Konsertolla ei ollut suomalaisessa perinteessä samaa asemaa kuin sinfonialla huolimatta Sibeliuksen viulukonsertosta ja pianistisäveltäjien, Palmgrenin, Lingon ja Hannikaisen pianokonsertoista. 1940-luvulla valmistui vain muutama konsertto. Suomen Kulttuurirahasto päätti sen tähden 1950-luvulla elvyttää konserttotuotantoa järjestämällä kilpailuja, jotka tuottivatkin kohtalaisen runsaan sadon, jopa muutaman kotimaiseen ohjelmistoon jääneen merkkiteoksen, ei kuitenkaan yhtään suurta kansainvälistä menestystä.
Uusi piirre on soitinvalikoiman lisääntyminen. George Gunaropulos (1904–68) sävelsi jo toisen saksofonikonserton (1946), ensimmäinen oli sotaa edeltäneeltä ajalta (1936), Ahti Karjalainen (1907–86) pasuunakonserton (1942/49) ja Usko Meriläinen (1930–2004) orkesterikonserton (1955). Eniten tehtiin kuitenkin piano- ja viulukonserttoja, joita sellokonsertot alkoivat lukumääräisesti tavoitella. Konsertoista merkittävimmät ovat Uuno Klamin pianokonsertto nro 2 op. 41 (1950) ja viulukonsertto (vuoden 1944 konserton 2. versio, 1954), Einar Englundin sellokonsertto (1954) ja pianokonsertto nro 1 (1955), Aarre Merikannon viulukonsertto nro 4 (1954) ja pianokonsertto nro 3 (1955), Meriläisen orkesterikonsertto (1955) ja pianokonsertto nro 1 (1955).
Suomen Kulttuurirahaston sävellyskilpailussa 1954 Merikannon viulukonsertto sai ensimmäisen, Klamin viulukonserton uusittu versio toisen ja Englundin sellokonsertto kolmannen palkinnon. Seuraavana vuonna Englundin ensimmäinen pianokonsertto korjasi voiton ja Aarre Merikannon kolmas pianokonsertto vasemmalle kädelle tuli toiseksi.
Einar Englundin peräkkäisinä vuosina syntyneet sellokonsertto (1954) ja ensimmäinen pianokonsertto (1955) muistuttavat monessa suhteessa toisiaan. Sävelkieleltään ne ovat värikkäämpiä kuin kaksi ensimmäistä sinfoniaa, muodoltaan taas löyhempiä, olkoonkin että molempia lajeja yhdistää uusklassismin ytimestä kumpuava tiukka motiiviajattelu. Sellokonsertosta Englund on itse todennut, että se ”on kirjoitettu neoklassistiseen tyyliin, ja meidän silloisissa takapajuisissa oloissamme sitä pidettiin kai ’modernina’”. Heinisen mukaan se on ”Englundin laajamuotoisista teoksista kevyimmällä kädellä tehty, mutta vähälukuisessa sellokirjallisuudessamme arvokas teos mm. onnistuneen sointiratkaisunsa vuoksi, joka on kuulaampi ja värikkäämpi kuin monissa selloteoksissa”. Ensimmäinen pianokonsertto on Englundin soitetuimpia sävellyksiä. Sen maineeseen lienevät ainakin alkuaikoina vaikuttaneet paljon säveltäjän omat esitykset, joissa hänellä oli tapana improvisoida ensimmäisen osan kadenssi. Englund on kuvannut sen esitystä muistelmissaan:
Presidentti Urho Kekkonen istui ensimmäisellä tuolirivillä vain muutaman metrin päässä minusta, mutta hän ja muu yleisö katosivat kuin usvaan. Jäljellä oli vain upea, maailman parhaan valmistajan konserttiflyygeli, joka herkästi ja hienovaraisesti vastasi intentioihini. Pari sekuntia totaalista hiljaisuutta, yleisö pidätti hengitystään, olisi kuullut nuppineulan putoavan. Sitten kävin käsiksi virtuoosisiin juoksutuksiin, jotka oli jo kirjoitettu partituuriin. Rikkumattomalla innolla ja palavalla uskolla itseeni rakensin kuin transsissa kadenssin yksinkertaisen ABA-kaavan mukaan, jonka keskiosa oli mietiskelevä. Sitten se räjähti juoksutusten ryöpyksi ja päättyi kuuluisaan trilliin, josta Fougstedt tiesi johtaa orkesterin pehmeään sisääntuloon. Kokeilu onnistui. Konsertti nauhoitettiin ja paljon myöhemmin kirjoitin nuotit nauhalta, mikä totta vieköön ei ollut mikään helppo tehtävä. Painetussa partituurissa nyt oleva kadenssi on siis kaiken kaikkiaan identtinen sen kanssa jonka taiteilija improvisoi ikimuistettavassa konsertissa säveltäjän ja pianistin yhdistyessä ihanteelliseksi symbioosiksi.
Paavo Heinisen arvion mukaan ”teos on tematiikaltaan kekseliäs ja homogeeninen, pianon ja orkesterin suhde on monipuolinen ja hyvin punnittu. On paradoksaalista, että pianokudos ei ole erityisen rikasta — oktaaviunisonoilla ja murtosoinnuilla on siinä huomattavan suuri osuus”.
Usko Meriläisestä tuli virtuoosisen soitinmusiikin säveltäjä, jota kiinnostivat konsertoivat muodot. Laadultaan hän on sävelajattelija ja absoluuttisen musiikin rakentaja. Vokaalimusiikkiin hänellä on etäinen suhde, ja musiikkiteatterikin kiinnostaa häntä vain baletin, liikkeeksi muuttuneen rytmin muodossa. Palkittua Partitaa puhaltimille seurasivat ensimmäinen pianokonsertto (1955) ja konsertto orkesterille (1956), jotka Meriläisen omin sanoin sanottuna ovat
tietyn neoklassisen ajatustavan sävyttämiä, keskeisenä aineksena motorisen rytmin liike. Sinfoniassa ja orkesterikonsertossakin on jo havaittavissa pyrkimystä tonaliteetin ulkopuolelle, kuitenkin täysin spontaanein sävytyksin ilman ‘systemaattisia’ rakenteita. Konsertto orkesterille sisältää kuitenkin idun ajatustapaan, josta minulle myöhemmin muodostuu varsin keskeinen hahmotuslähtökohta. Teos pohjautuu kaksitoistasäveliseen valta-aiheeseen, jonka osasista, enemmänkin niiden sisältämistä karaktääriominaisuuksista kuin systemaattisestä intervallikäsittelystä, muotoutuvat eri osien lähtökohdat.
Meriläinen viittaa tässä siihen, mitä hän myöhemmin kutsui ”musiikillisten karakterien metamorfoosiksi”.