Konsertto Pohjois-Amerikassa
19.1.2021 (Päivitetty 21.1.2021) / Murtomäki, Veijo

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Uudessa Englannissa, etenkin Bostonin seudulla, kukoisti jo 1700-luvun lopulla ja täydemmin sitten 1800-luvun puolivälistä eteenpäin eurooppalaisen mallin mukainen konsertti- ja musiikkielämä konservatorioineen, solisteineen ja säveltäjineen. 1900-luvun puolella Amerikan alkuperäisasukkaiden musiikki ja myös jazz sulautuivat osaksi taidemusiikkia.

Eurooppalaisvaikutteista amerikkalaisuutta: ”Toinen Uuden Englannin koulu” tai ”Bostonin kuusikko”

Arthur Foote

Arthur Foote (1853–1937) oli puolestaan ensimmäinen Amerikassa musiikkiopintonsa tehnyt säveltäjä ja urkuri, joka toimi Bostonin First Churchin urkurina 32 vuotta (1878–1910) ja oli Amerikan urkurikillan perustaja. Hän laati keskeisiä teoriaoppikirjoja harmoniasta ja pianonsoitosta sekä toimi musiikkilehtien avustajana. Foote toimi Brahmsin ja Wagnerin musiikin esitaistelijana maassaan. Hän matkusteli laajalti Euroopassa, näki Wagnerin Ringin Bayreuthissa (1876) ja otti pianotunteja Stephen Helleriltä (1883).

Footen kamarimusiikkituotanto on laaja ja laadukas. Häneltä löytyy yksi konsertoiva teos, g-molli-sellokonsertto op. 33 (1893). Se alkaa lyhyen orkesterijohdannon jälkeen kahdella kadenssilla, joista jälkimmäinen on seuraava:

Keskiosasta eli romanssissa on olemassa erillinen sello–piano -sovitus.

George Chadwick

George Chadwick (1854–1931) syntyi Massachusettsissä ja opiskeli Bostonin Uuden Englannin konservatoriossa (1872–). Vuodesta 1876 hän toimi urkurina Michiganissa sekä perusti Musiikinopettajien kansallisen yhdistyksen. Hän jatkoi opintojaan Leipzigin konservatoriossa Reinecken ja Jadassohnin johdolla (1877–79) sekä vielä Rheinbergerin johdolla Münchenissä ja tutustui Ranskassa oleskellessaan uuteen impressionistiseksi kutsuttuun musiikkiin. Hän toimii Yhdysvalloissa säveltämisen lisäksi urkurina ja orkesterinjohtajana, Chadwick nimitettiin lopulta Uuden Englannin konservatorion johtajaksi (1897), ja hänen maineikkaimpia oppilaitaan olivat Horatio Parker, William Grant Still, Arthur Whiting, Wallace Goodrich, Frederick S. Converse, Florence Price, Henry Hadley ja Edith Noyes Porter.

Chadwick sävelsi teoksia lähes kaikissa lajeissa: oopperoita, viisi jousikvartettoa, laulumusiikkia, joskin orkesteri oli hänen tärkein instrumenttinsa: sille hän kirjoitti kolme sinfoniaa (1881, 1886, 1894), alkusoittoja, joista tunnetuin on läpimurtoteos Rip van Winkle (1879/1929) ja näyttämömusiikkia. Konsertoivia teoksia on vain yksi ja se hänen omalle soittimilleen: Teema, muunnelmia ja fuuga uruille ja orkesterille (1908), josta on olemassa myös versio soolouruille.

“Amerikan Liszt”, Edward MacDowell

Edward MacDowell (1860–1908) oli New Yorkissa syntynyt Raffin oppilas ja Lisztin suojatti, joka kouliutui Saksassa ja Ranskassa ja josta tuli maansa suurin kansallisromantikko ja pianosäveltäjä. MacDowellin soolopianomusiikki ottaa huomioon sekä Uuden Englannin amatöörit että vaativat ammattilaiset. Kahden pianokonserton lisäksi MacDowell sävelsi Romanssin sellolle ja orkesterille op. 35 (1887). Teos on omistettu David Popperille.

 

Hänen musiikkiaan moitiskeltiin kotimaassa kansallisen aineksen puutteesta, etenkin kun Dvořák oli kannustanut amerikkalaissäveltäjiä tarttumaan omaan folkloreen. MacDowellin kannanotto kuului: ”Puhtaasti kansallisella musiikilla ei ole mitään paikkaa taidemusiikissa. Minulle on jäänyt mysteeriksi, mitä negro-melodioilla on tekemistä amerikkalaisuuden kanssa.”

Pianokonsertto nro 1

Pianokonsertto nro 1, a, op. 15 (1882) on raikkaan nuorekas, joskin muodoltaan kaavamainen teos, johon Liszt, teoksen omistuksen kantaja, ihastui ja jota soitettiin menestyksekkäästi Euroopassa. Se on paljossa Griegin niin ikään a-molli-konserton inspiroima sävellys, joka sisältää myös Liszt- sekä Tšaikovski-kaikuja ja säväyttää rehdillä pianistisella loistollaan. Konsertto avautuu pianon soinnuilla.

Varsinaiseen fanfaarimaiseen pääteemaan tässä vaiheessa piano ei ota kantaa, vaan soittaa sen päälle kuviointtejaan; vasta kehittelyjakson lyhyessä kadenssissa piano tarttuu siihen.

Sen sijaan laulavan sivuteeman piano esittää aluksi yksin.

Toinen osa tempomerkintänsä Andante tranquillo mukaisesti rauhallisesti soljuva.

Osan pääteemasta löytyy tällainenkin pianistisesti somasti liplattava versio.

Finaali aukeaa hieman Griegin malliin

ja päättyy Schumannin ja Lisztin tapaan.

Pianokonsertto nro 2

Pianokonsertosta nro 2, d, op. 22 (1884-86) tuli ensiesityksestään 5.3.1889 lähtien amerikkalaisten suosikki wagnerismeineen, lähes jazzillisine virtuoosiosuuksineen ja tanssisävyineen. Konsertto on omistettu MacDowellin opettajalle Teresa Carreñolle. Konserton moninainen täyspainoisuus ennakoi Rahmaninovin pianismia ja osoittaa MacDowellin musiikin poikkeuksellisen laadukkuuden, jolle ei Amerikassa löytynyt pitkään aikaan haastajaa.

Muodoltaan teos on poikkeuksellinen, sillä sen avausosa on vakava, pitkällä 6/8-melodialla alkava soolokadenssilla jatkuva ja niitä runsain määrin sisältävä Larghetto calmato.

Piano-osuuden alussa välähtää Macdowellin monin paikoin virtuoosinen mestaruus.

 

Piano jatkaa hetken päästä pääteemamelodiaa omalle versiollaan.

Sivuteeman toinen säepari F-duurissa on leppeä,

kunnes pianisti alkaa melodian jatkeessa vyöryttää omaa kuviointiaan.

Toinen osa riemastuttavan rytmikäs, synkoopeilla terästetty Presto giocoso -scherzo.

Finaali on hitaan johdannon jälkeen Molto allegro -valssi.

Amy Beach

Amy Beach (1867–1944) oli Pohjois-Amerikan ensimmäinen naissäveltäjä ja maan musiikkikulttuurin varhaisia vahvoja edustajia niin piano- ja kamarimusiikin ja laulujen säveltäjänä kuin sinfonikkonakin: Gaelic Symphony op. 32, e (1896). Hänen cis-molli-pianokonserttonsa op. 45 (1899) saavutti säveltäjän toimiessa oianistina Bostonin orkesterin kera heti ensiesityksestä 7.4.1900 alkaen suursuosion taidokkaalla ja voimallisella sävelkielellään ja pianistisuudellaan. Beachin luomus liittyy sinfonisen konserton traditioon neljine osineen. Griegin vaikutusta on havattavissa.

Laajassa Allegro moderato -avausosassa orkesteri esittää ensin pääteeman, jonka sukulaisuus häneen varhaiseen lauluunsa ”Nuori tyttö ja nuori kukka” op. 1/4 (1886) on ilmeinen.

Orkesteri aloittaa pääteeman esittelyllä,

johon pianisti antaa oman vastauksensa,

kunnes tilanne rauhoittuu ja molemmat esiintyvät sovussa: pianistilla on oma vasta-aiheensa orkesterin pääteemalla.

kekseliäs Perpetuum mobile -scherzo, joka perustuu lauluun Empress of the Night op. 2/3 (1887–919 ja aviomiehen runoon.

Largo-osa on ”synkkä traaginen valitus”– pianon ensirepliikillä esitysmerkintänä on con dolore (”tuskaisesti”), ja kun sekin perustuu säveltäjän lauluun Twilight op. 2/1, jonka tekstinä on aviomiehen runo, konsertto lienee ainakin osin elämäkerrallinen, sillä avioliitto paljon vanhemman ja määräilevän miehen kanssa ei ollut helppo.

Allegro con scioltezza -finaalissa, jota leimaa bolero-rytmi. Konsertto sisältää viittauksia muihin säveltäjiin (Chopin, Schumann).

Horatio Parker

Horatio Parker (1863–1919) syntyi Massachusettsissä ja opiskeli ensin Bostonissa Chadwickin johdolla ja myöhemmin Rheinbergerillä Münchenissä. Hän toimi ensin urkurina New Yorkissa (1888–93) ja sitten Bostonissa (1893–1901). Parker valittiin 1892 myös Yalen yliopiston musiikinteorian professoriksi (1893) ja dekaaniksi (1904), jona hän toimi loppuikänsä.

Parkerin tunnetuin sävellys lienee oratorio Hora Novissima (1893). Hän oli tuottelias säveltäjä saksalaisessa Mendelssohn-, Brahms– ja Wagner-traditiossa, ja myöhemmin Debussy sekä Elgar vaikuttivat hänen musiikkityyliinsä. Parker sävelsi kaksi oopperaa, joista Mona (1912) sai Metropolitan-oopperan palkinnon, lauluja, teoksia kuorolle ja orkesterille, näyttämömusiikkia, piano- ja kamarimusiikkia sekä kosolti urkumusiikkia.

Urkukonsertto

Ainoa konsertoiva teos on hänen omalle soittimelleen uruille, ja se on saksalaista romantiikkaa ja hieman ranskalaista urkuromantiikkaa à la Franck yhdistävä urkukonsertto es-molli op. 55 (1902). Allegro moderato -avausosa on erikoinen muodoltaan: se alkaa es-mollissa,

moduloi A-duurin/fis-mollin sävelalaan,

palaa es-molliin, joka kirkastuu Es-duuriksi,

ja lopulta liukuu H-duuri-Andanteen. Siten avauksessa sonaattimuodon sivuteema on yhtä kehittelyvaiheen kera, ja kertaus johtaa hitaaseen osaan.

Ranskalaistyyppinen scherzo on A-duurissa.

Finaali alkaa pompöösistä ja valmistaa ainekset

fuuga-jaksoon.

Lopussa Franckin mieleen tuova jalkiosoolo kuuluttaa teoksen päätösvaiheen.

Muita romantikoita

Viktor Herbert

Viktor Herbert (1859–1924) syntyi Guernsey-saarella Englannin kanaalissa lähellä Normandiaa, asui varhaisvaiheessa Kentissä ja sai koulutuksensa lähinnä Stuttgartissa, jossa hän suoritti tutkinnot sellosa, musiikinteoriassa ja sävellyksessä 1879. Hän tutustui Brahmsiin, joka valitsi hänet kamariorkesterinsa konserttiin. Mentyään naimisiin Stuttgartin oopperan sopraanosolisti Therese Försterin (1861–1927)  kanssa, kapellimestarit Walter Damrosch ja Anton Seidl kutsuivat 1886 molemmat  Metropolitan-oopperaan, Viktorin soolosellistiksi ja vaimon pääroolien laulajaksi.

Herbert oli vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun etevimpiin kuulunut amerikkalainen ooppera-, operetti- ja musiikkiteatterikuningas kymmenillä teoksillaan. Hän kiinnostui myös irlantilaisaiheista ja jopa edisti irlantilaisnationalismia opereteissaan ja kansallislauluksi kohonneessa laulussa Soldier of Erin, sillä hänen äitinsä oli väittänyt vastoin totuutta Hebertin syntyneen Doublinissa.

Sellokonsertto nro 2

Konserttosäveltäjänä Herbert oli keskeinen nimi, sillä hän kirjoitti jopa kaksi sellokonserttoa (1884, 1894) sekä viisiosaisen Sarjan sellolle ja orkesterille op. 3 (1882). Jälkimmäinen, e-molli-konsertto op. 30 on merkkiteos, joka sai New Yorkissa oleskelleen Dvořákin ihastumaan Herbertin saavutukseen, myös Herbertiin kykyyn olla peittämättä solistia orkesterilla, ja ilmeisesti myös säveltämään oman sellokonserttonsa.

Käytännössä lähes monotemaattisessa ensiosassa orkesteri esittelee ensin pääteeman, johon

sello tarttuu nopeasti.

Pääteema hallitsee osaa ja koko konserttoa sekä tuottaa avausosassa myös C-duurissa hieman epävakaasti olevan sivuteeman.

 

Jatkeeksi ilmaantuu toinen aihe, joka sekin empii C-duurin ja e-mollin välillä ja se palaa vielä finaalin orkesterijohdannossa.

Toiseen osaan johtaa lyhyt Lento-vaihe, joka perustuu taasen konserton avaus- ja mottoteemaan,

ennen kuin hitaan osan oma Andante tranquillo -melodia alkaa.

Finaalin avaa mottoteema, nyt Allegro-tempossa ennen kuin sello virittää osuutensa, jossa mottoteeman hahmo esiintyy hieman muuntuneena.

Konserton päätöksessä sellon virtuoosikuvioinnin jälkeen teoksen sinetöi alun mottomotiivi.

Henry Holden Huss

Henry Holden Huss (1862–1953) oli saksalaissuvun vesa Amerikan itärannikolla. Hussin kokemukset Beethovenin, Lisztin, Brahmsin ja eritoten Wagnerin parissa kuuluvat hänen H-duuri-pianokonserttonsa op. 10 (1898) romanttisesti mehevässä yleisilmeessä. Konsertto avautuu näyttävästi.

Konserton finaali on hauska scherzo-valssi.

Ernest Schelling

Ernest Schelling (1876–1939) oli englantilais-sveitsiläisille vanhemmille Amerikassa syntynyt ihmelapsi, joka hyväksyttiin jo 7-vuotiaana opiskelemaan Pariisin konservatorioon. Schellingin Suite Fantastique (1905) pianolle ja orkesterille on sujuvaa musiikkia, josta löytyy unkarilaista mustalaistyyliä.

Moszkowskin ja Dvořákin (sinfonia Uudesta maailmasta) musiikki, amerikkalaismelodiat sekä

tutut, säveltäjän koti-ikävästä kertovat sävelmät muodostavat mukavan keitoksen.

Schelling sävelsi Fritz Kreislerille neliosaisen viulukonserton (1916).

Jazz-vaikutteita

1920-luku oli suuri jazzin aikakausi klassisen musiikin ja ei-konserttimusiikin synteesissään. Se tuotti hienoja lopputuloksia niin Ranskassa (Les Six -ryhmä) – cakewalkin käytössä kunnostautui jo Debussy – kuin toki jazzin synnyinmassa, Yhdysvalloissa, jossa klassisen musiikin säveltäjistä ainakin Carpenter, Gershwin ja Antheil nousevat esiin. Euroopassa neoklassismi yhdistyi 1920- ja etenkin 1930-luvulla jazziin esimerkiksi Hindemithin, Krenekin ja Schulhoffin musiikissa.

John Alden Carpenter

John Alden Carpenter (1876-1951) syntyi Illinoisissa musiikkipeheeseen. Hän opiskeli Harvardin yliopistossa Painen johdolla, jatkoi opintojaan Elgarin kera Roomassa (1906) ja lopulta Chicagossa Bernhard Ziehnin alaisuudessa (1912). (1915). Säveltäjänä Carpenteria pidettiin ”keskitien modernistina ja impressionistina”, minkä lisäksi hän sisällytti teoksiinsa amerikkalaisuutta jazz-elementteiä ja käytti itse asiassa ensimmäisenä säveltäjänä teosotsakkeessa sanaa ’jazz’: Krazy Kat -sarjakuviin perustuva baletti Krazy Kat: A Jazz Pantomime sai ensiesityksen 20.1.1922 New Yorkissa. Hän kuvaili teoksensa Adventures in a Perambulator (”Seikkailuja lastenvaunuissa”, 1914/41) kuudessa osassa – kuten Gershwin Amerikkalainen Pariisissa -sävellyksessään – suurkaupungin elämää: I. En Voiture, II. The Policeman, III. The Hurdy-Gurdy, IV. The Lake, V. Dogs, VI. Dreams. Raveliin ja Stravinskyyn hänet liittä pianoteos Tango Américaine (1920/p. 1921).

Carpenter kirjoitti kaksi sinfoniaa: nro 1 (1917/40) ja nro 2 (1942), joista jälkimmäisen kantaesityksen johti Bruno Walter New Yorkin filharmonikoiden kanssa. Carpenterin pianokonsertiino (1920) ennakoi Gershwiniä ja Coplandia. Konsertiinon avausosa Allegro con moto liikuskelee erilaisin synkopoiduin rytmein, joiden lähtökohtia ovat cakewalk ja ragtime, kuten jo Debusylläkin, joten varsinaisesta jazzista on vaikea sanoa mitään tismallista; tässä jokunen näyte avausosasta.

Hidas osa käyttää toistuvia melodiasäkeitä sekä melodian paralleelisoinnutusta.

Finaalissa esiintyy espanjalaisuutta, jo 5/8-tahtilajin, jota tosin käytti myös Bartók, kautta.

George Gershwin

George Gershwinin (1898–1937) sukutausta on ukrainalais-juutalainen, sillä hänen isoisänsä oli kotoisin Odessasta. Isä Moishe Gershowitz muutti Pietarista New Yorkiin samoin kuin hänen tuleva vilnalaissyntyinen vaimonsa, joka pakeni sinne perheineen nousevaa antisemitismia Venäjällä. Isä muutti nimensä Morris Gershwiniksi, joten lasten nimiksi tulivat amerikkalaisittain Ira (1896) ja George Gershwin. George kuoli vain 38-vuotiaana aivokasvaimeen.

Gershwin loi kestävän synteesin eurooppalaisesta muoto- ja sävelkielestä (Debussy, Ravel, Stravinsky, Milhaud, Schönberg) sekä amerikkalaisesta jazz-harmoniasta ja -rytmiikasta. Hän sävelsi lukuisia menestyssävelmiä ja -musikaaleja, Hollywood-filmimusikkia, oopperan Porgy and Bess (1935) sekä piano- ja orkesteriteoksia. Hän ehti levyttää yli 140 pianorullaa oma soittoaan. Gershwinin suuri saavutus oli  sinfonisen jazzin luominen orkesteriteoksssa Amerikkalainen Pariisissa (1928) sekä Kuubalainen alkusoitto (1932) sekä muutaman tärkeän konsertoivan teoksen.

Gershwinin tarttuva omaleimaisuus ryöpsähti valloilleen yleisön ja soittajien suosikeiksi muodostuneissa teoksissa pianolle ja orkesterille: Rhapsody in Blue (1924), joka oli alun perin kirjoitettu jazz-yhtyeelle, mutta jonka täyden orkesterin version viimeisteli Ferde Grofé (1926). Piano-osuuden alusta näyte:

Vetävästä pianokonsertosta F (1925) julkaistu orkesteriversio on F. Cambell-Watsonin käsialaa. Seuraavassa pianokonserton finaalin rytmisesti villi avaus.

Rapsodia nro 2

Lisäksi pianolle ja orkesterille valmistuivat toinen rapsodia (1931) sekä “I got Rhythm” -muunnelmat (1934). Rapsodia-musiikin erään osan Gershwin sävelsi alun perin musiikiksi filmiin Delicious, joka kuvaa Manhattanin rakentamiseen liittyvää hyörinää, ja elokuvan episodi, jossa Gershwinin musiikki soi, liittyy teräspalkkien yhdistämiseen niiteillä vasaroiden voimalla. Itsenäiseksi laajennetun piano-orkesteri-teoksen nimen löytäminen tuotti säveltäjälle vaikeuksia: aluksi se oli ”Rhapsody in Rivets” (”Niittirapsodia”), sitten ”New York Rhapsody” ja ”Manhattan Rhapsody”, kunnes nykyinen neutraali muoto löytyi. Ensiesitys koettin 29.1.1932 Sergei Koussevitzkyn johtaessa Bostonin orkesteria ja säveltäjän soittaessa piano-osuuden. Toinen rapsodia lainaa joitain aiheita ”Sinisestä rapsodiasta”, mutta on paikoin harmonisesti rohkeampi.

Rapsodia alkaa aksentoidulla ”rivet-aiheella”,

minkä jälkeen jazz- ja blues-sävyt täyttävät teoksen.

Sekä hitaan vaiheen ilmaantuminen

että lopun uusi menovaihde tekevät teoksesta konserttomaisen; ”niittiaihe” palaa finaalimaisessa päätösjaksossa sellaisenaan

sekä hieman varioituneena.

I Got Rhythm

Gershwin tarvitsi neliviikkoiseen kiertueeseensa 1934 uuden kappaleen ja hän laati sen suosittuun melodiaan musikaalista Girl Crazy (1930). Musikaali kuvaa playboy-taksinkuljettajaa, joka ajaa Arizonaan rakastuakseen pikkukaupungin tyttöön monien väärinkäsitysten ryydittämänä ennen kuin happy end koittaa.

Säveltäjän mukaan johdanto on yksinkertainen, mutta jotkin kirjoittajat pitävät kromaattisuutensa vuoksi vihjeenä Schönbergin suuntaan.

Ensimmäinen muunnelma on rytmisesti komplisoitu.

Toinen on valssi, josta voinee aistia Sibeliuksen vastaavan Valse tristen huokausten vaikutusta.

Kolmannessa variaatiossa kuvataan kiinalaisten (epävireisten) huilujen soittoa.

Neljännessä vasen käsi soittaa melodiaa ylösalaisin käännettynä täysin riippumatta oikeasta kädestä (Gershwinin mukaan).

Finaali onkin sitten rytmin juhlaa.

Kohti modernia

Henry Cowell

Henry Cowellin (1897–1965) merkitystä amerikkalaisen modernin musiikin pioneerina, rytmin, harmonian ja sointivärien kokeilijana, teoreetikkona ja pedagogina ei voi yliarvioida; hän toimi myös pianistina, julkaisijana ja impressariona. Hän syntyi Kaliforniassa perheeseen, jonka isä oli irlantilaissyntyinen ja sai poikansa jo varhain rakastumaan irlantilaiseen musiikkiin ja jonka äiti oli varhainen feministikirjailija. Cowell ei saanut nuorena systemaattista musiikkikasvatusta eikä muutakaan koulutusta, mutta hän aloitti viulunsoiton viisivuotiaana ja säveltämisen teini-iässä. Hän päsi kuitenkin 1914 Kalifornian Berkeley-yliopistoon monipuolisen musikologisäveltäjän ja folkloristin Charles Seegerin (1886–1979) suojatiksi. Parin vuoden päästä Cowell jatkoi opintojaan New Yorkissa ”futuristisen” säveltäjäpianisti Leo Ornsteinin (1895–2002) johdolla ja tutustui tämän cluster-ajatteluun. Palattuaan Kaliforniaan hän liittyi teosofiseen yhteisöön.

Cowell alkoi 1920-luvulla sävellyksissään kokeilla atonaalisuudella, polytonaalisuudella, polyrytmiikalla ja eksoottisilla asteikoilla, cluster-tekniikoilla ja preparoidulla pianolla John Cagen inspiroimana. Edgar Varèse (1883–1965), George Antheil (1900–59), Samuel Conlon Nancarrow (1912–97) ja Lou Silver Harrison (1917–2003) monien muiden tavoin joko kuuluivat Cowellin ”ultramodernistiseen” ryhmään samoin ajattelijoina tai oppilaina. Cowell kiinnostui myös ”maailmanmusiikista”, latinalaisamerikkalaisesta, kuubalaisesta, afrikkalaisesta ja Kaukoidän maiden musiikeista ja niiden rytmiikasta, osin Villa-Lobosin ja Chavezin inspiroimana.

Cowell oli tuottelias säveltäjä pianomusiikissa, jota löytyy yli 30 teosta, ja orkesterimusiikissa, joka käsittää 21 sinfoniaa (1918–65) sekä muutamia konsertoivia teoksia: pianokonserton (1931), Little Concerton pianolle ja puhallinorkesterille (1941?) sekä konserton lyömäsoittimielle ja orkesterille (1958).

Pianokonsertto

Konserton osat ovat 1. Polyharmony. Allegro, 2. Tone Cluster. Lento, 3. Counter Rhythm. Allegro. Konsertto on nerokas modernissa ja jännittävässä, mutta samalla erittäin toimivassa konseptissaan. Musiikin määrän ja keston yhteensopivuus pitävät kuulijan herpaantumattoman mielenkiinnon yllä.

Ensiosa alkaa orkesterin dissonoivilla alkuräjähdyksillä, joiden kanssa pianon laajat nopeat soinnut vuorottelevat,

joskin myös lyyrisyyttä on tarjolla.

Kadenssi perustuu näille nopeille repetitiokuvioille samalla kun melodisesta linjasta ei luovuta.

Toinen osa alkaa miltei heti pianossa klustereilla,

ja osa toimii vaihtelemalla klustereiden eri tyyppejä.

Kolmas osa on täynnä erilaisia päällekkäisiä rytmisiä kerroksia,

ja välillä vilahtaa ”Dies irae” -aihe,

joka myös päättää lähes C-duuri-versiona teoksen, polytonaalisen harmonin yllä.

George Antheil

George Antheil (1900–1959) oli amerikkalainen avantgarde-säveltäjä ja pianisti, joka syntyi saksalaiseen emigranttiperheeseen Trentonissa New Jerseyssä ja oli sikäli kaksikielinen. Hän alkoi soittaa pianoa kuusivuotiaana, kunnes pääsi Lisztin oppilaan Constantine von Sternbergin oppilaaksi Philadelphiaan. Myöhemmin New Yorkissa hän tutustui dadaismiin ja pääsi 1919 Ernest Blochin oppilaaksi. Antheil tutustui Stravinskyn ja ranskalaisen Les Six -ryhmän musiikkiin, kun hän teki pitkän Euroopan-matkan Berliiniin ja Pariisiin (1922–27), jonka aikana hän tutustui myös ajan keskeisiin kirjailijoihin, Ezra Pundiin, James Joyceen ja Ernest Hemingwayhin. Yhteistyö Fernand Légerin kokeellisen filmin Ballét mecanique (1923–25/52–53) parissa tuotti Antheilin suosituimman teoksen. Myöhemmin (1936–) Antheil työskenteli Hollywoodissa filmisäveltäjänä.

Antheil alkoi Euroopan matkansa kynnyksellä toteuttaa teknologisia ajatuksiaan ja perkussiivista pianismiaan (”xylofonin ja cimbalonin” tapaan). Valmistui sarja teoksia: pianosonaatti nro 2 (The Airplane, 1921), pianokonsertto nro 1 (1922), Sonata Sauvage (1922–23), sonaatti nro 3 (Death of Machines, 1923) ja Mechanismus (n. 1923), joita hyödynsi myös Djaghilevin johtama Les Ballets Russes. Antheilin jazz-innostus näkyy monissa sävellyksissä, selvimmin teoksissa pianosonaatti nro 4 (Jazz, 1922) ja A Jazz Symphony (1925/55).

Pianokonsertto nro 1

Edes Antheilin suosittu omaelämäkerta Bad boy of music (1945) ei sisältänyt mainintaa pianokonsertosta ennen vuotta 1926, jolta toinen pianokonsertto on kotoisin: vasta vuonna 2000 ensimmäisen pianokonserton käsikirjoitus löytyi. Konserton kantaesityksen piti tapahtua 1.7.1922 Berliinissä, mutta se peruuntui ilmeisesti säveltäjän puolelta, kunnes ensiesitys koettiin vasta 5.3.2001.

Konsertossa harmoniat ovat rytmiikan palveluksessa. Mukana on hieman boogie-woogieta ja jazzia sekä kaikuja Stravinskyn baleteista Petrushka ja Kevään pyhitys. Antheilin mukaan (1923) ”edustin 1920-luvun alun antiekspressiivistä, antiromanttista, jääkylmän mekanistista estetiikkaa”. Kun on todettu, että ”teoksen additiivisesta rakenteesta, vierekkäisistä ja kontrastoivista jaksoista puuttuu fokus, suunta ja yhtenäisyys”. Antheil on onnistunut julistuksensa mukaisissa pyrkimyksissä erinomaisesti – ei siis kannata etsiä siitä johdonmukaista kehitystä tai mitään systeemiä.

Aaron Copland

Aaron Copland (1900–1990) oli New Yorkin Brooklynissä liettualais-juutalaiseen sukuun syntynyt pianistisäveltäjä. Copland on niin paljossa amerikkalaisen elinpiirin ja kulttuurin tuote, että vaikka hän sai vaikutteita eklektiseen tyyliinsä Pariisissa opiskeltuaan Nadia Boulengerin johdolla kolme vuotta (1921–24), häntä kutsuttiin yleisesti ”amerikkalaisten säveltäjien dekaaniksi”. Tämä johtui osin hänen populaarista ”preeria-musiikistaan”, jossa amerikkalainen maisema ja pioneerihenki yhtyivät, etenkin baleteissa Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja Appalachian Spring (1944) sekä orkesteriteoksissa El Salón México (1936) ja Fanfare for the Common Man (1942). Hänen musiikissaan on jälkiä ranskalaisesn Les Six -ryhmän, Bergin, Webernin ja Bartókin antamista impulsseista. Coplandin tyyliorientaatio sekä sävelkieli monipuolistuivat Carlos Chávezin tuttavuuden ansiosta sekä Stravinskyn musiikin, Schönbergin 12-säveljärjestelmän ja Boulezin sarjallisuuden vaikutuksesta.

Chávezista tuli Coplandin ehkä tärkein sävellysystävä, ja molemmilla oli pyrkimys Uuden maailman nationalismiin: Coplandilla New Yorkin populaarimusiikkia kohtaan, Chávezilla atsteekki-musiikin suuntaan. He myös kokivat institutionaalisten puitteiden organisoinnin tärkeyden: Copland järjesti New Yorkiin 1928 Chávez-konsertin; Chávez puolestaan ryhtyessään Meksikon sinfoniaorkesterin ja konservatorion johtajaksi esitytti Coplandin Music for the Theatre -teoksen 1928 sekä järjesti 1932 ensimmäisen kokonaan Coplandin musiikille omistetun konsertin. Copland piti Chávezia modernin kansallisen säveltäjyyden esikuvana yhdistettyään meksikolaisen perinteen ja modernin eurooppalaisen musiikin – samalla kun tälle onnistui ”heittää menemään 1800-luvun saksalaisen musiikin ihanteet, jotka olivat tyrannisoineet musiikkia yli sadan vuoden ajan”. Tämä oli luonnollisesti Coplandin oma julistus amerikkalaisuuden ja eurooppalaisuuden yhdistämiseksi.

Vaikka Copland sävelsi myös kamari-, piano- ja vokaalimusiikkia, ooppera mukaan lukien, parhaiten hänet ehkä tunnetaan orkesterimusiikistaan: balettien lisäksi sinfonioista, joista eräillä on lisänimet, sekä konsertoivista teoksista. Jälkimmäisiä ovat Symphony for organ and orchestra (1924), pianokonsertto (1926) sekä klarinettikonsertto jousiorkesterin, pianon ja harpun kera (1948).

Urkusinfonia

Sinfonia uruille ja orkesterille on tavallaan Coplandin Pariisin-ajan päättötyö: se on omistettu opettajalle päällekirjoituksella ”Dedicated to Nadia boulanger with admiration. A.C. (1924)”, minkä lisäksi kyseessä on toki ranskalaisen urkusinfoniikan mukainen lajivalinta – ja sitä paitsi Boulanger oli erinomainen urkuri. Boulanger myös innostui teoksesta suuresti ja toimi sen solistina 11.1.1925 Walter Damroschin johtaessa New Yorkin sinfonikkoja. Teos tuotti moderniudessaan varsin värikkäitä, jopa varsin hurjia kritiikkejä. Damrosch kääntyi yleisön puoleen teoksne päätyttyä ja sanoi: ”Olen varma, että jos lahjakas nuori mies osaa kirjoittaa 23-vuotiaana tällaisen sinfonian … viiden vuoden sisällä hän on valmis tekemään murhan.” Lehdissä luettiin seuraavana päivänä: ”Nuori säveltäjä tekee murhan”!

Kolmen osan kokonaisuus ei ole ihan tavallisin, lisäksi urkujen osuus on lähes itsenäinen suhteessa orkesteriin ja sisältää pääosin lyhyitä sooloja sekä tukee orkesteria. Avausosa on lyhyt haaveileva, melodinen Prelude.

Keskiössä on pitkä rytmikäs ja urbaanisti sykkivä Scherzo, jossa teoksen sinfoninen luonne eli orkesterin dominoiva rooli on ilmeinen, kun taas urut osallistuvat värinsä ja iskevyytensä puolesta kokonaisuuteen.

Lopuksi kuullaan valittavan sävyinen Finale, jossa on barokin passacaglian aineksia.

Pianokonsertto

Pariisista paluunsa jälkeen 1924 Copland halusi kirjoittaa yhtäältä modernia musiikkia, toisaalta luoda ”teoksen joka tunnistettaisiin välittömästi luonteeltaan amerikkalaiseksi”. Pyrkimys on kuultavissa pianokonserton varhaisen urbaanin jazzyhtyeen ja urbaanin bluesin yhdistelmässä. Se koostuu kahdesta toisiinsa liitetystä osasta: lyhyt hidas osa sekä pitkä nopea osa. Avausosan täyttävät fanfaarit ja blues, toinen osa hieman vallaton ragtime. Coplandin mukaan jazzissa rytminen elementti on olennaisin ja ”polyrytmiikka on jazzin anti länsimaiselle musiikille”.

Konserton kantaesittivät säveltäjä ja Sergei Koussevitzkyn johtama Bostonin sinfoniaorkesteri 28.1.1927, muttei se ollut menestys, joka tuli vasta 1946, kun Leonard Bernstein otti teoksen ohjelmistoonsa. Kantaesityksen johdosta muuan kriitikko kirjoitti: ”Coplandin konsertto on kammottava kidutus alusta loppuun. Mikään siinä ei muistuta musiikkia, paitsi sikäli kuin se sisältää melua.”

Avausosan ”blues” pitää ymmärtää taidemusiikin läpi katsottuna ”sinisenä” tunnelmana, joka ei välttämättä tuo mieleen blues-laulajan maneereja, vaan blues-bändin tuottamaa vaikutelmaa, jota auttavat hitaat synkoopit sekä sointujen septimi- ja noonilisät.

Finaalin avautuu pianon käynnistämällä ragtimellä,

joka saavuttaessaan orkesterin kanssa täyden liike-energian tuottaa välillä lähes mielipuolisen vaikutelman – ja sikäli voi ymmärtää aikalaiskriitikon totaalisen tyrmäyksen.

Klarinettikonsertto

Copland sävelsi konserton sen tilaajalle Benny Goodmanille, joka kantaesitti sen 6.11.1950 Fritz Reinerin johtaessa NBC-sinfoniaorkesteria. Teos sisältää jazz-elementtejä sekä ”katkeransuloista lyriikkaa”, joka assosioituu mustien ja juutalaisten irrallisuuteen ja juurettomuuteen sekä Coplandin itsensä kokemaan ”homoseksuaalisuudesta johtuvaan yksinäisyyden ja sosiaalisen vieraantumisen tunteeseen”.

Konserton kahden osan välissä on kadenssi. Avausosa on hidas ja ekspressiivinen (Slowly and expressively) ABA-muodossa.

Kadenssi (freely) on toki virtuoosinen, mutta samalla se esittelee useita latinalaisamerikkalaisia jazz-sävelmiä, jotka vallitsevat toista, rondomuotoista osaa.

Säveltäjän mukaan toinen osa (Rather fast) on ”alitajuinen yhdistelmä elementtejä, jotka epäilemättä ovat suhteessa Pohjois- ja Etelä-Amerikan populaarimusiikkiin (esimerkiksi muuan fraasi on nykyisin suositusta brasilialaisesta sävelmästä, jonka kuulin Riossa)”. Koodasta Copland joutui kirjoittamaan helponnetun vesrion Goodmanille, jolle se oli liian vaikea muun muassa korkeiden sävelten vuoksi.

Samuel Barber

Samuel Barber (1910–1981) syntyi Pennsylvaniassa sivistysperheeseen, jossa äiti oli brittiläisalkuperää ollut pianisti ja täti Metropolitan-oopperan johtava alttolaulaja. Hän soitti jo varhain pianoa, pääsi Philadelphian Curtis-musiikki-instituuttiin 14-vuotiaana, tutustui siellä Gian Carlo Menottiin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Barber oli opiskeluaikanaan jo tunnustettu lahjakkuuss säveltämisessä, pianonsoitossa ja laulamisessa, ja hän alkoi säveltää myöhäisessä teini-iässä. Adagio for Strings (1938) oli hänen läpimurtoteoksensa, minkä jälkeen hänestä tuli Amerikan suosituin ja esitetyin säveltäjä, etenkin kun aiemmin amerikkalaista musiikkia vieroksunut Arturo Toscanini johti teoksen. Barber saavutti mainettaa oopperoillaan Vanessa op. 32 (1957/64) ja Antony and Cleopatra op. 40 (1966/74), laulumusiikillaan, josta tärkein on sopraanolle ja orkesterille sävelletty Knoxville: Summer of 1915, Op. 24, 1947), pianoteoksillaan sekä kamari- ja orkesterimusiikillaan.

 

Sarja konsertoivia teoksia on keskeinen osa hänen tuotantoansa: erittäin suosittu viulukonsertto op. 14 (1939), barokkihenkinen Capricorn Concerto huilulle, oboelle, trumpetille ja jousille (1944); sellokonsertto op. 22 (1945), komea Toccata festiva uruille ja orkesterille op. 36 (1960) sekä myöhäinen pianokonsertto op. 38 (1962).

Viulukonsertto

Viulukonserton valmistumishistoria oli ongelmainen, koska sen ensiesittäjäksi valittu Iso Briselli valitti, ettei ensimmäiseksi valmistuneet osat 1 ja 2 eivät olleet tarpeeksi virtuoosisa ja hän yritti taivutella Barberin tekemään finaalista viulistisesti vaativan, mutta kun siitä tuli nyt liian vaikea, Briselli luopui lopulta esityksestä. Niinpä ensiesitys siirtyi myöhemmäksi ja se koettiin vasta 11.2.1941 Albert Spaldingin toimiessa solistina ja Eugene Ormandyn johtaessa Philadelphian orkesteria. Sen jälkeen teoksesta tuli 1900-luvun esitetyimpiä viulukonserttoja.

Säveltäjän mukaan ensiosa, Allegro, ”alkaa lyyrisellä ensimmäisellä aiheella, jonka kuuluttaa heti viulu ilman orkesterijohdantoa. Tämä osa on luonteeltaan ehkä enemmän sonaatti -kuin konserttomuotoinen.”

Toinen osa, Andante, alkaa Barberin mukaan ”laajalla oboe-soololla”.

”Viululla on rapsodinen ja kontrastoiva teema, jonka jälkeen viulu toistaa alun oboe-melodian.”

”Viimein osa, Presto in moto perpetuo, tutkailee enemmän viulun loisteliasta ja virtuoosista luonnetta.”

Pianokonsertto

Barber sävelsi pianokonserton (1960–62) John Browningille. Kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat 1960, mutta, kuten viulukonsertonkin tapauksessa, 1962 kirjoitetusta finaalista uhkasi tulla ongelma, sillä solisti ja finaalista konsultoitu Vladimir Horowitz vakuuttivat, ettei osaa voinut soittaa pyydetyssä tempossa. Lopulta Browning kantaesitti teoksen 24.9.1962 Erich Leinsdorfin johtaessa Bostonin sinfoniaorkesteria.

Avausosa Allegro appassionata käynnistyy pianon soololla,

mitä seuraa orkesterin hurja pääteema.

Avauksen teemat palaavat myöhemmin erilaisina muunnoksia osassa ja koko konsertossa. Teoksen pääsävellaji on e-molli, vaikka alku on tonaalisesti asettumaton. Toinen osa, Canzone: Moderato, on pääsääntöisesti cis-mollissa, ja se perustuu suloisen surulliseen melodiaan, josta tästä pianon versio orkesteriavauksen jälkeen.

Rondomuotoinen finaali, Allegro molto, on valtavan nopea osa 5/8-tahtilajissa, ja sen jyskyttävä ostinato tekee osasta lähes paholaismaisen; jotain Bartókin ja Prokofjevin tyyleistä ja pianonkäsittelystä lienee tarttunut Barberiin.

Kirjallisuutta

The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.

Christ, Elizabeth B. Music for the Common Man. Aaron Copland during the Depression and War. Oxford University Press.

The Guinness Who’s Who of Film, Musicals & Musical Films, toim. Colin Larkin 1994. London: Guinness Publishing.

Jablonski, Edward 1987. Gershwin. A Biography Illustrated. New York: Doubleday.

Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.

Moisala, Pirkko & Riitta Valkeila 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.

The Norton/Grove Dictionary of Women Composers, toim. Julie Anne Sadie & Rhian Samuel 1995. New York & London: W. W. Norton & Company.

Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Struble, John Warten 1995. The History of American Classical Music. MacDowell through Minimalism. New York: Facts on File.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.

Takaisin ylös