Gustaf Frödingin runo Säv, säv, susa sisältyy hänen toisen kokoelmansa Nya dikter (1894) osastoon ”Från Värmland” (Samlade skrifter III, Stockholm 1919, 47–48). Se on balladi rakastuneesta nuoresta tytöstä, joka hukuttautuu järveen ahdasmielisen ympäristönsä sosiaalisen paineen murtamana. Runon kaksi enimmäistä säettä maalaavat järvimaiseman jossa kaisla kahisee ja laine liplattaa, ja kahdessa seuraavassa ihmetellään minne Ingalill on kadonnut:
Säv, säv, susa,
våg, våg, slå,
I sägen mig var Ingalill
den unga månde gå?
Neljässä seuraavassa säeparissa kerrotaan riimitetyin säkein tytön kohtalo ja sen syyt. Viimeinen säkeistö on ensimmäisen symmetrinen kerto, jossa runoilija kehottaa suruisia pikku laineita laulamaan surulaulua, kaislaa kahisemaan ja lainetta liplattamaan.
Så sjungen, sjungen sorgsång,
I sorgsna vågor små,
säv, säv, susa,
våg, våg, slå!
Puhdasta musiikkia! Vokaalimusiikkia. Ei sen tähden olekaan yllättävää, että Sibelius sävelsi runon peräti kaksi kertaa (JS 42 ja op. 36 nro 4) ja että Palmgren teki siitä kuorolaulun, jonka myös sovitti pianolle.
Runon kehyssäkeistöt ovat suomentajalle kova pähkinä. Aale Tynni, jonka suomennos on valittu Sibelius-Akatemian Laura-tietokantaan, on ratkaissut ensimmäisen säkeistön näin:
Suhisevat kaislat,
vesi solisee,
missä nuori Ingalill
olla mahtanee?
Tynni on luopunut alkusoinnusta eikä edes yrittänyt kääntää runon vokaalimusiikkia. Hänen kaislansa suhisevat, eivät kahise, vaikka tämä mahdollisuus olisi ollut ilmeinen. Nykysuomen sanakirjassa (1967/82) on esimerkki: ”Kaislikko kahisee tuulessa.” Alkutekstin loppusoinnun toisen ja neljännen säkeen välillä suomentaja sentään on tavoittanut.
Merkityksenkään osalta käännös ei ole tarkka. Tynni käyttää toisessa säkeessä sanaa vesi, vaikka våg on aalto tai laine. Hän on sitä paitsi tulkinnut kaksi ensimmäistä säettä kuvaukseksi ja kaksi jälkimmäistä kysymykseksi, jolloin yhteys ensimmäisen ja toisen säeparin välillä on kadonnut. Suomentajaa on saattanut hämätä alkutekstin kysymysmerkki epäsuoran kysymyslauseen perässä. Itse asiassa säkeistö on yhtenäinen kokonaisuus, jossa runoilija (runon minä) kehottaa kaislaa kahisemaan, lainetta liplattamaan ja molempia kertomaan minne Ingalill-tyttönen on saattanut mennä – viittaus siihen, että kaisla ja aalto tietävät mitä on tapahtunut, koska ovat ilmeisesti olleet tapahtunutta todistamassa. Välisäkeistöissä ne sitten kertovat tietonsa.
Heikki Klemetti on suomennoksessaan (Laulu-Miesten Lauluja, 1923, nro 137, 448–451) pyrkinyt kääntämään Frödingin runon molemmat aspektit, soinnin ja merkityksen, mutta joutunut ottamaan huomioon myös Palmgrenin kuorolaulun, joka tietenkin on sävelletty ruotsinkieliseen alkutekstiin. Hänen suomentamanaan ensimmäinen säkeistö menee näin:
Soi, soi, kaisla,
laula laine kuohupäin!
Ah, lausukaa miss’ Inga lie,
mun leino ystäväin.
Koska säv (vanhan kirjoitusasun mukaan säf) on yksitavuinen ja kaisla kaksitavuinen sana, Klemetin on ollut pakko vaihtaa sanajärjestys ja etsiä susa-verbille yksitavuinen suomenkielinen vastine. Soi, soi, kaisla on varsin toimiva ratkaisu, kun kerran alkutekstin mukainen sanajärjestys kaisla, kaisla, soi ei sovi musiikkiin. Vaarana vain on, että joku saattaa käsittää että säv = soi ja susa = kaisla.
Seuraavaa säettä Klemetti lienee joutunut jonkin verran pohtimaan. Palmgren nimittäin toistaa ensimmäisen säkeen säv, säv, susa, jolloin runon toinen säe våg, våg, slå on hänellä kolmas; edellisen Klemetti selvittää kahdella kaksitavuisella sanalla (laula laine) ja jälkimmäisen yhdellä kolmitavuisella (kuohupäin). Alkusointu on tallella ja merkityskin on kääntynyt niin hyvin kuin mahdollista. Rakenteellisesti ensimmäistä säettä vastaisi luontevan kuuloinen laula, laula, laine (ja siinä olisi sitä paitsi komea alkusointuketju), mutta se ei kelpaa, koska kaikki sanat ovat kaksitavuisia. (Tapaamme sen Tynnin kertosäkeistössä.)
Näiden säkeiden kehotus- tai käskyluonnetta Klemetti korostaa huutomerkillä, jota ei ole Frödingin alkutekstissä, mutta kylläkin Palmgrenin käyttämässä. Olisiko Palmgren lisännyt sen itse? Musiikillisesti se voisi olla sikäli perusteltu, että kun kaksi edellistä säettä ovat kääntyneet laskuun, kolmas säe våg, våg, slå! (kuohupäin!) päättyy nousuun gis-mollin toonikalta toonikaseptimisoinnun kautta kuudennelle asteelle.
Kolmannen säkeen alusta Klemetti selviää korvaamalla ruotsin I-pronominin interjektiolla Ah. Sanat sägen mig hän on varmaankin soinnillisista syistä kääntänyt verbillä lausukaa, vaikka myös arkisemmat sanokaa ja kertokaa olisivat olleet mahdollisia. Viimeisessä säkeessä hän käyttää nykykielessä harvinaista adjektiivia leino (Nykysuomen sanakirjan mukaan suruisa, murheellinen, onneton) alkukielen unga vastineena, vaikka myös nuori olisi sopinut musiikkiin. Sitä paitsi mun leino ystäväin luo runon minän ja kateissa olevan neitosen välille läheisemmän suhteen kuin mihin alkuteksti antaa aihetta.
Kertosäkeistössä Tynni pitää kiinni Frödingin alkutekstin symmetriasta ja suomentaa runon kaksi viimeistä säettä samalla tavoin kuin kaksi ensimmäistä ja toistaa näin ollen sen modaalivirheen, että alkutekstin imperatiivista on tullut indikatiivi. Tämä ratkaisu pakottaa hänet hukkaamaan huutomerkin, johon Frödingin runo päättyy ja joka sitoo kaikki kertosäkeistön neljä säettä samaan tapaluokkaan. Imperatiivissa sen sijaan ovat säkeistön kaksi edellistä säettä, jotka Tynni päättää pisteeseen katkaisten tällä tavoin runon ajatuksen jatkuvuuden. Seuraavassa peräkkäin alkuteksti, Tynnin suomennos ja Klemetin suomennos:
Så sjungen, sjungen sorgsång,
I sorgsna vågor små,
säv, säv, susa,
våg, våg, slå!Laula, laula, laine,
surulaulu tee.
Suhisevat kaislat,
vesi solisee.Oi aallot kuohuvaiset,
mun kanssain itkekää,
aallot, kanssain itkekää!
Klemetin suomennos ei ole vertailukelpoinen, sillä Palmgren on typistänyt viimeisen säkeen jättämällä sanatoiston pois (våg slå!). Silti on pakko todeta, että myös Klemetin ote on tässä herpaantunut. Pahimmin kokonaisuuden pilaa kömpelö toisto aallot, kanssain itkekää! On vaikea ymmärtää, miksei Klemetti käyttänyt tässä ensimmäisen säkeistönsä säettä laula laine kuohupäin, jossa on sama tavuluku. Runon symmetria olisi sillä joten kuten pelastettu, eikä kolmitavuinen kuohupäin olisi sen suurempi ongelma kuin kolmitavuinen itkekää — vaikka ongelma se silti on, koska se pakottaa jakamaan puolinuotin bassossa pisteelliseksi neljäsosaksi ja kahdeksaosaksi. Alkutekstin katkeransuloisesta vokaalimusiikista ei Klemetin suomennoksessa ole jälkeäkään. Tältä kannalta ja tavuluvultaan Palmgrenin kuorolauluun sopisi esimerkiksi tällainen:
Siis laula laulu leino,
sa laine pienoinen,
soi, soi, kaisla,
soi, soi!
Lähemmäs alkutekstin ideaa en yllä. Siihen tarvitaan minua etevämpi runoilija.
Säteitä 2009, 5–8