Sodan oloissa yhteiskunnallinen toiminta oli häiriintynyt kaikilla siviilielämän aloilla. Kun rauhantila oli saavutettu, musiikkielämä heräsi kiihkeään sykkeeseen, mitä kuvastaa parhaiten, että vuoden 1945 aikana pidettiin 13 sävellyskonserttia. Samana vuonna säveltäjät perustivat ammattiyhdistyksen, jonka nimeksi tuli Suomen Säveltäjät. Kun sen toiminta-ajatuksena oli ensi sijassa jäsentensä taloudellisen aseman vahvistaminen, perustettiin vuonna 1949 lisäksi aatteellinen yhdistys, Nykymusiikki ry. Vuodesta 1951 lakkauttamiseensa saakka vuonna 1967 yhdistys edusti Suomea kansainvälisessä nykymusiikkiseurassa (ISCM).
Uutta musiikkia harrasti myös Matti Raution (1922–86) aloitteesta 1957 perustettu Suomen Musiikkinuoriso, joka aluksi tavoitteli jäsenyyttä kansainvälisessä Jeunesses musicales -liikkeessä mutta ei sitä silloin saavuttanut. Samana vuonna perustettiin myös Sibelius-Seura vaalimaan vastikään edesmenneen säveltäjän muistoa. Esittävän säveltaiteen puolella tärkeimmät organisaatiot olivat vuonna 1951 perustettu Suomen Solistiyhdistys ja ammattiyhdistystoimintaa harjoittava Suomen Muusikkojen Liitto.
Sotien jälkeen Suomen musiikkielämässä alkoi uudentyyppisten musiikkijuhlien aika, kun Helsingin kaupungin matkailuväen tekemän aloitteen pohjalta perustettiin Sibelius-viikot. Ne järjestettiin ensi kerran vuonna 1951. Nimensä mukaisesti Sibelius-viikkojen ohjelma rakentui pääasiassa Sibeliuksen teosten ympärille. Pääkaupungin ulkopuolella virinnyt kesäinen kurssitoiminta sai kahdella paikkakunnalla pian musiikkikuhlan piirteitä. Savonlinnassa pantiin akateemikko Yrjö Kilpisen (1892–1959) aloitteesta toimeen musiikkipäivät kesällä 1955, ja seuraavana vuonna Seppo Nummi (1932–81), Timo Mäkinen (1919–2006) ja Päivö Oksala (1907–74) ideoivat Jyväskylän kesäyliopiston yhteyteen kulttuuripäivät, joista kasvoi 1960-luvun alussa monipuolinen kesäfestivaali Jyväskylän kesä.
Ylintä musiikinopetusta maassa antoi Sibelius-Akatemia, joka toimi Ernst Lingon (1889–1960) johdolla vuosina 1936–1959. Lingon seuraajaksi tuli Taneli Kuusisto (1905–88). Sävellyksen professorina toimi vuosina 1939–51 Selim Palmgren (1878–1951) ja hänen jälkeensä Aarre Merikanto (1893–1958) kuolemaansa asti. Merikannon seuraajaksi valittiin Joonas Kokkonen (1921–96).
Helsingin yliopistossa annettiin opetusta musiikkitieteessä vuonna 1946 henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi nimitetyn Toivo Haapasen (1889–1950) johdolla. Kun yliopistoon vuonna 1956 perustettiin vakinainen musiikkitieteen professuuri, sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli kansanmusiikin tutkija A.O. Väisänen (1890–1969). Häntä seurasi 1960 Erik Tawaststjerna (1916–93), joka samana vuonna oli väitellyt tohtoriksi Sibeliuksen pianoteoksista.
Toivo Haapanen toimi yliopistotyönsä ohella samanaikaisesti Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ylikapellimestarina vuoteen 1950. Hänen seuraajakseen tuli Nils-Eric Fougstedt (1910–61), jonka aikana orkesteri kehittyi täysimittaiseksi sinfoniaorkesteriksi. Fougstedtia seurasi 1960 Paavo Berglund (1929–2012).
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina toimi sodan jälkeen Martti Similä (1898–1958) vuosina 1945–51. Hänen seuraajakseen valittiin Yhdysvalloissa Chicagon sinfoniaorkesterin kapellimestarina toiminut Tauno Hannikainen (1896–1968), jonka johtajakausi ulottui vuoteen 1963. Kaupunginorkesterin statuksen saivat myös Tampereen (1947), Lahden (1949) ja Porin (1955) orkesteri, ja uusia orkestereita perustettiin mm. Joensuuhun (1953) ja Jyväskylään (1955).
Vuonna 1947 perustettiin tieteen ja taiteen edistämiseksi Suomen Akatemia, johon tasavallan presidentti nimitti 12 jäsentä. Ensimmäiseksi musiikin edustajaksi tuli Yrjö Kilpinen. Hänen kuoltuaan vuonna 1959 paikan sai Uuno Klami (1900–61).
Vuonna 1955 Jean Sibelius täytti 90 vuotta, ja hänen merkkipäiväänsä juhlittiin kotimaassa ja maailmalla. Kaksi vuotta myöhemmin, syyskuun 20:ntenä 1957, Ainolan mestari kuoli 91 vuoden iässä. Joonas Kokkonen julkaisi Ilta-Sanomissa muistokirjoituksen, jossa hän tiivistää Sibeliuksen merkityksen suomalaisille seuraavasti:
Jean Sibeliuksen asema Suomen kansan ajatuksissa on ollut jo vuosikymmeniä erikoislaatuinen: länsimaisen kulttuurin historiassa lienee löydettävissä vain ani harva edes lähellekään tuleva rinnakkainen ilmiö tapahtumalle, jossa taiteilija kohoaa jo eläessään melkeinpä legendaariseen arvoon ja luetaan niin varauksettomasti kansallisiin suurmiehiin kuuluvaksi. Ja näin on ollut laita kansan keskuudessa, jonka musiikillinen kulttuuri on peräti nuorta ja jonka yleinen asennoituminen säveltaidetta kohtaan on ollut suurelta osalta kaikkea muuta kuin positiivinen.
Kirjallisuutta
Dahlström, Fabian 1982. Sibelius-Akatemia 1882–1982. Helsinki: Sibelius-Akatemia.
Karttunen, Antero 2002. Radion sinfoniaorkesteri 1927–2002. Helsinki: Yleisradio.
Karvonen, Arvi 1957. Sibelius-Akatemia 75 vuotta. Helsinki: Otava.
Marvia, Einari 1970. Suomen säveltäjien 25 vuotta. Helsinki: Suomen säveltäjät.
— ja Matti Vainio 1993. Helsingin kaupunginorkesteri 1882–1982. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Pajamo, Reijo 2007. Musiikkiopistosta musiikkiyliopistoksi: Sibelius-Akatemia 125 vuotta. Helsinki: Sibelius-Akatemia.
Salmenhaara, Erkki 1995. Säveltäjänä Suomessa. Helsinki: Otava.