1800-lukua kutsutaan musiikinhistoriasta puhuttaessa usein romantiikan vuosisadaksi. Romantiikan käsitettä käytetään silloin esteettisenä käsitteenä, joka viittaa määrättyihin musiikillisen taideteoksen ominaisuuksiin. Romanttiselle musiikille tunnusomaisia piirteitä ovat tunne, mielikuvitus, kaipaus, subjektiivisuus, ironia ja sääntöjen halveksuminen yhdistyneenä korkean tyylin ihanteeseen.
Itse asiassa nämä tunnusmerkit kuvaavat hyvin vain yhtä varhaisen 1800-luvun musiikin kerrostumaa. Sen tähden romantiikka musiikinhistoriallisena käsitteenä viittaakin huomattavasti lyhyempään ajanjaksoon, aikaan 1820-luvulta 1840-luvun loppuun tai — kuten Charles Rosen (1995) määrittelee — aikaan Beethovenin kuolemasta (1827) Chopinin kuolemaan (1849). Tämän näkemyksen mukaan romantiikan ajan keskeiset säveltäjät ovat Mendelssohn (1809-47), Chopin (1810-49) ja Schumann (1810-56). Näin ymmärrettynä musiikin romantiikan aika mahtuu kokonaisuudessaan siihen aikakauteen, jota poliittisessa historiassa kutsutaan restauraation ajaksi ja joka ulottuu Wienin kongressista 1814–15 vuoden 1848 vallankumoukseen.
Samaan restauraation aikaan kuuluu myös toinen, romantiikasta erottuva musiikin kerrostuma, biedermeier, jonka arvoja olivat miellyttävä yhdessäolo, intiimiys, viihtyisyys, kotoisuus, sentimentaalisuus, sivistysharrastukset ja isänmaallisuus. Tyypillisiä biedermeier-säveltäjiä Keski-Euroopassa olivat mm.:
-
Louis Spohr (1784-1859)
-
Friedrich Silcher (1789-1860)
-
Heinrich August Marschner (1795-1861)
-
Carl Loewe (1796-1869)
-
Gustav Lortzing (1801-51)
-
Otto Nicolai (1810-1849)
-
Friedrich von Flotow (1812-1883)
Romantiikan ja biedermeierin ero oli myös sosiaalinen. Kun romanttisen musiikin luonteenomainen miljöö oli salonki tai julkinen tila, biedermeier-tyyli kuului toisaalta ”laulupöydän” (Liedertafel) ympärille ja toisaalta sivistysporvariston koteihin, joissa miellyttävään, hillittyyn seurusteluun ja musikaalisiin harrastuksiin keräännyttiin pianon ympärille. Romanttinen musiikki oli teknisesti vaativaa ammattimuusikkojen taidetta, biedermeier-tyylinen sen sijaan helppoa ja yksinkertaista, tavallisen musiikinharrastajan taidoille sopivaa.
Suomi oli historiallisista syistä syrjäinen ja kehittymätön Euroopan kolkka musiikkikulttuurin alalla. Romanttisen musiikin tyyli-ihanteen tasolle nousi vain muutama säveltäjä, saksalaissyntyiset Conrad Greve (1820-51) ja Fredrik Pacius (1809-91) sekä Ernst Fabritius (1842-99), muutamissa parhaissa yksinlauluissaan mahdollisesti myös Karl Collan (1828-71). Biedermeier-tyyliin säveltäviä harrastelijoita sen sijaan riitti:
-
Fredrik August Ehrström (1801-50)
-
Fredrik Eimele (1804-71)
-
August Engelberg (1817-50)
-
Axel Gabriel Ingelius (1822-68)
-
Rudolf Theodor Lagi (1823-68)
-
Erik August Hagfors (1827-1913)
-
Karl Johan Moring (1832-68)
-
Johan Filip von Schantz (1835-65)
-
Gabriel Linsén (1838-1914)
-
Jakob Rafael Laethén (1845-98)
Vuosisadan lopulla romantiikan ja biedermeierin aika oli Keski-Euroopassa jo jäänyt taakse, mutta Suomessa se säteili edelleen vaikutustaan Emil Genetziin (1852-1930) ja nuoreen Robert Kajanukseen (1856-1933).
Kirjallisuutta
Dahlhaus, Carl 1988. Romantik und Biedermeier. Klassische und romantische Musikästhetik. Laaber: Laaber Verlag, 167–186.
Einstein, Alfred 1947. Music in the Romantic Era. New York–London: Norton.
Mäkelä. Tomi 1989. Romantiikka ja musiikki. Musiikkitiede 2. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos, 118–128.
Niemann, Walter 1918. Die Musik der Gegenwart. Berlin-Leipzig: Schuster & Loeffler.
Oramo, Ilkka 2006. Ongelmallinen romantiikka.
Rosen, Charles 1995. The Romantic Generation. Cambridge, Mass: Harvard University Press.
Rummenhöller, Peter 1989. Romantik in der Musik. Kassel: Bärenreiter.
Samson, Jim 2001. Romanticism. Grove Music Online.
Wehnert, Martin 2018. Romantik und romantisch. MGG Online.
Whitall, Arnold 1987. Romantic Music. A Concise History from Schubert to Sibelius. London: Thames and Hudson.