Sibeliuksen viulukonserton op. 47 valmistumisprosessi otti aikaa ja oli monella tapaa jännittävä. Se tuotti kaksi versiota: varhaisemman 1904, joka on palannut hiljakseen uudestaan käyttöön, sekä lopullisen version 1905. Ensimmäinen versio valmistui kesästä 1903 tammikuuhun 1904 paljolti Lohjassa, toinen versio alkuvuodesta 1905 Järvenpäässä. Mukaan mahtui empimistä viulistin suhteen: alun perin konserton omistuksen piti olla Willy Burmesterille, mutta varhaisversion ensiesityksestä vastasi 8.2.1904 Viktor Nováček säveltäjän johtaman Helsingin filharmonisen seuran orkesterin kanssa, ja lopullisen version kastoi Karel Halíř 19.10.1905 Berliinissä itsensä Richard Straussin toimiessa kapellimestarina. Lopulta omistuksen sai Franz von Veczey, jonka konserttotulkinnan Sibelius kuuli Berliinissä loppuvuodesta 1910: ”Mycket bra och med schwung.” (kirje Carpelanille 13.11.1910). Sibelius itse teki lopullisesta laitoksesta pianoversion (13.11.1910), joskin kustantaja Lienaun Paul Juan mainitaan nuotissa toimitustyön tekijänä.
Sibelius kertoo Carpelanille konserton korjausaikeistaan (3.6.1904): ”Vedän viulukonserttoni takaisin; vasta 2 vuoden päästä se julkaistaan. Salainen suuri suuruni näinä aikoina. Ensiosa pitää muokata, myös Andanten keskivaihe jne. [andantets midt äfven mm.].” Syitä revisointiin ja kahden version olemassaoloon on useita. Ensinnäkin varhaisversio oli tolkuttoman vaikea ja sisälsi monenlaisia Viextemps’in viulukonsertoille ja muille viulu–orkesteri-teoksille tyypillisiä, runsaan koristeellisia virtuoosieleitä, joiden osittainen raivaaminen oli tarpeen jo käytännöllisistä syistä, jotta viulistit rohkenivat tarttua konserttoon. Mainittakoon, että ruotsalaisviulisti A. E. Westerlind totesi tutustuttuaan Carpelanin kopioon konsertosta joulukuun lopulla 1903: ”kaikki soi jumalaisen hyvin, ’Vieuxtemps’in tekniikka’, ’suomalainen orkesteritutti jumalainen’, kadenssi II ’ihmeellinen’ jne.” (Carpelan Sibeliukselle 26.12.1903).
Silti riisuttunakin Sibeliuksen konsertto tarjoaa yhä riittämiin vaikeuksia kenelle tahansa viuluniekalle, minkä vuoksi vasta Jascha Heifetzin legendaarinen levytys vuodelta 1935 merkitsi konserton lopullista läpimurtoa. Konsertto oli alkumuodossaan myös varsin pitkä: avausosa kesti liki 20 minuuttia ja finaali kymmenisen minuuttia, joten kokonaiskesto oli noin 40 minuuttia. Sibeliuksen viulukonserton ensiversio oli myös tyylillisesti epäyhtenäinen, minkä havaitsee ensiosan yllättävästä piirteestä: siinä on peräti kaksi kadenssia, toinen Bachin sooloviuluteosten ja Sibeliuksen oman nuoruusajan tyylin kaikuna. Kenties osin Carpelanin ohjeesta Sibelius poisti toisen kadenssin (kirje Sibeliukselle 6.2.1905, jossa Carpelan pohtii myös molempien säilyttämistä ad libitum -ohjeen kera).
Sibeliuksen ensimmäinen merkintä viulukonserton suhteen on kirjeestä Ainolle (18.9.1902): ”Olen saanut ihania teemoja viulukonserttiin.” Tosin eräät teemat löytyvät varhaismuodossa jo II sinfonian luonnosten yhteydestä (1899–1900) ilman mitään aiottua yhteyttä viulukonserttoon. Säveltäjä uskoi kirjeessä Axel Carpelanille (19.12.1903): ”Konsertto on valmis. Kaksi osaa jo soitinnettuja. Aloitan kolmannen osan soit[innuksen].” Burmester vuodatti kirjeessä säveltäjälle (28.12.1903) saatuaan ensiversion pianosovituksen loppuvuodesta: ”Minä en voi sanoa Sinulle kuin että: Suurenmoista! Kallioluonne! Minä voin osapuilleen kuvitella millaiset vaikutuksen se tekee orkesterin kanssa. Se mahtaa kaikua kolossaaliselta! Tämän konserton tulevaisuudesta minä olen varma. Vain kerran elämässäni minä olen lausunut tällaisia innostuksen sanoja säveltäjälle: Tshaikovskille, kun hän näytti minulle viulukonserttonsa. […] Tärkeintä on nyt että saamme sen esille asianmukaisella teholla – – – – – ” (Erik Tawaststjerna 1967, Jean Sibelius II, Helsinki: Otava, s. 264–265.)
Teoksen varhainen vastaanotto oli kuitenkin nihkeä, ja Karl Flodin kirjoitti jopa lopullisesta versiosta varsin penseästi: ”Uusitusta muodosta huolimatta en usko, että konsertto tulee saamaan yleisempää ymmärtämystä osakseen. Adagiota lukuun ottamatta […] konsertto on liian komplisoitu, liian levoton, harmaata harmaassa, rapsodinen venytetystä muodostaan huolimatta, ja semmoisten teknisten ja rytmisten vaikeuksien raskauttama, että tuskin soittimen suurinkaan mestari pystyisi muotoamaan siitä konserttinumeroa, josta olisi lyömään itsensä suoraan läpi.” (Tawaststjerna, s. 271 & VM Nya Pressenin, 13.3.1906, mukaan.)
1. osa Allegro moderato
Konserton avausosa on mielenkiintoinen yhdistelmä Sibeliuksen viulistista kokemusympäristöä, jonka päänimittäjiä ovat Charles-Auguste de Bériot (1802–1870), Felix Mendelssohn (1809–1847) ja Henri Vieuxtemps (1820–1881). Sibeliuksen soittamat Mendelssohnin e-molli-viulukonsertto (1844), Bériot’n viulukonsertto G-duuri, nro 7 (n. 1845), Vieuxtemps’in Fantaisie-Caprice op. 11 (1838) sekä Ballade et Polonaise op. 38 (n. 1858) sisältävät viulistisia tekniikoita ja muotostrategioita, joita Sibelius saattoi hyödyntää.
Bériot’n viulukonserton avausosa lienee tarjonnut Sibeliukselle lähinnä kaksoisoteratkaisuita, nopeita fermaattisia juoksutuksia, arpeggioita eli viulistisia perusaineksia; ehkä Bériot’n avausteeman kaksoishele on johtanut Sibeliuksella vastaavan teeman ”Sibelius-trioliin”. Vieuxtemps’in Fantasiakapriisin sooloavauksen tilanne, jossa viulisti soittaa osuuttaan orkesterin ppp-tremoloita vasten pianissimossa, tuo toki mieleen Sibeliuksen konserton avauksen sekä eräät myöhemmätkin kohdat. FantasiakapriisinFinale- eli Più mosso -päätös sisältää runsain määrin kromaattisesti eteneviä viulun oktaaveja, jota assosioituvat Sibeliuksen viulukonserton avausosan vastaavaan vaiheeseen, Allegro molto vivace -koodaan.
Mendelssohnin esimerkki
Tärkein malli on ollut Mendelssohnin viulukonsertto, jonka kaksi viimeistä osaa Sibelius esitti julkisesti. Mendelssohnin konserton avausosan innovatiivinen muoto vaikutti Sibeliuksen konserton vastinosaan ratkaisevasti:
1) molemmilla viulisti aloittaa soolonsa in media res orkesterin tremolojen yllä
2) molemmilla viuluosuus nopeutuu ja mukaan ilmaantuu kadenssimaisia kulkuja, Mendelssohnilla murrettuja oktaaveja, Sibeliuksella ylöspäisiä murtosointuja, asteikoita ja moniotteita
3) orkesteri ottaa seuraavaksi myöhästyneen johtoaseman (ritornellon tulisi alkaa orkesteriosuudella klassisessa mallissa) sekä aloittaa modulaation, Mendelssohn huokailevalla melodisella aiheella, joka vie G-duurin dominatille, Sibeliuksella on Largamente-aihe Des-duurissa, joka on tulosävellajin, b-mollin, rinnakaissävellaji
4) Mendelsohn virittää G-duurissa tranquillo-aiheen orkesterin aloittaessa, Sibeliuksella orkesteri on yksin äänessä b-molli-sivusävellajivaiheessa
5) esittelyjakson päätyttyä Mendelssohnilla orkesteri jyrähtelee ff-dynamiikassa, Sibeliuksella on vain yksi ff-isku
6) sitten on eroa ja yhteistä: Mendelssohnilla on normaali kehittelyjakso, joka päättyy ensi kertaa konserttomuodon historiassa soolokadenssilla (se on siis siirretty kertausjakson lopulta uuteen paikkaan); Sibeliuksella soolokadenssi täyttää koko kehittelyjakson; tässä syy siihen, että Sibelius kaavaili alun perin avausosaan kaksi kadenssia: normaaliin paikkaan osan päätökseen ja odottamattomaan paikkaan kehittelyjakson päätökseksi
7) orkesteri aloittaa kertausjakson Mendelssohnilla viulistin murtosointuja vasten, Sibeliuksella niinikään orkesteri aloittaa kertausjakson pääteeman esiintymällä g-molli-subdominantissa, mikä on klassismissa ja Schubertillakin melko normaali menettely
8) molemmilla osa päättyy nopeutuvaan vaiheeseen: Mendelssohnilla Più presto–Presto-koodaan, Sibeliuksella Allegro molto vivace -jaksoon, joka on koodan ja ”lopputeeman” yhdistelmä.
Konserttomuodon avausosa Sibeliuksella: Allegro moderato
Sibeliuksen konserton avausosa on poikkeuksellinen konseptiossaan: se on yhtä aikaa solistis-virtuoosinen ja painavan sinfoninen, mihin vain aniharva viulukonsertto on yltänyt, Tšaikovski kenties yhtälailla, Brahms muuten, mutta ilman korostunutta taituriaspektia. Ehkä silmiinpistävin piirre Sibeliuksen sinfonisuudessa on esittelyjakson loppu eli b-molli-vaihe, jossa viulu vaikenee; tosin se saa sitten ottaa vahingon takaisin täyttäessään yksin koko kehittelyvaiheen, joka on sekä briljantti ja teknisesti vaativa että musiikillisesti painava käsitellessään pääteeman jopa kaanonin muodossa. Orkesteri osaa olla taka-alalla toimiva säestäjä, sointimaton luoja, soolo-osuudelle kiintoisan taustan luova toimija sekä toiminnan käynnistäjä ja suunnan näyttäjä.
Muodollisesti ja tonaalisesti osa on äärimmäisen kiinnostava ja jopa haastava.
Esittelyjakso
jakautuu kolmeen vaiheeseen tai alueeseen:
1) t. 1–75: ”pääteema” d-tasolla, yhdistelmä d-doorista ja -mollia, mausteena gis-sävel, joka on toisinaan sivusävel, toisinaan muodostaa vahvan tritonus-tehon d-finalikselle; pentakordi-teema laajenee doorisen tetrakordin käsittäväksi;
2) t. 75–127: modulaatiovaihe, jossa d-keskiöstä edetään matalan rekisterin ”siirtymäteeman” avulla B-duuriin, joka antaa kuitenkin tilaa yllättävälle ja kauniille Largamente-teemalle Des-duurissa, ”väliteemalle”/”sivuteemalle” (t. 101–), joka jakaa modulaatiovaiheen kahtia ja puolestaan kääntyy rinnakkaismollinsa, b-mollin suuntaan; samoin kuin d-mollin pohjasävel toimii yhteissävelenä B-duurin sekstille, Des-duurin pohjasävel toimii yhteissävelenä b-mollin terssin kera; basso etenee siis d–des–b, ja modulaatio kulkee d-mollilta b-molliin, mikä modulaationa traaginen, jolloin Des-duuri sen sisällä on merkitsee auvon mahdollisuutta;
3) t. 127–222: b-molli-alue, jonka sisällä kuullaan julma, b-mollipentakordin laajuinen ”lopputeema”, johon huilujen ”tanssi” (t. 147) tuo tosin pientä helpotusta; muotovaihe päättyy ppp:ssa kiertävän aiheen vaimenevaan huhuiluun, hieman samaan tapaan kuin ”traagisen” Sadun kehittely- ja kertausjakson maastossa esiintyvä aihe.
Kehittelyjakso
t. 222–271 on suhteellisesti ottaen lyhyehkö, ja se jatkaa harmonista karusellia: b-mollin perussävelestä tulee g-mollin terssi. Sankarillinen ja taisteleva viuluosuus täyttää lopussa g-molliin palaavan soolokehittelyn. Osan basso- ja modulaatiokaava on siten d/Des–b–g–d eli laskevien terssien sarja.
Kertausjakso
on vahvasti muunnettu, ”kehittelevä”, ja sisältää uusia ainesten ja tekstuurien muokkauksia sekä muotovaiheiden uusia ryhmittymisiä:
1) t. 271–372: tässä sulautuvat yhteen ”pääteema”-vaihe, joka laajenee käsitellessään avauksen pääteeman varianttikuviota (t. 42–47) ja toistellessaan sitä lisin (t. 312–351), sekä ”siirtymävaihe”, joka päättyy käyrätorvien ja pasuunoiden (es1/dis1–ces/h–fes/e) kaameaan ”kuolonhyppy”-aiheeseen (esiintyy myös IV sinfonian finaalin lopussa);
2) t. 373–417: tonaalinen vakiintuminen tapahtuu kertausjaksossa vasta Largamente-teeman saapuessa ja nyt D-duurissa, joten se tonikalisoidaan; sen jälkipuolisko toteuttaa suhteen F-duuri–d-molli eli saman terssiä korkeammalla kuin esittelyjakson modulaatiovaiheen loppu: Des-duuri–b-molli;
3) t. 417–482: Allegro molto vivace on yhtä aikaa esittelyjakson b-molli-alueen d-molli-transpositio, sillä ”lopputeema” kuullaan siinä nytkin orkesterissa, sekä kooda, koska tempon nopeutuminen ja viulistin aiemmin kuulematon aktivisoituminen asteikkoineen, kromaattisine kaksoisoktaaveineen ja murtosointuineen antaa osan päätökselle ärhäkän ilmeen; toisaalta niinikään pääteeman uusi ilmaantuminen viulussa on koodamainen piirre; orkesterin (uusi) marssiaihe antaa osan päätökselle todellakin taistelevan ja traagisen ilmeen. Alkuperäisversiossa toinen, myöhemmin poistettu kadenssi sijaitsi juuri ennen tätä koodamaista, ”lopputeeman” sisältävää vaihetta.
2. osa: Adagio di molto
Viulukonserton hidas osa on jumalainen laulu, jonka pääjakson melodia kestää peräti 20 tahtia. Tempomerkintä Adagio di molt0 (laskuyksikkönä 1/8-nuotti) on sama ja funktiokin yhtäläinen Voces intimae -kvarteton kanssa: muodostaa duuri-suvanto ja suorastaan ”lemmenepisodi” hurmioituneen melodian kera reunustaville ja tummemmille osille.
B-duuri on viulukonserton hitaalle osalle sopiva sävellaji, joka avausosassa aukaisi taivaan ja vei Des-duuri-teemaan. Samalla B-duuri muodostaa avausosan eksposition lopun b-mollin kirkastuksen, sen voimallisen muunnoksen. Pääteema tai -melodia sisältää kiintoisina ilmiöinä matalan rekisterin käytön g-kielellä, keskeisen synkooppirytmin, lyydisen e-sävelen sekä soolo-osuuden triolit ensin orkesterin käyrätorvien synkooppeja, sitten jousten tuplasti tiheämpiä synkooppeja vastaan. Teeman päätöksessä II asteen molliseptimisoinnun (c-molli-pienseptimi-sointu) antaa teemalle herkäm kauniin luonteen.
Osan keskijakso (harj.nro 1) muodostaa kontrastin avaukselle mollin ja vähennettyjen septimisointujen vuoksi. Siinä käsitellään ensin osan orkesterijohdannon (t. 1–4) avausmotiivia 1/16-pisterytmeineen. Seuraavaksi otetaan muokkauksen kohteeksi pääteeman tahdit 6–7, joiden triolit muuntuvat orkesterissa keskipitkäksi rytmiksi, g-mollin dominantilla sisään tulevan viulun soittaessa noitamaisia ristikkäisrytmejä (harj.nro 2), ”eurytminäytteitä” (Tovey), jossa viulun isot triolit säestävät orkesterin juuri esittämän keskipitkille rytmeille perustuvan aiheen harvennettuna.
ABA- tai da capo -aariaa käyttävä muoto perustuu 20-tahtisen päämelodian täsmälliseen toistoon A-jakson muunnetussa kertauksessa (harj.nro 3). Solistin ja orkesterin suhteet ovat vain vaihtuneet: orkesteri aloittaa teeman, jonka yllä kurottaa ensi kerran määrätietoisesti korkeuksiin lyhyiden, intohimoisten taukojen ja trilliketjun ryydittämänä. Teeman 14. tahdissa viulu yhtyy orkesterin pääteemaan rinakkaisessa terssiliikkeessä kaksi oktaavia ylempänä, jolloin saadaan soolo-osuuden toinen huipennus. Kooda käsittää kahdeksan tahtia ja muistelee vielä g-mollia, osan keskivaiheen tähtäyssävellajia; vähennetyn kvintin b1–e1 asemasta nyt esiintyy vähennetty septimin ges1–a. Päätöstahtien viulun 1/16-korukuvio vie ajatukset Massenet’n Thaïs-oopperan viulu-meditaation loppuun, mikä vahvistaa sekin hitaan osan kirkastusroolia.
3. osa: Allegro, ma non tanto (1/4-osa: 108–116)
Finaali on muodoltaan rondo, jossa on kaksi yhteneväistä episodia erona niiden sävellajit (g-molli ja d-molli); kahden rondo-jakson jälkeen kaivattua kolmatta ei tule, vaan muuntunut jakso, joka muodostaa samalla finaalin ja edeltävän d-mollin kirkastumisen lopullisesti D-duuriin.
Rondojakso I, D-duuri, harj.nro 1–
Episodi I, g-molli, harj.nro 2–
Rondojakso II, D-duuri, harj.nro 6–
Episodi II, d-molli, harj.nro 8–
Päätösjakso, D-duuri, harj.nro 12–
Rondon pääjakso on kuuluisa monesta syystä: viulistisesti lähes infernaalisten 1/16-kaksoisterssien vuoksi sekä rytminsä puolesta, jota on nimitetty sekä boleroksi että poloneesiksi, ”jääkarhupoloneesiksi” (Tovey). Sibelius itse nimitti osaa ”dance macabreksi” eli kalmantanssiksi, ja hän vaati (1941) metronomimerkinnän kautta varsin nopeaa tempoa, jotta ”das Virtuose tulee esille” (Levas 1986, s. 202).
Episodi sisältää puolestaan uuden rytmisen ilmiön: hemiolan, joka syntyy 3/4- ja 6/8-rytmien yhdistelmästä ja on sellaisenaan barokin tuntema menettely. Orkesteri esittelee teeman, kunnes viulu tarttuu siihen (9 tahtia harj.nro 3:n jälkeen). Pitkähkö siirtymävaihe g-mollista tapahtuu fis-molli-sekstisoinnun vaihtumisella D-duurin dominantiksi.
Rondoteeman toinen esiintymä alkaa nyt kuuden tahdin orkesterijohdannolla D-duurissa ennen harjoituskirjainta 6. Toisen, d-molli-episodin aikana viulisti kaksintaa huiluäänin episodin teemaa. Päätösjakso viittaa rondoteemaan 1/16-sivusävelkuvioissaan ilman pisterytmiä (harj.nro 12–). Jakson D-duuria vastaan opponoivat viulun oktaavi-hyppyjen ja kulkujen sisältämät voimalliset es-sävelet, lopussa vielä orkesterin b-sävelet muistutuksena konserton avausosan ja finaalin toisen episodin d-mollista. Vääntö on dramaattinen viulun vuorottelevien D-duuri- ja Es-lyydisen/g-aiolisen asteikon välillä, ja vasta viimeiset neljä tahtia vakiinnuttavat D-duurin. Tuloksena on vaivoin saavutettu ”voitto”.
Konserton varhaisversio, joka kaivettiin esiin 1990, on enemmän romanttisen taituritradition mukainen ja tyylillisesti moniaineksisempi teos. Se sisältää välähdyksiä Bachilta, Beethovenilta, Mendelssohnilta, Bruchilta, Wieniawskilta jne. Ensimmäisessä versiossa on vielä poikkeuksellisesti toinenkin kadenssi, joka on viulistiselta otteeltaan vahvasti Bachin sooloviulusonaattien mukainen.