Näytelmä- ja konserttialkusoittoja
Niin kauan kuin orkesteritoiminta oli katkelmallista ja vailla kiinteää pohjaa, orkesterimusiikkia syntyi vain harvakseltaan. Kun sen kuningaslaji, sinfonia, vielä oli sekä henkisesti että teknisesti mahdollisuuksien ulkopuolella, sävellettiin alkusoittoja, enimmäkseen teatterikappaleisiin. Conrad Greve (1820-51) ja Axel Gabriel Ingelius (1822-68) sävelsivät alkusoiton ja numeroita mm. N. H. Pinellon näytelmiin, Filip von Schantz (1835-65) Kullervo -alkusoiton, Ernst Fabritius (1842-99) konserttialkusoiton D-duuri sekä alkusoiton Schillerin näytelmiin Die Verschwörung des Fiesco zu Genua ja Maria Stuart sekä Martin Wegelius (1846–1906) J. J. Wecksellin näytelmään Daniel Hjort.
Glückstadtissa syntynyt ja Wismarissa ja Schleswigissä opiskellut Greve oli hieno viulisti ja lahjakas säveltäjä. Palattuaan 1847 Leipzigista Turkuun, jonne hän oli tullut alun perin 1843 Siberin orkesterin johtajaksi ja musiikkikoulun opettajaksi, hän aloitti yhteistyön turkulaisen sanomalehtimiehen ja näytelmäkirjailijan N.H. Pinellon kanssa, joka otti näytelmiensä aiheet usein romanttisesta tanskalaisesta kirjallisuudesta. Sommarnatten (Kesäyö, 1847) perustuu Johan Ludvig Heibergin näytelmään Syvsoverdag (1840) ja Den bergtagna (Vuoren viemä, 1850) Johannes Carsten Hauchin näytelmään Søstrene paa Kinnekullen (Kinnekullenin sisarukset, 1849). Muita näytelmiä, joihin Greve sävelsi musiikkia, olivat Pinellon laulu- ja huvinäytelmä En Nylands dragon (1850) ja Fredrik Berndtsonin Ur livets strid (1851). Molemmat esitettiin myös Helsingissä. Monista Greven lauluista tuli suosittuja ja niitä painettiin pianosäestyksen kera.
Sommarnatten-alkusoitto, jonka esikuvina ovat olleet Beethovenin ja mahdollisesti Mendelssohnin ja Weberin alkusoitot, on 1800-luvun alkupuolen suomalaisen orkesterimusiikin helmiä. Teos alkaa ranskalaisen alkusoiton tapaan hitaalla johdannolla (Andante sostenuto). Päätaite (Allegro assai quasi presto), jonka aloittaa käyrätorvien metsästysaihe, on periaatteessa klassinen sonaattimuoto. Leveällä Andante-taitteella, joka yllättäen katkaisee kehittelyjakson, lienee näytelmään perustuva ohjelmallinen tausta. Alkusoitto sai kantaesityksensä Leipzigissa helmikuussa 1847 Greven maineikkaan viuluopettajan Ferdinand Davidin johdolla. Tässä konsertissa sen nimeksi ilmoitettiin Jagduvertüre (Metsästysalkusoitto). Pinellon Sommarnatten-näytelmä esitettiin 1849 Turussa ja sen jälkeen kuudesti Helsingissä 4. helmikuuta alkaen. Esityksessä avustivat amatöörit, joukossaan näytelmän kirjoittaja, ja Greve johti musiikin.
Ernst Fabritiuksen kolmesta alkusoitosta ensimmäinen, Konserttialkusoitto D-duuri (1863/64), on varhainen työ, joka alkaa ranskalaisen alkusoiton tapaan hitaalla johdannolla (Andante maestoso) jatkuakseen notkeasti sävelletyllä nopealla päätaitteella (Allegro molto vivace). Klassisessa orkesterissa on kaksinkertaiset puupuhaltimet, kaksi käyrätorvea ja kaksi trumpettia. Kirjoitustapa sivuaa Haydnia ja Mozartia, eikä sisällä itsenäisiä äänenpainoja. Fiesco-alkusoitto (1871/73) on kypsempi ja persoonallisempi teos. Siinä on sekä Beethoven-tyylistä dramatiikkaa että mendelssohnilaisia keijukaissävyjä. Maria Stuart -alkusoitto on ollut kateissa, mutta on sittemmin löytynyt. Wegeliuksen Daniel Hjort-alkusoitto (1872/75) alkaa tunnelmallisesti painokkaalla hitaalla johdannolla, mutta eksyy sitten koulumaiseen fugatoon ja ajautuu lopulta kansanlauluaiheineen johdannon ennakoiman korkean tyylin ulkopuolelle.
Kalevala-aiheita
Vuosisadan ensimmäisen puoliskon suuria kirjallisia tapahtumia oli Kalevalan ilmestyminen, ensin 1835 ja sitten laajennettuna 1849. Eepos alkoi luonnollisesti kiinnostaa myös säveltäjiä. Filip von Schantz kirjoitti Nya teaternin vihkiäisiin 28.11.1860 Kullervo-alkusoiton ja Fredrik Pacius musiikin Topeliuksen nelinäytöksiseen satunäytelmään Prinsessan af Cypern (Kypron prinsessa), jossa Kalevalan Lemminkäis-legenda on siirretty antiikin Kreikkaan. Pacius oli suunnitellut musiikin ”oikein vereltään ja hengeltään suomalaiseksi”, mutta Topelius halusi sen sävellettäväksi ”moderniin” tyyliin. Suomalaista runosävelmää Pacius käytti kuitenkin yhdessä näytelmän laulunumeroista, ’Myllylaulussa’.
Kalevalaiseen aiheeseen tarttui seuraavaksi Robert Kajanus (1856-1933). Hän sävelsi ensin Kullervon surumarssin (1880), jonka esikuvana lienee ollut Wagnerin Siegfriedin surumarssi, ja sen jälkeen Kalevalan 50-vuotisjuhliin sävelrunon Aino (1885). Aino on ensimmäinen suomalainen sävellys, joka kuuluu Lisztin 1850-luvulla alulle paneman sinfonisen runon lajityyppiin. Suomalaista sävyä teoksen wagnerilaisen kromatiikan kyllästämässä sävelkielessä ei ole. Kajanus käyttää teoksen lopussa mieskuoroa, jonka roolia kantaesityksen ohjelmalehtisessä kuvataan seuraavasti: ”Luonto muistelee kaipauksella suloista Ainoa, Väinämöinen ottaa kanteleensa esille ja ylevänä surussansakin laulaa Ainon onnettomasta kohtalosta, hakien lohdutusta soittonsa sävelistä”:
Soi, soi nyt kannel, mun murhe jo murtanee.
Soi! Se mun sydäntäni virvoittaa.
Hellästi soios, ja katkerasti kai’u,
Siitä mun rintani lohtua saa!
Ainoa tervehdittiin suomalaisen musiikin merkkiteoksena, vaikka kuoron osuus herättikin ristiriitaisia mielipiteitä. Kajanus johti Ainon myös Berliinissä, vuonna 1890. Tällä esityksellä on historiallinen merkitys, sillä konsertissa oli läsnä nuori Sibelius, joka silloin ensi kerran tajusi Kalevalan musiikilliset mahdollisuudet. Jos Kajanus tavoitteli suomalaista sävyä Ainossa vain loppukuoron avulla, niin Suomalaisessa rapsodiassa nro 1 d-molli (1881) hän otti aiheensa suomalaisesta kansanlaulusta. Hänen esikuvanaan lienevät olleet Lisztin Unkarilaiset rapsodiat.
Sinfonia ja konserttoja
Absoluuttista musiikkia ajan kotimaisessa orkesterituotannossa edustavat Paciuksen ja Fabritiuksen viulukonsertot, Wegeliuksen Rondo quasi fantasia pianolle ja orkesterille, Ingeliuksen sinfonia, lajinsa ensimmäinen Suomessa, sekä nuoren Kajanuksen orkesterikappale Characterstück. (Varhaisempi In memoriam, joka mainitaan myös nimellä Widmung, on kadonnut.)
Paciuksen fis-molli-viulukonsertto (1845/69) on oikeastaan fantasia viululle ja orkesterille, sillä se on yksiosainen eikä noudata konserton keskeisiä lajinormeja. Sonaatin rakennemalli on sen muodon perustana, mutta kehittelyn ja kertauksen väliin ilmaantuu romanssi, jonka funktiona on kenties jäljitellä perinteisen konserton hidasta osaa. Huomattavasti merkittävämpi teos on Fabritiuksen d-molli-viulukonsertto op. 7 (1878), suureen tyyliin kirjoitettu sinfoninen teos, joka virtuoosisesta sooloviulun osuudesta huolimatta liittyy enemmän Beethovenin kuin Paganinin perinteeseen. Wegeliuksen Rondo quasi fantasia (1873) on kepeähkö rapsodinen sävellys, jonka hallitseva karakteri on tanssillinen.
Ingeliuksen sinfonia (1847) pyrkii noudattamaan sinfonian lajinormeja sellaisina kuin ne tunnettiin 1840-luvulla. Teoksessa on neljä osaa: 1. Allegro moderato (G-duuri), 2. Rondo andante (C-duuri), 3. Scherzo finnico (G-duuri) ja 4. Finale (G-duuri). Jo osien sävellajivalikoima vihjaa siihen, että itseoppinut säveltäjä omista rajoituksistaan tietoisena pyrki lähinnä eräänlaiseen ’sinfonia facileen’. Suomalaista sävyä Ingelius tavoitteli kirjoittamalla scherzon 5/4 -tahtilajiin, mutta runonlaulun sävyä hän ei sen avulla onnistunut vangitsemaan.
Kajanuksen Characterstück (1879) on suurelle orkesterille kirjoitettu luonnekappale, jossa nuori säveltäjä tapailee sinfonista sonaattiosaa, mutta ennen kaikkea se on teos, jossa Wagnerin vaikutus pääsee ensi kerran ilmoille suomalaisessa musiikissa.
Kirjallisuutta
Dahlström, Fabian 1966. Den första inhemska symfonin. Suomen musiikin vuosikirja 1965–66. Helsinki: Otava, 64-72.
Maasalo, Kai 1964. Suomalaisia sävellyksiä. Porvoo-Helsinki: WSOY.
Marvia, Einari & Matti Vainio 1993. Helsingin kaupunginorkesteri 1882–1982. Helsinki: WSOY.
Sarjala, Jukka 2005. Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius (SKST 972). Helsinki: SKS.
Vainio, Matti 2002. ”Nouskaa aatteet!” Robert Kajanus. Elämä ja taide. Helsinki: WSOY.
Referenssiäänite
Robert Kajanus: Aino (Ondine ODE 992-2; Sib CD 16714)