Siirry sisältöön

Konsertto Italiassa, Espanjassa ja angloamerikkalaisissa maissa
28.9.2006 (Päivitetty 26.9.2020) / Murtomäki, Veijo

Iberialaissäveltäjiä

Espanjan ja Portugalin musiikilla on komea menneisyys: Iberian niemimaa on osallistunut eurooppalaiseen musiikkikulttuuriin täysvaltaisena jäsenenä jo keskiajalta lähtien. Jos musiikkielämä oli 1700-luvulla monilta pääosin italialaisten tuontisäveltäjien varassa – omiakaan ei tosin puuttunut – , 1800-luvulla etenkin Espanjassa koettiin voimakas kansalliseen kulttuuriin (mustalais- ja arabialaisperäinen laulu- ja tanssikulttuuri sekä eri maakuntien erityispiirteet) perustuva nousu.

Espanjalais-romanttisen musiikkikulttuurin lähtökohtahahmona oli säveltäjämusikologi Felipe Pedrell (1841-1922), jonka huomattavimmat oppilaat olivat Isaac Albéniz, Enrique Granados (1867-1916) ja Manuel de Falla. Granados ei säveltänyt pianolle konsertoivaa teosta, mutta hänen kollegansa sen sijaan muutaman erikoisen sävellyksen pianolle ja orkesterille.

Isaac Albeniz (1860-1909) oli hieno pianisti, jonka tuotannon pääosa on soolopianomusiikkia. Silti hän sävelsi pianolle ja orkesterillekin pari teosta, joita tosin kuulee harvoin: Rapsodia española (1887) sekä pianokonsertto nro 1, a, op. 78 (n. 1887), alaotsakkeeltaan Concierto fantastico. Toinen pianokonsertto Es (1892) jäi keskeneräiseksi. A-molli-pianokonsertto on nuoruuden työksi hallittu ja karaktereiltaan monipuolinen: avausosa on sonaattimuotoinen Allegro ma non troppo näyttävän loppu-Preston kera. Keskiosa Reverie et scherzo (Unelma ja scherzo) yhdistää myöhäisromanttisille konsertoille tyypillisesti hitaan osan ja scherzon karakterit, tosin niin, että eri muotovaiheet on asetettu vain peräkkäin. Keskiosan h-molli jatkuu myös Allegro-finaalin avauksessa, jossa palaa ensimmäisen osan avaava oktaaviaihe; tosin osan pääteemaksi osoittautuu A-duurissa esittäytyvä teema, joka hallitsee finaalia. Chopin, Liszt ja Grieg ovat teoksen kummeja.

Manuel de Falla (1876-1946) sai Albenizin tavoin ratkaisevat vaikutteensa musiikilleen Pariisissa, jossa hän ystävystyi Debussyn, Dukas’n ja Ravelin kanssa. Falla loi oman synteesin espanjalaisesta perinnöstään sekä ranskalaisesta impressionismista ja neoklassismista. Kulttuurien yhdistymisen havaitsee parhaiten hänen suurenmoisen huumaavassa teoksessaan Noches en los jardines de España (Öitä Espanjan puutarhoissa, 1909-15), jonka alaotsake kuuluu Impressions symphoniques pour piano et orchestre. Sen osat ovat En el Generalife (Generalifessä eli maurihallitsijoiden kesäpalatsissa), Danza lejona (Etäinen tanssi) ja En los jardines de la Sierra de Córdoba (Córdoban-vuoriston puutarhoissa). Pianolla on teoksessa vaativa obligato-rooli. Konsertto cembalolle ja kamariyhtyeelle (1923-26) osallistuu ajan muodikkaaseen uusbarokkiliikkeeseen.

Joaquin Rodrigo (1901-99) on suosituissa konsertoissaan uusromantikko ja neobarokkinen monien kertaustyylien hyödyntäjä, etenkin Espanjan renessanssin sekä barokin muotojen ja sävelkielenkin elvyttäjä. Täysosumaksi osoittautui kitaralle sävelletty Concierto de Aranjuez (1939), jolle jatkoksi syntyivät Fantasia para un gentilhombre (Fantasia hovimiehelle, 1954), Concierto madrigal kahdelle kitaralle (1966), Concierto andaluz peräti neljälle kitaralle (1967) ja vielä soolokitarakonsertto Concierto para una fiesta (1982). Mukavat käyttökonsertot Rodrigo sävelsi myös pianolle (Concierto heroico, 1942), viululle (Concierto de estío, Suvikonsertto, 1943), sellolle (Concerto in modo galante, Galanttityylinen konsertto, 1949 sekä Concierto como un divertimento, Konsertto divertimenton tapaan, 1981), harpulle (Concierto seranata, 1952) ja huilulle (Concierto pastoral, 1977).

José Vianna da Motta (1868-1948) oli portugalilaissäveltäjä, joka opiskeli mm. Lisztin luokalla ja Bülowin johdolla sekä esiintyi mm. Sarasaten, Ysaÿen ja Casalsin pianistina ja Busonin kanssa kahden pianistin konserteissa. Mottan kuuluisin teos on sinfonia À Pátria (Isänmaalle, 1895). Kaksiosaisessa pianokonsertossa A (1886-87) voi kuulla tyylisekoituksen saksalaisuutta ja portugalilaisuutta. Fantasia Dramática (1893) on kolmiosainen konserttomainen teos, jossa voi havaita Lisztin ja Wagnerin vaikutuksen. Kahteen portugalilaiseen kansanlauluun perustuva Ballada op. 16 (1905) soolopianolle on Griegistä ammentava teos; Mottaa kutsuttiinkin “Portugalin Griegiksi”.

Italialaissäveltäjiä

Italian musiikkielämä keskittyi 1800-luvulla oopperan ympärille, ja vain harvat vokaalisäveltäjistä kirjoittivat soitinmusiikkia: muutamia pieniä konserttoja, sonaatteja ja kamariteoksia voi löytää, vuosisadan loppua lähestyttäessä myös sinfonioita ja täysimittaisia konserttoja.

Vuosisadan alkupuolella Gaetano Donizetti (1797-1848) sävelsi konsertiinoja ja konserttoja englannintorvelle, huilulle, klarinetille sekä kaksoiskonserton viululle ja sellolle. Viulisti Antonio Bazzini (1818-97) sävelsi neljä viulukonserttoa ja muita konsertoivia viuluteoksia (1843-65). Sellisti Alfredo Piattilta (1822-1901) löytyy hänen omalle soittimelleen concertino (1863) sekä kaksi konserttoa (julk. 1874, 1877).

Amilcare Ponchielli (1834–1886): konsertto op. 155 eufoniumille (1872), trumpetille ja orkesterille op. 123 (1866), op. 198 (1867), Gran Capriccio op. 80 oboelle javorkesterille.

Giovanni Sgambati (1841-1914) oli Lisztin piano-oppilas, A. Rubinsteinin tuttava ja Wagnerin ihailija, jonka ansiota oli Italian soitinmusiikin nousu oopperan rinnalle. Piano- ja kamarimusiikin lisäksi hän sävelsi orkesterille alkusoittoja sekä kaksi sinfoniaa. Hänen ainoa konsertoiva teoksensa on g-molli-pianokonsertto op. 10 (1878-80).

Giuseppe Martucci (1856-1909) oli Italian 1800-luvun jälkipuolen merkittävin soitinsäveltäjä, joka ei omistautunut lainkaan oopperalle. Kahden sinfonian ja muiden orkesteriteosten ohella häneltä syntyi kaksi pianokonserttoa, jotka ovat harvinaisuuksia. D-molli-konsertto op. 40 (1878); B-molli-pianokonsertto op. 66 (1885) on laaja, täysipainoinen ja haastava, rikas ja yhtenäinen teos, jossa on tuntuvilla Brahmsin vaikutus ja jopa sitaatti tämän toisesta pianokonsertosta.

Marco Enrico Bossi (1861-1925) oli vaikutusvaltainen pianistiurkuri, joka toimi urkurina ja opettajana Comossa, Napolissa, Venetsiassa, Bolognassa ja Roomassa. Oskar Merikanto kuului hänen oppilaisiinsa. Bossi sävelsi omalle soittimelleen, uruille, konserton op. 100 (1895), konserttikappaleen op. 130 (1908/10) sekä Fantasia sinfonican op. 147 (1923).

Ottorino Respighi

Ottorino Respighi (1879-1936) jatkoi Martuccin soitinsäveltämisen linjoilla, vaikkei unohtanut oopperaakaan. Hän sai orkestrointikoulutuksen opiskeltuaan Rimski-Korsakovin johdolla Pietarissa (1900-03). Upeiden orkesteriteosten ohella häneltä syntyi useita konsertoivia teoksia, joista muutamat ovat innovatiivisia.

Perinteisiä konserttoja

Respighin varhaisin konsertto on pianolle ja orkesterille: kyseessä on kolmiosainen a-molli-pianokonsertto op. 40 (1901). Pianokonsertossa havaitsee vaikutteita Griegin ja Schumannin saman sävellajin konsertoista sekä Brahmsilta, Straussilta ja Rahmaninovilta. Orkesteriosuus kuulostaa värikkäältä improvisaatiolta; piano-osuus on yllättävän toimiva ollakseen itseoppineen pianistin säveltämä. Konsertto syntyi Venäjällä kuten myös Fantasia slava op. 50 (Slaavilainen fantasia 1903), joten slaavilainen, etenkin Smetanan musiikin (Myyty morsian -oopperan furiant) vaikutus on tuntuvilla.

Varhaisen E-duuri-sellokonserttonsa (1902) keskiosan Respighi julkaisi itsenäisenä Adagio con variazioni -teoksena op. 133 (1921). A-duuri-viulukonserton op. 49 (1903) kanssa kävi hieman samoin sillä ensimmäinen ja toinen osa julkaistiin vasta 1993. Poema autunnale op. 146 (Syysruno, 1925) on Respighin viimeinen viulu-;orkesteri-teos. Sen lineaarinen ja modaalinen luonne tuo mieleen Sibeliuksen. Lumoavan teoksen taustalla oleva ohjelma on annettu partituurin alussa:

Suloinen melankolia valtaa runoilijan mielen, mutta viininpoimijan iloinen laulu sekä dionyysisen tanssin sävelet häiritsevät hänen tunnelmointiaan. Faunit ja bakkantit hajaantuvat, kun Pan saapuu. Hän vaeltaa yksin niittyjen poikki kultaisten lehtien lempeän sateen alla.

Moodeja ja antiikkia konsertoissa

Respighiä elähdytti vahva kiinnostus Italian historiaa ja musiikillista menneisyyttä (kirkkosävellajeja, muotoja ja lajeja) kohtaan, missä hän muodostaa paralleelin ranskalaiskollegoilleen – ja Sibeliukselle. Sen ilmauksia konsertoissa ovat viululle ja orkesterille sävelletyt Concerto all’antica op. 75 (1908) sekä Concerto gregoriano op. 135 (1921). Gregoriaaninen konsertto on mietiskelevä, epädramaattinen teos, joten mikään yleisön suosikkiteos siitä ei helposti tule. Teoksen nimi tullee siitä, että Respighi käyttää melodia-aineistonaan vanhoja kirkkosävelmiä ja -sävellajeja. Molemmat ensimmäiset osat ovat andante-tempossa, ja Allegro energico -finaalin alaotsake on Alleluja.

Pianolle ja orkesterille syntyivät samassa hengessä sävelletyt teokset Concerto in modo misolidio op. 145 (Konsertto miksolyydisessä moodissa, 1925) sekä Toccata op. 156 (1928).

Miksolyydinen konsertto ei lyönyt itseään läpi omana aikanaan, vaikka säveltäjä uskoi ehdottomasti sen tulevaisuuteen. Teoksen tekstimotto on latinaa: “Omnes gentes plaudite manibus” (Taputtakaa käsiänne kaikki ihmiset/kansat). Siihen liittyy tahatonta ironiaa, sillä kun teos esitettiin New Yorkissa, Berliinissä ja Roomassa säveltäjän soittaessa piano-osuuden, vastaanotto oli enimmäkseen jäätävä. Miksolyydinen konsertto vaikuttaa laajassa avausosassaan kuin modaaliselta improvisaatiolta, ja konseptiossaan se on Sibeliuksen kuudennen sinfonian ilmeinen rinnakkaisteos. Hitaassa osassa on barokkipastišin tuntua. Finaali on jyhkeään teemaan perustuva passacaglia.

Toccata on täysimittainen konsertto, laajin koskaan kirjoitettu teos tässä lajissa: se jakautuu johdantoon (Preludi fantasian muodossa), hitaaseen vaiheeseen (Adagio) ja nopeaan, jännitteen purkavaan vaiheeseen (Allegro vivo). Musiikki on paikoin lähellä Italian barokkia (Vivaldi, B. Marcello).

Ermanno Wolf-Ferrari

Ermanno Wolf-Ferrari (1876-1948) oli saksalais-italialaisille vanhemmille Venetsiassa syntynyt säveltäjä, joka opiskeli mm. Münchenissä Rheinbergerin johdolla. Hän kunnostautui erityisesti koomisten oopperoiden säveltäjänä, mutta loi myös melkoisen määrän soitinmusiikkia saksalaisessa traditiossa.

Neoklassisen konsertoivuuden hengessä Wolf-Ferrarilta syntyi muutama jännittävä sävellys pienorkesterille, kuten Idillio-concertino A, op. 15 (Idylli-konsertiino, 1933) oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja jousille, kun taas konsertoivat teokset, neliosainen viulukonsertto D, op. 26 (1943), kolmiosainen sellokonsertto C, Invocazione, C, op. 31 (1945) ja konsertiino As, op. 34 (1947) englannintorvelle, kahdelle käyrätorvelle ja jousille ovat neoromanttisesti ja -klassisesti taaksepäin katsovaa musiikkia.

Viulukonsertto on anakronistinen, erityisen romanttinen ja intohimoinen teos, sillä sen synty liittyy vanhan säveltäjän ja nuoren viulistin Guila Bustabon, jolle teos on kirjoitettu ja omistettu, välille puhjenneeseen suhteeseen. Osat ovat FantasiaRomanzaImprovvisoRondo finale.

Carlo Giorgio Carofalo (1886–1962). Viulukonsertto

Mario Castelnuovo-Tedesco (1895-1968) sävelsi kaksi pianokonserttoa: nro 1, g op. 46 (1927), nro 2,F, op. 92 (1936/7)

Nino Rota (1911–1979): Pianokonsertto C (1960), pianokonsertto e, ”Piccolo mondo antico” (1978)

Englantilainen konsertto

Edward Elgar vuonna 1901. Verkkolähde: http://www.dcrump.freewire.co.uk/assets/images/elgar1.jpg.

Englannin musiikin historiaan liittyvä tärkein myytti on se, ettei se sisältäisi juuri säveltäjiä Purcellin ja Brittenin välillä. Tosiasiat puhuvat toista kieltä, ja viime vuosikymmeninä englantilaiset ovat hyljänneet alemmuudentuntonsa löytäessään sittenkin melkoisen joukon edustavia säveltäjiä myös 1700- ja 1800-luvuilta, niin klassismin (Storace, Linleyn perhe jne.) kuin romantiikankin (Pinto, Potter, Sterndale Bennett jne.) ajalta.

John Field (1782–1837)

Cipriano Potter (1792–1871): pianokonsertto nro 2, d (1832); pianokonsertto nro 4, E (1835)

Julius Benedict (1804–1885): pianokonsertto c op. 45; pianokonsertto Es op. 89

Sir William Sterndale Bennett (1816–1875): neljä pianokonserttoa

1800-luvun jälkipuoliskolla saksalaisen soitinmusiikin muodot sisäistäneitä, mutta omalla murteellaan itseään ilmaisevia englantilaisia soitinsäveltäjiä alkaa löytyä jo lukuisia. Heitä ovat mm. George Macfarren (1813-87), joka sävelsi yhdeksän sinfoniaa (1828-74) sekä piano-, sello-, huilu- ja viulukonsertot (1835-74), ja kahden sinfonian harvinainen naissäveltäjä Alice Mary Smith (1839-84).

Walter Macfarren (1826–1905), Concertstück e

Francis Edward Bache (1833–1858): pianokonsertto E op. 18

Lontoossa vierailivat 1800-luvun lopulla kaikki ajan keskeiset pianovirtuoosit soittamassa huomattavimmat konserttouutuudet Griegistä Glazunoviin. Kuume tarttui englantilaissäveltäjiin: 1895-1915 syntyi yli 20 pianokonserttoa, joista suurin osa on välillä unohdettu, vaikkakin monet niistä ovat kokeneet uuden paluun (Stanford, Delius, Howells, Scott, Macpherson jne.).

Ennen Elgaria

C Hubert H Parryn (1848-1918) pianokonsertto Fis (1878­-80/84/95) on englantilaisille tärkeä teos, sillä se oli ensimmäinen merkittävä suuren tyylin myöhäisromanttinen konsertto maassa, josta ei löytynyt 1800-luvun mittaan kovin montaa haastajaa mannermaisille säveltäjille. Konserton kummeina ovat Beethoven, Liszt ja Brahms, mutta siitä ei puutu yksilöllisiäkään piirteitä.

Charles Villiers Stanfordin (1852-1924) musiikki on kevyttä ja luonteeltaan saksalaisen sijaan pikemminkin ranskalaista. Ensimmäinen pianokonsertto G, op. 59 (1894) tuo mieleen yhtäältä Mendelssohnin ja Schumannin pianokonsertot, toisaalta Saint-Saënsin klassistisesti leijailevan kirjoitustavan. Lisäksi syntyivät viulukonsertto nro 1, D, op. 74 (1899) ja pianokonsertto nro 2, c, op. 126 (1911). Sen sijaan monet muut hänen konserttonsa jäivät keskeneräisiksi, esittämättä ja painamatta.

Alexander Campbell Mackenzien (1847-1935) Skottilainen konsertto op. 55 (1897) on skottilainen teos kaikilla mahdollisilla tavoilla, melodioissaan ja luontoassosiaatioissaan. Paderewski kantaesitti konserton. Viulukonsertto cis, op. 32 (1885) oli tarkoitettu alun perin Joachimille, mutta sen kantaesityksestä vastasikin Sarasate.

Sir Fredrick Hymen Cowen (1852–1953). Concertstück (1897)

Edward Elgar

Elgarin viulukonsertto

Elgarin (1857-1934) viulukonsertto h, op. 61 (1910) kuuluu suureen romanttiseen traditioon, jossa eritoten Brahmsin vaikutus on vahva. Elgarin musiikki on hivenen pöhöttynyttä ja tunkkaista, mutta väärentämättömästi englantilaista, sankarillisen aristokraattista. Hänen konserttonsa on karakteritutkielma arvoituksellisella motolla ”Aquí está encerrada el alma de …” (Tähän on kätketty/haudattu …n sielu), jonka on tulkittu viittaavan sekä säveltäjään itseensä että johonkin hänen naisystäväänsä.

Viulukonsertossa on runsaasti aiheita, jotka olisi mahdollista tulkita wagnerilaisiksi johtoaiheiksi ja antaa niille mielentiloihin liittyviä otsakkeita, vaikka konsertto onkin ohjelmaton. Avausosan orkesteritutti sisältää Mozartin ja Brahmsinkin tapaan puolisen tusinaa motiivia, jotka erottuvat melodian ehtymättömästä virrasta ja liittyvät toisiinsa pienten elementtien välityksellä. Konserton avausosassa orkesterin, joka soittaa tutin myös esittelyjakson päätteeksi (harj.nro 23-), ja soolon kesken vallitsee ihanteellinen suhde siinä tavassa, miten viulu käsittelee omalla tavallaan orkesterin esittämiä aiheita.

H-mollista moduloidaan G-duuriin (sivuteema), mutta esittelyjakso päättyy fis-molliin. Tulon kertausjaksoon havaitsee selvimmin sivuteeman paluusta: ensin G-duurissa (harj.nro 35-5), kohta D-duurissa (harj.nro 37-2), mitä seuraa välittömästi osan pääteema D-duurissa (harj.nro 37) ja myöhempi sen motiivi h-mollissa (harj.nro 2->38) – jollei sitten tehdä erikoista tulkintaa, jonka mukaan orkesteri yksinään vastaa kehittelyjaksosta ja heti sen jälkeinen pääteeman ilmaantuminen alkuperäisellä tasolla merkitsisi kertausjakson alkamista (harj.nro 27).

Hidas, melodisesti sisäistynyt ja intiimi Andante-osa on etäisessä B-duurissa, joten Elgarin konsertossa osien sävellajisuhteet vastaavat Saint-Saënsin niin ikään h-mollissa olevan viulukonserton avausosia. Allegro molto -finaali on dramaattinen ja rapsodinen. H-molli-alun jälkeen D-duuri on tärkeä sävellaji, kunnes osa ja teos virtaavat H-duuriin, jossa palaa myös hitaan osan eräs keskeinen teema (harj.nro. 47->94). Osan lopussa on säestetty kadenssi (Cadenza accompagnata) kuuluisine “pizzicato-tremoloineen” vielä h-mollissa, jossa avausosan keskeinen teemamateriaali palaa ennen kuin teos päättyy duuritriumfiin.

Elgarin “satumainen” sellokonsertto

Elgarin sellokonsertto e, op. 85 (1919) on ilmaisultaan pidättyväisempi ja pehmeämpi, vaikkakin muodoltaan monumentaalinen teos. Se on meditatiivinen ja intiimi satu “Schumannin tapaan” (Tovey). Konserton osat sidotaan jälleen yhteen aiheiden paluilla. Erityisen tärkeässä, kiinteyttävässä roolissa on teoksen johdannon hidas sointujakso, joka on tulkittavissa suorastaan konserton motoksi.

Sellon johdantosointuja seuraa ABA-muotoinen, keinuva Moderato-osa. Johdanto palaa yhdistämään avausosan toiseen, Allegro molto -osaan, joka on scherzo G-duurissa ja muodostaa edellisen osan kanssa parin. Hidas osa, Adagio, on pitkä melodia B-duurissa, jonka dominantille se päättyy. Finaali, Allegro, jatkaa ensin harmonisesti (B: V-I) suoraan hidasta osaa ja sisältää resitatiivimaisen kadenssin, kunnes varsinainen Allegro, ma non troppo -vaihe ja vapaa rondofinaali käynnistyvät. Pääosaksi hahmottuva finaali sisältää yllätyksenä uuden Poco più lento -vaiheen riutuvine teemoineen, ja ennen päätöstä kuullaan vielä sitaatit hitaasta osasta ja avausosasta.

Elgarin rinnalla ja jäljessä

Arthur Somervellin (1863-1937) viulukonsertto G (1930) kylpee jälki-elgarilaisessa, lämpimästi laulavassa, upean lyyrisessä melodia-auvossa. Somervellin a-molli- pianokonsertolla on lisänimi ”The Highland” (1921).

Gustav Holst (1874-1934) on usein mielletty yhden sävellyksen (Planeetat) mieheksi, mutta hänen tuotantonsa on kuitenkin laaja. Holstin konsertoiviin teoksiin kuuluvat ajan uusbarokistisiin pyrkimyksiin Regerin tavoin liittyvä A Fugal Concerto huilulle, oboelle ja jousille op. 40/2 (1923) sekä konsertto kahdelle viululle op. 49 (1929).Donald Francis Tovey (1875-1940) oli musiikkitieteilijä ja säveltäjäpianisti, joka esiintyi Joachim-kvartetin kanssa 1894-1914. Hän soitti oman A-duuri-pianokonserttonsa op. 15 (1903) kantaesityksen. Sellokonsertto op. 40 (1935) syntyi Casalsille. Toveyn musiikki noudattaa hänen rakastamastaan saksalaisesta musiikkikulttuurista, etenkin Brahmsilta tuttua sävel- ja muotokieltä.

Samuel Coleridge-Taylor (1875-1912) oli sierraleonelaisen miehen ja englantilaisnaisen avioton lapsi ja Stanfordin lempisävellysoppilas. Hänestä tuli viulisti sekä suositun intiaani- ja afrikkalaisaiheisen kantaatti- ja orkesterimusiikin säveltäjä. Viulukonsertto G, op. 80 (1912) yhdistää lievää eksotiikkaa Dvořák-tyyppiseen ilmaisuun. Monista muista hänen viulu-orkesteri-teoksistaan huomattavimpia on Ballade d, op. 4 (1895).

Sir Donald Francis Tovey (1875–1940): pianokonsertto A op. 15

Joseph Holbrooke (1878-1958) sävelsi muutaman konsertoivan teoksen. Pianokonsertto nro 1, The Song of Gwyn ap Nudd, op. 52 (1908) on säveltäjän mukaan “sinfoninen runo”, joka perustuu walesilaiseen legendaan. Otsakkeen ja sävellykseen liitetyn pitkän runon paljastama henkilö oli keijujen kuningas, joka rakasti Cordeliaa ja taisteli tämän puolesta, mutta toiminnan kuvaamisen sijaan kyse on tunnelmien maalailusta. Kolmiosaisen konserton alku kuvaa keijukaistunnelmia ja päättyy taisteluun. Musiikissa on lievästi viihteellisiäkin sävyjä. Saksofonikonsertto B, op. 88 (1927) ja pianokonsertto nro 2, L’orient, op. 100 (1928) ovat säveltäjän myöhempiä teoksia.

Haydn Woodin (1882-1959) d-molli-pianokonsertto (1909) ja h-molli-viulukonsertto (1932) ovat vakavia yrityksiä siihen nähden, että hän niitti sotien välillä mainetta ‘kevyenä säveltäjänä’ Eric Coatesin tapaan.

York Bowen (1884–1961): pianokonsertto nro 3, g, ”Fantasia” op. 23; pianokonsertto nro 4, a, op. 88.

Richard Addinsell (1904–1977): ”Varsova-konsertto”

Englantilaisviisikko

Frederick Delius

Antiromanttinen kauneuden palvoja

Frederick Delius (1862-1934) jäi melko pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen unohduksiin, kotimaassaan ehkä siksi, että hän asui pääosan elämästään (1888-) lähes kokonaan Pariisissa. Vuosisadan alussa hänen musiikkiaan esittivät ja arvostivat ajan parhaat muusikot. Sille on tyypillistä kauneudesta ja tunnelmista huolimatta antiromanttisuus, omanlainen impressionistisuus, sentimentaalisen omaelämäkerrallisuuden sekä monia saksalaissäveltäjiä vaivanneen angstin puuttuminen.

Deliuksen pianokonsertto c (1897) on varhainen merkkiteos, jota Busoni esitti mielellään ja jota Moiseiwitsch piti Rahmaninovin ja Medtnerin konserttojen ohella parhaimpiin kuuluvana, “emotionaalisena, runollisena ja kauniina modernina konserttona”. Varhaisversiossa konsertto oli kolmiosainen, mutta revisoidussa muodossa (1906) siitä tuli yksiosainen jatkumo. Liszt, Brahms, Wagner ja Debussy ovat musiikin taustalla. Pianolle ja orkesterille on olemassa lisäksi Légendes (Sagen) (1890).

Konserttoja viululle ja sellolle

Deliuksen kaksoiskonsertto viululle ja sellolle (1915-16) syntyi Brahmsin esikuvan innoittamana. Se ei, kuten eivät Deliuksen suosittu viulukonsertto (1916) ja sellokonserttokaan (1920-21), perustu solistin ja orkesterin taisteluun, vaan solistiosuuden vapaaseen melodisuuteen. Muotoperiaate on tiivistettävissä kaavioon: johdanto – avausjakso – toinen jakso – avausjakson paluu – kolmas jakso – kooda.

Viulukonsertto perustunee pianokonserton varhaisversion materiaaliin, ja kahden tahdin avauksesta kehrätään sen koko melodinen eteneminen. Konsertossa viulu vaikenee vain 24 tahdin ajan, kun kokonaisuus käsittää 340 tahtia! Viulukonserton kolmiosaista perusmuotoa on laajennettu loppuun tulevalla säestetyllä kadenssilla sekä tanssillisella kooda-finaalilla. Viululle Delius kirjoitti myös varhaisteokset Suite (1888) sekä Légende (1895).

Sellokonsertto oli Deliuksen suosikki konsertoiden joukossa. Johdannon jälkeen barkarola-tyyppinen rytmiikka hallitsee avausta. Sitä seuraava hidas jakso yhdistyy jatkossa barkarolaan ja näitä seuraa uusi päätösjakso. Musiikki on melodiikassaan ja orkesteriväreissään lumoavaa. Sellolle ja kamariorkesterille Delius kirjoitti vielä teoksen Caprice and Elegy (1930).

Ralph Vaughan Williams

Ralph Vaughan Williamsin patsas

Ralph Vaughan Williams (1872-1958) on laajalla orkesterituotannollaan Englannin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon säveltäjistä Elgariin rinnastuva nimi. Yhdeksän sinfonian ja muun orkesterimusiikin lisäksi Vaughan Williamsilta syntyi monta tärkeää konsertoivaa teosta: pianolle ja orkesterille Fantasia (1896-1902/04) sekä pianokonsertto C (1926-31). Pianokonserton finaali syntyi vuosien tauon jälkeen, joten tyyli- ja karakteriero sen osien välillä selittää sen harvat esitykset. Vaughan Williams ei erityisesti rakastanut pianoa, mutta sävelsi sille voimakasta ja ankaraa musiikkia. Osat ToccataRomanza: LentoFuga chromatica con Finale alla Tedesca kertovat musiikin monityylisyydestä.

Viululle ja orkesterille Vaughan Williams sävelsi äärettömän suositun romanssin The Lark Ascending (1914/20), johon liittyy sävellyksen inspiroinut George Meredithin runo. Viululle ja jousiorkesterille syntyi Concerto (Concerto accademico) d (1924-25), joka jo nimensä perusteella on säveltäjän persoonallinen kannanotto neoklassismiin sekä kunnianosoitus Bachille; Presto-finaali on tosin jig.

Lisäksi Vaughan Williamsin tuotantoon kuuluu Fantasia on Sussex Folk Tunes sellolle (1929), Englannin maaseudun mieleen tuova konsertto a oboelle ja jousiorkesterille (1944), osinaan Rondo Pastorale, Minuet and Musette ja Finale (Scherzo), sekä harvinainen konsertto bassotuuballe ja orkesterille f (1954), jossa on peräti kaksi kadenssia. Tuubakonsertto on vakiinnuttanut asemansa soittimen keskeisenä konserttona. Sen osat – Prelude, Romanza, Finale – Rondo alla tedesca – muistuttavat aiempien konserttojen kolmiosaista kokonaismuotoilua.

John Ireland

John Ireland (1879-1962) oli loistava pianisti ja pianosäveltäjä, jonka pianokonsertto Es (1930) on englantilaisen 1900-luvun musiikin keskeisiä teoksia. Sikäli sen jäämistä konserttiohjelmistojen ulkopuolelle on vaikea perustella. Teoksen taustalta häämöttävät Rahmaninov, varhainen Stravinsky, Prokofjev sekä Ravel.

Arthur Bliss

Arthur Bliss (1891-1975) oli mielenkiintoinen säveltäjähahmo yrittäessään yhdistää Elgarin romanttista perintöä ajan uusiin suuntauksiin, uuteen ranskalaiseen musiikkiin sekä Bartókin, Stravinskyn ja Schönbergin keksintöihin.

Blissin konsertoivista teoksista – kaksoispianokonsertto (1924-29/50), pianokonsertto B, op. 108 (1938-39), viulukonsertto (1955), sellokonsertto (1970) – pianokonsertto on osoittautunut elävimmäksi. Se jatkaa yhä Lisztin virtuoosiperintöä, samalla kun Bartókin pianismi on osa teoksen soittimellista sisältöä.

William Walton

William Walton (1902-83) oli hieno näyttämösäveltäjä, joka kuitenkin sävelsi yllättävän laajan orkesterituotannon. Fantasia concertante kahdelle pianolle ja jazzyhtyeelle (1923-24) on Waltonin ensimmäinen konsertoiva teos, mutta alttoviulukonsertto (1928-29/36-37/61) kuuluu soittimen keskeiseen ohjelmistoon ja on säveltäjänsä kestävimpiä saavutuksia. Konsertossa on säilytetty alttoviulun runollinen sointi ja luonne draamasta tinkimättä. Teokseen liittyy salattu emotionaalinen, passionaariseen rakkauteen viittaava, lyyrisen melankolian tuntumaan vievä ohjelma. Soolo-osuutta leimaavat melodisen virtaavuuden ja arabeskisuuden lisäksi isot hypyt sekä epäsäännölliset ja synkopoivat rytmit; finaalissa koetaan fugaalinen huipennus. Säveltäjä revisoi teoksen 1961 vähentämällä puhaltimia ja lisäämällä harpun.

Walton ei ollut itse viulisti, joten hän antoi viulukonserton (1936-39/43) Heifetzille, joka oli teoksesta innoissaan ja muokkasi sen soolo-osuuden omaa briljanttia osaamistaan vastaavaksi. Alttoviulukonserton lailla teos on rakkaudentunnustus, tällä kertaa tosin suruisen sijaan sävyltään unelmainen (sognando). Samoin kuin alttoviulukonsertossa, myös viulukonserton finaalissa avausosan teema palaa takaisin. Viulukonserttoa leimaa italialainen, Ravellossa imetty lämpö ja vilkkaus: avausosa on lyyrinen Andante tranquillo, scherzo on tarantella-tyyppinen Presto capriccioso alla napolitana – Trio (Canzonetta), ja Vivace-finaalissa on painopiste.

Sellokonsertto (1955-56/75) syntyi Gregor Piatigorskylle. Säveltäjä oli asunut vuodesta 1949 Ischialla, mikä kuuluu konsertossa pehmeytenä ja valoisuutena sekä eksoottisuutena, joka syntyy vibrafonin, celestan, ksylofonin ja harpun käytöstä sekä jousten sul ponticello -tremoloista. Tällä kertaa finaali on muunnelmasarja Tema ed improvvisazioni. Musiikki on syntynyt onnellisen mietiskelevissä tunnelmissa.

Amerikkalaissäveltäjiä

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Uudessa Englannissa, etenkin Bostonin seudulla, kukoisti jo 1700-luvun lopulla eurooppalaisen mallin mukainen konsertti- ja musiikkielämä solisteineen ja säveltäjineen. Etenkin Väli-Amerikassa erikoisuutena oli afrikkalaisten ja latinalaisten vaikutteiden, 1900-luvun puolella myös jazzin, sulautuminen osaksi taidemusiikkia.

Varhaisin amerikkalainen konserttosäveltäjä oli Alexander Reinagle (1756-1809), mutta hänen teoksensa Concerto on the Improved Pianoforte with the Additional Keys (1794) on kadonnut. Sen sijaan hänen neljä edustavaa pianosonaattiaan on säilynyt.

Kuubalais- ja latinalaisrytmejä

Manuel Saumell (1817-70) oli ensimmäinen kuubalainen kansallisromanttinen säveltäjä, joka yhdisti maansa rytmiikkaa ja espanjalaista folklorea taidemusiikin idiomeihin, etenkin Chopinin mallien pohjalta. Soolopianomusiikin ja oopperan lisäksi hän sävelsi sello- ja pianokonsertot.

Louis-Moreau Gottschalk (1829-69) syntyi kreolina New Orleansissa, opiskeli ja konsertoi myös Euroopassa, vaikutti Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Kuubassa ja kuoli Brasiliassa. Hän oli virtuoosipianisti ja ensimmäinen merkittävä amerikkalaissäveltäjä, “plantaasien Chopin”. Muutaman orkesteriteoksen, mm. kahden sinfonian, lisäksi häneltä syntyi pianolle ja orkesterille f-molli-konsertto (1853), joka on tosin kadonnut, sekä Grande tarantelle op. 67 (1858-64) ja Variations de concert sur l’hymne portugais du roi D. Louis Ier op. 91 (1869).

Ignacio Cervantes (1847-1905) oli Saumellin ohella toinen kuubalainen pianistisäveltäjä. Hän oli Gottschalkin oppilas, joka opiskeli myös Pariisissa Alkanin ja Marmontelin johdolla. Hänen musiikkinsa on yhdistelmä Gottschalk-vaikutteita, afro-kuubalaisuutta sekä andalusialaisuutta (zapateo, danza, canción, criolla). Zarzuelan sekä parin orkesteri- ja kamariteoksen ohella tärkeimpiä teoksia ovat 45 Danzas cubanas (1875-95).

“Amerikan Liszt”, Edward MacDowell

Edward MacDowell (1860-1908) oli New Yorkissa syntynyt Raffin oppilas ja Lisztin suojatti, joka kouliutui Saksassa ja Ranskassa ja josta tuli maansa suurin kansallisromantikko ja pianosäveltäjä. MacDowellin soolopianomusiikki ottaa huomioon sekä Uuden Englannin amatöörit että vaativat ammattilaiset. Kahden pianokonserton lisäksi MacDowell sävelsi Romanssin sellolle ja orkesterille op. 35 (1887). Teos on omistettu David Popperille.

Pianokonsertto nro 1, a, op. 15 (1882) on raikkaan nuorekas, joskin muodoltaan kaavamainen teos, johon Liszt, teoksen omistuksen kantaja, ihastui ja jota soitettiin menestyksekkäästi Euroopassa. Se on paljossa Griegin niin ikään a-molli-konserton inspiroima sävellys, joka sisältää myös Liszt- sekä Tšaikovski-kaikuja ja säväyttää rehdillä pianistisella loistollaan.

Pianokonsertosta nro 2, d, op. 22 (1884-86) tuli amerikkalaisten suosikki wagnerismeineen, lähes jazzillisine virtuoosiosuuksineen ja tanssisävyineen. Muodoltaan teos on poikkeuksellinen, sillä sen avausosa on vakava, soolokadensseilla alkava ja niitä runsain määrin sisältävä Larghetto calmato, toinen osa riemastuttavan rytmikäs Presto giocoso -scherzo ja finaali hitaan johdannon jälkeen Molto allegro -valssi. Konserton moninainen täyspainoisuus ennakoi Rahmaninovin pianismia ja osoittaa MacDowellin musiikin poikkeuksellisen laadukkuuden, jolle ei Amerikassa löytynyt pitkään aikaan haastajaa. Konsertto on omistettu MacDowellin opettajalle Teresa Carreñolle.

Eurooppalaisvaikutteista amerikkalaisuutta

Amy Beach (1867-1944) oli Pohjois-Amerikan ensimmäinen naissäveltäjä ja maan musiikkikulttuurin varhaisia vahvoja edustajia. Hänen cis-molli-pianokonserttonsa op. 45 (1899) saavutti säveltäjän esittämänä suursuosion taidokkaalla ja voimallisella sävelkielellään ja pianistisuudellaan. Beachin luomus liittyy sinfonisen konserton traditioon neljine osineen: laajaa avausosaa seuraa kekseliäs perpetuum mobile -scherzo; Largo-osan synkkyys vapautuu Allegro con scioltezza -finaalissa, jota leimaa bolero-rytmi. Konsertto sisältää viittauksia muihin säveltäjiin (Chopin, Schumann).

Henry Holden Huss (1862-1953) oli saksalaissuvun vesa Amerikan itärannikolla. Hussin kokemukset Beethovenin, Lisztin, Brahmsin ja eritoten Wagnerin parissa kuuluvat hänen H-duuri-pianokonserttonsa op. 10 (1898) romanttisesti mehevässä yleisilmeessä. Konserton finaali on hauska scherzo-valssi.

Ernest Schelling (1876-1939) oli englantilais-sveitsiläisille vanhemmille Amerikassa syntynyt ihmelapsi, joka hyväksyttiin jo 7-vuotiaana opiskelemaan Pariisin konservatorioon. Schellingin Suite Fantastique (1905) pianolle ja orkesterille on sujuvaa musiikkia, jossa unkarilainen mustalaistyyli, Moszkowskin ja Dvořákin (sinfonia Uudesta maailmasta) musiikki sekä tutut, säveltäjän koti-ikävästä kertovat amerikkalaismelodiat (finaalissa) muodostavat mukavan keitoksen.

Dorothy Howell (1898–1982), pianokonsertto d

Operettia ja jazzia

Vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun amerikkalaisia konserttosäveltäjiä oli irlantilais-amerikkalainen operettikuningas Victor Herbert (1859-1924), jonka kahdesta sellokonsertosta (1884, 1894) jälkimmäinen, e-molli-konsertto op. 30 on laatuteos. Horatio Parker (1863-1919) opiskeli Rheinbergerillä ja sävelsi hieman Brahms-tyylisen urkukonserton (1902). John Alden Carpenter (1876-1951) kirjoitti Gershwiniä ja Coplandia ennakoivan pianokonsertiinon (1915).

George Gershwin 28.3.1937. Valokuvaaja Carl Van Vechten.

George Gershwin (1898-1937) loi kestävän synteesin eurooppalaisesta muotokielestä sekä amerikkalaisesta jazz-harmoniasta ja -rytmiikasta: syntyi sinfoninen jazz. Gershwinin tarttuva omaleimaisuus ryöpsähti valloilleen yleisön ja soittajien suosikeiksi muodostuneissa teoksissa pianolle ja orkesterille: Rhapsody in Blue (1924), joka oli alun perin kirjoitettu jazz-yhtyeelle, mutta jonka täyden orkesterin version viimeisteli Ferde Grofé (1926), mainio konsertto F (1925), jonka julkaistu orkesteriversio on F. Cambell-Watsonin käsialaa, sekä toinen rapsodia (1931) ja “I got Rhythm” -muunnelmat (1934). Seuraavassa pianokonserton finaalin avaus:

Kohti modernia

George Antheil (1900–1959): pianokonsertto nro 1 (1922)

Aaron Copland (1900–1990): pianokonsertto (1926)

Samuel Barber (1910–1981): viulukonsertto op. 14 (1939); Capricorn Concerto huilulle, oboelle, trumpetille ja jousille (1944); sellokonsertto op. 22 (1945), pianokonsertto op. 38 (1962)

Lähteet ja kirjallisuutta

Anderson, Robert 1993. Elgar (The Master Musicians Series). New York: Schirmer Books.

The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.

The Cambridge Companion to Elgar, toim. Daniel Grimley & Julian Ruhston 2004. Cambridge University Press.

Chase, Gilbert 1959 [1941]. The Music of Spain. New York: Dover Publications.

A Delius Companion, toim. Christopher Redwood 1980 [1976]. London: John Calder.

Frederick Delius. Musik-Konzepte 141/142. Neue Folge, toim. Ulrich Tadday Juli 2008.

The Guinness Who’s Who of Film, Musicals & Musical Films, toim. Colin Larkin 1994. London: Guinness Publishing.

Kennedy, Michael 1989. Portrait of Walton.  Oxford. Clarendon Paperbacks.

Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.

Mellers, Wilfred 1989. Vaughan Williams and the Vision of Albion. London: Pimlico.

Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Struble, John Warten 1995. The History of American Classical Music. MacDowell through Minimalism. New York: Facts on File.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Vaughan Willims, toim. Alain Frogley & Aidan J. Thomson 2013. Cambridge University Press.

Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.

Takaisin ylös