkomusiikin tärkeä keskus, jossa toimi 1700-luvun lopuilla noin 25 tunnettua kirkkomuusikkoa. Itsenäisyyden koitettua Simón Bolivarin johdolla 1819 Sociedad de filarmónica perustettiin 1847, Academia Nacional de Música 1882, josta tuli Conservatorio Nacional 1909. Myöhemmin 1936 Bogotassa vakiintui Orquesta Sinfónica Nacional. Teatro Colón Bogotá avasi ovensa 1893. Kehitys oli siis lähes samanaikaista kuin Suomessa!

José María Ponce de León (1846–82) oli opiskellut Pariisissa Gounod’n ja Thomas’n johdolla: hän sävelsi kaksi oopperaa (Ester, 1874, Florinda, 1880) sekä teoksen Sinfonía sobre temas colombianos (1881). Musiikkiakatemian ja konservatorion kasvatteja olivat Martínez Montoya (1869–1933), Santos Cifuentes (1870–1932) ja ennen muuta sukupolvensa merkittävin säveltäjä Guillermo Uribe Holguín (1880–1971).

Guillermo Uribe Holguín

Guillermo Uribe Holguín (1880–1971) opiskeli ensin Kansallisessa musiikkiakatemiassa, sai tärkeitä vaikutteita (mm. Wagnerista) New Yorkin matkalla 1903, nimitettiin Musiikkiakatemian viulunsoiton ja harmonian opettajaksi 1905 sekä rehtoriksi 1910 opiskeltuaan 1907 d’Indyn johdolla Schola Cantorumissa. Hän sävelsi sinfonisen runon Bochica op. 73 (1939) sekä 11 sinfoniaa (1914–61), joista tunnetuin on nro 2 Del terruño op. 15a (”Kotimaasta”, 1924), minkä lisäksi orkesterituotantoon kuuluvat mm. Sinfonieta campesina op. 83 (1949) ja Tres bocetos sinfónicos op. 115 nro 2 (1951).

Konsertoivia teoksia löytyy useita: pianokonsertto Concierto a la manera antigua op. 62 (1951), pianokonsertto op 99 (1962), alttoviulukonsertto op. 109 (1962), sellokonsertto op. 118 (1962) sekä kaksi viulukonserttoa op. 64 ja 79 (1938/64, 1949). Kamarimusiikki käsittää mm. 1o jousikvartettoa, 7 viulusonaattia, kaksi pianotrioa ja pianokvintettoa sekä pianolle mm. 300 kansantansseihin perustuvaa kappaletta eli Trozos en el sentimiento popular (1903–).

Sinfonian nro 2 osat ovat: I. En camino hacia el pueblo de la Virgen milagrosa – El amanecer – Las romerías; II. El pueblo en fiesta; III. La tarde; en los alrededores; IV. Baile popular eli 1. Matkalla kohden ihmeitätekevän Neitsyen kylää – Aamunkoitto – Pyhiinvaellus; 2. Kyläjuhlat: 3. Ilta, lähiseutu; 4. Kansantanssi. Seuraavassa päätösosan ensiviulun osuuden alkua:

Teresa Tanco Cordovez de Herrera (1859–1946) oli kolumbialainen pianisti ja säveltäjä, joka debytoi Pariisissa pianistina 1882 ja zarzuelan Simila similibus (1883)

Ecuadorin, Chilen ja Paraguayn musiikki

1500-luvulla Ecuadorin Quitossa oli merkittävää katedraalimusisointia ja -säveltämistä. Gutierre Fernández Hidalgo (n.1547–1623) oli Etelä-Amerikan merkittävin renessanssisäveltäjä, jota seurasi myöhemmin Manuel Blasco (1682–96). 1700-luvun musiikillinen perintö jäi laihaksi, mutta maan itsenäistyttyä 1822 perustettiin musiikkikoulu Sociedad Filarmónica de S Cecilia (vuoteen 1858), kunnes 187o perustettiin Conservatorio Nacional de Música. Kansallinen aiheisto yhdistyi eurooppalaisiin muotoihin: Italiasta tullut Domenico Brescia sävelsi teoksen Sinfonia ecuatoriana Luis Humberto Salgado (1903–77)  sinfonisen sarjan Atahualpa(1933). Sixt0 María Durán Cárdenas (1875–1947) syntyi Quitossa, oli pianistisäveltäjä ja lakimies, joka toimi konservatorion pianoprofessorina ja kirjoitti yli 150 teosta, joukossa mm. operetteja ja pianomusiikkia.

Chilen varhaisimmasta musiikista tunnetaan espanjalaisten villancico-laulanta sekä messutoiminta, johon osallistuivat myös alkuperäisväestön edustajat. Filip V:n nousu Espanjan kuninkaaksi 1700 toi ranskalaisen musiikin vaikutuksen maahan cembaloineen ja salonkitansseineen. Itsenäisyystaistelun (1810–17) jälkeen eurooppalainen klassismi ja romantiikka nousivat yläluokan suosioon ja maahan rahdattiin ennen näkemätön määrä pianoja. 1900-luvun alussa kamari- ja orkesterimusiikin suosio kasvoi.

Pedro Humberto Allende

Chilen Santiagossa syntynyt Pedro Humberto Allende (1885–1959) lähetettiin 1911 saamaan lisäopintoja Eurooppaan, ja hän toimi Chilen kansallisen konservatorion sävellysprofessorina sekä yhdisteli isävellyksissään mpressionismia ja folklorea. Merkittävimmät teokset ovat sinfoninen runo La Voz de las Calles (”Katujen ääni”, 1920), Doce Tonadas para Piano (1918–22) sekä Concierto sinfónico para violoncello y orquesta (1914). Hän sävelsi myös B-duuri-sinfonian (1910), trion ja jousikvarteton sekä pianosonaatin (1915). Tonaadat alkavat hitaalla tempolla, mitä seuraa vilkkaampi loppujakso.

Paraguayn musiikkielämän kehitys oli hitaahkoa paikallisen guaraní-väestön ja jesuiittojen välisen vihanpidon vuoksi, vaikka jesuiitat toivat eurooppalaisia renessanssimusiikin maestroja maahan. Guaraní-muusikot saavuttivat kehuja sekä kirkollisessa että yhteisöllisessä musiikissa. Urut, kitara, harppu ja viulu soittimina olivat käytössä, mutta jesuiittojen yritykset paerustaa kuoroja ja soittajistoja epäonnistuvat. Paraguay itsenäistyi 1811, mitä seurasi kulttuurielämän pysähdys, sillä maan ylin johtaja Rodríguez Francia (1814–40) laittoi rajat kiinni. 1800-luvun jälkipuoliskolla tanssisalit musiikkeineen vastasivat pääosin musiikkielämästä: quadrilli, cotillion, valssi, masurkka, sottiisi ja polkka olivat suosikkitansseja. 1881 perustettiin Sociedad Filarmónica La Lira, mitä seurasivat Compañía Italiana de Opera Bufa 1887, Teatro Nacional (1891) sekä musiikkikoulu Instituto Paraguayo (1895). Gustavo Sosa Escalada (1877–1943) esitteli konserttikitaran, josta tuli keskeinen soitin. Kun maasta tuli diktatuuri 1940, maahan jäi vain muutama säveltäjä: Remberto Giménez (1899–1977) ja Juan Carlos Moreno González (1916–82), joka sävelsi zarzueloiden lisäksi kamari- ja orkesterimusiikkia.

Augustín Barrios Mangoré 

Augustín Barrios Mangoré (1885–1944) on Paraguayn kitarakulttuurin ja ylipäätään latinalaisen kitaran parhaita edustajia, monen myöhemmän kitaristin mukaan suorastaan sen etevin nimi, ja hän opiskeli juuri Escaladan johdolla aloitettuaan soittamisen 7-vuotiaana. Vaikka paraguaylainen, Barrios työskenteli myös Uruguayssa, Argentiinassa, Brasiliassa ja Chilessä. Jätettyään Etelä-Amerikan 1930 hän otti intiaaninimen Mangoré ja alkoi esiintyä sulkapäähineen kera. Hän teki Euroopan-kiertueen 1934–35, minkä jälkeen hän vaelsi useissa väli-Amerikan maassa asettuakseen lopulta El Salvadoriin. Opettajalleen Barrios omisti erään merkkiteoksistaan, Allegro sinfónico (1920):

Barrios laajensi kitaran tekniikkaa huomattavasti yli 300 sävellyksessään, ja kaikki ne ovat nykyään ohjelmistokappaleita. Hän käytti sävellystensä pohjana yhtä hyvin latinalaisamerikkalaisia lauluja ja tansseja, kuten cueca, chôro, estilo, maxixa, milonga, pericón, tango, zamba, zapateado, polca paraguaya, kuin eurooppalaisen salonkimusiikin lajeja, kuten preludi, etydi, valssi, masurkka, tarantella ja romanssi.

Hänen tunnetuin teoksensa on myös Andrés Segovian arvostama kolmiosainen La Catedral (1921, 1939), johon hän sai idean Bachin musiikista. Sen osat ovat viimeisenä 1939 sävelletty Preludio (Saudade), Andante Religioso (1921) ja Allegro Solemne (1921).

 

Bolivian musiikki

Bolivia oli vuoteen 1776 osa Perun varakuningaskuntaa, ja kolonialismin aikana sen pääkaupunki La Plata (vuodesta 1839 Sucre) oli espanjalaisen Amerikan tärkeimpiä keskuksia myös musiikissa S Francisco Xavier -yliopiston ja sen katedraalin ansiosta, sillä 1569 sinne perustettiin jo ensimmäinen musiikkikoulu. Gutierre Fernández Hidalgo (1553–1620) toimi katedraalin maestrona, ja 1600-luvun tärkein säveltäjä oli Juan de Araujo, joka toimi La Platan maestro da capillana (1680–1712). Monien 1700-luvun eurooppalaisten säveltäjien (mm. Galuppi, M. Haydn) käsikirjoituksia on löytynyt katedraalin arkistoista. Antonio Durán de la Motta (1675–1736) on ajan keskeinen bolivialaissäveltäjä, jolta on säilynyt villancicoja ja kirkkomusiikkia.

Kolonia-ajan jälkeen Bolivian musiikki oli hieman pysähtyneessä tilassa 1800-luvulla itsenäisyyden saavuttamisen(1825) jälkeen, ja vasta 1900-luvun alussa keskeiset instituutiot luotiin: sotilasmusiikkikoulu (1904), Kansallinen musiikkikonservatorio (1908) sekä Kaunotaiteiden keskus (1910) ja Kansallinen orkesteri (1940).

Pedro Ximénez Abril Tirado

Pedro Ximénez Abril Tirado (n. 1784–1856), perulaissyntyinen bolivialaissäveltäjä toimi Sucren kaupungin kapellin maestrona (1834–). Hän on klassisen tyylin tärkein edustaja Boliviassa 40 sinfoniallaan, 50 messullaan ja muulla musiikillaan. Seuraavassa neliosaisen, noin 40 minuuttia kestävän täysimittaisen sinfonian nro 15 osien alut.

Avausosan Allegro-vaiheen alkupuolelta näyte.

Muut osat:

Simeon Roncal

Simeon Roncal (1870–1953) oli kotoisin Sucresta, ja hän perusti 1917 instituution Círculo de Bellas Artes, jossa hän esitti populaarimusiikkiin perustuvaa pianomusiikkiaan ja tanssejaan: cuecas, bailecitos, tonadas ja kaluyos. Hän sävelsi 20 cuecaa, maan tärkeimmän tanssilajin pohjalta nimillä La huérfana Virginia (”Neitseellinen orpo/Orpo Virginia”) and Pequeño Simeón (”Pikku Simeon”). Seuraavassa La huérfana Virginia:

Venezuelan musiikki

Venezuela kolonialisoitiin vähän myöhemmin kuin useimmat muut maat. Pääkaupunki Caracas perustettiin 1567 ja 1591 toimi kirkollinen laulukoulu, Santiago de León -yliopisto 1725. Kolonia-ajan huippuvaihe kesti 1700-luvun lopusta itsenäistymiseen 1821. Academia de Música avattiin 1783–84, ja maahan muodostui etevien kirkkosäveltäjien ryhmä. Lino Gallardo (n. 1775–1837) toimi musiikkiakatemian johtajana (1819–) sekä Filharmonisen yhdistyksen kapellimestarina. José Ángel Lamas (1775–1814) oli toinen keskeinen säveltäjä.

Romanttinen tyyli vakiintui etenkin José Ángel Monteron (1832–1881), Caracasin katedraalin maestron työn tuloksena. Hän sävelsi sekä kirkkomusiikkia että zarzueloja. Monteron ooppera Virginia (1873) oli ainoa maassa syntyneen säveltäjän ooppera 1800-luvulla ja se esitettiin Teatro Caracasissa (perustettu 1854). Instituto Nacional de Bellas Artes (1877) sisälsi myös musiikkiakatemian, mutta säännöllisesti toimiva Escuela Nacional de Música vakiintui vasta 1900-luvun alussa. Kansainvälisen aseman vakiinnuttaneita venezuelalaismuusikoita olivat pianistisäveltäjä Teresa Carreño, Ranskaan jo lapsena muuttanut ja siellä pääosin toiminut Reynaldo Hahn (1874–1947) sekä Juan Vicente Lecuna.

Teresa Carreño

Teresa Carreño (1853–1917)  oli kansainvälisesti tunnettu pianisti ja ”pianon valkyyria”, jolla oli peräti neljä aviomiestä, mm. ranskalaisviulisti ja -säveltäjä Émile Sauret ja pianistisäveltäjä Eugen d’Albert. Hän syntyi Caracasissa, mutta perhe muutti 1862 New Yorkiin, jossa Gottschalk edisti hänen uraansa. Vuodesta 1866 Pariisiin asettunut pianisti esiintyi ympäri Eurooppaa ja tapasi kuuluisuuksia, kuten Rossini, Chopin, Gounod ja Liszt. Hän meni naimisiin Sauret’n kanssa Lontoossa 1873. Vuosina 1876–89 hän konsertoi pääosin USA:ssa, jossa hän meni naimisiin italialaisbaritoni Giovanni Tagliapietran kanssa (1876–91). Esiintyminen Saksassa johti avioliittoon Eugen d’Albertin kanssa (1892–95) ja yhteisiin konsertteihin, kunnes Arturo Tagliapietrasta, Giovannin kaksoisveljestä, tuli hänen puolisonsa loppuiäksi (1902–17). Hänen elämänsä oli sikäli kuin suoraan romaanista tai elokuvasta. Lapsipianisti Carreñon varhainen sävellys Gottschalk Waltz (1863) opettajan kunniaksi kertoo hänen jo tuolloin upeasta virtuoosityylistään:

Carreño sävelsi noin 75 teosta, lähinnä lauluja, kamari- ja pianomusiikkia. Pääosa teoksista on sävelletty ennen 1875, ja myöhemmin niitä syntyi vain kourallinen, tärkeimpinä kenraali Joaquín Crespolle omistettu teos Himno a Bolívar (n. 1883) ja Himno al ilustre americano (n. 1886) Venezuelan presidentin Antonio Guzmán Blancon (1879–1884, 1886–1887) kunniaksi. Berliinin kaudellaan 1890-luvulla Carreño sävelsi kaksi kamariteosta: serenadin jousiorkesterille (n. 1895) sekä h-molli-jousikvarteton (1896). Tyttärelle sävelletty – Carreño oli viiden lapsen äiti Kleiner Walzer (An meine Tochter Teresita/Mi Teresita) (n. 1885) on eräs hänen suosikkiteoksistaan, ja hän soitti sen usein encorena.

Juan Vicente Lecuna

Juan Vicente Lecuna (1899–1954) oli venezuelalaissyntyinen pianosäveltäjä ja diplomaatti, joka toimi diplomaatin tehtävässä Washingtonissa ja loppuelämänsä Vatikaanissa. Musiikkikoulutuksensa hän sai Caracasin Kansallisessa musiikkikoulussa, josta hän valmistui 1917, ja myöhemmin Argentiinassa sinne Espanjasta muuttanut Jaime Bahissa antoi hänelle sävellystunteja (1937–41) sekä Buenos Airesissa maanpaossa ollut Manuel de Falla ohjasi Lecunaa. Hän eli pianistina New Yorkissa (1918–26) ja tutustui diplomaattivuosinaan moniin muusikoihin, kuten harpisti Nicanor Zapaletaan ja pianisti Claudio Arrauhun, joille hän sävelsi harppusonaatin ja pianoteoksen Suburbio.

Pianomusiikissaan hänelle on tunnusomaista musiikin hienostunut tasapaino jälki-impressionistisen ja neoklassisen tyylin puitteissa, joihin liittyi kansallisia elementtejä. Hänen tunnetuin sävellyksensä, viidestä teoksesta koostuva Sonatas de Altagracia (1937–47) yhdistelee Scarlattia venezuelalaistansseihin. Lecuna sävelsi myös pianokonserton. Seuraavassa jokunen fragmentti hänen sonaateistaan:

Brasilian musiikki

Brasiliassa, kuten muuallakin latinalaisessa Amerikassa, musiikinviljely oli pitkään fransiskaanien ja jesuiittojen tuomaa kirkkomusiikkia: 1700-luvun puolivälin jälkeen löytyy ensimmäisiä taidemusiikkisävellyksiä Bahiasta. Taloudellisen nousun avulla Minais Gerais -alueella löytyy aikavälillä 1760–1800 jo noin 1000 muusikkoa, joista useimmat olivat mulatteja, ja lähes kaikki heidän sävellyksensä olivat kirkkomusiikkia, jossa homofonista kuorotekstuuria säesti soitinryhmä. Bahialainen Damião Barbosa de Araújo (1778–1856) oli aktiivinen kirkkomusiikkisäveltäjä. São Paulo -katedraalin mestres de capela André da Silva Gomes (1752–1844) jätti jälkeensä noin 130 sävellystä ja hän kirjoitti viisiäänisen messun (Missa a Cinco Vozes). Antonio José da Silvan (1705–39) musiikkikomediat nauttivat suosiota niin Brasiliassa kuin Lissabonissa.

José Maurício Nunes Garcia

Kun Portugalin kuningashovi muutti Rio de Janeiroon 1808, se piristi kaupungin musiikkielämää. Samalla kuningas João VI (1767–1826) perusti kuninkaallisen kapellin, jonka mestre de capelan tointa hoiti mulattisäveltäjä José Maurício Nunes Garcia (1767–1830), jota pidetään Brasilian hienoimpiin kuuluvana säveltäjänä, jolta on säilynyt 237 sävellystä. Requiem (1816), jonka hän sävelsi kuningatar Maria I:n kuoleman johdosta sekä Missa de Santa Cecília (1826) ovat hänen mestariteoksiaan.

Garcia sävelsi myös orkesterimusiikkia: Zemira-alkusoiton (1803), D-duuri-uvertyyrin (1811) sekä Sinfonia Fúnebren (1790), jonka alkua tässä:

Samainen kuningas palkkasi itävaltalaisen Sigismund Neukommin (1778–1858) hoviin (1816–1821) opettamaan nuorta prinssi Pedroa. Neukomm sävelsi kuninkaan kunniaksi messun Missa para o dia da Aclamação de João VI (1817) sekä varhaisimman brasilialaisen pianoteoksen (1819),

jossa käytetään brasilialaista kansanlaulua.

 

Antônio Carlos Gomes

Brasilian 1800-lukua hallitsivat ooppera ja salonkimusiikki: Rossinin, Bellinin ja Verdin oopperoita esitettiin maan itsenäistyttyä (1822) perustuslaillisen kuninkaan Pedro II:n (1831-89) hallituskaudella, jonka päätteeksi Brasiliasta tuli tasavalta (1889). Keisarillinen musiikkiakatemia ja Kansallisooppera perustettiin 1849, minkä jälkeen ilmaantui kansallisia oopperasäveltäjiä, joista etevin oli Antônio Carlos Gomes (1836–1896), Brasilian romantiikan merkittävin edustaja.

Gomes opiskeli Rio de Janeiron konservatorion jälkeen Milanon konservatoriossa Pedro II:n rahoittamana (1864–) ja hänen menestysoopperansa Il Guarany sai ensiesityksen La Scalassa 1870. Verdin mukaan ”Gomes jatkaa siitä, mihin minä lopetin.” Lo schiavo (”Orja”, 1889) on orjien vapaustaisteluun liittyvä ooppera. Gomesin oratorio Colombo (1892) Kolumbuksen Amerikan ”löytämisen” 400-juhlallisuuksien kunniaksi on Brasilian musiikinhistorian keskeisteoksia. 

Säännöllinen konserttielämä Rio de Janeirossa käynnistyi 1800-luvun loppuvuosikymmeninä, jolloin Wagnerin ja varhaisen impressionismin vaikutteet näkyivät säveltämisessä. Ensimmäinen syntyperäisen säveltäjän nationalistinen teos oli Itiberê da Cunhan (1846–1913) pianokappale A Sertaneja (1869), joka edustaa urbaania populaarimusiikkia.

Alexandre Levy

Alexandre Levy (1864–1892) syntyi São Paulossa, ja hän oli pioneeri taide- ja kansanmusiikin yhdistämisessä. Levy sävelsi 1890-luvulla ennen varhaista kuolemaansa useita kansallisväritteisiä teoksia, joista tunnetuimpia ovat Tango brasileiro pianolle ja Suite brésilienne orkesterille.

”Brasilialaisen sarjan” viimeinen osa Samba edustaa puhtaaksi viljeltyö nationalismia urbaaneine tanssirytmineen, joita ovat maxixe, brasilialainen tango sekä kansanmusiikillinen samba.

 

Alberto Nepomuceno

Alberto Nepomuceno (1864–1920) syntyi Fortalezassa, koillis-Brasiliassa, ja aloitti musiikinopiskelun monipuolisen muusikkoisänsä ja kaupungin katedraalin maestron johdolla. Hänestä tuli innokas tasavallan kannattaja ja orjuuden vastustaja, mikä johtikin tuloksiin, kun orjat vapautettiin (1888) ja kuningasinstituutio lakkautettiin (1889). Nepomuceno läksi 1888 Eurooppaan, sai Roomassa tunteja Sgambatilta sekä Berliinissä (1890–) opiskeli sävellystä Herzogenbergin ja pianoa Leschetitzkyn johdolla. Pianoluokalla hän tutustui norjalaiseen Griegin oppilaaseen Walborg Bangiin, avioitui 1893 sekä muutti asumaan Griegin luo, jolloin ajatukset kansallisesta musiikki-idiomista syvenivät. Pariisissa Nepomuceno tutustui vielä Saint-Saënsiin ja d’Indyyn, myöhemmin 1910-luvulla vielä Debussyyn.

Palattuaan Brasiliaan Nepomuceno opetti Rio de Janeiron Instituto Nacional de Músicassa, jossa Villa-Lobos oli hänen oppilaanaan. Nepomuceno näytteli ratkaisevaa roolia alkuperäisen kansallisen musiikin käytössä, sillä hän perusti teoksensa suoraan populaarimusiikkiin. Jousikvartetto nro 3 ”Brasileiro” valmistui jo 1890 Berliinissä, joskin on vielä enemmän klassinen kuin kansallinen.

Oopperoiden lisäksi Nepomuceno kirjoitti orkesterille myös g-molli-sinfonian (1893) sekä Serenatan (1902). Série brasileira orkesteriteoksen (1892) viimeinen osa Batuque perustuu populaarimusiikin rytmeille, samalla kun se viittaa 1900-luvulle. Teoksen muuta osat ovat 1. Alvorada na serra, 2. Intermédio, 3. Sesta na rede, 4. Batuque (Dança de negros).

 

Ernesto Nazareth

Ernesto Nazareth (1863–1934) syntyi Rio de Janeirossa, sai ensiopinnot pianossa äidiltään ja jo varhain hän aloitti soittamisen kahviloissa, tanssisaleissa ja sosiaalisissa juhlissa. Ennen kaikkea hänen maineensa perustuu maxime- ja choro-sävellyksiin. Lähtökohtina toimivat polkka, habanera ja lundu, joiden yhdistämisen tuloksena muodostunutta lajia hän nimitti “brasilialaiseksi tangoksi”, jota voidaan pitää modernin choron edeltäjänä. Nazarethia voi pitää kuubalaisten Ignacio Cervantesin jaErnesto Lecuonan rinnakkaisilmiönä pianistisäveltäjänä.

Varhaisissa piano-opinnoissa Chopin oli keskeinen innostuksen lähde, mikä näkyy ensimmäisessä julkaistussa teoksessa Você Bem Sabe (”Tiedät sen hyvin”, 1877).

Kuuluisa tango Brejeiro julkaistiin 1893, ja siitä tuli sekä kansallinen että kansainvälinen menestys.

Konserttiura alkoi 1898 ja opetustoiminta käynnistyi 1910-luvulla. Nazareth sävelsi 211 teosta: 88 tangoa, 41 valssia, 28 polkkaa sekä useita samboja, galoppeja, quadrilleja, Schottischeja, fox-trotteja, romansseja ja muita lajeja. Nazarethin kypsiä paraatiteoksia on tango Turuna (n. 1899):

 

Heitor Villa-Lobos

Heitor Villa-Lobos (1887–1959) oli kotoisin Rio de Janeirosta, ja hän aloitti musiikkiopinnot amatöörimuusikkoisänsä johdolla jatkaakseen niitä myöhemmin kotikaupungin Kansallisessa musiikki-instituutissa, joskin muodolliset musiikkiopinnot jäivät lyhykäisiksi. Hänen pääsoittimiaan olivat sello, klarinetti ja kitara. Isän kuoltua 1899 Heitor ansaitsi elantonsa soittamalla kahviloissa sekä katuyhtyeissä ja hän keräsi kansanmusiikkia koillis-Brasiliassa ensi kerran 1905. Ensiesiintyminen säveltäjänä tapahtui Rio de Janeirossa 1915 – eli varsin myöhään, kun taas sävellyksiä oli alettu julkaista jo 1913. Hän tapasi Darius Milhaud’n Riossa 1917 ja 1918 pianisti Arthur Rubinsteinin. Villa-Lobos pääsi stipendin turvin matkustamaan vihdoin Pariisiin 1923–24 ja 1927–30, jossa hän tutustui Edgard Varèseen, Pablo Picassoon, Leopold Stokowskiin ja Aaron Coplandiin sekä moniin keskeisiin ranskalaissäveltäjiin, onnistui konserteissaan ja saamaan julkaisijan teoksilleen (Eschig). Hänestä tuli 1932 laitoksen Superintendência de Educação Musical e Artística johtaja, missä asemassa hän järjesti niin europpalaisen kuin brasilialaisen musiikinkin konsertteja. Villa-Lobos erosi 1936 vaimostaan ja uudelle loppuelämän kumppanilleen Arminda Neves d’Almeidalle/Villa-Lobosille hän omisti viisi kitarapreludiansa (1940).

Noin vuodesta 1920 Villa-Lobos oli johtava brasilialainen säveltäjä suunnilleen 2000 teoksellaan. Hänen musiikillinen nationalisminsa yhdistää arkaaista ja urbaania kansanmusiikkia, barokkia ja neoklassismia. Villa-Lobos sanoikin: ”Minä en käytä folklorea, minä olen folklore.” Hän sävelsi mm. 12 sinfoniaa (1920–57), noin 20 muuta orkesteriteosta (mm. Amazonas, 1917) runsaasti kamarimusiikkia, kuten 17 jousikvartettia, tunnetun 16-osaisen choros-sarjan (1920–29), josta tosin kaksi osaa on kadonnut, sekä 9-osaisen Bachianas brasileiras -kokonaisuuden (1930–45), kahdeksan balettia (1917–56), joista tunnetuin on Uirapuru (1917), neljä oopperaa, elokuvamusiikkia, kitaramusiikkia, joista 12 kitaraetydiä (1929) on omistettu Andrés Segovialle, yli 20 pianoteosta, joista tunnetuin on Rudêpoema (1921–26) Rubinsteinille.

Konsertoivia teoksia hänellä on enemmän kuin kenelläkään muulla eteläamerikkalaisella säveltäjällä: viisi pianokonserttoa (1945–57), kaksi sellokonserttoa (1913, 1953), kitarakonsertto (1951) Segovialle, harppukonsertto (1953) Nicanor Zabaletalle, harmonikkakonsertto sekä muita teoksia soolosoittimille ja orkesterille.

Pianokonsertto nro 1

Pianokonsertot ovat hyviä esimerkkejä Villa-Lobosin runsaasta, pursuilevasta, vapaasta, jotensakin kurittomasta ja rapsodisesta tyylistä. Mitään erityisen brasilialaista tästä myöhäistyylistä ei ole helppoa löytää, sillä se edustaa Villa-Lobosin eklektistä monityylisyyttä. Pianokonsertossa nro 1 (1945) on kuten muissakin lajin edustajissa neljä osaa, ja sen kesto on puolisen tuntia; orkestraatio ei ole kovin kevyt ja se sisältää neljä trumpettia.

Konsertto on sävelletty suureen tyyliin ja avausosassa pianon sisääntulon esitysmerkintä on pesante, dynamiikka forte ja pianolla on kolme viivastoa; musiikki on lähes kauttaaltaan puuhakasta ja jopa meluisaa.

 

Vaihtelua tuo lyyrinen ja ekspressiivinen gis-molli-teema.

Toinen osa on sekin nopea ja alkaa avausosan aiheella.

Pianon ensirepliikki on jälleen tuhti.

Kolmas osa on osista laajin ja ottaa noin puolet teoksen kestosta. Se tarjoaa toivotun kontrastin vaimealla ppp-dynamiikallaan ja passacaglia-teeman esittelyllään,

kunnes piano hieman myöhemmin transponoi passacaglia-teeman puoli askelta alemmaksi.

Peräti seitsensivuisessa, osin neljälle viivastolle kirjoitetussa pianon kadenssissa vapaudutaan bassoteeman pakkopaidasta.

Toccata-tyyppisessä finaalissa esiintyy polyrytmiikkaa.

Piano soittaa hieman polkka-tahtista osuuttaan, ”brasilialaista polkkaa”.

Kitarakonsertto

Konserton orkesteri on tällä kertaa pieni, mikä on toki realistista kitaran volyymin huomioon ottaen, joskin paikoin yhä orkesteri saattaa peittää solistin. Sen on säveltänyt soittimensa läpikotaisin tuntenut säveltäjämuusikko. Villa-Lobos ja Segovia tapasivat ensi kerran Pariisissa 1924, mikä johti ensin kitaraetydien sarjaan, kunnes Segovia tilasi konserton Villa-Lobosilta. Sen nimi oli ensin Fantasia Concertante kitaralle ja orkesterille, mutta kun kitarakonsertolle oli käydä huonosti, sillä alun perin siinä ei ollut lainkaan kadenssia, jonka sävellettyään toisen ja kolmannen osan väliin Villa-Lobos muutti teosnimen konsertoksi, minkä jälkeen vasta Segovia suostui esittämään teoksen. Silti ensiesitys venyi vuoteen 1956, ja säveltäjä toimi kapellimestarina Houstonin sinfoniaorkesterin soittaessa. Vaikka konsertto kuuluukin kitaristien keskeiseen ohjelmistoon, se ei profiloidu yhtä selkeästi kuin vaikkapa Rodrigon ja Castelnuovo-Tedescon konsertot. (Kuvassa vasemmalla Segovia myöhemmällä iällä.)

Arpeggioiden hallitsema ensiosa, Allegro preciso, perustuu rytmisen repetitio-aiheen,

ja koillisbrasilialaisen sivuteeman väliseen jännitteeseen.

Toinen osa, Andantino e Andante, perustuu sekin arpeggioihin ja sisältää viittauksen kolmanteen kitarapreludiin.

Kolmas osa, Allegretto non troppo, alkaa kadenssin jälkeen folklore-tyyppisellä ja -tanssillisella teemalla, ja osa sisälttää viittauksen neljänteen kitarapreludiin.

Toisena karakterina tai teemana kuullaan orkesterimelodian, aluksi fagotin soittamana, ja kitarasointujen dialogi.

Uruguayn musiikki

Uruguay tunnetaan musiikkimaana populaareista tansseistaan tango, candombe, milonga ja murga sekä klassisesta kitarasta. Klassisia säveltäjiä alkoi ilmaantua 1900-luvun taitteessa: Alfonso Broqua, Eduardo Fabini, Luis Cluzeau Mortet (1888–1927) ja Vicente Ascone edustivat 1920–30-luvuilla kansallista suuntausta.

Kalabrialaissyntyinen, mutta vanhempiensa kanssa lapsena Uruguayhin muuttanut Vicente Ascone (1897–1979) aloitti sävellysuransa teoksella Preludio y Marcha de los Brahamines (1924). Hän sävelsi uruguaylaisen oopperan Paraná Guazú (1930) ja baletin Nocturno nativo (1935). Hän esiintyi myös trumpettisolistina merkittävien kapellimestarien johdolla, ja toimi keskeisenä musiikkielämän organisaattorina Montevideossa.

Héctor Tosar

Héctor Tosar (1923–2002) oli jo myöhempi modernistisäveltäjä, joka opiskeli Coplandin johdolla Tanglevoodissa mm. Ginasteran kanssa sekä myöhemmin Milhaudin ja Honeggerin johdolla. Hän käytti yhtä hyvin klassisia lajeja kuin nationalistisia teosotsakkeita.

Orkesteriteoksia ovat mm. Toccata para orquesta (1940), Danza Criolla, versión para orquesta (1943), Sinfonía N°2 para orquesta de cuerdas (1950), Oda a Artigas para recitante y orquesta (1952) ja Serie Sinfónica para orquesta (1953). Konsertoivia teoksiakan on useita: Concertino para piano y orquesta (1941), Sinfonía Concertante para piano y orquesta (1959), Concierto para piano y orquesta (1979) ja Cinco Piezas Concertantes para violín y orquesta (1986/87). Sama lajien ja otsakkeiden kirjo koskee pianomusiikkiakin: Danza Criolla (1941), Sonatina N°2 (1953), Tres Piezas (Intima-Dramática-Humorística, 1961) ja Ritmo de Tango (1963).

Alfonso Broqua

Alfonso Broqua (1876–1946) syntyi Montevideossa ja oli uruguaylaisen musiikkinationalismin ensimmäisiä merkittäviä edustajia. Hän täydensi kotimaan jälkeen opintoja Belgiassa sekä Pariisin Schola Cantorumissa d’Indyn ja Rousselin oppilaana (1909–). Varhainen Poema de las lomas (”Kukkukoiden runoelma”, 1908) sisältää osat 1. Alba entre los ceibos (”Aamu kapokkipuiden siimeksessä”), 2. Ante una tapera (”Raunioasumuksen edessä”), 3. Payadores (”Lintuja”) ja edustaa varsin sofistikoitunutta kirjoittamistapaa. Tässä päätösosan viimeinen sivu:

Preludios Pampeanos (”Pampaksen preludeja”, 1938) edustaa jo pelkistyneempää kirjoitustapaa: 1. Ritmos, 2. Paráfrasis de vidalita (”vidalita” on eräs kansanlaulun tyyppi), 3. Canto de alba (”Aamulaulu”), josta alkua.

Eduardo Fabini

Eduardo Fabini (1882–1950) syntyi Uruguayssa italialaisista vanhemmista, ja häntä pidetään maan tärkeimpiin kuuluvana klassisena säveltäjänä. Opiskeltuaan Montevideossa hän pääsi stipendin turvin matkustamaan Eurooppaan ja Brysselin konservatorioon (1899). Palattuuaan toiselta matkaltaan (1905–07) Espanjaan hän perusti muiden muusikoiden kanssa Uruguayn musiikkikonservatorion (1907) sekä kamarimusiikkiyhdistyksen (1913).

Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan ovat teokset orkesterille: Poema sinfónico Campo (”Kenttä/niitty”, 1910–22), Uruguayn maaseudulla yleisesti tavattavisa punakukkaisista puista inspiroitunut La isla de los Ceibos (”Kapokkipuiden saari”, 1924–26); aiemmin oli jo valmistunut  Fantasía para violín y orquesta (1901), joka on monijaksoinen: Lento–Allegro–Lento–Allegro–Allegro–Lento. Campo etenkin oli suosittu ja sitä esitettiin moniaalla.

Fabinia pidetään yleensä maansa tasankoja ja maisemia kuvaavana maalarina, jonka musiikissa kokosävelasteikot yhdistyvät pentatonisiin asteikkoihin. Neljä teosta eri kokoonpanoille käsittävästä sarjasta Tristes avasusnumero on pianolle/kitaralle (1925):

Luis Cluzeau Mortet

Luis Cluzeau Mortet (1888–1927) oli viulisti ja arvostettu piano-, laulu- ja orkesterisäveltäjä lähes 200 teoksen luojana. Orkesteriteoksista merkittäviä ovat Rancherío (1940), joka voitti Uruguayn radion sävellyskilpailun, Poema Nativo, Llanuras, Soledad Campestre, La Siesta, Preludio y Danza sekä Sinfonía Artigas. Hän sävelsi tunnetulle tangolaulaja Carlos Gardenille (1887–1935) tangot El Quinielero (”Vedonlyönnin järjestäjä”, 1930) ja Gimiendo (”Vaikeroija”, 1927). Suosikkiteos on pianokappale Carreta Quemada (”Palaneet vankkurit”, 1916).

Mortet’n pianotuotanto on laaja ja käsittää sekä karakterikappaleita, kuten Ensueño (”Haaveuni”, 1914), tansseja, kuten valsseja ja tangoja, sekä nationalistisia kappaleita ja sarjoja. Keskeinen sarja on myöhäinen Nuestra tierra (”Meidän maamme”), Libro 1: Escarcha (1943), Nocturno campero (1944), Aguacero (1943), Tamboriles (1952) ja Pampero (1943) sekä Libro 2 (1947), osinaan Suburbio ja Voces del campo. Näytettä osasta Tamboriles (”Rummutuksia”):

 

Argentiinan musiikki

Konkvistadorit saapuivat maahan 1510–20-luvuilla ja Buenos Airesista tehtiin 1536 espanjalaiskolonian pääkaupunki. Paikalliset nousivat 1810 espanjalaisia vastaan ja itsenäisyys julistettiin 1816. Pampa-aavikko on maan talouden ja myös kulttuurin suuri innoittaja, ja Andit lännessä ja Patagonia etelässä sekä koillisosan Mesopotamia ovat lisänneet maan monimuotoisuutta.

Musiikkielämä oli aluksi jesuiittojen ja lähestyssarnaajien ylläpitämää 1500–1700-luvuilla, ja se oli luonnollisesti katolisen kirkon liturgista musiikkia, johon musiikillisesti lahjakas alkuperäisväestö osallistui. Varhaisen 1700-luvun musiikkia dominoi italialaisurkuri ja -säveltäjä Domenico Zipoli (1688–1726), joka saapui Argentiinaan 1717. Myöhemmin 1700-luvulla painopiste oli teatterimusiikissa, sillä Espanjan varakuninkaat halusivat näytöksiä. Kuningas Fernando VI (1746–7) kunniaksi järjestettiin oopperaesitys. Teatro de Operas y Comedias Buenos Airesissa (1757–61) esitti pääosin tonadilloja, muodikasta espanjalaismusiikkia. Säännöllinen orkesteri toimi Teatro de la Rancheríassa 1783–1792. Buenos Airesin katedraalin maestro de capilla, Isä José Antonio Picasarri (1769–1843) vaikutti koko kaupungin musiikkielämään.

1800-luvulla tärkeimpiä lajeja olivat italialainen ooppera ja zarzuela, piano- ja salonkimusiikki. Useimmat säveltäjät olivat eurooppalaisia, pääosin italialaisia maahanmuuttajia. Keskeisiä säveltäjiä olivat Amancio Alcorta (1805–62), Juan Pedro Esnaola (1808–78) ja Juan Bautista Alberdi (1810–84). Salonki- ja oopperamusiikkia sävelsivät 1800-luvun lopuilla Francisco A. Hargreaves (1849–1900), jonka ooppera La Gata Blanca esitettiin 1877 ja joka kirjoitti ensimmäiset perinne- ja populaarimusiikin inspiroimatt sävellykset (Aires nacionales) sekä Juan Gutiérrez (1840–1906), joka perusti Conservatorio Nacional de Músican (1880).

Alberto Williams

Kansallinen musiikkisuuntaus heräsi vähitellen 1900-luvun alussa. Alberto Williams (1862–1952) oli Buenos Airesissa syntynyt, tuottelias ja vaikutusvaltainen säveltäjä esimerkiksi sarjassa Aires de la Pampa pianolle, jossa hän tyylittelee  perinteisiä gaucho-lauluja ja tansseja. Hän oli opiskellut Pariisissa pianonsoittoa (Georges Mathias) ja sävellystä mm. Franckin johdolla. Hänen 136 sävellystä käsittävä teosluettelonsa on vaikuttava. Se sisältää yhdeksän sinfoniaa, kolme orkesterirunoa, kaksi konserttialkusoittoa, kolme viulusonaattia sekä sellosonaatin.

Pianomusiikki on keskeinen osa tuotantoa. Primera Sonata Argentina op. 74 (1917) sisältää kansallisesti väritetyt osat I Rumores de la Pampa (”Pampan juoruja”, Allegro vivace), II Vidalita (= eräs populaarilaulun tyyppi, Andante espressivo), III Malambo (Scherzo vivace, andantino) ja IV Gauchos alegres (”Iloiset gauchot”, Allegro deciso). Muita pianoteoksia ovat sarja En la sierra op. 32 (”Vuoristossa”, 1890), Viisi argentiinalaista tanssia op. 63 (1921) sekä Pequeña/Petite suite argentina op. 90 (1934). Opuksen 90 osat ovat I. Triste, II. Zamba, III. Milonga ja IV. Pampeana, ja siitä päätösosan alku.

Arturo Berutti(1862–1938) käsitteli menestyksekkäästi argentiinalaisteemoja oopperassaan Pampa and Yupanki. Jaime/Jaume Pahissa (1880–1969) Barcelonassa syntynyt, 1937 Argentiinaan asettunut säveltäjä, musikologi ja merkittävä opettaja. Hän sävelsi mm. sinfoniettan, kaksi sinfoniaa sekä useita oopperoita, joista tunnetuin Marianela esitettiin Buenos Airesin Teatro Colónissa 1946. Kirjoittajana hänen tärkein teoksensa on Vida y obra de Manuel de Falla (”Manuel de Fallan elämä ja teokset”, 1956).

Julián Aguirre

Julián Antonio Tomás Aguirre (1868–1924) syntyi ja kuoli Buenos Airesissa, siirtyi kolmivuotiaana perheensä kanssa Madridiin, jonka konservatoriossa hän opiskeli ja jatkoi opintoja Pariisissa palatakseen 1887 takaisin Argentiinaan. Hän opetti Conservatorio de Música de Buenos Airesissa (1892–) ja perusti 1916 Escuela Argentina de Músican.

Hän sävelsi enimmäkseen miniatyyrejä pianolle sekä teoksia laululle ja pianolle. Niissä näkyy Isaac Albénizin ja Enrique Granadosin vaikutus sekä argentiinalainen folklore. Tunnettuja teoksia ovat Aires Nacionales Argentinos, Rapsodia Argentina viululle ja pianolle sekä pianoteos Huella y Gato (”Jalanjälki ja kissa”). De mi país (”Maastani”) on sinfoninen sarja. Seuraavassa näyte pianoteoksesta Huella op. 49.

Alberto Ginastera

Alberto Ginastera (1916–83) syntyi Buenos Airesissa katalonialaisen isän ja italialaisen äidin perheeseen. Varhaisten kotikaupungin konservatoriossa suoritettujen opintojen jälkeen hän jatkoi niitä Coplandin johdolla Tanglewoodissa (1945–47). on (latinalaisen) Amerikan tärkeimpiä säveltäjiä Villa-Lobosin ja Chávezin ohella. Myöhemmin hän toimi monissa paikoissa opettaja, ja oppilaisiin lukeutui mm. Astor Piazzolla ja Mauricio Kagel. Gonastera kuoli Sveitsissä muutettuaan 1970 Eurooppaan.

Hän luokitteli itse musiikkinsa jakautuvan kolmeen tyylivaiheeseen: ”objektiivinen nationalismi” (1934–48), ”subjektiivinen nationalismi” (1948–58) ja ”neoekspressionismi” (1958–83). Ensimmäisenä kautena Ginastera käytti perinteisiä argentiinalaisia elementtejä: pianosarja Danzas argentinas op. 2 (1937) on Ginasteran suorimpia nationalismin ilmauksia. Sen osat ovat Danza del viejo boyero (”Vanhan paimenen tanssi”), Danza de la moza donosa (”Soman tyttösen tanssi”) ja Danza del gaucho matrero (”Ovelan/lainsuojattoman gauchon/lehmipojan tanssi”).

Ginastera hankki mainetta kotimaassaan ennen kaikkea dramaatikkona, ooppera- ja balettisäveltäjänä, minkä lisäksi samainen lahjakkuus osoitauttuihe myös orkesterin parissa Luonnollisesti hän sävelsi omalle soittimelleen pianolle useita klassisiksi muodostuneita teoksia: em. Argentiinalaisten tanssien op. 2 lisäksi Tres piezas op. 6 (1940), Doce preludios americanos op. 12 (1944), kolme pianosonaattia op. 22, op. 53 ja op. 55 (1952, 1981, 1982) sekä Suite de danzas criollas op. 15 (1946)

Kymmenkunnan orkesteriteoksen – mm. balettisarjojen ja teosten Variaciones concertantes para orquesta de cámara op. 23 (1953) sekä Estudios sinfónicos op. 35 (1967) – lisäksi Ginastera sävelsi kunnioitettavan määrän konsertoivia teoksia: kaksi pianokonserttoa op. 28 ja op. 39 (1961, 1972) sekä teoksen Concierto argentinon (1930/35) pianolle ja orkesterille; harppukonserton op. 25 (1956–65), viulukonserton op. 30 (1963) sekä kaksi sellokonserttoa op. 36 ja op. 50 (1968, 1980–81).

Pianokonsertto nro 1

Konserton tilasi Serge Koussevitzky -säätiö, ja Ginastera sävelsi sen menestyneen pianosonaatin nro 1 op. 22 (1952) pohjalta niin, että konserton kolme osaa perustuvat sonaattiin.

I. Cadenza e varianti. Alussa orkesterin kolme sointua sisältävät kaikki 12 säveltä, joihin piano vastaa komeasti kaksoisoktaaveilla. Musiikki on täynnä hurjaa rytmistä energiaa sekä orkesterin voimallista käyttöä, vaskia ja lyömäsoittimia unohtamatta.
 II. Scherzo allucinante on hyvin nopea ja se soitetaan aluksi suorastaan kuulokynnyksen tuntumassa hiljaisella dynamiikalla pianosonaatin toisen osan Presto misterioso tapaan.
III. Adagissimo on lyyrinen ABA-muotoinen osa
ja viittaa pianosonaatin vastaavaan osaan sekä Beethovenin 4. pianokonserton toiseen osaan orkesterin ja pianon kysymys–vastaus -strategiassaan; osa vaihtelee piano dolcissimon ja ff molto appassionaton kesken.
IV. Toccata concertata sisältää pianon vasaroivia martellato-tehoja, se on vahva ja tarmokas osa, joka vastaa pianosonaatin 4. osaa Ruvido ed ostinato. Osan teki kuuluisaksi progressiivinen Emerson, Lake and Palmer -yhtye, joka levytti sen  nimellä Toccata osana albumiaan Brain Salad Surgery (1973). Kun Emerson esitteli levytyksensä Ginasteralle, säveltäjä lausui innoissaan, jotta ”Perskules! kukaan ei koskaan ole onnistunut tavoittamaan musiikkiani tässä muodossa, jossa olen sen itse aina kuvitellut!” (”¡Caramba! ¡Nunca nadie había sido capaz de capturar mi música de esa forma! ¡Es la forma como yo mismo me la imagino!”)
Emerson teki oman versionsa Ginasteran viisiosaisen pianoteoksen Suite de danzas criollas op. 15 (”Kreolitanssien sarja”, 1946/1956) V osasta Scherzando nimellä Creole Dance.

Viulukonsertto

Viulukonserton tilasi New Yorkin filharmonikot, ja se on omistettu orkesterin lisäksi ensiesittäjille (3.10.1963), kapellimestari Leonard Bernsteinille ja italialaisviulisti Ruggiero Riccille. Teoksessa on laaja lyömäsoittimisto kuudelle soittajalle: temppelikellot, krotaalit, bongot, guirot, reco-reco, pikkurumpuja, tam-tameja, ksylofoni, marimba ja kellopeli. Viuluosuus vihjaa Paganinin kapriiseihin ja pyrkii trassendentaaliseen viulismiin, suorastaan superviulismiin.
1. Cadenza e studi -osassa alun soolon
jälkeen tutkaillaan sointuja, terssejä, muita inervalleja, arpeggioja, huiluääniä sekä neljäsosa-askelia, kunnes kooda muodostaa osalle symmetrisen päätöksen; tässä etydin nro 6 alku:
2. Adagio per 22 solisti on laulullinen. Osa on omistettu ”New Yorkin filharmonisen orkesterin solisteille”.
3. Scherzo pianissimo – Sempre volante, misterioso e appena sensibile on esitettävä erittäin nopeasti ja kuiskauksen tapaan,
ja keskellä on sitaatti Paganinin kapriiseista.
4. Perpetuum mobile – Agitato e allucinante muodostaa koodan koko konsertolle
ja sen vaikutelma on kuin orkesteri ajaisi takaa solistia.

Harppukonsertto

Jesuiiat toivta jo kolonialismin aikana Espanjasta ja Portugalista latinalaiseen Amerikkaan harpun, jota pidettiin tärkeänä soittimena kirkkomusiikissa, mikä selittää harppumusiikin ja -konserttojenkin  melkoisen määrän Meksikosta etelään. Ginasteran harppukonsertto (1956) on sävelletty ja omistettu espanjalaiselle harppuvirtuoosi Nicanor Zapanorille, joka kantaesitti konserton revisoidun version 1965. Ginastera ammentaa konsertossaan argentiinalaisesta populaarimusiikista
Tyypillisten glissandojen ja arpeggiojen lisäksi teos sisältää melkoisen määrän kromatiikkaa ja myös runsaasti lyömäsoittimia, minkä lisäksi se pursuaa jännittäviä ja yksilöllisiä sointivärejä. 1. Allegro giusto -osan asteikkoja ja arpeggioja:
2. Molto moderato -osasta pianistista soolotekstuuria, joka toimii parhaiten.
3. Liberamente cappricioso – Vivace alkaa kadenssilla kitaran vapaiden kielten tapaan, tosin siirrettynä puolta askelta alemmaksi.
Orkestraation välillä melko paksussa orkestraatiossa happu tuo vain perkussiivista lisäväriä.

Astor Piazzolla

Astor Piazzolla (1921–92) syntyi italialaisen maahanmuuttajaperheen ainoana lapsena Buenos Airesin maakunnassa. Kun he asuivat New Yorkissa (1925–), Astor kuunteli kotona tangolevyjä, mm. Carlos Gardelin ja Julio de Caron musiikkia (1899–1980), ja isä osti hänelle bandoneonin 1929. Piazzolla sävelsi ensimmäisen tangonsa ”La Catinga” 1932. Perhe palasi 1936 Mar de Plataa, ja Astor muutti 1938 Buenos airesiin, jossa hän pääsi bandoneonisti Aníbal Troilon kuuluisaan tango-orkesteriin soittajaksi. Piazzolla aloitti 1941 opiskelun Arthur Rubinsteinin kehotuksesta Alberto Ginasteran kanssa, mitä kesti viisi vuotta, ja tutki tämän johdolla mm. Stravinskyn, Bartókin, Ravelin partituureja ja opetteli orkestroimaan. Hän aloitti samaan aikaan 1943 piano-opinnot, jotka nekin kestivät viisi vuotta. Hän opiskeli 1950 myös orkesterinjohtoa Hermann Scherchenin johdolla. Opintojen tuloksena hän sävelsi ensimmäiset klassiset teoksensa Preludio nro 1 viululle ja pianolle sekä Sarjan jousille ja harpuille.

Voitettuaan sävellyskilpailun 1953 teoksellaan Sinfonia Buenos Aires Piazzolla sai stipendin Pariisiin Nadja Boulangerin oppilaaksi. Piazzolla oppi klassista sävellystekniikkaa, mutta opettaja kehotti tätä pysymään ”todellisena Piazzollana”. Piazzolla kehitti tangoa soitetun kamarimusiikin suuntaan, ja kokeili tangon ja jazzin yhdistämistä kuuluisassa kvintetissään (1960–). Hän teki yhteistyötä saksofonisti Gerry Mulliganin ja sellisti Mstislav Rastropovitshin kanssa; Gidon Kremer, Yo-Yo-Ma ja Emmanuel Ax sekä Kronos-kvartetti ovat levyttäneet hänen musiikkiaan. Piazzolla eli 1970-luvulla Roomassa ja edelleen syvensi jazz-tuntemustaan mm. Libertangossa (1974). 1980-luvulla hän kirjoitti useita moniosaisia teoksia, kuten Tango Suite Sergio ja Odair Assadin kitaraduolle, Histoire du Tango huilulle ja kitaralle (1983), joka kertoo neljässä osassa lajin historian sekä laajan La Camorra -sarjan (1988), jossa on kolme 10 minuuttia kestävää osaa.

Piazzollasta tuli argentiinalainen tango-säveltäjä, bandoneonin soittaja ja sovittaja. Perinteisestä tangosta tuli hänen käsissään tango nuevo, joka sisältää elementtejä jazzista ja klassisesta musiikista. Häntä pidetäänkin maailman merkittävimpänä tangomusiikin säveltäjänä. Ensimmäiset puhtaasti soitintangot ovat La chiflada ja Color de rosa ovat vuodelta 1946. Samana vuonna valmistuntta El Desbande -teosta hän pitää ensimmäisenä muodollisena tangonaan. Vuosina 1950–1954 hän sävelsi sarja teoksia, joissa hänen oma tyylinsä alkoi näkyä: Para lucirse, Tanguango, Prepárense, Contrabajeando, Triunfal ja Lo que vendrá.

Piazzolla oli useita orkestereita tai yhtyeitä, joissa hän toimi bandoneon-solistina, orkesterinjohtajana, sovittaja ja säveltäjänä: 1946 Orchestra, 1955 Octeto Buenos Aires, 1960 ”First Quintet”, 1971 Conjunto 9 (”Noneto”), 1978 ”Second Quintet” ja 1989 New Tango Sextet. Hän sävelsi noin 3000 teosta ja levytti niitä noin 500. Hän sävelsi tangojen lisäksi orkesteriteoksia: Concierto para bandoneón, orquesta, cuerdas y percusión, Doble concierto para bandoneón y guitarra, Tres tangos sinfónicos ja Concierto de Nácar para 9 tanguistas y orquesta, klassiselle kitaralle Cinco Piezas (1980) sekä kuuluisia lauluja, kuten Balada para un loco (”Balladi hullulle”) ja Adiós Nonino (”Hyvästi isoisä”, 1959).

Piazzolla sävelsi musiikkia myös kymmeniin elokuviin. Hän kirjoitti tango-oopperan, tango operitan, María de Buenos Aires (1968), jonka kuuluisin numero lienee ”Yo soy María” (”Olen Maria”). Seuraavassa näyte konsertosta bandoneonille, kitaralle ja jousiorkesterille (1985).

Kirjallisuutta

Béhague, Gerard 1979. Music in Latin America: An Introduction. New Jersey: Prentice-Hall.

The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.

Chase, Gilbert 1957. ”Alberto Ginastera: Argentine Composer”, The Musical Quarterly, Oct., 1957, Vol. 43, No. 4, s. 439–460.

The Guinness Who’s Who of Film, Musicals & Musical Films, toim. Colin Larkin 1994. London: Guinness Publishing.

Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.

Moisala, Pirkko & Riitta Valkeila 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.

The Norton/Grove Dictionary of Women Composers, toim. Julie Anne Sadie & Rhian Samuel 1995. New York & London: W. W. Norton & Company.

Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Tarasti, Eero 1987. Heitor Villa-Lobos ja Brasilian sielu. Helsinki: Gaudeamus.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.

Takaisin ylös