Siirry sisältöön

Suomen sodasta Kultakauden kynnykselle
3.10.2006 (Päivitetty 9.1.2020) / Oramo, Ilkka

Poliittinen kehitys

Vuosien 1808-09 sodan aiheena oli ollut Ruotsin haluttomuus osallistua Venäjän ja Ranskan vaatimuksesta Ison-Britannian vastaiseen kauppasaartoon. Venäläiset joukot miehittivät nopeasti Suomen, ja sodan vielä kestäessä Aleksanteri I (hallitsijana 1801-25) kutsui Porvooseen valtiopäivät, joilla hän julisti korottaneensa Suomen kansakuntien joukkoon. Suomi sai säilyttää omat, Ruotsin vallan ajalta peräisin olevat lakinsa ja instituutionsa. Maan asioita hoitamaan asetettiin hallituskonselji, vuodesta 1816 Keisarillinen Suomen Senaatti, joka jakaantui talousosastoon (hallitus) ja oikeusosastoon (ylin tuomioistuin). Senaatin toimien laillisuutta valvoi prokuraattori, ja keisaria edusti kenraalikuvernööri.

Suomalaiset voivat lähes koko 1800-luvun ajan melko rauhassa kehittää omaa valtiotaan, joka saa maantieteellisen muotonsa 1811, kun ”Vanha Suomi”, Ruotsin Turun rauhassa 1743 Venäjälle menettämät alueet, liitetään suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Helsingistä tulee 1812 maan pääkaupunki, jonka arvoa korostetaan rakentamalla sille saksalaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin (1778-1840) johdolla monumentaalinen empire-keskusta. Yliopisto siirretään Turusta Helsinkiin 1828 ja sen nimeksi tulee Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Sen mukana Helsinkiin muuttaa akateeminen sivistyneistö, jonka piiristä tulee maan virkakunta.

Nikolai I hallitsi yksinvaltaisesti, mutta kunnioitti Suomen erikoisasemaa. Hänen hallituskautensa aikana (1825-55) maan henkisiksi johtajiksi nousivat kansallisrunoilija J.L. Runeberg (1804-77), Kalevalan ja Kantelettaren kokoaja Elias Lönnrot (1802-84), filosofi ja talousmies J.V. Snellman (1806-81) sekä runoilija ja historian professori Zachris Topelius (1818-98). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831, ja 1850 yliopisto sai suomenkielen professuurin. Euroopan hulluna vuonna 1848-49 poliittinen tilanne oli jännittynyt, mutta Suomi pysyi rauhallisena. Kansallishenkeä nostatti Runebergin ja Paciuksen Vårt land (Maamme, 1848), josta ilman hallinnollista päätöstä tuli spontaanisti Suomen kansallislaulu.

Aleksanteri II:n hallituskausi (1855-81) merkitsi Suomessa liberaalien uudistusten aikaa. Keisari kutsui valtiopäivät koolle 1863, ensimmäisen kerran Porvoon valtiopäivien jälkeen, ja samana vuonna suomen kielestä tuli virallinen hallintokieli. 1860 Suomi sai oman rahayksikön, markan, joka sidottiin 1878 kultakantaan. Suomella oli oma sotaväki, mutta monilla suomalaisilla nuorilla miehillä oli mahdollisuus luoda ura myös Venäjän armeijassa. Sanomalehdistö alkoi kehittyä 1860-luvulla, ja poliittiseen elämään ilmestyivät puolueet, joiden keskeisenä vedenjakajana oli kielikysymys. Suomenmieliset eli fennomaanit vaativat suomen kielen ja suomenkielisen kulttuurin aseman kohentamista.

Kirjallisuutta

Klinge, Matti 1997. Keisarin Suomi. Helsinki: Schildts.
Jussila, Osmo 2004. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY.
Jussila, Osmo, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi 2004. Suomen poliittinen historia. Helsinki: WSOY.

Takaisin ylös