Guatemalan musiikki
Guatemalasta tuli espanjalaiskonkvistadorien valloituksen jälkeen (1523–24) merkittävä musiikkikeskus, etenkin pääkaupungista Guatemala City ja sen katedraalista (1534–). 1500–1600 luvuilla toimi useita Espanjasta muuttaneita säveltäjiä, kuten Juan Gutiérrez de Padilla (n. 1590–1664), minkä lisäksi siellä esitettiin käsikirjoituksina säilyneitä teoksia espanjalais-flaamilaisilta säveltäjiltä Morales, Guerrero, Victoria, Ceballos, Isaac, Compère, Mouton ja Sermisy. Myös paikallisia säveltäjiä löytyy: mm. maestro de capilla Tomás Pascual (1595–1635), joka oli mayasyntyinen. Etenkin Santiago de Guatemalan katedraalissa toimi 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa useita maestros de capilla.
Manuel José de Quirós
Manuel José de Quirós (k. 1765) toimi Santiago de Guatemalan katedraalin maestrona, kuoron ja orkesterin johtajana (1738–65) sekä vihuelan soittajana. Hän oli vastuussa myös poikien koulutuksesta, ja heistä tärkein oli Rafael Antonio Castellanos. Hän sävelsi lukuisia villancicoja, liturgisia lauluja sekä kantaatteja kirkkovuoden juhliin. Seuraavassa kolme katkelmaa villancicosta ”Poikien/nuorten miesten koulu” (1757), jossa opetellaan kirjaimia ja lukemista Kristuksen syntymästä kertovan tekstin lomassa:
Näyte hyvin työstetystä tekstuurista kesrtosäkeessä (= estribillo):
Aakkosia kristillisen tekstin seassa:
Rafael Antonio Castellanos
Rafael Antonio Castellanos (n. 1725–1791) opiskeli setänsä Manuel José de Quirósin johdolla ja toimi Santiago de Guatemalan katedraalin musiikinjohtajana. Säveltäjänä hän kuuluu sekä myöhäisbarokkiin että galanttiin ja klassiseen musiikkiin lisättynä guatemalalaisilla elementeillä. Hänen ensimmäinen merkittävä sävellyksensä on Jeremiaan toiseen valitusvirteen eli lamentaatioon sävelletty teos lauluäänelle ja basso continuolle. Kun Quirós kuoli 1765, Castellanos aloitti toimensa katedraalin kapellimestariksi velvollisuutenaan säveltää musiikki niin hetkipalveluksiin kuin messuihinkin.
Hänen musiikkiaan on löydetty 176 teosta villancicoja, kantaatteja ja latinankielisiä liturgisia teoksia eli koko tuotanto on vokaalimusiikkia. Näytteenä hänen tyylistään myös lauluosuuden alun sisältävät kaksi fragmenttia joulu-villancicosta ”Iloisia paimenia” (n. 1778), joka on jo oppi-isää galantimpaa musiikkia:
Castellanosin tärkeimpiä oppilaitaan oli Vicente Sáenz (1756–1814), joka toimi 26 vuoden ajan ensin viulistina ja laulajana ja sittemmin katedraalin maestro de capillana, jolloin hän sävelsi latinankielisiä officium-osia kuolinmessuun että kansankielisen joululaulun, Las pastorcitas del valle, villancico de Navidad. Hän alkoi käyttää matutinoissa Vivaldin konserttojen osia ja Haydnin sinfonioiden menuetteja.
José Eulalio Samayoa
José Eulalio Samayoa (1781–n. 1866) edustaa jo klassista tyyliä Guatemalan musiikissa. Hänet hyväksyttiin 1813 Guatemalan katedraalikuoroon. Hän oli maansa ensimmäinen säveltäjä, joka kirjoitti myös laajoja soitinteoksia aina sinfoniaan saakka. Hän opiskeli Haydnin partituureja sekä loi niiden pohjalta teoksia nimeltä sones ja tocatas.
Hän sävelsi useita sinfonioita: neliosaisen sinfonian nro 7 (1834) Jiquilisco taistelun kunniaksi, joten teoksesta löytyy ohjelmallisia elementtejä, kuten sotilasmarssia. Myöhemmin sävelsi vielä Sinfonía cívican ja Sinfonía Histórican. Isolle orkesterille löytyy teossarja Piezas para tocarse en la Iglesia, pienelle orkesterille Piezas de Iglesia sekä Tocatas de Iglesia jousille ja käyrätorville. Tuotantoon kuuluu myös kahdeksan messua, requiem sekä vesper- ja matutina-musiikkia. Seuraavassa pianoversiona alkua kirkkokappaleista:
Juan de Jésus Fernández (1795–1846) on melko tuntematon klassiseen tyyliin kirjoittanut säveltäjä.
José Escolástico Andrino (1817–1862) syntyi Ciudad de Guatemalassa ja kuoli San Salvadorissa. Hän oli viulistisäveltäjä ja musiikkikirjoittaja, joka perusti El Salvadorin konservatorion 1845. Tuotantoon kuuluu ensimmäinen keskiamerikkalainen säveltäjä, joka kirjoitti konsertoivan teoksen, Variaciones en Sol mayor para violín y orquesta. Hän sävelsi myös kaksi sinfoniaa, kolme messua sekä oopperan La Mora generosa (”Runsas/antelias karhunvatukka”, 1857), joka on kadonnut.
Guatemalan kansallislaulun sävelsi Rafael Álvarez Ovalle (1858-1946).
Luis Felipe Arias
Ensimmäinen, kansallisia aineksia käyttänyt natiivisäveltäjä oli pianisti Luis Felipe Arias (1876–1908). Hän opiskeli Italiassa, mikä jälkeen hän esiintyi maassaan ja esitti ensi kertaa siellä klassis-romanttista ohjelmistoa omien sävellystensä ja improvisaatioidensa ohella. Hänet valittiin 1901 konservatorion professoriksi ja rehtoriksi, ja hän kasvatti seuraavan sukupolven muusikoita, kuten Rafael A. Castillo Orantes, Manuel Martínez-Sobral, J. Alberto Mendoza, Fabián Rodríguez, Rafael Vásquez ja Alfredo Wyld. Pianoteosten ohella – Vals de concierto (1904) ja Página gris (”Harmaa sivu”) hän sävelsi orkesteriteoksen Morisca (1905), joka toi hänelle valtionpalkinnon, kuten myös Himno a Minerva, kuorolle ja sotilassoittokunnalle (1905). Hänet surmattiin diktatuurihallituksen aikana selvittämättömissä olosuhteissa.
Jesús Castillo (1877–1946) hyödynsi intiaaniaiheistoa ja musiikki soitinteoksissaan Oberturas indígenas, Suites indígenas, Tecúm Umán sekä oopperassaan Quiché Vinak(1917–25). Seuraavassa näyte pianokappaleesta Fiesta de Pájaros (”Lintujen juhla, 1900-luvun alku).
Ricardo Castillo
Jesús Castillon nuorempi veljensä Ricardo Castillo (1894–1966) opiskeli Pariisissa 1920-luvulla, ja hän käytti niin impressionistia kuin nationalistisia keinovaroja. Ricardo toimi Guatemalan konservatorion musiikinteoria-aineiden professorina. Castillo sävelsi yli 20 pianoteosta, sinfonisen runon Xibalba (1944), jota pidetään hänen parhaimpiin kuuluvana teoksenaan, orkesteriteoksen Guatemala, movimientos sinfónicos (1934) sekä konsertoivan teoksen Invocación, para maderas, trompeta y cuerdas (1944). Merkittäviä ovat hänen näyttämöteoksensa Ixquic ja Quiché Achí (1945, 1947) sekä mayabaletti Paal Kaba (1951).
Meksikon musiikki
Meksiko on latinalaisen Amerikan kolmanneksi suurin maa, ja sen väestö on pääosin mestitsejä eli eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. Alueesta tuli Espanjan kolonia 1519, se itsenäistyi 1821 ja muuttui tasavallaksi 1824. Kolonialismin aika merkitsi kuten muuallakin latinalaisessa Amerikassa kirkon lähes täydellistä kontrollia musiikista ja musiikkielämästä, mikä hidasti meksikolaisen musiikin ja muusikkouden kehitystä. Muusikoilta puuttuivat pitkään musiikinteorian perustiedot, joten myös säveltäjyyden muodostaminen otti aikaa, etenkin kun kolonian yläluokka preferoi musiikin sosiaalista puolta ja hallintoa kiinnostivat eniten talous ja tuotanto.
Lähetystyön ja katolisen liturgian musiikkisisällön opettamisessa havaittiin, kuinka eteviä intiaanit olivat eurooppalaisen musiikin omaksumisessa. Fransiskaani Pedro de Gante (1480–1572), joka oli Kaarle V:n yksityiskapellin jäsen, avasi ensimmäisen musiikkikoulun, jossa opittiin yksiäänistä kirkkolaulua sekä soitinten valmistamista. 1500-luvun puolivälissä Meksikossa oli kirjapaino ja kymmenittäin liturgista musiikkia sisältäviä kirjoja saatiin käyttöön: psalmeja, motetteja, messuja ja muita teostyyppejä sekä villancicoja. Moralesin, Guerreron ja Victorian musiikkia tuotiin Espanjasta. Tärkeimpiä musiikinharjoituksen paikkoja olivat Ciudad de Mexicon ja Pueblan katedraalit sekä Tepotzotlán ja Morelia. Ensimmäiset maestros de capilla Meksikon kaupungissa olivat Juan Xuárez (1539–) sekä Hernando Franco (1532–85) sekä Pedro Bermúdez (1600-luvun alku) Pueblassa, ja espanjalaisen ohella myös meksikolaista polyfoniaa on löydetty käsikirjoituksista. Pueblan rikkaassa kaupungissa laulettiin jopa monikuoroista musiikkia Malagassa syntyneen Juan Gutiérrez de Padillan toimiessa maestro de capillana (1629–64). Moreliassa (Valladolid) oli S Rosa de S María de Valladolidin luostari, jossa toimi Pohjois-Italian tapaan orpotyttöjen musiikkikoulu, ja siitä tuli 1700-luvun puolivälissä kolonian kuuluisin konservatorio, Las Rosas -konservatorio.
Meksikon katedraalin kapellin mestareina toimivat Antonio de Salazar (1688–1715), joka sävelsi latinalaisia hymnejä ja villancicoja, sekä meksikolaissyntyinen Manuel de Zumaya (fl1720), joka sävelsi toisen latinalaisessa Amerikassa esitetyn oopperan La Parténope (1711). José Manuel Aldana (1758–1810) oli aikansa etevin muusikko, joka seurasi eurooppalaista suuntausta kirkollisen ja maallisen musiikin yhteensulautumisesta niin liturgisessa kuin soitinmusiikissakin, mitä trendiä edusti myös Pueblan maestro de capilla ja oopperasäveltäjä Manuel Arenzana (n. 1762–1821), joka jatkoi kirkkomusiikin sekularisointia. Ooppera dominoi 1800-luvun meksikolaista musiikkia: ensin espanjalaisperäiset lajit zarzuela, tonadilla escénica, sainete ja sitten italialainen ooppera. Oopperan alalla kunnostautuivat Melesio Morales (1838–1908) ja Aniceto Ortega (1825–1875), jonka ooppera Guatimotzin perustui tosin kansalliseen aiheeseen mutta eurooppalaisten konventioiden sisällä. José Mariano Elízaga (1786–1842) perusti musiikkikoulun 1825, mitä seurasivat ensin yksityinen konservatorio (1866), ja sitten hallituksen tukema Conservatorio Nacional de Música (1877).
Iso joukko populaareja salonkipianosäveltäjiä esiintyi läpi 1800-luvun. Keskeisinä nimiä ovat Tomás León (1826–93), Ituarte (1845–1905), Ernesto Elorduy (1853–1913), Felipe Villanueva (1862–1893), Juventino Rosas (1868–1894), Gustavo Campa (1863–1934) ja Ricardo Castro (1864–1907).
Juventino Rosas
Juventino Rosas (1868–94) toimi aluksi katu- ja tanssimuusikkona opiskeli epäsäännöllisesti Conservatorio Nacional de Músicassa (1884–88). Hän sävelsi yli 30 pianokappaletta: valsseja, polkkia, masurkkoja, ecossaiseja ja danzas. Hän kirjoitti myös tävaltalaistyyppisiä valsseja, kuten Sobre las olas (”Aalloilla”, julk. 1885), josta tuli ajan suosikkiteoksia ja jonka niminen säveltäjäelokuvakin Over the Waves tehtiin 1950. Hän teki myöhemmin 1894 kiertueen Kuubaan ja kuoli siellä vain 26-vuotiaana.
Tomás León
Tomás León (1826–93) syntyi Ciudad de Mexicossa ja oli keskeinen tekijä Conservatorio Nacional de Músican perustamisessa (1866). Hän oli ajan parhaita salonkimusiikin säveltäjiä jo hienostuneen musiikkinsa ansiosta. Hän sävelsi kappaleita harpulle sekä lauluja pianon säestyksellä ja noin 40 pianokappaletta. Tässä sarjasta Cuatro Danzas Habaneras avaustanssi La Reina de las flores (”Kukkaiskuningatar”).
Julio Ituarte
Julio Ituarte (1845–1905) oli kotoisin hyvästä perheestä ja sai klassisen kasvatuksen antiikin kieliä myöten. Hän opiskeli Tomás Leónin pianokoulussa ja oli niin lahjakas, että hän saavutti ”jo ennen 15 ikävuotta pätevyyden konsertoijana”. Hän toimi korrepetiittorina italialaisissa oopperaseurueissa ja konsertoi ahkerasti soittaen mm. Chopinin, Lisztin ja Thalbergin teoksia. Ituarte toimi (1868–) pianoprfessorina Conservatorio de la Sociedad Filarmónica Mexicanassa oppilaanaan mm. Ricardo Castro.
Iruarte sovitti numeroita tunnetuista oopperoista, sävelsi kaksi zarzuelaa, Sustos y gustos (1887) ja Gato por liebre. Lukuisista pianoteoksista huomattavin on Ecos de México (1880), jota pidetään Meksikon kansallisten sävelmien ja tanssien katalogina. Loisteliaan johdannon jälkeen teoksessa on seitsemän jaksoa eri tempoissa ja karaktereissa.
Ernesto Elorduy
Ernesto Elorduy (1853–1913) saapui 1871 Eurooppaan, opiskeli Saksassa, jolloin hänen opettajinaan toimivat Clara Wieck, Anton Rubinstein, Joachim Raff ja Carl Reinecke sekä vielä myöhemmin Pariisissa Chopinin oppilaan George Mathias’n johdolla. Oleskelu Balkanilla ja Turkissa (1880–) toi vaikutteita hänen pianoteoksiinsa Airam, Aziyadé ja Serenata árabe. Hän toimi diplomaattina 1884–91 Ranskassa ja Espanjassa.
Kotimaahan palattuaan hän vaikutti lähinnä omien sävellystensä soittajana. 1900 ilmestyi hänen zarzuelansa Zulema. Elorduy toimi professorina Meksikon konservatoriossa 1901–06. Tuotanto käsittää lähinnä pienimuotoista pianomusiikkia, ja häntä pidetään etenkin masurkkojen parhaana säveltäjänä Meksikossa (mazurcas mexicanas).
Felipe Villanueva
Felipe de Jésus Villanueva Gutiérrez (1862–93) on kuuluisimpia meksikolaisen romantiikan edustaja, pianisti, viulisti ja säveltäjä, aikana jota kutsutaan porfirismoksi, sillä 1876–1911 toimi Meksikon sotilasdiktaattorina Porfirio Díaz (1830–1915). Villanueva sävelsi 10-vuotiaana Cantata patriótican pianolle ja neljälle lauluäänelle sekä vuotta myöhemmin pianomasurkan El último adiós (”Viimeiset jäähyväiset”), samana vuonna kun hän pääsi 1873 opiskelemaan Conservatorio Nacional de Músicaan. 1879 julkaistiin hänen pianoteoksensa La erupción del Peñol (”Peñol-tulivuoren purkaus”) ja La llegada del ciclón (”Syklonin/pyörremyrskyn tulo”), jotka tekivät hänestä jo kuuluisuuden.
1887 hän perusti Grupo de los Seis (”Kuuden ryhmä”) muiden jäsenten kera – Ricardo Castro, Gustavo E. Campa, Juan Hernández Acevedo, Carlos J. Meneses ja Ignacio Quesada – Instituto Musicalin, joka muutti perusteellisesti Meksikon musiikinopetuksen ja jonka puitteissa esitetiin mm. Bachin, Chopinin, Lisztin ja A. Rubinsteinin musiikkia. Ryhmän jäsenistä Campa (1863–1934) sävelsi oopperan Le roi poète (1901), joka on ranskalaisvaikutteinen.
Kun italialainen ooppera ja wieniläisvalssi olivat suosittua musiikkia Meksikossakin, Villanueva toi siihen meksikolaisen 1800-luvun varhaisen musiikkinationalismin juonteen, johon kuului valssin ja masurkan meksikolaisittain intiimi luonne. Tästä antaa hyvän esimerkin hänen kappaleensa Vals poético, yksi hänen noin 40 pianosävellyksestään. Villanuevan sellokonsertto on hävinnyt.
Ricardo Castro
Ricardo Castro Herrera (1864–1907) oli meksikolainen konserttipianisti ja säveltäjä, Porfirio Díazin ajan viimeinen romantikko. Perhe muutti 1879 Ciudad de Mexicoon, jossa poika pääsi Conservatorio Nacional de Músicaan ja opiskeli pianoa mm. Julio Ituarten johdolla ja valmistui viidessä vuodessa 1883. Sen jälkeen Catsro aloitti virtuoosiuransa ja sävelsi jo 19-vuotiaana c-molli-sinfonian, joka ensiesitettiin kuitenkin vasta 1988. Yhdessä Castro, Gustavo Ernesto Campa ja Juan Hernández Acevedo perustivat 1886 Instituto Musical Castro–Campa–Acevedon piano- ja teoriaopetuksen antamiseksi. 1892 oli vuorossa Sociedad Anónima de Conciertosin perustaminen 1892 piano-orkesteri -teosten esittämiseksi, ja Sociedad Filarmónica Mexicana (1895) keskittyi kamarimusiikin esittämiseen. Kun La Sala de Conciertos de la Casa Wagner avautui 1896, Castro esitytti oopperansa Atzimba (190o), joka kertoo Michoacánin konkvistadorivaltaamisesta.
Castro sai hallitukseltaan apurahan, jonka turvin hän 1903–06 antoi mestariluokkia eri puolilla keski-Eurooppaa ja julkaisi Pariisissa useita meksikolaistansseja habanera-tyylissä. Hän otti tunteja Teresa Carreñolta, jolle hän omisti kappaleensa Pres de Ruisseau (”Puron äärellä”). Palattuaan Meksikoon hänet nimitettiin Kansallisen musiikkikonservatorion johtajaksi.
Castro oli toki ennen muuta pianosäveltäjä, ja erilaisia tansseja ja luonnekappaleita on liki sata. Hänen tunnetuin teoksensa on Caprice-Valse op. 1 (1880-luku), josta on olemassa myös versio pianolle ja orkesterille op. 2. Hän ihaili Chopiniä ja masurkkojen lisäksi hän sävelsi poloneeseja, jota eivät juuri muut hyödyntäneet, sekä muunnelmateoksen Tema variado, joka perustuu Schumannin Sinfonisille etydeille. Castro oli avoin myös Debussyn musiikille. Kapriisivalssi vastaa Chopinin ja monien venäläissäveltäjien monijaksoisten valssien kasaannuttavaa pökerrytystä:
Oopperoita hän sävelsi viisi, joista Atzimba ja La Leyenda de Rudel (1906) esitettiin, joskin Atzimban partituuri hävisi 1900-luvulla ja loput – Don Juan de Austria (”Itävallan Don Juan”), Satán vencido (”Voitettu Saatana”) ja El beso de la Rousalka (”Rusalkan suudelma”) – tunnetaan vain lähteiden perusteella.
Castro sävelsi myös kamari- ja orkesteriteoksia: kaksi sinfoniaa, joista d-molli-sinfonia (1893), sinfonisen runon Oithona, sellokonserton Concierto para violonchelo y orquesta (1902), jota esitettiin myös keski-Euroopassa, sekä pianokonserton Concierto para piano y orquesta (1904), joka on ensimmäinen lajiaan latinalaisessa Amerikassa. Kolmiosaisen sellokonserton Allegro moderato–Thème varié–Vivo ensiosan soolo-osuuden alkua:
Manuel Ponce
Manuel Ponce (1882–1948) oli ihmelapsi, ja hän opiskeli 1901–03 Kansallisessa musiikkikonservatoriossa. Opinnot jatkuivat Italiassa (1904–) Bolognan Conservatorio Giovanni Battista Martinissa sekä Martin Krausen johdolla Berliinin Stern-konservatoriossa (1906–1908). Ponce toimi pianistina, urkurina, pedagogina ja musiikkikriitikkona. Hän opetti Meksikon Kansallisessa musiikkikonservatoriossa (1908–). Hän muutti vuosiksi 1915–1917 Havannaan Meksikon vallankumouksen (1910) vuoksi, ja palattuaan Meksikoon Ponce ja toimi vuosina 1918–1920 Orquesta Sinfónica de Méxicon kapellimestarina.
Salonkimusiikkia
Ponce jatkoi edeltävien maanmiestensä tapaan salonkimusikin säveltämistä Moszkowskin ja Chaminaden musiikillisessa idiomissa. Tämä tyyli on vallalla monissa hänen suosituissa pianokappaleissaan ja lauluissaan, joista tunnetuimpia ovat Estrellita (”Pikku tähti”, 1912) ja Lejos de ti (”Kaukana sinusta”, 1914):
Musiikkinationalismia
Ponce oli ensimmäinen meksikolainen nationalistisäveltäjä, ”Meksikon musiikkinationalismin isä”, jonka suuntautuminen monien muiden muusikoiden tapaan syntyi Meksikon vallankumouksen (1910) sysäämänä. Hän järjesti 1912 meksikolaisen kansanmusiikin konsertin, joka oli klassisen musiikin vartijoiden mielestä skandaali. Hän hyödynsi mm. mestitsien kansanmusiikin lajeja corrido, jarabe, huapango. Chávez kertoo tavanneenssa Poncen Pariisissa 1920-luvulla, jolloin molemmat havaitsivat edistävänsä kansanmusiikin mukaanottoa sävellyksissään taistellakseen maidensa musiikillisen itsenäisyyden puolesta.
Kansallinen suuntaus näkyy parhaiten hänen eräälle lempisoittimelleen kitaralle Andrés Segovian toimiessa innoittajana sekä tietenkin pianolle sävelletyissä teoksissa. Kitaralle hän sävelsi Canciones populares mexicanas: La pajarera, Por ti mi corazón, La valentina (n. 1925–1926), Sonata mexicana (1923). Kitarateoksia löytyy likemmä 30, joukossa kuusi sonaattia ja kaksi sonatiinia, eräät lisänimillä varustettuja, sekä 24 preludia (1929). Pianolle Ponce kirjoitti mm. seuraavat kansallisesti hedelmöityneet teokset Rapsodias Mexicanas (1911, 1913), Tema mexicano variado (1912), Balada Mexicana (1918), Cuatro Danzas Mexicanas (1941). Soolopianosävellyksiä on 25, minkä lisäksi tulevat piano-osuuden sisältävät kamarimusiikkiteokset ja konsertoivat sävellykset. ”Meksikolainen balladi” rakentuu Chopinin esikuvan lisäksi kahdelle meksikolaiselle kansanlaululle: El Durazno (”Persikka”)
ja Acuardete de mi (”Muistakaa minut”).
Cuatro Danzas Mexicanas on jo myöhempi teos vuodelta 1941, joten siinä näkyy jo kiintoisia modulaatioita, kvarttiharmonioita ja polytonaalisia hetkiä.
Neoklassismia
Opiskelu Pariisissa Paul Dukas’n johdolla (1925–33) johdolla sävellysosaamisen päivittämiseksi vei yhdistelmään ranskalaisuutta ja neoklassismia sekä neoromantiikkaa etenkin kamari- ja orkesterimusiikissa. Varhempaa kamarituotantoa edustavat pianotrio Trio romántico (1912), sonaatti pianolle, viululle ja sellolle (1922) sekä sellosonaatti (1922). Myöhemmän ranskalaisvaikutteisen vaiheen kamariteoksia ovat mm. sonaatti kitaralle ja cembalolle (1926), jousikvartetto (1935–36), Sonata a dúo for viululle ja alttoviululle (1936–1938), jousitrio (1943) ja Quarteto para guitarra y cuerdas (1946). Duosonaatin toinen osa kielii neobarokista ja -klassismista:
Orkesteri- ja konserttomusiikkia
Orkesterimusiikki sisältää useita meksikolaisaiheisia teoksia: Estampas Nocturnas jousiorkesterille (1923), sinfoninen runo Chapultepec, Tres bocetos sinfónicos: Primavera, Nocturno, Canto y Danza (”Kolme sinfonista luonnosta”, 1929/1934), Danse des anciens mexicains (1930), sinfoninen runo Ferial (1940) ja Instantáneas mexicanas (1947). Konsertoivia teoksia on muutama: Concierto romántico para piano y orquesta (1910), Concierto del sur para guitarra y orquesta (1941) sekä Concierto para violín y orquesta (1943) Henryk Szeryngille. Viulukonserton hitaassa osassa Ponce lainaa oma Estrellita-lauluaan. Poncen toinen pianokonsertto jäi keskeneräiseksi hänen kuollessaan.
Pianokonsertto
”Romanttinen konsertto” pianolle ja orkesterille on pursuileva varhaisvaiheen teos 28-vuotiaalta säveltäjältä, samalla hänen ensimmäinen laajamuotoinen sävellyksensä ja ylipäätään orkesterille kirjoitettu teos. Hän sikäli toinen latinalaisamerikkalainen, joka sävelsi pianokonserton, sillä Ricardo Castron konsertto op. 22 sai ensiesityksen Belgiassa 1904. Hän seuraa siinä Lisztin virtuoosityyliä, kuten myös etydeissä Juventud (”Nuoruus”), Hacia la Cima (”Kohden huippua”), Alma en Primavera (”Sielu keväällä”) ja Preludio trágico (julk. 1920). Samalla teosta pidetään erittäin kansallistyylisenä konserttona, josta löytyy folkloristisia rytmejä ja melodiikkaa. Konserton ensiesitys oli 7.7.1912 Ciudad de Mexicossa säveltäjän toimiessa solistina ja Julián Carrillon kapellimestarina.
Konsertossa on nähty myös Lisztin yksiosainen moniosainen muoto: avausvaihe pääteemana, hidas vaihe sivuteemana, kolmas vaihe scherzona ja finaali kaikkien yhteentuontina. Useimmiten teos on kuitenkin ajateltu kolmiosaiseksi.
1. Allegro passionato. Voimallinen orkesteritutti alkaa pääteemalla, jossa on nähty yhteyksiä Lisztin h-molli-sonaatin avausteemaan.
Seuraavaksi piano virittää koristeellisen kadenssin,
mitä seuraa muita teemoja ennen pääteeman kertausta, joka vie saumattomasti hitaaseen osaan:
2. Andantino amoroso alkaa ilmeikkäillä, sellojen soittamilla laajoilla seksti- ja septimi-intervalleilla A-duurissa sen jälkeen kun kun 1. osan fis-molli-sävellajin dominanttisointu on päättänyt osan:
mitä seuraa pianon laajennettu ja muuntunut versio, josta niinikään löytyy alaspäinen vähennetty septimi-intervalli kahdesti.
Hitaan osan keskelle tai jatkeeksi ilmaantuu Allegretto teneramente -vaihe, jota on pidetty myös scherzona eli syklisen muodon kolmantena vaiheena; synkooppien ketju viittaa konserton avaavan pääteeman (t. 5–) vastaavaan tilanteeseen; tästä vaiheesta on löydetty meksikolaisen kansanlaulun piirteitä:
Allegro come priman ilmaantuminen viittaisi ratkaisuun, jossa myös Andantino amoroso – ja Allegretto-vaiheet kuuluisivat ensiosaan, joka toteuttaa niiden kautta syklistä periaatetta hitaan osan ja scherzon kuulumisesta avaavan sonaattimuodon sisälle, jolloin kyse olisi muunnos Lisztin mallista, jossa vasta pääteeman paluu aloittaa finaalin. Jakso jatkaa A-duurissa, mutta moduloi vähitellen takaisin 1. osan fis-molliin.
ja pianon Meno (poco[Allegro] -vaihe kiinnittää osan lopun päättäväisesti fis-molliin.
Osan lopuksi kuullaan vielä aiempia pääaiheita ja tempoja käyttävä laaja kadenssi:
3. Allegro alkaa jousten rynnivillä pizzicatoilla osan A-duuri-sävellajilla, mihin vastaa piano välittömästi (t. 9–).
Finaaliksi Allegro ei ole kovin pitkä, joten se on sittenkin osa syklistä suunnitelmaa, johon liittyy olennaisesti A-duurin nouseminen fis-mollin alta pääsävellajiksi Chopinin eräiden laajamuotoisten teosten tapaan, sekä Andantino amoroso -aiheen palaaminen ja muodostuminen eräänlaiseksi päämääräksi ja huipentajaksi.
Kitarakonsertto
Concierto del Sur (”Etelän konsertto”) on Poncen kuuluisin konsertto ja samalla tärkein teos kitaralle. Se on tulosta Andrés Segovian ehdotuksesta jo vuodelta 1928. Ongelmia tuotti epäilys kitaran vähäisestä volyymistä orkesteriin nähden, mutta Mario Castelnuovo-Tedescon konserton op. 99 (1939) esikuva rohkaisi Poncea saattamaan oman konserttonsa loppuun. Segovia puolestaan ei halunnut konsertosta liian modernia, vaan toivoi sen olevan tyyliltään ”espanjalainen”, josta puolestaan meksikolaiset kriitikot moittivat Poncea ja nimittivät konsettoa ”avoimesti andalusialaiseksi, epäsopivaksi kansalliselle [meksikolaiselle] säveltäjälle”. Segovia puolestaan oli niin tyytyväinen, että hän kehui lopputulosta Poncen ”parhaaksi sävellykseksi”. Kantaesitys Montevideossa oli suuri menestys, ja teos kulki läpi etelä-Amerikan maiden ja saapui New Yorkiin 1946, jossa se myös saavutti arvostelumenestyksen. Teos toi samalla arvostettavan paikan kitaralle konserttisoittimena.
II. Andante on romanttinen osa, ja siitä löytyy tuota andalusialaista melodiikkaa.
Carlos Chávez
Carlos Chávez (1899–1978) opiskeli mm. Poncen johdolla. Hän edustaa atsteekki-renessanssia vallankumouksen jälkeisessä ajassa, ja hän halusi palata kolonialismia edeltävään aikaan luodakseen uudelleen menneisyyden musiikin autenttisesti. Hänen teostensa amerikanintiaaninen luonne teoksissa Los cuatro soles ja Sinfonía India sekä kolme viimeisessä abstraktimmassa sinfoniassa on niin erityisen persoonallinen, että musiikkia on kutsuttu jopa ”ei-eurooppalaiseksi”. Kansallisten teosten sarja alkoi baletista El fuego nuevo (”Uusi tuli/liekki”, 1921) suurelle orkesterille, jossa Chávez käyttää suurta määrää maansa alkuperäiskansojen lyömäsoittimia.
Hän teki merkittävän uran myös Orquesta Sinfónica de Méxicon perustajana 1928 ja sen johtajana yli 18 vuotta. Chávezin musiikin kannalta olennaista olivat ensin Dukas’n tapaaminen Pariisissa 1922, sitten elinikäinen ystävyys Aaron Coplandin kanssa, mikä solmiutui 1923 New Yorkissa ja johti vastavuoroiseen teosten esittämiseen. Chavezin oppilaat eli El Grupo de los Cuatron (”Neljän ryhmä”) jäsenet Daniel Ayala Pérez (1906–75), Salvador Contreras (1910–82), José Pablo Moncayo (1912–58) ja Blas Galindo Dimas (1910–93) ovat myös jossain määrin kansallisesti suuntautuneita säveltäjiä.
Orkesterituotanto on varsin laaja: Sinfonía para orquesta (1915/18), Chapultepec: Three Famous Mexican Pieces para banda (1926, ork. 1935), H.P. Sinfonía de baile (”Caballos de vapor”, ”Höyryjunat”, 1927), Sinfonía nº 1, de Antigona (1933), Cantos de México para orquesta mexicana (1933), Llamadas: sinfonía proletaria, para coro y orquesta (”Kutsuja/huutoja, työläissinfonia”, 1934), Sinfonía nº 2, India (1935/36), Sinfonía nº 3 (1951), Sinfonía nº 4, Romántica (1953), Sinfonía nº 5, para orquesta de cuerda (1953), Sinfonía nº 6, para orquesta (1961), Resonancias, para orquesta (1964), Elatio, orquesta (1967), Clio: Symphonic Ode (1969), Sonante, para orquesta (1973), Paisajes mexicanos, para orquesta (1973), Tzintzuntzan, variaciones sinfónicas para banda (1974),
Vaikka Chávez mielletään pääosin piano- ja orkesterisäveltäjäksi, joskin myös lauluja ja kuoromusiikkia sisältyy tuotantoon, hän kirjoitti myös konserttoja muutaman: Concierto para cuatro trompas y orquesta (”Konsertto neljälle trumpetille ja orkesterille”, 1937/37, 1964), Concierto para piano y orquesta (1938/40), Concierto para violoncelo y orquesta (1975, keskeneräinen), Concierto para trombón y orquesta (1976/77).
Pianokonserton (1938–40/1969) tilasi Guggenheim-säätiö ja sen kantaesittivät Eugen List sekä New Yorkin filharmonikor Dimitri Mitropoulosin johdolla 1.1.1942. Teoksen avausosan Largo non troppo – Allegro agitato – Largo non troppo muoto noudattaa pitkälle Poncen pianokonserton mallia: se on laaja sonaattimuotoinen osa johdannon kera ja avausosan kadenssi johtaa koodaan; osa on pitkälle e-fryyginen, se on lähes hellittämättömän aktiivinen ja kestää enemmän kuin muut osat yhteensä. Toinen osa, Molto lento – Poco meno lento – Andante tranquillo, hyödyntää kvarttiharmoniaa. Päätösosa, Finale: Allegro non troppo, on rytmisesti villi ja hurja.
Seuraavassa näyte Chávezin pianolle kirjoittamisesta:
Silvestre Revueltas
Silvestre Revueltas (1899–1940) on myös leimallisesti meksikolainen säveltäjä, joka loi populaari- ja kansanmusiikin pohjalta oman kansainvälisesti menestyksellisen tyylinsä. Hän opiskeli Ciudad de Mexicon Conservatorio Nacional de Músicassa, Austinissa ja College of Music in Chicago ja sai opiskeluaikanaan vaikutteita eri toten Debussyn musiikista. Saatuaan Chicagossa diplomit viulusta, (opettajana Félix Borowski), harmoniasta ja sävellyksestä 1919 Revueltas antoi viulukonsertteja, järjesti Chávezin kanssa ensimmäiset uuden musiikin konsertit Meksikossa ja hänestä tuli von Chávezin pyynnöstä Orquesta Sinfónica de Méxicon varakapellimestari (1929–1935), kunnes riitaantuminen erilaisesta kansallisuuskäsityksestä musiikissa johti 1935 Revueltasin irtisanoutumiseen Chávezin orkesterista ja oman Orquesta Sinfónica Nacionalin perustamiseen. Aaron Coplandista hän sai uskollisen puolestapuhujan. Hän sävelsi tuolloin menestystä saavuttaneen, ranskalaisuutta ja Schönbergin ekspressionismia yhdistävän teoksen Batik (1926) huilulle, kahdelle klarinetille ja jousikvartetille.
Piano- ja kamarimusiikkia
Kamari-, piano- ja laulumusiikkia löytyy runsaasti tuotannosta. Pianomusiikista käy esimerkiksi polyrytminan ja -tonaalinen Allegro (1939).
Jousikvatettoja hän kirjoitti neljä, joista viimeisellä on lisänimi Música de Feria (”Markkina/Juhlamusiikkia”, 1932) ja jonka monikerroksisuus on huomattavaa.
Samaan sarjaan kuuluu kiintoisa teos on Ocho por radio (”Kahdeksan radiota varten”, 1933), jonka tyyli on vieläkin enemmän kansallinen lyömäsoittimineen (maracassit, intiaanirumpu, lautaset). Teos on luonut numerologisia tulkintoja kahdeksasta soittajasta ja kahdeksan minuutin kestosta; Revueltasin mukaan ”se on yhtälö algebrassa, jonka voi ratkaista vain syvällisen matematiikan tuntemuksen omistava”.
Orkesterimusiikkia
Tunnetumpia ovat hänen orkesteriteoksensa, kuten Chávezin ensimmäiseksi mestariteokseksi luokitellun sinfonisen trilogian osa Cuauhnáhuac, joka viittaa Cuernavacan vanhaan turistipaikkaan ja tarkoittaa ”metsän lähellä” ja on primitivistis-folkloristinen Stravinskyn varhaistyylin tapaan:
Muita trilogian osia ovat Esquinas (”Kadunkulmia”, 1930) ja Ventanas (”Ikkunoita”, 1931). Orkesterituotantoon kuuluvat sinfoninen runo, Meksikon maisemiin ja eritoten Pátzcuaro-järven saareen viittava Janitzio (1933/36), ensimmäinen kansainvälinen menestysteos, filmimusiikista muokattu Redes (1934/35) ja Sensemayá (1937/38).
Sensemayá
Stravinskyn sävellystyyliin yhdistetty sävelruno Sensemayá (1937/38) perustuu Nicolás Guillénin runolle ja lienee Revueltasin suosituin teos. Se on sävelletty ensin pienelle orkesterille (1937) ja sitten laajennettu täyden orkesterin teokseksi, jossa soittavat jousten lisäksi 27 puhallinsoitinta ja 14 lyömäsoitinta kolmelle soittajalle. Sensemayán runo kuvaa afro-karibialaista käärmeentappamisrituaalia. Alku kuvannee käärmeen liikehdintää.
Tuuba saapuu ja soittaa ensimmäisen, varsin voimallisen teeman hypnoottisesti toistuvan lyömäsoitinten rytmin jatkuessa, kunnes muutkin puhaltimet, ennen muuta vaskisoittimet ilmaantuvat.
Viulut soittavat toisen hakkaavan teeman,
ja teoksen loppupuolella ne soivat yhtä aikaa.
Politiikkaa ja filmimusiikkia
Revueltas sävelsi filmimusiikkia ja oli Prokofjevin kanssa ensimmäisiä runsaasti tätä uutta mediaa varten aktiivinen säveltäjä: Redes (1935) sekä La noche de los mayas (”Mayojen yö”, 1939) ovat hänen tunnetuimpia filmimusiikkejaan. 1930-luvulla Revueltas aktivoitui poliittisesti ja 1936 hänestä tuli puheenjohtaja organisaatioon Comité Ejecutivo de la Liga de Escritores y Artistas Revolucionarios, joka taisteli fasismia, trotsklaisuutta ja imperialisma vastaan sekä puolusti ammatiyhdistyksiä ja estalinismia. Hän osallistui myös Meksikon Kommunistisen puolueen toimintaan ja järjesti konsertteja lapsille ja työväelle. Olikin johdonmukaista, että 1930-luvun jälkipuolella Revueltas matkusti Espanjaan ja toimi sisällissodassa tasavaltalaisten puolella, mutta joutui palaamaan Francon voitettua. Sitä ennen hän oli säveltänyt 19.8.1936 surmatun runoilija Lorcan muistolle kolmiosaisen jousiorkesteriteoksen Homenaje a Federico García Lorca, jossa meksikolaisuus yhdistyy neoklassismiin.
Hänen viimeisimpiä töitään oli elokuvamusiikki La noche de los mayas (”Mayojen yö”, 1939), josta José Ives Limantour kokosi myöhemmin (1959) orkesterisarjan ja jonka 2. osa sisältää Jukatanin musiikillista tanssi-foklorea: 1. ”Noche de los mayas”, molto sostenuto, 2. ”Noche de jaranas”, scherzo, 3. ”Noche de Yucatán”, andante espressivo, 4. ”Noche de encantamiento”, tema y variaciones (”Loihtimisen yö”).
Revueltasin ennenaikainen kuolema johtui köyhtymisestä ja alkoholismista. Säveltäjän kuolemaa surtiin kaikkialla suuren lahjakkuuden poismenona, ja hautajaisissa Pablo Neruda luki runonsa A Silvestre Revueltas de México en su muerte.
Kuubalaisrytmejä
Havannassa oli 1827 väestölaskennan mukaan 16.520 valkoista miestä, joissa 44 oli muusikoita, kun taas värillisiä ja vapaita miehiä oli 6.754, joista 49 oli muusikoita: värillisiä muusikoita oli noin kolme kertaa enemmän eli taiteet olivat värillisen väen käsissä. Valkoiset valloittajat kouluttivat poikansa lakimiehiksi, lääkäreiksi, sotilaiksi, papeiksi ja hallintomiehiksi, kun taas vähemmän kunnialliset toimet, kuten muusikkous, olivat lähes pakostakin muun väestön osa. Lisäksi muusikkona olo merkitsi köyhyyttä ja aseman epävarmuutta, joten useat mustat muusikot toimivat lisäksi räätäleinä tai puuseppinä. Mutta vaikkapa taitavana soittajana esiintyminen saattoi mahdollistaa sosiaalisen nousun, sillä kirkko- tai teatterimuusikoiksi he eivät päässeet lain vuoksi. Tanssi jäi erääksi harvaksi suosituksi alueeksi, ja vuosisadan vaihteessa kaupungissa toimi puolisen sataa tanssiklubia, joissa nautittiin tanssi-innostuksen lisäksi virvokkeita ja uhkapelistä ja esiintyjinä olivat ”värillisten muodostamat orkesterit”. Yleensä aloitettiin menuetilla, mitä seurasi contradanza-tanssien sarja sekä muita tansseja lajeina zapateo, congó, bolero ja guaracha, joissa kaikki estot vapautettiin. Näiden tanssien kuningattareita olivat erityisesti kauniit sekä värikkäin vaattein ja koruin pukeutuneet mulattinaiset. Habanera-rytmi esiintyy jo 1800-luvun alun contradanzoissa. Vähitellen habanera- tai tango-rytmi sai Kuubassa uuden muodon, jossa 2/4-tahdin ensimmäinen tahdinosa muodostaa nopean synkoopin (1/16+1/8+1/16), mitä seuraa kaksi 1/8-nuottia.
Kuuban ”klassismi”
Vähitellen ilmaantui myös ensimmäisiä konserttisoittajia: heitä olivat mm. alkuperältään afrokuubalainen Juna Peña, joka esiintyi viulistina teatteriesitysten väliajoilla, ja musta sellisti Bartolo Avilés, joka oli 1811 perustetun klassisen trion jäsen; myös mustia soitinrakentajia tunnetaan 1800-luvun alkupuolelta. Tomás Buelta y Flores sävelsi conradanzoja, ja María Gamboa oli vapautettujen orjien tytär, jota 1850 nimitettiin Madrisissa, Pariisissa ja Lontoossa ”mustaksi Malibraniksi”. Kuuban taidemusiikin historia alkaa varsinaisesti Santiago de Cuba -katedraalin kirkkomuusikko Esteban Salasin (1725–1803) myötä. Hänen seuraajansa katedraalimuusikkona oli Barcelonassa syntynyt Juan Paris (1759–1845), joka sävelsi kirkkoteoksia ja villancicoja.
Antonio Raffelin
Antonio Raffelin (1796–1882) on paljossa välittävä hahmo ennen Manuel Saumellia. Raffelin synyi Havannassa, sai siellä oppinsa espanjalaisen teatterisurueen johtajalta ja brittiläiselä viulistilta, minkä jälkeen hän alkoi itse koota muusikkoja ympärilleen ja perustu Filharmonisen akatemian. Raffelin muutti Pariisiin 1836, jossa hänellä oli kolme sinfoniaa painettavaksi. Ihme kyllä, hänen 1845 esitetty jousikvartettonsa sai kehut lehdistössä ja samoin kävi, kun 1848 ilmeisesti kolmas sinfonia op. 26, G-duuri, esitettiin Pariisissa. Palattuaan Havannaan hän järjesti konsertteja, kunnes muutti Philadelphiaan, jossa hän alkoi säveltää kirkkomusiikkia, ja 1862 hänen messunsa soi paavin kappelissa ja eräs toinen messu sai aseman Espanjan kuningattaren kapellin päivittäisessä messussa. Hänen messujaan verrattiin Cherubiniin ja täysimittaisia nelioisaisia sinfonioitaan Haydniin. Koska hänen musiikkinsa on hajonnut moneen paikkaan ja vaikeasti jäljitettäväksi, tässä näytteenä vain pienen salonkikappaleen alku; sen kansilehdellä Kuuban ja Yhdysvaltain liput ovat ristissä ja tekstinä on ”Omistettu Yhdysvaltain ja Kuuban naisille”.
Manuel Saumell
Manuel Saumell (1817–70) oli ensimmäinen kuubalainen kansallisromanttinen säveltäjä, joka yhdisti maansa rytmiikkaa ja espanjalais-kuubalaista folklorea taidemusiikin idiomeihin, etenkin Chopinin mallien pohjalta. Soolopianomusiikin lisäksi hän sävelsi sello- ja pianokonsertot. Hän soitti tanssisaleissa, antoi konsertteja, oli italialaisen oopperaseurueen jäsen ja lauloi Bellinin Il piratan (”Merirosvo”) esityksessä, soitti Beethovenin trioja ja myös selloa sekä tarvittaessa kirkkourkuja, sovitti ja orkestroi. Hänellä oli vakava yritys ja suunnitelma kirjoittaa ensimmäinen kuubalais-kansallinen ooppera La cartera Cubana (”Kuubalainen kukkaro”), mutta se ei toteutunut, kun lemmensuhde inspiroijaan, Schubertin musiikin Kuubaan tuoneeseen laulajattareen kariutui.
Saumell oli paitsi ”contradanzan isä” myös muiden tanssilajien kehittäjä: danzón, guajira, clave ja criolla. Contradanzat ovat enimmäkseen kaksiosaisia siten, että prima alkaa konserttomaisessa aariatyylissä tai ovat romansseja, kun taas segunda on luonteeltaan enemmän kuubalais-folkloristinen ja tanssillinen. Pääosa contradanzoista on tanssimusiikkia, mutta painetussa muodossa ne ovat tarkoitettu esityskappaleiksi salongeissa. Seuraavassa kappale ”Rakkauden valituksia” kokoelmasta Contradanzas; alkupuoli on kuin ”kuubalaista Brahmsia” habanera-rytmin kera ja siinä voi nähdä viitteitä jopa cakewalkiin ja ragtimeen, kun taas loppupuolella synkopoiva rytmi on pääosassa.
Louis-Moreau Gottschalk
Louis-Moreau Gottschalk (1829–69) syntyi kreolina New Orleansissa, opiskeli ja konsertoi myös Euroopassa, vaikutti Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Kuubassa ja kuoli Brasiliassa. Hän oli virtuoosipianisti ja ensimmäinen merkittävä amerikkalaissäveltäjä, “plantaasien Chopin”. Hän oli ensisijaisesti loisteliaiden pianoteosten luoja. Muutaman orkesteriteoksen, mm. kahden sinfonian, lisäksi hän sävelsi pianolle ja orkesterille f-molli-konserton (1853), joka on tosin kadonnut, sekä teokset Grande tarantelle op. 67 (1858–64), Union, paraphrase de Concert [pour piano] sur les airs nationaux Star Spangled Banner, Yankee doodle et Hail Columbia (1864) ja Variations de concert sur l’hymne portugais du roi D. Louis Ier op. 91 (1869). Suuressa parafraasissa mm. Yhdysvaltain kansallislaulusta sen ensimmäistä esiintymää eddeltää pitkä ja virtuoosinen johdanto.
Laureano Fuentes
Laureano Fuentes Matons (1825–98) oli harvinaisittain musiikkiperheen poika Santiago de Cubasta, säveltäjä, viulisti ja kapellimestari, joka opiskeli mm. Juan Parisin ja katalonialaisen maestro Casamitjanan johdolla ja toimi jo 15-vuotiaana ensiviulisti instituutiossa Capilla de Música de la Catedral de Santiago; hän perusti sittemmin 1844 orkesterin Sociedad Filarmónica de Santiago ja St. Cecilia -musiikkiakatemian. Fuentes vei Esteban Salisin ja Juan Parisin pohjalta kuubalaisen musiikin romantiikan alueelle. Fuentes laati myös kirjan Las artes en Santiago de Cuba (1893).
Hän sävelsi sekä kirkko- että soitinmusiikkia ja viipyili tyylillisesti klassismin ja romantiikan välimaastossa. Edellisessä lajissa mm. messuja (Misa de difuntos eli Kuolleiden messu, 1856; useita muita messuja, requiemin F), psalmeja, hymnejä, oratorion Las siete palabras (Seitsemän sanaa [ristillä], 1846) ja ennen kaikkea Stabat máterin (1872).
Soitinmusiikista tärkein on sinfoninen runo América (1892) mantereen löytymisen 400-vuotisjuhlaan, muita ovat muutamat alkusoitot, kuten Galatea (1868), kamariteokset (trioja eri kokoonpanoille), piano- ja viuluteokset, laulut (mm. La candelita), valssit, masurkat, baladat, bolerot, tanssit ja zarzuelat Me lo ha dicho la partera (Kätilö sanoi niin minulle), El viejo enamorado (Vanha poikaystävä), Dos máscaras (Kaksi naamiota) ja Desgracia de un tenor (Tenorin onnettomuus). Hän sävelsi saaren ensimmäisen oopperan, Gounod-vaikutteisen La hija de Jefe (Pomon tytär, 1875), joka on oikeastaan kantaatti ja joka esitettiin myöhemmin laajennettuna nimellä Seila (1917).
Seuraavassa näyte Stabat materin avausosasta:
Nicolás Ruiz Espadero
Nicolás Ruiz Espadero (1832–1890) syntyi ja kuoli Havannassa perheeseen, jonka äiti oli Cadizissa syntynyt pianisti ja isä Espanjan kolonialistisen hallinnon virkamies. Espadero oli elinaikanaan kuuluisin kuubalainen säveltäjä ja ainoa, joka julkaisi musiikkiaan ulkomailla ja jota kuubalaiset pitivät eurooppalaissäveltäjien veroisena. Hän oli paljolti itseoppinut, mutta espanjalaispianisti José Miró (1815–78) perehdytti hänet Kalkbrennerin pianotekniikkaan ja Thalbergin innovaatioihin. Kun puolalaispianisti ja Chopinin oppilas Julian Fontana (1810–69) esiintyi Havannassa Chopinin, Lisztin, Thalbergin ja omien teostensa esittäjänä (1844–45), Espadero saattoi opiskella tämän johdolla sekä muodostaa käsityksen eurooppalaisesta pianoromantiikasta.
Espadero vietti loppuelämänsä lähes erakkona, joka ei poistunut Kuubasta ja tuskin kotoaan, jossa hän eli 17 kissan ja partituuriensa kanssa. Espadero menehtyi kammottavaan tulipalokuolemaan, sillä hänellä oli tapana ottaa äivittäisiä alkoholikylpyjä hygieniasyistä! Hänellä oli silti monia eteviä oppilaita, joista tunnetuimpia ovat Ignacio Cervantes ja haitilainen pianisti Carlos Alfredo Peyrellade (1840–1908), sillä 1856 Espadero sai nimityksen instituutin Liceo Artístico y Literario de la Habana pianoprofessoriksi.
Espadero ei saanut kuubalaisesta musiikista yhtä suurta inspiraation lähdettä Saumellin tai Cervantesin tapaan, vaikka tuotantoon kuuluukin seitsemän contradanzaa, Grande Fantaisie Cubaine sekä muita kuubalaisväritteisiä teoksia, kuten Canto del guajiro/Chant du Guagiro (campagnard créole) grande scène caractéristique cubaine, pour piano op. 61 (”[Valkoisen] Maamiehen laulu”, 1875) ja Étude dans le style Créole viimeisenä osana hänen Kahdeksassa transkendentaalisessa etydissään.
Ensisijaisesti hän sävelsi eurooppalaisten mallien mukaan pianotrion, scherzon op. 58 (1875), kaksi baladaa/balladia op. 20 (1869) ja op. 57 (1874), barkarolan op. 18 (1867), sonaatin, etydejä ja Viisi suurta transkriptiota Verdin (La traviata, Naamiohuvit, Trubaduuri), Donizettin (Poliuto) ja Gounod’n (Faust) oopperoiden pohjalta.
Espaderon teosten julkaisu onnistui Gottschalkin toimiessa hänen mentorinaan ja yhteyshenkilönään mm. Pariisiin, Madridiin ja New Yorkiin; Espadero puolestaan vastasi Gottschalkin teosten toimittamisesta painokuntoon. Laajimpia Espaderon pianoteoksia onkin Sur la Tombe de Gottschalk op. 68 (1870).
Ignacio Cervantes
Ignacio Cervantes (1847–1905) oli suuri kuubalainen pianistisäveltäjä. Hän oli Espaderon oppilas (1859–), joka opiskeli myös Pariisissa Alkanin ja Marmontelin johdolla (1865–). Chabrier ja Saint-Saëns olivat siellä hänen aikalaisiaan. Hän saavutti menestystä Ranskan-aikanaan, mutta ei voinut saada ulkomaalaisena Rooman palkintoa. Myöhemmin esiintyessään neljän vuoden ajan USAssa häntä verrattiin Hans von Bülowiin, minkä lisäksi Liszt ja Paderewski kehuivat Cervantesia.
Cervantesin musiikki on yhdistelmä Gottschalk-vaikutteita, afro-kuubalaisuutta sekä andalusialaisuutta (zapateo, danza, canción, criolla), joskin koulutuksensa ansiosta hän on lisäksi ranskalaisvaikutteinen säveltäjä, joka oli kiinnostunut tanssien ohella ”vakavammasta” musiikista. Kahden zarzuelan, Los saltimbanquis (”Huijarit”) ja El submarino Peral (”Peralin vedenalainen”), sekä parin orkesteriteoksen, joihin kuuluu C-duuri-sinfonia (1879), ja kamariteoksen ohella tärkeimpiä teoksia ovat Sérénade cubaine : pour piano (1887) sekä 45 Danzas cubanas (1875–95).
Gaspar Villate
Gaspar Villate (1851–91) sävelsi suurimuotoisia teoksia, lähinnä oopperaa ja oli Verdin ystävä. Hän sävelsi oopperan Angelo, tirano de Padua (Angelo, Padovan tyranni, 1867) V. Hugon librettoon, minkä jälkeen hänen perheensä emigroitui Yhdysvaltoihin Kuuban sodan vuoksi (1868) palatakseen takaisin Havannaan 1871, jossa hän kirjoitti seuraavan oopperan Las primeras armas de Richelieu (Richelieun ensimmäiset aseet, 1871). Hän täydensi opintojaan Pariisissa mm. Victorien Joncièresin johdolla, minkä jälkeen hän sävelsi vielä nykyäänkin suosittuja Contradanzas cubanas (1872). Muita oopperoita ovat La virgen tropical Fornarisin runoon, romanssin Adios a Cuba sekä Sérénade Havanaisen ranskalaiseen tekstiin.
Hänen kahdeksan valssiaan, Soirées cubaines/Veladas cubanas, 5 contradanzas (1888) sekä romanssit olivat suosiossa Pariisissa. Marche des petits pompiers (Pikku palomisten marssi) orkesterille oli Pariisissa läpilyöntiteos, jonka innostamana Pariisin Italialaisen teatterin johtaja ja kustantaja Léon Escudier saattoi hänet yhteistyöhön libretist Temístocles Soleran kanssa: näin syntyi Ponchiellin La Giocondan tyyppinen ooppera Zilia (1877), dramma lirico. Ooppera tapahtuu Venetsiassa 1555, ja alussa lyhyen tunnelmaa luovan orkesteripreludin jälkeen kuullaan Nuorten patriisittarien heleä kuoro: ”Suloinen tuulenvire saa aallot väreilemään/nauramaan taivaan, maan ja meren”.
Katariina II:sta eli ”Suuresta” kertovan opperan La czarinaLa zarine (1880), grand opéra Armand Silvestren librettoon ensi-ilta oli Haagissa, ja hebrealaisneito Esteristä ja profeetta Danielista kertova Baltazarin/Baldassaren (1884), opera, C. d’Ormevillen librettoon sai ensiesityksen Madridissa. Villate kuoli Pariisissa. Vähän ennen kuolemaansa Villate alkoi säveltää oopperaa Lucifer, mutta siitä on säilynyt vain pari fragmenttia. Kristoffer Kolumbuksesta kertovasta Cristóbal Colón -oopperasta ei ole säilynyt tietoa, oliko se vain aie vai valmistuiko vaiko vain hävisi.
Seuraavassa avausnumeron alku Viidestä kontratanssista:
Claudio Brindis de Salas
Tärkein 1800-luvun muusikoista oli Claudio José Domingo Brindis de Salas (1852–1911), ”mustaksi Paganiniksi” monissa maissa Euroopassa ja Amerikassa nimetty Sarasate-tyyppinen virtuoosiviulisti, joka oli saanut koulutuksen Pariisin konservatoriossa ja joka saapui Havannaan 1875 valtavan suosion saavuttaneena. Hänestä tuli Muukalaislegioonan jäsen ja Espanjassa hänelle suotiin paronin arvonimi. 1900-luvun alussa hän asui Berliinissä kuninkaan arvostamana kamarimuuikkona, kunnes virtuoosit menivät muodista, Salasin viimeinen paluu Kuubaan 1911 oli fiasko ja hän kuoli Buenos Airesissa unohdettuna tuborkuloosiin.
Joaquin Nín
Joaquin Nín (1879–1949) oli kuubalainen pianistisäveltäjä, joka opiskeli pianonsoittoa Moritz Moszkowskin johdolla sekä sävellystä Pariisin Schola cantorumissa. Hän sovitti erityisesti espanjalaista kansanmusiikkia, sävelsi pianomusiikkia espanjalaisen laulu- ja tanssisävelmien pohjalta ja esiintyi pianistina laajasti kiertueillaan. Kirjailija Anaïs Nín (1903–77) oli hänen tyttärensä.
Seuraavan Iberialaisen tanssin nuotin alaviitteessä Nin tosin sanoo, että ”tanssin vahvasta espanjalaisvärityksestä huolimatta se ei sisällä kansansävelmiä”. Tämä voi olla totta, sillä folkloren tuntijana hän on joko voinut säveltää samanlaista aineistoa sen pohjalta – tai sitten hän ei halua tunnustaa tosiasiaa, kuten mm. Sibelius ja Stravinsky tekivät.
Ernesto Lecuona
Ernesto Lecuona (y Casado) (1896–1963) oli maailmankuulu kuubalaispianisti ja -säveltäjä, joka oli ihmelapsi ja opiskeli Havannan konservatoriossa opettajanaan Joaquin Nín. Hän sävelsi kosolti laulu- ja elokuvamusiikkia ja zarzuelan María la O (1930). Hänen tunnetuin laulunsa on ”Always in My Heart” (Siempre en mi Corazon) (1942). Pianosäveltäjänä nimekkäimpiä ovat hänen tekemänsä sarjat, kuten kuusiosainen sarja Andalucia (1923–28?) ja etenkin sen viimeinen kappale Malagueña.
Uuden musiikin kuubalaiset pioneerit
Kuuban musiikissa esiintyy 1900-luvun alussa kaksi säveltäjää, joita pidetään maan uuden musiikin edustajina: Amadeo Roldán ja Alejandro García Caturla, jotka yhdistivät eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista modernismia afrokuubalaisen ja karibialaisen folkloren rytmiikkaan, melodiikkaan ja lyömäsoitinten käyttöön.
Amadeo Roldán
Amadeo Roldán y Gardes (1900–1939) oli viulisti ja säveltäjä, joka syntyi Pariisissa perheeseen, jossa isä oli espanjalainen ja äiti kuubalainen pianisti. Opiskeltuaan Madridin konservatoriossa (valmistui 1916) hän saapui Kuubaan 1919. Hänestä tuli ensin Orquesta Sinfónica de la Habanan ensiviulun äänenjohtaja (1922) ja myöhemmin Orquesta Filarmónica of Havanan konserttimestari ja kapellimestari (1932). Roldánista tuli afrokuubalaisen musiikin tärkeimpiä edustajia ja ensimmäinen, joka orkesteriteoksissaan käytti afrokuubalaisia lyömäsoittimia. Roldán kuoli 39-vuotiaana tupakan aiheuttamaan kasvosyöpään.
Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa aihepiiriltään kolonialismia kuvaava baletti La Rebambaramba (1928), jota tervehdittiin karibialaisen melodiikan ja rytmiikan täyttämänä fiestana, sekä niinikään baletti El milagro de Anaquille (”Anaquillen ihme”, 1929). Muita orkesteriteoksia ovat Obertura sobre temas cubanos (1925), 3 Pequeñas poemas (1926)sekä Ritmicás-sarja (1930), jonka osat 5 ja 6 ovat Varèsen Ionisation-teoksen (1929–31, ensiesitys 1933) ohella ensimmäisiä sävellyksiä pelkästään lyömäsoittimille. Pianoteoksia on muutamia; näytteenä alku:
Alejandro García Caturla
Alejandro García Caturla (1906–1940) oli viulisti, multi-instrumentalisti, joka soitti seitsemää soitinta, baritoni ja säveltäjä sekä lakimies, ja hän kuoli erään uhkapelurin ampumana virantoimituksessa oikeuden palvelijana. Caturla viimeisteli opintonsa 1925–1927 Pariisissa of Nadia Boulangerin oppilaana. Hänen uransa sivuaa paljolti Roldánia, ja molemmat soittivat Orquesta Sinfónica de la Habanassa, Caturla toista ja Roldán ensiviulua. Caturla perusti 1932 Sociedad de Conciertos de Caibarién -orkesterin, jonka konserteissa hän johti mm. Fallan, Ravelin ja Debussyn teoksia.
Sävellyksissään hän yhdisti klassista ja afrokuubalaista perinnettä modernin musiikin keinovaroihin. Keskeisiä teoksia ovat Tres danzas cubana (1927) osineen Danza de Tambor (”Rumputanssi”), Motivos de Danzas (”Tansin aiheita”) ja Danza Lucumi (”Lucumien tanssi” – afrokuubalainen kansaryhmä, kieli ja uskonto), jotka esitettiin Espanjassa 1929, Obertura cubana (1928), joka saavutti kansallisen musiikkipalkinnon 1938. Alejo Carpentier – myös Roldánin balettien käsikirjoittaja – kirjoitti libreton (1931) Caturlan yksinäytöksiseen nukkeoopperaan La Manita en el Suelo (”[Meksikolainen käsi]Käsi/Puu maassa”), joka seuraa de Fallan vastaavan teoksen El retablo de Maese Pedro (1923) mallia.
Kolmen kuubalaistanssin kahdesta osasta löytyy myös pianosovitukset teoksessa Dos Danzas Cubanas (1927); seuraavassa orkesteriversion kolmannen osan alku,
jonka sovitus on kaksiosaisen sarjan viimeinen osa.
Kirjallisuutta
Béhague, Gerard 1979. Music in Latin America: An Introduction. New Jersey: Prentice-Hall.
The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.
Carpentier, Alejo 2001. Music in Cuba, toim. Timothy Brennan, engl. Alan West-Durán (orig. La música en Cuba, 1945) (= Cultural Studies of the Americas, Volume 5). Minneapolis, London: University of Minnesota Press.
The Guinness Who’s Who of Film, Musicals & Musical Films, toim. Colin Larkin 1994. London: Guinness Publishing.
Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.
Moisala, Pirkko & Riitta Valkeila 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
The Norton/Grove Dictionary of Women Composers, toim. Julie Anne Sadie & Rhian Samuel 1995. New York & London: W. W. Norton & Company.
Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.
Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.
Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.
Weinstock, Herbert 1936. ”Carlos Chávez”, The Musical Quarterly, Oct., 1936, Vol. 22, No. 4, s. 435–445.