Orkesterimusiikin suurten lajien ohella sävellettiin edelleen alkusoittoja varhaisemman 1800-luvun tyyliin ja 1890-luvun lopulta alkaen yhä enemmän pienimutoista orkesterimusiikkia, etupäässä luonnekappaleita. Suuri osa niistä oli näytelmiin tai kuvaelmiin kirjoitettua näyttämömusiikkia, joista myöhemmin koottiin konserttikäyttöön tarkoitettuja orkesterisarjoja. Jonkin verran sävellettiin myös itsenäisiä konserttisarjoja, rapsodioita ja yksittäisiä luonnekappaleita. Pianokappaleista tehtiin usein orkesterisovituksia, ja orkesterikappaleita sovitettiin pianolle.
Alkusoittoja
Jean Sibeliuksen E-duuri-alkusoitto JS 145 (1891) oli alun perin ajateltu sinfonian osaksi, mutta säveltäjän luovuttua ensimmäisestä sinfonisuunnitelmastaan se jäi itsenäiseksi teokseksi. Laajuutensa puolesta sonaattimuotoon kirjoitettu teos olisi kyllä käynyt sinfonian avausosasta, mutta ei sisältönsä: Goldmarkin huomautus ”Ihre Themen sind nicht bedeutend genug” (Teidän teemanne eivät ole kyllin merkitseviä) osui naulan kantaan. Toista teemaa, jossa oli erottavinaan suomalaista sävyä, Goldmark kuitenkin piti melko hyvänä. Toinen varhaisen sinfoniasuunnitelman osista, Scène de ballet JS 163 (1891), on rondomuotoon kirjoitettu tanssikohtaus; siinä orkesterin väritystä tummentavat englannintorvi, bassoklarinetti ja tuuba, ja kastanjetit antavat espanjalaista sävyä. Molemmissa teoksissa voi tunnistaa sitä orkesterimusiikin tyyliä, jota Sibelius myöhemmin viljeli kuvaelma- ja näyttämömusiikissaan. Samaan tyyliin hän kirjoitti 11 vuotta myöhemmin a-molli-alkusoiton JS 144 (1902) täytenumeroksi sävellyskonserttiinsa 8.3.1902, jonka päänumerona oli toisen sinfonian kantaesitys.
Muita itsenäisiksi orkesterinumeroiksi sävellettyjä alkusoittoja vuosisadan vaihteen ympäriltä ovat Armas Järnefeltin Lyyrinen alkusoitto (1892) ja Juhla-alkusoitto (1902), Ernst Mielckin Macbeth-alkusoitto op. 2 (1896) ja Dramaattinen alkusoitto op. 6 (1898), Erik Furuhjelmin Fantastinen uvertyyri (1910) ja Ouverture romantique (1910) sekä Leevi Madetojan Kullervo-alkusoitto op. 15 (1913), myös sinfoniseksi runoksi kutsuttu.
Kuvaelmamusiikkia ja konserttisarjoja
1890-luvulla historialliset kuvaelmat olivat Helsingissä muotia. Syynä oli sensuuri. Kuvaelmissa oli mahdollista esittää asioita, joita ei voinut lausua näyttämöllä eikä julkaista painosta. Vastustaakseen slaavilaista vaikutusta Karjalan rajaseutujen ortodoksisen väestön keskuudessa Viipurilainen osakunta päätti järjestää arpajaiset ja tilasi Sibeliukselta Kuvaelmamusiikkia Viipurilaisen Osakunnan Juhla Arpajaisiin Kansanvalistuksen hyväksi Viipurin läänissä JS 115 (1893). Teos käsittää alkusoiton, välisoiton ja musiikin kahdeksaan Suomen itärajan historiaan liittyvään kuvaelmaan.
Ouvertüre
Tableau 1 (1293). ”Karjalainen koti – Sanoma sodasta”
Tableau 2 (1293). Viipurin linnan perustaminen
Tableau 3 (1333). Liettuan herttua Narimont veronkannossa Käkisalmen läänissä
Tableau 4 (1446). Ballaadi – Kaarle Knuutinpoika Viipurin linnassa
Tableau 5 (1580). Pontus de la Gardie Käkisalmen edustalla
5 1/2 . Intermezzo: ”Marsch nach einem alten Motiv”
Tableau 6 (1710). Viipurin piiritys
Tableau 7, 8 (1811). Vanhan Suomen liittäminen jälleen Suomen suuriruhtinaskuntaan; ”Maamme-laulu” (Pacius).
Iltamat pidettiin Helsingin Seurahuoneella 13. marraskuuta 1893. Sibelius johti orkesteria. Mutta ”mitään musiikkia ei kuultu kun kaikki huusivat ja taputtivat”, Sibelius raportoi veljelleen Christianille. Karelia-alkusoitosta op. 10 tuli sittemmin itsenäinen orkesterinumero. Sen lisäksi Sibelius teki konserttikäyttöön Karelia-sarjan op. 11, johon tulivat parhaat osat, Intermezzo, Balladi ja Alla marcia. Sarja sai kotimaassa suosiota populaarikonserttien ohjelmanumerona. Sir Henry Wood johti sen promenadikonsertissaan Lontoossa 1906, mutta englantilaisyleisöä se ei sytyttänyt.
Kuusi vuotta myöhemmin Sibelius sävelsi Musiikkia Sanomalehdistön päivien juhlanäytäntöön JS 137 (1899). Juhlan ilmoitettu tarkoitus oli kerätä varoja sanomalehtimiesten eläkerahastoon ja tosiasiallinen tarkoitus esittää vastalause tiukentuneelle lehdistösensuurille ja sanomalehtien lakkauttamiselle. ”Kuvaelmia muinaisajoilta” oli maan eturivin taiteilijoiden yhteistyötä: tekstit olivat Eino Leinon ja Jalmari Finnen, Kaarlo Bergbom huolehti ohjauksesta. Jokainen kuudesta kuvaelmasta liittyy, kuten Karelia-kuvaelmatkin, yhteen Suomen historian vaiheeseen.
-
- Wäinämöinen ihastuttaa lauluillaan luontoa. Esiintyy: Kalevan ja Pohjolan kansaa.
- Suomen kansaa tulee kristityksi. Esiintyy: Piispa Henrikki, Kuningas Eerikki, munkkeja, pappeja, kuoropoikia, suomalaisia, 3 enkeliä.
- Juhana Herttuan hovista. Esiintyy: Juhana Herttua, Katarina Jagellonica ja hovilaisia.
- 30-vuotisen sodan aikana. Esiintyy: Sodan haltiatar, kuningas Kustaa II Aadolf ja sotilaita. Lauletaan 30-vuotisen sodan marssi.
- Isonvihan aika. Esiintyy: äiti, lapsia, kuolleita. Sota, Halla, Nälkä ja Tauti.
- Suomi herää. Esiintyy: Keisari Aleksanteri II (kuvana), Historian haltia, Vuosisadan haltiatar, Runeberg ja hänen runottarensa, Snellman ja ylioppilaita, Kansakoulunopettajatar ja lapsi.
Näihin aikoihin, helmikuun manifestin kiristämässä ilmapiirissä, kaikki julkaistavaksi tarkoitettu teksti oli alistettava Painoasiain ylihallituksen tarkastettavaksi. Anomuksen teki Bergbom 30. lokakuuta ja sai sille jo seuraavana päivänä myönteisen päätöksen. Viimeisen kuvaelman koristeeksi kaavailtua keisari Aleksanteri II:n kuvaa ei kuitenkaan saanut käyttää.
Sibelius tiesi mitä odottaa, kun suostui tehtävään. Hän tiesi myös, ettei sitä näinä poliittisen kuohunnan aikoina kukaan muu olisi voinut samalla tavalla täyttääkään. Kullervo-sinfonia oli tehnyt hänestä kulttuuriheeroksen, jolla ei ollut muuta vertaista kuin Väinämöinen, Kalevalan tarunomainen laulaja. Mutta omien taiteellisten tavoitteidensa kannalta hän ei voinut pitää uuden kuvaelmamusiikin kirjoittamista kovin tärkeänä. Hän tiesi, ettei Karelia-musiikkia voinut verrata Straussin sinfonisiin runoelmiin ja ettei Sanomalehdistön päivien musiikilta voinut odottaa enempää: historiallisilla kuvaelmilla ei sävellyslajina ollut vastinetta eikä tulevaisuutta keskieurooppalaisessa musiikkielämässä.
Yksittäisistä numeroista oli tietysti mahdollista koota konserttisarja populaarikonsertteihin, kuten Karelia-musiikin tapaus oli osoittanut, mutta alkuperäisestä yhteydestä tekstiin, jota musiikin oli määrä kuvittaa, ei siinäkään päästäisi eroon. Konserttisarjan osinakin yksittäiset kappaleet jäisivät luonnekappaleiksi. Niiden välille ei hevin voisi muodostua sellaista kiinteää yhteenkuuluvuutta, jota sinfonian osien suhteilta toisiinsa edellytettiin.
Entä miten ratkaista tyylikysymys, kun musiikin piti luonnehtia kuutta eri aikakautta ja historiallista miljöötä pakanallisesta kalevalaisesta muinaisuudesta autonomian ajan kansalliseen heräämiseen? Olisiko yritettävä jäljitellä kunkin ajan musiikin omaa tyyliä? Tällaista olisi voinut joku Stravinsky yrittää, mutta Sibeliuksesta ei ollut pastiššin tekijäksi. Hän luonnehti kaikkia kuvaelmia oman aikansa musiikin keinoin. Tuloksena on tyylillisesti yhtenäinen luonnekappaleiden sarja, jonka osien suhde kuvattavien aikojen omaan musiikkiin jää etäiseksi.
Esimerkiksi kolmannesta kuvaelmasta, jossa on määrä luoda mielikuva Juhana-herttuan ja Katarina Jagellonican renessanssihovista Turun linnassa, Sibelius tekee bolero-rytmisen tanssiaiskohtauksen, joka voisi tuoda kuulijan silmien eteen yhtä hyvin tanssiaiset Pietarin Talvipalatsissa – semminkin kun sitä äkkiseltään voisi melkein pitää Tšaikovskin säveltämänä. Ainoa Sanomalehdistön päivän musiikin osista, jossa tätä kahden aikakauden välistä tyylillistä ristiriitaa ei ole, on viimeiseen, ’Suomi herää’ -kuvaelmaan liittyvä sävellys.
Sibeliuksen musiikki näyttää Sanomalehdistön päivän pääjuhlassa hukkuneen yleiseen menoon ja melskeeseen niin kuin Karelia-musiikkikin aikanaan. Tästä kertoi seuraavana päivänä Uusi Suometar:
Erittäin arvokkaana lisänä liittyi tähän sarjaan vielä erikoisesti sävelletty musiikki, Jean Sibeliuksen neron luoma. Oikeastaan ei kuitenkaan ole sanottawa, että tämä musiikki oli wain kuwaelmien liitteenä, se oli mitä arwokkain ohjelmanumero itsekseen, mitä syvintä waikuttavinta taidetta. Wahinko wain, että se niin paljon katosi illan juhlahumuun eikä yleisökään äkistellen tuntunut joutawan sywempää taidetta täysin tajuamaan. Mutta toiwomme, että se wastedes saatetaan tilaisuuteen eilisen laiminlyöntinsä korjaamaan ja korwaamaan mitä nyt menetti.
Oikeuksiinsa musiikki pääsi vasta kun Kajanus pari viikkoa myöhemmin, 14. joulukuuta, johti sinfoniakonsertissa siitä kootun neliosaisen sarjan, johon kuuluivat 1. kuvaelman ’All’Overtura’, 4. kuvaelman ’Scena’, 3. kuvaelman ’Quasi Bolero’ ja 6. kuvaelman ’Finale’. Kolme ensiksi mainittua osaa Sibelius korjaili ja muokkasi konserttisarjaksi nimeltä Scènes historiques op. 25 vasta vuonna 1911, mutta finaalista hän teki uuden lopullisen version heti seuraavana vuonna Filharmonisen Seuran orkesterin Euroopan-kiertuetta varten. Sen nimeksi tuli Finlandia ja opusnumeroksi 26 nro 7.
Finlandia
Sibelius oli tälläkin kertaa tarkoin selvillä musiikkinsa hyveistä ja heikkouksista. Vuonna 1911 hän arveli Finlandian viehättävän ihmisiä kaiketi ’plein air’ -tyylinsä takia ja senkin tähden, että he vaistosivat sen olevan pelkästään ”ylhäältä annetuista” teemoista rakennettu, ”silkkaa inspiraatiota”. Silti hän ihmetteli niitä, jotka ”huutavat eläköötä tälle muihin teoksiini verraten vähäpätöiselle sävellykselle”. Sibelius osoitti näin itse teokselleen paikan. Se ei ollut sinfoniakonsertin ohjelmistoa vaan kuului pikemminkin ulkoilma- tai kansankonserttiin – tai isänmaalliseen juhlaan, jollaiseen se oli alun perin sävellettykin.
’Finlandian’ nimellä kuvaelmamusiikin finaali esitettiin ensi kerran Filharmonisen Seuran orkesterin toisessa jäähyväiskonsertissa ennen Pariisin-matkaa 2. heinäkuuta 1900 Helsingin Palokunnantalossa. Nimi ei ollut Sibeliuksen keksimä. Sitä ehdotti tuntematon ihailija X (vapaaherra Axel Carpelan), joka 13.3. päivätyssä kirjeessään Sibeliukselle kysyi, eikö hän aikonut säveltää alkusoittoa ensimmäiseen Pariisin-konserttiin. ”Siihen alkusoittoon olisi pantava jotakin tuhattulimmaista”, hän jatkoi. ”Rubinstein kirjoitti yksinomaan venäläisistä aiheista johdantofantasian vuoden 1889 näyttelyn venäläiseen konserttiin ja antoi sille nimeksi ’Rossija’. Teidän alkusoittonne pitää olla Finlandia nimeltään – eikö totta?”
Wäinö Sola kirjoitti Finlandian hymniosaan sanat vuonna 1938 (Oi Herra, annoit uuden päivän koittaa) ja Sibelius sovitti sen mieskuorolle, vaikka huomautti Yrjö Sjöblomille: ”Sitä ei ole tarkoitettu laulettavaksi. Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin sille ei mitään mahda”. Käyttöön on vakiintunut V.A. Koskenniemen 1940 sanoittama versio (Oi Suomi, katso sinun päiväs koittaa). Vuonna 1948 Sibelius sovitti hymnin vielä sekakuorolle.
Näytelmämusiikkia
Näytelmämusiikilla oli vuosisadan vaihteessa kysyntää. Sibelius kirjoitti vuoteen 1918 mennessä musiikin Adolf Paulin historialliseen näytelmään Kung Kristian II (1898) ja useisiin lähinnä symbolistisiin näytelmiin, kuten Arvid Järnefeltin Kuolema (1903), Maurice Maeterlinckin Pélleas och Mélisande (ruots. Bertel Gripenberg, 1905), Hjalmar Procopén Belsazars gästabud (1906), August Strindbergin Svanevit (1908), Mikael Lybeckin Ödlan (1909) ja Hugo von Hofmannsthalin Jokamies (suom. Hugo Jalkanen, 1916). Sen lisäksi hän teki musiikkia Poul Knudsenin ja M.T. Blochin pantomiimiin Scaramouche (1913).
Hyvin tuottelias teatterisäveltäjä oli myös Erkki Melartin. Hän teki musiikkia mm. Topeliuksen (Prinsessa Ruusunen, 1904; Totuuden helmi, 1911?), Jalmari Finnen (Juhana herttuan hovissa, 1901), Johannes Linnankosken (Ikuinen taistelu, 1909), J.H. Erkon (Pohjolan häät, 1902) ja Eino Leinon (Hiiden miekka, 1898; Meiramin tanssi, 1901) näytelmiin ja muutamiin näytelmäsuomennoksiin, kuten Oscar Wilden Salomeen (suom. Jussi Snellman, 1905), joka on samalta vuodelta kuin Richard Straussin samanniminen ooppera. Näytelmämusiikkia teki myös myös Oskar Merikanto (mm. Larin-Kyöstin näytelmään Juhannustulilla ja Teuvo Pakkalan näytelmään Tukkijoella). Armas Järnefelt kirjoitti musiikin Immi Hellénin Luvattuun maahan (1907) ja Mauritz Stillerin mykkäelokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta (Johannes Linnankoski, 1919), Toivo Kuula Larin-Kyöstin Taikapeiliin (1916). Kun Sibelius kirjoitti musiikkia pääasiassa ruotsinkielisiin näytelmiin, Melartin, Merikanto, Järnefelt ja Kuula sävelsivät suomenkielisiin.
Tavallisesti näytelmämusiikkien numeroista koottiin myöhemmin konserttisarja tai joskus useampia sarjoja, ja joistakin yksittäisistä numeroista tuli suuria menestyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Sibeliuksen Elegia op. 27 nro 1 (Kung Kristian II), Valse triste op. 44 nro 1 ja Kurkikohtaus op. 44 nro 2 (Kuolema) sekä Mélisanden kuolema op. 46 nro 8 (Pélleas och Mélisande) tai Melartinin Häämarssi op. 22 nro 6 (Prinsessa Ruusunen). Kun konserttisarjat ovat enimmäkseen jääneet pois käytöstä sen johdosta, että populaarikonsertit ovat lähestulkoon kadonneet, niiden yksittäisiä numeroita käytetään usein sinfoniakonserttien encore-numeroina.
Suosittuja populaarikonserttien ohjelmanumeroita olivat myös usein kansanlaulupohjaiset orkesterisarjat ja rapsodiat, kuten Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 2 F-duuri op. 8a (1886), Järnefeltin Fantasia suomalaisista melodioista (1892) ja Kuulan kaksi Eteläpohjalaista sarjaa op. 9 (1906/09) ja op. 20 (1912). Jälkimmäiseen sarjaan sisältyvät mm. impressionismiin vivahtavat ’Metsässä sataa’ ja ’Hiidet virvoja viritti’.
Kirjallisuutta
Kurki, Eija 1997. Satua, kuolemaa ja eksotiikkaa. Jean Sibeliuksen vuosisadanalun näyttämömusiikkiteokset. Helsinki.
— 2001. Sibelius and the theater: a study of the incidental music for Symbolist plays. Sibelius Studies. Edited by Timothy L. Jackson and Veijo Murtomäki. Cambridge: Cambridge University Press, 76–94.