Buffa-oopperat jääneet pimentoon
Vaikka merkkinimet ovat korostuneet myöhemmässä reseptio- ja esityshistoriassa, rinnan heidän toimi toki useita muitakin säveltäjiä, joista osa on unohdettu, osa on yhä esillä ja joitakin on löydetty uudestaan. Ennen kaikkea koomisella oopperalla eri lajinimin ei ole mennyt hyvin myöhemmässä historiassa, sillä eritoten Verdin ja Puccinin traagiset oopperat ovat löytäneet enemmän jalansijaa.
Eräs aikanaan nimekäs säveltäjiä oli mm. Giuseppe Apolloni (1822–89) teoksellaan L’ebreo (Heprealainen; 1855), melodramma tragico. Ooppera niitti mainetta Italiassa ja sen ulkopuolellakin yli puolen vuosisadan ajan. Ooppera perustuu George Bulwer-Lyttonin romaaniin Leila eli Granadan piiritys (1838) ja kertoo Issàchar-isästä (baritoni), joka ei epäröi surmata tytärtään Leilaa (sopraano), jotta tämä ei voisi kääntyä kristityksi.
Filippo Marchetti (1831–1902) on oopperallaan Ruy Blas (1869) Meyerbeerin seuraajia ja Puccinin edeltäjiä. Franco Faccio (1840–91) kuului Boiton tavoin nuoreen scapigliatura-polveen oopperoillaan I profughi fiamminghi (Flaamilaispakolaiset, 1863) ja Amleto (Hamlet, 1863).
Michele Carafa
Michele Carafa (1787–1872) on tullut tunnetuksi lähinnä Rossinin ystävänä, joka sävelsi noin puolet tämän Stabat materin ensiversiosta. Hän yhtäältä omaksui Rossinin sävellystavan, toisaalta Rossini sai Otelloonsa (Napoli 1816) ideoita Carafan toisesta oopperasta Gabriella de Vergy (Napoli 1816). Carafa oli Napoleonn kannattaja, ja 1822 hän asuikin pääasiassa Pariisissa – Rossini seurasi myöhemmin 1825 perässä. Hän pääsi siellä 1837 Ranskan Instituutin jäseneksi, ja Paërin kuoleman jälkeen Pariisin konservatorion sävellysprofessoriksi (1840–68).
Oopperatuotanto on laaja ja käsittää noin 40 teosta italiaksi ja ranskaksi. Niiden ensi-illat jakaantuvat Italian päänäyttämöiden (Napoli, Italia, Venetsia, Rooma) ja Pariisin kesken, ja painopiste oli vuodesta 1821 nimenomaan ranskalaisissa oopperoissa. Opéra-Comiqueen hän sävelsi mm. oopperat Jeanne d’Arc à Orléans (1821), Le solitaire (Erakko, 1822), Le valet de chambre (Kamaripalvelija, 1823), L’auberge supposée (Oletetto majatalo, 1824), Sangarido (1827), Masaniello, ou Le pêcheur napolitain (Masaniello eli Napolin kalastaja, 1827), La violette (1828), Jenny (1828), La prison d’Edinbourg (Edinburgin vankila, 1833), La grande duchesse (Suurherttuatar, 1835), Thérèse (1838). Muihin Pariisin teattereihin Carafa sävelsi mm. oopperat La belle au bois dormant (Prinsessa Ruusunen, 1825) ja Le nozze di Lammermoor (Lammermoorin häät, 1829). Huomionarvoista on, että hän sävelsi moneen aiheeseen ennen myöhemmin tunnetumpien säveltäjien versioita samoista aiheista. Myös Il sonnambulo (Unissakävelijä, Milano, 1824) edelsi Belliniä (1831).
I due Figaro o sia il Soggetto di una commedia (Kaksi Figaroa eli Aihe erääksi komediaksi, Milano, 1820), melodramma Felice Romanin librettoon Honoré-François Riachaud’n näytelmän (1790) pohjalta, on eräs Carafan rossinimainen iloittelu, josta hän myöhemmin teki version Pariisiin nimellä Les deux Figaro (1827). Ooppera tapahtuu 15 vuotta Figaron häiden jälkeen: Susannan ja Figaron sekä Kreivin ja Kreivittären avioliitot ovat hajonneet. Kreivin myöhempi tytär Ines, jonka äiti jää epäselväksi, onko se Kreivitär vai joku muu – tässä libretisti mukailee Beaumarchais’n Figaro-trilogian kolmatta osaa Syyllinen äiti, jossa Cherubinilla ja Kreivittärellä on yhteinen lehtolapsi, avioton poika Léon – on naimaiässä ja isä aikoo antaa hänet rikkaalle porvarille Don Alvaro. Figaro häärii taustalla ja Don Alvaro on vain Figaron apuri ja tallirenki, jonka avulla Figaro aikoo saada puolet Ineksen myötäjäisistä päästäkseen eroon Kreivistä ja aloittaakseen uuden elämän koroilla eläjänä. Ines haluaa kuitenkin Kreivin rykmentin upseerin, joka on valepukuinen Cherubino ja joka pyytää Kreiviä palkkaamaan palvelukseensa oman palvelijansa eli Figaro II:n. Oikea Figaro I ei pidä tästä, joten syntyy kaksintaistelu Figaro I:n ja II:n välillä. Lopussa Figaro II/Cherubino Ineksen, Figaro I:n metkut paljastuvat ja tämä ajetaan pois linnasta, kun taas Susannasta tulee Kreivin rakastajatar.
Petrella, Pedrotti, Cagnoni
Muita vaihtelevasti läsnä- tai poissaolevia oopperasäveltäjiä ovat mm. Errico Petrella (1813–77) buffallaan Il carnevale di Venezia (1851), Carlo Pedrotti (1817–93) buffaoopperallaan Tutti in maschera (Kaikki naamioissa, 1856), semiseriallaan Fiorina (1851), Vesuviuksen purkaukseen liittyvällä vakavalla oopperallaan Jone (1858) sekä Verdiä lähestyvällä teoksellaan La contessa di Amalfi (Amalfin kreivitär, 1864).
Antonio Cagnoni (1828–96) oli tärkeä nimi farsallaan Amori e trappole (Rakkauksia ja kepposia, 1850). Cognoni sävelsi myös yksilöllisiä teoksia: Michele Perrin (1864) ja Papa Martin (1871). Oopperoissaan Claudia (1866), Un capriccio di donna (Naisen oikku, 1870) ja Francesca da Rimini (1878) Cotogni käyttää henkilöihin liittyviä johtoaiheita.
Lauro Rossi
Lauro Rossi (1812–85) syntyi Maceratassa, opiskeli Napolissa mm. Niccolò Zingarellin johdolla ja valmistui 1829. Hän alkoi kirkkomusiikkisäveltäjänä, mutta siirtyi oopperan puolelle buffallaan Le contesse villane (Maalaiskreivittäret, 1829, Milano), melodramma buffo. Hän matkusteli esityttäen maestrona oopperoitaan eri kaupungeissa (Napoli, Milano, Rooma, Torino) ja johti Meksikossa (1835–44) italialaista oopperaseuruetta. Rossi toimi Milanon Verdi-konservatorion johtajana (1850–) ja Napolissa samassa tehtävässä (1871–78). Hänen sävellysoppilaitaan oli mm. Ruggiero Leoncavallo. Verdi pyysi Rossia säveltämään Agnus Dei -osan muistoteokseen Messa per Rossini (1869).
Rossi sävelsi noin 30 oopperaa, myös vakavia oopperoita, mutta buffa-säveltäjänä libretisti Felice Romani piti Rossia Donizettin työn jatkajana. Koomisista oopperoista tunnetuimpia ovat La scommessa di matrimonio (Vedonlyönti avioliitosta, Napoli, 1831), commedia per musica, A. Passaron librettoon; Maria Malibraniin suuren vaikutuksen tehnyt ja tilaukseen johtanut La casa disabitata (Asumaton talo, Milano, 1834), melodramma giocoso, J. Ferrettin librettoon; La figlia di Figaro (Figaron tytär, Wien, 1846) melodramma giocoso, Ferrettin librettoon; Il domino nero (Musta domino, Milano, 1849) opera comica, Rubinon librettoon.
Vakavista oopperoista tunnetuimpia ovat Le Sabine (Sabiinittaret, Milano, (1852), melodramma, Giovanni Peruzzinin librettoon, joka kertoo Rooman varhaishistoriasta ja Romuluksesta sekä Cleopatra (Torino, 1876). Shakespearen näytelmän Antony and Cleopatra pohjalta libreton laati Marco D’Arienzo lajinimellä melodramma. Ooppera menestyi Verdin Aidan vanavedessä. Siinä on hienoja yhtye- ja juhlakohtauksia sekä Kleopatran iso kohtaus 2. näytöksen alussa.
Carlos Gomes
Brasilialaissyntyinen Carlos Gomes (1836–96) opiskeli Italiassa, Milanossa, Lauro Rossin ja Alberto Mazzucaton johdolla kolme vuotta ja sävelsi sen teattereihin sekä myöhemmin Rio de Janeiroon useita oopperoita. Il Guarany (1870), opera-ballo José de Alencarin librettoon oli kansallisine aiheineen ja tansseineen (mm. Baccanale Indiano).
La Scalassa sensaatiomainen menestys, ja Vittorio Emmanuele II palkitsi hänen kunniamerkillä, minkä jälkeen teos nähtiin kaikkialla Euroopan metropoleissa.
Gomesta pidettiin jopa Verdin seuraajana ja häntä verrattiin myös Rossiniin. Verdi lausui Milanon ensi-illan jälkeen: ”Tämä nuorukainen aloittaa siitä, mihin minä jäin.” Hänen eräs yhteensä kuudesta niinikään Milanossa ensiesityksensä saaneesta 12 oopperasta on Maria Tudor (1878), dramma Lirico (1879, Milano) Arrigo Boiton ja Emilio Pragan librettoon Hugon näytelmän Marie Tudor pohjalta.
Nicola Vaccai
Nicola Vaccai (1790–1848) oli Paisiellon johdolla opiskellut oopperasäveltäjä, jonka tuotanto käsittää 17 oopperaa. Hänen mestariteoksenaan pidetään oopperaa Giulietta e Romeo (Julia ja Romeo, 1825, Milano), jonka päätösfinaali kilpaili suosiosta Bellinin samannimisen oopperan vastaavan finaalin kanssa. Vaccain kohtaloksi koitui Bellinin uran huikea nousu. Myös ooppera Zadig e Astartea (1825, Napoli) oli kohtalainen menestys.
Nykyään Vaccai tunnetaan parhaiten merkittävänä laulunopettajana, jonka Metodo pratico di canto italiano per camera (Italialaisen kamarilaulun käytännöllinen opas, 1832) on kulunut laulunopiskelijoiden käytössä meidän aikaamme saakka. Hän uudelleenorganisoi Milanon konservatorion laulunopetuksen (1838–43).
Saverio Mercadante
Ura ja merkitys
Saverio Mercadante
Saverio Mercadante (1795–1870) syntyi Barin lähellä ja kuoli Napolissa. Vaikka Mercadante oli suosituimpia oopperasäveltäjiä 1800-luvun alkupuolen Italiassa, häntä ei ole kelpuutettu neljän muun suuren joukkoon, mutta hänen arvonsa palautus on nykyesitysten ansiosta tullut mahdolliseksi. Mercadante jäi 1840-luvulla Verdin varjoon, ja 1880-luvun jälkeen häntä esitettiin Italiassa uudestaan vasta 1950-luvulla. Tosiasia on, että Mercadante toimi eräänä lähtökohtana Verdille, mutta on esitetty, että pohjoisitalialainen mafia ja Ricordin kustannustalo olisivat halunneet mitätöidä eteläitalialaisen Mercadanten merkityksen Verdille. Tosin vaikutteet menivät molempiin suuntiin; siinä missä Verdi edustaa uudenlaista voimaa ja keskittämistä oopperassa, Mercadanten tuotanto on pikemminkin Rossinista alkaneen tradition päätepiste.
Mercadante opiskeli Napolin konservatoriossa, ja Rossini innosti Mercadantea kuultuaan tämän alkusoittoja oopperan pariin. Mercadante debytoi oopperalla L’apoteosi d’Ercole (Herkuleen urotyöt; Napoli, 1819). Hän sävelsi yli 30 vakavaa oopperaa (1819-33) Italiaan ja Wieniin sekä ollessaan Iberian niemimaalla (1826-31) myös Espanjaan ja Portugaliin. Seuraavaksi hän kirjoitti Pariisiin oopperan I briganti (Rosvot, 1836), joka jäi kuitenkin Meyerbeerin Hugenottien varjoon.
Mercadante sai Pariisista vahvan impulssin työlleen, ja lähivuosina syntyivät hänen mestarillisimmat työnsä. Hän toimi Napolin konservatorion johtajana (1840–) ja sävelsi noin 60 oopperaa (1819–66). Mercadante oli napolilaisen oopperatradition viimeinen edustaja, ja häntä pidetään myös “Italian Meyerbeerinä”. Hän ei harrastanut oopperoissaan ajan uuden kirjallisuuden esittelemää romanttista tematiikkaa, vaan tyytyi pääosin klassisiin metastasiolaisiin aiheisiin. Anakronismistaan hän on saanut maksaa kovan hinnan hänen oopperoidensa myöhempänä vain vähäisenä esilläpitona.
Mercadante uudistajana
Mercadanten ansiona oli vahvistaa draamaa ja orkesterin osuutta sekä lisätä harmonian kompleksiutta ja musiikin jatkuvuutta, joten hän oli Verdin suoranainen edeltäjä. Hän myös liudensi aarian ja cabalettan välistä eroa säveltämällä laulunumeroita yhtenä pitkänä kaarena. Oopperoissaan alkaen Il giuramentosta Mercadante loi uuden linjan Bellinin ja Donizettin ohelle, ja puhutaankin “Mercadanten reformista”, joka liittyi uuden dramaattisen totuuden etsintään, mikä valmisti maaperää Verdille. Yhdeksässä oopperassa (1831-35) Mercadanten libretistinä toimi Bellininkin päälibretisti Felice Romani, kun taas sen jälkeen myös Verdin kanssa yhteistyötä tehnyt Salvatore Cammarano toimi Mercadanten libretistinä.
Mercadante toi julki uudistuspyrkimyksensä kirjeessä ystävälleen (1838): ”Olen jatkanut Il giuramentossa aloittamaani vallankumousta: muunnellut muotoja, poistanut naurettavat cabalettat, karkottanut crescendot; tiivis työstäminen, vähemmän toistoja, uudistuksia kadensseissa, enemmän huomiota draamaan: täysimittainen orkesteri, joka ei kuitenkaan peitä laulamista; olen poistanut ensembleistä pitkät soolot, jotka ovat pakottaneet muut osuudet jäämään kylmiksi ja turmelleet toiminnan; vain pieni bassorumpu ja pieni ‘banda’.”
Myöhemmin hän tunnusti pyrintönsä libretistilleen Cammaranolle (1839): ”Intohimoja, jotka liikuttavat sydäntä ilman julmuutta, teatteritehoja, muotojen ja tyyppien vaihtelevuutta, keinoja luoda yhtä aikaa lempeä ja vankka melodia, orkesterivärejä, kekseliäitä ja loistavia kuoroja, suuria konsertoivia kappaleita (pezzi concertati), jotka eivät kuitenkaan ole raivoisia vaan laulettavia.”
Reformioopperoita
Il Giuramento
Il giuramento (Vala; Milano, 1837), melodrama Hugon näytelmän Angelo, tyran de Padoue (1835) mukaan Gaetano Rossin librettoon oli aikanaan Mercadanten arvostetuin ooppera ja on yhä nykyään niistä tunnetuin. Ooppera on sijoitettu Venetsian asemasta 1300-luvun Sisilian Siracusaan, jossa aatelisnainen Elaisa uhrautuu rakastamansa miehen, Viscardon ja tämän rakastetun Biancan hyväksi ja saa surmansa rakastettunsa kädestä.
Oopperan nimi liittyy valaan, jonka Elaisa oli tehnyt vuosia aiemmin, kun tuntematon nainen oli pelastanut hänen isänsä ja hän oli vannonut löytävänsä hyväntekijän. Löydettyään tämän, Biancan, hän huomaa Biancan kilpailijakseen, rakastettunsa Viscardon uudeksi mielitietyksi. Musiikin ytimekkyys ja tiheys, tapahtumien eroottinen jännitteisyys sekä tasapainottelu bel canton ja dramaattisen vokaalisuuden kesken tuovat Mercadanten nuoren Verdin tuntumaan; aika ajoin draamaa luulisi Verdin säveltämäksi.
Elena da Feltre
Elena da Feltre (Feltren Helena; Napoli, 1839), dramma tragico Salvatore Cammaranon librettoon tapahtuu Feltren kaupungissa guelfien ja ghibelliinien valtataistelun aikoina 1250. Elena pakotetaan väärin perustein naimisiin, jotta hän voisi pelastaa isänsä. Hän kuolee lopulta petoksen uhrina, kun isä onkin surmattu, ja murtuneena huomattuaan rakastettunsa, jonka hän oli torjunut isänsä vuoksi, menneen naimisiin kilpailijattarensa kanssa.
Oopperaa esitettiin 1839–69 runsaasti monissa Italian ja muun Euroopan teattereissa. Teoksessa ei ole juuri aarioita, sillä Mercadante halusi jatkuvuutta draamaan, cabalettat pois ja orkesterin etualalle, vaikkei solisteja peittämään. Kyseessä on tehokas, värikäs ja musiikkidramaattisesti parempi ooppera kuin useimmat Donizettin tragediat. Mercadanten onnettomuudeksi koitui vain se, että hänen oopperansa olivat musiikkina liian laadukasta ja tarjosivat liian vähän vokaalista hörsylää. Sotaisa kohtaus viimeisessä näytöksessä kuoron kanssa tuo mieleen Verdin Trubaduurin ja Elenan kuolinkohtaus La traviatan.
Il bravo, ossia La Veneziana
Il bravo, ossia La Veneziana (Kelpo [murhaaja], eli Venetsialaistyttö; Milano, 1839) on melodramma Gaetano Rossin librettoon A. A. Bourgeoisin näytelmän La Vénitienne ja James Fennimore Cooperin romaanin The Bravo (1831) mukaan. Ooppera tapahtuu 1500-luvun Venetsiassa, jossa arvoituksellinen hahmo Bravo joutuu haluttomasti toimimaan kaupungin Kymmenen neuvoston kiristämänä ja virallisena salamurhaajana; Bravo on yhdistelmä Rigolettoa ja Sparafucilea.
Bravo on joutua surmaamaan vaimonsa Teodoran, sillä neuvosto pitää vangittuna Bravon isää, mutta Teodora ehtii tekemään itsemurhan ennen kuin Bravo kuulee, että hänen isänsä on jo tapettu – eli Teodora kuolee turhaan. Juoni on mutkikas ja melodramaattinen, mutta tarjoaa mahdollisuuden tehokkaisiin tilanteisiin. Verdin Il due Foscari ja Simon Boccanegra sisältävät samansuuntaista tematiikkaa.
Takaisin antiikkiin
La vestale
La vestale (Vestaalitar; Napoli, 1840), tragedia lirica Salvatore Cammaranon librettoon, oli viimeinen teos, jolla Mercadante pystyi vielä pitämään puolensa Verdin nousua vastaan. Monien mielestä kyse onkin säveltäjänsä mestariteoksesta. Oopperassa on sama aihe kuin Spontinillakin, joskin erojakin löytyy: Spontinin Vestaalittaressa (1805) isä pakottaa tyttärensä Julian siveyslupaukseen ja papittareksi, mutta loppu on onnellinen ja rakastavaiset saavat toisena; Mercadantella Emilia ryhtyy vapaaehtoisesti vestaalittareksi luultuaan rakastettunsa Decion kuolleen taistelussa, ja lopussa papit tuomitsevat valansa rikkoneen Emilian haudattavaksi elävältä, minkä jälkeen voitokas sotasankari Decio surmaa itsensä haudalla.
Oopperan loppu ennakoi sikäli Verdin Aidaa, lisäksi ensimmäisessä näytöksessä vestaalittarien kuoro yhdistyy Aidan papittariin ja Decion voitonkulkue “Plauso al duce vincitor” (Ylistäkää voittoisaa johtajaa) assosioituu Aidan juhlamarssiin. Kuorot, duetot ja konsertoivat kappaleet vaihtelevat ja seuraavat toisiaan oopperassa luontevasti, joten Vestaalitarta on pidetty “modernina oopperana”. Puccini totesi oopperan kuultuaan (1874) myöhemmin: ”Suuren maestro Mercadanten oopperoita ei enää esitetä näyttämöllä, mikä on ansaitsematon unohdus. Muistan yhä suuren vaikutuksen, jonka koin opiskeluaikana nähdessäni La vestalen Luccassa.”
Orazi e Curiazi
Orazi e Curiazi (Horatiukset ja Curiatiukset; Napoli, 1846), tragedia lirica, on Rooman varhaishistoriaan sijoittuva voimakas teos Cammaranon librettoon; myös Cimarosa sävelsi saman aiheen oopperaksi. (1796). Vaikka Mercadante sävelsi vielä muutaman oopperan, tämä teos käytännössä sekä huipensi hänen tuotantonsa että merkitsi hänen uransa loppua.
Ooppera perustuu Titus Liviuksen Rooman synnyn ensimmäisen kirjan lukuun “Tullus Hostilius”, jossa kerrotaan roomalaisten ja albalaisten välisistä vihollisuuksista. Ne ratkaistaan viimein valitsemalla kummaltakin puolelta kolmoisveljekset, Horatiukset ja Curiatiukset, joiden taistelu määrää sodan tuloksen. Henkiin jää vain yksi Horatius, joka tapaa voiton jälkeen surevan (Camilla-)sisarensa, sillä tämä oli kihloissa erään juuri kuolleen Curiatiuksen kanssa. Horatius surmaa miekallaan sisarensa sanoen: ”Mene sulhasesi luo sopimattoman rakkautesi kanssa, kun kerran olet unohtanut veljesi, niin kuolleet kuin elävänkin, ja koko isänmaasi! Näin käyköön jokaiselle roomalaisnaiselle, joka suree vihollista!” (Titus Livius, 76-77).
Oopperan oli aiemmin säveltäneen Cimarosan versio oli jo vaipunut unohduksiin, joten Mercadanten ei tarvinnut pelätä kilpailua. Ooppera ei ole niinkään reformiteos, jossa olisi Verdin tapaan riisuttu armotta pois kaikki koristus ja hedonia, vaan kokonaisuutta hallitsee jälki-rossinimainen musiikillisesti taitava ja dramaattisesti kekseliäs ote. Musiikki on tekstuureiltaan täyteläistä: jokainen uusi kohtaus alkaa vaihdoksella sekä sooloharpun tai -puhaltimen esiintymisellä. Melodisuus on valttia ja myös cabaletta on taas käytössä, erityisen viekoittelevasti Camillan ensimmäisen näytöksen kohtauksessa “Qual prece e voto” (Mikä rukous ja vala) ja cabalettassa “Di quai soavi palpiti” (Mistä suloisista sykähdyksistä). Musiikki tuo paljossa mieleen keskikauden Verdin.
Ensimmäinen näytös loppuu tehokkaasti, kun Camillan ja Curiatiuksen häät keskeytyvät ja kuullaan konsertoiva kappale sekä stretta, jotka viittaavat aina Verdin Otelloon saakka. Toisen näytöksen taistelukohtaus alkaa vaikuttavasti: Horatius ja Curiatius sopivat ensin riitansa, kunnes J.-L. Davidin maalauksesta Horatiusten vala (1784) tuttu ja sotaisan komea valakohtaus synnyttää kolmen parin taistelun.
Jacques-Louis David, Le Serment des Horaces (Horatiusten vala, 1784/5, Louvre)
Toisen näytöksen Camillan kohtaus “La mia prece” (Rukoukseni) ja “Arde già l’atroce guerra!” (Liekehtii jo hirvittävä sota!) tulee lähelle Verdin Naamiohuvien Amelian vokaalista kiihkoa. Camillan kuolinkohtaus lopussa on vaikuttava. Tuskin on outoa, jos Mercadanten oopperan sotaisuus nostatti Parman-esityksessä 1848 vallankumouksellista kiihkoa.
Giovanni Pacini
Giovanni Pacini (1796–1867) oli luultavasti toscanalainen, vaikka syntyikin Cataniassa, Sisiliassa; hän kuoli Pesciassa. Pacini opiskeli Venetsiassa, jossa hän sävelsi ensimmäiset kaksi oopperaansa 17-vuotiaana. Hän pääsi jo varhain Napolin San Carlo -teatterin johtajaksi (1825). Pacinin tyyli perustui Rossiniin ja hänet tunnettiin “cabalettojen mestarina”, vaikkakaan hän omien sanojensa mukaan “ei välittänyt harmoniasta ja instrumentoinnista”. Rossini puolestaan totesi, että Pacini “hädin tuskin tiesi mitään musiikista, mutta kukaan ei voinut vastustaa häntä”.
Parhaina aikoinaan Pacini oli niin tehokas ja nopea säveltäjä sekä muut kollegat sopimuksillaan päihittänyt uraohjus, että Rossini ja Donizetti kunnioittivat häntä, kun taas Bellini ja Berlioz kadehtivat ja halveksivat häntä. Pacini oli jo vetäytymässä pois markkinoilta (1833-35) kirjoitettuaan lähes 50 oopperaa, sillä Bellini ja Donizetti alkoivat tuntua hänestä ylivoimaisilta kilpailijoilta. Hän palasi kuitenkin oopperan pariin 1840, saavutti triumfin mestariteoksellaan Saffo ja jatkoi uraansa. Myös Maria, regina d’Inghilterra (Maria [Tudor], Englannin kuningatar; Palermo, 1843), tragedia lirica Hugon näytelmän mukaan, on hieno näyte Pacinin kypsästä tyylistä. Pacini sävelsi lähes 90 oopperaa (1813–67) ja vei musiikkidraaman Rossinin ajoilta lähes verismin kynnykselle.
Pompeijin viimeinen päivä
L’ultimo giorno di Pompei (Pompeijin viimeinen päivä; Napoli, 1825), dramma per musica/ melodramma tragico, Andrea Leone Tottolan librettoon toi mukanaan menestyksen ja teatterinjohtajuuden Napolissa. Oopperaa esitettiin kaikkialla Italiassa ja 1827 Wienissä. Säveltäjä kirjoitti muistelmissaan Le mie memorie artistiche, että
Olin huolellinen kirjoittaessani konsertoivia jaksoja ja etsin uusia muotoja, ja tosiaankin luulen kokeilleeni moista ensimmäisen näytöksen kvintetossa ‘Se i Numi fausti / sperar mi lice’ [Jos suotuisat jumalat / sallisivat minun toivoa]; toisen näytöksen ‘rukouksessa’, joka on rakennettu yhdeksi orkesteriosaksi jäljittelevien viulujen kera, joiden lomassa esiintyy myös jäljitteleviä puupuhaltimia ja soinnutettu vaskisoittimilla; sekä Ottavian ja Sallustion dueton ensimmäisessä osassa. Olen yrittänyt lopultakin tehdä teoksen ‘värityksestä’ yhdenmukaisen: vaikkakin, pysyäkseni totuudessa, joissakin partituurin osissa Rossinin vaikutuksen voi havaita.
Kvinteton lisäksi ooppera sisältää toisen näytöksen ensemblen “Dei! Qual fragore insolito!” (Jumalat! mikä hirvittävä jylinä!), jota Pacini piti parhaimpiin kuuluvana luomuksenaan. Ottavian, Pompeijin korkeimman virkamiehen, Sallustion, vaimon duetot häntä tavoittelevan tribuuni Appion ahdistamana sekä oman miehensä kanssa ovat tärkeässä asemassa ja rossinimaisia. Erityisesti jälkimmäinen, toisen näytöksen duetto “Squarcami il core, o barbaro!” (Revi sydämeni, oi julmuri!), on tehokas ja ilmeikäs.
Appion aviorikossyytösten vuoksi Sallustio joutuu tuomitsemaan vaimonsa haudattavaksi elävältä, mutta Appio ja hänen kanssarikollisensa Pubblio tuomitaan edellisen katumuksen vuoksi kuolemaan Ottavian asemasta. Samalla Vesuvius purkautuu ja avioparin pelastaa vaunulla heidän poikansa Menenio.
Appion tenoriosuus on vaikea lähes alituisessa läsnäolossaan ja korkean es-sävelen vaatimuksessaan. Ottavialla on toisen näytöksen lopulla liikuttava jäähyväiskohtaus “Su questa man concedi” (Anna minun vuodattaa tälle kädelle), jossa hän hyvästelee miehensä ja lapsensa, kunnes kohtaus päättyy cabalettaan “Del figlio mio dolente” (Lievennä edes valittavan poikani tuskaa). Tulivuoren purkaus “Quale scoppio! Aita o Numi!” (Mikä purkaus! Auttakaa oi jumalat!) ja pelastuminen oli luonnollisesti kaikkein ihailema loppukohtaus, jossa käytettiin ranskalaisen oopperan mukaisia, kalliita näyttämötehoja.
Sapfo
Saffo (Sapfo; Napoli, 1840), tragedia lirica, on Pacinin ensimmäinen ooppera Cammaranon tekstiin ja hänen come back -teoksensa. Pacini pohti tilannettaan 1839–40 ollessaan Luccan kapellimestari ja omistauduttuaan kirkkomusiikille:
Lepoaikanani mietin uutta kehitystä, yleisön muuttunutta makua ja sitä, mitä polkua tulisi seurata. Rossini oli lakannut 1829 jälkeen sulostuttamasta maailmaa uusilla mestariteoksilla. Bellini riistettiin taiteelta 1835. Tuottelias Donizetti ja vakava Mercadante hallitsivat ainoina näyttämöä, sillä Verdi ilmaantui juuri 1839 taivaanrantaan oopperallaan Oberto di San Bonifazio. Muut, kuten Coccia, Ricci ja Lauro Rossi, esityttivät harvoin teoksiaan näyttämöillämme. Kaikki tämä sai minut vakavasti miettimään millä tiellä alkaa uudestaan. Jos mielin sävellyksilläni saavuttaa pysyvää menestystä, minun täytyi kehittää esteettinen taju, jota olin aiemmin etsinyt mutta harvoin saavuttanut. Paneuduin työhön vakaalla aikeella hylätä aiemman urani menettelyt ja etsin luonteenomaisia ajatuksia eri ihmisten vaihtelevista melodioista heidän kansallisista lähteistään saavuttaakseni teoksissani sen totuuden, joka on niin vaikea tavoittaa taiteessamme.
Pacini valmistautui oopperan säveltämiseen lukemalla antiikin kirjallisuutta ja teoriaa sekä omaksumalla antiikin moodit ja generat: ylevän ja ankaran diatonisen, suloisen ja valittavan kromaattisen sekä lempeän ja jännittävän enharmonisen sävelsuvun. Oopperassa on laajoja numeroita, seitsemän yhteensä, ja vain kolme sooloaariaa.
Miguel Carbonell Selva, 1881
Toisen näytöksen suuri finaali, jossa rakkaudessaan petetty Sapfo, kun hänen mielitiettynsä Faone on mennyt toisiin naimisiin, tekee itsemurhan hyppäämällä kalliolta alas, vertautuu Donizettin Anna Bolenan finaaliin, ja siinä on myös Bellinin Norman vaikutus tuntuvilla. Sitä ennen Sapfo on laulanut mielenhäiriössä sisarelleen Climenelle häälaulun harpun ja huilujen säestyksellä “Teco dall’are pronube” (Kanssasi hääalttarilta),
mitä seuraa jäähyväiset “Addio.- Ti lascio in terra” (Hyvästi. – Jätän sinut maan päälle)
Verdin suuret Largo-osat ovat lopultakin enemmän velkaa Saffolle kuin Bellinille tai Donizettille, ja kyseessä on upea ooppera jatkuvan draaman konseptissaan.
Medea
Medea (1843, Palermo), tragedia lirica Romanin librettoon on sävelletty jälleen ajalle ja myös Mercadantelle tyypilliseen neoklassiseen aiheeseen. Pacinin Medealla ei ole mitään tekemistä Cherubinin (1797) ja Mayrin (1813) arvokkaiden ja taikavoimia omistavien päähenkilöiden kanssa. Pacinin Medea on romanttinen uhri, raivoisa, kostonhaluinen ja pelottava hahmo sekä täynnä heikkoutta, yksinkertaisesti hylätty nainen. Aarioissa hän on täynnä äidinrakkautta ja murtunut vaimo, mutta cabalettoissa lähes skitsofreninen hurjuus purkautuu; avaus-cabaletta tuo mieleen Verdin Lady Macbethin ja Sisilialaisen iltasoiton Elenan cabalettat.
Medean päätös-cabaletta lauletaan Jasonin häämusiikiksi, jota puolestaan säestää kaksi “bande sul palco” (näyttämöyhtyettä). Sikäli ollaan Verdin taiteen lähteillä, myös kun baritoni laulaa Kreonten osan varsin verdimäisin äänenpainoin, heti avausnumerossa, cavatinassa “Ah! voce di morte” (Oi, kuoleman ääni) ja siihen liittyvässä cabalettassa “Ah, nato al pianto” (Oi, syntynyt itkemään).
Musiikin ytimessä on taas vahvoja duettoja ilmeikkäiden modulaatioiden ja dissonanssien kera Medean ja Jasonin sekä Medean ja Kreonten kesken. Edellinen päättää ensimmäisen näytöksen, jälkimmäinen duetto huipentaa toisen näytöksen sekä koko oopperan antisankarittaren hurjuuden, vihan ja uhkailun osoituksissa. Partituuri on tiheä ja painava, täynnä esitysmerkintöjä lähes joka tahdissa. Teos alkaa sinfonialla ja sitä lävistää sävellajisuunnittelu. Pacini revisoi teosta useaan otteeseen, aina Napolin esitykseen (1853) saakka.
Giuseppe Persiani
Giuseppe Persiani (1799–1869) syntyi Recanatissa, jossa sijaitsee Teatro Persiani, ja kuoli Pariisissa. Hän opiskeli Zingarellin johdolla Napolissa ja asettui 1824 Roomaan oratoriosäveltäjäksi. Hänen oopperatuotantonsa pääosa, yhdeksän oopperaa, valmistuivat varhain (1825–29), jolloin Persiani oli maineessa ja kysytty säveltäjä. Loput yhteensä 11 oopperasta ovat ajalta 1835–46. Persianin musiikki on säestysrytmeineen ja laulutyyleineen lähellä Belliniä ja Donizettia.
Ines de Castro
Ines de Castro (1835), tragedia lirica Cammaranon tekstiin oli Persianin suurin menestys ja on yhä esillä. Oopperan musiikki on harmonisesti yksinkertaista, mutta rytmisesti ja laulullisesti vetävää. Pohjalla oleva tarina kertoo 1300-luvulla eläneestä galicialaisesta aatelisnaisesta Ineksesetä, josta tuli Portugalin kuningas Pedro I:n (1357–) rakastajatar ja neljän lapsen äiti sekä kuolemansa jälkeen (1355) postuumisti kuningatar.
Aihe on kiinnostanut ainakin yhdeksää säveltäjää, jotka ovat laatineet siitä samannimisen oopperan: Bernhard Anselm Weber (1790, Hannover), Niccolò Antonio Zingarelli (1798), Walter Savage Landor (1831), Pietro Antonio Coppola (1842, Lissabon), Thomas Pasatieri (1976, Baltimore), James MacMillan (1996, Edinburgh), Andrea Lorenzo Scartazzini nimellä Wut (”Raivo”, 2006, Erfurt) ja James Rolfe (2009, Toronto). Maalaus: Eugénie Servières, Inés de Castro supplica con i suoi figli il re Alfonso IV, 1822 (Ines de Castro rukoilee armoa lapsilleen kuningas Alfonso IV:n edessä (Versailles’n palatsi).
Ines kuoli vaikutusvaltansa vuoksi edellisen kuninkaan Alfonso IV:n määräyksestä, kun hän oli kuunnellut neuvonantajiaan. Persianin oopperassa Alfonso vangitsee sekä poikansa Don Pedron että Ineksen. Ooppera päättyy ajalle välttämättömään, tällä kertaa juonittelija Gonzalesin Inekselle antaman myrkyn tuottamaan sankarittaren hulluuskohtaukseen ja kuolemaan. Ineksen osa on vaikea ja sen lauluosuus käsittää yli kaksi oktaavia, jiten se oli sopiva espanjalaisen mezzosopraano Maria Malibranin laulettavaksi. Seuraavassa näyte nimiroolin vaatimuksista oopperan alusta Ineksen scenassa ja cavatinassa, joka päättyy tässä cabalettalla tempossa Allegro brillante ja tekstillä ”Rakas hetki rakkauden huumassa, kuinka paljon kyyneleitä vuodatinkaan, kuinka paljon sydämen tykytyksiä koinkaan, kaikki se häipyi ajatuksista”:
Riccin veljekset
Riccin veljekset Luigi (1805–59) ja Federico (1809–77) syntyivät ja opiskelivat Napolissa sekä sävelsivät oopperoita erikseen ja yhteistyönä neljä oopperaa.
Luigi Ricci
Luigi Ricci työskenteli pääosin Odessassa ja Triestessä ennen kuolemistaan mielisairaalassa Prahassa. Hänen erikoisalansa oli komedia, ja La serva e l’ussero (Palvelustyttö ja husaari; Pavia 1835) on lyhyt, onnistunut farssi. Hänen omaan tuotantoonsa kuuluu mm. Le nozze di Figaro (Figaron häät, 1838), joka tosin oli fiasko.
Federico Ricci
Federico Ricci
Federico Ricci saavutti suosiota Walter Scottin romaaniin Midlothianin sydän perustuvalla oopperallaan La prigione di Edimburgo (Edinburghin vankila, 1838), joka käsittelee Italiassa harvinaista aihepiiriä onnistuneesti. Federico toimi Wienin epäonnistumisten jälkeen 16 vuotta opettajana Pietarissa, kunnes hän muutti 1869 Pariisiin säveltääkseen siellä ranskalaisia komedioita, mm. Une folie à Rome (Hullutus Roomassa, 1869).
Yhteistyöooppera
Veljesten neljästä yhteistyössä tehdystä oopperasta kestävimmäksi on osoittautunut Crispino e la comare (Crispino ja keiju; Venetsia 1850; ranskal.rev. 1866, Liège), melodramma fantastico-giocoso Francesco Maria Piaven librettoon. Yhteisteos on ajan menestyksekkäimpiä italialaisia koomisia oopperoita ja viimeisiä buffa-tradition näytteitä; siinä pilkataan lääkärin ammattia. Onneton suutari Crispino on päättämäisillään päivänsä, kun keijukainen muuttaa hänet suosituksi lääkäriksi, huijaritohtoriksi. Kun keiju on näyttänyt pöyhistyneelle ja rikastuneelle Crispinolle helvetin, jonne moiset keinottelijat joutuvat, hän muuntaa miekkosen takaisin suutariksi ja onnelliseksi perheenisäksi.
Federico on säveltänyt oopperan parhaat musiikkiosuudet, vaikkakin useimmat oopperan numerot ovat Luigin käsialaa. Federicon säveltämä romanssi “Bella siccome un angelo” (Kaunis kuin enkeli) sisältää saman tekstin kuin Donizettin Don Pasquale. Luigin säveltämä aviopari Crispinon ja Annettan duetto ja finaali “Vedi, o cara, tal sacchetto?” (Näetkö, oi rakas, tuon pussukan?) ensimmäisen näytöksen päätökseksi sekä kolmannen näytöksen tertsetto “Di Pandolfetto medico” (Pandolfetton lääkäri) ovat napolilaisen ooppera buffan hienoimpia väläyksiä vuosisadan puolivälissä.
Seuraavassa ”Kaunis kuin enkeli” -romanzan alku: ”Kaunis kuin enkeli/sinut näin ja sinua palvoin/ja yhä useammin pamppailun/tämän sydämen tunsin.”
ja avauksen kertaus loppu koristeluineen: ”kaiken tiesin voittavani/Lisettani, Lisettani/sinun ansiostasi!”
Arrigo Boito
Arrigo Boito
Arrigo Boito (1842–1918) oli kirjailija ja Faccion, Verdin sekä Ponchiellin libretisti (Otello, Falstaff) mutta myös oopperasäveltäjä sekä tärkeä vaikuttaja ja musiikkikirjoittaja propagoidessaan soitinmusiikin elvyttämistä Italiassa saksalaisen esikuvan mukaan sekä Wagnerin antamaa mallia oopperasäveltämiselle. Hän piti italialaisten teatteria “bordellin seininä” ja vaati oopperan uudistamista. Oopperasta tulikin hänen omin alueensa.
Mefistofele
Mefistofele (1868, Milano; rev. 1875, Bologna) on lähempänä Goethen Faustusta kuin Berliozin tai Gounod’n oopperaa samasta aiheesta. Se sisältää mm. prologin taivaassa sekä Troijan Helenan kohtauksen Faustuksen toisesta osasta. Musiikillisesti Mefistofele on wagneriaanista ja mielenkiintoista, vaikkakin tosin draamana ooppera on epätasapainoinen. Se oli alkujaan suuri fiasko pituutensa, aarioiden puutteensa ja jatkuvan modulointinsa vuoksi. Se esitettiinkin alkuperäisessä laajuudessaan vain kahdesti, kunnes tuntuva lyhentäminen ja revisointi pelastivat oopperan: pois joutuivat mm. kohtaus keisarin hovissa sekä sinfoninen välisoitto.
Oopperan osat ovat Prologi taivaassa, Pääsiäissunnuntai, Puutarha ja Sapattiyö, Margaretan kuolema, Klassisen sapatin yö [Noitien Valpurin yö] sekä Epilogi Faustin kuolema. Tunnetuimpia numeroita on Faustin (tenori) “Dai campi, dai prati” (Vainioilta ja niityiltä) ja Mefistofelen (basso) Maailman balladi “Ecco il mondo, vuoto e tondo” (Siinäpä maailma, tyhjä ja pyöreä) sekä kolmannessa näytöksessä Margaretan suruinen numero “L’altra notte in fondo al mare” (Eräänä yönä meren pohjaan lapseni heitettiin).
Neljäs näytös tuo pehmentävän kontrastin, kun Helena laulaa maailman kauneudesta ja Faust Helenan ylistystä “Forma ideal purissima” (Mitä puhtain ikuisen Kauneuden ihannemuoto), minkä jälkeen on vuorossa rakkausduetto “Ah! Amore! misterio celeste” (Ah Rakkaus! taivainen ihme). Epilogissa vanhentunut Faust laulaa romanssin “Giunto sul passo estremo” (Saapuneena äärimmäisen iän viimeiseen vaiheeseen), joka johdattaa Faustin lunastukseen.
Nerone
Boiton toinen ooppera, Nerone (Nero), tragedia, jäi keskeneräiseksi. Vasta vuonna 1924 siitä kuultiin Toscaninin ja Tommasinin täydentämän version ensiesitys.
Amilcare Ponchielli
Amilcare Ponchielli
Amilcare Ponchielli (1834–86) oli tärkeimpiä italialaisia oopperasäveltäjiä Verdin ja Puccinin välillä. Hän sai valmiiksi kymmenen oopperaa, joista muutama on hengissä, mm. I lituani (Liettualaiset; 1872-74/75/84; Milano 1874, Pietari 1882) ja Il figluol prodigo (Tuhlaajapoika, 1880 Milano).
La Gioconda
Ponchiellin kestävimmäksi menestykseksi on osoittautunut La Gioconda (Iloinen tyttö/nainen tai Mona Lisa, Milano 1875; rev. Milano 1876–80), jonka Hugon näytelmään Angelo, Padovan tyranni (1835) perustuvan libreton laati Boito. Ooppera seuraa Verdin keskikauden tyyliä ja tapahtuu 1600-luvun Venetsiassa.
Oopperan tunnetuimmat numerot ovat baletti ”Tuntien tanssi” kolmannesta näytöksessä, Enzon (tenori), genovalaisen ruhtinaan, hieno romanssi Cielo e mar! (Taivas ja maa) toisesta näytöksestä hänen odotellessa rakastaan Lauraa (mezzosopraano) sekä Giocondan (sopraano) Scena ed Aria “Nessun v’ha visto?” (Ettekö ole nähneet ketään?) ja “Suicidio!… In questi fieri momenti” (Itsemurha! … Näinä hirveinä hetkinä) neljännestä näytöksestä.
Lopussa Enzoa rakastanut laulajatar Gioconda auttaa tämän ja Lauran yhteen ja tekee itsemurhan, kun häntä lähentelee katulaulaja ja inkvisition urkkija Barnaba (baritoni), joka on pahuudessaan eräänlainen Verdin Jagon esihahmo.
Lähteet ja kirjallisuutta
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.
Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.
Titus Livius 1994. Rooman synty, suom. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki: WSOY.
The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790-1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
The New Oxford History of Music. Romanticism 1830-1890, Volume IX 1990, toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.
Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.
The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.