Bel canto: Vincenzo Bellini
10.11.2006 (Päivitetty 5.2.2021) / Murtomäki, Veijo

Elämä

Vincenzo Bellini (1801–35) syntyi Sisilian Cataniassa ja kuoli Pariisissa. Hän oli ihmelapsi, joka opiskeli stipendin turvin Napolin konservatoriossa (1819–25) ja Mercadanten tavoin myös Zingarellin johdolla (1822–). Bellinin ratkaisevat vaikutteet tulivat Rossinilta, joka oli tuolloin San Carlon vakiosäveltäjä, sekä Mayrin teoksesta Medea in Corinto ja Spontinin oopperasta La vestale.

Bellini sävelsi opiskeluaikoinaan kaksi ensimmäistä oopperaansa: Adelson e Salvini (Napoli, 1824–25/26/28), dramma semiserio Andrea Leone Tottolanlibrettoon, ja San Carlon tilaamana pelastusoopperan Bianca e Fernando/Gernando (Napoli, 1825–26/28), melodramma serio. Felice Romanin librettoon. Oopperoista jälkimmäinen oli niin suuri menestys, että Bellini sai kutsun Milanon La Scalaan (Il pirata).

Lukuun ottamatta oopperoita Zaira (Parma, 1829), tragedia lirica, Felice Romanin librettoon ja Beatrice di Tenda (Venetsia 1833), tragedia lirica niinikään F. Romanin librettoon, loput Bellinin oopperat olivat suuria menestyksiä. Bellini matkusti 1833 Lontooseen ja Pariisiin, jonne hän jäi ja jossa hän sävelsi viimeisen oopperansa I puritani. Käyntiä 1824/25 opiskeluajan lopulla ja voitokasta paluuta 1832 lukuun ottamatta Bellini ei oleskellut tai tehnyt töitä Sisiliassa, joka oli liian kaukana oopperan keskuksista.

Musiikkityyli

Bellini oli aristokraatti oman aikansa oopperasäveltäjien joukossa, varhaisen romantiikan introvertti säveltäjä, romanttisen melodian luoja. Bellinin tyyli on lyyrisen hienostunut, oopperat ovat ilmeeltään elegisiä; musiikki on melodisesti ekspressiivistä ja jaloa, sen kaarrokset ovat elegantteja. Mm. Chopin ihaili Belliniä yli kaiken ja oli tämän ystävä Pariisissa, mistä osoituksena ovat hänen melodisesti oopperamaiset nokturnonsa.

Bellinin melodiikka oli 1800-luvulla suorastaan melodian sisäkäsite, ja se sai nimityksen melodia lunga (pitkä melodia). Chopinin ja Lisztin lisäksi Wagnerkin sai vaikutteita (”päättymätön melodia”) Belliniltä – ja vielä Stravinsky ylisti häntä: ”Bellini loi laulun, joka on yltäkylläinen, ihmeellinen, ainutlaatuinen.”

Bellinin melodiikka on usein metrisesti epäsäännöllistä, melodisesti uutta keksivää, ja kadenssien välttäminen luo sille suuren kaaren. Monologiaarian ohelle Bellinin oopperoissa tuli huumaava aaria ensemblen tai kuoron ja orkesterin tukemana. Bellini osasi kuumentaa affektin kuten myöhemmin Verdi, ja soolonumeroista tuli suuria, näytöksen päättäviä kohtauksia.

Bellini loi ratkaisevasti vähemmän oopperoita kuin hänen aikalaisensa, jotka kirjoittivat yleensä useita kymmeniä oopperoita, mutta korvaukseksi Bellinin aikaansaannokset ovat kestäviä teoksia. Kaikki hänen kymmenen oopperaansa ovat serioita, jotka romanttisine aihevalintoineen muodostavat rinnakkaisilmiön saksalaiselle varhaisromantiikalle. Jo Bellinin varhaisoopperat ovat hienoja teoksia, joskin säveltäjän maailmanmaine perustuu hänen kolmeen kypsään myöhäisoopperaansa.

Merirosvo

Il pirata (Merirosvo; Milano 1827), melodramma Felice Romanin (1788–1865), Bellinin keskeisen yhteistyökumppanin ja 90 libretollaan 1800-luvun tärkeimpiin kuuluvan libretistin, librettoon on ensimmäisiä täysverisiä romanttisia oopperoita. Siinä on myös ensi kertaa Bellinillä traaginen loppu ja vakuuttava traaginen sankaritar. Romanin säkeet inspiroivat Belliniä, joskin hän myös vaati Romanilta muutoksia tekstiin. Joskus Romanin oli laadittava säkeitä Bellinin valmiiseen musiikkiin – mikä oli ehdottomasti erityiskohtelua Romanin puolelta. Oopperan ensiesityksessä lauloi Gualtieron osan kuuluisa Giovanni Battista Rubini (1794–1854), joka tuli olemaan myös Unissakävelijän ja Puritaanien tenoripääosien luoja.

Merirosvo on yllättävän dramaattinen ooppera, josta Verdi sai vaikutteita Otellon avauksen myrskykohtaukseen. Bellini välttää teoksessa Rossinin ylenpalttisia koristeita ja cabalettoja, joskin ooppera loppuu sellaiseen. Tosin sankaritar Imogenen päätöskohtauksessa, scena ed aria finale ”Oh! s’io potessi dissipar le nubi” (Oi jos voisin hajottaa pilvet), kiihkeä loppucabaletta on dramaattisesti perusteltu, sillä Imogenen rakastettu Gualtiero on juuri kuollut ennen loppunumeroa.

Romanttisia oopperoita

La straniera

La straniera (Muukalaisnainen; Milano, 1829), melodramma Felice Romanin librettoon, on Bellinin radikaalein romanttinen ooppera, jossa pelkkä kaunis laulaminen ei riitä, vaan jossa vaaditaan intohimoa, mielikuvitusta ja deklamatorista laulua. Teoksessa melodiat ja aariat ovat pelkistettyjä, lähes vailla tavanomaisia koristeita, resitatiivit edustavat cantabile-tyyliä ja laulunumeroita on vähän verrattuna yhtyekohtauksiin. Pari kuorokohtaustakin on, mm. Metsästäjien kuoro, ja kuoro on muutoinkin paljon esillä tai taustalla.

Tenori Arturolla, joka on 1300-luvun Bretagnessa Ravenstelin kreivi, ei ole ollenkaan aariaa, sillä hän on siihen liiaksi intohimon riivaama. Sen sijaan Alaidella ja Arturon kihlatulla (Isoletta) on numeronsa, ja Alaiden päätöskohtaus “Sono all’ara” (Olen alttarilla), cavatina “Ciel pietoso” (Armelias taivas) sekä cabaletta “Or sei pago” (Nyt olen maksanut) on jo tuttua Belliniä. Musiikissa on aitoa luonnontunnelmaa sekä rikasta harmonista väritystä.

Oopperan nimi tulee Bretagnessa valepukuisena elävästä vallasta syrjäytetystä Alaidesta, oikeasti Ranskan kuningatar Agnesesta. Ooppera ei menestynyt kenties sen epäuskottavan juonen takia, sillä Alaiden päästessä takaisin valtaistuimelle Arturo tulee hulluksi ja surmaa itsensä omissa häissään Isolettan kanssa.

I Capuleti e i Montecchi

I Capuleti e i Montecchi (Capuletit ja Montecchit; Venetsia, 1830), tragedia lirica Felice Romanin librettoon perustuu Romeo ja Julia -aiheeseen. Suuri osa oopperan musiikista on parodiaa, lainattua Bellinin huonosti menestyneistä oopperoista Zaira ja Adelson e Salvini, sillä uusi ooppera oli sävellettävä kiireessä.

Capuleteissa Bellinin lyriikka alkaa kukkia 9/8- ja 12/8-tahtilajeissa. Avausnäytöksen finaalin stretta ”Se ogni speme è a noi rapita” (Jos meiltä on riistetty kaikki toivo), jossa rakastavaiset laulavat hurmioitunutta cantabile-melodiaa unisonossa, muodostui tärkeäksi keksinnöksi tulevaisuutta ajatellen. Giuliettan Recitativo e romanza ensimmäisessä näytöksessä ”Eccomi in lieta vesta” (Kas tässä olen onnellisessa asussa) on sopraanoiden suosima numero.

Koska ooppera perustuu lähes samaan librettoon kuin Nicola Vaccain aiempi samanniminen ooppera (1825), Maria Malibranin Pariisin-esityksestä (1832) lähtien tavaksi tuli korvata Bellinin päätösfinaali Vaccain hieman pidemmällä finaalilla. Nykyään toki käytetään Bellinin finaalia, mutta Ricordin partituurissa on yhä vaihtoehtoisena Vaccain loppu.

Oopperassa on mielenkiintoisena piirteenä se, että Romeon rooli on housurooli mezzosopraanolle. Romeon cavatinaan “Ascolta! Se Romeo t’uccise un figlio” (Kuuntele! jos Romeo surmaisi poikasi) ja cabalettaan “Riedi al campo” (Palaa leiriin) on olemassa Rossinin laatimat koristeet. Kohtauksessa kuoro huutaa sanaa “guerra” (sota) moneen otteeseen.

Unissakävelijä

La Sonnambula (Unissakävelijä; Milano, 1831), melodramma Felice Romanin librettoon, perustuu Eugenio Scriben näytelmään. Oopperan teki kuuluisaksi sen ensiesittäjäpari Giuditta Pasta (Amina) ja Giovanni Rubini (Elvino). Oopperassa on ylen romanttinen aihe, joka on tavallaan Rossinin La gazza ladran muunnos: päähenkilö on tyttö, joka kävelee unissaan ja jota sulho epäilee uskottomaksi yöllisten toilailujen tähden. Romanttista on nimenomaan yöllinen ja unenomainen aihe, se miten kuvata unissakävelijää.

Oopperan tunnetuin numero on Aminan aaria päätöskohtauksessa Scena ed Aria finale: kohtaus alkaa päähenkilöiden ja kuoron scenalla, joka johtaa Aminan cantabileen ”Ah! non credea mirarti”, jota seuraa dialogin ja kuoron jälkeen yhtä kuuluisa cabaletta ”Ah! non giunge uman pensiero”. Seuraavassa aarian ja cabalettan suomennokset (suom. Veijo Murtomäki):

Andante cantabile Ah! en voinut uskoa näkeväni sinun niin nopsaan kuihtuvan, oi kukka, häivyit kuin rakkaus, joka vain päivän kesti.	Ah! non credea mirarti Sì presto estinto, o fiore; Passasti al par d’amore, Che un giorno sol durò.
Voisipa uutta voimaa itkuni sinulle antaa… Mutta herättää uudestaan rakkautta eivät voi kyyneleeni.	Potria novel vigore Il pianto mio recarti… Ma ravvivar l’amore Il pianto mio non può.
Allegro moderato Ah! ei käsitä ihmisajatus iloa jota olen täynnä: tuskin uskon tunteitani, sinä luotat minuun, aarteeni. Ah! syleile minua, ja aina yhdessä, aina yhdistettynä yhteen toivoon, maan päälle, jossa elämme, luomme rakkauden taivaan.	Ah! non giunge uman pensiero Al contento ond’io son piena: A’ miei sensi io credo appena; Tu m’affida, o mio tesor. Ah mi abbraccia, e sempre insieme Sempre uniti in una speme, Della terra in cui viviamo Ci formiamo un ciel d’amor.

Historiallisia draamoja

Norma

Norma (Milano, 1831), tragedia lirica Felice Romanin librettoon, on Bellinin kenties vahvin musiikkidraama, Wagnerin mielestä Bellinin paras ooppera, jonka lajinimessä jo näkyy liittyminen ranskalaisen antiikkis-traagisen oopperan perintöön. Ooppera on Gluckin jalanjäljillä ja vestaalitar-aiheen (Spontini) toisinto, jossa on hieman mukana Medeia-vaikutteita, sillä Norma on synnyttänyt Pollionelle kaksi poikaa. Draama tosin tapahtuu Rooman sijaan druidikylässä, jonka papitar (Norma) rakastuu roomalaispäällikköön (Pollione) ja molemmat kuolevat lopussa. Sitä ennen Pollionen rakkaus on väljähtänyt ja hän on vaihtanut rakastetukseen Adalgisan, toisen papittaren.

Giuditta Pasta (Norma) ja Giulia Grisi (Adalgisa) olivat ensimmäiset naispääosien esittäjät. Norma on ennenäkemättömän dramaattinen ja vahva teos, jossa tarvitaan kolme huippusolistia (nimirooli on Callasin mielestä raskaampi kuin Isolden osa). Oopperan tunnetuin numero on Norman Scena e cavatina ”Casta diva” (Tahraton jumalatar),

johon liittyy cabaletta ”Ah! bello a me ritorna” (Ah, komea [mieheni] palaa luokseni); kuoro on mukana säestävänä elementtinä.

Yhtä tärkeitä numeroita ovat Norman ja Adalgisan duetot sekä kolmen päähenkilön tertsetto avausnäytöksen lopussa.

Bellini kirjoitti Norman orkesteriosuuden aiempaa yksityiskohtaisemmin ja värikkäämmin suurelle soittajistolle, ja orkesterilla on vahvasti läsnä oleva rooli oopperassa. Italialais-patrioottisena elementtinä gallialaisten kuoro laulaa toisessa näytöksessä: “Guerra, guerra! / Le galliche selve / quante han querce producon guerrier” (Sota, sota! / Gallian metsät / tuottavat sotilaita yhtä paljon kuin tammia). Ei ole ihme, jos risorgimenton aikana oopperaa käytettiin patrioottisten päämäärien ajamiseksi ja jos Palermossa kuorokohtaus juhlisti 1848 sisilialaisten toimeenpanemaa bourbonien karkotusta saarelta.

Beatrice di Tenda

Beatrice di Tenda (Venetsia, 1833) on myös tragedia lirica ja viimeinen Bellinin ja Felice Romanin yhteistyöooppera. Binascon renessanssilinnaan 1418 sijoittuva ooppera on väkivaltainen ja traaginen: Milanon herttua Filippo Maria Visconti (baritoni) pitää rakastajattarena vaimonsa hovinaista, Agnesea (mezzosopraano), mutta syyttää väärin perustein Beatricea (sopraano) uskottomuudesta hovimies Orombellon (tenori) kanssa; Orombelloa kidutetaan ja Beatrice teloitetaan. Aihe toistuu melko samanlaisena Donizettin Anna Bolenassa. Romani piti aihetta “kauhistuttavana”, mutta Giuditta Pasta taivutti Bellinin sen säveltämiseen. Yleisö otti sen vastaan kylmästi, ja Bellini riitaantui libretistinsä kanssa.

Oopperassa huomionarvoista on kuoron osuus, joka kommentoi, neuvoo ja lohduttaa repliikeissään päähenkilöitä antiikin tragedioiden tapaan. Kohtaukset ovat aiempaa laajempia ja niitä on lähes kolmen tunnin kaksinäytöksisessä oopperassa vain 12.

Filippon rooli on merkittävä traaginen baritonirooli, jollaisia Verdikin tuli säveltämään; Filippon ja Beatricen suhde tuo mieleen myös Verdin Don Carloksen Filipin ja Elisabettan suhteen, ja Filippon päätöskohtaus yhdistyy Verdin Filipin suureen aariaan. Toisen näytöksen kvintetto “Al tuo fallo ammenda festi” (Hairahduksesi olet korvannut) kuoron kera on eräs kohokohta, joka viittaa Donizettin Lucia di Lammermoorin sekstettoon. Päätösfinaali alkaa traagillisille oopperoille tyypillisellä preghieralla, rukouksella, minkä jälkeen Beatrice Donizettin Anna Bolenan tavoin jättää ylevät, anteeksiantavat jäähyväiset, tosin briljantin, draaman kannalta motivoimattoman cabalettan kera Unissakävelijän tapaan – eli Pasta sai taas haluamansa!

Puritaanit

I puritani (Puritaanit, 1835; Pariisi), melodramma serio, on Bellinin kymmenes ja viimeinen ooppera. Walter Scottin romaani The Old Mortality (1816) muodostaa erään lähtökohdan libretolle, minkä lisäksi taustalta löytyy Victor Hugon draaman Cromwell (1827) aihe-esikuva. Varsinaisena lähteenä on Jacques Arsène Ancelotin ja Joseph-Xavier Bonifacen näytelmä Têtes rondes et cavaliers (Keropäät ja kavaljeerit, 1833), jonka pohjalta libreton laati kreivi Carlo Pepoli.

Puritaanit kertoo Englannin Kaarle I:n murhauttaneen puritaanijohtaja Oliver Cromwellin hallituskaudesta (1649-58), jolloin maata ohjattiin eroon vihatusta katolisesta kirkosta kohden maailmallisen ilonpidon kieltäviä arvoja. Lisäksi luostareita ja kirkkoja turmeltiin ja Kaarlen kannattajia surmattiin.

Bellinin oopperassa libretisti Pepoli on tehnyt puritaaneista patrioottisia taistelijoita, sillä hän oli itse varhainen Italian itsenäisyyden kannattaja, joka vangittiin osallisuudesta vuoden 1831 vallankumoukseen ja eli karkotettuna Pariisissa. Myös Bellinillä oli poliittista menneisyyttä: opiskeluaikanaan Napolissa hän oli mukana 1820 carbonari-liikkeessä. Sikäli Pariisin Théâtre Italienia varten tehty ooppera on ”osallistuvaa” taidetta.

Oopperan toinen juonne on puritaanityttö Elviran rakkaus katolista Arturoa kohtaan. Häiden lykkääntyminen, kun Arturo pelastaa leskikuningatar Henriettan ja saa puritaaneilta kuolemantuomion, vie neidon jopa kahteen hulluuskohtaukseen, kunnes yleinen kavaljeerien armahdus mahdollistaa onnellisen lopun.

Oopperan ensiesityksen nimekkäät solistit Giulia Grisi (Elvira, sopraano), Giovanni Rubini (Arturo, tenori), Antonio Tamburini (Riccardo, baritoni) ja Luigi Lablache (Giorgio, basso) muodostivat ns. “Puritaanit-kvartetin”, jolle osat oli räätälöity. Bellini teki oopperastaan aiottua Napolin-esitystä varten toisen version, jossa pääosan esittäjä olisi ollut mezzosopraano Maria Malibran. Normaalisti käytetty ns. Pariisin versio on lyhempi kuin Napolin-versio, joka sai ensiesityksensä vasta 1985, mutta joskus Pariisin-version esitys sisältää Napolin-version mukaisen tehokkaan näyttävän Elviran loppurondon.

Puritaanit on Bellinin oopperoista loistokkain ja kiinnostavin juonellisesti ja se sisältää kosolti melodisia täysosumia. Säveltäjän mukaan se on ”perustaltaan La sonnambulan tai Paisiellon Ninan tyylissä ripauksella sotilaallista romeutta ja puritaanista ankaruutta.”

Elviran ”Son vergin vezzosa” (Olen soma neitsyt) ensimmäisestä osasta on kuuluisa nopeista fiorituristaan. Unelmaisin numero on hourailevan Elviran toisen osan Scena ed Aria, joka alkaa resitatiivilla “O rendetemi la speme” (Oi antakaa minulle uutta toivoa / tai antakaa minun kuolla.), sisältää unenomaisen suloisen hitaan aarian ”Qui la voce sua soave” ja huipentuu dialogin jälkeen Riccardon ja Giorgon kannattelemalla cabalettalla ”Vien diletto”.

Seuraavassa aarian ja cabalettan suomennokset (suom. Veijo Murtomäki):

Täällä hänen suloinen äänensä minua kutsui… ja sitten häipyi. Täällä hän vannoi olevansa uskollinen, sitten julmuri – pakeni luotani! Ah! ei enää koskaan täällä yhdessä huokausten ilossa. Ah! antakaa minulle uutta toivoa, tai antakaa minun kuolla.	Qui la voce sua soave Mi chiamava e poi sparì. Qui giurava esser fedele, Qui il giurava, E poi crudele, mi fuggì! Ah! mai più qui assorti insieme Nella gioia dei sospir. Ah! rendetemi la speme, O lasciate, lasciatemi morir!
Tule, rakas, kuu on taivaalla! Kaikki vaikenee ympärillä; kunnes aamu sarastaa, tule lepäämään povelleni. Oi! kiiruhda, oi Arturoni, palaa, rakas, Elvirasi tykö: hän itkee ja sinua huokaa, palaa, oi rakas, ensirakkautesi luo.	Vien, diletto, è in ciel la luna! Tutto tace intorno, intorno; Finchè spunti in ciel il giorno, Ah, vien, ti posa sul mio cor! Deh! t’affretta, o Arturo mio, Riedi, o caro, alla tua Elvira; Essa piange e ti sospira, Vien, o caro, all’amore.

Arturon osuudessa tarvitaan jopa korkeaa f-säveltä, ja hänen avausosan Largo-aariansa “A te, o cara” (Luoksesi oi rakas) kasvaa kuoron tukemaksi kvartetoksi. Jo ensimmäisissä harjoituksissa oopperan hittimelodiaksi osoittautui toisen osan miesduettofinaalin päätösjakso ”Suoni la tromba” (Anna trumpetin soida), joka tuli palvelemaan patrioottisia päämääriä. Sen pohjalta sävellettiin Lisztin johdolla kollektiivinen pianoteos Hexameron ja myös Thalberg käytti melodiaa pianofantasiassaan. Ylipäätään Puritaaneissa myös kuoron osuus on keskeinen: solistien taustalla, solistiosuuksien kanssa vuorotellessa sekä itsenäisenä voimana, joka vastaa paljossa oopperan sotaisuudesta.

Dueton suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

Anna trumpetin soida ja pelottomana tulen / tulet taistelemaan kaikin voimin, kaunista on kohdata kuolema huutaen: ”Vapaus!” Urhea isänmaan rakkaus niittää verisiä laakereita, sitten pyyhi pois jalo hiki ja armeliaisuuden kyyneleet. Aamunkoittoon!

Suoni la tromba, e intrepido Io pugnerò da forte; Bello è affrontar la morte Gridando: libertà! Amor di patria impavido Mieta i sanguigni allori, Poi terga i bei sudori E i pianti la pietà. All’alba!

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös