Unkarilaisuutta edusti 1800-luvun kulttuurissa näkyvimmin kosmopoliitti Ferenc (Franz) Liszt, joka ei liene osannut edes rakastamansa maan kieltä, vaikka hän tunnustikin: “sydämessäni olen unkarilainen”. Toisaalta mustalaisten “alla zingara” -idiomi liitettiin unkarilaisuuteen ja oli Haydnista lähtien kaikkien säveltäjien yhteisomaisuutta kansallisuudesta riippumatta, samoin kuin puolalainen (poloneesi, masurkka) ja espanjalainen (jota, habanera, cortége jne.) tyyli luonteenomaisine melodiikkoineen ja rytmeineen olivat yleisesti käytössä riippumatta säveltäjän kansallisuudesta tai syntyperästä.
Unkarilaissäveltäjiksi sikäläinen historiankirjoitus lukee mielellään muualla syntyneet säveltäjät, jotka toimivat merkittävissä tehtävissä Budassa tai Pestissä: mm. ukrainalaisveljekset Franz Dopplerin (1821–83) ja Karl Dopplerin (1825–1900) sekä saksalaissyntyisen Robert Volkmannin (1815–83).
Oopperan ulkopuolella tärkeimpiä unkarilaissäveltäjiä oli Mihály Mosonyi (1815-70), joka sävelsi piano- ja kamarimusiikin lisäksi orkesteriteoksia, mm. kaksi sinfoniaa ja e-molli-pianokonserton (1844). Tunnetuin nimi Ferenc Erkel (1810-93) keskittyi vokaali- ja näyttämömusiikkiin ja sai aikaan muutamia kamari- ja orkesteriteoksia.
Jenő Hubay
Jenő Hubay (1858–1937) oli Károly Huberin poika ja oppilas, nimeltään alun perin Eugen Huber, joka piti ensikonsertin 11-vuotiaana; hän vaihtoi saksalaisnimensä 1879 unkarilaistyyppiseksi. Hän oli Berliinissä Joseph Joachimin opissa (1871–76), Pariisissa Vieuxtemps’n suojatti ja toimi tämän suosituksesta opettajana ensin Brysselissä (1882–86). Sen jälkeen hän vaikutti Budapestissä professorina (1886–) oppilainaan mm. Franz von Vecsey, Eugen Ormandy, Joseph Szigeti ja Emile Telmányi, ja lopulta konservatorion johtajana (1919–34). Hubay konsertoi Lisztin kanssa ja sai tältä vaikutteita musiikkiinsa, kenties myös välillisesti unkarilaismelodioiden käytön suhteen; muita esikuvia sävellystyölle olivat Joachim ja Vieuxtemps, ranskalainen ja belgialainen viulukoulu, romanttinen traditio.
Hänen tuotantonsa on laaja ja sisältää 126 opusnumeroa ja liki 20 sovitusta. Pääosa on luonnollisesti viulumusiikkia, mm. Sonata romantique op. 22 (1884), mutta sisältää myös kosolti soolo- ja kuorolaulumusiikkia, orkesteri- ja näyttömöteoksia. Hän sävelsi baletin Csardajelenet ilman op. nroa (”Csardascene”, 1936), oopperat Le luthier de Cremone op. 40 (”Cremonan viulunrakentaja”, 1892), A falu rossza op. 50 (”Kyläpummi”, 1895), Az alarc op. 106 (”Naamio”, 1910/30), A miloi Venusz op. 107 (”Milon Venus”, 1908-09/1926/1932) ja Anna Karenina op. 112 (1914) sekä vielä operetin Lavotta szerelme op. 96 (”Lavottan rakkaus”, 1904). Sinfonioita Hubayllä on neljä: sinfonia nro 1, op. 26 (1885/1923), sinfonia nro 2, 1914, op. 93, ”Haborus” (”Sotasinfonia”, 1914), Dante Symphony. Vita nuova op. 118 solisteille, seka- ja poikakuorolle sekä orkesterille (1921) ja Petöfi-sinfonia op. 119, myös solisteille, kuroille ja orkesterille (1922).
Unkarilaista
Unkarilaisaiheisia sävellyksiä on useita: mm. Fantaisie hongroise op. 1a, Fantaisie tziganesque op. 4 (1879) sekä peräti 14 opusta nimellä Scènes de la Czárda (1879–1920). Hubayn musiikkikieltä voikin luonnehtia romanttis-kansalliseksi. Csardas-sävellykset ovat toki mustalais-unkarilaisia ja ne perustuvat hitaan ja nopean osan peräkkäisyyteen: lassú ja friss. Scènes de la Csárda nro 3 on alaotsakkeeltaan ”Maros virtaa rauhaisesti” (1882–83). Scènes de la Csárda nro 4, ”Hejri Kati” (”Hei Kati”/”Kaunis Kati”; 1882–86) lienee Hubayn tunnetuin sävellys.
Seuraavaksi Csárdaksen nro 4 avaus
Hieman nopeampi välittävä tempovaihe
Lopun nopea friss-vaihe.
Viulukonsertot
Keskeistuotantoon kuuluvat neljä viulukonserttoa: nro 1, ”Concerto dramatique”, a, op. 21 (1884), nro 2, E, op. 90 (n. 1900), nro 3, g, op. 99 (1907) ja nro 4, ”all’ Antica”, a, op. 101 (1907). Kaksi ensimmäistä konserttoa ovat normaaliin tapaan kolmiosaisia, kaksi viimeistä ovat neliosaisia: konsertto nro 3 on scherzon kera sinfoninen konsertto ja konsertto nro 4 mukaillessaan barokin sarjaa sisältää neljä osaa.
Viulukonsertto nro 1
Viulukonsertto nro 1 on omistettu opettajalle Joseph Joachimille. Ensiosa, Allegro appassionato, alkaa voimallisen orkesterijohdannon
jälkeen pienellä soolokadenssilla ja viulun omalla melodialla, joten soolon ja orkesterin välille syntyy kontrasti mahtavan ja lyyrisen välillä.
ja vasta myöhemmin viulu jälleen pienen fermaatin jälkeen tarttuu pääteeman aika lailla muunnettuun versioon, joskin lyyrisempänä versiona.
Mielenkiintoisesti modulaatio tapahtuu G-duuriin normaalin C-duurin asemasta:
Esittelyjakson päättää nopeampi kolmas teema, edelleen G-duurissa:
Kertauksessa orkesterin pääteema esiintyy lähes tämän vastapuolen asussa viulussakin.
Lopussa viulukin pääsee irti, vaikka sen osuutta onkin dominoinut lyyrinen prinsiippi orkesterin mahdin vastapainona:
Kauniin romanssimaisen Adagio ma non tanto -osan jälkeen Allegro con brio -finaali tarjoaa avausosaa enemmän taitdonnäytteitä.
Viulukonsertto nro 2
Toisen viulukonserton avausosa palauttaa tavanomaiset temaattiset ja sävellajisuhteet. Orkesterin avaustuttiin
viulisti vastaa samalla teemalla ja dynamiikalla,
ja sivuteema on lyyrinen H-duurissa eli dominanttisävellajissa. Avausosasta puuttuu kadenssi.
Allegro giocoso -finaali on todella iloitteleva ja viulun aloituksessa kuullaan jon pieniä inkarilaisuuksia: etuheleitä likumisineen.
Viulukonsertto nro 3
Kolmas, g-molli-konsertto on omistettu, kuten Sibeliuksenkin viulukonsertto Ferenc/Franz de Vecsey’lle. Avausosa on huikean dramaattinen ja tarjoaa viululle paljon kadenssinomaisia sooloja.
Toinen osa, Scherzo: Presto, jatkaa toisen konserton finaalin unkarilaisuutta.
Kolmas osa, Adagio: Moderato, alkaa pitkällä orkesterin osuudella tempoissa Moderato–Più vivo–Allegro–Adagio, ennen kuin melodisesti kukkean kylläinen viuluosuus käynnistyy.
Neljäs osa, Finale: Allegro fuoco, alkaa orkesterin harmonisesti jännittävällä resitatiivinomaisella aiheella ja fugatolla
ennen viulun ensimmäistä kadenssia ja liikkeen uutta käynnistymistä.
Osan keskivaiheilla on sitten vihdoin se odotettu varsinainen kadenssi.
Viulukonsertto nro 4
Neljäs konsertto sisältää barokin kamarisonaattia jäljitellen neljä osaa; Hubay liittyy teoksellaan ajan neobarokki-suuntaukseen:
1. Preludio: Largo;
2. Corrette e musette: Presto;
3. Larghetto: Adagio;
4. Finale e capriccio: Allegro.
Emánuel Moór
Emánuel Moór (1863–1931) syntyi Unkarin Kecskemétissä, puolivälissä Budapestiä ja Szegediä. Hän oli pianisti, säveltäjä ja soitinrakentaja, joka tuli kuuluisaksi kahden klaviatuurin pianostaan, josta mm. Ravel oli innoissaan. Hän opiskeli Wienissä, Prahassa ja Budapestissä ja teki konserttimatkoja Euroopassa ja USAssa (1885–97). Moórin tuotanto on laaja, yhteensä 151 opusta, ja käsittää viiden oopperan, kahdeksan sinfonian lisäksi kamarimusiikkia, erityisesti sellolle (kuusi sonaattia), sekä lukuisia konserttoja: viisi pianolle, viisi viululle, kaksi sellolle, kaksoiskonserton selloille, yhden alttoviululle ja harpulle sekä kolmoiskonserton viululle, sellolle ja pianolle. Sellisti Pablo Casals piti Moória ”nerona”. Hän oli myös taitava amatöörimaalari, mistä on näytteenä viereinen omakuva.
Moórin konsertoista vain sellokonserttoja esitetään yhä ja niistä löytyy myös taltiointeja. Niistä vain sellokonsertto op. 61, E (1905) on jotensakin kolmiosainen, vaikkakin sisältää lukuisia vaihtuvatempoisia jaksoja. Allegro maestoso -orkesteriavauksen jälkeen soolo ilmaantuu yllättävän rauhoittavasti ennen palaamistaan päätempoon:
Andantino laulaa leppeässä C-duurissa
ja Allegro ma non troppo energico on yllättäen e-mollissa, joskin loppumetreillä saavutetaan pikardilainen terssi.
Sellokonserton op. 64, cis (), kuten monet muutkin Moórin selloteokset, kantaesitti Casals. Se on neliosainen barokin kirkkosonaatin tempokaavassa hidas–nopea–hidas–nopea: Largo–Presto ma non troppo–Adagio–Allegro ma non troppo. Largossa on keskellä yllättävän villi jakso, ja Presto-osa on luonnollisesti liikkuva ja virtuoosinen ja sisältää kaksoisotteita. Adagio on suruinen romanttinen idylli ja finaali on jossain määrin sotilaallisen jämäkkä ja toki näyttävä.
Kaksoiskonserton op. 69, D (1906) Moór sävelsi Casalsille ja tämän tuolloiselle oppilaalleen ja vakituiselle seuralaiselleen (1907–13) Guilhermina Suggialle. Konsertto saavutti aina suuren menestyksen, ja usein sen hidas Intermezzo-osa oli soitettava ylimääräisenä. Neliosaisen konserton osat ovat 1) Molto moderato, 2) Intermezzo: Allegro, 3) Adagio, 4) Finale: Allegro moderato. Jos hakee konsertosta ”lemmenlaulua”, sen voi löytää konserton hivelevästä melodiikasta sellojen kesken.
Ottokar Nováċek
Ottokar Nováċek (1866-1900) oli juuriltaan tsekkiläinen unkarilaisviulisti, joka syntyi Weißkirchenissä osana tuolloista Itävallan keisarikuntaa. Myös hänen veljensä Rudolf, Karl ja Victor Nováċek kunnostautuivat muusikoina. Hän opiskeli Wienissä (1880–83) Jakob Dontin johdolla ja sitten Leipzigissa Adolph Brodskyn ja Henry Schradieckin opastuksessa. soitti jo 14-vuotiaana Mendelssohnin e-molli-konserton solistina ja pääsi Leipzigin Gewandhaus-orkesterin jäseneksi ja pian sen jälkeen kuuluisan Brodsky-kvartetin altistina. Hän toimi yhtä lailla viulistina kuin alttoviulistina USAn orkestereissa Bostonissa Nikischin johdolla ja New Yorkissa Damroschin johdolla (1891–). Hän sävelsi kolme jousikvartettoa, pianokonserton (1894) sekä teoksia viululle ja pianolle/orkesterille.
Nováċekin Concerto Eroico op. 8 (1894) on jäänyt harvinaisuudeksi; sen kantaesitti Ferruccio Busoni 1896 Berliinissä Arthur Nikischin johtaessa Berliinin filharmonikoita. Teos on yksiosainen (”In einem Satz”), vaikkakin siitä löytyy suurin piirtein nopea–hidas–nopea -tempokaava. Mahtipontisen Allegro, poco maestoso -orkesteriavauksen jälkeen
sen käsittelyä jatkaa soolopiano.
Kolmijakoinen Mit Kraft und sehr markirt johtaa ylimenona 3/8-tahtilajia noudattavaan vaiheeseen Adagio, quasi Andante–Andante animato–Adagio,
ja lopulta finaalin kaltaiseen vaiheeseen Presto–Poco meno Presto–Prestissimo–Presto possibile.
Perpetuum mobile (1895) on etydimäis-preludimainen näytöskappale järkähtämättömässä 1/16-liikkeessään. Se on säveltäjänsä tunnetuin teos ja kuului jopa George Enescun ohjelmistoon.
Ernő Dohnányi
Ernő Dohnányi (1877–1960) oli Bratislavassa syntynyt. Budapestissä diplominsa 1897 saavuttanut taitava pianisti, aikansa parhaita, joten hän sävelsi kosolti pianomusiikkia, mutta yllättävän vähän konsertoivaa musiikkia omalle soittimelleen.
Pianokonsertto nro 1
Varhainen e-molli-pianokonsertto op. 5 (1897–98) on omistettu Lisztin oppilas Eugen d’Albertille, joka oli tehnyt häneen jo nuorena syvän vaikutuksen ja jonka johdolla hän viimeisteli pianismiaan Münchenissä. Konsertto on edustava romanttisen pianokonserton näyte, sikälikin, että se perustuu teemojen ja karaktereiden paluuseen. Adagio maestoso -tempossa käynnistyvän avausosan ensimmäisen 8-tahtisen orkesteritutin jälkeinen pianon kadensaalinen aloitus sekä tutin paluu kielivät vahvasta Brahms-vaikutuksesta Liszt-lisin.
Myös hitaan Andante-osan käyrätorvisoolo ja pianon osuus vahvistavat kuvaa Brahmsin vaikutuksesta:
Vivace-päätösosaa leimaa kepeä valssirytmi, jota tasapainottaa toisen osan koraaliaihe.
Tuiki, tuiki, tähtönen
Dohnányin suosituimpia sävellyksiä on taiturillinen muunnelmateos, Variationen über ein Kinderlied/Variations on a Nursery Song op. 25 (”Muunnelmia lastenlaulusta”, 1914), joka käsittää johdannon, teeman (”Tuiki, tuiki, tähtönen”/”Koska meitä käsketään”), 11 variaatiota ja Finale fugaton. Lopputuotantoon kuuluu vielä pianokonsertto nro 2 op. 42, h (1947).
Lastenlaulumunnelmat alkavat toki pelkistetysti:
nopeutuakseen vähitellen:
ja saadakseen uusia ilmeitä:
Muunnelmissa on myös useita eri genrejä: valssi, marssi, giga, passacaglia ja koraali, kunnes teos päättyy fugatoon, johon piano ei kuitenkaan osallistu, vaan sen pörheltää omia teitään.
Konsertoivien pianoteosten lisäksi valmistuivat Konzertstück D op. 12 (1904) sellolle ja orkesterille sekä d-molli-viulukonsertto op. 27 (1915). Myöhemmin saatiin vielä viulukonsertto nro 2 op. 43, c (1950) sekä harppukonsertiino op. 45 (1952). Konserttikappale sellolle on nimestään huolimatta käytännössä täysimittainen sellokonsertto lähes tunnin kestossaan ja kolmine jaksoineen. Se on lyyrinen aluksi
ja etenkin laajassa Adagio-keskijaksossaan, johon sekoittuu valssia ennen kuin palataan alun tempoon ja tunnelmiin.
Viulukonsertto nro 1
Ensimmäinen viulukonsertto on neliosainen laaja teos ja sinfoninen konsertto, jossa osien välillä on temaattisia suhteita. Orkesterin esittämän markantin, hieman bruckneaaris-wagneriaanisen aiheen
jälkeen viulu aloittaa vapaan lkadensaalisen iitelynsä eikä soita tässä osassa kertaakaan pääteemaa, vaikka orkesteri yrittää moninkertaisella pääteeman esiin ottamisella ja siitä muistuttamalla saada solistin ruotuun.
Toinen osa alkaa mietiskelevällä B-duuri-aiheella
johon tällä kertaa viulu tarttuu korkeassa rekisterissä.
Kolmas osa g-mollissa on valssimainen scherzo:
ja osan keskivaihe tuo kontrastoivan lyyrisen aiheen H-duurissa:
Neljäs osa palaa ensiosan kadenssiin ja laajentaa sitä tuntuvasti kolmen sivun mittaiseksi:
Osan varsinainen pääaihe ilmaantuu seuraavaksi,
ja viulu omassa variaatiossaan tekee siitä unkarilaistyyppisen muunnoksen.
Osan lopuilla palataan syklisesti teoksen avausteemaan, muttei finaalissakaan viulisti soita konserton pääteemaa, vaan haluaa pysyä individualistina.
ennen kuin osa päättyy D-duuri-juhlaan finaalin omalla pääteemalla.
Kodály ja Bartók
Zoltán Kodály (1882–1967) ja ennen muuta Béla Bartók (1881–1945) veivät unkarilaisen musiikin moderniin suuntaan omintakeisella kansanmusiikin modaalisuuden sekä rytmiikan ja uudempien tekniikoiden yhdistelmillään. Bartók onkin 1900-luvun merkittävin säveltäjä ja myös konserttosäveltäjä lähes kymmenellä teoksellaan: Rapsodia pianolle ja orkesterille (1905), viulukonsertto nro 1 (1907–08), pianokonsertto nro 1 (1926), Kaksi rapsodiaa viululle ja orkesterille (1928), pianokonsertto nro 2 (1930–31), viulukonsertto nro 2 (1937–38), Konsertto kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940), pianokonsertto nro 3 (1945), alttoviulukonsertto (1945).