Kosmopoliittisuutta ja kansanmusiikkia
Useimmat puolalaissyntyiset soitinsäveltäjät (Lipinski, Chopin, Wieniawski, X. ja Ph. Scharwenka, Moszkowski) olivat niin vahvasti integroituja eurooppalais-kosmopoliittiseen musiikkielämään, että heidän ymmärtämisensä ja käsittelemisensä puhtaasti tai pääosinkaan kansallisista lähtökohdista käsin ei ole mielekästä. Useimmat heistä olivat Chopinin tapaan puolalaisia vain syntyperältään ja he viljelivät omien intonaatioidensa ohella lähinnä keskieurooppalaista muotokulttuuria. On itse asiassa keinotekoista sijoittaa ketään myöhemmistäkään romantiikkaa jatkaneista puolalaissäveltäjistä kansallisiin kehyksiin muutoin kuin ulkoisten syiden perusteella: työskentelypaikan (Karłowicz) tai voimakkaan nationalistisen tunteen (Paderewski) tähden. Lipinskin ansiosta Puolaan muodostui viulutraditio ja Chopinistä polveutui monia hienoja puolalaispianisteja.
Zarzycki, J. Wieniawski, Żeleński, P. Scharwenka, Moszkowski, Karłowicz
Aleksander Zarzycki (1824–1895) syntyi Lvivissä/Lvovissa ja kuoli Varsovassa, jossa hän toimi Musiikki-instituutin johtajana (1879–) sekä oli Varsovan musiikkiyhdistyksen perustajia (1871). Hän sävelsi piano-, viulu- ja laulumusiikkia, kaksi konsertoivaa teosta pianolle ja orkesterille sekä viululle ja orkesterille, joissa hän käyttää poloneesi- ja krakowiak-tansseja. Tärkein näistä on Grande Polonaise op. 7, Es (1858). Vain kaksiosainen pianokonsertto op. 17 (1860) on omistettu Nikolai Rubinsteinille. Se alkaa As-duurissa Andantella, ja jatkuu f-mollissa Allegro non troppo, kunnes kääntyy lopuksi F-duuriin.
Józef Wieniawski (1837–1912) on Henryk Wieniawskin nuorempi veli ja eräs Euroopan arvostetuimpia pianistimuusikoita, joka soitti toisena Lisztin jälkeen Chopinin kaikki etydit konsertissa. Mutta hän opiskelikin Marmontelin johdolla Pariisin konservatoriossa ja Lisztin johdolla Weimarissa. Hän toimi Moskovan konservatorion pianoprofessorina ja toimi loppuelämänsä Brysselissä (1902–). Pianomusiikin lisäksi hän sävelsi sinfonian ja g-molli-pianokonserton op. 20 (n. 1858). Orkesterin lyyrisen ja hillityn melodisen alun jälkeen piano ilmaantuu vulkaanisen kadenssin voimalla tarttuakseen orkesterin pääteemaan maltillisesti.
Finaali on Chopin-vaikutteinen (g-molli-balladi):
Władysław Żeleński (1837–1921) oli pianisti- ja urkuri-säveltäjä. Hän sävelsi kamarimusiikkia opiskeluaikoina Prahassa ja Pariisissa. Hän opetti musiikinteoriaa Varsovan musiikki-instituutissa (1872–81) ja toimi Krakovan musiikkiakatemian johtajana (1888–). Sävellystuotantoon kuuluu kaksi sinfoniaa ja alkusoittoa, pianokonsertto, kirkkomusiikkia, piano- ja urkumusiikkia ja lauluja. hänen tunnetuin teoksensa on W Tatrach (”Tatra-vuoristossa”) op. 27 (1872). Ignaz Friedmanille omistettu Es-duuri-pianokonsertto op. 60 (1903) edustaa uusromantiikkaa Griegin, Lisztin, Saint-Saënsin ja Tsaikovskin linjoilla. Avausosa on rytmisesti masurkan kaltainen, kadenssi on laaja ja monipolvinen ennen pääaiheen ja -sävellajin kertausta.
Keskiosa on teema muunnelmineen, ja kun rondofinaali käyttää hitaan osan muunnelmateemaa pääteemanaan, se on tavallaan eräs ja laaja päätösmunnelma, joskin hupaisan kansanomais-tanssillinen hieman Griegin tapaan.
Vaikka Philipp Scharwenka (1847–1917) ja Moritz Moszowski (1854–1925) olivat pianisteja, he sävelsivät suunnattoman lyyriset viulukonsertot. Scharwenkan G-duuri-viulukonsertto op. 95 on vuodelta 1894 ja Moszowskin A-duuri-viulukonsertto op. 8 vuodelta 1881(?).
Mieczysław Karłowicz (1876–1909) oli merkittävä puolalaissinfonikko. Hän sai musiikkikoulutuksensa eri puolilla Saksaa, mutta hän toimi pääosin Varsovassa (1901–). Hänen A-duuri-viulukonserttonsa (1902) tarjoaa sopivan yhdistelmän lyriikkaa ja virtuositeettia Tšaikovskin traditiossa. Konserton avausosan kadenssi on ennen kertausjaksoa. Viulukonsertto on kiinnostav ateos, sillä se ei ole aina enää vain romanttinen, vaan siinä on hieman ”modernimmat” , osin ranskalaisuuteen viittaavat hetkensäkin:
Ignaz Jan Paderewski
Ignaz Jan Paderewski
Ignaz Jan Paderewski (1860-1941) muistetaan aikansa runollisimmin soittavana Chopin-pianistina sekä Puolan pää- ja ulkoministerinä ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän oli viimeisiä suuria romanttisen tradition pianistisäveltäjiä, ja hänen a-molli-pianokonserttonsa op. 17 (1882-88/89) nojaa Chopin-traditioon. Se on kiitollista soitettavaa ja jossain määrin rapsodinen sekä melodiikassaan puolalaisväritteinen; finaali perustuu puolalaiseen tanssirytmiikkaan. Pianokonserton avausteema pianossa on kuin ”puolalaistettua Brahmsia”, joskin jatkossa normaali romanttinen virtuoositekstuuri oktaaveineen ja juoksutuksineen valtaa alaa, mutta yleisvaikutelma on klassisempi kuin ehkä odottaisi.
Finaalin pääteema on avausosan muunnos repetitioineen, mutta se on toki puolalaistanssi, joskin siellä kuullaan myös koraali/hymni.
Lisäksi Paderewski sävelsi omalle soittimelleen pianolle teoksen Fantaisie polonaise sur des thèmes originaux, g, op. 19 (1893) ja viululle epätäydelliseksi jääneen, myöhemmin täydennetyn konserton (1886-88/1991).
Henryk Melcer-Szczawiński
Henryk Melcer-Szczawiński (1869–1929) opiskeli Varsovan yliopistossa matematiikkaa ja konservatoriossa pianonsoittoa sekä Zygmunt Noskowskin johdolla sävellystä; myöhemmin hän oli vielä kuuluisan Theodor Leschetitzkyn oppilas Wienissä. Hän saavutti Rubinstein-pianokilpailussa Berliinissä ensimmäisen palkinnon ensimmäisellä pianokonsertollaan – tai pikemminkin kilpailun edellyttämää lyhyemmällä konserttikappaleella (1895). Melcer toimi esiintyvänä pianistina keski-Euroopassa ja opettajana ensin Helsingissä (1899), sitten Lvivissä (–1902) sekä Wienissä (1903–06). Palattuaan Varsovaan hän johti siellä Filharmonioita (1910–12) sekä oopperaorkesteria (1916–17). Hänelle uskottiin konservatorion pianoluokka (1918–), sävellysluokan johtajuus (1925–) sekä rehtorin toimi (1922–27). Melcer sävelsi sinfonian ja kahden pianokonserton ohella kamarimusiikkia, lauluja ja pianoteoksia.
Pianokonsertto nro 1
E-molli-pianokonsertto (1892–94) valmistui Wienissä Leschetitzkyn opissa ollessa. Se on sävelletty paljossa Chopinin ja Lisztin tyyliin. Tynkäversion ensiesitys oli Berliinissä 1895, kun taas täysi kolmiosainen konsertto kuultiin ensi kertaa 1896 säveltäjän toimiessa solistina Lvivissä. Täysi versio sisältää osat Maestoso–Andantino attacca–Vivo ma non troppo e poi molto accelerando.
Avausosan pääteema on jyhkeä, myös pianon soittamana.
Lyhyen hitaan osan jälkeinen finaali perustuu arvattavsti puolalaistansseihin: masurkkaan ja sen alalajeihin.
Pianokonsertto nro 2
Toinen, c-molli-pianokonsertto valmistui 1898 ja säveltäjä omisti sen opettajalleen Leschetitzkylle; se voitto puolestaan Paderewski-palkinnon konserttosarjassa Leipzigissä saman tien. Osat ovat Allegro moderato, Andante non troppo lento ja Allegro con fuoco. Polkan tyyppinen finaali on konserton kenties kiinnostavin osa:
Ensimmäisen osan lisäksi myös finaalissa on kadenssi, jota leimaavat painiskelevat hypyt.
Zygmunt Stojowski
Yltiöromantikko
Zygmunt Stojowski
Zygmunt Stojowski (1870–1946) oli Puolan kenties loisteliain fin de siècle -säveltäjä; hänen musiikkiaan soitettiin kaikkialla Euroopassa vuosisadan vaihteessa. Sittemmin hänen musiikkiaan on pidetty romanttisen vanhanaikaisena. Stojowski opiskeli Pariisin konservatoriossa Louis Diémerin ja Léo Delibes’n johdolla ja piti tärkeimpinä vaikuttajinaan kahta maanmiestään: viulistisäveltäjä Władysław Górskia (1846–1915) sekä Paderewskia. Stojowskin musiikissa on vaikutteita Wagnerilta, Saint-Saënsilta ja Franckilta, myöhemmin impressionismista.
Stojowskin yltiöromanttisen näyttävään, täysveriseen ja loisteliaaseen konserttotuotantoon kuuluu viulu-romanssin (1901) ja viulukonserton op. 22 (1900) lisäksi sellokonsertto op. 31 (1922). Pianolle Stojowski sävelsi Rhapsodie symphoniquen op. 23 (1904) lisäksi kaksi konserttoa: nro 1, fis, op. 3 (1890) ja nro 2, As, op. 32 (1909–10). Viulukonsertto avautuu dramaattisesti ja pateettisesti, kun g-molli-sävellajille onkin tyypillistä:
Pianokonsertto nro 1
Stojowskin ensimmäinen pianokonsertto on sävelletty harvinaiseen fis-molli-sävellajiin, kuten Rahmaninovin lähes samanaikaisesti syntynyt ensimmäinen konsertto ja Skrjabinin vähän myöhempi konsertto. Avausosa on vahva orkesterissa ja musiikki on usein polttavaa, kun taas piano saapuu sooloaloituksessaan lyyrisellä fis-molli-teemalla, jonka iso vähennetty septimihyppy teeman c#2–e2–d2–e#1–f#1 lopussa
on otettu orkesterijohdannosta
Osan kertojakson taitekohdassa ollaan yhtäkkiä rimskiläisessä satumetsässä:
Toisen, intohimoisen Romanza-osan sisällä on liikkuvampi Più mosso -keskijakso, ja ennen kertausta esiintyy pianon soolokadenssi.
Ennen briljantin ja kiihtyvän päätösosan loppukoodaa aiempien osien teemat palaavat syklisesti. Musiikissa on vahva esi-rahmaninovilainen tuoksahdus.
Pianokonsertto nro 2
Stojowskin toinen pianokonsertto on alaotsakkeeltaan Prologi, scherzo ja muunnelmia (1910) valmistui Chamonix’ssa. Ensiesitys oli Lontoossa 1913, jolloin säveltäjä soitti soolo-osuuden ja Arthur Nikischin johti Lontoon sinfoniaorkesteria. Kun Paderewski, jolle teos on omistettu, esitti sen New Yorkissa 1916 Walter Damroschin johdolla, tuloksena oli sensaatio, ja solistin piti soittaa ylimääräisenä Stojowskin Chant d’amour op. 26 nro 3 (1903), ennen kuin yleisö suostui poistumaan.
Teoksen rakenne aiheutti tosin hämmennystä: Prologia pidettiin tosin ensiosana, mutta finaalin variaatiomuotoa oudoksuttiin. Musiikissa on hienoisia impressionistisia piirteitä. Sinänsä musiikkia kehuttiin, kun se ei ollut pelkkää solistikimmellystä. Koska konserttoa pidettiin liian pitkänä – Paderewski soitti sen liian hitaasti! – säveltäjä poisti myöhemmin päätöksestä 6. variaation. Rahmaninov teki näin joskus konserttitilanteessa, kun kuuli yleisöstä hermostunutta köhinää! Tässä ensin teeman alku ja sitten
2. muunnelma
6. muunnelma
9. muunnelma
ja viimeisen 10. muunnelman alku.
Młynarski, Maliszewski, Różycki
Emil Młynarski (1870–1935) syntyi nykyisen Liettuan alueella, opiskeli 10-vuotiaasta lähtien Pietarin konservatoriossa Leopold von Auerin, Ljadovin sekä Rimski-Korsakovin johdolla. Hän opetti Odessan musiikkikoulussa (1894–97), palasi Puolaan Varsovaan 1898, missä hän johti Teatr Wielkissä ja uudelleen avatussa Filharmoniassa (1901–) sekä toimi konservatorion rehtorina (1904–07, 1919–22) ja vielä Varsovan oopperan johtajana (1919–29) vastaten mm. Szymanowskin kahden ooppera ensiesityksistä. Młynarski vieraili johtamassa myös Saksan, Iso-Britannian ja Venäjän orkestereita (1907–18). Hän sävelsi kamarimusiikkia, F-duuri-sinfonian op. 14 (1910) sekä kaksi viulukonserttoa, d-molli op. 11 (1897) ja D-duuri op. 16 (1914–17). Auerille omistetulla viulukonsertolla Młynarski voitti Paderewski-sävellyspalkinnon (1897) ja toi hänelle maailman mainetta.
Avausteema on käytössä ensiosassa lähes ainoana ja kaikkialla läsnä olevana aiheena, tässä kadenssin jälkeisessä paluussa kertausjaksoon:
Toinen viulukonsertto saavutti ensimmäistä suuremman jalansijan Puolassa. Se on aiempaa intohimoisempi ja uusromanttisempi, kompleksimpi ja liittyy Richard Straussin ja Elgarin musiikkiin; tässä soolo-osuuden lähes alusta, sillä näytettä edeltää yksi tahti: d1–f#1–g#1, mikä paljastaa sävellyksen lyydisen perusvärityksen:
Toinen osa on Quasi Notturno sur un thème populaire, ja siitä löytyy myös ohimenevää ranskalaisväritä. Finaali on lyydisine piirteineen mainion hurtti tanssi.
Witold Maliszewski (1873–1939) syntyi nykyisen Ukrainan alueella, opiskeli Rimski-Korsakovin johdolla Pietarin konservatoriossa, oli Beljakovin piirin jäsen. Hän perusti Odessan konservatorion 1913 ja oli sen ensimmäinen rehtori; Venäjän vallankumouksen jälkeen hän emigroitui Puolaan 1921, jossa hän toimi monissa hallinnollisissa tehtävissä, mm. Varsovan konservatorion professorina (1931–39). Witold Lutoslawski on hänen maineikkain oppilaansa. Hän sävelsi kamarimusiikkia, mm. kolme jousikvartettoa, viisi sinfoniaa (1902–25?), Kujawiak-fantasian (1928) ja b-molli-konserton pianolle ja orkesterille op. 29 (1938).
Pianokonserton alku ei voisi olla massiivisempi, joten Tsaikovskin konserton nro 1 sävellaji ja eleet ovat taustalla; muutoin konsertto on velkaa eniten Rahmaninoville.
Sivuteema ja -sävellaji on monien venäläisten suosimassa rinnakkaisduurissa eli modulaatio etenee b-mollista Des-duuriin.
Hitaassa osassa sekä Allegro animato -finaalissa ranskalaisvaikutus on ilmeinen: Ravel ja Florent Schmitt; tässä hitaan osan piano-osuuden alku.
Ludomir Różyckin (1883–1953) isä oli Varsovan konservatorion professori, ja hän opiskeli Alexander Noskowskin johdolla sävellystä, myöhemmin vielä Berliinissä Engelbert Humperdinckin opastamana. Hän oli yhdessä Szymanowskin ja muutaman muun kanssa ”Nuori Puola musiikissa” -piirin jäsen. Hän toimi kapellimestarina ja opettajana Lvivissä, Berliinissä ja lopulta Varsovassa (1918–), jossa hänestä tuli 1930 musiikkikorkeakoulun sävellyksen professori. Hänen sävellystyyliään pidetään vanhahtavana, ja siinä on vaikutteita Chopiniltä, Brahmsilta ja Tsaikovskilta. Merkkiteoksia ovat baletti Pan Twardowski (1921) sekä ooppera Eros i Psyche (1917). Kamarimusiikin ja sinfonisten runojen lisäksi Różycki sävelsi pianolle ja orkesterille balladin G op. 18 (1904) sekä g-molli-pianokonserton op. 43 (1917–18) ja kaksiosaisen pianokonserton nro 2 (1941–42). ”Dramaattisen fragmentin” Pietà (1940–43) tavoin tummansävyinen pianokonsertto nro 2 heijastaa tunnnelmia sota-aikaisessa Varsovassa, joskin toinen ja viimeinen osa Allegro giocoso karistaa vakavuuden.
Karol Szymanowski
Noskowskin oppilas Karol Szymanowski (1882–1937) syntyi nykyisen Ukrainan puolella (Tymoszówka) ja kuoli Lausannessa. Hän on jo tyylillisesti osin moderni ja originelli pianosäveltäjä, jonka varhaistuotanto (preludit, etydit, variaatiot) edustaa myöhäisromantiikkaa ja kypsät teokset ovat sekoitus ajan uusia virtauksia yhdistettynä kansanmusiikin käyttöön (masurkat op. 50, 1924/25, Puolalaiset tanssit, 1926). Hänet torjuttiin pitkään Puolassa, joten hän lähti Italiaan 1908 ja eli Wienissä (1910–14). Impressionismi, Stravinskyn varhaiskauden baletit ja Bartókin kansanmusiikki-impulssit jättivät jälkensä Szymanowskin musiikkiin – häntä onkin pidetty ”puolalaisena impressionistina”, joskin myös Ravelin ja Skrjabinin läheisyys on havaittavissa. I maailmansodan puhjettua Szymanowski vetäytyi kotikaupunkiinsa (1917 asti). Hän asettui 1919 uudestaan Varsovaan, jossa hän toimi konservatorion johtajana (1927–), kunnes hän muutti 1931 Zakopaneen.
Tuotannon pääteoksia ovat kaksi oopperaa, neljä sinfoniaa (1907–32), joista neljäs, Symphonie Concertante op. 60, sisältää merkittävän piano-osuuden, ja kaksi viulukonserttoa (1916, 1933). Pianon mestariteoksia ovat kolme sonaattia (1904–17) sekä kaksi merkittävää sarjaa, Metopy (Metooppeja, 1915) ja Maski (Naamioita, 1916); viululle ja pianolle vastaavanlainen teos on kolmesta runoelmasta koostuva Mity (Myyttejä, 1915). Szymanowski kirjoitti viuluteoksensa ystävälleen ja hienolle viulistille Paweł /Paul Kochańskille (1887–1934), kuten monet muutkin puolalaissäveltäjät tekivät. Szymanowski väitti kirjeessä tämän vaimolle Zofialle suorastaan kehittäneensä Pavełin kanssa ”uuden tyylin, uuden viulistisen ilmaisutavan” – mitä todellakaan ei tarvitse pitää liioiteltuna, siinä määrin originellia musiikkia taiteilijapari loi; tässä avauksen viuluosuuden alusta:
Viulukonsertto nro 1
Sävellystyö konserton parissa 1916 liittyi hänen kiinnostukseensa arabialaista kulttuuria ja kreikkalaista mytologiaa kohtaan, mikä selittää musiikin eksoottis-impressionistisen ilmapiirin. Konsertossa on käytössä isohko orkesteri , joka sisältää kolminkertaiset puupuhaltimet, celestan, pianon ja kaksi harppua.
Konsertto on yksiosainen, mutta Kochánskin säveltämä kadenssi erottaa musiikin pääosan
finaalin intohimoisesta apoteoosista, jossa orkesterilla on päärooli.
Viulukonsertto nro 2
Toinen konsertto valmistui 1932 yhteistyössä Kochanskin kanssa Zakopanessa Tatra-vuoristossa, joskin orkestraatio jäi seuraavaan vuoteen (1933). Kochansi piti konserttoa liian lyhyenä, joten hän nytkin laati siihen edellistä pidemmän kadenssin. Rakenne on hieman samankaltainen kuin ensimmäisessä konsertossa: Moderato molto tranquillo -avaus, Andante sostenuto -interludi, kadenssi, päätösrondo Allegramente, molto energico. Musiikissa on paljon Tatran góral-kansan musiikkivaikutteita.
Seuraavassa liittyminen kadenssista päätösvaiheeseen, jossa modaalisuus ja stravinskiaaninen rytmi lyövät kättä toisilleen:
Sinfonia nro 4
Neljäs sinfonia eli Symphonie Concertante pour Piano et Orchestre op. 60 (1932) on omistettu Arthur Rubinsteinille. Säveltäjä itse soitti sen kantaesityksen ystävänsä Gzregorz Fitelbergin (1879–1953) johtaessa sekä esitti teosta noin 30 kertaa Euroopan eri kaupungeissa.
Ensiosa Moderato – tempo comodo on edellistä konserttoa vähäeleisempi:
Tällä kertaa kadenssi on ensiosan kertausjaksossa.
Hitaan osan Andante molto sostenuto väritys on hienovarainen hieman Bartókin yömusiikkien tapaan: se alkaa huilusoololla ja jatkuu alttoviulu- ja viulusooloilla.
Finaali, Allegro non troppo, ma agitato ed ansioso, on jälleen puolalaistanssi, nopea kolmijakoinen oberek, jonka sisällä on masurkka-episodi.
Lähteet ja kirjallisuus
The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.
Layton, Robert (toim.) 1989. A Companion to the Concerto. New York: Schirmer Books.
Roeder, Michael Thomas 1994. A History of Concerto. Portland, Oregon: Amadeus Press.
Samson, Jim 1990 [1981]. The Music of Szymanowski. London: Kahn & Averill; New York: Pro/Am Music Resources Inc., White Plains.
Tovey, Donald Francis 1981 [1935-39]. Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.
Veinus, Abraham 1963 [1945]. The Concerto. New York: Dover.