Siirry sisältöön

Ruotsalaisia konserttosäveltäjiä
8.9.2020 / Murtomäki, Veijo

Ruotsalaissäveltäjiä

Ruotsilla on oma musiikinhistoriansa keskeytyksettä keskiajasta lähtien, joten säveltäjiä löytyy jokaiselta aikakaudelta. Musiikkisuhteet ulottuivat Ruotsissa viimeistään 1700-luvulta lähtien Saksaan, Italiaan ja Ranskaan.

Bernhard Henrik Crusell

Ruotsin tärkein konserttosäveltäjä 1800-luvun alkupuolella oli suomalaissyntyinen Bernhard Henrik Crusell (1775–1838), jonka kolme klarinettikonserttoa op. 1, 5 ja 11 (n. 1808–15), Concertante klarinetille, fagotille, käyrätorvelle ja orkesterille op. 3 (1808) sekä fagottikonsertiino (1829) kuuluvat ajan parhaaseen klarinettituotantoon Spohrin ja Weberin klarinettimusiikin ohella.

Crusellin konsertto opus 5 nro 2, f-molli (n. 1817) on saanut epiteetin ”Suuri”, ehkäpä vaativuutensa ja orkesterinsa puhallinryhmän täysimittaisuuden ansiosta. Sen pääteema oli säveltäjälle tärkeä, sillä Crusellin muotokuvassa (1820) hänellä on kädessään sen sisältävä nuotti. Seuraavassa avausosan soolo-osuuden alkua (siitä puuttuu 1. tahti sävelineen f2 & f-mollimurtosointu); pääteeman klarinettiesittely on toisella systeemillä:

 

 

Crusell käyttää saman teeman myös As-duuri-sivusävellajissa:

Toinen osa on yllättäen Des-duurissa – jotta klarinetisti saa soittaa Es-duurissa – , 9/8-tahtilajissa ja teemaa säestävät jousten pizzicatot luoden pastoraalitunnelmaa:

 

 

Finaalin on reipas rondo

ja klassikoiden luoman mallin mukaisesti f-molli kirkastuu lopuksi F-duuriksi.

Franz Berwald

Franz Berwald (1796–1868) oli musiikissaan täysin keskieurooppalaisen – pienin säveltäjille idiomaattisin lisin, minkä lisäksi hän toimi ortopedian ja terveysliikunnan aloilla; hänen sukunsa oli kotoisin Brandenburgin Neumarkista, Oderista itään. Berwald syntyi musiikkisukuun ja aloitti isänsä johdolla viisivuotiaana viulunsoiton, ja hän debytoi 9-vuotiaana sekä 1812 paikan hovikapellista ensiviulistina, jona hän toimi pääosin vuosina 1812–28. Berwald matkusteli mm. Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä ammentaakseen aineksia luomistyölleen; Berliinissä 1829 hän tutustui Mendelssohniin, ja myöhemmin 1840-luvulla hän asui pitkiä aikoja Pariisissa, Wienissä ja Salzburgissa. Ongelma kotimaassa oli, ettei hänelle löytynyt oikein virkoja, ja vasta 1864 hänet valittiin Kuninkaallisen musiikkiakatemian johtoon.

Tuotannon kokonaismäärä on 104 teosta. Kamarimusiikki oli Berwaldin ominta aluetta, mutta myös oopperoita valmistui puolisenkymmentä ja toinen mokoma jäi kesken. Orkesterimusiikkia valmistui viisi sinfoniaa, seitsemän alkusoittoa ja konsertoivia teoksia viisi: cis-molli-viulukonserton (1820) lisäksi konsertto kahdelle viululle (1817), teema muunnelmineen viululle ja orkesterille (1816), Konzertstück fagotille ja orkesterille (1827) sekä vihdoin D-duuri-pianokonsertto (1855). Tärkeimpiä vaikuttajahahmoja hänen musiikilleen olivat Beethoven, Cherubini, Mendelssohn ja Berlioz.

Berwaldin viulukonsertto on harvinaisessa cis-molli-sävellajissa, ja sen menestystä ovat heikentäneet väitetyt melodiikan puutteet, sillä esimerkiksi ensiosan pääteema on marssi.

Toisessa, yhä orkesterin esittämässä E-duuri-teemassa marssillisuus jatkuu, joskin myös lyyrinen prinsiippi ilmaantuu.

 

 

Viuluosuus alkaa sittenkin lyyrisesti cis-molli-pääsävellajissa:

Hitaan osan hymnimäistä, joskin verkkaista siciliano-karakteria on kehuttu.

Rondo-Allegretto alkaa e-mollissa, hauskan oikullisesti:

muuntuu E-duuriksi

päätyäkseen Es-duurin

kautta cis-molli-sävellajiin – Berwaldin pikku omituisuuksia tämäkin! Kyse konsertossa ei todellakaan ole mistään Spohrin tai Mendelssohnin kaltaisesta romantiikasta!

Konserttikappaleen fagotille ja orkesterille Berwald sävelsi 1827 yhtä aikaa, kun hän aloitti työskentelyn Gustav Vasa –oopperansa parissa – ooppera jäi tosin muiden tavoin valmistumatta. Fagottiosuus hersyy hyväntuulista basso buffo -huumoria isojen hyppyjen ja notkeiden kuvioiden ansiosta:

 

Berwaldin pianokonserton (1855) kohtalo on ollut surullinen: sitä ei esitetty hänen elinaikanaan, ja palkinto myöhemmin kilpailussa (1872) jäi saamatta, sillä postuumi palkitseminen ei ollut mahdollista sääntöjen mukaan. Niinpä teos sai odottaa ensiesitystään vuoteen 1904, jolloin säveltäjän lapsenlapsi Astrid soitti sen opiskelijakonsertissa. Konserton piano-osuuden runsautta moitiskeli juryn jäsen Julius Rietz, mutta nykystandardilla teos on kiitollista soitettavaa, jossa musiikillinen keksintä, pianistinen näyttävyys ja lyyrisyys ovat ihanteellisessa tasapainossa, joten kyse on Griegin konserton ohella Skandinavian 1800-luvun puolivälin upeimpia konserttoja.

Avausosan pianoaloitus on toki vaativa, muttei ylimitoitettu vaikkapa verrattuna Hummelin a-molli-pianokonserttoon:

Sivuteema on sitten verrattoman lyyrinen

Finaali on mutkaton mutta mainio:

Emil Sjögren

Emil Sjögren (1853–1918) oli urkuri, pianisti ja säveltäjä, jonka käsistä yllättäen lähti myös viisi viulusonaattia (1886–1915). Onkin yllättävää, ettei hän säveltänyt viulukonserttoa, muttei jostain syystä ei sopivaa tilaisuutta tullut sille, vaikka Sjögren vaimonsa kera vietti vuosia Pariisissa (1901–14) ja tutustui sellaisiin hienoihin viulisteihin kuin Jacques Thibaud ja George Enescu. Lähimmäksi konserttoa hän pääsi teoksessaan Morceau de Concert sur deux mélodies populaires suédoises op. 45 (1905). Thibaud’lle Sjögren sentään sävelsi Poèmen op. 40 (1903).

Konserttikappaleen ensimmäinen kansanlaulu on a-mollissa, tässä otettuna kappaleen koodasta:

Toinen kansanlaulu on A-duurissa oleva valssin/masurkan tapainen sävelmä.

Tor Aulin

Tor Aulin (1866–1914) syntyi Tukholmassa, jossa hän aloitti musiikinopiskelun 1875 jatkaakseen opintojaan Berliinissä (1884–86) Philipp Scharwenkan ja Emil Sauret’n johdolla. Hän perusti 1887 Aulin-kvartetin, joka esiintyi eri puolilla Eurooppaa 25 vuoden ajan sekä esitti mm. Beethovenin kaikki jousikvartetot (1900–01). Hän toimi konserttimestarina ja kapellimestarina Tukholman orkestereissa (1899–) sekä Göteborgin orkesterin johtajana (1909–11). Perä jälkeen valmistuivat viululle ja orkesterille Konzertstück op. 7 (1889), ”viulukonsertto 1”, sekä konsertot nro 2 op. 11 (1892) ja nro 3 (1896), jonka kantaesitti ranskalainen Henri Marteau (1874–1934) ja jolle Aulin omisti konserton; Marteau sai Ruotsin kansalaisuuden 1915.

Konserttikappaletta voi hyvin pitää myös konserttona, sillä se on moniteemainen ja -jaksoinen, jopa -osainen: nopeaan g-molli-vaiheeseen ja teemaan liittyy kaunis lyyrinen ja rauhallisempi B-duuri-teema:

ja keskivaiheilla on hitaan osan omainen Andantino-jakso As-duurissa,

jonka päättää alun kertaukseen vievä laaja ja näyttävä kadenssi (tässä sen jälkipuolisko):

Viulukonsertto nro 2

Toisen viulukonserton solistina toimi säveltäjä. Sen ensiosa on laulavan intohimoinen

Toinen osa hersyy pohjoismaista romantiikkaa – vähän samaan tapaan kuin Sibeliuksen kuuluisassa F-duuri-romanssissa:

Finaali on humoreskimainen tarantella, joka tuo toki mieleen Mendelssohnin ”Italialaisen” sinfonian finaalin, joskis Aulinilla osa kääntyy lopuksi A-duuriin, kun taas Mendelssohn säilyttää a-mollin loppuun saakka.

Viulukonsertto nro 3

Kolmas, c-molli-viulukonsertto on ollut sarjan suosikki, ja siinä näkyy Bruchin g-molli-konserton vaikutus. Marteau esitti konserttoa usein Saksassa ja muualla Euroopassa, joten se saavutti jalansijaa. Wilhelm Stenhammarin mukaan konsertto oli ”ehdottomasti parasta, mitä tässä maassa on tuotu päivänvaloon”. Ensiosa perustuu paljossa orkesterin ja solistiin dialogiin ja on paikoin, etenkin kertausjaksossa dramaattinen, mahtipontinenkin.

Toista osaa hallitsee idyllinen cantabile.

G-duurissa oleva finaali on loistava ja inspiroitunut, virtuoosinen ja sointitäyteläinen.

Brahms-kadenssi

Aulin sävelsi myös kadensseja kahteen Mozartin viulukonserttoon sekä Brahmsin konserttoon: etenkin Brahms-kadenssi (tässä sen alkupuoli) voisi kuulua ainakin pohjoismaisten viulistien soittolistalle!

Wilhelm Peterson-Berger

Wilhelm Peterson-Berger (1867–1942) syntyi Angermanlannissa Norlannissa, opiskeli ensin Uumajassa ja vuodesta 1886 Tukholmassa sekä Dresdenissä 1889–90. Hänet tunnetaan Suomessa lähinnä vannoutuneena ja pahamaineisena Sibelius-kriitikkona, mutta oli hän myös tuottelias säveltä, joka kirjoitti viisi oopperaa, kymmenkunta orkesteriteosta, suuren määrän soolo- ja kuorolauluja sekä pianokappaleita, osan sarjoina, viulu–piano-teoksia. Hän on jossain määrin Sibeliuksen rinnakkaishahmo, sillä molemmat sävelsivät pianomusiikkia romanttisina sarjoina ja lauluissaan he käyttivät jopa samoja tekstejä. Ruotsalaiskollega sävelsi tosin ”vain” viisi sinfoniaa (1889–1933). Ehkä Peterson-Bergerissä ei kuitenkaan ollut Sibeliuksen omintakeisuutta – mitä voi pitää toki halutessaan suomalaisena kotiinpäin vetona.

Peterson-Bergerillä on Sibeliuksen tapaan vain yksi viulukonsertto: fis-molli-konsertto (1915–28). Se on originelli, lähes resignoitunut teos. Kansanomaisesti värittynyttä teosta on pidetty ”pohjoismaisena Bruchina”. Melodiikka on velkaa säveltäjän oopperalle Arnljot (1909). Puccinin ”kiinalaista pentatoniikkaa” on myös löydetty konsertosta.

Avausosaa hallitsee soolokadenssi, joka johtaa kertausjaksoon.

Toinen osa on pohjoismainen romanssi. Finaalia on pidetty ”Rondona lappilaiseen tyyliin” ja se on muodoltaan vapaahko teemojen moninaisuudessaan. Julmien, Verdin Requiemin ”Dies irae” -iskujen tapaisen alun jälkeen

osaa vallitsee suorastaan villin alkukantainen ja tanssillinen ote – kyse on konserton jännittävimmästä osasta!

Wilhelm Stenhammar

Wilhelm Stenhammar

Wilhelm Stenhammar (1871–1927) oli ruotsalainen myöhäisromantikko, jonka laaja pianokonsertto nro 1, b, op. 1 (1893) liittyy neljine osineen sinfonisen konserton ja Brahmsin perinteeseen, ja Stenhammar esiintyikin 1892 Brahmsin B-duuri-konserton solistina. Stenhammarin konserttoa tervehdittiin Ruotsissa ensiluokkaisen säveltäjälahjakkuuden, jopa neron tuotteena, ja myöhemminkin konserttoa on pidetty maan musiikinhistorian eräänä merkkipaaluna. Vielä nykyäänkin teoksen rohkeus ja tuoreus hämmästyttävät. Musiikissa on vahva germaaninen sävytäydennettynä skandinaavisella romantiikalla.

Pianokonsertto nro 1

Teos alkaa laskevalla kaksisävelisellä motolla, kvarttihypyllä, jota jatkossa ryyditetään muhkeilla oktaavivyöryillä:

Ensimmäinen varsinainen teemakin sisältää tuon hypyn moninkertaisena:

Teoksesta löytyy ripaus Saint-Saënsia Vivacissimo-scherzossa.

Hidas osa alkaa lempeällä melodialla, jota

pianoa jatkaa samassa hengessä

soittaakseen pääaiheen vasta lopuksi riisuttuna versiona.

Finaali alkaa yllättävän kiihkottomasti ja pianossa ensiosan kvarttihypyn muunnoksella, toisella viivastolla alkuperäisellä puhtaalla kvartilla:

Pianokonsertto nro 2

Stenhammarin pianokonsertto nro 2, d, op. 23 (1904–07) edustaa musiikkikieleltään ja soinnutukseltaan uudempaa suuntausta: Richard Straussin ja Rahmaninovin vaikutuksen tunnistaa etenkin myöhempään syntyneestä finaalista. Konserton muotoratkaisu on peräisin Lisztiltä. Kyse on jatkuvasta kokonaisuudesta, vaikka neljä vaihetta voikin erottaa. Musiikki on kapriisimaista, monien teemojen ja karaktereiden kavalkadia, pianon ja orkesterin jatkuvaa vaihtelua ja kumpaisenkin pitkiä omia osuuksia. Piilevästä neliosaisuudesta huolimatta kokonaisuus tuottaa hieman mosaiikkimaisen vaikutelma.

Introduzionen jälkeen

seuraavat Scherzo,

Adagio ja

Finale.

Keskiosat liittyvät temaattisesti toisiinsa, ja päätösosa palauttaa aiempien osien teemoja.

Kurt Atterberg

Kurt Atterberg (1887–1974) oli 1900-alkupuolen keskeisiä ruotsalaissäveltäjiä, jonka konsertoiva tuotantokin on runsaahko. Siihen lukeutuvat Rapsodia pianolle ja orkesterille op. 1 (1909), viulu-, sello-, käyrätorvi- ja pianokonsertot (1913, 1922, 1926, 1935) sekä kaksoiskonsertto viululle ja sellolle tai alttoviululle op. 57 (1959–60). Saksalainen ja ruotsalainen romantiikka (Brahms, Alfvén) lähtökohtinaan Atterberg kulki kohden impressionismia ja modernimpaa sävelimaisua. Sinfonioita Atterberg sävelsi peräti yhdeksän (1909–56). Hänen musiikkinsa on ollut pitkään hieman unohduksissa sota-aikaisen natsiyhteistyön vuoksi.

Melodisesti painottuneen viulukonserton avausosa rakentuu useille vaihtuville tempoille: Moderato, Agitato, Pesante, Agitato, Pesante, Tranquillo, Largamente, Tranquillo, Agitato, Pesante, Agitato, Tranquillo, Agitato, Allegro molto – eli lähes tempolliseen symmetriaan osan keskivaiheen suhteen. Musiikista löytyy lievää orientalismia ja muistuma Rimski-Korsakovin Sheherazadesta.

Kadenssi kuullaan ensiosan loppupuolella:

Toinen osa on rauhoittava suvanto.

Laaja finaali on rohkeissa eleissään ja pienessä rämäpäisyydessään konserton kenties kiinnostavinta musiikkia.

Takaisin ylös