Skandinaavisäveltäjät eivät eläneet 1800-luvulla mitenkään eristyksessä, vaan he kuuluivat osaksi Euroopan yhteistä historiaa. Norjalaisista Ole Bull, Joseph Svendsen ja Edward Grieg viihtyivät hyvin Saksassa ja Ranskassa.
Ole Bull
Ole Bull (1810-80), “Norjan Paganini”, oli 1800-luvun suurimpia viulisteja, Viottin ja Baillot’n oppilaiden kouluttama huippuosaaja, joka konsertoi ahkerasti ympäri Eurooppaa ja jopa Amerikassa sekä pyrki voittamaan Paganinin neliäänisellä polyfonisella soitollaan.
Beriot oli Bullin A-duuri-viulukonsertosta (1834) sitä mieltä, ettei kukaan muu voinut selvittää sen aiemmin tuntemattomia teknisiä vaikeuksia. Bull oli ensimmäisiä kansallisen suuntauksen edustajia eurooppalaisessa musiikissa, ja hän kykeni yhdistämään norjalaiset intonaatiot keskieuroopplaiseen sävel- ja muotokieleen. Bullin laaja soitin- ja laulutuotanto, josta osa on hävinnyt, käsittää viululle ja orkesterille myös teokset Concerto irlandais (Farewell to Ireland, 1837) sekä Concerto romantico (1834-41). Näytteena Bullin viulutyylistä katkelma teoksesta Sæterbesøg (Käynti karjamajalla, 1865):
Thomas Tellefsen
Thomas Tellefsen (1823–74) syntyi Trondheimissa muusiikkoperheeseen ja opiskeli Pariisissa Kalkbrennerin ja myös Chopinin johdolla (1844–47), joten ei ihme, että häntä pidettiin aikansa parhaimpiin kuuluvana Chopin-pianistina ja suuren opettajansa ystävänä hän sai opetettavakseen tämän oppilaita. Tellefsen konsertoi Norjan, Ruotsin ja Ranskan ohella myös Englannissa; hän kuoli Pariisissa.
Soolopiano- ja kamarimusiikin lisäksi Tellefsen sävelsi kaksi pianokonserttoa: g-molli op. 8 (1848) ja f-molli op. 15 (1853). Opusnumeroitujen teosten määrä on 44, minkä lisäksi häneltä on säilynyt pianoharjoituksia ja liturgisia kappaleita.
Pianokonserton nro 1 soolo-osuuden avauksessa voi havaita Chopinin nokturno-tyylin kaikuja:
Johan Svendsen
Johan Svendsen (1840–1911) oli norjalainen kapellimestarisäveltäjä. Hän aloitti uransa sotilasmuusikkona, mutta pääsoittimeksi tuli lopulta viulu. Svendsen opiskeli Leipzigin konservatoriossa (1863–67) Hauptmannin, Davidin, Richterin ja Reinecken johdolla. Pariisissa hän toimi orkesteriviulistina (1868–70), minkä jälkeen hän siirtyi kapellimestariksi Leipzigiin (1870–72).
Pariisin-aikana syntyivät hänen viulukonserttonsa op. 6 (1868-70) sekä yksiosainen sellokonsertto op. 7 (1870). Viulukonsertto on satoa opiskelusta Ferdinand Davidin johdolla: musiikki on enemmän Mendelssohnin ja Schumannin tyylistä, ja norjalainen aines on paljon vähäisempää kuin Griegillä. Konserton avausosa on sinfoninen, melodinen, vain kohtalaisen virtuoosinen ja vailla kadenssia. Seuraavassa näyte avausosan sooloviuluosuuden alusta:
Svendsen ryhtyi 1872 Kristianian Musiikkiyhdistyksen orkesterin johtajaksi, ja maan hallitus takasi hänelle 1874 vuotuisen säveltäjäapurahan. Svendsen vietti paljon aikaa eri puolilla Eurooppaa (Leipzigissa, Roomassa, Lontoossa, Pariisissa) sekä sävelsi laajamuotoisia teoksia. Palattuaan 1880 Kristianiaan musiikkia syntyi vähän, joukossa kuitenkin suunnattoman populaari Romanssi viululle op. 26 (1881). Svendsenin loppuelämä sujui Kööpenhaminan Kuninkaallisen oopperan kapellimestarina (1883-). Tuolloin hän käytännössä lopetti säveltämisen.
Edward Grieg
Edward Grieg
Edward Grieg (1843–1907) ei ollut varsinaisesti sinfonikko, mutta hänen a-molli-pianokonserttonsa op. 16 (1868/1907) on harvinaisen onnistunut yhdistelmä Schumann– ja Liszt-vaikutteita sekä omintakeista norjalaista tanssirytmiikkaa ja soinnutusta: Griegin eräs tavaramerkki teoksen alussa ja muuallakin hänen tuotannossaan, esimerkiksi Solveigin laulussa Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt, on johtosäveleltä kvintille hyppäävä melodiikka (#7–5).
Grieg käyttää halling-rytmiikkaa avausosan Animato-siirtymäteemassa ja finaalin avausteemassa Allegro moderato molto e marcato, kun taas finaalin A-duuri-koodassa Quasi presto (3/4-tahtilajissa) esiintyy springdans-rytmi.
Avausosa on konserttomuodoltaan vapaa: molemmat osapuolet käsittelevät kaikkia teemoja. Suurta avaustuttia ei esiinny, ja orkesterin painavat osuudet sijoittuvat esittelyjakson päätökseen sekä kertausjaksossa kadenssin valmistamiseen. Hidas osa on romanttista melodiikkaa ja nokturno-tyyliä unelmaisimmillaan: sen Chopiniltä omaksuttu Des-duuri on saattanut vaikuttaa monien venäläisten pianosäveltäjien saman sävellajin suosimiseen (mm. Tšaikovskin pianokonserton hidas osa). Finaali on raisu, kansantanssikarakteriin perustuva sonaattirondo.
Kaikkinensa Griegin pianokonsertto on ilmaisultaan tuore ja raikas sävellys. Liszt ja Tšaikovski pitivät tästä teoksesta, joka on konsertoista kuihtumattomimpia. Tauno Hannikainen on sovittanut Griegin sellosonaatin piano-osuuden orkesterille, joten Griegillä on myös ”sellokonsertto”.
Johan Halvorsen
Johan Halvorsenin muistomerkki
Johan Halvorsen (1864–1935) oli kapellimestari ja säveltäjä sekä Norjan suurimpia virtuoosiviulisteja. Hän toimi Helsingissä opettajana osin samanaikaisesti Busonin kanssa (1889–93). Halvorsenin musiikki sai vaikutteita hänen maanmiestensä musiikin lisäksi ranskalaisesta romantiikasta.
Halvorsenin viulukonsertto (1909) on harmittavasti kadonnut, mutta häneltä löytyy viululle ja orkesterille muita, osin sovitettuja teoksia: mm. 6 danses norvégiennes (1896; orkestroitu 1910/30-31). Seuraavassa alku viulu–piano-teoksesta teoksesta ”Norjalainen laulu” op. 7 (1896), joka löytyy myös orkesteroituna opusnumerolla 30 (1903):
Christian Sinding
Christian Sinding (1856–1941) opiskeli Leipzigissä ja vietti Saksassa, musiikillisessa kotimaassaan 40 vuotta elämästään. Hän oli viulisti, jonka tuotantoon kuuluu peräti kolme viulukonserttoa: A, op. 45 (1898), D, op. 60 (1901) sekä a, op. 119 (1917). Lisäksi häneltä on viululle ja orkesterille olemassa suosikkiteokset Legende op. 46 (1900) ja Romanze D, op. 100 (1910). Seuraavassa viulukonserton nro 1 tosiaankin energinen, Brahms-henkinen alku (sama elinvoimaisuus jatkuu andante -osaan attacca liittyvässä Allegro giocoso -finaalissa):
Musiikillisesti hienoimpana pidetään kuitenkin hänen romanttisen täyteläistä Des-duuri-pianokonserttoaan op. 6 (1889) ja etenkin sen hidasta Andante-osaa. Nopeissa ääriosissa Sinding antaa tilaa runsaasti pianon fermaateille ja kadensseille, joissa Tsaikovskin b-molli-pianokonserton vaikutus on tuntuvilla; tässä avausosan alusta näyte:
Eywind Alnæs
Eywind Alnæs (1872–1932) toimi säveltäjänä, pianistina, urkurina ja kuoronjohtajana opiskeltuaan Oslon konservatoriossa (1888–92) ja jatkettuaan opintojaan Leipzigissa Reinecken johdolla (1892–96), kunnes hänen ensimmäinen sinfoniansa sai kantaesityksen (1896) Berliinissä. Sävellystuotantoa käsittää kaksi sinfoniaa, pianokonserton, piano- ja urkukappaleita, soolo- ja kuorolauluja.
Pianokonsertto op. 27 (1913) on ensimmäisen sinfonian tavoin tyyliltään myöhäisromanttinen, ja orkesterissa on yllättävän suuri vaskikuoro. Toinen osa on surumarssin tapainen, kun taas finaali on wieniläisvalssi.
