Siirry sisältöön

Veljeni vierailla mailla
1.9.1998 (Päivitetty 17.7.2020) / Oramo, Ilkka

Ateenalaisten laulu

Sunnuntaina 19. helmikuuta 1899 Sibelius kirjoitti Kajanukselle: “Sinun huudahduksesi ‘eläköön rakas isänmaa’ kaikuu sydämessäni – niin, Eläköön tämä onneton onneton maa.”[1] Neljä päivää aikaisemmin keisari oli allekirjoittanut helmikuun manifestin. Tieto asiakirjasta ja sen sisällöstä oli nopeasti levinnyt Helsingissä senaatin vielä kiistellessä siitä, pitäisikö se julkaista välittömästi vai vasta hallitsijalta saatujen lisäselvitysten jälkeen[2]

Sibelius reagoi uhkaavaksi kokemaansa poliittiseen tilanteeseen heti myös musiikillaan: manifesti antoi välittömän sysäyksen Ateenalaisten laululle (Atenarnes sång), jonka teksti on peräisin Viktor Rydbergin Deksippos-runoelmasta. Siinä persialaiset uhkaavat Ateenaa ja ateenalaiset kohottavat taistelutahtoaan laulamalla maansa ja vapautensa puolesta annetun uhrin kauneudesta. Sanojen moraali periytyy Tyrtaioksen taistelulaulusta, jota Rydberg on mukaellut; ja Platonin mukaan Tyrtaios, syntyään ateenalainen mutta Spartan kansalaiseksi siirtynyt, ihannoi sotaa enemmän kuin mitään muuta ja antoi ihmiselle arvoa vain hänen taistelussa osoittamansa rohkeuden perusteella.[3]

Säveltämällä laulun poika- ja miesäänille Sibelius otti vaarin, kuten Erik Tawaststjerna on huomauttanut, runoon itseensä sisältyvästä esitysviitteestä “poikain ääni hopeainen yhtyy miesten tummempaan”.[4] Kuorosatsin yksiäänisyys kuvastaa jakamatonta yksimielisyyttä, ja laulun kohtaloa uhmaavaa herooista ilmettä korostaa säestys, joka on soitinnettu torviseitsikolle ja lyömäsoittimille.

Atenarnes sång esitettiin ensi kerran 26. huhtikuuta Sibeliuksen sävellyskonsertissa. Vaikka runossa puhutaan ateenalaisista, kuulijoille oli tietenkin heti selvää, mistä sävellyksessä oikeastaan oli kysymys. Antiikin kaapuun verhottuun protestiin sensuurin oli vaikea puuttua. Esityskielto olisi merkinnyt sen myöntämistä, että sorrostahan helmikuun manifestissa oli kysymys, ja sitä venäläiset eivät halunneet. He halusivat manifestin näyttävän normaalilta hallintotoimelta, jonka tavoitteena oli valtakunnan lainsäädännön yhtenäistäminen, vaikka perimmäisenä tarkoituksena olikin otteen tiukentaminen hankalasti eriseuraisesta suuriruhtinaanmaasta.

Isänmaallisten tunteiden projektiolla antiikkiin oli esikuvansa. Näin tapahtuu jo Topeliuksen ja Paciuksen Helsingin Uuden Teatterin vihkiäisiin 1860 kirjoittamassa laulunäytelmässä Prinsessan af Cypern (Kypron prinsessa), jossa Kalevalan ja antiikin tarustot sulautuvat toisiinsa. Tähän teokseen sisältyvä romanssi ‘O barn af Hellas’ sai pian kansallistunteen ja isänmaanrakkauden sävyttämän suomalaisen muodon ‘Laps’ Suomen ällös vaihda pois’,[5] joka nuottivihkona levisi laajalti Suomen koteihin.

Mutta Topeliuksen ja Paciuksen haaveellisesta, ihannoivasta isänmaallisuudesta, joka on tunnusomaista myös Maamme-laululle, on matkaa Ateenalaisten laulun poliittiseen, militanttiin isänmaallisuuteen. Lajityypin kannalta Ateenalaisten laulun esikuvia ovat pikemminkin Ranskan vallankumouksen aikaiset taistelulaulut, Marseljeesi tai vaikkapa Francois-Joseph Gossecin Peuple, eveille-toi!, miksei myös Pierre Degeyterin Internationaali (1888), jossa kansallistunteen tilalla vain on luokkahenki. Marssilaulun musiikilliset pelinsäännöt ovat nimittäin pitkälti samat riippumatta siitä, minkä aatteen puolesta marssitaan. Sibeliuksen omassakin tuotannossa on marsseja moneen eri tarkoitukseen: Työkansan marssi (J.H. Erkko, 1893),[6] Juhlamarssi vuoden 1896 promootioon, Kansakoululaisten marssi (pseud. Onnen Pekka, 1910), Suomen jääkärien marssi (Heikki Nurmio, 1917), Promootiomarssi (1919) ja Partiolaisten marssi (J. Finne, 1921). Näiden lisäksi routavuosien aikaan kuuluu vielä Porilaisten marssin sovitus Filharmonisen Seuran orkesterin Euroopan-kiertuetta varten (1900).

Atenarnes sång oli Sibeliuksen sävellyskonsertin päätösnumero 26. huhtikuuta 1899. Sen esitys nostatti konserttisalissa myrskyn, joka ei ottanut laantuakseen ennen kuin yleisö sai kuulla kappaleen uudelleen. Sen edellä konsertin ohjelmassa oli ollut ensimmäisen sinfonian kantaesitys. Sekin sai hyvän vastaanoton, mutta Ateenalaisten laulunherättämä innostus jätti sen noissa oloissa säveltäjän harmiksi varjoonsa.[7] Hänen näkökulmastaan pieni säkeistölaulu – vaikka olikin isänmaallisen innostuksen puuskassa syntynyt – oli sittenkin paikkaan ja aikaan sidottu tilapäistyö, johon ei liittynyt likikään samanveroista taiteellista kunnianhimoa tai henkistä ponnistusta kuin sinfoniaan.

Hiukan hyvitystä säveltäjä sai arvosteluissa, joissa korostettiin sinfonian merkitystä. Oskar Merikanto kirjoitti siitä Päivälehdessä: “Tahdon vaan mainita, että teos on suurin luomus, joka Sibeliuksen kynästä on lähtenyt ja samalla suuremmoisin teos, mitä meidän musiikissamme tähän asti on syntynyt. Jokainen sinfonian eri osa kantaa neron leimaa, niissä on jokaisessa tuota suurta, sanoin selittämätöntä, henkeä, joka ainoastaan jollain harvalla säveltäjällä ‘jumalan armosta’ löytyy.”[8]

Vaikka olikin harmissaan siitä, että yleisö juhli Ateenalaisten laulua enemmän kuin sinfoniaa, Sibelius toki tajusi myös laulun merkityksen eikä aliarvioinut sen vaikutusta ihmisiin, joita painoi huoli maan kohtalosta. Hän teki siitä saman tien useita sovituksia: neliääniselle poika- ja mieskuorolle a cappella, joka siis soveltui myös sekakuorolla laulettavaksi, yksiääniselle poika- ja mieskuorolle pianon tai harmonin säestyksellä ja vielä pianosovituksen, jossa sanat ruotsiksi ja suomeksi on kirjoitettu nuottiviivaston yläpuolelle.[9]

Suomenkielinen versio syntyi kesällä 1899. Kajanus oli kutsunut Sibeliuksen Jyväskylän laulujuhlien tuomaristoon kesäkuussa ja pyytänyt tältä uutta teosta. Sibelius vastasi kirjeellä 10. kesäkuuta: “Ajat ovat ankeat. Ota vastaan tämä roponen. Ateenalaisten laulu suomeksi mahtanee hyvinkin kelvata? Tee parhaasi! Sinun Jean Sibelius.” Jonkinlainen suomennos oli siis jo kesäkuussa olemassa, mutta se ei nähtävästi ollut tyydyttävä, eikä ole varmaa, esitettiinkö laulua ollenkaan Jyväskylässä. Seuraavan kerran Sibelius mainitsee suomennoksen ollessaan heinäkuun lopulla Armas Järnefeltin ja Yrjö Weijolan kanssa purjehtimassa ja kalastamassa Virolahden Pitkäpaadessa. Täältä hän kirjoitti puolisolleen 26. heinäkuuta: “Ateenalaisten lauluun on texti nyt hyvä ja aijon tehdä sen täällä.”[10]

Sovituksilla oli myös käyttöä. Ateenalaisten laulua esittivät, kuten Erik Tawaststjerna mainitsee, “kaikki kaikkialla”: ylioppilaskuorot, Suomen Kaartin soittokunta, Kajanuksen orkesteri; sitä soitettiin ja laulettiin illanvietoissa, oppilaitoksissa ja urheilukentillä; ja kun Päivälehti kolme kuukautta kestäneen lakkautuksen jälkeen marraskuun lopulla 1899 alkoi jälleen ilmestyä, se julkaisi heti toisessa numerossaan uutisen, jossa kerrottiin Ateenalaisten laulunsovituksista.[11] Tämä oli selvä kehotus vastarinnan jatkamiseen, mutta – kuten laulu itsekin – sillä tavalla verhottu kehotus, ettei sensuuri osannut siihen puuttua.

Ateenalaisten laulun suomenkielinen versio esitettiin viimeistään 21. lokakuuta Savo-Karjalaisen Osakunnan arpajaisissa. Tämä esitys oli tavanomaista juhlavampi, sillä se oli tehty kuvaelmaksi, jossa kuoro oli puettu antiikin kreikkalaisiin asuihin. Yleisölle jaettu suomenkielinen teksti poikkeaa muutamassa yksityiskohdassa Pitkäpaadessa heinäkuussa valmistuneesta lopullisesta suomennoksesta. On mahdollista, että jakoon jostakin syystä oli joutunut suomennoksen varhaisempi versio, kenties sama jonka Sibelius oli lähettänyt kesäkuussa Kajanukselle.[12]

Jäänlähtö Oulujoessa

Tähän juhlaan Sibelius oli pyynnöstä säveltänyt myös uuden isänmaahenkisen teoksen Topeliuksen runoon Islossningen i Uleå älf (Jäänlähtö Oulujoessa), jossa vapauden teema on niin pinnalla, ettei se voinut jäädä venäläisiltäkään huomaamatta:

Hvems träl är jag, att i min ungdomsstyrka
jag skulle blindt en evig vinter dyrka?
Högboren son af Finlands blåa sjö,
fri föddes jag, och fri så vill jag dö.

Puhe on joesta, joka nuoruutensa voimassa ei halua jäädä ikuisen talven orjaksi. Paljon ei kuitenkaan tarvittu mielikuvitusta tekstin sisältämän allegorian ymmärtämiseen. Runo liittyy Suomen kansallisen heräämisen aikaisempaan vaiheeseen. Topelius on päivännyt sen 30. huhtikuuta 1856. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli ollut läsnä, kun Helsingissä vieraileva keisari Aleksanteri II oli ottanut vastaan yliopiston professorit konsistorin istuntosalissa. Krimin sota oli juuri päättynyt, ovella oli uusi aika joka oli täynnä toivoa, ja toivo henkilöityi uuteen hallitsijaan.

Allt som på jorden suckar högst och renast,
o visste det, som jag, sin tid allenast,
det skulle dricka kraft ur ljusets märg,
det skulle bryta mur och spränga berg.

Runon viimeistä edellisen säkeistön loppusanat “spränga berg” viittasivat silloiseen kenraalikuvernööriin, kreivi Bergiin, joka Topeliuksen mielestä oli turhan ankarasti puuttunut ylioppilaitten harmittomiin, joskin varomattomiin poliittisiin kokkapuheisiin ns. Töölön päivällisten jutun yhteydessä edellisvuonna.[13]

Vuoden 1899 tilanteessa Topeliuksen runo oli poliittisesti yhtä julkea kuin 43 vuotta aikaisemmin, mutta Bobrikov ja hänen sensorinsa eivät saattaneet siihen puuttua, sillä olihan se tulkittavissa keisarin ylistykseksi eikä silloiseen kenraalikuvernööriin suunnattua piikkiä, näin arvelee Tawaststjerna,[14] välttämättä edes huomattu.

Islossningen i Uleå älf on sangen pitkä runo. Säkeistölaulun muotoon sitä oli mahdoton pukea, eikä siitä voinut vuotta aikaisemmin syntyneen Sandelsin tapaan läpisävellettyäkään tehdä, kun se kumminkin oli säkeistömuotoon kirjoitettu. Sibelius teki siis siitä melodraaman. Tämä laji, jossa soittoon liittyy puhetta tai deklamointia laulun asemasta tai sen lisäksi, näyttää kiinnostaneet häntä, kuten monia muitakin säveltäjiä, vuosisadan vaihteen tienoilla. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli muokannut melodraamaksi Viktor Rydbergin Skogsrået-runon pohjalta säveltämänsä balladin orkesterille. Seuraavana vuonna hän teki melodraaman Rydbergin Snöfrid-runoelmasta, jossa Ateenalaisten lauluntavoin vedotaan sankarihenkeen ja taistelutahtoon.[15]

Arpajaisten ohjelmassa oli Sibeliuksen teosten ohella muutakin kansallista ja isänmaallista musiikkia. Filharmonisen seuran orkesteri soitti Kajanuksen Suomalaisen rapsodian nro 1 (1881) ja “Marssin orkesterille”. Tämä marssi oli todennäköisesti orkesterisovitus Sotamarssista, jonka Kajanus oli säveltänyt A. Oksasen (Ahlqvistin) tekstiin mieskuorolle Porrassalmen taistelun 100-vuotismuistoksi 1889 ja joka 1890-luvulla kuului kuorokonserttien vakituiseen ohjelmistoon. Muita orkesteriteoksia olivat nuoren Ernst Mielckin edellisenä vuonna valmistunut Draamallinen uvertyyri ja Järnefeltin Sarja. Lopuksi kuultiin ylioppilaslaulua, ja savo-karjalaisessa osakunnassa kun oltiin, tietenkin Collanin Savolaisen laulu (A. Oksanen, 1852) ja Genetzin Karjala (A. Jännes, 1893) ja niiden lisäksi vielä Paciuksen Suomen laulu ja lopuksi Porilaisten marssi.

Kuvaelmia muinaisajoilta

Sibeliuksen syksy jatkui kiireisenä. Vain pari viikkoa Savo-Karjalaisen Osakunnan arpajaisten jälkeen vuorossa oli Sanomalehdistön Päivän kaksikielinen juhlailta Ruotsalaisessa teatterissa 4. päivänä marraskuuta. Ilmoitettu tarkoitus oli kerätä varoja sanomalehtimiesten eläkerahastoon, mutta tosiasiallinen tarkoitus esittää näkyvä vastalause tiukentunutta lehdistösensuuria ja sanomalehtien lakkauttamista vastaan. Ohjelman päänumerona oli sarja Kuvaelmia muinaisajoilta, joka syntyi maan eturivin taiteilijoiden yhteistyönä: Kaarlo Bergbom huolehti ohjauksesta, tekstit olivat Eino Leinon ja Jalmari Finnen (joka kutsuttiin hätiin, kun Leino ei saanut omaa osuuttaan kokonaan ajoissa valmiiksi), musiikki Sibeliuksen.

Jokainen kuudesta kuvaelmasta luonnehtii yhtä Suomen historian vaihetta.

I Wäinämöinen ihastuttaa lauluillaan luontoa. Esiintyy: Kalevan ja Pohjolan kansaa
II Suomen kansaa tulee kristityksi. Esiintyy: Piispa Henrikki, Kuningas Eerikki, munkkeja, pappeja, kuoropoikia, suomalaisia, 3 enkeliä
III Juhana Herttuan hovista. Esiintyy: Juhana Herttua, Katarina Jagellonica ja hovilaisia
IV 30-vuotisen sodan aikana. Esiintyy: Sodan haltiatar, kuningas Kustaa II Aadolf ja sotilaita. Lauletaan 30-vuotisen sodan marssi
V Isonvihan aika. Esiintyy: äiti, lapsia, kuolleita. Sota, Halla, Nälkä ja Tauti
VI Suomi herää. Esiintyy: Keisari Aleksanteri II (kuvana), Historian haltia, Vuosisadan haltiatar, Runeberg ja hänen runottarensa, Snellman ja ylioppilaita, Kansakoulunopettajatar ja lapsi

Kuten kaikki julkaistavaksi tarkoitettu teksti, käsikirjoitus oli alistettava Painoasiain ylihallituksen tarkastettavaksi. Anomuksen teki Kaarlo Bergbom 30. päivänä lokakuuta ja sai sille jo seuraavana päivänä myönteisen päätöksen, jossa kuitenkin edellytettiin, että viimeisen kuvaelman dekoraatioksi kaavailtu keisari Aleksanteri II:n kuva oli siitä poistettava.[16]

Sibeliuksella oli jo kokemusta historiallisesta kuvaelmamusiikista. Kuusi vuotta aikaisemmin hän oli säveltänyt sarjan historiallisia kuvia “Viipurilaisen Osakunnan Juhla Arpajaisiin Kansanvalistuksen hyväksi Viipurin läänissä”. Tästä Karelia-musiikista hän erotti vielä samana vuonna 1893 alkusoiton erilliseksi konserttikappaleeksi ja kolme muuta numeroa Karelia-sarjaksi ja antoi niille opusnumerot 10 ja 11. Loput numerot hän hylkäsi ja osittain tuhosikin. Vasta konserttiversiona Karelia-musiikin parhaat osat pääsivätkin oikeuksiinsa, sillä alkuperäisessä yhteydessään ne hukkuivat yleiseen juhlahumuun. “Mitään musiikkia ei kuultu kun kaikki huusivat ja taputtivat”, Sibelius kirjoitti veljelleen Kristianille juhlan jälkeen.[17]

Sibelius siis tiesi mitä odottaa, kun suostui tehtävään. Hän tiesi myös, ettei sitä kukaan muu olisi voinut samalla tavalla täyttääkään. Kullervo-sinfonia oli tehnyt hänestä kulttuuriheeroksen, jolla ei ollut muuta vertaista kuin Väinämöinen, Kalevalan tarunomainen laulaja.

Omien taiteellisten tavoitteidensa kannalta hän sen sijaan ei voinut pitää uuden kuvaelmamusiikin kirjoittamista kovin tärkeänä. Tawaststjernan mukaan hän tajusi hyvin, ettei Karelia-musiikkia “voinut verratakaan esimerkiksi Richard Straussin sinfonisiin runoelmiin”.[18] Eikä Sanomalehdistön päivien musiikilta voinut odottaa enempää, sillä historiallisten kuvaelmien sarjalla ei lajina ollut tulevaisuutta. Yksittäisistä numeroista oli tietysti mahdollista koota konserttisarja, mutta alkuperäisestä yhteydestä tekstiin, jota musiikin oli määrä kuvittaa, ei siinäkään päästäisi eroon. Konserttisarjan osinakin yksittäiset kappaleet jäisivät luonnekappaleiksi, joiden välille ei hevin voisi muodostua samanlaista orgaanista yhteenkuuluvuutta kuin on sinfonian osien välillä.

Entä miten ratkaista tyylikysymys, kun pitäisi musiikilla luonnehtia kuutta eri aikakautta ja historiallista miljöötä pakanallisesta kalevalaisesta muinaisuudesta autonomian ajan kansalliseen heräämiseen? Pitäisikö yrittää jäljitellä tai tulkita nykyajalle kunkin ajan musiikin omaa tyyliä? Tätä olisi voinut joku Stravinsky yrittää, jos olisi ollut yrittämässä, mutta ei Sibelius. Hänestä ei ollut pastiššin tekijäksi. Niinpä hän luonnehtii kutakin kuvaelmaa oman aikansa musiikin keinoin. Tuloksena on tyylillisesti yhtenäinen luonnekappaleiden sarja, jonka osien suhde kuvattavien aikojen omaan musiikkiin jää etäiseksi.

Esimerkiksi kolmannesta kuvaelmasta, jossa on määrä luoda mielikuva Juhana-herttuan ja Katarina Jagellonican renessanssihovista Turun linnassa, Sibelius tekee bolero-rytmisen tanssiaiskohtauksen, joka voisi tuoda kuulijan silmien eteen yhtä hyvin tanssiaiset Pietarin Talvipalatsissa – semminkin kun sitä äkkiseltään voisi melkein pitää Tšaikovskin säveltämänä. Ainoa Sanomalehdistön päivän musiikin osista, jossa tätä kahden aikakauden välistä tyylillistä ristiriitaa ei ole, on viimeiseen, ‘Suomi herää’ -kuvaelmaan liittyvä sävellys, jonka tarkistettu versio nykyään tunnetaan Finlandian nimellä.

Ensi kerran ‘Suomi herää’ -niminen sävellys oli esiintynyt Jyväskylän kesäkuisten laulujuhlien päätöskonsertin ohjelmassa.[19] Olisiko siis mahdollista, että tässä konsertissa olisi Ateenalaisten laulun suomenkielisen version asemasta – senhän Sibelius oli lähettänyt Kajanukselle 10. kesäkuuta – esitetty jonkinlainen Finlandian varhaisversio, kenties jopa sama sävellys, joka Sanomalehdistön päivän pääjuhlassa soitettiin ‘Suomi herää’ -kuvaelman johdantona tai alkusoittona? Vai onko ehkä niin, että Sibelius oli alun perin luvannut Kajanukselle uuden, ‘Suomi herää’ -nimisen kappaleen Jyväskylän laulujuhlille, mutta ei ollut saanut sitä valmiiksi ja lähettänyt sen sijaan Ateenalaisten laulunsuomenkielisen version? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntuisi sopivan ensiksi mainittua paremmin yhteen kesäkuun 10. päivän kirjeen kanssa, jonka sävy on hiukan puolusteleva ja anteeksipyytävä: “Ajat ovat ankeat. Ota vastaan tämä roponen. Ateenalaisten laulu suomeksi mahtanee hyvinkin kelvata? Tee parhaasi!” Lue: en saanut kappaletta valmiiksi, mutta tässä sen sijaan Ateenalaisten laulun suomenkielinen versio, kai se vähän lieventää yleisön pettymystä.

Sibeliuksen musiikki näyttää Sanomalehdistön päivän pääjuhlassa juhlassa hukkuneen yleiseen menoon ja melskeeseen niin kuin Karelia-musiikkikin aikanaan. Tästä kertoi seuraavana päivänä Uusi Suometar: “Erittäin arvokkaana lisänä liittyi tähän sarjaan vielä erikoisesti sävelletty musiikki, Jean Sibeliuksen neron luoma. Oikeastaan ei kuitenkaan ole sanottawa, että tämä musiikki oli wain kuwaelmien liitteenä, se oli mitä arwokkain ohjelmanumero itsekseen, mitä syvintä waikuttavinta taidetta. Wahinko wain, että se niin paljon katosi illan juhlahumuun eikä yleisökään äkistellen tuntunut joutawan sywempää taidetta täysin tajuamaan. Mutta toiwomme, että se wastedes saatetaan tilaisuuteen eilisen laiminlyöntinsä korjaamaan ja korwaamaan mitä nyt menetti.”[20]

Oikeuksiinsa musiikki pääsi vasta kun Kajanus pari viikkoa myöhemmin, 14. joulukuuta, johti sinfoniakonsertissa siitä kootun neliosaisen sarjan, johon kuuluivat I kuvaelman ‘All’Overtura’, IV kuvaelman ‘Scena’, III kuvaelman ‘Quasi Bolero’ ja VI kuvaelman ‘Finale’.[21] Kolme ensiksi mainittua osaa Sibelius korjaili ja muokkasi konserttisarjaksi nimeltä Scènes historiques (Historiallisia kuvia) vasta vuonna 1911, mutta finaalista hän teki uuden lopullisen version heti seuraavana vuonna Filharmonisen Seuran orkesterin Euroopan-kiertuetta varten.

Sibelius oli tälläkin kertaa tarkoin selvillä musiikkinsa hyveistä ja heikkouksista. Vuonna 1911 hän arveli Finlandian viehättävän ihmisiä kaiketi ‘plein air’ -tyylinsä takia ja senkin tähden, että he vaistosivat sen olevan pelkästään “ylhäältä annetuista” teemoista rakennettu, “silkkaa inspiraatiota”. Silti hän ihmetteli niitä, jotka “huutavat eläköötä tälle muihin teoksiini verraten vähäpätöiselle sävellykselle”[22] Sibelius osoitti näin itse teokselleen paikan. Se ei ollut sinfoniakonsertin ohjelmistoa vaan kuului pikemminkin ulkoilma- tai kansankonserttiin – tai isänmaalliseen juhlaan, jollaiseen se oli alun perin sävellettykin.

‘Finlandian’ nimellä kuvaelmamusiikin finaali esitettiin ensi kerran Filharmonisen Seuran orkesterin toisessa jäähyväiskonsertissa ennen Pariisin-matkaa 2. heinäkuuta 1900 Helsingin Palokunnantalossa.[23] Nimi ei ollut Sibeliuksen keksimä. Sitä ehdotti tuntematon ihailija X (vapaaherra Axel Carpelan), joka 13.3. päivätyssä kirjeessään Sibeliukselle kysyi, eikö hän aikonut säveltää alkusoittoa ensimmäiseen Pariisin-konserttiin.” Siihen alkusoittoon olisi pantava jotakin tuhattulimmaista”, hän jatkoi. “Rubinstein kirjoitti yksinomaan venäläisistä aiheista johdantofantasian vuoden 1889 näyttelyn venäläiseen konserttiin ja antoi sille nimeksi ‘Rossija’. Teidän alkusoittonne pitää olla Finlandia nimeltään – eikö totta?[24]

Filharmonisen Seuran orkesterin Euroopan-kiertue

Ajatus Filharmonisen Seuran orkesterin Euroopan-kiertueesta, jonka kääntöpisteenä olisi konsertti Pariisin maailmannäyttelyssä, oli herännyt sen jälkeen kun oli tiedossa että näyttelyyn tulisi Suomen paviljonki suomalaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen esittelemiseksi. Musiikkipiireissä, jopa Filharmonisen seuran johtokunnassa, ajatukseen suhtauduttiin aluksi sangen varauksellisesti, mutta Kajanus ajoi sitä yhtä tarmokkaasti kuin Edelfelt Suomen taiteen ja arkkitehtuurin esittelyä. Hän sai lopulta johtokunnan puolelleen, ja senaatille osoitetussa avustusanomuksessa johtokunta perusteli hanketta korostamalla musiikin merkitystä suomalaisessa kulttuurissa: “Todennäköisesti täyteläisemmin kuin mikään muu taiteenlaji kykenee suomalaiskansallinen säveltaide antamaan kuvan kaikesta siitä parhaimmasta, syvällisimmästä ja omalaatuisimmasta, joka kuuluu suomalaiseen kansanluonteeseen.”[25]

Avustusta ei herunut. Hankkeen rahoittamiseksi päätettiin nyt vedota “Suomen isänmaallisiin kansalaisiin”. 5. päivänä helmikuuta 1900 painetun kirjallisen vetoomuksen allekirjoittivat Kajanuksen lisäksi musiikkikustantaja, Filharmonisen seuran johtokunnan jäsen R.E. Westerlund ja taidenäyttelystä vastaava komissaari Albert Edelfelt, joka myös oli sitä mieltä, että suomalaisen musiikin esittely maailmannäyttelyssä olisi paikallaan. Keräys tuotti 30.000 markkaa, noin puolet arvioiduista kuluista. Kun lisää rahaa saatiin kokoon myöhemmin keväällä järjestetyissä keräyksissä – niihin kuului mm. Georg ja Sigrid Schnéevoigtin konsertti, jonka uutuutena oli Sibeliuksen sellokappale Malinconia – matkalle päätettiin lähteä, vaikka loput olikin otettava velaksi.

Pari viikkoa ennen matkan alkua Helsingissä järjestettiin suuret laulu- ja soittojuhlat. Kansanvalistusseura oli täyttänyt 25 vuotta edellisenä vuonna, mutta merkkipäivän viettoa oli päätetty siirtää vuodella, koska vuoden 1899 juhlien pitopaikaksi valittu Jyväskylä oli liian pieni ja hankalan matkan takana suurjuhlien isännäksi. Helsingin-juhlille vuonna 1900 kokoontui kolmattatuhatta osanottajaa ympäri maata ja niistä muodostui yksi toisen routavuoden keskeisistä kansallisista manifestaatioista. Tämän havaitsivat venäläisetkin. Helsingin-juhlien jälkeen Bobrikov kielsi laulujuhlien kuten muidenkin suurten yleisötilaisuuksien järjestämisen. Kielto purettiin vasta 1905 Japanin-sodan päätyttyä.[26]

Vuoden 1900 laulujuhlille Sibelius sävelsi yhden sykähdyttävimmistä patrioottisista teoksistaan, kuorolaulun Isänmaalle Paavo Cajanderin tekstiin. Laulun ensimmäinen version hän teki mieskuorolle jo vuonna 1899; sen luonnoksia on samassa vihkossa, jossa on myös Ateenalaisten laulun luonnoksia,[27] joten molempien laulujen virikkeenä näyttää olleen helmikuun manifestin aiheuttama mielenkuohu. Syystä tai toisesta tätä ensimmäistä versiota, josta oli olemassa jo puhtaaksi kirjoitettu kopio, ei tuolloin esitetty, eikä sitä liene myöhemminkään esitetty.[28]Helsingin-juhlilla laulu pääsi ilmoille sekakuoroversiona, jonka Sibelius – mahdollisesti Kansanvalistusseuran pyynnöstä – oli tällä välin tehnyt; se esitettiin 20. päivänä kesäkuuta 1900 Oskar Merikannon johdolla. Mutta kun vakinaisesti toimivia sekakuoroja ei tuohon aikaan vielä ollut, tarvittiin myös mieskuoroversio, jollaisen ehätti ensiksi sovittamaan Selim Palmgren 1902. Sibelius teki oman mieskuorosovituksensa vasta 1908. Käyttöön on vakiintunut Palmgrenin sovitus, josta heti paikalla tuli mieskuorojen kantaohjelmistoa.

Isänmaalle-laulun ensiesitys Helsingin laulujuhlilla sattui siinä suhteessa sopivalle päivälle, että samana päivänä, 20. kesäkuuta, keisari allekirjoitti kielimanifestin, jolla venäjä määrättiin ylimpien virastojen virkakieleksi. Pitkälle ulkomaankiertueelle lähdössä olevien muusikkojen mieltä painoi huoli siitä, päästäänkö ollenkaan lähtemään ja mitä mahtaa tapahtua sillä välin kun ollaan poissa. Matkalle ei kuitenkaan ilmaantunut viime hetken estettä. Satamassa orkesteria oli saattamassa vilkkaasti elehtivä herrasmies, joka jakeli soittajille orvokkeja. Bo Carpelan on romaanissaan Axel kuvitellut miltä Axel Carpelanista silloin tuntui:

…hän työnsi orvokkivihkon toisensa jälkeen hämmästyneisiin käsiin, tunsi kiinnostuneet tai nopeat välinpitämättömät katseet, montako hänellä oli, montako oli jäljellä, kuin lihaa hänen lihastaan, kuin osia hänen lapsuudestaan, kaikki hänen toiveensa, ja orvokintuoksu ristiriidassa meren, suolan ja noen lemun kanssa; ja leimuava valo!

Axel näki tuskin mitään muuta kuin oman kätensä, se ojensi orvokit, vetäytyi takaisin, laiturilla oli vettä, valo heijastui siihen, valo viilsi hirveästi hänen silmiään, hän kuiskasi: Voitollista matkaa! mutta tuskin kukaan kuuli hälinässä hänen ääntään. Oli joku, sellisti, Axel oli nähnyt hänet eilen lehteriltä, paksu ja valtava, huiskautti lihavalla kalpealla kädellään, ei halunnut ottaa vastaan hänen sirpalettaan, hänen nuoria hohtavia kevättoiveitaan, keveintä ja parasta osaa hänen nuoruudestaan, mies huojui laskusiltaa pitkin, puuskutti kuin palkeet, missä oli musiikki? syvyys? palava tulevaisuudenusko? Miehiä oli 66, ja hänellä vain kaksikymmentäviisi kukkakimppua, hyvä niinkin etteivät kaikki ottaneet, nyt ne loppuivat, nyt hän saattoi lähteä, kukaan ei ollut hätistänyt häntä pois.

Sen sijaan että olisi matkustanut suoraan Pariisiin, kuten aluksi oli suunniteltu, orkesteri konsertoi matkan varrella Tukholmassa, Kristianiassa, Göteborgissa, Malmössä, Kööpenhaminassa, Lyypekissä, Hampurissa, Berliinissä, Amsterdamissa, Haagissa, Rotterdamissa ja Brysselissä. Matkasta tuli näin ollen yksi laajimmista suomalaisen orkesterin koskaan tekemistä Euroopan-kiertueista.

Kiertue oli menestys sekä taiteellisesti että poliittisesti. Se keräsi Suomen asialle kansainvälistä huomiota – tässä suhteessa sitä voitaneen verrata edellisen vuoden ns. kulttuuriadressiin – osoittamalla konkreettisesti, että Suomi oli kulttuurisesti itsenäinen ja omaleimainen valtio eikä mikä tahansa venäläinen rajamaa. Sibeliuksen Finlandia, jota varovaisuussyistä esitettiin nimellä ‘Suomi’, ‘Vaterland’ ja ‘La Patrie’, ei herättänyt samanlaista huomiota ja innostusta kuin kotimaassa, jossa sen menestykseen vaikutti että yleisö ymmärsi sen kontekstin ja viestin. Pohjoismaissa viesti oli konsertti itse, ei mikään yksittäinen sävellys. Yleisö osoitti myötätuntoaan Suomelle, joka kamppaili vapautensa puolesta, ja orkesteri vastasi soittamalla ylimääräisinä numeroina patrioottisia sävellyksiä Maamme-laulusta Suomalaisen ratsuväen marssiin.[29] Muualla konsertteja ei otettu vastaan niinkään poliittisina demonstraatioina kuin tavanomaisina vierailukonsertteina. Arvostelijat punnitsivat teosten arvoa ja esitysten tasoa. Sibeliusta ei liene liiemmin ilahduttanut Hamburger Tageblattin arvio 1. sinfoniasta, jonka mukaan sinfoniassa toki on “kansallista leimaa, mutta sävy on venäläinen.”[30] Pariisissa konsertin tähti oli Aino Ackté, joka tuolloin oli Suuren Oopperan johtava sopraano.

Snöfrid

Orkesterin palattua matkaltaan Filharmoninen seura oli frakinliepeitä myöten veloissa, jotka rasittivat sen toimintaa vuosikausia. Ollakseen avuksi ahdingossa Sibelius sävelsi ensi töikseen “improvisaation” lausujalle, sekakuorolle ja orkesterille, siis melodraaman, valittuihin jaksoihin Viktor Rydbergin runoelmasta Snöfrid, joka kehottaa tarttumaan miekkaan pahaa jättiläistä vastaan ja urheasti vuodattamaan verensä heikkojen puolesta. Katri Rautio, sekakuoro ja Filharmonisen Seuran orkesteri esittivät sen 20. päivänä lokakuuta kiertueen tappioiden peittämiseksi järjestetyissä arpajaisiltamissa ja uudelleen kauden ensimmäisessä sinfoniakonsertissa 15. päivänä marraskuuta.

Monesko vastarintakappale tämä jo oli? Sitä seurasi vielä 1904 mieskuorolaulu Veljeni vierailla mailla Juhani Ahon tekstiin, jonka taustana oli Venäjän vastaisen toimintansa johdosta maasta karkotettujen kohtalo. Erik Tawaststjerna ei liene niinkään väärässä huomauttaessaan, että Sibelius osoitti routavuosina toiminnallaan melkoista siviilirohkeutta ja että hän olisi sen perusteella itse aivan hyvin voinut olla karkotettavien joukossa[31] — semminkin kun musiikissa ilmenevä vastarinta henkilöityi juuri häneen, vaikka isänmaallisia ja vastarintahenkisiäkin kappaleita sävelsivät monet muutkin, kuten Faltin, Genetz, Järnefelt, Kajanus, Merikanto ja Palmgren.

Toisaalta on tärkeää huomata, että niistä noin 60:sta teoksesta, jotka Sibelius sävelsi vuosien 1899 ja 1905 välisenä aikana, vain pieni osa – edellä mainittujen lisäksi ehkä vielä Tulen synty (1902) ja kuorolaulu Har du mod? (Wecksell, 1904) – jollakin tavalla liittyi ajan poliittiseen tilanteeseen. Tuon ajan pääteoksilla, kahdella ensimmäisellä sinfonialla ja viulukonsertolla, on tuskin mitään tekemistä ajan poliittisten tapahtumien kanssa, vaikka etenkin 2. sinfonia on ollut herkkä herättämään kansallishenkisiä tulkintoja.[32] Samoin voidaan sanoa niistä noin 300:sta sävellyksestä, joita muut Suomen eturivin säveltäjät näinä vuosina kirjoittivat. Ajan rehevimmän musiikillisen kasvuston muodostivat lyyriset pianokappaleet, romanttiset yksinlaulut ja kuorolyriikka, joissa kuvitettiin isänmaan historiaa ja luontoa paljolti Topeliuksen Maamme-kirjan hengessä. Ehkäpä tämä on tulkittavissa merkiksi siitä, että suomalaisen identiteetin vahvistaminen kasvavalla kulttuuriperinnöllä ymmärrettiin parhaaksi keinoksi puolustaa kansallista olemassaoloa ja itsemääräämisoikeutta.

Viitteet

[1] Erik Tawaststjerna, Jean Sibelius 2, Helsinki: Otava, 1967, s. 138.
[2] Päiviö Tommila, Suuri adressi, Helsinki: WSOY, 1999, s. 71.
[3] Platon, Lait (Teokset VI), Helsinki: Otava, 1999, s. 12.
[4]  Tawaststjerna, Jean Sibelius 2, s. 139.
[5] Matti Klinge, Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa, Helsinki: WSOY, 1998, s. 254–255.
[6] Tämän marssin sävellysvuodeksi annetaan eri lähteissä vuosi 1896. Sibeliuksen kirjeestä J.H. Erkolle 15.8.1893 (Päivälehden arkisto) käy kuitenkin ilmi, että teos oli syntynyt jo kolme vuotta aikaisemmin: “Tuohon työmarssiin olen onnistunut saamaan minun mieleisen säveleen. Se on säveleineen lähetetty. Woi hyvin toivoo ystäväsi Janne S.” Tästä tiedosta kiitän Markku Hartikaista.
[7] Tawaststjerna, Jean Sibelius 2, s. 139.
[8] Päivälehti 27.4.1899. Ks. Seppo Heikinheimo, Oskar Merikanto ja hänen aikansa, Helsinki: Otava, 1995, s. 189.
[9] Kari Kilpeläinen, The Jean Sibelius Musical Manuscripts at the Helsinki University Library, Helsinki 1991, s. 257–258.
[10] Markku Hartikainen, ‘Sibelius vippasi vahingossa väärältä mieheltä’, Kymen Sanomat 25.7.1999.
[11] Tawaststjerna, mts. 157–158.
[12] SKS A 668.
[13] Matti Klinge, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 18081917 , s. 501–505.
[14] Tawaststjerna, mts. 158.
[15] Ibid., s. 189.
[16] Kansallisarkisto. Painoasiain ylihallitus. Arkisto III. Dn 214/151 99. “Ylihallitus on antanut allaseuraavan [anomuksen] itsellensä esitellä ja katsoo estettä ei olevan hakemuskirjaan liitetty ‘6si osaisen Kuvaelma sarjan’ tulla julkisesti esitetyksi, sen jälkeen kuin kuudessa kuvaelmasta ‘ Suomi herää:’ Keisari Aleksanteri II (Kuvana) on siitä poistettu.”
[17] Tawaststjerna, mts. 15.
[18] Tawaststjerna, mts. 20.
[19] Hartikainen, mp.
[20] Marja Niiniluoto, ‘Lehdistön päivät 1899 oli koko kulttuurielämän mielenosoitus’, Helsingin Sanomat 23.12.1984.
[21] Nils-Erik Ringbom, Helsingin orkesteri 1882–1932, Helsinki 1932, s. 100.
[22] Tawaststjerna, mts. 164–165.
[23] Ringbom, mp.
[24] Tawaststjerna, mts. 165.
[25] Einari Marvia ja Matti Vainio, Helsingin kaupunginorkesteri 1882-1982, Juva 1993, s. 256.
[26] Kerstin Smeds ja Timo Mäkinen, Kaiu, kaiu lauluni. Laulu- ja soittojuhlien historia, Keuruu 1984, s. 51 ja 55–56.
[27] Kilpeläinen, mts. 281.
[28] Fabian Dahlström, The Works of Jean Sibelius, Turku 1987, s. 97.
[29] Marvia ja Vainio, mts. 265-269.
[30] Ibid., s. 270.
[31] Erik Tawaststjerna, ‘Jokainen kansa voi kokea Finlandian omakseen’, Helsingin Sanomat 23.12.1984.
[32] Tawaststjerna, mts. 212–213.

Takaisin ylös