Tanskalaissäveltäjiä
Yhteys Saksaan ja Ranskaan
Tanskalaisilla oli ollut jo 1500-luvulta lähtien maantieteensäkin ansiosta yhteys muun Keski-Euroopan musiikkielämään, ja säveltäjävaihto oli etenkin Saksan kanssa luontevaa ja vilkasta: barokkiajalla Buxtehude kotiutui Lyypekkiin ja Schütz vieraili Tanskan hovissa; klassismin aikana J. G. Naumann sekä J. A. P. Schulz toimivat Kööpenhaminassa musiikkiviroissa. Saksalaissyntyisistä säveltäjistä, C. E. F. Weysesta (1774-1842) ja Friedrich Kuhlausta (1786-1832) tuli tanskalaisen myöhäisklassismin ja varhaisromantiikan johtohahmoja.
Tanskalaissyntyisiäkin säveltäjiä ilmaantui: J. P. E. Hartmann (1805-1900) ja hänen poikansa Emil Hartmann sekä Peter Heise (1830-79) kunnostautuivat näyttämö- ja laulusäveltäjinä. Leipzigissa useita vuosia viettänyt Mendelssohnin lähikollega Niels Gade ja Schumannin lisäksi ranskalaisesta musiikista ammentanut P. E. Lange-Müller toivat Tanskaan keskieurooppalaisen orkesteri- ja soitinsäveltämiskulttuurin.
Isä ja poika Gade
Litografia Niels Gadesta
Niels Gade (1817–90) pääsi jo varhain Keski-Euroopan musiikkiparnassolle: Leipzigin Gewandhaus-konserttien johtajaksi Mendelssohnin kuoltua 1847. Tosin hän palasi jo 1848 Kööpenhaminaan Musiikkiyhdistyksen johtajaksi ja Kuninkaallisen Musiikkiakatemian rehtoriksi.
Niels Gaden viulukonserton d, op. 56 (1880) kantaesityksestä huolehti itse Joseph Joachim, joka kehui konserton “kauniita melodioita, joita orkesterin karakteristinen väritys ei koskaan peitä”. Seuraavassa hitaan romanssi-osan alkua:
Sointuvuudestaan ja kiitollisuudestaan huolimatta konsertosta ei tullut menestysteosta, kenties vähäisen persoonallisuutensa ja virtuoosisuutensa vuoksi, vaikka finaalista löytyy toki liikkuvutta, tässä sen koodasta alku:
Axel Gade (1860-1921) oli Niels Gaden poika, josta tuli merkittävä viuluvirtuoosi ja myös kohtalainen säveltäjä. Viulukonsertot nro 1, D (1889) ja nro 2, F, op. 10 (1899) kertovat soittimen läpikotaisesta hallinnasta sekä inspiroituneesta säveltämisestä. Sekä neliosainen ensimmäinen että kolmiosainen toinen konsertto ovat hehkeän romanttisia teoksia ja kertovat Brahmsin vaikutuksesta.
E. Hartmann, Malling, Lange-Müller, Bendix, Helsted, Enna
Emil Hartmann
Emil Hartmann (1836–98) ei menestynyt näyttämösäveltäjänä, mutta hän oli oivallinen Gade-vaikutteinen seitsemän sinfonian ja kolmen konserton säveltäjä. Hänen viulu-, sello- ja pianokonsertoistaan viulukonsertto g, op.19 (ennen 1880) on etevin Mendelssohnia jatkavassa otteessaan. Avausosan lopun kadenssi liitty suoraan orkesteriosuuteen, vaikkakin osan pääteema tulee vasta ihan lopuksi (kertausjakso kuultiin jo aiemmin, joten tämä on se normaali kadenssin paikka osan lopussa):
Otto Malling
Otto Malling (1848–1915) oli Niels Gaden ja J. P. E. Hartmannin oppilas, Kööpenhaminan katedraaliurkuri (1900–), Tanskan kuninkaallisen musiikkiakatemian professori (1889–) ja johtaja (1899–). Hän sävelsikin paljon urku- ja laulumusiikkia, mutta myös kolmiosaisen F-duuri-fantasian Johdanto–Allegro–Finaali viululle ja orkesterille op. 20 (1885), c-molli-pianokonserton op. 43 (1890), kamarimusiikkia ja d-molli-sinfonian op. 17 (1884).
Seuraavassa avausosan pääteemaa pianon esittämänä orkesteritutin jälkeen ja sen jälkeen osan kadenssi:
Peter Erasmus Lange-Müller
Peter Erasmus Lange-Müller (1850–1926) oli vailla akateemista opiskelua, mikä kuuluu hänen musiikissaan kontrapunktin ja orkestraation puutteissa. Hän niitti eniten mainetta laulusäveltäjänä, mutta hän kirjoitti myös kaksi sinfoniaa sekä viulukonserton C, op. 69 (1904). Viulukonsertto voisi melodisuutensa puolesta kuulua viulistien ohjelmistoon, mutta siitä puuttuu briljanssia. Konsertossa ei ole varsinaista hidasta osaa, mutta keskiosan, Allegretto sostenuton, keveä valoisuus viittaa hänen maanmiestensä mielestä Tanskan kesäöihin.
Victor Bendix
Victor Bendix (1851–1926) oli tanskanjuutalainen pianovirtuoosi, kapellimestari ja säveltäjä, joka opiskeli mm. Lisztin johdolla ja oli musiikissaan on välittäjähahmo opettajiensa Gaden ja Hartmannin sekä modernimman sävelkielen esittelijänä. Tuotanto käsittää kamarimusiikkia, neljä sinfoniaa – mm. sinfonian nro 1 op. 16, Fjeldstigning (n. 1876–n. 1882), sekä nro 2 op. 20, Sommerklange fra Sydrusland (1880) – g-molli-pianokonserton op. 17 (1884) ja muuta pianomusiikkia. Seuraavassa pianon sisääntulo ensin avausosan Allegro moderato alussa
Näyte Allegro vivace -finaalin alusta:
Gustav Helsted
Gustav Helsted (1857–1924) on tanskalainen urkuri ja säveltäjä vajaalla 40 opuksellaan kamari- ja orkesterimusiikkia sekä urkukappaleita ja lauluja. Kahden sinfonian lisäksi hän sävelsi sellokonserton op. 35, kaksi viulukonserttoa, op. 8, C (1887) ja op. 27, h (1900/09), sekä G-duuri-romanssin viululle ja orkesterille op. 11 (1888).
H-molli-viulukonserton täyteläinen melodis-harmoninen kirjoitustapa on onnellinen synteesi saksalaisia ja ranskalaisia vaikutteita; tässä avausosan alkupuolelta näytettä:
Kolmesta yhteen soitettavasta osasta koostuvan konserton finaali jatkuu reippaan onnellisissa ja tanssahtavissa sävyissä.
August Enna
August Ennan (1859–1939) suku on peräisin Sisiliasta, sillä isoisä vaelsi Napoleonin sotien jälkeen Tanskaan, joten myös August syntyi Tanskassa, Sjaellandissa. Tuotannon pääosan muodostavat Verdistä ja Wagnerista inspiroituneet täysromanttiset oopperat: Agleia 1884, Heksen 1889, Kleopatra 1893, Aucassin og Nicolete 1895, Den lille pige med svovlstikkerne 1897, Lamia 1899, Prinsessen på ærten 1900, Ung elskov 1903, Nattergalen 1912, Gloria Arsena 1913, Komedianter 1916, Børnene fra Santa-Fé 1918, Don Juan Maraña 1925, Afrodites præstinde 1925, muutamat operetit sekä muut näyttämöteokset.
Sävellyksiin kuuluu kahden sinfonian (1886, 1905) lisäksi myös D-duuri-viulukonsertto (1897) ja muuta orkesterimusiikkia. Viulukonserton avausosan alkupuolelta oleva näyte antaa kuvan valoisasta ja idiomaattisesti kirjoitetusta musiikista:
Glass, Nielsen, Børresen, von Klenau
Louis Glass
Louis Glass (1864–1936) oli Nielsenin aikalainen, joka opiskeli myös Brysselissä, jossa hän ihastui Franckin, Wagnerin ja Brucknerin musiikkiin. Oltuaan vuosia Tanskan johtava pianisti hänen toinen kätensä vammautui, mikä johti sävellystyön aktivoitumiseen. Hän sävelsi runsaasti kamarimusiikkia, mm. neljä jousikvartettoa, jousiseksteton sekä pianokvinteton ja trioja, kolme viulusonaattia ja yhden sellolle, kaksi pianosonaattia, kuusi sinfoniaa sekä viulukonserton op. 65 (1930).
Viulukonsertto on lajin pitkän tanskalaisperinteen edustava teos Gaden ja Lange-Müllerin linjalla. Sitä pidettiin aikalaisarvioissa Glassin yhtenä parhaimmista teoksista, jossa vallitsee ”luonteeltaan iloinen, jälkiromanttinen tunnelma”. Sitä pidettiin ”korvaa ilahduttavana aitotanskalaisena” musiikkina, joka Adagio-osassaan ”loi siirtymän Carl Nielsenin kirpeästä sävelkielestä Gaden lempeisiin säveliin”.
Finaalista löytyy slow-foxin sävyä.
Carl Nielsen
Carl Nielsen
Carl Nielsen (1865–1931)
on orkesterimusiikin pohjoismainen mestari kuuden sinfoniansa ja kolmen konserttonsa ansiosta: viulukonsertto op. 33 (1911), huilukonsertto op. 119 (1926) ja klarinettikonsertto op. 129 (1928) kuuluvat vakio-ohjelmistoon ainakin Skandinaviassa.
Etenkin klarinettikonsertto on soittimelleen suhteellisen harvinaisena lajina ja laadukkaana sellaisena varsin suosittu. Teos on yhtä aikaa vaativaa ja kiitollista soitettavaa: klarinetin mahdollisuuksia on laajennettu äärirajoille. Konsertossa kuuluu säveltäjänsä ja ajan 1920-luvun modernismi, ja siinä toteutuu F-duurin ja E-duurin välinen taistelu. Soolosoitin on tässä lähes skitsofreeninen persoonallisuus, joten teoksessa on rajuutta, mitä ei löydy muista Nielsenin konsertoista. Seuraavassa yksiosaisen teoksen alusta soolosoittimen aloittaessa urakkansa.
Pikkurummun osuus tuo teokseen pienen kaksintaistelun sävyn.
Hakon Børresen
Hakon Børresen (1876–1954) oli 1900-luvun ensipuoliskon huomattavimpia tanskalaissäveltäjiä. Hän opiskeli viulun-, sellon- ja pianonsoittoa sekä sävellystä Svendsenin johdolla Kööpenhaminan Kuninkaallisessa konservatoriossa. Ensimmäinen sinfonia op. 3, c, esitettiin 1901, ja sitä seurasi vielä kaksi muuta, nro 2, A, Havet op. 7 (1904), ja nro 3, C, op. 21 (1927). G-duuri-viulukonsertto op. 11 valmistui 1904. Viisi kamarimusiikkiteosta ja kaksi ooppera, tärkeimpänä niistä Den Kongelige Gaest (”Kuninkaallinen vieras”, 1919), joka on hänen päätyönsä ja sitä esitettiin 134 kertaa vuoteen 1964 mennessä.
Viulukonserton avauksesta vaistoaa dramaatikon otteen solistin ja orkesterin tuimassa vastakkainasettelussa, ja sama tasaveroinen ote säilyy läpi avausosan ja uusiutuu myös finaalissa:
Paul von Klenau
Paul von Klenau (1883–1946) oli syntyjään kööpenhaminalainen, mutta hän opiskeli ja työskenteli pääosin Saksassa ja Itävallassa mm. Bruchin, Thuillen ja Schillingsin kera. Hänen ensimmäinen, Bruckner-tyylinen sinfoniansa sai ensiesityksen Münchenissä (1908). Myöhemmin hän omaksui vaikutteita ranskalaisesta musiikista, R. Straussilta ja Schönbergiltä ja kuului Alban Bergin piiriin. Hän sävelsi vuosina 1913–40 peräti seitsemän oopperaa, jotka saivat hyvän vastaanoton Saksassa. Viimeisinä vuosinaan Wienissä ja Kööpenhaminassa hän sävelsi vielä sinfoniat nro 5–9 (1939–45).
Klenaun kolmiosainen viulukonsertto on vuodelta 1922. Seuraavassa soolo-osuuden alkua avausosasta Ruhing fließend (”Rauhallisesti virraten”):
