Siirry sisältöön

Konserttoja Balkanilta ja Baltiasta
24.9.2020 (Päivitetty 27.9.2020) / Murtomäki, Veijo

Romanialaissäveltäjiä

Maan ongelmana olivat valtiollisen ja kulttuurin elämän vaikeudet, joskin folkloristinen nationalismi kukoistivat jo 1800-luvun jälkipuoliskolla Moldavian ja Valakian alueilla, minkä lisäksi bysanttilaisella orientalismilla ja turkkilaisuudella oli oma vaikutuksensa. Transsilvaniassa vaikuttivat aika ajoin saksalaiset ja itävaltalaiset hovimuusikot. Siirtyminen kreikkalais-orientaalisesta länsimaisuuteen tapahtui vähitellen, ensin kirjallisuudessa, vähitellen myös musiikissa, kun nuoret lahjakkuudet hakeutuivat keski-Euroopan suurkaupunkeihin.

Romaniaa edustaa melko tuntemattomaksi jääneen kansallisen koulun ohella parhaiten kosmopoliittinen, puoleksi pariisilainen säveltäjä George Enescu, jonka ranskalaistunut nimi on saanut muodon Georges Enesco. Häntä ennen löytyy muutama nimi: Dimitric Georgescu Kiriac (1866–1928), joka loi kansallista musiikkia folkloresta ja liturgisesta lähteistöstä, sekä Alfonso Castaldi (1874–1942), Romaniaan asettunut italialaissäveltäjä, joka toi maahan sinfonisen kulttuurin Wagnerin ja Straussin musiikin inspiroimana ja josta tuli Bukarestin konservatorion ensimmäinen sävellysprofessori (1905)..

George Enescu

George Enescu (1881–1955) oli Romanian etevin 1900-luvun vaihteen ja alkupuoliskon säveltäjä, jonka musiikissa folklorismi ja ajan moderni sävelilmaisu yhdistyvät älykkäällä ja sensitiivisellä tavalla. Ollakseen loistava viulisti on yllättävää, ettei hänen omalle soittimelleen syntynyt konserttoa, kamarimusiikkia sitäkin enemmän ja myös orkesteriteoksia: Poème roumain, sinfoninen sarja orkesterille op. 1 (1897); Suite nro 1, C, op. 9 (1903); Kaksi Romanialaista rapsodiaa op. 11, nro 1, A, (1901) ja nro 2, D, (1902); orkesterisarjat nro 2 op. 20, C (1915) ja nro 3  op. 27, D, ”Villageoise” (”Maalainen”, 1937–38); sinfonia nro 1, op. 13, Es (1905), sinfonia nro 2 op. 17, A (1912–14), sinfonia nro 3 op. 21 kuoron kera (1918–21); Vox Maris, sinfoninen runo tenorille, 3-ääniselle kuorolle ja orkesterille op. 31 (1954); Kamarisinfonia 12 soittimille E op. 33 (1954).

Ainoa Enescun konsertoiva teos on varhainen Symphonie concertante h, op. 8 (1901) sellolle ja orkesterille. Se on kaksiosainen, piilotetusti neliosainen teos. Kenties perinteisen kolmen täyden osan puuttuminen saivat Enescun olemaan nimeämättä teosta konsertoksi. Johdantoa seuraa teoksessa kaksi sonaattimuotoista osaa: Assez lent–Majestueux. Ensiosa edustaa tosiaan hidastempoista laulullisuutta,

joskin Assez lent -osan sisällä on kahdesti vilkkaampi ja näyttävämpi En peu plus animé -jakso H-duurissa ennen

Majestueux-osaan siirtymistä

jossa sielläkin solisti ottaa aluksi rauhallisesti, vaikka tempo on huomattavasti nopeutunut eli kaksinkertaistanut, puolinuotti = 66, avausosan päätemposta 1/4-nuotti = 52.

Päätöksessä rauhaisampi karakteri palaa, jotta saadaan menevä lopetus: Mouvt trés calme–Animato–Plus vite.

 

Dinu Lipatti

Dinu Lipatti (1917–50) syntyi musikaaliseen perheeseen Bukarestissa. Wienin kansainvälisen pianokilpailun toinen sija (1933) vei hänet opiskelemaan Pariisissa Alfred Cortot’n, Nadia Boulangerin, Paul Dukas’n, Stravinskyn ja Charles Münchin johdolla. Hänestä tuli 1944 Geneven konservatorion pianonsoiton professori, ja hän kuoli siellä imusolmukesyöpään.

Lipatti oli 1900-luvun hienoimpia pianisteja erityisesti Mozartin ja Chopinin tulkitsijana, mutta hän ehti levyttämään myös Bachin, Schumannin, Lisztin, Griegin, Ravelin ja Enescun musiikkia. Harvoin muistetaan, että Lipatti ehti säveltää 15 teosta: sinfonisen sarjan Les Tziganes (1934) sekä kolme konsertoivaa kappaletta, Concertino im klassischen Stil op. 3 (1936), Symphonie concertanten kahdelle pianolle ja orkesterille (1938) ja Danses roumaines kahdelle pianolle (1943) tai pianolle ja orkesterille (1945).

Konsertiino klassiseen tyyliin on paljossa hommage Bachille (Jesu bleibet meine Freude ja Italialainen konsertto) eli barokin ”klassikolle” teoksen 1. ja 2. osassa, kun taas 3. osa viittaa Prokofjevin Klassisen sinfoniaan ja 4. osa on Haydn-henkinen.

Romanialaiset tanssit tuovat rytmiikassaan mieleen Bartókin. Ensimmäisessä tanssissa 7/8-tahtilaji tuo musiikkiin mainion tunnelman,

jota vahvistaa lähes polytonaalinen kromatiikka:

Toinen osa muistuttaa lievästi Bartókin ”Yömusiikkia”:

Kolmatta osaa leimaa luonnollisesti tanssirytmisyys

joka yltää mainiosti huipentavaan liike-energiaan:

Bulgarialaissäveltäjiä

Bulgarian länsimaisittain ammattimainen musiikkielämä käynnistyi 1900-luvun taitteessa, ensin laulu- ja oopperamusiikilla. Ensimmäinen säveltäjä ja myös oopperan tekijä oli E. Manolov (1860–1902). Seuraavaksi saatiin myös orkesterimusiikkia, ja tärkein nimi oli Dobri Hristov (1875–1941). Ensimmäisen bulgarialaisen sinfonian (1912) sävelsi Nikola Atanassov (1886–1969). Sotien välillä kymmenisen säveltäjää sai koulutuksensa maineikkaissa oppilaitoksissa Pariisissa, Berliinissä, Leipzigissa, Dresdenissä jne. He loivat ”Bulgarian kansallisen tyylin” oman folklorensa ja keskieurooppalaisten vaikutteiden synteesinä.

Pantšo Vladigerov

Pantšo Vladigerov (1899–1978) kuuluu harvoihin yleisemmin tunnettuihin bulgarialaissäveltäjiin ja on kenties maansa vaikutusvaltaisin säveltäjänimi. Hän syntyi Zürichissä, mutta eli Bulgariassa; äiti oli Venäjän juutalainen. Hän opiskeli sävellystä ensin Sofiassa Dobri Hristovin johdolla, sitten Berliinissä Paul Juonin, Friedrich Gernsheimin ja Georg Schumannin opastuksessa. Dmitri Šostakovitš kehui yli kaiken Vladigerovin sinfoniaa ”Juutalainen runoelma” op. 47 (1951), joka perustui hänen isoisänsä laulamiin juutalaissävelmiin: ”Moista sävellystä ei synny kuin kerran sadassa vuodessa.” Opintojen jälkeen hän toimi Berliinin Saksalaisen teatterin johtajana, kunnes palasi Sofiaan (1932) professoriksi.

Hän sävelsi baletin ja lähes 20 orkesteriteoksen, joukossa kolme sinfoniaa, lisäksi viisi pianokonserttoa (1918–63), kaksi viulukonserttoa (1921, 1968), kamari-, viulu- ja pianomusiikkia sekä teki runsaasti sovituksia. Hänen tunnetuin sävellyksensä on Bulgarialainen rapsodia viululle ja pianolle/orkesterille op. 16 (1922/28). Monet tunnetut muusikot ovat soittaneet hänen musiikkiaan, mm. Alexis Weissenberg, David Oistrah, Emil Gilels, Ivan Drenikov ja Marc-André Hamelin.

Viulukonsertto nro 1

Viulukonsertto nro 1 op. 11 (1920–21) sai ensiesityksen Fritz Reinerin johtaessa Berliinin filharmonikoita ja Gustav Havermannin soittaessa solistina. Saavuttamansa suosion ansiosta säveltäjä pääsi Wienin Universal Editionin kustannettavaksi, ja konserttoa soitettiin keski-Euroopan keskuksissa. Periaattessa kolmiosainen konsertto virtaa niin sulavasti teemasta ja tilanteesta toiseen, että teos vaikuttaa yksiosaiselta. Teoksen orkestrointi on mestarillinen ja soolo-osuus kielii instrumentin loistavasta hallinnasta.

Konserttoa voisi pitää eräänlaisen superromantiikan ilmauksena ripauksella impressionismia, eksressionismia ja folklorismia. Kun konsertto käynnistyy, selviää välittömästi, että enää ei olla keskellä romantiikkaa:

Soolo saapuu kadenssinomaisesti ja räjäyttää tapahtumat jännittävälle liikeradalle:

Sibeliuksen viulukonserttoa on kuulevinaan paikoin:

 

Musiikki malttaa välillä tasaantua f-molli-pääsävellajin sisälläkin:

 

As-duuri-sivuteemassa sykkii muistuma Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan toisesta näytöksestä: ”O, senk’ hernieder”

Toinen osa unelmaisine melodioineen muodostaa tarpeellisen vastapainon avausosan ”kiivaudelle” (Heftig):

Finaalista löytyy sittenkin jännittävästi käsiteltyä kansanmusiikillisuutta. Kaikkiaan tämä on mestariteos, joka avasi uuden aikakauden viulukonserton historiassa!

 

Serbialaissäveltäjiä

1800-luvun vaihteessa serbit ryhtyivät luomaan uutta eurooppalaisesta nationalismista ammentavaa omaa liikettään Turkkia ja Ottomanien imperiumia vastaan, mutta ottomaanien ja Habsburgien valtakuntien romahdettua varsinainen itsenäisyys oli mahdollinen. Serbian musiikki kehittyi 1800-luvun puolivälistä eteenpäin romantiikan eri vaiheiden mukaisesti. Ensivaiheessa kerättiin ja sovitettiin kansanlauluja, kirkkolauluja sekä sävellettiin laulunäytelmiä, etenkin kun Kansallisteatteri perustettiin (1868). Tästä vaiheesta voi mainita nimet Davorin Jenko (1835–1914) ja Stevan Mokranjac (1856–1914). Petar Konjović (1883–1970) sävelsi ensimmäisen serbialaissinfonian (1907).

Petar Stojanović

Petar Stojanović (1877–1957) (kuva vasemmalla) syntyi Budapestissä, jossa hän opiskeli Hubayn johdolla viulunsoittoa, sitten Wienissä sävellystä Robert Fuchsin ja Richard Heubergerin opastuksessa. Hänestä tuli viulunsoiton professori Belgradiin (1925), jossa hän eli kuolemaansa saakka. Oopperoiden, kamarimusiikin ja muutaman orkesteriteoksen lisäksi hän sävelsi peräti seitsemän viulukonserttoa (1904–), kaksi alttoviulukonserttoa, yhden konserton sellolle, huilulle, käyrätorvelle ja alttosaksofonille sekä kaksoiskonserton viululle, pianolle ja orkesterille op. 110, A (1950). Viides viulukonsertto (1944) nojaa yhä romanttiseen idiomiin.

Ivan Zajc, kroaatti

Ivan Zajc (1832–1914) oli kroatialaissyntyinen säveltäjä, jonka perhe tuli Bratislaviasta, Slovakiasta. Hän opiskeli Milanossa (1850–55) ja palattuuaan Zagrebiin (1870) hän hallitsi maansa musiikkielämää yli 40 vuoden ajan. Tuotanto painottuu oopperaan, joita valmistui 21 ja joista tunnetuin lienee Nikola Šubić Zrinski op. 403 (1876). Hän sävelsi myös c-molli-sinfonian op. 394 (1870).

Virolaissäveltäjiä

Virolaisen romanttisen taidemusiikin aika alkoi 1800-luvun lopuilla ja 1900-luvun vaihteessa. Eesti eli Viro on kuulunut keskiajalta lähtien vuoroin Saksan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän hallitsemiin alueisiin, joten sen itsenäisyys valtiona käsittää vain maailmansotien välisen ajan sekä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen kauden. Niinpä siitä ei voi puhua maana kuin 1800-luvun romantiikan synnyttämän, kieli-identiteettiin perustuvan nationalismin hengessä. Monet maan varhaisvaiheen säveltäjät saivat koulutuksensa Pietarin tai Moskovan konservatorioissa ja edustavat tyylillisesti venäläisvaikutteista myöhäisromantiikkaa. Heitä ovat mm. Rudolf Tobias, Artur Kapp, Mihkel Lüdig, Mart Saar, Juhan Aavik ja Artur Lemba.

A.  ja E. Kapp, Aavik

Artur Kapp (1878–1952; kuva ylinnä), Kapp-dynastian isä sävelsi klassis-romanttisessa traditiossa isoja vokaaliteoksia ja orkesterimusiikkia, mm. viisi sinfoniaa (1924-1951), ja myös konserttoja: konsertot nro 1 ja 2 uruille ja orkesterille (1934, 1946), konserttirapsodia pianolle ja orkesterille (1943), kaksoiskonserton käyrätorvelle, klarinetille ja uruille (1945) sekä sellokonserton (1946).

Juhan Aavik (1884–1982; kuva keskellä) oli Pietarissa opiskellut virilaisen musiikin voimamies: hän johti Tarton Vanemuine-teatteria (1911–23) ja Tallinnan Estonia-teatteria (1925–33) ja toimi opettajana molempien kaupunkien korkeimmissa oppilaitoksissa. Hän muutti monen muun virolaisen tavoin 1944 Ruotsiin pakoon bolsevikkimiehitystä. Laaja tuotanto käsittää oopperoita, kaksi sinfoniaa ja useita konserttoja: pianokonserton (1943), viulukonserton (1945), sellokonserton (1949) ja kontrabassokonserton (1950).

Eugen Kapp (1908–96; kuva toiseksi alimmaisena), oli Artur Kappin poika, joka toimi Tallinnan konservatorion musiikinteorian lehtorina (1935–), professorin (1947–) ja rehtorina (1952–65); hän oli myös Viron säveltäjäliiton puheenjohtaja (1944–66). Orkesteri- ja kamariteosten (mm. kolme sinfoniaa9 sekä oopperoiden ja balettien (Kalevipoeg, 1947) lisäksi hän sävelsi konsertiinon huilulle ja kamariorkesterille (1965), pianokonserton (1970), konsertiinon viululle ja orkesterille (1973) sekä konserton huilulle ja kamariorkesterille (1975).

Artur Lemba

Artur Lemba (1885–1963; kuva alimmaisena) oli Pietarissa 1908 asti opiskellut pianistisäveltäjä, joka toimi opettajana Pietarin konservatoriossa (–1920), sitten Helsingin konservatoriossa (1920–21) ja lopulta Tallinnan konservatorion pianoluokan professorina (1922–). Hän sävelsi ensimmäisen virolaissinfonian cis-molli (1908), sinfonia nro 2 on vuodelta 1923. Tunnetuksi Lemba on tullut ennen kaikkea viiden pianokonserton (1905–60) säveltäjänä.

Pianokonsertto nro 1

Pianokonsertto nro 1, G (1905/10) toi hänelle suurimman menestyksen. Siinä Glazunov-sävyt ovat eniten tuntuvilla. Se on kolmiosainen, joskin ensiosa jakaantuu lukuisiin tempovaiheisiin. Kiintoisa on tieto, että konserton ensiesityksessä Pietarissa 1908 osana Lemban tutkintojuhlallisuuksia nuori Sergei Prokofjev oli läsnä – toimien lyömäsoittimena, minkä vuoksi spekulaatiot Lemban vaikutuksesta Prokofjeviin ei ole täysin tuulesta temmattu, ainakaan tämä oman ensimmäisen pianokonserton suhteen.

Romanttisen avausosan päätempo on Allegro moderato: lyhyen orkesterijohdannon

 

jälkeen piano tarttuu pääteemaan hieman munnellussa asussa.

Hidas osa näyttää Lemban Chopinistä ja hänestä polveutuvat venäläisromantiikan romanssimaisen haikeuden, joka kohoaa myöhemmin vaikuttavaksi kymeksi:

Finaali on rondo, jossa puolestaan Borodinin ja Polovetsilaistanssien vaikutuksen voi havaita, Beethovenin VII sinfonian 6/8-pisteellisen rytmin ohessa:

piano esittää murtosointujen säestyksellä osan pääteeman:

Heino Eller

Heino Eller (1887–1970) syntyi Tartossa, jossa hän Pietarin-opintojen (1907–20) jälkeen toimi Musiikin ylikoulun opettajana ja myöhemmin Tallinnan konservatorion professorina (1940–). Hän kasvattikin kaksi sukupolvea virolaissäveltäjiä ensin ns. ”Tarton sävellyskoulun” perustajana, sitten Tallinnassa toisen sukupolven, mm. Lepo Sumeran (1950–2000) ja Arvo Pärtin (1935–), joten nimitys ”modernin virolaismusiikin isä” on täysin oikeutettu.

Hän sävelsi myös kamari- ja pianomusiikkia: edellinen käsittää miltei 50 sävellystä, mm. viisi jousikvartettoa; pianotuotanto sisältää noin 200 teosta, joukossa neljä pianosonaattia. Orkesteri saattoi olla silti Ellerin omin instrumentti, vaikka teoksia valmistuikin ”vain” noin 40 teosta: uran kannalta keskeisiä sinfonisia runoja, kolme sinfoniaa ja muita teoksia. Omalle instrumentilleen viululle valmistui yllättävää kyllä vain kaksi teosta: fantasia viululle ja orkesterille (1916) opiskeluaikana sekä vihdoin viulukonsertto (1933). Viulukonsertto on hieno teos lyyristen, tanssillisten ja virtuoosielementtien tasapainossaan. Yksiosainen konsertto sisältää lukuisia tempoiltaan ja karaktereiltaan erilaisia vaiheita; tässä pienen orkesterijohdannon jälkeistä kadenssia ja ensimmäisen viulumelodian esittelyn alkua:

Eduard Tubin

Eduard Tubin (1905–) lienee vuodesta 1944 asuneena ”kahden maan säveltäjänä” Viron historian merkittävin säveltäjä. Hän opiskeli Tartossa Heino Ellerin johdolla ja kävi myös Zoltán Kodályn opissa Budapestissä 1938. Hän toimi Tarton Vanemuine-teatterin johtajana (1930–44), vaikka johti myös Tallinnassa. Hän oli tuottelias säveltäjä, joka kirjoitti kaksi merkittävää oopperaa Barbara von Tisenhusen (1968) ja Reigin pappi (1971), molemmat Aino Kallaksen kertomusten pohjalta; baletti Kratt (”Peikko”, 1940) kuuluu myös hänen virolaisaiheisiin pääteoksiinsa. Hänen pianomusiikkinsa, mm. 14 preludia ja kaksi pianosonaattia, joista nro 2 on lisänimeltään ”Northern Lights” (1950), ovat keskeistä virolaisohjelmistoa.

Keskeisintä Tubin tuotannossa ovat 10 sinfoniaa (1934–73) ja 11. keskeneräinen sinfonia, joissa on myös kansallista ja ohjelmallista sisältöä. Konserttoja Tubin kirjoitti muutamia: kaksi viulukonserttoa (1942, 1945), pianokonsertto (1945), kontrabassokonsertto (1948) sekä varsin harvinainen balalaikkakonsertto (1964). Ruotsalainen Gehrmans Musikförlag on julkaisemassa Tubinin teosten koottua laitosta.

Latvialaissäveltäjiä

Baltian maista etenkin nykyiset Latvia ja Liettua ovat kuuluneet historian aikana niin monen suuremman valtion alueelle, että on vaikea aina päättää, kuka heistä edustaa myöhemmässä mielessä kansallista latvialaisuutta tai liettualaisuutta. 1800-luvun jälkipuolella ilmaantuvat ensimmäiset romanttista nationalismia edustavat latvialaissäveltäjät saivat koulutuksensa enimmäkseen Pietarissa Jāzeps Vītols, Jāzeps Mediņš (1877–1947) ja Alfrēds Kalniņš (1879–1951). Jälki-wagnerilaisuuttaa edustivat Jānis Mediņš (1890–1966) ja Jānis Kalniņš (1904–2000), impressionismia Jānis Zālītis (1884–1943) ja Jānis Ķepītis (1908–1989).

Nicolai von Wilm

Nicolai von Wilm (1834–1911) syntyi Riikassa ja kuoli  Wiesbadenissa. Hän opiskeli Leipzigissa 1851–56 ja toimi Riikan kaupunginteatterin toisena kapellimestarina (1857–60). Seuraavaksi hän oli opettajana Pietarin Nikolai-instituutissa (1860–), kunnes hän meni 1873 Saksaan, ensin Dresdeniin ja loppuiäksi Wiesbadeniin (1875–). Hän sävelsi yli 250 teosta: 2–4-kätisiä pianokappaleita, lauluja ja suuren määrän kamarimusiikkia sekä konserttikappaleen op. 122 harpulle ja orkesterille (1894).

Konserttikappale on kolmiosainen. Orkesteri/piano-johdannon jälkeen

 

solisti tarttuu samaan aiheeseen

Hidas osa tarjoaa kaunista melodiikkaa

Allegro moderato -tempoisessa finaalissa solisti ottaa jälleen ensiosan pääaiheen esille.

 

Jāzeps Vītols

Jāzeps Vītols (1863–1948) tunnettiin aiemmin nimellä Joseph Wihtol. Hän syntyi Wolmarissa ja opiskeli Pietarissa Rimski-Korsakovin johdolla. Hän pääsi opintojen jälkeen konservatorion opettajaksi (1886) ja sävellysprofessoriksi (1901–) tunnetuimpina oppilainenn Mjaskovski ja Prokofjev. Hänestä tuli 1918 Riikan kansallisoopperan johtaja, perusti 1919 konservatorion ja toimi 1944 asti sen johtajana ja sävellysprofessorina. Hän pakeni 1944 Saksaan ja kuoli Lyypekissä.

Vītols on Latvian kansallisen musiikkikoulun perustaja ja kansallisromantiikan edustaja. Musiikissa kuuluu Rimski-Korsakovin ja Glazunovin vaikutus, minkä lisäksi hän käytti maansa folklorea, latvialaisia dainas-nimisiä kansanlauluja. Hän kirjoitti ja sovitti sadoittain lauluja, kamari- ja pianomusiikkia, etenkin tärkeän b-molli-sonaatin op. 1 (1886), sekä merkittäviä sinfonisia teoksia, kuten sinfonian e-molli (1888), sinfonisia runoja sekä Rapsodian liettualaisista kansanlauluista op. 39 (1909) ja Fantasian latvialaisista kansanlauluista viululle ja orkesterille op. 42 (1908–10), jota voi pitää konserttona kolmiosaisuutensa vuoksi. Seuraavassa opuksen 39 kansikuva:

 

Liettualaissäveltäjiä ja -muusikoita

Liettuassa sävellettiin 1500–1600-luvuilla alankomaalaisten mallien pohjalta kirkkopolyfoniaa. Ammattimaisen kansallisen sävellystyylin loivat 1800-luvun lopulta lähtien säveltäjät Česlovas Sasnauskas (1867–1916), Juozas Naujalis (1869–1934), Mikas Petrauskas (1873–1937) ja ennen kaikkea M. K. Čiurlionis (1875–1911)

Liettuaan voidaan sovittaa uudemmalla ajalla muutama siellä syntynyt tai siellä vuosia viettänyt säveltäjä tai muusikko. Näitä ovat puolalainen, mutta Liettuan ja ruhtinas Aleksanteri I:n Suurrahastonhoitajana toiminut Michał Kleofas Ogiński (1765–1833), Liettuassa syntynyt, 1898 Amerikkaan muuttanut säveltäjä Arnold Volpe (1869–1940) sekä Vilnassa syntynyt, jo teini-ikäisenä Amerikkaan muuttanut mestariviulisti Jascha Heifetz (1901–1987).

 

Lähteet ja kirjallisuutta

Art Music in the Balkans, toim. Sokol Shupo 2004. Albania: ASMUS.

Biographical Dictionary of Balkan Composers, toim. Sokol Shupo 2005. Albania: ASMUS.

Dobszay, László 1993 [1984]. Abriss der ungarischen Musikgeschichte. Budapest: Corvina.

Eesti Muusikalugu Kunstmuusika 2007. Talmar & Põhi kirjastus.

Erhardt, Ludwik 1975. Music in Poland. Warsaw: Interpress Publishers.

Olt, Harry 1980. Estonian Music. Tallinn: Perioodika.

Puderbaugh, David John 2006. ”My Fatherland is my love”: national identity and creativity and the pivotal 1947 Soviet Estonian national song festival, Ph.D. thesis in the Graduate College of The University of Iowa.

Rumessen, Vardo 2003. The Works of Eduard Tubin. Thematic-Bibliographical Catalogue of Works ETW. Tallin & Stockholma: Internationa Eduard Tubin Society, Gehrmans Musikförlag.

Rumessen Vardo 2005. Eduard Tubin ja tema aeg/Eduard Tubin and His Time. Tallinn: Eesti teatri- ja muusikamuuseum/Estonian Theatre and Music Musem.

Urban Music in the Balkans (Papers of the International Symposium Tirana, September 28–October 01, 2006), toim. Sokol Shupo 2004. ASMUS.

 

Takaisin ylös