Kohti uutta virsikirjaa
Vuoden 1701 virsikirja säilyi käytössä pitkään ja siitä otettiin useita uusia painoksia, joissa kieliasua oli hiukan muokattu. Vasta uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlien yhteydessä 1817 ryhdyttiin – osaksi myös heräävän kansallishengen innoittamana – puuhaamaan virsikirjan uudistamista. Sitä valmistelevan komitean puheenjohtajaksi nimitettiin arkkipiispa Jacob Tengström, ja komitean ehdotus julkaistiin 1836 nimellä Uusia Wirsiä, Kirkosa ja kotona weisattawia. Tengström oli tällä välin jo kuollut; hänen alulle panemansa toimitustyön saattoi päätökseen Ulvilan kirkkoherra Kustaa Renvall.
Vanhaan virsikirjaan verrattuna ehdotuksessa oli melkein kaksinkertainen määrä virsiä (752). Niistä enin osa oli uusia käännöksiä, joiden tärkein yksittäinen lähde oli ruotsalainen J. O. Wallinin virsikirja vuodelta 1819. Uusien virsien saamiseksi komitea oli julistanut myös kirjoituskilpailun, jonka tuottamista virsistä useita otettiin mukaan ehdotukseen. Uusia virsirunoilijoita olivat mm. P. J. Ignatius, Kaarle Helenius, Juhana Frosterus, Olof Pesonius ja Tengström itse. Ehdotus ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Vanhaan virsikirjaan oli yli sadan vuoden kuluessa kasaantunut niin paljon perinteen arvovaltaa, ettei suhteellisen radikaali uudistusehdotus saavuttanut vastakaikua kirkkokansan keskuudessa. Uudet virret koettiin latteiksi ja hengettömiksi. “Kieli ja runomitta olivat tosin sileät, sujuwat, mutta henkeä ja woimaa puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös oliwat säilytetyt wanhatkin virret muutetut aiwan tuntemattomiksi, mehuttomiksi”, Julius Krohn arvioi – kenties muistellen mitä Porthan oli Suomalaisesta runoudesta -teoksessaan sanonut mitan ja sisällön suhteesta: “Säkeet voivat olla kuivia, verettömiä, tyhjiä, mehuttomia vaikka tarkoin noudattavatkin runomittaa. Miellyttävän mitan on oltava aivankuin kulkuneuvo, joka ei ole ainoastaan ulkoapäin koristeltu ja sisältä tyhjä, vaan sen on samalla oltava täpötäynnä erinomaista sisältöä ja runon sisäisiä arvoja. Nämä pakostakin hengellään elävöittävät ulkoisen rakenteen, niistä runo saa todellista voimaa ja väriä.”
Uudistusta jatkettiin 1850-luvulla – tai se aloitettiin pikemminkin uudelleen uusista lähtökohdista. 1853 asetettiin sekä ruotsin- että suomenkielinen virsikirjakomitea, johon valittiin maan parhaita kirjallisia voimia. Ruotsinkielisen komitean jäseniksi tulivat mm. J. L. Runeberg ja Zachris Topelius, suomenkielisen komitean puheenjohtajaksi 1863 Elias Lönnrot. Nyt perinteen voima ymmärrettiin paremmin kuin aikaisempaa ehdotusta tehtäessä; uudistustyön henkeen kuului, että vanhoihin virsikirjoihin tuli suhtautua historiallisella pieteetillä. Ensi vaiheessa Runeberg toimitti jo 1857 painosta oman virsikirjaehdotuksensa, ns. Runebergin virsikirjan. Hän sisällytti siihen mm. kuutisenkymmentä omaa virttään, joista tunnetuimpia lienee Jag lyfter ögat mot himmelen (Mä silmät luon ylös taivaaseen). Työtä jatkoivat Runebergin jälkeen komitean puheenjohtajina Lars Stenbäck ja Zachris Topelius, jonka johdolla ehdotus ruotsinkieliseksi virsikirjaksi valmistui 1880. Topeliuksen omia virsiä siihen sisältyi nelisenkymmentä, mm. Sanningens Ande, som av höjden talar (Totuuden Henki, johda sinä meitä).
Lönnrotin johdolla toiminut suomenkielinen komitea, johon musiikin asiantuntijana kuului Nikolainkirkon urkuri Rudolf Lagi, julkaisi kaksi ehdotusta, ensimmäisen 1867 (siihen lisäyksiä 1868) ja toisen 1871. Kirkolliskokouksen päätöstä odoteltaessa Lönnrot julkaisi useita lisävihkoja ja vuonna 1872 oman virsikokoelmansa Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, johon sisältyi kieliasultaan muokattujen vanhojen virsien lisäksi uusia suomennoksia. Vuoden 1876 kirkolliskokous ei kuitenkaan hyväksynyt ainoatakaan näistä ehdotuksista, joita se piti edelleen liian radikaaleina, vaikka Lönnrot oli pyrkinyt pikemminkin entistämään kuin uudistamaan virsirunouden kieltä. Kokous asetti uuden komitean ja antoi sille virsikirjan “wieläkin parannettavaksi ja samassa wielä enemmän wanhemman mukaan laitettavaksi”. Sen johtoon tuli Julius Krohn.
Ensi töikseen Krohnin komitea poisti melkoisen joukon aiempia virsiä: mitättömät ja kelvottomat, joita käytännössä ei juuri laulettu kirkoissa; vanhentuneet ja tarpeettomaksi käyneet, kuten sellaiset joissa hyökättiin paavinvaltaa vastaan (“Se peto itsens istutti/Jesuksen kirkkoon pyhään…”); liiat sellaisista, joista oli useampi suomennos; viitisenkymmentä 1500-luvulla saksasta ja pohjoismaisista kielistä käännettyä virttä, jotka “owat enimmäksi aiwan tuntemattomain tahi wähän tunnettuin miesten tekemät”, nämä siitä syystä, että tuohon virsilaululle edulliseen aikaan virsiä oli sepittänyt myös “moni semmoinen, jota ei Jumala suinkaan ollut laulajaksi aikonut”. Tässä karsimisessa esikuvana ei ollut kukaan vähempi kuin Luther itse; valittihan nimittäin hänkin noista monista, “jotka ’hiirensontansa pippurin sekaan panevat’”, Krohn perustelee. Saman kohtalon kokivat monet alkuperäisinä suomalaisina pidetyt virret, joista suurin osa tosin lienee ollut käännöksiä. Jaakko Finnon sepittämiksi aiemmin uskotuista 16:sta virrestä kelpasi enää seitsemän, ja myös Hemminki Maskulaisen nimissä kulkeneista 37 virrestä sai enin osa mennä. Kaikkiaan poistettiin 129 eri syistä kehnoiksi koettua vanhaa virttä, joiden tilalle piti saada uusia, nykyaikaisempia ja paremmin tehtävänsä täyttäviä.
Rakenteellisiakin puutteita pyrittiin paikkaamaan. Joihinkin kirkollisiin toimituksiin, kuten kasteeseen ja ehtoolliseen, liittyviä virsiä oli Vanhassa virsikirjassa vähän. Niitä lisättiin ja niiden tehtäviä eriytettiin, niin että esim. ensi kertaa ripille pääsevät saivat omat virtensä. Uusia lauluja liitettiin suuremman vaihtelun aikaansaamiseksi myös joihinkin kirkkovuoden pyhiin, kuten adventin aikaan, ja moniin sellaisiin elämänalueisiin, jotka eivät olleet Vanhassa virsikirjassa lainkaan edustettuina. Mukaan tuli mm. lähetysvirsiä ja isänmaallisia virsiä, joissa kuvastuu kansallisuusaatteen vaikutus. Krohnin komitean ehdotus sisälsi kaikkiaan 558 virttä, joista lähes puolet oli uusia. Vanhaan virsikirjaan verrattuna virsien lukumäärä oli ehdotuksessa kasvanut melkein puolellatoista sadalla, mutta oli toisaalta huomattavasti vähäisempi kuin Tengströmin komitean ehdotuksessa puoli vuosisataa aikaisemmin.
Uusia virsiä olisi mielellään otettu omasta suomalaisesta perinteestä, mutta kun siitä löytyi vain vähän kelvollista aineistoa, komitea turvautui pääasiassa, kuten Krohn huomauttaa, “edistyneempäin, Jumalan siunausta runsaammassa määrässä saaneitten kansain wirsiwaroihin”, joista suomennettiin “mitä soweliainta löydettiin”. Pääasiallisia lähteitä olivat saksalainen ja ruotsalainen 1600-luvun virsirunous; englantilaisen kielialueen virsiä ehdotukseen ei sisältynyt, vaikka niitä oli 1800-luvun mittaan jo koko joukko suomennettukin. Uutta tuotantoa edustivat suomalaisten runoilijoiden, kuten Runebergin, Topeliuksen, Stenbäckin ja Lönnrotin tekstit.
Neljäs suomenkielinen virsikirja hyväksyttiin vuoden 1886 kirkolliskokouksessa Krohnin komitean ehdotuksen pohjalta. Sen lopullisessa muodossa virsiä oli 536, jonkin verran vähemmän kuin ehdotuksessa. Huolimatta monista parannuksista Suomalainen virsikirja evankelis-luterilaisille seurakunnille Suomen suuriruhtinaanmaassa ei saavuttanut kaikkialla yleistä hyväksyntää. Sitä pidettiin liian korkeakirkollisena. Herännäisalueilla herätti närää, että herännäisvirsiä oli syrjitty.
Uusia koraalikirjoja
Yxi Tapelinen Nuotti-Kirja tyydytti koraalisävelmien tarpeen vain väliaikaisesti, sillä sen painos myytiin ennen pitkää loppuun. Monissa seurakunnissa jouduttiin jälleen turvautumaan käsinkirjoitettuihin koraalikirjoihin. Niihin jäljennettiin painetun koraalikirjan aineistoa, mutta lisättiin myös uutta, mm. edellisestä puuttuvien ruotsinkielisten virsien sävelmiä. Tällaisia koraalikirjakäsikirjoituksia on 1700-luvulta ja 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta säilynyt ainakin puolisensataa. Useimmat niistä ovat yksiäänisiä, mutta joukossa on myös puolen toistakymmentä moniäänistä, joista varhaisin on vuodelta 1756. Suurin osa on laadittu seurakuntien tarpeisiin, mutta muutamia on tehty kouluissa käytettäviksi, mikä heijastuu niiden sisällössäkin; niissä saattaa esim. olla latinankielinen musiikkioppi (synopsis musicae), jollaisella tuskin olisi ollut paljon käyttöä seurakunnissa.
Yhtenäisen koraaliaineiston puute johti virsilaulun eriytymiseen seurakunnissa eri puolilla maata. Käsikirjoitusten aineisto ei ollut kaikkialla yhdenmukainen, ja jos olikin, eroja sävelmien asussa syntyi sen tähden, että kopistit tekivät helposti virheitä ja tahallaankin muuntelivat sävelmiä oman mielensä mukaiseksi. Puolentoista vuosisadan aikana maku ja käsitys siitä, miten virsiä oikeastaan kuuluu laulaa, ehti koko lailla paljon muuttua. Tätä kehitystä käsinkirjoitettujen koraalikirjojen tasainen sarja monipuolisesti valaisee. Suurin muutos koraalin tyylissä tapahtui rytmin käsittelyssä. Kun “kolminaistahti” muuttui “kokonaistahdiksi” eli kolmijakoinen tahtilaji tasajakoiseksi, kirkkoveisuu kangistui monien mielestä pitkäveteiseksi ja yksitoikkoiseksi. Pisimpään vanhan tyylin mukainen eloisa ja rytminen virrenveisuu piti pintansa kirkonmenojen ulkopuolella, kodeissa ja hartauksissa.
Virsilaulun hajaannustila ei tyydyttänyt jumalanpalveluksen yhtenäisyyden kannattajia. Heihin kuului Vaasan kirkon urkuri Anders Nordlund (1808-1880), joka vuonna 1850 toimitti painosta neliäänisen Suomalaisten Wirtten Koraali-Kirjan, jossa oli myös suomen- ja ruotsinkielinen messu ja virsien luettelo. Esipuheessa hän toteaa, että “ne wanhat nuotit siinä wuonna 1702 painetussa yksi-äänisessä Koraalissa (josta ei monta enää maassamme löydy) owat niin sekotetut ja kopiiain kautta niin turmeltut ja wirheen-alaiset, että tuskin kahdessa seurakunnassa wirret yhteen laihin weisataan”. Sen tähden sattui usein, että seurakuntaan muualta tuleva lukkari oli oppinut virtensä eri tavalla kuin hänen uusi laumansa. Näin oli käynyt ainakin Lempäälän lukkarille Gustaf Lindellille, joka kertoo laulun kuulostaneen “juuri kuin ennenmuinaisen Sevastopoolin mölötys eli satojen nelijalkaisten vinkuna aidan raossa”. Lukkaria tämä kiusasi, mutta seurakuntaa lukkarin virrenmalli ei liene vaivannut, sillä se veisasi oman sävelmänsä niin että “kaarnat katosta rapisi”.
Hajaannus oli kuitenkin myös rikkautta ja moniarvoisuutta, eikä painettu koraalikirja, kun sellainen taas oli saatavana, kyennyt veisuun paikallisia erikoispiirteitä kokonaan poistamaan. Tähän suuntaan se toki vaikutti, ei vähiten sen tähden, että kenraalibasso oli siinä avattu syntyaikansa ja ehkäpä myös tekijänsä paikallista makua vastaavalla tavalla. Sisällöltään Nordlundin koraalikirja on puolentoista vuosisadan takaista edeltäjäänsä monipuolisempi ja ottaa huomioon molempien kieliryhmien tarpeet: siinä on nimittäin myös “Ruotsalaisten Wirtten nuotit” sekä messun sävelmistö kummallakin kielellä ynnä virsien rekisteri eli luokitus. Esikuvana Vaasan lukkarilla oli ensi sijassa ruotsalaisen J. C. F. Haeffnerin koraalikirja vuodelta 1820.
Nordlundin koraalikirja ei tyydyttänyt kaikkia. Painokkaimmin sitä vastusti D. H. Kukkasela, joka 1857 julkaisi Kirkkoveisun neuvoja ja opetuksia ynnä suomalaisten virtten nuottikirjan ja messun sekä virtten luokkalaskun että virsikanteleen ja viulun soitannosjohdatuksien kanssa. Kukkaselan tavoitteena oli kolminaistahdin hylkäämisestä, laahaavasta esitystavasta ja duuriin ja molliin perustuvasta soinnunkäytöstä johtuva virsilaulun rappiotilan korjaaminen; hän toivoi “enemmän kolminaisveisuuta, vilkkaampaa veisuutapaa ja kirkollisten sävellajien käyttöä”.
Seurakuntalaulun hajaannuksen jatkuessa tarve yhtenäisyyden saavuttamiseen voimistui jälleen kolmen vuosikymmen kuluttua; vuoden 1886 kirkolliskokous asetetti koraalikomitean, joka sai tehtäväkseen koraalivirsikirjan uudistamisen. Sen johtoon tuli Helsingin Nikolainkirkon urkuri Richard Faltin, ja ns. Faltinin koraalikirja, virallisesti Uusi koraalikirja evankelis-luterilaisille seurakunnille Suomen Suuriruhtinaanmaassa, ilmestyi 1888. Tämän koraalikirjan erikoisuus on, että sävelmät on siinä ryhmitelty virsiteksteissä käytettyjen runomittojen eikä virsikirjan numeroinnin mukaan. Yksimielistä kannatusta ei Faltinin koraalikirjakaan saavuttanut. Lukkarit vastustivat. Seurakuntalaulun yhdenmukaistamiseen pyrittäessä aina jonkun varpaille astuttiin; paikallisista traditioista ei hevin luovuttu ainakaan toisen paikkakunnan perinteiden hyväksi. Faltinin koraalikirja hyväksyttiin kuitenkin viralliseksi koraalikirjaksi vuoden 1903 kirkolliskokouksessa sen jälkeen, kun siitä 1898 oli ilmestynyt toinen, tarkistettu painos.
Kirjallisuutta
Krohn, Julius 1880. Suomen Wirsikirjan historia (KVST 24). Helsinki: Kansanvalistusseura.
Pajamo, Reijo 1995. Käsinkirjoitettuja koraalikirjoja 1700- ja 1800-luvulta. Helsinki.
Vapaavuori, Hannu 1997. Virsilaulu ja heräävä kansallinen kulttuuri-identiteetti. Jumalanpalveluksen virsilaulua ja -sävelmistöä koskeva keskustelu Suomessa 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1886 (SKHST 173). Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.