Siirry sisältöön

Merkkiteoksia näyttämölle ja elokuviin
4.11.2008 (Päivitetty 19.1.2020) / Oramo, Ilkka

Tauno Pylkkänen (1918–80) teki läpimurtonsa oopperasäveltäjänä Aino Kallaksen näytelmästä muokkaamaansa librettoon kirjoittamallaan kolminäytöksisellä oopperalla Mare ja hänen poikansa (1942–43), joka kantaesitettiin Suomalaisessa oopperassa 1945. Sen tapahtumat sijoittuvat saksalaisen ritarikunnan hallitsemalle Liivinmaalle vuonna 1343. Tarina, joka kertoo äidinrakkaudesta, petoksesta ja murhasta, täyttää kaikki veristisen oopperalibreton tunnusmerkit. Musiikin kieli on perinteisen tonaalista. Pylkkästä alettiin tämän teoksen johdosta kutsua ’Pohjolan Pucciniksi’. Veijo Murtomäen mukaan sen ”ansioita ovat melodisen, moniksi vaikuttaviksi aarioiksi tiivistyvän kirjoitustavan vuolaus, harmonian rikkaus, orkestroinnin paikoin Claude Debussytä ja Uuno Klamia lähenevä värikkyys sekä yleisotteen eittämätön oopperamaisuus” (HS 1.4.05).

Pylkkäsen seuraava ooppera, Eino Leinon runoihin perustuva Simo Hurtta (1946–48) on Isonvihan aikaan 1700-luvun alkuun sijoittuva karelianistinen draama, jonka teemat – sorto, kapina, väkivalta, viha ja rakkaus – muistuttavat Madetojan Pohjalaisten tematiikkaa. Näillä kahdella teoksella Pylkkänen vakiinnutti asemansa aikansa johtavana suomalaisena oopperasäveltäjänä. Toisaalta ne osoittavat hänen sitoutumistaan kansallisromanttiseen aatemaailmaan ja sille tunnusomaiseen ilmaisutapaan, jolle musiikin uudemmat virtaukset olivat jääneet vieraiksi.

Suurimman kansainvälisen menestyksensä Pylkkänen saavutti radio-oopperalla Sudenmorsian (Aino Kallas, 1950), joka voitti 3. palkinnon Prix Italia -kilpailussa. Sudenmorsiamen tarina muistuttaa Erik Blombergin Valkoinen peura -elokuvan kertomusta. Teoksen päähenkilö on metsänvartijan vaimo, joka yöllä muuttuu sudeksi. Kun totuus paljastuu, metsänvartija ampuu vaimonsa hopealuodilla, jonka on valanut vihkisormuksestaan. Tässä tiivistunnelmaisessa teoksessa Pylkkäsen dramaturginen taito pääsee oikeuksiinsa, eikä hänen sävelkielensä vaikuta yhtä anakronistiselta kuin Puccini-tyylisissä oopperoissa. Toisaalta se ei myöskään tavoita Englundin modernin sävelkielen kirpeyttä. Pylkkäsen merkittävimpänä saavutuksena on pidetty Hjalmar Bergmanin kuunnelmaan perustuvaa yksinäytöksistä oopperaa Varjo (1954), joka puheenomaisine laulurepliikkeineen ja kamarimusiikillisine orkesterikudoksineen muistuttaa italialaissyntyisen yhdysvaltalaissäveltäjän Gian Carlo Menottin (1911–2007) pienoisoopperoita. Muita aikalaissäveltäjiä, joihin Pylkkästä on verrattu (Nummi 1967), ovat sveitsiläinen Heinrich Sutermeister (1910–95) ja itävaltalainen Gottfried von Einem (1918–96).

Ahti Sonnisen (1914–84) menestysteoksia olivat ensimmäinen suomalainen radio-ooppera Merenkuninkaan tytär (Leo Apo, 1949) ja ennen kaikkea satubaletti Pessi ja Illusia (Yrjö Kokko, 1952), jolle kertyi toistasataa esitystä ja josta tehtiin myös elokuva. Sonnisen uusklassinen sävelkieli on rikasta ja taitavasti orkestroitua.

1950-luvun tärkein ooppera oli monessa suhteessa Einojuhani Rautavaaran Kaivos (1957–58, 1960/63), jossa Unkarin kansannousun poliittisen realismin taustasta nousee sartrelaisen eksistentialismin teemoja, vallan ja vastuun, vapauden ja identiteetin kysymyksiä. Ooppera oli poliittisesti niin tulenarka, että sen ottamisesta Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon ei tullut mitään, vaikka kaksi perättäistä oopperanjohtajaa (Jouko Tolonen ja Tauno Pylkkänen) sitä suositteli. Sen sijaan Kaivos esitettiin televisioversiona vuonna 1963. Musiikillisesti sen esikuvia ovat olleet lähinnä Bergin Wozzeck ja Schönbergin Moses und Aron.

Einar Englund (1916–99) kirjoitti Epinikian ja kahden epookkia luoneen sinfonian jälkeen musiikin Max Frischin näytelmään Kiinan muuri (1949) ja Erik Blombergin elokuvaan Valkoinen peura (1952), joka palkittiin Cannesin festivaaleilla. Kiinan muurin musiikki makaabereine tanssiaiheineen ja jazz-tyylitelmineen osui Max Frischin diktatuuria ja vallan tuhoisaa vaikutusta kuvaavan näytelmän hermoon. Sen keskeinen esteettinen kategoria on ’groteski’, jonka Englund katsoo tulleen musiikkiinsa pikemminkin Mahlerilta kuin Šostakovitšilta. Silti Kiinan muurissa on nimenomaan Šostakovitš-patišši, ‘Marsch à la Šostakovitš’. Valkoisen peuran musiikista Englund teki viisiosaisen konserttisarjan, johon kuuluu Lapin mystiikkaan johdattava Alkusoitto, lappalaiseen joikuun pohjautuva Tunturi (sen aihetta Englund käytti myös 1. pianokonserttonsa pääteemassa), rivakka Poroajot, juhlallinen Surumarssi ja tanhuaiheinen Finaali. Pienoisbalettiin Sinuhe (1953) kirjoittamastaan musiikista Englund kehitti orkesterisarjan Neljä tanssi-impressiota (1954), jonka keskeinen osa on Bartókin ‘yömusiikkia’ muistuttava nokturno.

Omalaatuinen syntyhistoria on Uuno Klamin (1900–61) keskeneräiseksi jääneellä baletilla Pyörteitä (1957–60). Kalevalan Sampo-taruun perustuvan libreton oli laatinut jo 1940-luvulla Regina Backberg, ja Klami teki jo silloin luonnoksia balettiin, mutta varsinaisen sävellystyön hän aloitti vasta vuonna 1957, jolloin siihen antoi virikkeen Wihurin rahaston ooppera- ja balettisävellyskilpailu. Baletin ensimmäisen näytöksen harjoituspartituuri valmistui 1958, ja Klami voitti sillä kilpailun balettisarjan ensipalkinnon. Työ kuitenkin jostakin syystä keskeytyi. Klami sai ilmeisesti valmiiksi vain toisen näytöksen orkesteripartituurin, josta hän teki myös kaksi orkesterisarjaa. Ensimmäisestä näytöksestä on löytynyt ainoastaan harjoituspartituuri, jonka on sittemmin orkestroinut Kalevi Aho. Siitä Aho (2000, 272–273) kirjoittaa:

Ensimmäisen näytöksen orkesterointi syntyi halusta pelastaa soivaan muotoon tämän Klamin tuotannossa ilmeeltään ainutlaatuisen, atonaalisuutta lähestyvän sävellyksen musiikki. Vuonna 1988 tehty soitinnus on monestakin syystä melko vapaa, alkuperäiseen sävelkudokseen on sävelletty lisää vastaääniä, 6. osassa on tiivistetty muotoa, paikoin dynamiikkaa ja tempoja on muutettu. Kaiken kaikkiaan orkestroinnissa ei ole pyritty autenttiseen Klami-tyyliin — kokonaisuutta on yritetty soitinnuksellisin keinoin saada sinfonisemmaksi, myös konserttimusiikkina toimivaksi kokonaisuudeksi. Silti soitinnuksen lähtökohtana on ollut pyrkimys tehdä mahdollisimman hyvin oikeutta säveltäjän suurisuuntaisille musiikkinäyille.

Kirjallisuutta

Aho, Kalevi 1992. ”Uuno Klamin baletti Pyörteitä ja soitinnukseni sen ensimmäiseen näytökseen” teoksessa Taiteilijan tehtävät postmodernissa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 230–240.
— ja Marjo Valkonen 2000. Uuno Klami. Elämä ja teokset. Helsinki: WSOY.
Lehtonen, Tiina-Maija ja Pekka Hako 1987. Kuninkaasta Kuninkaaseen: Suomalaisen oopperan tarina. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Lilja, Saara 2000. ”Tauno Pylkkäsen muotokuva” teoksessa Musiikkimosaiikki. Helsinki: Yliopistopaino.
Nummi, Seppo 1967. Modern musik. Finlands musikhistoria från första världskriget fram till vår tid (Finland i dag). Stockholm: Sveriges Finlandsföreningars riksförbund.

Takaisin ylös