Vuosien 1808-09 sodan aiheena oli ollut Ruotsin haluttomuus osallistua Venäjän ja Ranskan vaatimuksesta Ison-Britannian vastaiseen kauppasaartoon. Venäläiset joukot miehittivät nopeasti Suomen, ja sodan vielä kestäessä Aleksanteri I (hallitsijana 1801-25) kutsui Porvooseen maapäivät (Borgå lantdag), joilla hän julisti Suomen tästä lähtien kuuluvan kansakuntien joukkoon eli saaneen kansakunnan arvon (désormais la Finlande est placée au rang des nations). Suomi sai säilyttää omat, Ruotsin vallan ajalta peräisin olevat lakinsa ja oikeutensa. Maan asioita hoitamaan asetettiin hallituskonselji, vuodesta 1816 Keisarillinen Suomen Senaatti, joka jakaantui talousosastoon (hallitus) ja oikeusosastoon (ylin tuomioistuin). Senaatin toimien laillisuutta valvoi prokuraattori, ja keisaria edusti kenraalikuvernööri.
Suomalaiset voivat lähes koko 1800-luvun ajan melko rauhassa kehittää omaa valtiotaan, joka sai maantieteellisen muotonsa 1812, kun ”Vanha Suomi”, Ruotsin Turun rauhassa 1743 Venäjälle menettämät alueet, liitettiin suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Helsingistä tuli samana vuonna maan pääkaupunki, jonka arvoa korostettiin rakentamalla sille saksalaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin (1778-1840) johdolla monumentaalinen empire-keskusta.
Aleksanteri I:n seuraaja Nikolai I hallitsi yksinvaltaisesti, mutta kunnioitti Suomen erikoisasemaa. Hänen hallituskautensa aikana (1825-55) maan henkisiksi johtajiksi nousivat kansallisrunoilija J.L. Runeberg (1804-77), Kalevalan ja Kantelettaren kokoaja Elias Lönnrot (1802-84), filosofi ja talousmies J.V. Snellman (1806-81) sekä runoilija ja historian professori Zachris Topelius (1818-98).
Turussa syyskuussa 1827 syttyneen tuhoisan kaupunkipalon jälkeen ja osittain sen seurauksena Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto siirrettiin 1828 Helsinkiin. Sen mukana muutti akateeminen sivistyneistö, jonka piiristä kasvoi maan virkakunta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831, ja 1850 yliopisto sai suomenkielen professuurin. Euroopan hulluna vuonna 1848 poliittinen tilanne oli jännittynyt, mutta Suomi pysyi rauhallisena. Kansallishenkeä nostatti Runebergin ja Paciuksen Vårt land (Maamme, 1848), josta ilman hallinnollista päätöstä tuli spontaanisti Suomen kansallislaulu.
Aleksanteri II:n hallituskausi (1855-81) merkitsi Suomessa liberaalien uudistusten aikaa. Keisari kutsui koolle säätyvaltiopäivät vuonna 1863, ensimmäisen kerran Porvoon maapäivien jälkeen, ja samana vuonna suomen kielestä tuli virallinen hallintokieli. 1860 Suomi sai oman rahayksikön, markan, joka sidottiin 1878 kultakantaan. Suomella oli oma sotaväki, mutta monilla suomalaisilla nuorilla miehillä oli mahdollisuus luoda ura myös Venäjän armeijassa. Sanomalehdistö alkoi kehittyä 1860-luvulla, ja poliittiseen elämään ilmestyivät puolueet, joiden keskeisenä vedenjakajana oli kielikysymys. Suomenmieliset eli fennomaanit vaativat suomen kielen ja suomenkielisen kulttuurin aseman kohentamista.
Kirjallisuutta
Klinge, Matti 1997. Keisarin Suomi. Helsinki: Schildts.
— 2003. Suomi Euroopassa. Helsinki: Otava.
Jussila, Osmo 2004. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY.
Jussila, Osmo, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi 2004. Suomen poliittinen historia. Helsinki: WSOY.
Volanen, Risto 2017. Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Helsinki: Otava.