Siirry sisältöön

Konsertto Englannissa
7.11.2020 (Päivitetty 1.12.2020) / Murtomäki, Veijo

Britit, skotit, irlantilaiset ja kymrit konserttosäveltäjinä

Englannin musiikin historiaan liittyvä tärkein myytti on se, ettei se sisältäisi juuri säveltäjiä Purcellin ja Brittenin välillä. Tätä ovat toistelleet vielä viime vuosina merkittävät brittimuusikot ja -kapellimestarit. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista kieltä, ja viime vuosikymmeninä englantilaiset ovat hylänneet alemmuudentuntonsa löytäessään sittenkin melkoisen joukon edustavia säveltäjiä myös 1700- ja 1800-luvuilta, niin klassismin (Storace, Linleyn perhe jne.) kuin myöhäisklassismin (J. B. Cramer) ja romantiikankin (Pinto, Potter, Sterndale Bennett jne.) ajalta.

Konserttojen runsautta

Konserttomuodon alalla britit ovat kunnostautuneet, ja monet säveltäjät ovat kirjoittaneet etenkin joko useampia pianokonserttoja tai sitten yhden tärkeän konserton, minkä lisäksi myös useita ihastuttavia viulukonserttoja löytyy. Sellokonserttoja on muillakin kuin Elgarilla, minkä lisäksi konserttoja on kirjoitettu myös puhaltimille.

• Useampia pianokonserttoja kirjoittivat Field, Potter, Benedict, Bennett, Stanford, Holbrooke, Scott, Bowen ja Herbert Howells (1892–1983).
• Yhden pianokonserton sävelsivät Parry, Mackenzie, Somervell, Tovey, Delius, Vaughan Williams, Ireland, Dorothy Howell ja Bliss
• Viulukonserton sävelsivät Stanford, Mackenzie, Elgar, Somervell, Coleridge-Taylor, Holbrooke, Scott, Bowen, Delius, Vaughan Williams, Harty, Walton ja Moeran.
Alttoviulukonserton kirjoittivat vain Bowen ja Walton
Sellokonserttoja on useita säveltäjineen Arthur Sullivan (1887) Elgar, Holbrooke, Scott, Delius, Walton, Howells, Moeran ja Bax.
Puhallinkonserttoja: Scott sävelsi oboekonserton, Holbrooke saksofonikonserton, Bowen käyrätorvikonserton sekä Vaughan Williams oboe- ja tuubakonsertot.
Muita konserttoja: Scott ja Delius sävelsivat kaksoiskonsertot, Scott cembalokonserton sekä Holst kaksi barokkikonserton mukaelmaa.
Konsertiinoja, concertanteja, konserttikappaleita (Konzertstück), fantasioita ja konsertoivia teoksia vapain ja ainutkertaisin otsikoin sävellettiin lisäksi kymmenittäin kaikille soittimille.

Kansallisuuksien Englanti

Jonkinmoisen jännitteen, mutta samalla kiintoisan lisän muodostavat eri etnisiteetit, vaikka Lontoo sinänsä oli eri kansallisuuksien sulatusuuni., ja aika moni UK:n alueen säveltäjä työskenteli siellä. Jos Lontoossa kirjoitettiin pääpainotteisesti eurooppalaisia mainstream-konserttoja, skotlantilainen musiikki toi mukaan oman paikallisvärinsä melodiikassa, rytmiikassa (”Scotch snap”), tansseissa ja soittimistossa, kun taas irlantilaissäveltäjillä oli toisinaan vaikea tulla hyväksytyksi oman kulttuurinsa kantajina, usein kielensä ja katolisuutensa vuoksi.

• Britit olivat ylivoimaisesti edustettuina säveltäjien joukossa.
• Skotteja edusti lähinnä vain Mackenzie, kun taas Somervell, Ireland ja Tovey omasivat sinne suhteita eri syistä.
• Irlantilassäveltäjiä edustivat Field, Stanford, Hart ja Moeran ja lisäksi Bax oli hyvin kiinnostunut klettiläisestä Irlannista, joskin ennen heitä, tosin ilman konserttosäveltämistä, ilmaantuivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa lähinnä laulu- ja oopperasäveltäjät George Alexandre Osborne (1806–93), Michael William Balfe (1808–709, Vincent Wallace (1812–65), William Wallace (1860–1940) ja Edward Swan Hennessy (1866–1929).
Walesilais- eli kymrisäveltäjiä syntyperäisinä ei juurikaan ollut, vaikka kymriläinen ja kelttikulttuuri kiinnostivat monia säveltäjiä, kuten Vaughan Williamsia ja Holbrookea; sen sijaan viktoriaanisena aikana musiikkielämä oli paljolti amatöörien käsissä. John Edwards (1905–66) sanoikin: ”Jos Beethoven olisi syntynyt Merthyr Valessa [= Walesissa], hän ei olisi säveltänyt yhtään sinfoniaa.” Wales oli köyhää seutua, jossa ihmisillä ei ollut varaa soittimiin, paitsi harppuun, joten kuorolaulu oli tärkein musiikinharjoituksen muoto. Harvoja säveltäjänimiä olivat Joseph Parry (1841–1903), joskin hän sävelsi lähinnä oratorioita ja oopperoita, ja Daniel Protheroe (1866–1934), joka kirjoitti kaksi jousikvartettoa ja yhden sinfonisen runon. Walesin merkittävin musiikkipersoona oli kuitenkin Walford Davies.

Walford Davies

Walford Davies (1869–1941) syntyi lähellä Walesin rajaa ja joskin hän opiskeli Lontoon Kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa (1898–) sekä toimi pääkaupungissa urkurina, hän otti vastaan 1919 Aberystwythin yliopistocollegen professorin sekä Walesin yliopiston musiikinjohtajan toimet, joissa hän oli walesilaisen musiikkielämän keskeishenkilö. Hän sai tosin 1919 myös Kansallisen musiikkineuvoston puheenjohtajuuden, hänet nimitettiin Lontoon yliopiston professoriksi 1924, BBC:n musiikilliseksi neuvonantajaksi 1924, ja hän toimi arvostetussa virassa Master of the King’s Music (1934–41).

Daviesin sävellystuotanto on varsin laaja: se käsittää kuoro- ja kantaattimusiikkia, kamarimusiikkia (mm. viisi viulusonaattia, kolme pianokvartettoa ja kaksi jousilvartettoa), orkesteriteoksia, joista merkittävimpiä ovat kaksi sinfoniaa (1894, 1911), muutama alkusoitto ja sarja ja konsertoivina teoksina Prelude, Solemn Melody uruille ja orkesterille (1909) sekä Conversations pianolle ja orkesterille op. 43 (1914).

Daviesin tunnetuin laulu lienee joululaulu O Little Town of Bethlehem. ”Harras laulu” eli Solemn Melody oli Rosa Newmarchin mukaan ”Dr. Walford Daviesin Valste triste” – ja se onkin eräs suosituimmista englantilaisista klassisista kappaleista, minkä vuoksi siitä löytyy runsaasti myös sovituksia. Mutta jos Sibelius olisi säveltänyt jo ennen vuotta 1912 Andante festivon (1922/38), se olisi ollut luontevampi ja musiikillisesti läheisempi rinnakkaisteos Solemn Melodylle.

Mielenkiintoista on, että hän sävelsi moraliteetin tai kantaatin Everyman op. 17 (1904, 1934), jonka Sibeliuskin sävelsi vuonna 1916 opus 83:na. Davies ja Sibelius tapasivat Englannissa Birminghamin festivaalilla 1912 ja keskustelivat musiikin olemuksesta. Kun Davies soitti pianolla Haydnia, Sibelius sanoihe: ”Haydn rakensi harmoniansa bassosta ylöspäin melodian ollessa sen kruunu. Minä ajattelen nyt ensin melodiaa ja ja harmoniaa siitä riippuvaisena.”

Varhaisvaiheen säveltäjiä

John Field

John Field (1782–1837) oli Clementin irlantilaissyntyinen oppilas, joka sävelsi seitsemän pianokonserttoa melko pitkän ajan kuluessa (1799–1832), joskin viimeinen niistä jäi kaksiosaiseksi. Konsertot sisältävät alkuvaiheessa kaksoiseksposition eli sekä orkesteri- että sooloekspositiot. Niissä virisi vähitellen romanttista melodiikkaa ja rohkeita harmonisia kulkuja, jotka ennakoivat Chopiniä sekä Lisztiä.

Pianokonserton nro 1, Es (1799/1814), toinen osa, Adagio non troppo, perustuu James Hookin (1746–1827) lauluun ’Twas within a mile of Edinboro’ town. Seuraavassa skottilaulun alkua

ja myöhempää käsittelyä.

Pianokonsertto nro 3, Es (1816), näyte 1. osasta, Allegro moderato, sooloeksposition alusta.

 

Konserton toisen ja viimeisen osan esitysmerkintä on Rondo: Tempo di Polacca, mikä osaltaan kertoo siitä, että kansalliset piirteet, melodiat ja tanssit olivat yleiseurooppalaista omaisuutta.

Pianokonsertolla nro 5, c (1815) on kiintoisa lisänimi, L’incendie par l’orage (”Rajuilman synnyttämä tulipalo”). Daniel Steibelt oli ennakoinut vastaavalla teoksellaan, Napoleonin tappion inspiroimalla pianofantasialla L’incendie de Moscou (”Moskovan tulipalo”, 1812), Fieldin konserttoa. Fieldillä avausosassa lukee ”Rajuilma”,

mutta ”Tulipalon” tarkka kohta jää arvailtavaksi, mutta sijoittunee loppuun.

Cipriano Potter

Cipriano Potter (1792–1871 syntyi Lontoossa musiikkiperheeseen, ja sai siellä opettajikseen William Crotchin ja kaksi Mozartin oppilasta, Thomas Attwoodin ja ennen kaikkea virtuoosipianisti Joseph Wölflin (1805–10). Hän matkusteli keski-Euroopassa, tapasi Wienissä Beethovenin (1817) ja mieltyi Rossinin oopperoihin. Palattuaan Lontooseen 1819 hänestä tuli kaupungin keskeisiä musiikkipersoonia pianistina – hän soitti mm. Mozartin ja Beethovenin konserttoja –  ja kapellimestarina, Kuninkaallisen Musiikkiakatemian opettaja ja johtajana (1832–59) ja jopa Schumannin ja Brahmsin musiikin esitaistelijana.

Hänen sävellystuotantonsa on melkoinen: se käsittää 9–10 sinfoniaa, kolme Shakespeare-alkusoittoa, kahdeksan konsertoivaa teosta, joukossa neljä pianokonserttoa, kosolti pianomusiikkia sekä kamarimusiikkia, tärkeimpänä Es-duuri-sekstetto (1836).

Pianokonsertto nro 2, d (1832) heijastelee etenkin sävellajin puolesta Potterin kokemuksia Mozartin d-molli-pianokonserton sekä Don Giovannin parissa. Avausosassa myös päätösfanfaarin sisältävän orkesteriritornellon jälkeen seuraa d-molli-pääteema ja F-duuri-sivuteema Mozartin konserton tavoin. B-duurissa olevaa pastoraalista Andante con moto -osaa seuraa humoristinen rondofinaali Allegro vivace.

Pianokonsertto nro 4, E (1835) avautuu militaarisuuteen yhdistetyllä marssikarakterilla, sillä ”sotilaskonserton” traditio etenkin Englannissa oli jo pitkä. Sävellajikehitys on jo beethoveniaaninen: E-duurista H-duurin kautta modaaliseen G-duuri-medianttiin. Hidas osa on Field-tyyppinen A-duuri-romanssi.

Muista konsertoivista teoksista keskeisimpiä ovat Variazioni di bravura on a theme by Rossini pianolle ja orkesterille Rossinin oopperasta Mathilde di Shabran (1821) sekä  Concertante viululle, sellolle, kontrabassolle, pianolle ja orkesterille teemasta Les folies d’Espagne (1832). Johdannon jälkeen

piano esittelee itse teeman, kunnes

muutkin soittimet saavat pianon johtoaseman ohella solistisia soittovuoroja

 

aina kontrabassoa myöten.

Julius Benedict

Julius Benedict (1804–1885) syntyi Stuttgartissa juutalaiseen pankkiiriperheeseen, opiskeli Hummelin johdolla Weimarissa ja Weberin kera Dresdenissä. Hänestä tuli 1823 Wienin Kärthnerthor-teatterin ja 1825 Napolin San Carlo -teatterin kapellimestari. Benedict asettui 1835 Lontooseen, sillä siellä olivat parhaat muusikon työtilaisuudet ja säveltäjän julkaisumarkkinat. Hän toimi Lontossa kapellimestarina ja oopperoiden säveltäjänä kaupungin teattereissa ja 1850 Jenny Lindin säestäjänä tämän Amerikan kiertueella.

Benedictin sävellystuotanto on kohtalaisen laaja. Se käsittää kaksi sinfoniaa, alkusoittoja, kaksi pianokonsertiinoa ja kaksi pianokonserttoa, kantaatteja ja oratorioita sekä kymmenisen oopperaa, kamari- ja pianomusiikkia.

Pianokonsertto c op. 45 (1850) tai Konzertstück on kuitenkin kolmiosainen. Ensiosassa E-duuir on ensin modulaatiokohde ennen kuin normaali Es-duuri vakiintuu siksi. Piano-osuus on virtuoosista ja irtoaa jo Mozartista sekä Beethovenista. Toinen, Andante pastorale -osa, on As-duurissa, ja pianoa säestää käyrätorvisoolo; osa sisältää myös scherzomaisen ja karaktereiltaan jännittävän, suorastaan kertomuksellisen Allegro-jakson. Allegro con spirito -finaali alkaa f-mollissa, mitä seuraa kontrastoiva E-duuri-vaihe ennen kuin G-duuri-sävellaji fugaton kera vie C-duuri-triumfiin.

Pianokonsertto Es op. 89 (1837/67) tai Allegro, Andante & Rondeau on säveltämisensä epäjatkuvuuden vuoksi kahtalainen: ensiosa on vielä melko klassinen ja sisältää laajan orkesteriritornellon. Konsertto on varsin Chopin-henkinen virtuoosisissa fioriturissaan; seuraavassa avausosan soolo-osuuden alku.

Chopinin noktrno-tyyliä seuraavan H-duuri-Andanten jälkeen

kuullaan reipas Allegro con spirito -finaali galoppi-tanssirytmissä. joka oli suosittu viktoriaanisena aikana ja jota myös Liszt hyödynsi, vaikkei Benedict ylläkään samanlaisiin pianistisiin tehoihin. Myös Rossinin vaikutus on ilmeinen päätöksessä; seuraavassa finaalin lopputahdit.

Sir William Sterndale Bennett

Sir William Sterndale Bennett (1816–1875) syntyi Yorkshiren Sheffieldissä, jossa hänen isänsä toimi kirkkourkurina; hän orputui kolmivuotiaana ja sai ensikasvatuksne musiikkiin isoisältään, kunnes pääsi 10-vuotiaana Lontoon Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan, jossa hän opiskeli 10 vuotta (1826–36) William Crotchin ja C. Potterin johdolla. Opiskeluajan teoksiin kuuluu painokonsertto nro 1 (1832) sekä Myrsky-alkusoitto. Hän esitti pianokonsertot nro 2 ja 3 vuosina 1835–1836. Hän vieraili ihastuneen Mendelssohnin luona Ala-Reinin musiikkijuhlilla Düsseldorfissa 1836 ja soitto Mendelssohnin johdolla 3. pianokonserttonsa Leipzigissa 1837. Schumann omisti hänelle 1837 Sinfoniset etydinsä, mihin Bennett vastasi Fantasiallaan op. 16. Toisella Saksan-matkallaan (1838–39) Bennett johti 4. pianokonserttonsa sekä orkesterialkusoiton Wood Nymphs op. 20 (vrt. Sibelius!). Avioiduttuaan 1844 Bennett uppoutui yhä enemmän opetus- ja hallintotoimiin, kapellimestarin ja konserttiurkurin tehtäviin, kun taas säveltäminen jäi vähemmälle. Mendelssohnin kuolema 1847 oli hänelle kova isku. Huomattavimpia oppilaista olivat Arthur Sullivan, Alice Mary Smith ja Hubert Parry.

Huomattavimmat Bennettin sävellykset tulevat hänen varhaisperiodiltaan: 1836 mennessä hän oli kirjoittanut jos viisi sinfoniaa ja kolme pianokonserttoa; neljäs pianokonsertto valmistui 1838/39. Sävellystuotanto käsittää 47 opusnumeroitua teosta ja liki sata ilman opusnumeroa. Schumaan ylisti etenkin hänen pianotuotantoaan. Myöhemmin hän ei juuri kehittynyt tyylillisesti ja vierasti uusinta musiikkia. Mutta pianokonsertot olivat menestyksekkäimpiä Beethovenin ja Brahmsin välissä. Mannermaalla tunnustettiinkin, että englantilaissäveltäjät voivat kilpailla saksalaisten kanssa. Bennettiä pidetäänkin menestyksekkäimpänä varhaisen viktoriaanisen ajan säveltäjänä Sebastian Samuel Wesleyn (1810-76) ja Michael William Balfen (1808–70) ohella.

Bennettin varhaisimpia konserttoja pidetään klassisina Mozart-esikuvissaan, sujuvuudessaan ja briljanssissaan. Pianokonsertto nro 1, d op.1 (1832) on toki Mozartin tunnetun konserton ja myös Don Giovannin sävellajissa, joskin Cramer, Moscheles ja Potter ovat myös taustalla. Avausosan soolo-osuus alkaa maltillisesti d-mollissa.

Sivuteemaan tulo F-duurissa on jo Mozartin pianismia loistokkaampaa.

 

Hidas osa on velkaa Fieldille.

Pianokonsertto nro 4, f, op. 19 (1838–39) on omistettu Mendelssohnin opettajalle Moschelesille, ja teos sai kantaesityksen Leipzigissa tammikuussa 1839 Mendelssohnin johtaessa ja Bennettin soittaessa piano-osuuden. Vaikkei kyse ole varsinaisesta muodikkaasta virtuoosikonsertosta, minkä vuoksi Schumann kehui, sen, ääriosat tarjoavat kyllä näyttävää soitettavaa. Briljanssin ohella

myös lyriikka saa sijansa, joten molemmat elementit ovat tasapainossa teoksessa.

Toinen osa oli alunperin A Stroll through the Meadows, mutta koska se ei miellyttänyt yleisöä, Bennet korvasi sen Barcarolella.

Finaali on tempomerkintänsä mukainen kiihkeä ja vetävä osa.

Englannin renessanssin luojat: Parry, Stanford, Mackenzie

Kolmikkoa Parry, Stanford ja Mackenzie pidetään Englannin musiikin uuden renessanssin luojina ennen kuin Elgar ja hänen jälkeensä tulleet muut säveltäjät synnyttivät maan ”kultaisen aikakauden”.

C Hubert H Parry

C Hubert H Parryn (1848–1918) pianokonsertto Fis (1878­–80/84) on englantilaisille tärkeä teos, sillä se oli ensimmäinen merkittävä suuren tyylin myöhäisromanttinen konsertto maassa, josta ei löytynyt 1800-luvun mittaan kovin montaa haastajaa mannermaisille säveltäjille. Konserton kummeina ovat Beethoven, Liszt ja Brahms, mutta siitä ei puutu yksilöllisiäkään piirteitä. Etenkin sen ”väärässä” D-duurissa alkavaa humoristista finaalia on kehuttu, ja sen kadenssi, jossa avausosan aiheet kootaan yhteen, luo syklisen rakenteen.

Charles Villiers Stanford

Charles Villiers Stanfordin (1852–1924) musiikki on kevyttä ja luonteeltaan saksalaisen sijaan pikemminkin ranskalaista. Ensimmäinen pianokonsertto G, op. 59 (1894) tuo mieleen yhtäältä Mendelssohnin ja Schumannin pianokonsertot, toisaalta Saint-Saënsin klassistisesti leijailevan kirjoitustavan. Lisäksi valmistuivat viulukonsertto nro 1, D, op. 74 (1899) ja pianokonsertto nro 2, c, op. 126 (1911). Sen sijaan monet muut hänen konserttonsa jäivät keskeneräisiksi, esittämättä ja painamatta. Pianokonsertossa nro 2 kuuluvat Brahmsin

 

ja Rahmaninovin 2. pianokonserton vaikutteet.

 

Merkittävä sävellyksen opettaja

Stanford oli Englannin kenties tärkein sävellyksen opettaja ratkaisuvalmiudessaan, sävellysteknisessä taitavuudessaan, kyvyssään innostua ja antaa oikeanlaista palautetta, sekä kritiikkiä että kehuja, mistä syystä hän sai oppilaidensa arvostuksen. Työssään hän vertautuu Salierin ja Rimski-Korsakovin, meillä Paavo Heinisen saavutuksiin.

Oppilaita olivat mm. Edgar Bainton, Arthur Benjamin, Arthur Bliss, Rutland Boughton, Herbert Brewer, Frank Bridge, George Butterworth, Rebecca Clarke, Samuel Coleridge-Taylor, Walford Davies, Thomas Dunhill, George Dyson, Eugene Aynsley Goossens, Ivor Gurney, Leslie Heward, Gustav Holst, Herbert Howells, William Hurlstone, John Ireland , Gordon Jacob, Ernest John Moeran, Lloyd Powell, Arthur Somervell, Leopold Stokowski, Ralph Vaughan Williams ja Charles Wood.

Alexander Campbell Mackenzie

Alexander Campbell Mackenzie 1847–1935) syntyi Edinburghissa, mutta hän opiskeli sekä Saksassa että Lontoossa. Hän oli yhtä taitava viulisti kuin pianisti: jo nuorena hän soitti isänsä johtamassa Edinburghin teatteriorkesterissa ja myöhemmin piti itseään hengissä improvisoimalla säestyksiä laulajille Lontoon Westminster-teatterissa. Viulistina hän sävelsi viulukonserton cis, op. 32 (1885), joka oli tarkoitettu alun perin Joachimille, mutta sen kantaesityksestä vastasikin Sarasate. Myöhemmin valmistui vielä sarja viululle ja orkesterille op. 68 (1907).

Skottilainen konsertto

Englantilaiset eivät välittäneet painaa omien säveltäjiensä pianokonserttoja, joten ainakin Stanfordin ensimmäinen pianokonsertto jäi julkaisematta ja Mackenzien Skottilainen konsertto julkaistiin Leipzigissa. Aina voi epäillä sitä, että irlantilainen Stanford ja skotti Mackenzie, vaikka olivatkin etabloituneet Lontoossa, saivat hieman kärsiä englantilasnationalismista. Skottilainen konsertto op. 55 (1897) on skottilainen teos kaikilla mahdollisilla tavoilla, melodioissaan ja luontoassosiaatioissaan. Paderewski kantaesitti konserton.

Skottilainen konsertto perustuu kolmeen vanhaan ja tunnettuun perinteiseen skottimelodiaan. Teos ei kuitenkaan kuvaa niinkään laaksojen ja nummien lohduttomuutta, vaan siitä löytyy myös vitsikkyyttä, tunnetta ja innokkuutta – ja kiihkoisänmaallisuutta siitä ei kannata etsiä, nationalistista väritystä toki. Teos ei perustu tavanomaiseen solistin ja orkesterin väliseen taisteluun, vaan yhteistyöhön. Konserton avaus on otettu säkkipillimelodiasta The Reel of Tulloch,

jota käytetään myös kadenssissa.

Hidas osa, Molto lento, hyödyntää 1600-luvulta peräisin olevaa hellyttävää sävelmää The Waulking of the Fauld (”Lammasläävää vahtimassa”).

Kyseessä on lemmekäs kohtaus, sillä teksti sisältää vihjailevaa erotiikkaa, kun paimen soittaa pilliään ja tyttö laulaa hiljaa: ”My Peggy sings sae saftly/When on my pipe I play”. Osa loppuu pastoraaliseen idylliin E-duurissa.

Finaali on hilpeä versio laulusta Green Grow the Rashes O, joka on lemmenlaulu.

Osa päättyy E-duurissa Più mosso ancora ja liittyy Skotlannin kansallisrunoilijan ja runonkerääjä Robert Burnsin (1759–96) tekstiin ”Auld Nature swears, the lovely dears/Her noblest work she classes, O:/Her prentice han’ she tried on man,/An’ the she made the lasses, O.”

Edward Elgar

Elgarin viulukonsertto

Elgarin (1857–1934) viulukonsertto h, op. 61 (1910) kuuluu suureen romanttiseen traditioon, jossa eritoten Brahmsin vaikutus on vahva. Elgarin musiikki on hivenen raskasta ja tunkkaista, mutta väärentämättömästi englantilaista, sankarillisen aristokraattista. Hänen konserttonsa on karakteritutkielma arvoituksellisella motolla ”Aquí está encerrada el alma de …” (Tähän on kätketty/haudattu …n sielu), jonka on tulkittu viittaavan sekä säveltäjään itseensä että johonkin hänen naisystäväänsä.

Viulukonsertossa on runsaasti aiheita, jotka olisi mahdollista tulkita wagnerilaisiksi johtoaiheiksi ja antaa niille mielentiloihin liittyviä otsakkeita, vaikka konsertto onkin ohjelmaton. Avausosan orkesteritutti sisältää Mozartin ja Brahmsinkin tapaan puolisen tusinaa motiivia, jotka erottuvat melodian ehtymättömästä virrasta ja liittyvät toisiinsa pienten elementtien välityksellä.

Konserton avausosassa orkesterin, joka soittaa tutin myös esittelyjakson päätteeksi (harj.nro 23-), ja soolon kesken vallitsee ihanteellinen suhde siinä tavassa, miten viulu käsittelee omalla tavallaan orkesterin esittämiä aiheita.

H-mollista moduloidaan G-duuriin (sivuteema), mutta esittelyjakso päättyy fis-molliin. Tulon kertausjaksoon havaitsee selvimmin sivuteeman paluusta: ensin G-duurissa (harj.nro 35-5), kohta D-duurissa (harj.nro 37-2), mitä seuraa välittömästi osan pääteema D-duurissa (harj.nro 37) ja myöhempi sen motiivi h-mollissa (harj.nro 2->38) – jollei sitten tehdä erikoista tulkintaa, jonka mukaan orkesteri yksinään vastaa kehittelyjaksosta ja heti sen jälkeinen pääteeman ilmaantuminen alkuperäisellä tasolla merkitsisi kertausjakson alkamista (harj.nro 27).

Hidas, melodisesti sisäistynyt ja intiimi Andante-osa on etäisessä B-duurissa, joten Elgarin konsertossa osien sävellajisuhteet vastaavat Saint-Saënsin niin ikään h-mollissa olevan viulukonserton avausosia.

Allegro molto -finaali on dramaattinen ja rapsodinen. H-molli-alun jälkeen D-duuri on tärkeä sävellaji, kunnes osa ja teos virtaavat H-duuriin, jossa palaa myös hitaan osan eräs keskeinen teema (harj.nro. 47->94). Osan lopussa on säestetty kadenssi (Cadenza accompagnata) kuuluisine “pizzicato-tremoloineen”

vielä h-mollissa, jossa avausosan keskeinen teemamateriaali palaa ennen kuin teos päättyy duuritriumfiin.

Elgarin “satumainen” sellokonsertto

Elgarin sellokonsertto e, op. 85 (1919) on ilmaisultaan pidättyväisempi ja pehmeämpi, vaikkakin muodoltaan monumentaalinen teos. Se on meditatiivinen ja intiimi satu “Schumannin tapaan” (Tovey). Konserton osat sidotaan jälleen yhteen aiheiden paluilla. Erityisen tärkeässä, kiinteyttävässä roolissa on teoksen johdannon hidas sointujakso, joka on tulkittavissa suorastaan konserton motoksi.

Sellon johdantosointuja seuraa ABA-muotoinen, keinuva Moderato-osa.

Johdanto palaa yhdistämään avausosan toiseen, Allegro molto -osaan, joka on scherzo G-duurissa ja muodostaa edellisen osan kanssa parin.

Hidas osa, Adagio, on pitkä melodia B-duurissa, jonka dominantille se päättyy.

Finaali, Allegro, jatkaa ensin harmonisesti (B: V-I) suoraan hidasta osaa ja sisältää resitatiivimaisen kadenssin, kunnes varsinainen Allegro, ma non troppo -vaihe ja vapaa rondofinaali käynnistyvät.

Pääosaksi hahmottuva finaali sisältää yllätyksenä uuden Poco più lento -vaiheen riutuvine teemoineen, ja ennen päätöstä kuullaan vielä sitaatit hitaasta osasta ja avausosasta.

Elgarin rinnalla ja jäljessä

Arthur Somervell

Arthur Somervell (1863–1937) opiskeli Cambridgessä Stanfordin, Berliinissä Friedrich Kielin (1883–85) ja Lontossa Parryn (1885–87) johdolla. tunnetaan lähinnä lauluistaan, laulusarjastaan Tennyson’s Maud (1898) ja kuoroteoksistaan sekä muutamasta orkesteriteoksestaan, kuten orkesteriballadista Helen of Kirkonnell (1893), kapteeni Scottia kuvaavasta Thalassa-sinfoniasta ( 1912) sekä Sinfonisista muunnelmista Normany pianolle ja orkesterille (1912). Hänen musiikkinsa on tyyliltään konsevatiivista, Mendelssohn– ja Brahms-vaikutteista.

Somervellin a-molli-pianokonsertolla on lisänimi ”The Highland” (1921). Sen teemat kuulostavat kovasti skotlantilaisilta, vaikka säveltäjä väitti niiden olevan hänen originaaleja luomuksiaan. Ehkä tässä pätee sama kuin Sibeliuksen ja Bartókin tapauksissa, kun he lainaamatta suoraan sävelsivät teemoja etnisiteettiensä sisäistäneinä. Ehkä Somervellin konserton ensi- ja päätösosien tapauksessa ”Scotch snap” -rytmin (vastapisteellisyys: 1/16 + 3/16) käyttö riittää kansallisen värin luomiseen.

Viulukonsertto G (1930) on kolmiosainen ja kylpee jälki-elgarilaisessa, lämpimästi laulavassa, upean lyyrisessä melodia-auvossa. Saksalaisuudesta huolimtaat Sir D. F. Toveyn mukaan siitä löytyy myös englantialaista tunnetta, sillä ”mollimoodin käsittely doorisen ja aiolisen moodin värjäämänä on sukua englantilaisille ja vastaaville kansanlauluille”.

Avauosassa, Allegro moderato e con grazia, on laaja kahden teeman orkesteriavaus, ensin g-aiolinen teema

jota seuraa B-duuri-teema

mitä seuraa lyhyt viulun kadenssi sekä ensin g-molli-teeman viuluversio

ja kotvan päästä B-duuri-teema.

Adagio on pastoraalinen, laajeneva laulu, jonka avaus toistaa konserton alun g–f–g-motiivin.

Allegro molto e giocoso -rondo on rehti maalaistanssi.

 

Gustav Holst

Gustav Holst (1874–1934) on usein mielletty yhden sävellyksen (Planeetat) mieheksi, mutta hänen tuotantonsa on kuitenkin laaja. Holstin konsertoiviin teoksiin kuuluvat ajan uusbarokistisiin pyrkimyksiin Regerin tavoin liittyvä lyhyt kolmiosainen A Fugal Concerto huilulle, oboelle ja jousille op. 40/2 (1923).

Bitonaalinen ja rytmisesti konstikas konsertto kahdelle viululle op. 49 (1929) on sekin lyhyt ja kolmiosainen teos. Se koostuu osista Scherzo, Lament ja Variations on a Ground.

Fugaalinen konsertto

”Fugaalinen konsertto” merkitsi säveltäjälle paluuta ”varhaiseen rakkauteen kontrapunktia kohtaan”. Avausosa on ”Back to Bach” -ilmiön tuottamaa iloista neobarokkimusiikkia.

Adagio on barokin triosonaatin hitaan osan moderni toteutus.

Allegro-finaali alkaa jigginä/gigana,

ja sen loppu perustuu 1600-luvun tanssilauluun ”If all the world were paper”,

josta säveltäjä tekee kaksoisfuugan yhdessä avauksen jiggin kanssa.

Samuel Coleridge-Taylor

Samuel Coleridge-Taylor (1875–1912) oli sierraleonelaisen miehen ja englantilaisnaisen avioton lapsi, joka syntyi Croydonissa, lähellä Lontoota ja vietti lapsuutensa valkoisessa kodissa, sillä isä oli palannut Afrikkaan ja äiti avioitui uudelleen. Vähän samoin kuin 1700-luvun tunnetuimpiin kuuluva mulattiviulisti Joseph Bologne, Chevalier de Saint-Georges (1745–1799) Ranskassa, myös englantilainen Samuel Coleridge-Taylor saavutti huomattavan aseman nimenomaan viulistina ja jo myöhäisessä teini-iässä opiskeltuaan sitä ennen Lontoon Kuninkaaallisessa Musiikkiakatemiassa Stanfordin johdolla – jonka lempisävellysoppilas hän oli.

Coleridge-Taylor oli paitsi viulisti myös pianisti ja kapellimestari sekä säveltäjä, jonka ensimmäinen teos julkaistiin, kun hän oli 16-vuotias. Hänestä tulikin suosittu intiaani- ja afrikkalaisaiheisen kantaatti- ja orkesterimusiikin säveltäjä. Hänen tunnetuin teoksensa on kolmiosainen kantaattisarja Hiawatha (1900), josta tuli suosituin kuoro-orkesteriteos 1900-luvun alun Englannissa. New yorkissa häntä nimitettiinkin ”Afrikan Mahleriksi”.

Viulukonsertto

Tuotanto on varsin laaja siihen nähden, että hän kuoli jo 37-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Se käsittää vokaaliteosten lisäksi merkittäviä orkesteri- ja kamarimusiikkiteoksia, josta viulukonsertto G, op. 80 (1912) on tärkeimpiä. Siinä yhdistyy lievä eksotiikka Dvořák-tyyppiseen ilmaisuun; se on sävelletty Maud Powelille (1867–1920). Monista muista hänen viulu-orkesteri-teoksistaan huomattavimpia on Ballade d, op. 4 (1895).

Alun perin konserton piti koostua negro spirituaaleista, mutta lopulta sävellys perustuu Coleridge-Taylorin omiin teemoihin. Konsertto alkaa laajahkolla orkesterijohdannolla Allegro maestoso, jossa 7. aste on aiolisen moodin mukainen.

 

Viulistin esittämänä teema sisältää kadenssimaisia juoksutuksia.

Toinen teema on pisteryminen Vivace-tempossa.

Kadenssi perustuu pääosin toiseen teemaan.

Lopuksi viulisti esittää ensimmäisen teeman täydessä loistossa.

Toinen osa Andante semplice–Andantino on leppeän lyyrinen ja tunnelmainen

yltääkseen lemmendialogiin viulun ja kontrapunktoivan matalan vastaäänen suhteissa.

Kolmas osa, Allegro molto, on rapsodinen tanssi,

kunnes lopuksi konserton avausteema saapuu pyöristämään kokonaisuuden.

Sir Donald Francis Tovey

Sir Donald Francis Tovey (1875–1940) oli musiikkitieteilijä ja säveltäjäpianisti. Tovey oli myös Sibeliuksen musiikin suuri arvostaja, jonka ohjelmakommentista Sibeliuksen viulukonserton finaaliin on vakiintunut käsite ”jääkarhupoloneesi”. Toveyn aktiviteeteista tunnetaan nykyään eniten hänen musiikkikirjoittajan ja -kirjailijan toimintansa: Essays in Musical Analysis I–VI (1935), joissa hän analysoi ja kommentoi suuren osan keskeistä konserttiohjelmistoa, sekä A Companion to Beethoven’s Pianoforte Sonatas (Complete Analyses) (1931). Lisäksi hän editoi Bachin ja Beethovenin musiikkia.

Sävellystuotanto on kohtalaisen laaja ja sisältää runsaat puolisataa teosta: lauluja, kamarimusiikkia, mm. soolosellosonaatti op. 30 (1913); orkesteriteoksista mainittakoot sinfonia D op. 32 (1913) sekä Pablo Casalsille sävelletty sellokonsertto op. 40 (1935). Toveyn musiikki noudattaa hänen rakastamastaan saksalaisesta musiikkikulttuurista, etenkin Brahmsilta tuttua sävel- ja muotokieltä. Tähän häntä johdatti musiikinopettaja Sophie Weissen kautta saatu yhteys Brahmsiin ja Joachimiin, esiintyminen Joachim-kvartetin kanssa 1894–1914. sekä sävellysopinnot Parryn johdolla.

A-duuri-pianokonsertto

Tovey soitti oman A-duuri-pianokonserttonsa op. 15 (1903) kantaesityksen Lontoossa Sir Henry Woodin johdolla. Avausosa Energico alkaa pikemminkin kuluilla kuin selkeällä teemalla, joskin ensimmäiset anonyymeiltä vaikuttavat asteikot ja murtosoinnut ovat sittenkin pääteeman asemassa.

Laajassa orkesteriesittelyssä kuullaan seuraavaksi pisterytminen, Beethovenin 7. sinfonian avausosan mieleentuova aihe,

ja vielä siitä johdettu A-duurista alennetun VI asteen kautta moduloiva Largamente-aihe, jota seuraa

idyllinen ja rauhallinen melodia keinuvassa 6/8-rytmissä D-duurissa Sostenuto-merkinnällä.

 

Pianon saapuessa orkesterijohdannon jälkeen se soittaa ensin alun asteikkoaiheen ja käsittelee sitä myöhemminkin, mutta paremmin profiloituu sostenuto-aiheen karakterin mukainen hieman muokattu melodinen hahmo, joka tekstuurin ja rytmiikan suhteen tuo mieleen Brahmsin intermezzot.

Largamente-aihe muuntuu hieman toistuessaan ja esiintyy myös E-duurissa

ja sen sisällä Sostenuto-aihe cis-mollissa, ennen kuin päästään esittelyjakson päättävään E-duuri-ritornelloon.

Hdas osa, Adagio ma non troppo, voisi hyvin sisältää Brahmsille tyypillisen ’teneramente’-ohjeen.

Finaali, Alla marcia, non presto, yhdistää marssillisuuden ja tanssillisuuden, tarjoaa beethoveniaanisia äänenpainoja,

sisältää myös kaksi fugato-jaksoa, joista jälkimmäinen pääosin pianolle,

sekä loppuvaiheessa myös tanssillisuutta.

Joseph Holbrooke

Joseph Holbrooke (1878–1958) syntyi Surreyn Croydonissa muusikkoperheeseen, ja hän oppi sisältään pianon ja viulun perusteet; hän pääsi 1893 Lontoon Kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan, jossa hän voitti useita sävellyspalkintoja. Hänen ammattiuransa oli aluksi täynnä vastoinkäymisiä, kunnes orkesteriruno The Raven (1900) hänen suuresti ihailemansa Edgar Allan Poen runoon ja sen esitys aukaisi tien menestykseen. Seurasi sarja sävellystilauksia sekä merkittäviä orkesteri- ja kamarimusiikkiteoksia sekä oopperoita. Holbrooke toimi koko ajan esiintyvänä pianistina ja soitti vaativimpia teoksia, kuten Balakirevin Islameyta, Skrjabinia sekä Tšaikovskin ja Rahmaninovin konserttoja.

Holbrooke on englantilaisen musiikin suuri tuntematon, vaikka omaperäinen ja suurenmoinen säveltäjä, mutta hänen ongelmakseen muodostuivat eräät harkitsemattomat kommentit ja asenteet I maailmansodan aikana sekä hänen kriitikoiden, mm. Ernest Newmanin, arvostelunsa ja erikoiseksi väitetty käyttäytymisensä, mikä osin perustuu faktoihin, osin pahansuopaisuuteen. Tämä johti esimerkiksi BBC:n haluttomuuteen esittää hänen musiikkiaan, vaikka 1931 perustettiin Holbrooke Music Society puheenjohtajanaan Granville Bantock. Tosiasia on kuitenkin, että II maaillmansodan jälkeen hänen musiikkinsa katosi ohjelmistoista.

Holbrooken persoonaa ja säveltämistä luonnehti muuan kirjoittaja Musical Times -lehdessä (1913): ”Lontoon musiikkielämä olisi erilaista ilman Josef Holbrookea. Hän on hupaisin vakava muusikko keskuudessamme. Sävellyksissään, kuten hänen kirjallisten tuotteidensa tulvassa, kohtaamme jatkuvasti outoa ja odottamatonta. Suuri osa hänen musiikistaan on psykologiselta perustaltaan merkillistä, synkkää ja pelottavaa. Hänen mielensä taipumus karuihin aiheisiin kumpuaa perehtyneisyydestä Edgar Allan Poen runoihin. Hän on jotain sellaista, jota kutsutaan ’karakteriksi’, hän poikkeaa tavallisesta ja on vähintäänkin hienokseltaan eksentrinen.”

Holbrooken tyyli on pääosin myöhäisromanttinen johtotähtinään Brahms, Liszt, Wagner, Elgar ja R. Strauss, ripauksena ranskalaisuutta. Kelttiläinen aihepiiri oli hänelle läheinen, Tuotanto on melko laaja ja sisältää yhdeksän oopperaa, seitsemän balettia, viisi näyttämömusiikkia, 10 sinfoniaa, 34 vapaata orkesteriteosta, kuten sinfonisia runoja, sarjoja, fantasioita, variaatioita, musiikkia vaski- ja sotilassoittokunnille, liki 50 kamariteosta, joukossa mm. kolme jousikvartettoa ja kolme viulusonaattia, muita sonaatteja, trioja, kvartettoja, kvintettoja ja sekstettoja eri kokoonpanoille, runsaasti pianomusiikkia (tansseja, sarjoja, balladeja), urkusarjoja, kuoro- ja laulumusiikkia. Konsertoivia teoksiakin löytyy tusinan verran.

Pianokonsertto nro 1

Pianokonsertto nro 1, The Song of Gwyn ap Nudd, op. 52 (1908/1923) tai Poem for Pianoforte & Orchestra on säveltäjän mukaan “sinfoninen runo”, joka perustuu walesilaiseen legendaan. ja T. E. Ellisin runoon. Otsakkeen ja sävellykseen liitetyn pitkän runon paljastama henkilö oli keijujen kuningas, joka rakasti kuningas Learin Cordelia-tytärtä ja taisteli tämän puolesta. Toiminnan tismallisen kuvaamisen sijaan kyse on etupäässä tunnelmien maalailusta, vaikkakin musiikissa on lievästi viihteellisiä ja maalaileviakin sävyjä. Nuottiin on sijoitettu runon vastaavat tekstikohdat.

Kolmiosaisen konserton ensiosa Maestoso Allegro kuvaa keijukaistunnelmia, ja sen tekstiosana on Ellisin runon lähes koko ensipuolisko eli kahdeksan säkeistöä. Osan alku perustuu ensimmäiselle säkeistölle: ”Open the gates of mirrored horn!/Summon the hosts of pool and lawn,/Sprites of the mist and marshlight born, Flower bred fays and the phantom spawn/Of sward and leaf and shade!”

 

Avaus kuvannee sankaria, joka oktaavialun esittää f-molli-pääsävellajissa pianolla sotaisan pääteeman fortissimossa.

 

Keijuja kuvaavat nopeasti ylöspäin pyyhkäisevät pianon oikean käden kuviot.

Sivuteemamaisen kontrastin tuo yllättävässä B-duurissa oleva nokturno-karakteri, joka lienee Cordelian muotokuva.

Kertausjakso käynnistyy normaaliin tapaan pääteemalla f-mollissa.

Osan lopuksi kuullaan vielä kehoitus toimintaan.

 

Toinen osa, Adagio con molto sentimento, hyödyntää runon neljää säkeistöä. Alussa kuullaan yöllistä tunnelmamusiikkia, jonka cantabile-aiheen voinee yhdistää ”Cordelia-aiheen” muunnokseen.

Keskellä os tanssillis-scherzomainen Allegretto-vaihe.

Osan avausteema palaa lopuksi.

Kolmas osa alkaa hurjapäisenä, taisteluun valmistautuvana.

 

Ja taisteltavahan on, vaikka lopulta

sankari joutuu pakenemaan keijujen valtakunnasta,

sillä lopputulos ei ole mairitteleva.

Osan kadenssin Holbrooke sävelsi vasta revision 1923 yhteydessä, joskin se puuttuu kahden pianon partituurista. Lopuksi tulee Cordelian kauneuden kuvaus sekä Gwythyr-sankarin kohtalon toteaminen, sillä hän joutuu taistelemaan lopun elämänsä jokaisen toukokuun ensimmäisenä päivänä: ”and for her/Gwythyr the son of Greidawl and Gwyn the son of Nudd/fight every first of May until the day of doom.”

 

Saksofonikonsertto B, op. 88 (1927), pianokonsertto nro 2, L’orient, op. 100 (1928) sekä sellokonsertto op. 103, Cambrian (1936) ovat säveltäjän myöhempiä teoksia. Viulukonsertto F, The Grasshopper op. 59 (1909–16/28) koki monen muun teoksen ja konserton tavoin myöhemmän muokkauksen.

Viulukonsertto The Grasshopper

Syntyhistoria on pitkä, sillä Holbrooke epäili genre-nimityksen suhteen: se oli välillä ”Concerto Lyrical” ja ”Sonata-Concerto”, ennen kuin nimike Konsertto viululle ja orkesterille vakiintui, joskin myös se oli/on olemassa nimellä sonaatti viululle ja pianolle tai ”Romanttinen sonaatti”, joka oli itse asiassa teoksen alkuperäinen konsepti. Versio viululle ja pianolle ilmestyi 1919, orkesteriversio 1922. Konserton pianoversion kantaesitys oli 22.1.1917 orkesteriversion ensiesitys oli 7.11.1917 säveltäjän johtaessa Hallé-orkesteria ja omistuksen kantaja John Dunnin toimiessa solistina.

Lisänimi ”Heinäsirkka” ilmaantui vasta vuoden 1922 julkaisuun, joskin ilman selityksiä ja tekstisitaatteja. On otaksuttu, että se tulisi Aisopoksen faabeleista, joita säveltäjä luki lapsilleen 1919 ilmestyneestä Milo Winterin lastenpainoksesta; ”Heinäsirkka ja muurahaiset” on yksi Aisopoksen tarina – ja tietenkin heinäsirkan pitkät raajat viittaavat viuluun ja sen soittamiseen. Moinen tekisi ymmärrettäväksi teoksen ääriosien humoristisen oikullisuuden ja keskiosan elegisyyden. Finaalissa on muistuma Wagnerin Mestarilaulajien kohdasta ”Er kann ja nicht mal steh’n”.

”Kambrilainen” sellokonsertto

Holbrooken eräs tuttavuus, lordi Howard de Walden, oli fanaattisen kiinnostunut walesilaisesta eli kymrin kulttuurista. Sellokonserton lisänimi Cambrian viittaa Walesin varhaiseen kambrikauteen. Teoksen ensiesitys oli 10.8.1939, sellistinä toimi Purcell Jones ja kapellimestarina mahdollisesti säveltäjä. Konserttoa kehui kriitikko Lontoon esityksessä 28.5.1940 elävyydestä ja ”keksinnän tuhlailevuudesta”, mutta kriirikon mielestä ”teemojen kehittely jäi vähäiseksi ja kokonaisuudesta puuttui yhtenäisyys Elgarin konserton tapaan”.

Teoksen tyylillisinä malleina toimivat Dvořák ja Lalo, joskin myös R. Strauss ja Delius kuuluvat taustalta. Keskiosa Adagio con espressione assosioituu kuutamon loisteeseen ja voisi olla elokuvamusiikkia, siitä löytyy myös jotain Sibeliuksen IV sinfonian sukulaisuutta. Finaali Andantino sostenuto – Allegro vivace on ihastuttavan retorinen kukkeassa romantiikassaan.

Cyril Scott

Cyril Scott (1879–1970) oli kiintoisa hahmo säveltäjärunoilijana, joka loi noin 400 teosta sekä 20 pamflettia tai kirjaa okkultismista, intialaisesta filosofiasta, teosofiasta ja vaihtoehtoisesta lääketieteestä, kuten homeopatiasta. Hän syntyi Merseysidessä pohjois-Englannissa lähellä Liverpoolia perheeseen, jonka äiti oli amatööripianisti ja isä oppinut kreikan ja hebrean kielissä. Hänet lähetettiin 12-vuotiaana (1892) opiskelemaan pianonsoittoa Frankfurtin Hoch-konservatorioon, jossa hän tutustui paikalliseen säveltäjäryhmään (Roger Quilter, Balfour Gardiner, Norman O’Neill, Percy Grainger) ja alkoi säveltää ja esittää omaa musiikkiaan, pianokvarteton 1903 mm. Fritz Kreislerin kuuluessa kokoonpanoon. Frankfurtissa hän kiinnostui myös metafysiikasta. Hän sävelsi vielä kolme viikkoa ennen kuolemaansa 91-vuotiaana, jolloin kuitenkin lähinnä vain hänen pianokappaleensa Lotus Land op. 47/1 (1905) enää oli suosiossa. Sen sijaan hänen kirjojaan luettiin ahkerasti.

 

Säveltäjänä Scott oli myöhäisromantikko ja impressionisti sekä eksotismin edustaja. Noin 400 teoksesta puolet on lauluja ja pianokappaleita, kolme oopperaa, neljä oratoriota, neljä sinfoniaa, kolme pianokonserttoa, kolme kaksoiskonserttoa, alkusoittoja, kosolti kamarimusiikkia (jousikvartettoja, viulusonaatteja, pianotrioja). Eugene Goossens kutsui Scottia ”modernin brittimusiikin isäksi”, ja myös Debussy, Ravel, R. Strauss, Stravinsky ja Percy Grainger arvostivat hänen musiikkiaan.

Pianokonsertto

Ensimmäinen piankonsertto op. 10, D (1913–14) on Scottin tärkeimpiä teoksia. Ensiesityksessä 15.5.1915 säveltäjä soitti piano-osuuden ja Thomas Beecham johti Lontoon sinfoniaorkesteria; sodan jälkeen hän esiintyi konserttonsa kanssa Pohjois-Amerikassa 1920–21 Leopold Stokowskin johdolla, minkä jälkeen Schott julkaisi teoksen (19229.

Scott ei pitänyt konserttoaan musiikkina aivoille vaan kuultavaksi korville soinnillaan, mikä yhdistää häntä debussyismiin. Teos on notatoitu ilman sävellajimerkintää, sisältää vapaata kromatiikkaa ja jonkin verran kokosävelasteikkoa, minkä vuoksi myös hänet on yhdistetty Debussyn musiikkiin, mitä tukevat staattinen ja eksoottinen harmonia, ostinaton, lyhyiden motiivien ja kvartti-intervallin käyttö.

Säveltäjä kuvasi ensiosaa sanoin, ”se on sellainen kuin jos Scarlatti olisi elänyt Kiinassa.” Konserton piano-osuutta on kuvattu myös ”suuren dulcimerin tai mandoliinin kaltaiseksi”. Musiikki etenee vapaasti ilman perinteistä muotosuunnitelmaa, vaikkakin on kolmiosainen, harmonia ja tekstuurit ovat tärkeämpiä kuin varsinaiset teemat.

 

Andante quasi allegretto -keskijaksossa oboe soittaa rauhallisen melodian, johon piano vastaa puolta askelta ylempää.

Toinen osa alkaa patarumputremoloilla, joihin liittyvä kellosointi assosioituu temppeli-gongiin,

ja orientaalista tunnelmaa luo myös matala huilu arabaskeineen;

osassa on myös celesta-osuus, jonka jälkeen piano soittaa huiluteeman omin koristein.

Finaalissa säveltäjä on sanonut käyttäneensä ”häpeilemättömästi neo-handeliaanista idiomia”, ja sitä voisi kutsua toccataksi, joskin siinä kuullaan myös ”kiinalaista” väritystä.

Laaja kadenssi, olematta kuitenkaan älyttömän virtuoosinen, palauttaa aiempia osien musiikkia, ensin avausosasta,

sitten hitaasta osasta

ennen teoksen loppuhuipentumaa C-sävelellä, minkä vuoksi teosta on joskus nimitetty C-duuri-konsertoksi.

Arnold Bax

Sir Arnold E. T. Bax (1883–1953) syntyi Lontoon lähiössä ja oli lapsena jo musikaalinen ja ahkera pianonsoittaja. Opiskeltuaan ensin Hampsteadin konservatoriossa hän pääsi Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan (1900–05). Wagner-innostuksen jälkeen R. Strauss ja Debussy olivat keskeisiä vaikutteiden antajia, mutta yhtä olennaisia tekijöitä olivat kelttiläinen aiheisto sekä Irlanti, jossa hän asui ennen ensimmäistä maailmansotaa, kunnes myöhemmin Pohjoismaiden kulttuuri muodostui hänelle kiinnostuksen kohteeksi. Mahlerin musiikkiin hän tutustui Dresdenissä Musiikkiakatemian jälkeen ja vapaana taloushuolista hän saattoi vierailla Venäjällä, jossa hän ihastui Pietarin baletti-tarjontaan ja omaksui sekä venäläisiä että ukrainalaisia vaikutteita, joita löytyy myös musiikista, kuten pianosonaatista nro 1, viulusonaatista nro 1 sekä parista pianokappaleesta. Baxin elämässä oli useita naisia: nuori ukrainatar Natalia Skaržinska, pianistivaimo Elsita Luisa Sabrino, kunnes myös Sibeliuksen ja monen muunkin ihailema pianistikaunotar Harriet Cohen (1895–1967) oli hänen loppuelämänsä tärkein ihmissuhde 1910-luvulta alkaen lähes 40 vuoden ajan – vaikkei Baxin vaimo myöntänytkään eroa.

Baxin musiikki oli 1913 asti vaateliasta ja kompleksista, kunnes tyyli yksinkertaistui. Hän kykeni kirjoittamaan helposti ja spontaanisti, oli ”musiikin lähde”, missä mielessä häntä on verrattu Schubertiin ja Dvořákiin. Baxin parhaana kautena pidetään aikaväliä 1910–25: sille sijoittuu suosituin teos Tintagel (1917–19), pianosonaatti nro 2, alttoviulusonaatti sekä kaksi ensimmäistä sinfoniaa. Ravel, Rahmaninov, Glazunov, Sibelius ja jazz kuuluivat eräisiin vaikutuslähteisiin. Bax tuli tunnetuksi seitsemän sinfonian (1922–39), monien orkesterirunojen säveltäjänä sekä runsaan piano- ja kamarimusiikin säveltäjänä.

Baxin konsertoivien teosten määrä on yhdeksän. Ensimmäinen ja laajin on niistä 50-minuuttinen Sinfoniset variaatiot Es (1919), joka on sävelletty Cohenille. Sellokonsertto (1932) oli ensimmäinen varsinainen konsertto; viulukonserttoa (1937–38), jota kuvaili romanttiseksi teokseksi Joachim Raffin traditiossa, piti Heifetz liian vähän virtuoosisena. Häneltä löytyy sellainen harvinaisuus kuin konsertoiva harpputeos jousiorkesterin kera nimeltään Variations on the Name Gabriel Fauré (1949).

Fantasia alttoviululle

Fantasia alttoviululle ja orkesterille (1920) oli aluksi alaotsakkeeltaan konsertto. Se on melodisesti hienostunut teos irlantilaisella aksentilla. Avausosan hitaassa lamento-johdannossa kuuluu Irlannin poliittinen kuohunnan aiheuttama traagisuus; valitus palaa osien välissä.

 

Nopea vaihe on marssin ja tanssin yhdistelmä.

Hidas osa alkaa irlantilaisella kansanlaululla ”O pretty brown-haired girl of the white beasts”.

Finaali on jig-tyyppinen Allegro vivace.

Lopussa on bassossa ohimenevä sitaatti poliittisesta laulusta Sinn Fein Marching Song.

Muita säveltäjiä

1800-luvun jälkipuoliskolla saksalaisen soitinmusiikin muodot sisäistäneitä, mutta omalla murteellaan itseään ilmaisevia englantilaisia soitinsäveltäjiä alkaa löytyä jo lukuisia. Heitä ovat mm. George Macfarren (1813–87), joka sävelsi yhdeksän sinfoniaa (1828-74) sekä piano-, sello-, huilu- ja viulukonsertot (1835-74), hänen nuorempi veljensä Walter Macfarren (1826–1905), jolta on säilynyt Concertstück e (1881). E-duuri-pianokonserton E op. 18 (1856) on säveltänyt Francis Edward Bache (1833–1858) ja Sir Fredrick Hymen Cowen (1852–1953) sävelsi Concertstückin (1897).

Lontoossa vierailivat 1800-luvun lopulla kaikki ajan keskeiset pianovirtuoosit soittamassa huomattavimmat konserttouutuudet Griegistä Glazunoviin. Kuume tarttui englantilaissäveltäjiin: 1895–1915 valmistui yli 20 pianokonserttoa, joista suurin osa on välillä unohdettu, vaikkakin monet niistä ovat kokeneet uuden paluun säveltäjineen mm. Stanford, Delius, Howells, Scott, Macpherson.

Haydn Woodin (1882–1959) d-molli-pianokonsertto (1909) ja h-molli-viulukonsertto (1932) ovat vakavia yrityksiä siihen nähden, että hän niitti sotien välillä mainetta ‘kevyenä säveltäjänä’ Eric Coatesin ja Montague Phillipsin tapaan. Wood opiskeli viulunsoittoa ja sävellystä Stanfordin johdolla Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa sekä toimi laulaja Emma Albanin säestäjänä viululla tämän maailmankiertueella.

York Bowen (1884–1961) oli eläessään suurenmoisen arvostettu säveltäjä ja pianisti, joka teki yhteistyötä mm. Fritz Kreislerin ja Dennis Brainin kanssa. Noin 200 teoksen tuotanto sisältää isot määrät kamari- ja pianomusiikkia sekä lauluja, neljä sinfoniaa, neljä pianokonserttoa (1903–1929), viulu-, alttoviulu- ja käyrätorvikonsertot. Konsertoivista teoksista tärkeimpiä ovat pianokonsertto nro 3, g, ”Fantasia” op. 23 (1907) sekä pianokonsertto nro 4, a, op. 88 (1929). Konsertoissa 1–3 kapellimestareina ensieistyksissä toimivat mm. Hans Richter ja Sir Henry Wood. Sorabjin mielestä Bowenin 4. pianokonsertto oli merkittävin englantilaisen säveltämä pianokonsertto. Sen ensiesityksen johti 19.3.1937 Sir Adrian Boult ja säveltäjä toimi pianistina. Se on suuri ja laaja romanttinen ja virtuoosinen konsertto, jossa impressionistiset soolo-osuudet vuorottelevat straussmaisen orkesterin kera.

Dorothy Howell (1898–1982) aloitti musiikinopinnot yksityisesti Granville Bantockin johdolla ennen kuin hän pääsi 15-vuotiaana Lontoon Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan, jossa hän myöhemmin toimi opettajana (1924–). Hän saavutti 1919 Promseissa menetyksen sinfonisella runollaan Lamia Keatsin runon pohjalta. Fantasia viululle ja pianolle 1921 toi hänelle palkinnon Cobbett-kamarimusiikkikilpailussa. Hän sävelsi kaksi pianosonaattia (1916, 1955), viulusonaatin (1947), orkesteriteoksen The Rock (1928) sekä menestyksekkään pianokonserton d (1923), jonka solistiosuuden hän soitti itse Henry Woodin toimiessa kapellimestarina.

Richard Addinsell (1904–1977) sävelsi runsaasti filmimusiikkia (1932–65), jonka määrä yltää noin puoleen sataan, ja hän on erityisen tunnettu suositusta ”Varsova-konsertostaan”, joka soi alun perin elokuvassa Dangerous Moonlight (1941), toiselta nimeltään Suicide Squadron. Musiikki on Rahmaninovia populaarimmassa muodossa, sillä Rahmaninov ei suostunut säveltämään elokuvaan; musiikin orkestraatio on Roy Douglasin käsialaa.

Englantilaisseitsikko

Frederick Delius

Antiromanttinen kauneuden palvoja

Frederick Delius (1862–1934) jäi melko pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen unohduksiin, kotimaassaan ehkä siksi, että hän asui pääosan elämästään (1888–) lähes kokonaan Pariisissa. Vuosisadan alussa hänen musiikkiaan esittivät ja arvostivat ajan parhaat muusikot. Sille on tyypillistä kauneudesta ja tunnelmista huolimatta antiromanttisuus, omanlainen impressionistisuus, sentimentaalisen omaelämäkerrallisuuden sekä monia saksalaissäveltäjiä vaivanneen angstin puuttuminen.

Pianokonsertto

Deliuksen pianokonsertto c (1897–1904/07) on varhainen merkkiteos, jota Busoni esitti mielellään ja jota Benno Moiseiwitsch piti Rahmaninovin ja Medtnerin konserttojen ohella parhaimpiin kuuluvana, “emotionaalisena, runollisena ja kauniina modernina konserttona”. Sen taustalla on ensin 1897 valmistunut yksiosainen fantasia pianolle ja orkesterille, jonka Delius muokkasi ensin 1904 kolmiosaiseksi, mutta päätti lopulta palauttaa sen revisoidussa muodossa (1907) jälleen yksiosaiseksi. Moiseiwitsch ja 1900-luvun alkupuolen pianistit esittivät konserttoa yksiosaisessa muodossa, joka on noin kolmannes lyhyempi kuin alkuperäinen kolmiosainen versio ja sen päätösjakso on typistetty verrattuna kolmiosaisen version finaaliin. Liszt, Brahms, Wagner ja Debussy ovat musiikin taustalla. Pianolle ja orkesterille on olemassa lisäksi Légendes (Sagen) (1890).

Kolmiosaisen alkuperäisversion kummeina ovat Liszt ja Grieg, jonka esittämä a-molli-konsertto Lontoossa 1888 sai Deliuksen syttymään lajille. Deliuksen konserton 3-osaisen version ensiesitys oli 24.10.1904. Lisztin tavoin teemat kokevat muodonmuutoksia läpi teoksen. Sonaattimuotoisessa Allegro ma non troppo -avauksessa jouset soittavat hillityn pääteeman, aluksi aiolisesti värjättynä (b1 h1:n sijaan).

Piano tarjoilee soolona toisen, lyyrisen cantabile-teeman käyrätorven ensikuulutuksen ja koraalin jälkeen Es-duurissa.

Largo hengittää Griegin tapaan Des-duuri-sävellajia myöten, ja tarjoaa orkesterin soittamana avausosan pääteeman puhaltimilla.

Finaali on energinen ja ponnekas straussmaisuudessaan.

ja kertausjakso sisältää kadenssin.

Konserton huipentajaksi ilmaantuu ensiosan sivuteema, ja teos päätyy C-duri-triumfiin.

Konserttoja viululle ja sellolle

Deliuksen kaksoiskonsertto viululle ja sellolle (1915–16) syntyi Brahmsin esikuvan innoittamana. Se ei, kuten eivät Deliuksen suosittu viulukonsertto (1916) ja sellokonserttokaan (1920–21), perustu solistin ja orkesterin taisteluun, vaan solistiosuuden vapaaseen melodisuuteen. Muotoperiaate on tiivistettävissä kaavioon: johdanto–avausjakso–toinen jakso–avausjakson paluu– kolmas jakso–kooda.

Viulukonsertto perustunee pianokonserton varhaisversion materiaaliin, ja kahden tahdin avauksesta kehrätään sen koko melodinen eteneminen. Konsertossa viulu vaikenee vain 24 tahdin ajan, kun kokonaisuus käsittää 340 tahtia! Viulukonserton kolmiosaista perusmuotoa on laajennettu loppuun tulevalla säestetyllä kadenssilla sekä tanssillisella kooda-finaalilla. Viululle Delius kirjoitti myös varhaisteokset Suite (1888) sekä Légende (1895). Sellolle ja kamariorkesterille Delius kirjoitti vielä teoksen Caprice and Elegy (1930).

Sellokonsertto

Sellokonsertto oli Deliuksen suosikki konsertoiden joukossa ja samalla viimeinen teos, jonka hän pystyi pahenevan sairautensa vuoksi kirjoittamaan omin käsin. Ensiesitys oli Wienissä 31.1.1923 venäläissellisti Alexandre Barjanskyn toimiessa solistina ja Ferdinand Löwen kapellimestarina. Englannin ensiesitys koettiin heinäkuussa 1923 Eugene Goossensin johdolla, ja Amerikan ensiesityksessä 23.11.1927 Willem Mengelberg johti New Yorkin filharmonikoita, molemmissa esityksissä Deliuksen luottosellisti Beatrice Harrison toimi solistina.

Musiikki on melodiikassaan ja orkesteriväreissään lumoavaa, ja sen voi nähdä miltei yhtenä melodisena jaksoja tempovaihteluiden kera. Teos ei sisällä varsinaista kadenssia. Kaavan johdanto–avausjakso–toinen jakso–avausjakson paluu–kolmas jakso–kooda mukaisesti johdannon jälkeen barkarola-tyyppinen rytmiikka hallitsee avausta, ja ensijaksossa esitellään molemmat keskeiset teemat, ensin puupuhallinten dialogin kera,

sitten myös harpun tukemana.

Sitä seuraava jakso sisältää useita tempovaiheita, myös nopeita, ja barkarola-rytmiikkaa.

Avausjakson paluun jälkeen seuraa kolmas jakso.

ja näitä seuraa päätösjakso.

Ralph Vaughan Williams

Ralph Vaughan Williams (1872–1958) on laajalla orkesterituotannollaan Englannin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon säveltäjistä Elgariin rinnastuva nimi. Yhdeksän sinfonian ja muun orkesterimusiikin lisäksi Vaughan Williamsin kädestä lähti monta tärkeää konsertoivaa teosta: pianolle ja orkesterille Fantasia (1896-1902/04) sekä pianokonsertto C (1926–31). Pianokonserton finaali valmistui vuosien tauon jälkeen, joten tyyli- ja karakteriero sen osien välillä selittää sen harvat esitykset. Vaughan Williams ei erityisesti rakastanut pianoa, mutta sävelsi sille voimakasta ja ankaraa musiikkia. Osat ToccataRomanza: LentoFuga chromatica con Finale alla Tedesca kertovat musiikin monityylisyydestä.

Teoksia viululle ja orkesterille

Viululle ja orkesterille Vaughan Williams sävelsi äärettömän suositun romanssin The Lark Ascending (1914/20), johon liittyy sävellyksen inspiroinut George Meredithin runo. Teos alkaa otsakkeensa mukaisesti viululla, joka tosiaankin nousee korkeuksiin.

Teoksessa on monta jaksoa: 1. siciliano-rytminen cantabile, 2. yksinkertainen, semplice-merkinnällä varustettu Allegretto tranquillo (quasi Andante), 3. F-duurissa oleva Allegro tranquillo, 4. G/e-sävelalassa oleva 2. vaiheen toisto tempolla Allegretto molto tranquillo, 5. avaustempoa (Tempo del Principio) noudattava h-mollissa oleva siciliano, 6. Largamente ja viulusoolon paluu.

Viululle ja jousiorkesterille on olemassa myös Concerto (Concerto accademico) d (1924–25), joka jo nimensä perusteella on säveltäjän persoonallinen kannanotto neoklassismiin sekä kunnianosoitus Bachille.

Presto-finaali on tosin jig, mikä on toki barokin giguen ja gigan edeltäjä.

Muita konserttoja

Lisäksi Vaughan Williamsin tuotantoon kuuluu Fantasia on Sussex Folk Tunes sellolle (1929) sekä Englannin maaseudun mieleen tuova konsertto oboelle ja jousiorkesterille (1944), osinaan Rondo Pastorale, Minuet and Musette ja Finale (Scherzo).

Vaughan Williams sävelsi harvinaisen konserton bassotuuballe ja orkesterille f (1954). Tuubakonsertto on vakiinnuttanut asemansa soittimen keskeisenä konserttona. Sen osat – Prelude, Romanza, Finale: Rondo alla tedesca – muistuttavat aiempien konserttojen kolmiosaista kokonaismuotoilua.

Konsertossa on peräti kaksi kadenssia; tässä avausosan kadenssi, joka hyödyntää paljolti osan pääteemaa ja osoittaa tuuban sittenkin varsin ketteräksi soittimeksi.

Hamilton Harty

Sir Hamilton Harty (1879–1941) oli irlantilainen säveltäjäkapellimestari ja pianistiurkuri, joka muutti 20-vuotiaana Lontooseen ja toimi siellä pianistisäestäjänä, häntä nimitettiinkin ”säestäjien ruhtinaaksi”, partnerina mm. tenori John McCormack. Kapellimestarin ura alkoi 1904, ja hän nosti Manchesterin Hallé-orkesterin uudelle tasolla sen johtajana (1920–33). Orkesterikiertueidensa ansiosta hänet nimettiin Amerikassa ”Irlannin Toscaniniksi”. Hart ehti myös levyttää orkestereidensa kanssa. Harty sävelsi kosolti kamari- ja laulumusiikkia, ja orkesterimusiikkiakin löytyy sopivasti: jokunen sinfoninen runo ja alkusoitto, merkittävä Irish Symphony (1904/1915/1924), viulukonsertto (1908) ja pianokonsertto h (1922).

Viulukonsertto

Harty sävelsi ja omisti viulukonserttonsa Joseph Szigetille, joka oli otettu säveltäjän säestäjän taidoista myös konserton piano-osuuden orkestraalisena toteuttajana. Vaikka monissa Hartyn teoksista löytyy ’irlantilaisuutta’ ja irlantilaisia melodioita, viulukonsertto oli suunniteltu Euroopan areenoille ja siten myös enemmän mainstreamin mukainen teos.

Teoksen avaus on raikkaan rohkea ja melodisien arvojensa lisäksi myös energinen ja jotenkin varman ja täsmällisen oloinen.

F-duurissa normin mukainen toinen teema on sanomattoman kaunis: siinä on nähty Brahmsin vaikutusta, mutta myös se vaikeasti määriteltävä ’brittiläisyys’ on tuntuvilla.

Toinen osa alkaa matalassa rekisterissä, kuten Sibeliuksenkin vuilukonsertto, jota tuskin Harty tunsi.

Finaali alkaa pienellä kadenssilla ja on hulvaton, minkä osoittamiseksi nuotti sisältää varmuuden vuoksi kaksikin tuohon suuntaan viittaavaa esitysohjetta, luonnollisesti musiikin itsensä irtonaisuuden lisäksi: Burlescamente ja giocoso.

John Ireland

John Ireland (1879–1962) syntyi Manchesterin lähellä Bowdonissa skottitaustaiseen perheeseen. Hän pääsi Lontoon Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan 1893, jossa hän opiskeli pianon- ja urkujensoittoa sekä sävellystä Stanfordin johdolla; hän opetti siellä vuodesta 1923 oppilainaan mm. Ernest John Moeran (1894–1950) ja Benjamin Britten.

Pianokonsertto

Ireland sai 1900-luvun alussa mainetta laulu- ja kamarimusiikkisäveltäjänä voitettuaan ensimmäisellä viulusonaatillaan (1909) W. W. Cobbettin kamarimusiikkikilpailun. Kymmenkunnan urkuteoksen säveltäjä oli loistava pianisti ja laajan pianotuotannon säveltäjä, jonka pianokonsertto Es (1930) on englantilaisen 1900-luvun musiikin keskeisiä teoksia. Sitä esittivät aikoinaan mm. Clifford Curzon, Moura Lympany, Eileen Joyce, joka levytti ensimmäisenä teoksen (1942), Gina Bachauer ja Arthur Rubinstein. Sikäli sen jäämistä konserttiohjelmistojen ulkopuolelle on vaikea perustella. Teoksen taustalta häämöttävät Rahmaninov, varhainen Stravinsky, Prokofjev, jonka kolmas pianokonsertto teki häneen vaikutuksen, Gershwin sekä Ravel – vaikkei hän tuntenut vielä säveltäessään omaa konserttoaan tämän G-duuri-konserttoa. Helen Perkin, Irelandin oppilas ja musiikillinen seuralainen, kantaesitti konserton.

Konserttoon on merkitty varsinaisesti kaksi osa, mutta koska hidas osa virtaa suoraan Allegretto giocoso -finaaliin, teosta pidetään sittenkin kolmiosaisena. Ensiosa, In tempo moderato, avautuu kahdella aiheella, jotka kuitenkin ovat symbioosissa: jousien koraalilla ja käyrätorviaiheella siten, että käyrätorven kromaattista alkunousua (t. 4–6) vastaa jousikoraalin nousu alempana, ja viulukoraalin alku (t. 1–2) saa vastineensa käyrätorvien jatkossa (t. 6–7).

 

Kolmannen aiheen muodostaa klarinettien ja trumpettien soittama repetitioaihe.

Toinen osa alkaa ilmeikkäästi pianon miniatyyrillä.

 

Kolmas osa jatkuu pianon kadenssilla finaaliin, jonka pääteema yhdistyy avausosan trumpetin repetitioaiheeseen. Osassa voi havaita jazzin ja Gershwinin vaikutusta; osassa on myös sitaatti säveltäjän laulusta Spring will not wait.

Arthur Bliss

Arthur Bliss (1891–1975) oli mielenkiintoinen säveltäjähahmo yrittäessään yhdistää Elgarin romanttista perintöä ajan uusiin suuntauksiin, uuteen ranskalaiseen musiikkiin sekä Bartókin, Stravinskyn, Ravelin ja Schönbergin keksintöihin. Hän opiskeli Lontoon Kuninkaalisessa Musiikkiakatemiassa Stanfordin sekä sai vaikutteita Vaughan Williamsilta ja Gustav Holstilta. Tuotanto käsittää noin 200 sävellystä: kolme oopperaa, 10 balettia, parikymmentä orkesteriteosta, joista tunnetuin on Elgar-henkinen A Colour Symphony (1921/1932), puolitoistakymmentä kamariteosta, pianomusiikkia sekä runsaasti vokaalimusiikkia.

Blissin viidestä konsertoivasta teoksesta – konsertto pianolle, jousille, tenorille ja lyömäsoittimille (1920/23), kaksoispianokonsertto (1924-29/50), pianokonsertto B, op. 108 (1938-39), viulukonsertto (1955), sellokonsertto (1970) – pianokonsertto on osoittautunut elävimmäksi. Se jatkaa yhä Lisztin virtuoosiperintöä, samalla kun Bartókin pianismi on osa teoksen soittimellista sisältöä. Konserton tilasi Neyw Yorkin maailmannäyttely (1939), jossa Sir Adrian Boult johti kolme uutta brittiteosta ja Blissin pianokonserton kantaesitti maineikas Solomon (Cutner) (1902–88), jonka kanssa säveltäjä teki yhteistyötä sävellyksen hiomiseksi. Teoksesta tuli hirmu vaikea, eikä sitä ole useinkaan esitetty – Gina Bachauer soitti sen 1960 Dmitri Mitropouloksen johdolla New Yorkissa – , vaikka sen kuuluu 1900-luvun alkupuoliskon parhaisiin brittiläisiin ja ylipäätään eurooppalaisiin pianokonserttoihin; se on samalla Lisztin, Tšaikovskin, Busonin ja Rahmaninovin konserttojen täysiverinen jälkeläinen, ja siitä voi löytää myös yhtymäkohtia Prokofjeviin.

Konserton avaus paljastaa heti sen monumentaalisen otteen:

Avausoljentelun jälkeen osa perustuu kolmelle eri aiheelle ja karakterille, niiden mukkauksille ja yhdistelyille. Ensin kuullaan Allegro con brio -pääaihe, jossa on tärkeä pieni trioli,


mitä seuraava kontrastoiva aihe sisältää teokselle tärkeän alspäisen piennoonihypyn.

Lopuksi kuullaan julistava fanfaari-aihe.

Hidas, Adagietto-osa tarjoaa tervetulleen kontrastin hektisille ääriosille, ja sen toisessa kaksoisfraasissa saadaan tuo piennooniaihe:

Finaalin, Andante maestoso–Molto vivo, rondoteema on perpetuum mobile -tyyppinen ja tarantellamainen.

Ernest John Moeran

Ernest John Moeran (1894–1950) oli irlantilais-englantilainen säveltäjä, jonka mieltymykset molempien kansakuntien kansanmusiikkiin sekä maaseutuun olivat keskeisiä tekijöitä hänen musiikilleen, ja hän myös itse keräsi sitä mm. Norfolkin pubeista. Hän aloitti musiikkiopinnot kotona 5–6 vuoden iässä, jatkoi niitä 14-vuotiaana Sterndale Bennetin pojanpojan Robert S. B.:n johdolla, kunnes hänet otettiin Lontoon Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan (1913), jossa hän jatkoi piano-opintoja ja aloitti sävellysopiskelun Stanfordin johdolla sekä tutustui muihin merkkimiehiin, kuten Vaughan Williamsiin, Adrian Boultiin sekä Parryyn ja Elgariin. Elämään ja luonteeseen sekä syvenevään alkoholismiin vaikutti jossain määrin hänen haavoittumisensa Ranskan sotatantereella 1917. Sodan jälkeen hän jatkoi opintoja Irelandin johdolla, mikä vaikutti hänen musiikkiinsa sekä syvensi rakkautta irlantilaiseen ja itäenglantilaiseen traditioon. Hartyyn hän loi ystävälliset suhteet.

Moeranin musiikki kuuluu Irelandin, Deliuksen ja Vaughan Williamsin kanssa samaan lyyriseen suuntaukseen; luonto ja Irlannin ja Norfolkin maisemat ovat osa hänen musiikkiaan. Orkesteriteosten joukkoon kuuluu kaksi sinfoniaa, joista g-mollissa oleva (1934–37) on sotien välisen ajan parhaita Englannin musiikissa. Kamari-, laulu- ja pianoteosten ohella hän sävelsi kolme konsertoivaa teosta: viulukonserton (1942), Fis-duuri rapsodian pianolle ja orkesterille (1943) sekä sellokonserton (1945).

Viulukonsertto

Viulukonsertolla voisi olla lisänimenä ”irlantilainen”, sillä hän sävelsi ensiosan Irlannin länsirannikon Valentia-saarella Kerryssä ”kesäisessä rauhassa”. Avaus henkii elgarmaista melodista laveutta.

Liikkuvampi toinen vaihe päättyy

”Scotch snap” -rytmeihin,

ennen kuin jig-rytminen, nopeampi triomainen keskivaihe alkaa.

Toinen osa on reipas scherzo ja maalaismarkkinoiden kuvaus, kenties kuuluisa ”Puck’s Fair of Killorglin”, jossa viulurytmit virittävät tanssin

 

ja johon myös sooloviulu yhtyy; myöhemmin kuullaan myös Valce Burlesca.

Finaali on yllättäen hidas osa; se kuvaa ”tyyntä ennen kuin Atlantin syystuulet alkavat puhaltaa” ja on kokonaisuutena vapaa meditaatio avausosan muistumien kera.

Sellokonsertto

Moeran kirjoitti sellokonserton silloiselle vaimolleen Peers Coetmorelle. Se on viimeinen hänen suurista teoksistaan g-molli-sinfonian (1937) ja viulukonserton (1941) jälkeen. Siinä hänen inspiraation ja vaikutuksen lähteensä – Sibelius, Ireland, Delius ja kelttiläinen kansanlaulu – ovat sulautuneet persoonalliseksi tyyliksi.

Konsertto avautuu h-mollissa pitkälla melodiajatkumolla, joka sisältää teoksen siemenet, jossa avausmelodia asettuu

säestykseksi toiselle teemalle (meno mosso),

fanfaariaiheelle ja sille perustuvalle osan kliimaksille.

Toinen osa on ylväs Adagio B-duurissa, ja se on sanaton laulu.

Adagion päätöskadenssi luo finaalin,

Allegretto deciso alla marcia, pääteeman.

Lopuksi pääteema muuntuu intohimoiseksi rakkauslauluksi, ensin sellossa, ”scotch snapin” kera,

kunnes orkesteri huipentaa sen.

Teos päättyy jig-tanssiin allegro con brio -tempossa ja irlantilaisen kansanmusiikin hengessä.

William Walton

William Walton (1902–83) syntyi Oldhamissa Lancasterissa muusikkoperheeseen ja sai varhaisen kasvatuksen Oxfordissa kuoropoikana  lukiolaiseksi saakka (1912–20), kunnes hän siirtyi Lontooseen, jossa hän sai oppia Busonilta, Ernest Ansermetiltä sekä oli kontaktissa Venäläiseen balettiin ja Wienin II koulukunnan edustajiin. Hänestä tuli hieno näyttämösäveltäjä ensimmäisen menestysteoksen, baletin Façade (1923 ansiosta, jota pidettiin tosin ”skandaalina kakofoniastaan” huolimatta. Walton sävelsi lisäksi  yllättävän laajan orkesterituotannon. Musiikille on luonteenomaista anglikaanisen kirkkomelodiikan, jazzin, Stravinskyn, Sibeliuksen, Ravelin ja Elgarin vaikutus.

Fantasia concertante kahdelle pianolle ja jazzyhtyeelle (1923–24) on Waltonin ensimmäinen konsertoiva teos. Walton ei ollut itse viulisti, joten hän antoi viulukonserton (1936-39/43) Heifetzille, joka oli teoksesta innoissaan ja muokkasi sen soolo-osuuden omaa briljanttia osaamistaan vastaavaksi. Alttoviulukonserton lailla teos on rakkaudentunnustus, tällä kertaa tosin suruisen sijaan sävyltään unelmainen (sognando). Samoin kuin alttoviulukonsertossa, myös viulukonserton finaalissa avausosan teema palaa takaisin. Viulukonserttoa leimaa italialainen, Ravellossa imetty lämpö ja vilkkaus: avausosa on lyyrinen Andante tranquillo, scherzo on tarantella-tyyppinen Presto capriccioso alla napolitanaTrio (Canzonetta), ja Vivace-finaalissa on painopiste.

Sellokonsertto (1955-56/75) valmistui Gregor Piatigorskylle. Säveltäjä oli asunut vuodesta 1949 Ischialla, mikä kuuluu konsertossa pehmeytenä ja valoisuutena sekä eksoottisuutena, mikä syntyy vibrafonin, celestan, ksylofonin ja harpun käytöstä sekä jousten sul ponticello -tremoloista. Tällä kertaa finaali on muunnelmasarja Tema ed improvvisazioni. Musiikki on syntynyt onnellisen mietiskelevissä tunnelmissa.

Alttoviulukonsertto

Attoviulukonsertto (1928-29/36-37/61) kuuluu soittimen keskeiseen ohjelmistoon ja on säveltäjänsä kestävimpiä saavutuksia. Konsertossa on säilytetty alttoviulun runollinen sointi ja luonne draamasta tinkimättä. Teokseen liittyy salattu emotionaalinen, passionaariseen rakkauteen viittaava, lyyrisen melankolian tuntumaan vievä ohjelma. Soolo-osuutta leimaavat melodisen virtaavuuden ja arabeskisuuden lisäksi isot hypyt sekä epäsäännölliset ja synkopoivat rytmit. Ensiesityksen soitti Paul Hindemith 3.10.1929 säveltäjän toimiessa kapellimestarina. Walton revisoi teoksen 1961 vähentämällä puhaltimia ja lisäämällä harpun.

Päinvastoin kuin useimmiten, Waltonin konserton avausosa on maltillinen ja toinen osa nopea.

Toinen osa on toccatamainen scherzo, täynnä elämäniloa, ja Walton ilmeisesti seurasi tässä Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton mallia.

Fagotti avaa finaalin nousevien kvinttien aiheella ja marssirytmillä, ja alttoviulu yhtyy leikkiin pian.

Osassa koetaan fugaalinen huipennus pääteeman kvinttimotiivilla ja

ensiosan avauksen paluu pyöristää teoksen.

 

Kirjallisuus

Anderson, Robert 1993. Elgar (The Master Musicians Series). New York: Schirmer Books.

Bacharach, A. L. (toim.) 1946. British Music of Our Time. Pelican Books.

The Blackwell History of Music in Britain. The Romantic Age 1800–1914, toim. Nicholas Temperley 1988. Oxford: Basil Blackwell Ltd.

The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.

The Cambridge Companion to Elgar, toim. Daniel Grimley & Julian Ruhston 2004. Cambridge University Press.

The Cambridge Companion to Vaughan Williams, toim. Alain Frogley & Aidan J. Thomson 2013. Cambridge University Press.

Colles, H. C. 1942. Walford Davies: A Biography. London: Oxford University Press.

A Delius Companion, toim. Christopher Redwood 1980 [1976]. London: John Calder.

Dibble, Jeremy 1992. C. Hubert H. Parry. His Life and Music. Oxford: Clarendon Press.

Foreman, Lewis 2007 (3. p.). Bax: A Composer and His Time. Boydell.

Frederick Delius. Musik-Konzepte 141/142. Neue Folge, toim. Ulrich Tadday Juli 2008.

Fry, Helen 2008. Music & Men. The Life and Loves of Harriet Cohen. The History Press.

The Guinness Who’s Who of Film, Musicals & Musical Films, toim. Colin Larkin 1994. London: Guinness Publishing.

Heffer, Simon 2000. Vaughan Williams. London: PHOENIX.

Joseph Holbrooke. Composer, Critic, and Musical Patriot, toim. Paul Watt & Anne-Marie Forbes 2015. Lanham etc.: Rowman & Littlefield.

Kennedy, Michael 1989. Portrait of Walton.  Oxford. Clarendon Paperbacks.

Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.

Mellers, Wilfred 1989. Vaughan Williams and the Vision of Albion. London: Pimlico.

Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Vaughan Willims, toim. Alain Frogley & Aidan J. Thomson 2013. Cambridge University Press.

Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.

 

Takaisin ylös