Siirry sisältöön

Yksinlaulun kulta-aika
7.6.2005 (Päivitetty 22.6.2020) / Oramo, Ilkka

Säveltäjiä ja runoilijoita

Yksinlaulun alueella murtauduttiin vuosisadan vaihteessa ulos edellisen kauden biedermeier-kulttuurista. Yksinlaulun taiteellisen tason kohoaminen ei kuitenkaan merkinnyt yksinkertaisen ja vaatimattoman laululyriikan häviämistä. Laululyriikka pikemminkin jakaantui kahteen esteettisesti ja funktionaalisesti vastakkaiseen tyyppiin: taidelauluun ja kansanomaiseen taidelauluun.

Kultakauden yksinlaulujen säveltäjistä tärkeimmät ovat Jean Sibelius (1865–1957), Oskar Merikanto (1868–1924), Armas Järnefelt (1869–1958), Erkki Melartin (1975–1937), Selim Palmgren (1878–1951), Toivo Kuula (1883–1918) ja Leevi Madetoja (1887–1947). Heino Kasken (1885–1957) lauluista vain muutama ajoittuu kultakaudelle, Yrjö Kilpisen (1892–1959) poikkeuksellisen laajasta yksinlaulutuotannosta sentään liki kolmekymmentä. Kun Merikantoa kutsuttiin ”Suomen kotien säveltäjäksi”, niin Sibeliuksen, Järnefeltin, Melartinin, Palmgrenin, Kuulan, Madetojan ja Kilpisen laulut ovat konserttisalien ja taiteilijoiden taidetta.

Yksinlaulun 1900-luvun alussa kokeman nousukauden taustana on suomenkielisen runouden nousukausi. Vanhemmista runoilijoista Paavo Cajander (1846–1913), J.H. Erkko (1849–1906) ja Kaarlo Kramsu (1855–95) kuuluvat eniten sävellettyihin, kansallisen uusromantiikan ajan runoilijoista säveltäjiä innoittivat ennen muita Larin-Kyösti (Kyösti Larsson, 1873–1948), Eino Leino (1878–1926), L. Onerva (1882–1972) V.A. Koskenniemi (1885–1962) ja Lauri Pohjanpää (1889–1962). Ilman säveltäjää jäi, yllättävää kyllä, Juhani Siljo (1888–1918), jonka runoja löytyy vain kahdesta Madetojan duetosta.

Suomen ruotsinkielisistä lyyrikoista ylivoimaisesti tärkein oli edelleen J. L. Runeberg (1804–77) ja hänen seuraajistaan K. A. Tavaststjerna (1860–98). Myös ruotsinmaalainen (Josephson, Rydberg, Fröding), saksalainen (Goethe, Lenau, Dehmel) ja unkarilainen (Petöfi) runous saivat jalansijaa suomalaisessa laululuriikassa.

Kun Sibelius sävelsi etupäässä ruotsinkielistä lyriikkaa ja jonkin verran saksalaista ja suomalaista, Merikannon lauluista valtaosa on suomenkielisiä. Samoja kieliä harrastivat myös Järnefelt ja Palmgren, eri painotuksin, Palmgren lisäksi tanskaa. Melartinin noin kolmessasadassa yksinlaulussa on myös ranskaa ja italiaa. Kuula ja Madetoja valitsivat tekstinsä melkein poikkeuksetta suomeksi kirjoittaneiden uusromantikkojen tuotannosta.

Jean Sibelius

Jean Sibelius sävelsi käytännöllisesti katsoen koko tuotantonsa lauluäänelle ja pianolle, hieman toistasataa laulua, vuoteen 1918 mennessä; vain muutama ilman opusnumeroa jäänyt laulu on myöhemmältä ajalta. Opuksia on 14 ja niissä 2–8 laulua. Lauluja ilman opusnumeroa on hieman toistakymmentä ja muutamia sisältyy näyttämöteoksiin. Valtaosa lauluista on ruotsinkielisiin teksteihin, kahdeksan saksankielisiin, kuusi suomenkielisiin ja yksi englanninkieliseen.

1890-luvun alussa Sibeliuksen ajatukset viipyivät ehtimiseen kalevalaisen runonlaulun myyttisessä maailmassa, mutta varhaiset Runeberg-laulut osoittavat, että hän osasi samaan aikaan eläytyä myös tyystin erilaiseen runomaailmaan: oli Kalevalan Sibelius ja Runebergin Sibelius. Kalevalan Sibelius otti mieskuorolaulujen op. 18 jälkeen etäisyyttä kieleen ja painui pinnan alle orkesterimusiikissa, yksinlaulua hallitsi Runebergin Sibelius. Runebergin ohella Sibeliuksen mieluisimmat runoilijat olivat vuosisadan lopun ruotsinkielisistä lyyrikoistamme suurin, Karl August Tavaststjerna, sekä ruotsalaiset Viktor Rydberg (1828–95) ja Ernst Josephson (1851–1906).

Kirjallisuutta
Djupsjöbacka, Gustav 2010. Sibelius and His Poets. Sibelius in the Old and New World. Toim. Timothy L. Jackson, Veijo Murtomäki, Colin Davis, Timo Virtanen. Frankfurt am Main: Peter Lang, 15–26.
Ranta. Sulho 1942. Sibelius ja Runeberg. Musiikin valtateillä. Porvoo: WSOY, 31–33.

Lauluissa on runon tyypin mukaan useita eri lajeja: romanssi, arioso, balladi, oodi, elegia, legenda, rapsodia, resitatiivi ja lied. Jotkut ovat kansanlaulun tapaan yksinkertaisia, toiset dramaattisia ja muistuttavat oopperan kohtausta. Lauluäänen ja pianon suhde vaihtelee säestyksestä vuoropuheluun, kiinteästä yhteydestä tilanteisiin, jossa kumpikin vaeltaa omia teitään, ikään kuin katsoen tekstiä kahdesta eri näkökulmasta.

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi Sibeliuksen yksinlauluopukset. Opusten nimet noudattavat teosluetteloa Sibelius Werkverzeichnis (Dahlström 2003).

Viisi joululaulua op. 1

Fünf Weihnachtslieder mit Klavier op. 1 (1897–1913) on kokoelma eri aikoina joululehtiin ja Ainolan joulunviettoon syntyneitä joululauluja, joista neljä on Topeliuksen ruotsinkielisiin runoihin (Nu står jul vid snöig port, Nu så kommer julen, Det mörknar ute ja Julvisa) ja yksi, On hanget, korkeat nietokset, Wilkku Joukahaisen tekstiin. Erityinen asema on laululla Julvisa (Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt; En etsi valtaa, loistoa), joka otettiin vuoden 1986 virsikirjaan, tosin uutena suomennoksena. Miksi nämä laulut saivat Sibeliuksen laatimissa vuosien 1914 ja 1915 teosluetteloissa opusnumeron 1, on sekava historia, joka liittyy hänen taipumukseensa järjestellä joidenkin vähäpätöisinä pitämiensä teosten syntyaikoja.

Seitsemän Runeberg-laulua op. 13

Neljä Sibeliuksen jouluksi 1892 ilmestyneen esikoiskokoelman Sieben Lieder von J.L. Runeberg mit Klavier op. 13 (1890–92) seitsemästä laulusta sisältyy Runebergin lyyristen runojen kahteen Idyll och epigram -osastoon. Näiden runojen esikuvana on ollut Vuk Karadzicsin serbialaisten kansanrunojen kokoelma, joka Paul Otto von Goetzen saksannoksena (Serbische Volkslieder) oli julkaistu Pietarissa 1827. Runeberg käänsi niitä ruotsiksi ja omaksui niiden niukasta, koruttoman objektiivisesta tyylistä tavan kuvata ikään kuin ulkopuolelta nuorten ihmisten, poikien ja tyttöjen, tunnelämän vivahteita: iloja ja suruja, onnen hetkiä ja pettymyksiä, toiveita ja epätoivoa. Runojen tyylilaji on säilynyt hyvin Sibeliuksen lauluissa, joissa vain hetkittäin häivähtää jokin tunteikkaampi korostus. Kokoelmaan sisältyy dramaattinen balladi Under strandes granar (Idyll och epigram I: 24,1892), lyyrinen unikuva Kyssens hopp (Idyll och epigram II:8, 1892), rakkauden ihmeen odotusta kuvaava Hjärtats morgon (Lyriska dikter III: 2, 1890), Horatiuksen kevätoodia heijasteleva dialogimuotoinen Våren flyktar hastigt (Idyll och epigram I:12, 1891), pettymykseen päättyvä onnenunelma Drömmen (Idyll och epigram II:11, 1891) ja Runebergin esikoiskokoelman komeimpaan Horatius-oodiin sävelletty rakkausruno Till Frigga (Lyriska dikter I:24, 1892) sekä kokoelman lauluista eniten saksalaista liediä muistuttava Jägargossen (Lyriska dikter II:5, 1891).

Seitsemän laulua op. 17

Seuraavan lauluopuksen Sieben Lieder mit Klavier op. 17 (1891–1904) laulut ovat syntyneet pitemmän ajan kuluessa. Kokoelma on myös edellistä vähemmän yhtenäinen, sillä tekstit ovat viiden eri runoilijan käsialaa. Doorisessa kirkkosävellajissa etenevä Se’n har jag ej frågat mera (Runeberg, Ett litet öde, 1892) on pelkistetty, juhlallinen, suorastaan harras laulu petetystä rakkaudesta. Kolme seuraavaa, Tavaststjernan runoihin sävellettyä laulua, Sov in! (1892/94), Fågellek (1891) ja Vilse (1898/1902), edustavat pohjoismaista tyyppiä. En slända (Levertin, 1904) lepattaa vapaana ja arvaamattomana kuin korento, jota se kuvaa. Illalle (Forsman [Koskimies], 1898), Sibeliuksen ensimmäinen suomenkielinen yksinlaulu, on hieno esimerkki tavasta muunnellen kierrättää yhtä ainoaa säettä. Lastu lainehilla (Calamnius [Kianto], 1902) on kansanlaulunomainen sävelmä, joka on upotettu yksinkertaiseen säestykseen kuin jalokivi kehyksiinsä.

Kaksi laulua op. 35

Zwei Lieder mit Klavier op. 35 (1908) sisältää kaksi hyvin erilaista laulua. Jubal (Josephson) on Sibeliuksen suurisuuntaisimpia lauluja, jossa kaksi tyylilajia, resitatiivi ja arioso, parlando rubato ja tempo giusto, vuorottelevat. Laulussa on aineksia, jotka viittaavat muutamaa vuotta myöhempään Luonnottareen. Teodora (Gripenberg) on yhtä poikkeuksellinen ja sopii sen tähden hyvin samaan opukseen. Euterpe-ryhmään kuuluneen runoilijan Bertel Gripenbergin (1878–1947) Teodora-runon aiheena on bysantin keisarinna, josta Sibelius piirtää kuvan puhelaulunomaisen resitatiivin ja arabeskejaan piirtelevän säestyksen keinoin.

Kuusi laulua op. 36

Sechs Lieder mit Klavier op. 36 (1899–1900) on yhtenäinen kokonaisuus, jonka hallitseva teema on yksinäisyys ja vieraantumien. Svarta rosor (1899) on vihlova laulu Ernst Josephsonin symbolistiseen runoon sydäntä raastavista ruusun okaista, Men min fågel märks dock icke (1899) yhdeksäs runo Runebergin orpotytön elämästä kertovassa Ett litet öde -sikermässä ja Säv, säv, susa (Fröding, 1900) balladi rakastuneesta nuoresta tytöstä, joka hukuttautuu järveen ympäristönsä ilkeämielisen sosiaalisen paineen murtamana. Kokoelman toinen Fröding-laulu Bollspelet vid Trianon (1899) on Ranskan vallankumousta enteilevä ajankuva, jossa aateliston puistoleikkejä häiritsee puun takaa kurkistavan Jourdan Coupe-têten karkea naama. Kahta viimeistä laulua J.J. Wecksellin runoihin yhdistää kielikuva ”maaliskuun lumi”. Marssnön-laulussa lumihiutaleet leijailevat ”pyörteinä yli maan”, ja Demanten på marssnön saa ilmeensä pianon timanttina kimaltavasta triolikuviosta. Molemmat runot puhuvat kuitenkin kuoleman varjosta. Jälkimmäisen runon Tristan-tematiikka soi Sibeliuksella romanssityyliin kuulaassa B-duurissa.

Viisi laulua op. 37

Runebergin idylliepigrammien toiseen kokoelmaan kuuluu runo “Den första kyssen”, jonka ensimmäinen version (JS 57, 1891/92) Sibelius jätti keskeneräiseksi; sen on täydentänyt Gustav Djupsjöbacka. Tästä täysin poikkeavan toinen versio on ensimmäisenä lauluna kokoelmassa Fünf Lieder mit Klavier op. 37 (1898–1902). Lasse liten (Topelius, 1902) on koruton, hiukan kehtolauluun vivahtava sävelmä ja Soluppgång (Hedberg, 1902) klassinen aubade, jossa ritari kuuntelee kaukaisia taistelun ääniä, nostaa torven huulilleen, puhaltaa sävelmän hiljaiseen aamuun. Kokoelman kaksi viimeistä laulua, Var det en dröm (Wecksell, 1902) ja Flickan kom ifrån sin älsklings möte (Runeberg, Idyll och epigram I:1), kertovat petetystä rakkaudesta. Suruinen ja unelmoiva Var det en dröm kehrää kiinteää legatolinjaa H-duurissa lepattavaa polyrytmistä säestystaustaa vasten. Dramaattiseen balladityyliin kirjoitetun Flickan kom ifrån sin älsklings möte -laulun melodinen tyyli ja soinnutus kuulostavat siltä kuin Sibelius olisi muistellut Tšaikovskin oopperaa Jevgeni Onegin.

Kirjallisuutta
Suurpää, Lauri 2003. Loss of Love in Two Sibelius Songs. Sibelius Forum II. Proceedings from the Third International Jean Sibelius Conference. Ed. Matti Huttunen, Kari Kilpeläinen and Veijo Murtomäki. Helsinki: Sibelius Academy. Department of Composition and Music Theory, 278–286.

Viisi laulua op. 38

Luonto ihmisen tunteiden projektiona on yhdistävä tekijä kokoelmassa Fünf Lieder mit Klavier op. 38 (1903–1904). Höstkväll (Rydberg) ja På verandan vid havet (Rydberg) ovat pohjoisen luonnon ja mielenmaiseman kuvauksia. I natten (Rydberg) tavoittelee antiikin maailman tunnelmaa, Harpolekaren och hans son (Rydberg) kuvaa pienen poikansa kanssa vaeltavan leikarin päivää, Jag ville jag vore i Indialand (Fröding) huokuu eksotiikkaa ja kaukokaipuuta.

Kirjallisuutta
Tiilikainen, Jukka 1998. Uusi laitos Sibeliuksen laulusta Höstkväll, Musiikki 28:3, 284–307.

Kuusi laulua op. 50

Sibelius sävelsi kokoelman Sechs Lieder mit Klavier op. 50 (1906) laulut todennäköisesti kustantajansa Robert Lienaun kehotuksesta saadakseen nimeä myös laulusäveltäjänä saksalaisessa maailmassa, ja niissä hän läheneekin romanttisen saksalaisen liedin henkeä enemmän kuin missään aikaisemmissa lauluissaan. Sointupylväitten tukeman resitatiivin tilalle on tullut kudostyyppi, jossa lauluääni ja säestys vaeltavat kumpikin omaa reittiään välillä kohdaten ja taas erkaantuen. Kokoelman helmiä ovat suruinen Im Feld ein Mädchen singt (Susman) ja mietteliäs Die Stille Stadt (Dehmel). Rosenlied (Ritter) on herkkä kauneuden ja Lenzgesang (Fitger) riemuntäyteinen kevään ylistys, Sehnsucht (Weiss) ja Aus banger Brust (Dehmel) eroottisesti latautuneita.

Kirjallisuutta
Djupsjöbacka, Gustav 1988. In the spirit of German lied – Jean Sibelius: op. 50. Finnish Music Quarterly 4:4, 34–37.

Kahdeksan laulua op. 57

Acht Lieder mit Klavier op. 57 (Josephson, 1909) on Sibeliuksen laululyriikan modernein opus, jossa runojen symbolismi on saanut ekspressionismiin vivahtavan musiikillisen ilmaisun. Tämän lähemmäksi vuoden 1910 tienoon modernistisia virtauksia Sibelius ei laulutuotannossaan edennyt. Älven och snigeln -laulun säestyksen edestakaiset asteikkokulut ovat jylhä tausta levottomasti harhailevalle melodialle, En blomma stod vid vägen on symbolistinen laulu kukan julmasta kohtalosta ja Maj Schumann-tuoksuinen kevätnäky. Jag är ett träd piirtää muutamin vedoin puun alastoman muotokuvan ennen kuin lauluääni alkaa tulkita sen myrskyn runtelemia ajatuksia. Hertig Magnus on keveällä kädellä luonnosteltu balladi vedenneidon houkutuksista ja Vänskapens blomma juhlallinen, seremoniallinen ja hiukan humoristinenkin ystävyyden ylistys. Samaan aihepiiriin kuin Hertig Magnus ja Under strandes granar op. 13:1 kuuluu opuksen viimeinen laulu Näcken. Runoon liittyy Josephsonin kuuluisin maalaus Strömkarlen (1884). Toisen Näcken-nimisen laulun (JS 138, 1888) Sibelius sävelsi Gunnar Wennergrenin kuvaelmaan ”Runa om Necken” lausujalle, sopraanolle, viululle, sellolle ja pianolle.

Kirjallisuutta
Ron Weidberg: Sibelius’s Josephson Songs, Op. 57 – The Composer’s Voice

Kahdeksan laulua op. 61

Acht Lieder mit Klavier op. 61 (1910) jatkaa edellisen lauluopuksen kokeellisella linjalla, mutta Josephson-laulujen ekspressionismin tilalla on nyt pikemminkin häivähdys impressionismia. Kokoelman helmi on sen ensimmäinen laulu, pateettinen Långsamt som kvällskyn (Tavaststjerna), jossa on Rahmaninovia ja Debussytä. Vattenplask (Rydberg) on impressionistista vesimusiikkia, När jag drömmer (Tavaststjerna) vaisuhko unelma, mutta kepeän ilkamoiva Romeo (Tavaststjerna) taidokas sonetti, joka rakentuu Illalle-laulun op. 17:6 tapaan yhdelle ainoalle muuntelevalle melodiasäkeelle. Trubaduuriprinssin orjuudesta kertova dramaattinen Romans (Tavaststjerna) saa fryygisväritteisestä melodiastaan espanjalaista sävyä. ”Pateettinen ja suurisuuntainen” (Sibelius) Fåfäng önskan edustaa aivan erilaista Runeberg-tyyliä kuin op. 13. Laulumelodia ilmaisee runon kipeän vieraantumisen tunteen, jonka syvyyttä pianon aaltoilevat murtosointukuviot luotaavat. Dolce far niente (Tavaststjerna) ja Vårtagen (Gripenberg) vaikuttavat edellisen rinnalla vaisuilta.

Kirjallisuutta
Tiilikainen, Jukka 1998. Palapelistä teokseksi – Sibeliuksen laulun Dolce far niente synnystä musiikillisten lähteiden perusteella. Musiikki 28:3, 308–344.

Kuusi laulua op. 72

Sechs Lieder mit Klavier op. 72 (1914–1915, 6 [1904–1907]). Kaksi ensimmäistä laulua Vi ses igen (Rydberg) ja Orions bälte (Topelius) katosivat ensimmäisen maailmansodan aikana. Kyssen (Rydberg) muistuttaa Sibeliuksen melodramaattista varhaistyyliä resitatiiveineen ja tremolosäestyksineen. Kaiutar pohjautuu Larin-Kyöstin runoilemaan kalevalaiseen syntymyyttiin:  sulhoaan kaipaava neito muuttuu kaiuttareksi, joka ”kuje mielessänsä” eksyttää erämiehen niin kuin petollinen sulho on hänet suurilla sanoillaan eksyttänyt. Schubert-tyylinen Der Wanderer und der Bach (M. Greif) tavoittelee saksalaista vaeltajaromantiikkaa. Opuksen muita lauluja paljon varhaisempi Hundra vägar (Runeberg, Ett litet öde 6) hakeutuu likelle Sibeliuksen aikaisempaa Runeberg-tyyliä.

Kuusi laulua op. 86

Sechs Lieder mit Klavier op. 86 (1916–17) aloittaa Sibeliuksen laulutuotannossa uuden vaiheen, joka jättää taaakseen sekä ekspressionismin että impressionismin ja pyrkii klassisuuden viattomaan tilaan. Kansanlaulunomainen Vårförnimmelser (Tavaststjerna) kuvaa kevään tuloa ilman subjektiivista tunnekuohua ja Längtan heter min arvdel (Karlfeldt) tyynesti kaipuuta lapsuuden maisemaan. Och finns det en tanke (Tavaststjerna) kyselee mitä mielessä on kun viimeinen hetki koittaa. Kaksi Snoilsky-laulua, Dold förening ja Sångarlön, ovat niukoin keinoin piirrettyjä miniatyyrejä. Hiukan verevämpi on I systrar, I bröder, I älskande par! (Lybeck), kyläkulttuurin maailmaan sijoittuva balladi nuorista rakastavaisista.

Kuusi laulua op. 88

Sechs Lieder mit Klavier op. 88 (1917) – ainoa Sibeliuksen lauluopuksista, jonka hän itse nimesi laulusarjaksi – sisältää kuusi kukka-aiheista laulua, kolme Franzénin ja kolme Runebergin runoihin. Franzén-laulut Blåsippan, De bägge rosorna ja Vitsippan ovat keveitä, melkeinpä hempeitä pohjoismaisen ja slaavilaisen romanssin tyyliin sävellettyjä lauluja, Runeberg-laulut Sippan, Törnet ja Blommans öde sen sijaan voimakkaammin värein luonnehdittuja.

Kuusi Runeberg-laulua op. 90

Sibelius aloitti laulutuotantonsa Runeberg-lauluilla op. 13, ja Runeberg-lauluilla hän sen myös päätti. Sechs Lieder von J.L. Runeberg mit Klavier op. 90 (1917/18) sisältää runoja kokoelmista Lyriska dikter ja Idyll och epigram. Norden (Idyll och epigram II:27) on komea laulu Pohjolan luonnosta ja sen taiasta, Hennes budskap (Idyll och epigram II:30) nuoruudenrakkauden muistosta, Morgonen (Lyriska dikter II: 6) luonnon ja sydämen aamusta, Fågelfängaren (Lyriska dikter II:16) Pohjolan Papagenosta, Sommarnatten (Lyriska dikter I: 13) ongella istuvasta pojasta, joka ajattelee tyttöään, ja Vem styrde hit din väg? (Lyriska dikter II:26) kohtalonomaisesta rakkaudesta. Varhaisten Runeberg-laulujensa raikkautta Sibelius ei näissä enää tavoittanut.

Laulut ilman opusnumeroa

Lauluista ilman opusnumeroa, joita on kymmenkunta (lukuun ottamatta kadonneita, katkelmia ja tekstittömiä), maininnan ansaitsevat ainakin komea Hymn to Thaïs, the Unforgettable JS 97 (Borgström, 1909), Sibeliuksen ainoa englanninkielinen laulu, ja kansanlaulunomainen Souda, souda, sinisorsa JS 180 (Forsman [Koskimies], 1899).

Kirjallisuutta

Dahlström, Fabian 2003. Sibelius Werkverzeichnis. Wiesbaden: Breitkopf & Härtel.
Kallberg, Jeffrey 2004. Finnish modern: love, sex and style in Sibelius’s songs. The Cambridge Companion to Sibelius. Ed. Daniel M. Grimley. Cambridge: Cambridge University Press, 117–136.
Keane, Robert John 1993. The Complete Solo-Songs of Jean Sibelius. Diss. University of London.
Nummi, Seppo 1982 [1968]. Sibeliuksen Runeberg-laulut ja skandinaavisen liedin synty. Laulujen keskeltä. Toim. Lassi Nummi ja Petri Nummi. Helsinki: Otava, 129–136.
Pulkkis, Anna 2014. Alternatives to Monotonality in Jean Sibelius’s Solo Songs. Helsinki: Sibelius-Akatemia (Studia Musica 62).
Sirén, Valerie 1996. The Songs. The Sibelius Companion. Ed. Glenda Dawn Goss. Westport, Connecticut–London: Greenwood Press, 171–200.
Tawaststjerna, Erik 1989. Sibelius 1–4. 3.p. Helsinki: Otava.
Tiilikainen, Jukka s.a. Laulut.

Oskar Merikanto

Oskar Merikannon noin 160 laulua käsittävästä yksinlaulutuotannosta suurin osa on kultakauden ajalta. Merikannon mielirunoilijoita 1890-luvulla oli J.H. Erkko, jonka välitön, kansanlaulunomainen runous sopi hyvin yhteen hänen keveän, mutkattoman sävelkielensä kanssa. Tunnetuimpia Merikannon Erkko-lauluista ovat Kevätlinnuille etelässä op. 11:1 (1891), Muistellessa op. 11:2 (1891), Kullan murunen op. 20:1 (1891), Miksi laulan op. 20:2 (1891) ja Merellä op. 47:4 (1902). Samanhenkistä runoutta Merikanto löysi myöhemmin Larin-Kyöstin tuotannosta, sillä myös hän oli kansanomaisen tyylin taitaja, ”kylän laulajaksi” kutsuttu. Larin-Kyöstin teksteihin sävelletyt Itkevä huilu op. 52:4 (1905), Ma elän op. 71:2 (1908?), Talvikukkia op. 71:2 (1908?) ja Suvi-ilta op. 91:1 (1916) kuuluvat Erkko-laulujen tavoin Merikannon kansanomaisimpaan tuotantoon.

Myöhemmin kun Merikanto alkaa säveltää L. Onervan ja Eino Leinon runoja hänen sävelkieleensä ilmaantuu myös vakavampia sävyjä. L. Onervan tuotannossa ei tapaa Erkolle ja Larin-Kyöstille tunnusomaisia luonnonläheisiä ja maaseutuympäristöön sijoittuvia aiheita; niiden sijaan on tullut ihmisen sisimpään katsovaa, symbolismin sävyttämää mieterunoutta, jota Merikanto tulkitsee mm. lauluissa Taas soivat ne suuret surut op. 52:1 (1905), Hyvää yötä op. 75:1 (1911), Tule kanssani op. 75:3 (1911) ja Hyvästi op. 87:3 (1915).

Merikannon Leino-lauluista varhaisimpiin kuuluvat suvinen kuva Mä lykkään purteni laineillen op. 32:1 (1898) ja serenadi naiselle Hän kulkevi kuin yli kukkien op. 32:3 (1911), joka herkisti myös Kuulan ja Madetojan mielikuvituksen. Vuonna 1904 Merikanto kirjoitti kaksi laulua (Tuonen tytön laulu ja Tuuti lulla mun kuopustain op. 48:1–2) Leinon uusromanttiseen näytelmärunoon Tuonelan joutsen (1896), jossa suomalainen karelianismi kohtaa eurooppalaisen symbolismin niin kuin se tekee Sibeliuksen samanaikaisissa Lemminkäis-legendoissa. Tunnetumpia Leino-lauluja ovat kuitenkin harras Oi muistatko vielä sen virren op. 52:3 (1906), Huolissaan huokaileva (1907) ja Suvi-illan vieno tuuli op. 87:2 (1915). Viimeksi mainitun runon tunnetumpi sävelitys on Madetojan myöhäistuotantoon kuuluva mieskuorolaulu op. 81 nro 3 (1945).

Laulusäveltäjänä Merikanto oli aikanaan paljon suositumpi kuin etupäässä ruotsinkielisiä runoja tulkinnut vaikeaselkoinen Sibelius. Monet hänen lauluistaan, esimerkiksi kansanomainen Pai, pai, paitaressu op. 2:1 (Mustakallio, 1889) ja venetsialainen gondolilaulu Annina op. 51:2 (Fallström, 1901?), saavuttivat aikanaan aseman, jollaiseen nykyään yltää vain kaikkein suosituin iskelmä. Vaikutusvaltaisen kriitikon Karl Flodinin (1900) mukaan Merikannon suosio perustui siihen, että hänellä oli ”kyky helposti ja kätevästi tavoittaa yleisön keskivertomaku, nimittäin sen yleisönosan, jota nyt eivät tarkkaan ottaen muodosta musiikki-ihmiset”. Merikannon lauluja on helppo ymmärtää, koska ne ovat ”melodisia”, mutta ne ovat myös ”hiukan sentimentaalisia, hiukan banaaleja, viehkeitä kuin raikas maalaistyttö ja piirteiltään arkipäiväisiä, mutta luonnollisia, naiiveja ja ilmeisen kotikutoista tyyppiä”. Flodinin mielestä Merikanto uskaltaa olla triviaali. ”Triviaali ei nyt ehkä ole oikea ilmaus”, hän kiirehtii korjaamaan, ”joka tapauksessa se on liian voimakas; mutta hänen melodiansa sivuavat usein triviaalin aluetta, tekevät sille puolelle pienen kävelyretken palatakseen aina välillä musiikillisen hyveen kaidalle polulle.”

Armas Järnefelt

Armas Järnefeltin 74 yksinlaulua lauluäänelle ja pianolle, suurin yksittäinen teosryhmä hänen tuotannossaan, ovat muutamaa 1920- ja -30-luvulla syntynyttä lukuun ottamatta vuosilta 1892–1910 — sillä varauksella, että vajaan parinkymmenen laulun sävellysajankohta on tuntematon.

Suomenkielisiä lauluja on 28, ruotsinkielisiä 27 ja saksankielisiä 19. Mielirunoilijaa Järnefeltillä ei ollut, sillä hän kirjoitti lauluja 35:n eri runoilijan teksteihin. Vain Heinrich Heine, Bertel Gripenberg ja Silvio Valle della Casanova erottuvat joukosta. Heinen runoja, jotka tosin jäivät julkaisematta, Järnefelt sävelsi kymmenen, Gripenbergin kuusi ja Casanovan neljä kappaletta. Kolmen laulun tekstirunoilijoita olivat Kallio (Samuel Gustaf Bergh), Ernst V. Knape, Jooseppi Mustakallio, Jacob Tegengren ja Josef Julius Wecksell. Loput 27 saivat tyytyä yhteen tai kahteen.

(keskeneräinen)

Erkki Melartin

(tulossa)

Selim Palmgren

(tulossa)

Toivo Kuula

Merkittävän yksinlaulutuotannon loi myös Toivo Kuula. Hän sävelsi 42 yksinlaulua, joista varhaisimmat (ilman opusnumeroa) ovat vuodelta 1899 ja viimeinen keväältä 1917. Laulut ovat kolmea lukuun ottamatta suomenkielisiin teksteihin, ja myös niiden esitysmerkinnät ovat suomenkielisiä. Kuula oli kiihkeä fennomaani. Hänen tärkeimmät runoilijansa olivat Larin-Kyösti, V.A. Koskenniemi ja ennen muita Eino Leino.

Opus 2 käsittää laulut Syystunnelma (1904), Tuijotin tulehen kauan (1907) ja Aamulaulu (1905), kaikki Leinon runoihin. Eleginen, tunteikas Syystunnelma, josta on myös versio lauluäänelle, viululle ja pianolle, kuvastaa rakkaudessa pettyneen miehen tuntoja. Samaa teemaa käsittelee myös seuraava laulu, jossa hylätty rakastaja tuijottaa tuleen ja ajattelee armastaan. Molemmat ovat aiheensa mukaisesti mollissa. Jo näissä lauluissa Kuulan pyrkimys monumentaaliseen tyyliin on ilmeinen. Valoisa, optimistinen Aamulaulu on edellisten vastakohta.

Opuksen 6 kaksi laulua, kuoleman koskettama Kesäyö kirkkomaalla (1907) ja pateettinen Epilogi (1907) on sävelletty Koskenniemen teksteihin. Opukseen 8 sisältyy suurisuuntainen, dramaattinen Suutelo (Kouta, 1908) ja kalevala-aiheinen Marjatan laulu (Leino, 1907). Laajasta, Kantelettaren runoon pohjautuva balladista Merenkylpijäneidot op. 12 (Leino, 1910) on myös versio lauluäänelle ja orkesterille. Opuksen 16 jakavat eleginen Sinikan laulu (Eino Leinon näytelmästä Lalli, 1910) ja brutaali, synkän pessimistinen Lyö, sydän! (Rytkönen, 1906), jossa voi aavistella myös poliittisen allegorian merkityksiä.

Opus 17b (1908–09) käsittää 12 sovitusta Kuulan tallentamista eteläpohjalaisista kansanlauluista, joita Madetoja myöhemmin käytti oopperassa Pohjalaisia. Kuulan toinen suuri balladi Impi ja pajarin poika op. 18 (1911) pohjautuu Leinon Helkavirsiin sisältyvään runoon, ja siitäkin on versio lauluäänelle ja orkesterille.

Opuksen 23 neljä laulua ovat kaikki eri kirjoittajien teksteihin. Metsänhaltiattaren lumousta kuvaava Sinipiika (Koskenniemi, 1912) on purkamattomine septimisointuineen, urkupisteineen ja vapaasti liikkuvine melodioineen Kuulan lauluista lähinnä Debussyn tyyliä. Ave Maria (1912) on harras passacaglia latinankieliseen tekstiin. Sävyltään vanhatestamentillinen lemmenlaulu Yli kukkien (Leino, 1912) sopii hyvin yhteen edellisen laulun kanssa, ja myös lyhyt mutta intensiivinen Kohtalo (Pohjanpää, 1912) on ajatukseltaan lähinnä hengellinen. Opukseen 24 sisältyvät kansanlaulun tapainen Lauantai-ilta (Pohjanpää, 1913), eleginen Jääkukkia (Koskenniemi, 1913), yhtä eleginen Vanha syyslaulu (Koskenniemi, 1913) ja Kuulan ainoa saksankielinen laulu Heidezauber (Hjelt, 1913), jonka sävelkielessä on häivähdys ekspressionismia.

Opuksen 29a aloittaa väkevä Tule armaani (Koskenniemi, 1915), jota seuraa pastoraalinen Paimenet (Eerola, 1915). Lisäksi opukseen sisältyy kaksi yhteislaulua, Pesäänsä suojeleva lintu (Larin-Kyösti, 1914) ja Rakentajain laulu (Härkönen, 1915?). Imandran laulu op. 30c on musiikista Larin-Kyöstin satunäytelmään Taikapeili (1916). Kuulan viimeinen lauluopus 31a sisältää kaksi suomalaisen kansallisromantiikan ytimeen kuuluvaa laulua Purjein kuutamolla (Vuokoski, 1917) ja Karjapihassa (Larin-Kyösti, 1917). Yhteislaulut Maa hädässä op. 31b:4 (Leino, 1913) ja Suojeluskuntien marssi op. 34a:7 (Eerola, 1918) ovat ajan poliittiseen tilanteeseen liittyviä kannaottoja.

Ilman opusnumeroa jäivät kolme varhaista laulua, Kas silloin vaan (Larin-Kyösti, 1899), Miksi riennän (Anon. 1899) ja Ut min väg i världen går (Anon. 1899), kansanlaulusovitus Hei ja hei (?) sekä kaksi laulua Eino Leinon teksteihin, elegiset Elä itke impeni nuori (1901) ja (1906).

Kirjallisuutta

Djupsjöbacka, Gustav 2005. ”Not a single note may be changed!” Towards a critical edition of Toivo Kuula’s songs. Helsinki: Sibelius Academy.
Kuula, Toivo 2008. Kootut yksinlaulut. Toimittanut ja kommentein varustanut Gustav Djupsjöbacka. Helsinki: Fennica Gehrman.
Poroila, Heikki 2013. Yhtenäistetty Toivo Kuula. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys.

Leevi Madetoja

Sibeliuksen ja Kuulan ohella merkittävin kultakauden yksinlaulujen säveltäjistä on Leevi Madetoja, jonka noin 60 laulun tuotannosta 41 valmistui vuosina 1908–18. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Madetojan laulut ovat suomenkielisiä, ja niihin kuuluu monta suomalaisen romanttisen laululyriikan ikonia. Kuulan tavoin Madetoja sävelsi Larin-Kyöstiä, Leinoa, Koskenniemeä ja Pohjanpäätä, mutta tärkein runoilija hänelle oli hänen puolisonsa L. Onerva (1882–1972), jonka runous edustaa kansallisen uusromantiikan symbolismin sävyttämää vaihetta.

Opukseen 2 sisältyy neljä laulua, joista kaksi ensimmäistä esitettiin Helsingin musiikkiopiston julkisissa oppilaskonserteissa joulukuussa 1909. Lähdettyäs (1908) ja Yksin (1908), molemmat V.A. Koskenniemen runoihin, ovat nuoren ihmisen maailmantuskan sävyttämää keskeislyriikkaa, jossa tuntuu Kuulan vastaavan opuksen vaikutus. Laulujen muoto ja kehkeytyvä tonaalisuus modaalisine varjostuksineen ovat kuin vapaata tajunnanvirtaa. Opuksen kaksi jälkimmäistä laulua ovat kuin eri maailmasta. Talviaamu, niin ikään Koskenniemen sanoihin, on raikas, kimmeltävä luonnonkuva ja Tähtitaivas (Topelius/Cajander) maailmankaikkeuden ihmettä ylistävä kosminen näky taivaalla tyynenä vaeltavine tähtineen.

Opus 9 käsittää viisi laulua (1909–11) L. Onervan runoihin. Tunteikas Yrtit tummat kuvaa vieraana etelän yössä riutuvan pohjoisen ihmisen kaipuuta ”hankien valkeaan kaupunkiin”. Keveästi hahmoteltu, lyyrinen Hymyi hypnos hakee aiheensa kreikkalaisesta mytologiasta. Unen jumala Hypnos ja unohduksen virta Lethe vievät raskaat muistot mennessään. Siron ilmeikäs ja elämäniloinen Tule kanssani kehrää vapaasti liikkuvaa melodiaa helmeilevän pianokudoksen ylle. Tummanpuhuva, kohtalonoimainen Rukous on sen vastakohta. Klotho, yksi kreikkalaisen mytologian kolmesta moirasta eli kohtalottaresta, kehrää elämänlankaa, jonka runon minä kokee jo kahleeksi. Viehättävä Geisha on yksinkertainen rakkauden ylistys.

Opuksen 16 kolme laulua (1912) ovat kaikki eri runoilijoiden teksteihin. Serenadi (Eino Leino) huokuu hylätyn rakkauden tuskaa. Valoisa, optimistinen Kristallikukkia (Larin-Kyösti) on Madetojan ”timantti hangella”. Eleginen Kehtolaulu (Lauri Pohjanpää) on sen sävyvastakohta. Opukseen 18 (1913) Madetoja on koonnut yhden kaihoisan (Linnut ne laulaa) ja neljä rempseää pohjois-pohjalaista kansanlaulua, joista on versio myös viululle ja pianolle. Opus 20a sisältää kolme isänmaallista laulua, Kymmenen virran maa (A.V. Koskimies, 1913), Viipurin laulu (L. Onerva, 1917) ja Suomen leijona (V.A. Koskenniemi, 1917), joissa säveltäjä ottaa kantaa ajan poliittiseen tilanteeseen. Ensimmäisestä ja kolmannesta on myös kuoroversio. Opuksessa 20 b (1913) on viisi nuorison laulua, reipas Suksimiesten laulu (Suonio), suomalaista säveltä ylistävä Suomen soitto (J.H. Erkko), ilakoiva Kosiovarsa (Larin-Kyösti), alakuloinen Toisen oma (I. Kianto) ja lämminhenkinen joululaulu Arkihuolesi kaikki heitä (A. Noponen).

Opus 25 sisältää kolme laulua L. Onervan ja kaksi Larin-Kyöstin runoihin. Taas kaukaa laulavat lauluaan (L. Onerva, 1915) kuvaa luontoelämyksen vaikutusta mielialaan. Talvinen tie (L. Onerva, 1915) vihjaa elämän hiipumiseen ja sen tuntoihin. Tuulinen sää (L. Onerva, 1915) on kuin oikukas keväinen pyörre. Kansanlaulun oloinen Synnyinmaja (Larin-Kyösti, 1914) kertoo muistojen ja alakuloinen Itkisit joskus illoin (Larin-Kyösti, 1915) eron haikeudesta.

Myös opus 26 on viiden laulun sarja L. Onervan ja Larin-Kyöstin runoihin. Hiljaiset tunnelmalaulut Jää hyvästi ja Vieno siipi (L. Onerva, 1915) luotaavat eron ja unohduksen tuskaa, kun taas Majan ma tahtoisin rakentaa (Larin-Kyösti, 1914) on uudisraivaajan toiveikas katse tulevaisuuteen. Merituuli (L. Onerva, 1916) ja Talvikuutamolla (Larin-Kyösti, 1916) sijoittavat ihmisen ympäristönsä – edellinen raikkaan ulkoilman, jälkimmäinen öisen kaupungin – tunnelmaan.

Vuodelta 1918 on vielä ajan tapahtumiin liittyvät Vapauden marssi (Leino) op. 42:2 ja Sotilaan laulu (Larin-Kyösti). Viimeksi mainitun Madetoja sijoitti 1940-luvulla opukseen 79 (nro 2) muiden sotalaulujen joukkoon. Madetojan yksinlaulutuotanto jatkui ensimmäisen tasavallan aikana.

Kirjallisuutta

Lappalainen, Seija & Erkki Salmenhaara 1987. Leevi Madetojan teokset. Helsinki: Suomen Säveltäjät ry.
Poroila, Heikki 2012. Yhtenäistetty Leevi Madetoja. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys.
Salmenhaara, Erkki 1987. Leevi Madetoja. Helsinki: Tammi.

Yrjö Kilpinen

Madetojaa viisi vuotta nuorempi Yrjö Kilpinen sävelsi ensimmäiset yksinlaulunsa 1910-luvulla. Aluksi Kilpinen suuntautui Saksaan. Saksankieliseen lyriikkaan 1912–15 sävelletyt laulut Herbstland (H. Schilling), Vergangenheit, Waldlieder, Die Einsamkeit (N. Lenau) ja An Emma (Schiller) heijastavat Wieniin ja Berliiniin ennen ensimmäistä maailmansotaa tehtyjen opintomatkojen vaikutteita ja samastumista saksalaisen liedin perinteeseen. Samoihin aikoihin ja seuraavina vuosina Kilpistä innoittivat myös ”kansanlaulumaisen tyylin taitajana” (Laitinen 1981, 311) tunnettu Larin-Kyösti (Yksin, Vuoren yössä, Syyskeiju, Istun metsän kivellä, 1916) ja Kantelettaren perinnelyriikka, esimerkkeinä vahvasti Kuula-vaikutteiset Anna maata Maariainen ja Maassa marjani makaavi (1915).

Larin-Kyöstin ja perinnerunon ohella Kilpiseen vetosivat V. A. Koskenniemen (1885–1962) mieterunous (On raskas päivä päättynyt, Sydänkesällä, 1918) ja Huugo Jalkasen (1888–1969) moderni, vapaarytminen lyriikka (Nocturnus, Koditon, 1918). Myöskään ruotsinkielinen runous (Jacob Tegengren, Oscar Levertin) ei ollut Kilpiselle vierasta. Sävelkielessään Kilpinen irtautui nopeasti tunteellisesta kansallisromantiikasta ja suuntautui kohti objektiivista uusklassismia, jonka ensimmäset vaikutteet hän lienee saanut opettajaltaan Paul Juonilta (1872–1940) Berliinissä (Nummi 1970).

Kirjallisuutta

Karila, Tauno 1964. Yrjö Kilpinen. Säveltäjäkuvan ääriviivoja. Porvoo-Helsinki: WSOY.
Nummi, Seppo 1970. Yrjö Kilpinen musiikinhistoriassa ja Suomen säveltaiteessa. Suomen musiikin vuosikirja 1968–1969. Helsinki: Otava, 7–27. (Myös Laulujen keskeltä. Helsinki: Otava, 137–170.)
Poroila, Heikki 2011. Yhtenäistetty Yrjö Kilpinen. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys.

Kirjallisuutta

Djupsjöbacka, Gustav 2001. Istumme ilokivelle. Sata suomalaista yksinlaulua. Helsinki: WSOY
Flodin, Karl 1900. Finska musiker och andra uppsatser i musik. Helsingfors: Söderström & Co.
Laitinen, Kai 1981. Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava.
Oksala, Teivas 2004. J.L. Runebergin Kreikka ja Rooma. Helsinki: SKS.
Suomalaisen yksinlauluohjelmiston luettelo 1 2003. Toim. Nina Kivirinta. Helsinki: Suomalaisen laulumusiikin akatemia.

Takaisin ylös