Runoilijoita ja säveltäjiä
1800-luvun suomalainen runous oli pääasiassa ruotsinkielistä, ja keskeiset runoilijat olivat J.L. Runeberg (1804–77) ja Zachris Topelius (1818–98). Muista runoilijoista, joiden tekstejä sävellettiin, mainittakoon Lars Stenbäck (1811–70) ja Emil von Quanten (1827–1903). Suomenkielinen runous alkoi viritä vasta 1860-luvulla, kun Aleksis Kivi (1834–72), A. Oksanen eli August Ahlqvist (1826–89) ja Suonio eli Julius Krohn (1835–88) alkoivat julkaista runojaan. Suomenkielisen runouden kultakausi koitti kuitenkin vasta vuosisadan vaihteessa 1900 ja sen jälkeen.
Biedermeier-ajalle tunnusomainen ja heräävälle kansallistunteelle tärkeä ilmaisuväline oli mieskuorolaulu, joka tuli Suomeen Ruotsista. Ruotsiin sen oli tuonut saksalainen muusikko J.C.F. Haeffner (1759–1832), joka toimi Upsalan yliopiston musiikinopettajana vuodesta 1808 ja teki ylioppilaslaulusta salonkikelpoisen. Upsalassa ylioppilaiden kuorolauluun osallistui turkulainen J.J. Pippingsköld (1792–1832), joka kotimaahan palattuaan perusti Turussa Sångsällskapet-nimisen lauluseuran. Turusta laululiike siirtyi yliopiston mukana Helsinkiin, jossa moniin osakuntiin perustettiin ylioppilaskuoroja jo 1820-luvun lopulla.
Ylioppilaslaululla oli aluksi korporatiivinen, ylioppilaiden yhteenkuuluvuutta lujittava merkitys, mutta se sai vähitellen yhä selvemmin poliittisia äänenpainoja. Vuonna 1817 turkulaiset ylioppilaat osoittivat laulamalla mieltään oikeudellisen asemansa puolesta. Eniten julkisuutta saatiin, kun laulettiin ulkona: kaduilla, toreilla, kentillä ja niityillä kaupungin ulkopuolella. Tähän traditioon liittyi myös vuoden 1848 Kukan päivän juhla Kumtähden kentällä Helsingissä, jossa ensi kertaa julkisesti laulettiin Fredrik Paciuksen ja J.L. Runebergin Vårt land.
Keskeisiä kuorolaulujen säveltäjiä olivat mm. Fredrik August Ehrström (1801–50), Fredrik Pacius (1809–91), August Engelberg (1817–1850), Axel Gabriel Ingelius (1822–68), Erik August Hagfors (1827–1917), Gabriel Linsén (1838–1914), Martin Wegelius (1846–1906) ja Emil Genetz (1852–1930). Isänmaalliset laulut saivat vahvan aseman sekä Akademiska Sångföreningenin (perustettu 1838) että Ylioppilaskunnan laulajien (perustettu 1883) ohjelmistossa. Tärkein niistä on luonnollisesti Paciuksen Vårt land (Runeberg, 1848). Muuta isänmaallista kuoro-ohjelmistoa ovat mm. Paciuksen Suomis sång (Emil von Quanten, 1854) ja Finlands flagga (Topelius, 1863) sekä Genetzin Herää Suomi (Arvid Genetz/Jännes, 1881).
Vårt land – Maamme
Vuosisadan puolivälin tärkein runo oli Runebergin Vårt land (1846), jossa kansallistunne yhdistyy suomalaiseen maisemaan, pohjoisen kotimaan laaksoihin ja kukkuloihin, veteen ja rantaan. Maa on kyllä karu ja köyhä, mutta se on oma maa, jonka isämme ovat taisteelleet ”miekoin, auroin, aatoksin”.
Runeberg kirjoitti Vårt land -runon nimenomaan kansallislauluksi, ”isänmaanrakkauden ylistykseksi ja perusteluksi” (Klinge). Suomea ei kuitenkaan mainita siinä nimeltä, kuten Paavo Cajanderin suomennoksessa (1889), jossa ensimmäinen säkeistö ”Vårt land, vårt land, vårt fosterland” on saanut muodon ”Oi maamme, Suomi, synnyinmaa”. Läheltä piti, ettei Vårt land -runosta olisi tullut 1800-luvulla myös Ruotsin kansallishymnin teksti, sillä se täytti sielläkin kaikki kansallisen symbolin vaatimukset; näin kuitenkaan käynyt, sillä Jacob Axel Josephsonin sävelmä (Vårt land, 1852) ei soveltunut yksiäänisesti laulettavaksi.
Vårt land on suomalaisen maisemaromantiikan keskeinen teksti. Sen maisema on ihanteellinen maisema, joka kuitenkin on kuvattu myös realistisesti: laakson ja kukkulan, veden ja rannan lisäksi siinä mainitaan luodot ja harjut, virrat ja purot, synkkä korpi ja järvet. Näiden suomalaiseen maisemaan kuuluvien elementtien lisäksi siinä on ääniä ja valoa: virtojen kuohua, korven huminaa, tähtien tuiketta ja kesäyön hohdetta, mutta ei elollisia olentoja, ei lintuja, ei kukkia, ei puita, ei oravia. Maiseman lisäksi läsnä on historia; välisäkeistöissä mainitaan sota, nälkä ja halla, sisu ja sitkeys, joilla suomalaiset ovat maansa lunastaneet. Ihminenkin on siis mukana vain kollektiivina, kansakuntansa edustajana, ei yksilönä.
Runon kuvaaman maiseman täyttämisestä äänillä ja elollisilla olennoilla tuli suomalaisen musiikin tehtävä ja sen kansallisromantiikan ydin, mutta vasta vähän myöhemmin. Omana aikanaan Vårt land johdatti Suomen ylioppilasnuorison kansalliseen suomalaisuuteen ”Euroopan hullun vuoden” 1848 vallankumoushurmion asemasta.
Vårt land -runoa alettiin suorastaan kilvan säveltää jo ennen kuin se ilmestyi painosta Vänrikki Ståhlin tarinain ensimmäisen osan (1848) ensimmäisenä runona. Siihen kirjoittivat sävelmän ainakin Runeberg itse (1846), Ehrström (1846), Engelberg (1846/49), Pacius (1848), Eimele (1849) ja Ingelius (1852). Suomen kansallislauluksi vakiintui Paciuksen sävelmä, joka – kuten edellä mainittiin – kuultiin ensi kerran Kukan päivän juhlassa Kumtähden kentällä 13. toukokuuta 1848. Runon suomennos (Maamme) on Paavo Cajanderin (1889). Juhani Lindholmin uutta, alkutekstille uskollisempaa suomennosta (2007), joka alkaa sanoilla ”Oi, maamme, maamme, synnyinmaa”, ei liene vielä laulettu Paciuksen sävelmään. Samaa sävelmää käyttää myös itsenäisen Viron kansallishymni Mu isamaa, jonka sanat kirjoitti Johann Voldemar Jannsen (1819–90) ja joka esitettiin ensi kerran 1869.
Det sjungande Finland
Läpileikkaus suomalaiseen yksinlaulutuotantoon 1800-luvun kolmen ensimmäisen neljänneksen aikana sisältyy K.E. Holmin kustantannusliikkeen julkaisemaan kokoelmaan Det sjungande Finland. Sen kolme ensimmäistä nidettä, kussakin 50 laulua, ilmestyivät vuosina 1869, 1871 ja 1876. Eniten kokoelmassa on lauluja Topeliuksen (29) ja Runebergin (24) teksteihin ja paljon on myös kansanlauluja tai kansanrunoihin sävellettyjä lauluja (21). Ruotsalaisista runoilijoista eniten on edustettuna Esaias Tegnér (1782–1846) sen johdosta, että kokoelmaan otettiin kahdeksan Crusellin lauluja Tegnérin runoelmaan Frithiofs saga (1820–25). Saksalaista runoutta edustavat J.W. von Goethe (1749–1832), Joseph Freiherr von Eichendorff (1788–1857), Heinrich Heine (1797–1856) ja Emanuel Geibel (1815–84).
Aikakauden merkittävin yksinlaulujen säveltäjä oli Karl Collan (1828–1871), jonka 45:stä yksinlaulusta kokoelmassa ilmestyi 20. Niistä mainittakoon erityisesti Fyra Fänrik Ståls sägner (Runeberg, 1857), johon kuuluvat Torpflickan, Sandels, Gamle Hurtig ja Löjtnant Zidén. Kun suomalainen laulukanta oli etupäässä biedermeiertyylistä, niin Collanin tuotannossa voi tavata myös lauluja, jotka tavoittelevat saksalaisen liedin korkeaa tyyliä. Näitä ovat ainakin saksankieliseen runouteen sävelletyt Morgenlied (Eichendorff, 1862), Ihr Bildnis (Heine, 1865), Waldeinsamkeit (Eichendorff, 1865), Erster Verlust (Goethe, 1871) ja Gruss (Eichendorff, 1871), joista kolme ilmestyi myös Det sjungande Finland -kokoelmassa.
Myös Paciuksen lauluja julkaistiin runsaasti. Huomiota kiinnittää, että Vårt land esiintyy ensimmäisenä lauluna vasta vuoden 1871 toisessa kokoelmassa, kun kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen ensimmäisen kokoelman aloittaa vielä Björneborgarnes Marsch. Muista kokoelmaan sisältyvistä Paciuksen lauluista mainittakoon isänmaalliseen kantaohjelmistoon kuuluvat Suomis Sång (E. von Quanten, 1854), Soldatgossen (Runeberg, 1858) ja O Hellas barn laulunäytelmästä Kypron prinsessa (Topelius, 1860).
Yksinlauluissa ei kuitenkaan keskittynyt pelkästään isänmaalliseen ohjelmistoon. Filip von Schantzin (1835–65) laulutuotantoa halllitsee pikemminkin romanttinen keskeislyriikka, lyyrisen minän tunnoista lähtevä runous, ja sitä harrastivat myös Ehrström, Ingelius, Collan, Linsén, Fabritius ja Kajanus.
”Lempeä ja vaatimaton Fredrik August Ehström” (Topelius) sävelsi puolen neljättäkymmentä yksinlaulua, joiden suurimman ryhmän muodostavat Runeberg-laulut, kuten Den öfvergifna, Källan, Svanen ja Vaggvisa. Samoin kuin Ingeliuksen laulut ne edustavat kotikutoista biedermeier-tyyliä. Tähän kategoriaan voidaan lukea myös von Schantzin Ich will meine Seele tauchen (Heine) ja Linsénin Kesäpäivä Kangasalla (Topelius).
Kirjallisuutta
Djupsjöbacka, Gustav 2001. Istumme ilokivelle. Sata suomalaista yksinlaulua. Helsinki: WSOY.
Helasvuo, Veikko 1963. Kuorolaulun vaiheet. Moniäänisen vokaalimusiikin historia. Helsinki: Otava.
Hyökki, Matti 2003. Hiilestä timantiksi. Helsinki: Sibelius-Akatemia.
Jonsson, Leif, Lennart Reimers, Martin Tegen 1992. Körmusiken. Den nationella identiteten 1810–1920 (Musiken i Sverige III), 265–282.
Klinge, Matti 1982. Marseljeesi ja Maamme-laulu. Suomen sinivalkoiset värit. Helsinki: Otava, 98–216,
— 1986. Maisema ja isänmaa. Senaatintorin sanoma. Helsinki: Otava, 58–73.
Pajamo, Reijo 2015. Laulun tenhoisa taika. Suomen kuorolaulun historia. Helsinki: SKS.
Runeberg, Johan Ludvig 2007 [1848]. Vänrikki Stålin tarinat. Ensimmäinen kokoelma. Suom. Juhani Lindholm. Helsinki: WSOY.
Salmenhaara, Erkki. Maamme-laulu kansallisena symbolina. Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Toim Irma Vierimaa, Kari Kilpeläinen ja Anne Sivuoja-Gunaratnam. Helsinki: Gaudeamus, 193–207.
Stenius, Henrik 1996. Körens röst. Den profana körsången som forum för den allmänna opinionen. Boken om vårt land 1996. Festskrift till professor Matti Klinge 31.VIII.1996. Toim. Kerstin Smeds ym. Helsinki: Otava, 286–296.
Tarasti, Eero 1992. Karl Collan ja ylioppistolliset liedit. Romantiikan uni ja hurmio. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 62–80.
Vainio, Matti 2009. Pacius. Suomalaisen musiikin isä. Jyväskylä: Atena.
Voigt, Vilmos 1998. Nykyajan kansallishymnit. Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Toim Irma Vierimaa, Kari Kilpeläinen ja Anne Sivuoja-Gunaratnam. Helsinki: Gaudeamus, 184–192.
Ylivuori, Sakari 2019. Paavi ja sulttaani ja muita myyttejä Maamme-laulusta. Helsinki: Aviador.